VAASAN NIMISTÖNHISTORIA
Jussi Kankaan artikkelit Vaasan nimistönhistoriasta kirjoitettu vuosina 1997-1999
ilmestyneet ensimmäisen kerran verkkosivullawww.porstuakirjastot.fi vuonna 2002
Sisältö:
Kokkobölesta Klemetinsaareksi Palosaaren historiaa nimistössä Vaasa nousi savuna ilmaan Kantakaupungin nimistöstä Vaasan historiaa nimissä
Onkilahdesta Vöyrinkaupungiksi Katurakenteista ja nimenantajista
Kuinka viemäri ja vesijohto saatiin Nikolainkaupunkiin Suur-Vaasa – toteutumaton unelma
KOKKOBÖLESTÄ KLEMETINSAAREKSI
Vuoden 1999 Euroopan rakennusperintöpäivän aiheena oli "Paikan nimi -paikan muisti" Päivän tarkoituksena oli korostaa nimiperinteen merkitystä asuinympäristön hahmottamisessa. Mutta - niin kuin muistikuvatkin muuntuvat, muuntuvat myöskin paikannimet.
Vaasalainen nimihistoria alkaa tietysti vuodesta 1606, jolloin Ruotsin kuningas Kaarle IX perusti kaupungin Itäpohjan merenkurkkuun. Perustamiskirjassa 2.10.1606 kaupungille annettiin nimeksi Mustasaari paikalla sijaitsevan pitäjän mukaisesti. Nimi tosin kirjoitettiin silloin Mvstasari taiMustasarje sockun.
Nimen alkuperää on perusteltu mm. sillä, että "saari mereltä katsottuna näytti mustalta". Mutta niin näyttävät kaikki saaret, kun niitä riittävän kaukaa katsotaan.
Yhtä hyvin nimi saattaa juontua metsäpalon mustuttamasta saaresta. Mustasaaren kunta ehkä perustettiin metsäpalon kaskeamalle saarelle, jossa maanviljelys oli helppo aloittaa. Luonto oli hoitanut kulotuksen. On myös esitetty, että nimi olisi muuntunut sanasta Mussar, joka esiintyy vanhoissa kartoissa. Huutoniemellä sijaitsee Mussorintie, joka on tämän vanhan nimen mukaan nimetty.
Todennäköisintä kuitenkin on metsäpalo - onhan meillä Palosaarikin - sennimisiä saaria on maassamme useita.
Nimi uusiksi
Kaupunki ehti käyttää Mustasaari-nimeä vain neljä vuotta, kun 30.1.1611 sen nimi muutettiin kuninkaan isävainajan Kustaa Vaasan mukaan Vaasaksi. Emäpitäjä Mustasaari piti yksikielisen nimensä vuoteen 1928, jolloin valtioneuvosto päätti sille
myös ruotsinkielinen nimen Korsholm. Mustasaari on nykyisin suomenkielinen nimitys. Mustasaaren kunnanvaltuusto ja kirkkovaltuusto tosin tekivät ehdotuksen maan hallitukselle historiallisen Mustasaari -nimen poistamisesta kokonaan ja korvaamisesta Korsholm-nimellä. Ehdotus hylättiin 20.4.1922. Monesti luullaan, että Korsholmanpuistikko olisi naapurikunnan nimikkokatu, mutta tosiasiassa nimi
kunnioittaa Korsholman kruununtilaa, jonka ympärille kaupunkiasutus aikanaan muodostui.
Aivan samalla tavoin Vaasanpuistikko on sen vanhan kaupungin nimikkokatu, joka paloi 1852, ja jätettiin rauniokaupunkina "syvälle sisämaahan" asukkaiden
muuttaessa uuteen Nikolainkaupunkiin kymmenen vuotta Vaasan palon jälkeen elokuun alussa 1862. Vaasan kaupunkioikeudet peruutettiin, jäljelle jäi vain
nimikkokatu Nikolainkaupunkiin.
Vaasa on Armonluostarin mailla
Uusi Nikolainkaupunki rakennettiin Klemetinsaaresta maannousun myötä
muodostuneelle niemelle, joka katolisella keskiajalla tunnettiin nimelläKokkoböle.
Saaren omisti Naantalin eli Armonlaakson nunnaluostari. Kokkobölen sanotaan tarkoittaneen turvasatamaa Hansakaupunkien kauppalaivoille. Klemetinsaareksi nimi muuttui saarelle rakennetun Klemetsögårdin talon myötä. Vaasan palon jälkeen rakennettu uusi kaupunki sijoitettiin niemelle, kun "muuttopuolue" voitti
"vastustuspuolueen" ja sai keisari Nikolai I:n hyväksymään siirron 2.2.1854.
Sakari Topelius selitteli tekojaan
Lukiessaan Vaasan maistraatin kokoukselle ja kaupunginvanhimmille keisarin siirtopäätöksen uusi pormestari Withander ilmoitti jonkun porvarin saattaneen keisarin tietoon toivomuksen, että keisarin nimi lisättäisiin kaupungin vanhaan
nimeen. Pormestari Withander ehdotti 5.4.1854 maistraatille, että kaupungin nimeksi anottaisiin Vasa-Nikolaistad. Porvaristo suostui ehdotukseen muristen, mutta koska sitä oli jo varoitettu nimenmuutoksen mahdollisuudesta kaupungin siirron
yhteydessä, 13 jäsentä allekirjoitti anomuksen. Kirjelmää ei esitetty keisarille, koska kenraalikuvernööri ja ministerivaltiosihteeri pitivät kyseenalaisena sanontaa
"kaupungin vanhan historiallisen nimen ohella". Pormestari kutsui koolle uuden kokouksen ja esitti sille uuden kirjekonseptin. Nyt anomuksen laatijana oli professori Sakari Topelius, ja nimiehdotuksena enää Nikolaistad (Nikolainkaupunki).
Uuden anomuksen allekirjoitti läsnä olleista vain neljä jäsentä, mutta myöhemmin nimiä tuli yksitoista lisää. Nikolai I kuoli 2.3.1855 ja uusi keisari Aleksanteri II hyväksyi anomuksen 27.4.1855. Kaupungin asemakaava vahvistettiin 1.8..1855.
Kun tieto uuden kaupungin nimestä levisi asukkaiden keskuuteen, nousi siitä vastalauseiden myrsky, Topeliusta ja porvaristoa kohtasi ankara arvosteluryöppy.
Topelius koetti pelastautua väittämällä anomuskirjeensä tulleen väärennetyksi.
Konseptikirjansa avulla hän todisti anomuksen koskeneen Palosaaren satamaa: sen nimeksi hän oli ehdottanut Nikolainsatama-nimeä. Rehellisesti ajatellen konsepti oli helppo kirjoittaa jälkeenpäin, keisarillisessa arkistossa oleva anomuskirje puhuu puolestaan.
Topelius menetteli itse asiassa aivan samoin kuin nykyiset poliitikot: tehtyään
erehdyksen hän koetti pelastautua väittämällä että hänet on ymmärretty väärin. Niin voimakkaasti arvostelu vaikutti Topeliukseen, että hän kertoi sairastuneensa
pahasta mielestä. Kun kaupunginporvarit metelin takia anoivat keisarilta Vasa- nimen palauttamista, keisari syytti porvareita huikentelevaisuudesta.
Klemetinsaaren nimistöstä
Ruotsinkielisissä kartoissa 1700- luvun puolivälissä saaren nimellä oli kaksi
kirjoitusasua: Klemetsö landet tai Clemetzö by. Nimi johtuu saarella sijainneesta Klemetsögårdin talosta, jonka alueella sijaitsee nykyisin kaupunginsairaala ja
vanhainkoti Tammikartano. Lähinnä Klemetsögårdia ollut Nikolainkaupungin katu sai nimen Klemetsögatan. Rautatien valmistuttua 1883 se katkaisi kadun, ja pohjoisosa sai vuonna 1945 uuden nimen Vöyrinkatu. Samalla Klemetsögatan suomennettiin muotoon Klemetinkatu. Nimiehdotuksen teki ylioppilas Aatos Säätelä, kirjailija ja säveltäjä Heikki Klemetin muistoksi. Nykyistä Vöyrinkaupunki- nimeä edelsi Onkilahden kaupunginosa, josta on jäljellä enää Onkilahden koulu. Myös nykyisin Palosaarella oleva Onkilahdenkatu oli aikanaan nykyisen Wärtsilän tehdasalueen paikalla. Wärtsilän tehdasalueen paikalla toimi Onkilahden konepaja ja Onkilahden höyrysaha, joka paloi traagisissa olosuhteissa 1919.
Klemetinsaarella oli 1700- luvulla tunnistettavissa paikanniminä Finnskatan tai Finnskataudden, nykyinen Kustaanlinna (Gustafsborg), Tackholmen eli nykyinen Hietalahti, Kopparören eli Kuparisaari. Pohjoisosan niemi, jolle Nikolainkaupungin ensimmäinen hautausmaa perustettiin vuonna 1864, kantoi 1700- luvulla Granholm udden -nimeä. Sitä on kutsuttu suomenkielellä myös Ulkuniemeksi (ulku = riuku, kalastajien verkkojen kuivatusteline). Kun Ulkuniemelle vihittiin vuonna 1864 hautausmaa, "Kuolleiden kaupunki", sai se ensimmäisen vainajan, kirjanpainaja F.
W. Unggrenin kaksivuotiaan tyttären mukaan nimen Almanniemi (Almaudden). Nimi on jo unohtunut, mutta pitäisi ottaa uudelleen käyttöön.
Klemetinsaaren viljelysmailla oli sellaisia nimiä kuin Stoorhagen, Mathmor änge, Esters åker, Wäster åkern, Lill änge, Gambel gården, Metviken, Maren, Långviken ja Prästholms änge. Metsäalueilla oli nimiä: Metviksskogen, Lånviksskogen, Malliniers skogen.
Papinsaari ja Schefferinlahti
Vielä 1757 Klemetinsaarta ympäröi meri joka puolelta: etelässä oli Klemetinsaaren selkä tai Ristihaminan selkä, myöhemmin Eteläinen kaupunginselkä, nykyisin Sundominlahti. Etelässä saareen pistäytyivät Sandöviken (Hietalahti) Matmorviken (Emäntälahti). Sandviken (Hietalahti) on täytetty ja hävinnyt kokonaan,
Emäntälahdesta on jäljellä lätäkkö, suurimmalta osaltaan sekin on täytetty.
Emäntälahti ulottui vielä 1930- luvulla nykyisen raviradan keskelle. Klemetinsaaren eteläisin osa on Kuparisaari ja sen edustalla nyt jo mantereeseen kiinni kasvanut Ahvensaari.
Nykyisen Kaarlenkentän paikalla ollut viljelysaukea on tunnettu nimellä Prästholms Änge (Papinsaaren niitty). Olisiko Korkeamäen alkuperäinen nimi ollut Papinsaari?
Mustikkaselkä oli ennen merenlahti, nyt sen paikalla on Rytilaakso. Kuparisaaren itäpuolella Mustikkaselän suu tunnettiin vielä 1930- luvulla Schefferinlahtena, mutta nykynimistössä sitä ei ole.
Eisfjärdenistä Onkilahdeksi
Pohjoisessa Klemetinsaarta rajaa Eisfjärden, (po. Eidsfjärden) nimi tarkoittanee Kannaksenselkää (nimellä voi olla yhteys myös nykyiseen Pukinjärveen, jonka vanha nimitys oli Infjärden). Eisfjärden on nykyisin Onkilahti. Eisfjärdenistä pistäytyi
Pitkälahti (Långvik, kuivattu vuonna 1938) ohi Kotirannan erottaen myös kaupungin Mustasaaresta. Se yhtyi idässä Mustikkaselkään. Pitkälahden historiasta muistuttaa Pitkänlahdenkatu, josta vuonna 1945 erotettiin Asemakatu. Nykyisten Myllykadun ja Laivakadun risteyksessä sijaitsi jo ennen nyky-Vaasan rakentamista Långvikin talo, jonka perustuksia vieläkin on jäljellä.
Klemetinsaaren länsipuolella Brändöfjärdenissä on pieni saari, joka ennen tunnettiin nimillä Kogrund, Koören ja Höggrund. Nykyisin Hietasaarena se antoi nimen
Hietasaarenkadulle. Eisfjärdenin suulla oli myös pieni saari, Eisfjärdsgrund, joka Palosaaren sillan länsipuolella sijainneena on täytöillä kasvanut kiinni Palosaareen.
Klemetinsaaren länsipuolella ovat myös pienet Räätälinsaari ja Halkokari.
Räätälinsaari on venesataman aallonmurtajana kasvanut pituutta ja Halkokari (Ilmailun muistomerkki) on kiinni Vaskiluodon uudessa tiepenkereessä.
Klemetinsaaresta Klemetinniemi
Vuonna 1855, jolloin Klemetinsaari kartoitettiin ja asemakaava laadittiin, sekä Pitkälahti että Mustikkaselkä olivat jo kuroutuneet erilleen. Mustikkaselästä oli muodostunut kaislaa kasvava kosteikko ja sai nimen Rytilaakso. Pitkälahti ulottui enää nykyiselle Riskusillalle, ja Huutomäen alla sekä nykyisen Asevelikylän kohdalla oli enää pieniä lammikoita. Riskusillan nimi tuli siitä, kun keväisin ja syksyisin
tulvaveden aikaan Pitkänlahden "hännän" yli johtavan sillan päihin poljettiin risuja.
Riskusilta oli ennen Kotirantalaisten lyhin tie kaupunkiin, ja antoi myös nimen Riskusillankadulle. Myöhemmin Kotirannan asukkaat rakensivat talkoilla tien nykyisen Kaupunginkadun päästä Onkilahden kaupunginosaan (nykyisin Vöyrinkaupungille). Nykyinen pyörätie noudattaa talkootien linjausta.
Eisfjärdenin pohjukassa Mustasaaren puolella oli pieni saari, Eisholmen.
Maannousun myötä se kuroutui kiinni mantereeseen, jolloin siitä tuli Eisnäs. Saari ja niemi antoivat Vetokannakselle kaksi kadunnimeä: Karitie ja Eisnäsinkatu.
Eisfjärdenistä pistäytyi Klemetinsaareen Onkilahti, joka pengerrettiin irti
Eisfjärdenistä 1913 - 1915 vesijohtotyömaalta ajetulla louheella ja täytettiin jätteellä.
Penger sai nimen Putusilta, jonka enää harvat muistavat. Nykyisellä Wärtsilän (Onkilahden konepajan, Onkilahden höyrysahan) alueella sijaitsi myös
Onkilahdenkatu, mutta se poistettiin ja nimi annettiin Palosaarenpuoleiselle kadulle.
Eisfjärdenin nimi oli muuttunut myös Onkilahdeksi, koska alkuperäinen Onkilahti oli täytetty.
Missä ovat Pitkänlahdenlampi ja Lampikatu?
Klemetinsaaren pohjoisosassa sijaitsee pieni lampi, jonka vanha nimi oli
Pitkänlahdenlampi, koska siitä laski oja Pitkälahteen. Ennen toista maailmansotaa Tiklas Oy lahjoitti kaupungille rahaston lampea ympäröivän puiston kunnostamiseksi ja hoitamiseksi. Hanke toteutettiin vasta sodan jälkeen 1940- luvulla. Siitä lähtien puisto on kantanut Tiklaspuiston nimeä ja lampi on ollut Tiklaslampi.
Lampi antoi nimensä Järvikadulle, jonka ruotsinkielinen nimitys on Träskgatan.
Jostain selittämättömästä syystä kadun suomenkielinen nimitys vahvistettiin nykyiseksi, vaikka epävirallinen nimi oli ollut jo vuosikymmeniä Lampikatu.
Tiklaslammella on sellainenkin historia, että sieltä johdettiin vuosikymmeniä
höyryveturien tarvitsema syöttövesi VR-konepajan alueelle. Vaasan vesijohtovesi oli pitkään liian "kovaa" syöttövedeksi.
Uuden hautausmaan portin etualalla oli aikanaan kaksi kaivoa, joita nimitettiin
"lammikkokaivoiksi". Nykyisen Onkilahden koulun ja Tiklaksen tehtaan paikalla oli myös matala lampi, mutta nimeä sille ei vanhoista kartoista löydy. Nikolainkaupungin aikana paikkaa kutsuttiin Severin Källroosin pelloksi. Tiklaslampi juoksutti aikanaan vetensä Pitkäänlahteen. Kun tämä yhteys maannousun myötä katkesi, on puistoa rasittanut liiallinen märkyys. Onko Tiklaslammen pohjassa lähteitä?
Nimihistorian selvittäminen kattavasti on vaikeata siksi, että paikannimet muuttuvat ajan myötä ja niillä on monta kirjoitusasua. Joskus voidaan todeta, että nimi on ymmärretty ja/tai kirjoitettu väärin, ja siitä on kuitenkin tullut pysyvä nimi. Vanhoja ruotsinkielisiä nimiä ei myöskään voida tulkita yksiselitteisesti, koska nekin ovat monesti väännöksiä suomenkielestä. Siitä voimme olla tyytyväisiä, että vaasalaisen nimihistorian selvittämien on hyvässä vauhdissa. Tulokset näkee se, ken elää.
Lähteitä: Gunnar Ehnholm: Fiske och sälfångst intill storskiftet i Mustasaris västiiga byar, Helsingfors 1982, Mirjam Lehtikannon kirjoitukset Vaasa-lehdessä,
Kaupunginhallituksen ja -valtuuston pöytäkirjat 1935-45, Nimitoimikuntien pöytäkirjat 1938-45, Suomalaisenkirjallisuuden seuran kielitoimiston lausunto 21.3.1945.
Karttapohja Maanmittaushallituksen kokoelmasta. Syventäviä ja selventäviä keskusteluja Göta Westerin ja Juhani Yrjänäisen kanssa.
PALOSAAREN HISTORIAA NIMISTÖSSÄ
Metsäinen ja louhikkoinen Palosaari alkoi elää 1796, jolloin sen halki raivattiin tie uuteen ulkosatamaan, Palosaaren ja Mansikkasaaren väliseen salmeen. Satama- alueelle muodostui pian asuinyhteisö makasiinien rakentamisen myötä.
Maakunnasta tuotiin tervaa Tervahoviin, maankuulua Vaasan ruista ja muuta viljaa maailman merille kuljetettavaksi. Vanhaa tervaa poltettiin pieksi kahdessa
pikitehtaassa.
1830-luvulla kauppaneuvos C. G Wolff perusti sataman lähelle telakan ja
takilakamarin salmeen. Sieltä purjehti maailman merille Pohjois-Euroopan suurin kauppalaivasto. Vielä kun kauppaneuvos A. A. Levón perusti Vaasan
Puuvillatehtaan 1857, sen muualta Suomesta tulleet työläiset antoivat voimakkaan lisävärin asutukselle. Tuli merimieskapakat, värikkäät yleiset saunat, tuli Betlehem, Kapernaumi ja Parkki. Palosaari sai oman kirjailijan, Venny Kontturin, jonka monissa teoksissa Palosaaren elämä näyttäytyy iloineen ja suruineen.
Kadut ovat muistomerkkejä
Wolffm kauppalaivasto sai pysyvät muistomerkkinsä Palosaaren katunimistöstä.
Sellaiset laivat kuin 1858 valmistunut 250 lästin parkki Apollo antoi nimensä Apollontielle, 1868 valmistunut 178 lästin priki Iiris taas Iiriksentielle, 1851
valmistunut 165 lästin parkki Neptun Neptunintielle ja 1848 rakennettu 220 lästin parkki Pallas Pallaksentielle.
Venäläiset sotavangit rakensivat 1918 Vapaudentietä, josta syystä sitä pitkään kutsuttiin vangintieksi. Muitakin tuon historiamme synkimmän tapahtumasarjan muistomerkkejä Palosaarella on, rovasti ja aktivisti A. R. Hedbergintie ja venäläisten Söderbådanilla 1917 surmaaman vikingalaisen Verner Holmintie.
Puuvillatehtaan, Rahkolan, pikitehtaan, saippuatehtaan ja Salinin konepajan muistomerkkejä ovat Tehtaankatu, Käsityöläiskatu, Pikisaarenkatu ja
Pikitehtaankatu. Historiaan kuuluvat myöskin Tervahovinkuja ja Levóninkatu.
Taivaisiin ja maan päälle
Erikoisimmat kadunnimet Palosaarella ovat maaemon Telluksentie ja sankarien taivassalin Valhallantie. Kun 1935 Palosaari kokonaisuudessaan liitettiin Vaasaan, sai rajalla sijainnut Gerbynkatu uuden nimen Varisselänkatu, samaten Vanhasta Vaasasta lainalla ollut Torikatu nimettiin 1953 Pursimiehenkaduksi. Uudenuutukaisia nimiä löytyy Puuvillankuja ja Yliopistonranta.
Vanhat palosaarelaiset muistavat kantakaupunkilaisten uhkauksen ottaa "kivi taskuun ja Präntöölle". Heitä kiehtoivat silloin Kuhnankulma, Lemmenkuja, Fågelberginkulma, Mussunmäki ja Tynnyrimäki, joka on Herlerin kaljatehtaan vieressä. Mussunmäessä oli Resuteini, rakennusurakoitsija Teinin talo sekä laitapuolen kulkijain asuttama ja Pelastusarmeijan ylläpitämä Rälläkkä.
VAASA NOUSI SAVUNA ILMAAN
Miten Nikolainkaupunki rakennettiin
Vuonna 1606 perustettua Vaasan kaupunkia kohtasi kamala tuho elokuun 3.
päivänä 1852.
Kesä oli poikkeuksellisen kuiva ja kuuma, kaivot olivat yleisesti kuivuneet. Elokuun alussa tehtiin vasta heinää ja niinpä tuona kohtalokkaana päivänä ihmiset olivat hevosineen kaupungin ulkopuolella heinätöissä. Palokellot alkoivat moikua kirkon tornissa pian kymmenen jälkeen aamulla.
Palo sai nopeasti valtaisan voiman olki- ja pärekattoisessa kaupungissa. Korttelit olivat ahtaasti rakennettuja ja katualueet kapeita. Tulen synnyttämä voimakas myrskytuuli riepotti liekkejä ja kipinäpilviä kadulta toiselle. Mitään ei ollut tehtävissä.
Iltakymmeneltä kaupunki oli savuavina raunioina, 353 taloa oli tuhkana, vain 26 taloa säästyi lähellä hovioikeudentaloa ja keskustan ulkopuolella. Onni onnettomuudessa oli, että kaupungin 3.372 asukkaasta liekkeihin menehtyi vain kuusi. Asukkaiden menetykset olivat valtavat, vakuutukset kattoivat niistä vain kolmasosan. Kaupunki menetti myös kaikki julkiset rakennuksensa, samoin seurakunta.
Valtakunnassa järjestettiin keräys, keisari antoi omista varoistaan avustuksen ja Uumajan kaupunki keräsi oman avustuksensa.
Vaasaa yritettiin rakentaa uudelleen
Elokuun 20. päivänä määrättiin valtionarkkitehti E. Lohrman laatimaan kaupungille uusi asemakaava mutta jo neljä päivää myöhemmin tiesi Åbo Tidningar kertoa, että kaupunki rakennetaan uuteen paikkaan Klemetsönniemelle. Kaupungin porvaristo, joka piti päätösvaltaa käsissään, jakautuikin nopeasti kahteen leiriin: muuttoa kannattaviin ja sen vastustajiin.
"Muuttopuolue" voitti ja päätöksen kaupungin rakentamisesta uudelle paikalle teki keisari Aleksanteri II helmikuun 2. päivänä 1854. Samalla keisari määräsi senaatin luovuttamaan kaupungille kaikki valtion omistamat maat sekä rahat yksityisiltä tehtäviin pakkolunastuksiin.
Nikolainkaupunki syntyy
Lääninarkkitehdiksi 1853 nimitetty ruotsalainen Carl Axel Setterberg (1812-71) sai nimityksen myös Vaasan kaupunginarkkitehdiksi. Hän sai 19.7.1854 valmiiksi
lopullisen ehdotuksen asemakaavaksi Klemetsölle. Sen perusteella kaupunkialueen raivaustyöt aloitettiin elokuun 1854 lopulla. Keisari Aleksanteri II vahvisti
asemakaavan 1.8.1855. Kaupungin nimi oli jo tuolloin Nikolainkaupunki. Sen keisari oli vahvistanut 27.4.1855 Vaasan läänin kuvernööri Alexander von Rechenbergin, professori Sakari Topeliuksella kirjoituttaman esityksen perusteella. Anomukseen yhtyi 15 kaupungin johtavaa porvaria. Asiasta nousi sen julkitultua hirmuinen äläkkä.
Topelius kuuli kunniansa ja sairastui mielipahasta. Kukaan porvareista ei polemiikin jälkeen halunnut käyttää kaupungin virallista nimeä, vaan nikolainkaupunkilaiset olivat sitkeästi vaasalaisia. Vain sensuurille alistettava kirjallisuus oli painettu Nikolainkaupungissa, samoin päivättiin viralliset asiapaperit.
Tontit jaettiin huutokaupalla
Nikolainkaupungin asemakaavassa oli erikokoisia tontteja. Suurimmat, parhailla paikoilla sijaitsevat tontit myytiin huutokaupalla. Oli selvää, että vain varakkaat voivat hankkia hankkia hyviä tontteja keskeisiltä paikoilta. Vähävaraisille olikin varattu kortteleita Pitkänlahdenkadun ja Klemetsönkadun väliltä. Erityisesti Ajomiehenkadun ja Korsholmanpuistikon välille varattiin kaikkein köyhimmille kortteli, johon he
siirsivät hylätystä Vaasasta pienet hirsimökkinsä. Kortteli sai nimen "Kapsäkki", koska asukkaitten väitettiin tuoneen tavaransa kapsäkissä muuttaessaan uuteen kaupunkiin elokuun 3. päivänä 1862.
Vanha Vaasa rakentui uudelleen
Vaasa rakentui palon jälkeen nopeasti uudelleen: jo palon jälkeisenä syksynä kaupungissa oli noussut 200 asuintaloa. Talot siirrettiin pääsääntöisesti
maakunnasta. Hirsitalot oli helppo purkaa ja koota uuteen paikkaan. Hirsitalot oli helppo purkaa ja koota uuteen paikkaan.
Syksyllä 1853 Vaasassa oli jo 427 asuin- ja 331 ulkorakennusta, enemmän kuin ennen paloa.
Maistraatti antoikin määräyksen, että kaikkien uusien talojen tuli olla siirtokelpoisia ja siirtokelvottomat tulee purkaa, kun muutto uuteen kaupunkiin tapahtuu. Samalla kiellettiin pärekatot ja muurareille pidettiin ankara puhuttelu heikosti rakennetuista palomuureista ja savupiipuista.
Levon teki hirret ja tiilet
Nikolainkaupungin yksityistalot rakennettiin pääasiassa Levónin höyrysahalla Hietalahdessa sahatuista hirsistä ja muurit vastaavasti Levónin tiilistä. A. A. Levón oli varta vasten perustanut Hietalahteen höyrysahan ja tiilitehtaan (nyk. kasarmialue/
Tiilitehtaankatu). Talot olivat sitten hirsipintaisina painumassa kymmenkunta vuotta, jonka jälkeen ne joko rapattiin taikka paneloitiin. Palokatujen varsille sijoitetut
ulkorakennukset ovat säilyneet hirsipintaisina tähän päivään saakka.
Maallisen ja taivaallisen vallan rakennukset rakennettiin tiilestä ja ne keskitettiin ydinkeskustaan, Vaasan-, Hovioikeuden- ja Kirkkopuistikolle.
Omapäinen Setterberg ahdingossa
Setterbergillä itsellään oli suuri suunnittelutoimisto, eikä hän olisi sallinut muitten suunnitella taloja "hänen kaupunkiinsa". Kilpailevat suunnitelmat saivat häneltä ankaran tuomion ja hän oli kaupungin päättäjien kanssa jatkuvassa sanaharkassa.
Setterberg myös urakoi omia rakennuksiaan ja kaupungin pääkirkon kanssa hän joutui todella vaikeuksiin. Kirkon piirustukset valmistuivat marraskuussa 1857, mutta muutosvaatimusten takia ne vahvistettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.
Rakennustyöt aloitettiin kesäkuussa 1860, mutta keskeytettiin syyskuussa 1861, koska torniosa alkoi halkeilla.
Ankaran arvovaltataistelun jälkeen Setterberg laati torniosalle uudet piirustukset, mutta kirkko valmistui lopputarkastuskuntoon vasta toukokuussa 1868. Arkkipiispa Edvard Bergerheim vihki kirkon 5.9.1869. Setterberg sai kirkon rakennusurakassa tappiota niin paljon, että hänen oli pakko myydä talonsa Hietasaarenkatu 1 (1856, nyk. Satamapuiston lastentarha) maaherra Carl Gustaf Fabian Wredelle.
Julkinen Vaasa
Setterbergin Tudor-tyylistä tiiligotiikkaa on yleensä pidetty mestarillisena ja
hovioikeudentalossa se on kauneimmillaan. Vaasan hovioikeudentalo kelpaisi milloin tahansa kuninkaanlinnaksi. Ortodoksinen kirkko on pikkusievä. Kaupungin
pääkirkosta sanoi Vaasan Jaakko:" On kuin varastomakasiini ketarat pystys!"
Englantilainen tehdasarkkitehtuuri näyttäytyy edukseen Setterbergin
suunnittelemassa Vaasan Puuvilla Manufaktuuri Oy:n tehdasrakennuksessa yliopistolla.
Setterbergillä oli arkkitehtitutkintoa edeltävänä tutkintona muurarimestarin pätevyys.
Se näkyi myös Nikolainkaupungissa: aikalaiset ovat kertoneet hänen muuranneen itse vaikeimmat holvaukset - siitä huolimatta, että hän tuotti muurarit Ruotsista.
Muita merkittäviä Nikolainkaupungin arkkitehtejä olivat Magnus Isaeus (Kaupungintalo 1878),
Jac Ahrenberg (Vaasan lyseo 1895), A.W. Stenfors (Poliisilaitos 1914),
Waldemar Backmansson (Raastuvankadun kansakoulu 1890), Fredrik Thesleff (Vaasan Osake-Pankki 1902),
K. S. Kallio (Hartmanin talo 1913) sekä Jussi ja Toivo Paatela (Vesitorni 1915).
Teollisuutta
Teollisuutta nousi myös nopeasti ja sille varattiin kaupungin parhaat paikat ja kauneimmat rannat. Ensimmäisenä kohosivat em. Vaasan Puuvilla Manufaktuuri Oy:n punatiiliset rakennukset Palosaarelle (Setterberg 1857), sitten Vaasan Höyrymylly Oy:n tehdas sisäsataman vierelle ja Vaasan Uusi Leipätehdas
Hietasaarenkadulle. Kuvaavaa on, että leipätehtaan naapurit valittivat 1910-luvulla sen aiheuttamista hajuhaitoista, tosin valittajat perääntyivät sopivalla hyvityksellä.
Onkilahden rannalle rakennettiin 1890-luvulla Valtionrautateitten konepaja ja Onkilahden Konepaja (Stenfors 1913).
Infrastruktuurin nousu
Vaasa sai rautatien 1882 ja avajaisia vietettiin vastavalmistuneessa kaupungintalossa 1883.
Puhelinliikenne aloitettiin rautatien valmistumisvuonna 1882. Sähkölaitoksensa Nikolainkaupunki sai kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1892. Nykyaikainen kaupunginsairaala rakennettiin Hietalahteen 1902 (Reinius) ja köyhäintalo "Fatikooli"
Klemetsön maatilalle kaupungin ulkopuolelle 1886. Kaupunki sai vesijohdon maailmansodan aikana 1913-15. Työmaata johti insinööri Kaarlo Tawast.
Takaisin Vaasaksi
Nikolainkaupunki jatkoi kehittymistään ja laajentumistaan maaliskuuhun 1917, jolloin Venäjän vallankumouksen seurauksena kaupunginvaltuusto päätti ottaa
historiallisen Vaasa-nimensä takaisin. Hajotus-vaalien jälkeen senaatti vahvisti nimenmuutoksensa lokakuussa 1917.
Vuonna 1862 peruutetut Vaasan kaupunkioikeudet tulivat näin takaisin ikään kuin vahingossa.
Vaasa poisti lokakuussa 1917 myös venäjänkieliset kadunnimet, mutta virallisesti se tapahtui vasta 1945, jolloin myös suomenkieliset kadunnimet vahvistettiin.
Nikolainkaupunki poistui historiaan, mutta muistot elävät.
KANTAKAUPUNGIN NIMISTÖSTÄ
Vuoden 1999 Euroopan rakennusperintöpäivän aiheena oli "Paikan nimi - paikan muisti". Päivän- tarkoituksena oli korostaa nimiperinteen merkitystä asuinympäristön hahmottamisessa. Olin (Jussi Kangas) tuossa seminaarissa kertomassa
vaasalaisesta paikannimihistoriasta. Vanhempi nimihistoria on nykyaikaista selväpiirteisempää. Entiset nimitoimikunnat tunsivat paikallishistorian hyvin, se näkyy myös hylätyissä nimiehdotuksissa. Joka haluaa tutustua katujen nimiin
tarkemmin, voi tehdä sen kaupunginkirjastossa - vielä tämä vuoden aikana. Lupaan toimittaa kirjastoon materiaalia (Kangas, Jussi : Vaasan nimistöhistoria).
Kun asukkaat muuttivat uuteen Nikolainkaupunkiin elokuun alussa 1863, oli Vaasan kaupunkioikeudet lakkautettu. Historiallinen Vaasa-nimi haluttiin säilyttää ja pääkatu
nimettiin Vaasanpuistikoksi. Kaupungin nimi muutettiin Vaasaksi 19.3.1917 Venäjällä tapahtuneen vallankumouksen jälkeen. Toinen historiallinen nimi, joka haluttiin säilyttää tuleville sukupolville, oli Korsholman kuninkaankartanon nimi.
Kuninkaankartanon rakennukset – taikka niiden jäännökset - hävitettiin juuri ennen Vaasan paloa, kun kummulle haluttiin rakentaa maaherralle palatsi. Luulo, että Korsholmanpuistikko olisi naapurikunnan nimikkokatu, on siis väärä. Korsholma- nimi tuli käyttöön vasta vuonna 1928. Siihen saakka Vaasan emäpitäjä Mustasaari oli ruotsiksikin Mustasaari.
Vaasan ensimmäinen katu
Kun Nikolainkaupunkia ryhdyttiin rakentamaan elokuussa 1854 - siis vuotta ennen kaavan vahvistamista- raivattiin ensimmäinen katupohja Rauhankatua varten.
Nimensä katu sai Krimin- taikka Oolannin sodan päättäneen rauhansopimuksen kunniaksi. Näin ovat aikanaan tienneet hovioikeudenneuvos A. F. von Willebrand 1938 ja kaupunginjohtaja Eino Rostén 1945. Jälkimmäinen tunnetaan erinomaisena paikallishistorian tutkijana.
Pisnesmies
Mies, jonka liikemiesnenä haistoi aina bisneksen, oli A. A. Levón, joka rakensi Hietalahteen ensin tiilitehtaan ja vähän myöhemmin höyrysahan. Tiiliä tehtiin minkä ennätettiin uuden kaupungin tarpeisiin. Tiiliä ostettiin myös muualta, tosin todettiin huonolaatuisiksi mm. kaupungin kirkon työmaalla. Vuodesta 1860 Levónin tehtaat jouduttiin siirtämään pois, kun kaupunki laajeni Hietalahteen. Mutta Tiilitehtaankatu jäi muistuttamaan Levónin yrityksistä.
Ajurien Osuuskunta
Vaasassa huutokaupattiin tontteja porvareille, mutta työväestölle ja ammattikuntien edustajille vuokrattiin edellisiä pienempiä tontteja VII kaupunginosasta. Ajurit olivat erikoinen ammattiryhmä, jotka tajusivat yhteistoiminnan merkityksen. He perustivat osuuskunta Elon, joka välitti viljaa ja rehuja kauramoottoreiden tupeisiin ja ylläpiti kengitys- ja ajokalujen korjauspajaa. Osuuskunnalla oli myös sauna osoitteessa Ajomiehenkatu 6. Mutta koska kadun nimi oli lainalla Vanhasta Vaasasta, muutettiin se vuonna 1945 Ajurinkaduksi.
VAASAN HISTORIAA NIMISTÖSSÄ
Kun uuden Nikolainkaupungin (nykyisen Vaasan kantakaupungin) asemakaava vahvistettiin1.8.1855, se ei sisältänyt kadunnimiä, vaan ne vahvistettiin senaatissa erillisellä päätöksellä ruotsinkielisinä, suomenkielisiä nimiä ei ollut. Kesällä 1911 katujen nimikilvet vaihdettiin, venäjänkieliset nimet ilmestyivät kadunkulmiin.
Venäjän lipun mukaisessa kolmivärisessä kilvessä venäjänkielinen kadunnimi oli ylinnä, ruotsinkielinen keskimmäisenä ja epävirallinen suomenkielinen alinna.
Keisarivallan kaaduttua Venäjällä kaupunginvaltuusto päätti kokouksessaan
19.3.1917 muuttaa kaupungin nimen Vaasaksi ja venäjänkieli poistettiin nimikilvistä.
Kun kaupunki rakennettiin uuteen paikkaan, ei uskottu että entinen Vaasa koskaan rakentuisi uudestaan. Kaupunkioikeutensa menettäneen Vaasan kadunnimet siirrettiin Nikolainkaupunkiin. Toisin kuitenkin kävi. Toisen maailmansodan jälkeen Vanha Vaasa rakentui nopeasti pientaloalueeksi. Vanhasta Vaasasta "lainatut"
kadunnimet palautettiin sinne 1945.
Perusteellinen nimiremontti
Vuoden 1935 suuren alueliitoksen (Huutoniemi, Purola, Palosaari ja Kotiranta) jälkeen alettiin katujen nimikysymyksiä käsitellä uudelleen vuonna 1938, mutta alkanut maailmansota keskeytti työn, ja kaupunginvaltuustoon asia tuli vasta
huhtikuussa 1945. Vaasa-lehti ja Vasabladet informoivat kaupunkilaisia ja kehottivat ottamaan ehdotuksiin kantaa ja tekemään omiakin ehdotuksia. Näin myös tapahtui, ja ensimmäisen kerran kaupunkilaiset voivat vaikuttaa nimikysymykseen. Tällöin nimettiin myös rautatien katkomat kadut uudelleen.
Henkilönimet katunimistössä
Kantakaupungissa on kahdella entisellä kaupunginjohtajalta nimikkokatu, Harald Bouchtinkuja ja Eino Rosténinkatu. Vaskiluodossa on hovioikeuden
varakanneviskaali Gustaf Duvaldtinkatu, Huutoniemellä kaupunginlääkäri Karl Hedmaninkatu ja farmaseutti Vasili Smirnoffintie.
Suvilahteen sai valtuuston pitkäaikainen puheenjohtaja "Tuffa" Teirinkadun,
laivanvarustaja Carl Gustaf Wolffintien Palosaarelle ja Björn "Otso" Schildt Otsontien Kivihakaan.
Sotasankareista Carl Gustaf Mannerheimintie Huutoniemellä, jääkäriluutnantti Oskar Peltokankaantie ja sotilaslähetti Onni Kokontie Palosaarella. Hietalahdessa on von Esseneillä Esseninkatu ja toimittaja Ossian Ansaksella Ansaankatu.
Vetokannaksella on säveltäjä Toivo Kuulankatu, samaten siellä on Karpinkatu, joka lienee kirjoitusvirhe, oikea nimi ilmeisesti on hovioikeudenneuvos Carl Ludvig Carpinkatu. Samaten Harjukatu voisi olla 14-vuotiaan sotilaslähetti Ahti Harjunkatu.
Purolassa oli tohtori, raatimies ja kaupunginvaltuutettu F. A. Hartmaninkatu, mutta ilmeisesti se miellettiin rautakaupan mainokseksi ja muutettiin Pellervonkaduksi.
Vöyrinkaupungilla on taiteilija Einari Uusikylän polku, Asevelikylässä maankuulu Hevonkosken Edvininpolku, vaikka ei sitä katunimistöön luetakaan.
ONKILAHDESTA VÖYRINKAUPUNGIKSI
Pitkänkadun ylikäytävän, kuolemanloukun, takainen kaupunginosa omistaa omaperäisen nimihistorian. Alunperin kaupunginosa tunnettiin Onkilahtena, sen kansakoulut olivat Onkilahden kouluja ja rannassa nykyisen Wärtsilän paikalla oli Onkilahdenkatu, sittemmin Palosaarelle siirretty. Siellä oli Rosenberginmäki,
Viinapränninmäki, Pohjolan Polttimo ja Pitkänlahden Polttimo. Pohjolan Polttimosta on vieläkin kaksi rakennusta jäljellä, Pitkänlahden Polttimon paikalla on nyt
Malmöntalo. Pohjolan Polttimon mestari Gössmanin talo on nyt hienosti Cantare, sen kun omistaa laulukööri.
Jäljellä vieläkin on syvin Pitkänlahdenlammista, nyt Tiklaslampena tunnettu. Sieltä johti aikanaan vesijohto veturitalleille syöttöveden pumppaamista varten.
Pumppaamonhoitaja asui Lampikadun kulmassa, joka vuonna 1945 muutettiin Järvikaduksi. Ruotsiksi se sentään on vielä Träskgatan.
Vanha ja uusi Katekismus
Wärtsilän tontilla oli Onkilahden Höyrysaha joka paloi marraskuun lopulla 1918.
Siinä tulipalossa menehtyi myös kaksi palomiestä jäädessään kaatuvan seinän alle.
Nykyisen Vuorikodin paikalla oli kaksikerroksinen, pitkä ja kapearunkoinen Katekismus, joka paloi menneinä vuosikymmeninä. Vuorikodin uusi asuntosiipi Pitkänkadun varrella on siksi paljon samanmallinen, että voimme ristiä sen nimeksi Uusi katekismus.
Pitkänlahdenkadun varrella on suojeluskunnantalo Valkolinna, jonka rappiotilaa häpeää jokainen vanha vaasalainen. Se on arkkitehti Viljo Rewellin vuonna 1938 suunnittelema puhdaslinjainen funkkistalo, joka tulisi palauttaa entiseen
kauneuteensa.
Ennen oli suo ja kurki
Linja-autoaseman virallinen nimi on Autotori, se rakennettiin viime sodan edellä suolämpäreen päälle. Sen reunalla asusti Kurkimummo, jonka rampa kurki oli 1930- luvulla jokapäiväinen näky Vaasan torilla. Suolämpäreen toisella puolella oli entinen sirkusalue, jossa sodan aikana oli saksalainen ilmatorjuntapatteri. Niillä kulmilla oli myös Ratsutallin kaivo, nykyisen osuuspankin talon paikalla oli ennen ratsutalli ja Onkilahden yhteiskoulun paikalla maneesikenttä. Minimanin paikalla oli sodan aikana ja vielä pitkään jälkeenkin palstaviljelyalue.
Talvisodan pommituksissa Vöyrinkaupunki sai ankaran ryöpytyksen, ja yhtenäisestä puutaloalueesta tuhoutui useita taloja. Ja mitä pommikoneet eivät tuhonneet, sen tekivät grynderit rakentaessaan miljööseen soveltumattomia laatikkotaloja.
Onkilahden rannassa Malmöntalon takana oli kaatopaikka, jonka materiaalista rakennettiin Paperisilta Onkilahden yli Palosaarelle. Nykyisin Onkilahti on kutistunut ja kutistuisi edelleen, mikäli Paperisillan pohjapato poistettaisiin. Onkilahden
pohjukkaan jää louhekasa muistomerkiksi tieherrojen huikentelevaisuudesta.
Yhdystien piti mennä pohjukan poikki mutta mieli muuttui…
Ulkuniemestä Almanniemeksi
Hautausmaakin kuuluu Vöyrinkaupunkiin, ja silläkin on oma historiansa. Silloin kun Onkilahti oli vielä Eisfjärden oli Klemetsön pohjoinen niemi nimeltään Ulkuniemi kalastajien verkonkuivaustelineitten mukaan. Kun siihen rakennettiin hautausmaa, sai se ensimmäisen, 1.9.1894 haudatun vainajan mukaan nimen Almanniemi.
Kauniin nimen soisi seurakuntien taholta virallistuvan.
KATURAKENTEISTA JA NIMENANTAJISTA
Kun Nikolainkaupunkia suunniteltiin, oli yksi lähtökohta selvä: paloturvallisuutta piti lisätä. Siksi katualueet tehtiin paljon aikaisempaa leveämmiksi ja puistoja suosittiin.
Kortteleitten sisään rakennettiin erityisiä palokatuja, joiden reunalle kiinteistöjen talous- ja ulkorakennukset rakennettiin. Monessa kaupungissa nämä palokadut on hävitetty, Vaasassa on ollut viisautta säilyttää. Tai ehkäpä säilyttämisen syy on ollut siinä, että kaupungin suuri venekanta on tarvinnut talvisäilytyspaikkoja. Myös
tonttien puuistutuksia suosittiin paloturvallisuudennimissä. Pihojen käyttö
autosäilytykseen on tehokkaasti vähentänyt tonttien puustoa. Katuvierille kuului alun perin viheralue, sitten jalkakäytävä ja varsinainen ajoväylä, joka hevoskaudella ei tarvinnut olla kovinkaan leveä. Jalkakäytävät oli erotettu ajoradasta hirsirotvallilla.
Kirjailija ja säveltäjä Heikki Klemetti muistelee poikavuosiaan, miten liukkailla hirsillä seikkailtiin kuin tukinuitossa konsanaan. Klemetti kertoo myös poikavuosiensa suuresta huvituksesta kaataa lätäköiden yli vedetyillä köysillä kaupungin hampuuseja kurakylpyyn.
Aikanaan sitten viheralueet katujen reunoilta katosivat, ajoväylät kivettiin ja jalkakäytävät kapenivat. Kaupungin kadut revittiin kaksi kertaa auki: ensin
viemärityömaan takia 1880-1904, toisen kerran 1910-15 vesijohtotyömaan takia.
Valmiitten katujen auki repiminen ei siis ole nykyajan ilmiö. Kivimiesten ammattikunta oli aikanaan suuri, ja katukiviä hankittiin kaupungille myös
työttömyystyönä. Linja-autoaseman vieressä oleva Nupukallio hakattiin katukiviksi ja rotvallikiviksi niin tarkkaan, että paikalle muodostui syvä Nupumonttu.
Nimitoimikunnan synty
Suur-Vaasan syntymisen jälkeen vuonna 1938 alettiin uusien liitosalueitten kaavoitustyö, ja silloin asetettiin kaavoittajan avuksi ensimmäinen nimitoimikunta.
Sen puheenjohtajana toimikaupunginjohtaja Eino Rostén, joka erinomaisena
paikallishistorian tuntijana olikin mies paikallaan. Jäseniksi nimitettiin sitten senaikaisia poliitikkoja, johtaja Valter Swanljung, hovioikeudenneuvos A. F. von Willebrand, rehtori J. Fr. Antola, opettaja Alex Lindfors ja kaavoitustyötä johtava virkamies, kaupungininsinööri I. I. Holming.
Syttynyt talvisota katkaisi kaavoitustyön ja nimitoimikuntakin sai levätä aina vuoteen 1945, jolloin palattiin liitoalueitten kaavoitustyöhön ja keskustan katujen uudelleen nimeämiseen. Vaskiluodon asemakaava, joka vahvistettiin keväällä 1918 itsenäisen Suomen ensimmäisenä kaavana, sisälsi kymmenittäin kadunnimiä, jotka
myöhemmissä muutoksessa hylättiin. Näistä monet liittyvät Vaasan historiaan ja niitä soisi käytettävän tulevaisuudessa.
KUINKA VIEMÄRI JA VESIJOHTO SAATIIN NIKOLAINKAUPUNKIIN
Kaivojen saastuminen oli ekokatastrofi jo 1880- luvulla
Nykyajan suurimpiin haasteisiin kuuluu tasapainoinen ja hallittu yhteiselämä luonnon kanssa. Piittaamattomuus ja ekologian tuntemattomuus johtaa ekokatastrofiin, josta selviytyminen voi tulla yhteiskunnalle kalliiksi. Saasteongelma ei kuitenkaan ole uusi, vaan Nikolainkaupungin johto joutui sen kanssa tekemisiin jo reilut sata vuotta sitten.
Ja ongelma oli kaupunkiyhteiskunnan pahimpia: kun asukkaitten juomavesi saastui, olivat kaupunginisät vakavan ja kalliin ongelman edessä.
Oheinen kirjoitus on koottu palapelinä useista lähteistä:
Vietiin tuhkatkin pesästä
Kuumana elokuun 3. päivänä 1852 palaneen Vaasan asukkaat muuttivat uuteen Nikolainkaupunkiin juhlallisesti elokuun alussa 1862. Kaikkein armollisin keisari Aleksanteri II peruutti Vaasan kaupunkioikeudet antaen ne uudelle
Nikolainkaupungille, ja niin Kaarle IX:n vuonna 1606 perustamasta Vaasan kaupungista tuli Nikolainkaupungin esikaupunkikylä Vanha Vaasa. Arkkitehti Carl Axel Setterberg'in suunnittelemaan Nikolainkaupunkiin vietiin Vaasasta kaikki sinne palon jälkeen rakennetut siirtokelpoiset talot ja jopa kadunnimet.
Setterbergin kaivot
Vesiongelmaa pelättiin jo silloin, kun "muuttopuolue" puuhasi kaupungin
rakentamista uudelle paikalle, kaukaiselle Klemetsön niemelle. Pelko osoittautui turhaksi, kun asemakaavanmukaiset neljä kaivoa oli kaivettu. Vettä tuli riittävästi ja se oli hyvänlaatuista. Nämä neljä yleistä kaivoa sijaitsivat Kauppatorin vierellä Vaasanpuistikon ja Kauppapuistikon risteyksessä, Suomen Pankin vierellä
Hovioikeudenpuistikolla, Kirkkopuistikolla numero 8 kohdalla sekä Kauppapuistikon alkupäässä Tiklaksen edessä. Monet yksityiset kaivoivat tonteilleen kaivoja, joista osa muodostui runsasvetiseksi ja hyvälaatuiseksi. Ne kuitenkin lukittiin
kaupunkilaisilta kuivina kesinä.
Ekokatastrofi
Käymälät ja likakaivot aiheuttivat vakavan saasteongelman. Taajaan rakennetuissa vähävaraisten kaupunginosissa sijaitsivat käymälät ja likakaivot, "latriinit", lähekkäin matalien kaivojen kanssa. Maahan imeytyvät likavedet valuivat lähellä maanpintaa olevaa peruskalliota pitkin laajalle. Pintavedet, varsinkin keväisin, veivät
käymälöiden ja tunkioiden valumavesiä kaivoihin. Suuri osa kaupungin kaivoista oli pahasti saastunut jo 1880- luvulle tultaessa. Saastuneen juomaveden aiheuttamat ripulitaudit olivat yleisiä, ja erityisesti pikkulapset olivat hengenvaarassa.
Keskikaupungin ulkopuolelle matalikoihin rakennetut kaivot olivat silloin pelastus:
Mäkikaivon, Kasakkakaivon, Hollihaankaivon, Severin Kellroosin kaivon,
Hautausmaan- eli Lammikkokaivon, Hietalahdenkaivon, Gustavsborginkaivon ja Tammikaivon vedet pysyivät kunnossa. Mutta vesi oli kaukana ja sen kuljettaminen kaupunkiin tuli kalliiksi. Monissa taloissa oli myös vesiklosetit, talonmiehillä oli hikinen urakka pumpata vesi ullakonsäiliöön. Klosettien jätökset laskettiin surutta
"latriineihin".
Perusteellinen tutkimus terveysongelmasta
Vuoden 1900 alussa I kaupunginlääkäri Karl Ekholm suoritti laajan tutkimuksen työväen asunto-oloista. Tutkimuksen tulokset julkaistiin 1904, siinä tuli selkeästi esille juomaveden saastumisen syyt ja seuraukset. Tietysti tutkimus kattoi
työväestön koko asuntokurjuuden. Juuri surkeat asunto-olot ja huono hygienianhoito yhdessä saastuneen juomaveden kanssa aiheutti kaikenlaisia epidemioita.
Tri Ekholmin tutkimustulosten johdosta asetettiin heti komitea pormestari Ivar Hasselblatt'in(1864-1948) johdolla laatimaan ehdotuksia työväestön asunto-olojen olojen parantamiseksi. Toimikunta julkaisi raporttinsa vasta vuonna 1911.
Puhdasta vettä yritettiin myös viinan voimalla
Kaupunki antoi myös Vaasan Anniskeluosakeyhtiön voittovaroista rahaa porakaivojen tekemiseen, mutta niistäkään ei saatu kunnollista juomavettä.
Anniskeluyhtiö oli vuosina1876-1919 kaupungille varsinainen rahasampo. Sillä oli kaupungissa kuusi myymälää, joista kolmessa myytiin kirkasta kotimaista ja kolmessa ulkomaista värillistä viinaa. Yhtiönvoittovarat käytettiin jakokomitean ehdotusten mukaan.
Viemäröinti rakennettiin
Kaupunginisät päättelivät 1880- luvun lopulle tultaessa, että rakentamalla viemäröinti kaupunkiin kaivojen saastuminen voidaan pysäyttää ja että ne vähitellen myös
puhdistuisivat. Niinpä viemäriverkoston rakentaminen aloitettiin 1889 ja saatettiin valmiiksi viidessätoista vuodessa vuoteen 1904 mennessä. Viemäriin liittyminen oli kallista, ja talot jatkoivatkin entistä saastuttamistaan. Rakennusjärjestyksen
muutoksella 1902 kaikki kiinteistöt velvoitettiin liittymään viemäröintiin. Kaivojen tilanne ei kuitenkaan parantunut. Ongelman hallitsemattomuutta kuvastaa se, että viemäriverkostoon kootut jätevedet laskettiin puhdistamattomina mereen. Siitä kehkeytyi taas uusi saasteongelma, uimavedet saastuivat. Jätevedenpuhdistamo Hietalahteen rakennettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Vesijohtokomitealla ei ollut kiirettä
Kaupunginvaltuustossa toimi aktiivinen sanomalehtimies Ossian Ansas, jonka aloitteesta kaupunginvaltuusto perusti vuonna 1907 vesijohtokomitean. Komitea toimi hissukseen ja lähetteli raporttejaan kaupunginvaltuustolle. Kaupungissa toimiva Teknillinen Klubi antoi vihdoin vuonna 1910 tri Gunnar Heikell'ille 400 markan
stipendin Saksaan tehtävää tutustumismatkaa varten. Seuraavana vuonna klubi vaati kaupunkia korvaamaan sille rahat, koska matka johti tuloksiin. Saksalainen insinööri E. Prinz laati kaupungille ehdotuksen vesijohtoverkon rakentamiseksi.
Kaupunginvaltuusto hyväksyi ehdotuksen 20.3. ja teki rakentamispäätöksen
23.4.1912. Täysin Prinzin suunnitelmaa ei noudatettu, vaan rakentamisen kuluessa tehtiin lukuisia halvennus- ja parannusmuutoksia.
Porarien lakko heti alkuun
Rakennustyöt aloitettiin heinäkuussa 1912, ja ensimmäinen lakko pysäytti työmaan jo elokuussa kahdeksi viikoksi. Porarit tekivät lakon vauhdittaakseen vaatimustaan korkeammista urakkataksoista. Lakko loppui äkkiä, kun projektipäällikkö Kaarlo Tawast hankki työmaalle kaksi sähkökäyttöistä kompressoriporaa. Vesijohtotyömaa toimi kaupunginvaltuuston päätöksellä lokakuusta 1914 kesäkuuhun 1915
hätäaputyömaana.
Pohjaveden tarkka analyysi
Nikolainkaupungin vesijohtovesi päätettiin ottaa pohjavesikaivoista, jotka
suunnitelman mukaan tuli sijoittaa Getingflyetin matalikkoon. Tammikuussa 1911 komitea raportoi kaupunginvaltuustolle, että koepumppaus koekaivossa tuottaa pohjavettä 11-12 litraa sekunnissa. Kaivon syvyys oli viisi metriä, mutta komitealla oli tarkoitus kaivattaa se seitsemän metrin syvyyteen. Lopulta rakennettiin viisi
pohjavesikaivoa ja pumppaamo sekä työntekijöiden asunnot kyseiselle alueelle.
Veden laadusta tehtiin tarkka analyysi, joka osoitti sen laadun olevan hyvä.
Vesitornista tuli kaupungin maamerkki
Keskelle kaupunkia sijaitsevasta, kaikkialle näkyvästä vesitornista järjestettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti arkkitehdit Jussi ja Toivo Paatela. Vesitornin upeat graniittityöt tekivät kuuluisat vaasalaiset Harjunpään veljekset Jaakko, Jussi,
Aleksanteri ja Matti. Tornin vedenpinta +55 metriä mpy täytti Yleisen Paloapuyhtiön vaatimuksen, paloapuyhtiö nimittäin lainoitti vesijohdon rakentamisen. Tornin urakoi Tampereen Sementtivalimo ja Rautabetoni Osakeyhtiö, se muurattiin pääosin
ruotsalaisilla tiilillä (tietysti!), mutta sotatilan aiheuttamien toimitusvaikeuksien vuoksi osa julkisivutiilistä ostettiin Ylistaron Tiilitehtaalta. Vesitorni ja betonista valettu 500 kuutiometrin vesisäiliö valmistuivat jo 1914, mutta toimitusvaikeuksien vuoksi säiliö tervattiin sisältä "Inertol"- tervalla vasta syksyllä 1915, jolloin vesijohtoverkko otettiin käyttöön.
Viemäriverkko osin uusiksi
Kaupungin viemäriverkosto jouduttiin rakentamaan osittain uudelleen. Vesijohto rakennettiin noin kahden metrin syvyyteen, kun viemärit oli aikanaan rakennettu paljon matalammalle. Vanhat talojohdot jäivät "roikkumaan", ja Tawastin
kertomuksen mukaan täytyi niitten liittämiseksi uuteen viemäriin ostaa kalliita
"fasooniputkia". Vaikka vesijohtolaitos oli kaikkine kokeiluineen valmiina
loppusyksystä 1915, vain alle puolet kiinteistöistä liittyi siihen rakennusvaiheen aikana. Kesti vielä liki viisitoista vuotta ennen kuin kaikki keskikaupungin kiinteistöt oli siihen liitetty.
143 palopostia
Vaasan palo oli vielä niin hyvässä muistissa, että uuteen vesijohtoverkostoon järjestettiin runsaasti paloposteja, jotka samalla toimivat liittymättömien kiinteistöjen vesiposteina. Näitä paloposteja asennettiin kantakaupungille yhteensä 133 ja
Palosaarelle 10 kappaletta. Sotatilan johdosta vesimittareiden saanti oli mahdotonta.
Veden kulutuksesta laskutettiin kiinteistöjä huoneluvun mukaan, vesiklosetista ja kylpyammeesta laskutettiin erikseen.
Onkilahtea täytettiin
Mielenkiintoinen seikka on vesijohtotyömaalta louhitun suuren kivimäärän
sijoittaminen ja korvaavien maamassojen hankinta. Kaarlo Tawastin kertomuksen mukaan sitä vedätettiin Onkilahteen 66.524 hevoskuormaa. Tilalle tuotiin hiekkaa saaristosta ja "Nupumontusta" (Linja-autoaseman vieressä) sekä täytemaata ajettiin junalla Mustasaaren aseman läheltä.
Kaivoista muistot jäljellä
Setterbergin asemakaavan mukaiset kaivot on säilytetty muistomerkkeinä lukuun ottamatta Vaasanpuistikon ja Kauppapuistikon risteyksessä ollutta. Se sai aikanaan väistyä paikalle rakennetun huoltoaseman tieltä. Kaikki muut ja pääosin yksityisetkin kaivot on myöhemmin peitetty rakennustoiminnan laajennuttua kantakaupungin ulkopuolelle. Paikanniminä on säilynyt Mäkikaivo ja Tammikaivo.
Lähteitä: Vaasa- lehden vuosikerrat 1911-15, kaupunginvaltuuston pöytäkirjat, Kaarlo Tawast: Kertomus Waasan vesijohdon rakentamisesta v. 1913-15, Mirjam Lehtikanto: Rakennettiin Uusi Vaasa (1981), Seppo Sadeoja: Jalostuttavaan työhön (1983), Niilo Teerimäki: Sata vuotta työväen järjestötoimintaa Vaasassa (1990)
SUUR-VAASA, TOTEUTUMATON UNELMA
Vuoden 1934 päättyessä oli Vaasan kaupungissa 18.937 asukasta; kielisuhteet suomenkielisten hyväksi olivat vaihtuneet jo 1922. Kesäkuun 1. päivänä 1933 ilmoitti sisäasiainministeriö Vaasan läänin maaherralle, että asetuskokoelmasta lähemmin selviävät
alueet on liitettävä 1.1.1935 Vaasan kaupunkiin. Liitettävien alueiden asukkaista tuli vaasalaisia seuraavasti: Vetokannakselta 2.800, Viikinlohkolta 1.073, Kotirannalta 692, Huutoniemeltä 695 ja Purolasta 154. Vaasan väkiluku kasvoi kertarysäyksellä 5.861 asukkaalla 24.798 asukkaaseen, mikä sai kaupunginisät juhlimaan Suur- Vaasan syntymistä.
Vaasasta tuli alueliitoksen jälkeen maan viidenneksi suurin kaupunki, edellä olivat vain Helsinki, Turku, Tampere ja Viipuri. Vaasa-lehden Veräjän Mikko riemuitsi:
"…sinne jäivät takakynteen Oulut ja Kuopiot, jotka ovat pyrkineet nousemaan Vaasan rinnalle. Jäivät ikuisiksi ajoiksi. Meillä on nyt hyvä etumatka…" Unelma Suur-Vaasasta ei ole toteutunut, sieltä se vain Oulukin on Suur-Vaasan selän takaa mennyt ohi.
Lukivirhe
Huutomäki, joka oli jo luopunut Huutavanmäki-nimestään 1925, muutettiin kyläkokouksen päätöksellä vuonna 1934 Huutoniemeksi. Purolan kohdalla on tapahtunut "lukivirhe".
Ruotsinkielinen nimi kirjoitettiin muotoon Bobäck, kun kylän oikea nimi on Bodbäck.
Näin sen suomenkielinen nimi pitäisi olla Aittapuro. Repolankatu on muisto suuresta kettutarhasta, joka sijaitsi nykyisen Huutoniemen kirkon paikkeilla. Paukkulantie on nimetty 1885-1982 toimineen ampumaradan mukaan.
Nuijasotaa
Huutoniemen Wanha Pakka hävitettiin Yhdystien rakentamisen yhteydessä.
Uudempi Huutoniemi sai perusnimistönsä Nuijasodan mukaan, siitä kertovat Kyröntie, Ilkankatu ja Huovinkuja. Komea pääkatu Kuninkaantie sai nimensä kuningas Adolf Fredrikin kesällä 1752 tapahtuneen Vaasan vierailun muistoksi.
Komealta kalskahtaa myös Mannerheimintie, vaikka se onkin tavallinen tonttikatu.
Mussorintie on muisto kaupunkialueen entisestä nimestä, se nimittäin toisinaan kirjoitettiin muotoon Mussar. Kaksi kirkollista kadunnimeä on: Haagankatu, joka viittaa Vanhan Vaasan pappilaan, ja Teininkuja. Teini on vanha kreikkalainen nimitys alemman oppiarvon papille, diakonille.
Politiikkaa katunimissä
Kotiranta sijaitsi 1930-luvulla kuivatun Pitkänlahden rannalla, se oli kotiranta entisen ajan maalaisasukkaille. Siellä sijaitsi Mustasaaren suojeluskunnan talo, joka antoi nimen Suojeluskunnankadulle. Sodan jälkeen rakennetun työväentalo Ahjon rakentajia nimi kismitti, ja niinpä se sitten muutettiin Kaartinkaduksi. Historiallinen Kustaalantie, joka rakennettiin 1796, halkoo Kotirantaa ja sivuaa Kustaalaa.
Sekä Kustaalassa että Kotirannalla on Kalevalan mukaan nimettyjä katuja:
Ainonkatu, Sammonkatu, Tapionkatu, Louhenkatu, Ilmarisenkatu ja Kalevankatu.
Näkinkujalle antoi nimen 52 lästin kuunari Näcken, joka oli Efraim Hellsbergin, Ernst Björqvistin ja Gabriel Rewellin omistuksessa. Englantilainen korvetti Firely ampui Näckenin upoksiin Palosaaren satamassa Oolannin sodan-aikana 8.8.1855.
Jussi Kankaan artikkelit Vaasan nimistönhistoriasta, kirjoitettu vuosina 1997-1999, ilmestyneet ensimmäisen kerran verkkosivulla www.porstuakirjastot.fi vuonna 2002.
