Selkeää tietoa fonetiikasta ja fonologiasta näkymä

sELKEÄÄTı EToA

ı=‹›NET ııı ‹As'rA JA ı=oNoLoG ıAsTA

john Clark & Colin Yallop An introduction to phonetics and phono/ogy. Blackwell, Oxford

|99l.><|| +400 s. ISBN O-63I-I6I8Z-I.

larkin ja Yallopin kirja on varsinai- c nen tiiliskivi fonetiikan ja fonolo- gian esittelyteokseksi. Neljäänsataan si- vuun mahtuu paljon asiaa. Teos ei edellytä lukijalta aiempia tietoja fonetiikasta eikä fo- nologiasta, ja se selittää selkeästi kaikki peruskäsitteet, joita yleensä käsitellään yli- opistojen fonetiikan ja fonologian perus- kursseilla, mutta etenee vielä paljon pitem- mälle. Siten se sopii mainiosti oppikirjaksi vaikkapa sellaiselle opiskelijalle, joka ha- luaa perehtyä syvemmin näihin kielitieteen osa-alueisiin.

Teos jakaantuu l0 päälukuun, joista jokaisen lopussa on kokoelma opiskelijaa varten laadittuja harjoitustehtäviä sekä useassa luvun sisällön kokoava yleiskat- saus, jossa myös annetaan tiedonhaluista lukijaa varten aihetta käsitteleviä lisä- lähteitä. Lisäksi teoksen lopussa on kaksi liitettä, fonecttisten kirjoitusmcrkkien ja foneettisten piirteiden luetteloita, laaja kirjallisuusluettelo sekä hakemisto. Teos toimii siis erittäin hyvin myös käsikirjana, jonka avulla voi esimerkiksi tarkistaa ter- mien merkityksiä ja löytää kirjallisuutta jonkin erityiskysymyksen selvittämistä var-

ten.

Kirjoittajat lähtevät liikkeelle havain- nollistaen tavallisen kielenkäyttäjän suh- detta puheeseen: emme tule kiinnittäneeksi huomiota puheeseen, koska se on niin arkipäiväinen ja koko ajan käsillä oleva il- miö. Aivan yksinkertainen vieraskielinen

VlRITTÄIÄ 2/1996

keskustelunkatkelma on meistä kuitenkin täysin käsittämätön äänten sekasotku. Tämä tietysti osoittaa kouriintuntuvasti, miten puhuminenja kuunteleminen onjäsentynyt tiettyjen sosiaalisten ja kielellisten kon- ventioiden mukaisesti. Puhe ei ole vain ään- tä, vaan se on tarkoituksenmukaista inhimil- listä, järjestelmälliseksi organisoitunutta toimintaa, jonka tehtävänä on välittää mer- kityksiä.

Tekijät pohtivat teoksen pääkäsitteiden fonetiikan ja fonologian sisältöäja päätyvät sellaiseen määrittelyyn, että fonologia tut- kii puheen systeemejä ja rakenteita, fone- tiikka keskittyy tiukemmin puheen artiku- laatioon ja akustiikkaan. Vaikka puhetta analysoidaan jakamalla se pieniin osasiinja tarkastelemalla niitä eri näkökulmista, tär- keintä on kuitenkin se kokonaisuus, joka niistä syntyy. Tekijät ovat tahallaan halun- neet hävittää fonetiikan ja fonologian rajaa, ja se näkyy kirjan jäsentelyssä: koko ajan on esillä se, että puheen analysoiminen on ristiriitaista ja että ilmiöiden kuvaus ja se- littärrıinen riippuu siitä, miten kysymyksen- asettelu on tehty.

Puhujat puhuvat, sanovat asioita, välit- tävät merkityksiä; he eivät tietoisesti suo- rita artikulaatioliikkeitä eivätkä pane liik- keelle ääniaaltoja. Mutta lingvisti on kiin- nostunutjuuri näistä prosesseistaja toimin- noista, jotka mahdollistavat puhujalle tar- koitustensa ilmaisemisen puhumalla. Fone- tiikka ja fonologia tutkivat ja yrittävät se-

littää, mitä arkipäiväisessä puhumisessa tapahtuu. Näkökulma on funktionaalinen.

2. luku käsittelee puheen tuottamisen anatomiaa ja fysiologiaa. Ensin esitetään yleiskatsaus puheen tuottamiseen sekä esi- tellään puhe-elimet, hermotus ja hengitys.

Esitys on koko ajan hyvin selkeää ja perusteellista _ väliin turhankin yksityis- kohtaista. Puheen tuottamiseen tarvittavien anatomisten rakenteiden kuvaus lähtee esi- merkiksi ihmisen anatomian yleisestä ku- vauksesta, ihmisvartalon jaosta kolmeen tasoon ja viiteen tarkastelukulmaan: koro- naaliseen (etu-/taka-), poikittaiseen (late- raalinen) ja sagittaaliseen (ylä-/ala-). Myös ihmisruumiin erilaiset kudostyypit luetel- laan ja hermotus esitellään perusteellisesti.

Hengityksen kuvaus sisältää luonnolli- sesti hengityselinten rakennekuvaukset: si- sään- ja uloshengityslihakset esitellään sa- noin ja kuvin, ja erilaiset hengitystyypit käydään läpi samoin kuin hengityksen erilaisuus puheessa ja lepohengityksessä.

Kurkunpää (larynks) esitellään edestäja takaa, luetellaan kurkunpään rustot, selvi- tetään ääniraon (glottiksen) rakenne ja kuu- si eri asentoa; äänihuulivärähtely (fonaatio) selitetään aerodynaamis-myoelastisen teo- rian avulla sekä artikulatorisesta että akus- tisesta näkökulmasta. Lisäksi käydään läpi erilaiset äänen rekisterit. Sitten esitellään glottiksen yläpuolinen ääniväylä: velum, sen lihaksisto ja toiminta sekä suu- ja ne- näväylä. Samoin käydään läpi artikulaa- tiopaikat ja esitellään yksityiskohtaisesti kielen, huulten ja alaleuan rakenne ja toi- minta. Kuvia on käytetty runsaasti havain- nollistamaan näitä anatomisia rakenteita sekä niiden toimintaa.

3. luku on omistettu segmentaaliselle artikulaatiolle. Siinä käsitellään äänteitä segmentaalisina yksiköinä ja esitetään.

miten niitä voidaan kuvata eri tavoin, mut- ta osoitetaan samalla. että kuvaukseen kät- keytyy useissa tapauksissa huomattavia

@

ongelmia.

Ilmavirtauksen mekanismien lisäksi esitellään fonaatiotavat (fonaatiolla voidaan tarkoittaa paitsi äänihuulten värähtelyä myös kaikenlaista muuta toimintaa, mitä kurkunpäässä tapahtuu äänen tuottamisek- si). Niitä erotetaan viisi: soinniton, kuis- kaus, henkäyssointi, sointi ja narina.

Äänteet jaetaan vokaalisiin ja konso-

nanttisiin. Niiden esitysjärjestys kulkee puhtaista vokaaleista frikatiivien kautta vahvasti aspiroituneisiin soinnittomiin klusiileihin.

Vokaaleista esitetään aluksi Daniel Jo- nesin klassiseksi muodostunut kardinaali- vokaalien diagrammi (vokaalinelikulmio), joka kuvaa 16 perusvokaalia ottaen huo- mioon kielen ja huulten asennon niiden aıtikulaatiossa.Samassa yhteydessä otetaan esiin myös tämän kuvaustavan rajoitukset.

Tämän jälkeen vokaaliartikulaatioita ha- vainnollistetaan esittämällä australianeng- lannin vokaalisysteemija vokaalien artiku- laatioasennot sekä niiden rinnalla tyypilliset RP (received prvnuııciation) -englannin arvot. Erikseen käsitellään vokaaliartiku- laatioiden kestoa ja liukumista.

Konsonanttisten äänteiden kuvaus nou- dattelee traditionaalista linjaa ja perustuu artikulaatiopaikkaan ja -tapaan. Artikulaa- tiopaikan mukaan konsonantít jaetaan la- biaaleihin, dentaaleihin, alveolaareihin, postalveolaareihin. palataaleihin, velaa- reihin. uvulaareihin, faryngaaleihinja glot- taaleihin; kielen artikulaatiot mukaan luki- en ryhmiä voidaan erottaa 15. Tekijät erot- tavat yhteensä seitsemän artikulaatiotapaa, joiden mukaan konsonantitjaetaan ryhmiin.

Näin saadaan ryhmiksi klusiilit, frikatiivit, approksimantit (puolivokaalit). nasaalit.

tremulantit (engl. tri/l) sekä kahdenlaiset napausäänteet (engl. mp, esim. rr:n amerik- kalainen ääntämys sanoissa berterja mu!- ter. ja engl. flcıp. esim. rzn mahdollinen ääntämys englannin sanoissa three ja

D

throw).

4. luku käsittelee puheen yksiköitä ja niiden tunnistamista. Kun edellisessä luvus- sa äänteitä kuvattiin tiukasti segmentaali- sina yksiköinä, tässä luvussa osoitetaan, että monet äänteet uhmaavat yksinkertaista seg- mentaalista näkökulmaa. Yksikkö viittaa tässä kielen systeemi- ja rakenneluon- teeseen. Se kuuluu tyypillisesti jollekin tie- tylle lingvistisen organisaation tasolle. Pu- heen äänteet voivat olla fonologisen tason yksiköitä, tavut tai sanat taas ovat toisten tasojen yksiköitä. Tekijät havainnollistavat asiaa värien havaitsemisen avulla. Väri voi- daan ymmärtää jatkumoksi (sävyjen, kirk- kauden ja värikylläisyyden sarjaksi), mut- ta ihmisillä on silti vain rajallinen määrä eri värien ilmauksia käytössään. Sama pätee puhumiseenja kuulerniseen. Äänenkorkeus esimerkiksi on jatkumo, jota ihminen voi havainnoida hyvinkin tarkasti, mutta lingvistiset systeemimme käyttävät hyväk- seen vain yksinkertaisiaja suhteellisen kar- keita kontrasteja.

Kompleksiset artikulaatiotjaetaan kah- teen tyyppiin, simultaanisiinja transitionaa- lisiin. Esim. nasaalistuminen on simultaa- nista, labiaalistuminen ja palataalistuminen voivat olla kumpaakin. Kompleksisiin arti- kulaatioihin katsotaan kuuluviksi nasaa- listumisen lisäksi myös sekundaariset artikulaatiot, esim. labiaalistuminen, pala- taalistuminen, velaaristuminen ja faryngaa- listuminen. Lisäksi kompleksisia artikulaa- tioita ovat affrikaatiot, kaksoisartikulaatio, vokaalin retrofleksio (so. vokaalin r-väri- syys esim. englannin sanassafar) sekä dif- tongiutuminen.

Yksiköiden tunnistamisen apuna maini- taan myös syllabisuus, fonotaktisen raken- teen huomioon ottaminen segmentaatiossa (onko esim. klusiilin ja frikatiivin yhtymä tutkittavassa kielessä tulkittava yhdeksi foneemiksi, affrikaataksi vai kahden fonee- min jonoksi) sekä diftongit ja niihin ver-

@

rattavat ilmiöt.

5. luvussa tarkastellaan puheen fonee- mista organisaatiota. Normaaliin ääntämyk- seen kuuluu hyvin suurta (paikallista, yk- silöllistäja tilanteista) vaihtelua, foneettis- ta variaatiota, ja se tuottaa kuvaus- ja seli- tysvaikeuksia ilmiöitä tutkivalle foneetikol- le mutta ei tavalliselle kielenkäyttäjälle.

Lingvistisen kuvauksen kannalta kuitenkin keskeisempää on ollut ääntämyksen kon- tekstuaalinen vaihtelu. Tällaisena mainitaan mm. vokaalin reduktio (jossa vokaali lähe- nee aıtikulaatioltaanvokaalikulmion kes- kustaa), koartikulaatio (jossa äänteeseen tarttuu joitain naapuriäänteen ominai- suuksia), assimilaatio (jossa äänne muun- tuu artikulaatiopaikaltaan, -tavaltaan ja/tai soinniltaan toisen äänteen suuntaan) ja eli- sio (jossa äännesegmentti tai tavu heittyy).

(Intrusiivisista äänteistä, esimerkiksi švaa- vokaalista, ei muuten ole mitään mainin- taa.)

Fonologian peruskäsitteet kontrastiivi- suus (distinktiivisyys), foneemi, allofoni ja komplementaarinen distribuutio esitellään tiiviisti mutta tyylikkäästi havainnollista- malla niitä useiden eri kielien avulla. Esiin tulee fonologisten systeemien symmetri- syys, samoin fonologisen todellisuuden, invarianssin ja limittymisen merkitys sekä yksiyksisyys (biuniqueness) ja neutraalis- tuminen.

Morfofoneemisten vaihteluiden periaat- teiden havainnollistamiseen tekijät olisivat saaneet runsaasti valaisevaa ainesta suomen kielestä. Esimerkiksi foneemien ja foonien yksiyksisen suhteen ja toisaalta limittymi- sen ongelmaa havainnollistaa hyvin se, että [rfl-foonin voi katsoa edustavan /n/-fonee- mia sanoissa langat, pingviinija magneto- _f0nı`, mutta /n/-foneemia sanoissa kenkäja pankki. Neutraalistumisen yhteydessä taas olisi voinut esitellä suomen kielen vokaali- harmoniaa.

6. luku käsittelee generatiivista fonolo-

giaa. Generatiivisen fonologian tutkijat luopuivat foneemin ja allofonin käsitteistä ja ottivat käyttöön suhteellisen abstraktin fonologisen tason, josta foneettinen muoto oli mahdollistajohtaa fonologisten sääntö- jen avulla.

Clarkja Yallop esittelevät generatiivisen fonologian klassikon, Chomskyn ja Hallen teoksen The sound pattem of English, sekä havainnollistavat runsaan esimerkistön avulla, minkälainen oli sen sääntönotaa- tiokäytäntö. Säännöt esitetään tiukan for- maalisesti ja eksplisiittisesti kaavoina, jotka ovat sitä parempia, mitä vähemmän piirteitä tarvitaan ja mitä suurempiin yleis- tyksiin niissä päästään. Hyvin yksityis- kohtaisesti kirjassa esitellään sääntöjen for- malismi ja evaluaatio, annetaan sääntöku- vauksen lyhenneohjeita, mainitaan sääntö- jen sovellusjärjestyksestä sekä otetaan kan- taa sääntöjen luonnollisuuteen ja merkki- syyteen. Tekijät palaavat generatiiviseen fonologiaan 9. luvussa.

7. luku käsittelee puheen tuottamisen akustiikkaa hyvin perusteellisesti lähes sa- dalla sivullaan. Luku on teoksen laajin mutta ei kuitenkaan jätä teoksen muita osia varjoonsa.

Luvussa lähdetään liikkeelle äänen luonteesta ja sen perusominaisuuksista.

Käsittely etenee yksinkeıtaisestaharmoni- sesta liikkeestä mutkikkaisiin värähtelyihin ja resonanssiin. Fonaatiota (äänihuulten värähtelyä) tarkastellaan äänilähteenä, sa- moin frikaation lähteitä sekä ääniväylän toimintaa suodattimena vokaalien ja konso- nanttien tuottamisessa. Ääniaaltojen ampli- tudin, kvantiteetin ja taajuuden sekä ääni- aaltojen eräiden perusluonteisten auditiivis- ten ominaisuuksien käsittelyn jälkeen esi- tellään puheen tuottamisen akustinen mal- li.

Lukija pääsee tutustumaan myös pu- heen spektrografıseenanalyysiin. Vokaalien ja konsonanttien akustisia ominaisuuksia

@

tarkastellaan pitkään; esimerkit ovat pää- osin englannin kielestä. Sen sijaan proso- disten piirteiden akustiset ominaisuudet kuitataan hyvin lyhyesti.

8. luku laskee aluksi prosodisten piirtei- den (suprasegmentaalien) foneettisen pe- rustan esittelemällä sellaiset peruskäsitteet kuin äänen laadun, korkeuden, keston ja kuuluvuuden. Sitten on vuorossa prosodian systeeminen organisaatio. Tässä yhteydessä käydään läpi mm. peruskäsitteet tooni (me- lodiakulku), paino ja aksentti ja pohditaan niiden suhdetta.

Tekijät esittelevät toonikieliä, siis sellai- sia kieliä, joissa sanan (tai tavun tai mor- feemin) melodiakulku eli tooni on dis- tinktiivinen (mm. useat Aasian ja Afrikan kielet), sekä tooni-aksenttikieliä, sellaisia, joissa tietty tooni on sidoksissa tietyn- tyyppisiin tavuihin tai asemaan sanassa (mm. japani, norja, ruotsi ja serbokroaatti).

Luvun lopussa esitellään suhteellisen sup- peasti englannin kielen painoa ja in- tonaatiota.

Kvantiteetin käsittely puuttuu koko- naan. mikä hämmästyttää ainakin suoma- laista lukijaaja voitaneen tulkita merkiksi siitä. että tekijät eivät tunne sellaisia kieliä, joissa kvantiteetti olisi distinktiivinen kuten

suomessa.

9. luku esittelee erilaisia foneemien piir- resysteemejä. Koska äänteiden voidaan katsoa rakentuvan erilaisista osista, kom- ponenteista, kielentutkijat ovat kehitelleet useita erilaisia piirresysteemejä puheen

kuvaamisen helpottamiseksi. Äänteitä voi-

daan tässä suhteessa tarkastella akustisesta, artikulatorisesta ja auditiivisesta näkökul- masta. Jokainen kieli operoi kuitenkin vain rajallisella määrällä äännekontrasteja ja oppositioita, ja kiintoisaa onkin, millaisiin distinktiivisiin piirteisiin foneemioppositiot missäkin kielessä perustuvat. Jokaisen fo- neemin voidaan käsittää koostuvan tietyn- laisesta erilaisten foneettisten piirteiden

D

kokoelmasta, piirrekimpusta, joka on erilai- nen kuin minkään muun foneemin piirre- kimppu siinä kielessä.

Eniten saavat luonnollisesti painoa tun- netuimmat piirresysteemit. Kirja esittelee lyhyesti Jakobsonin, Fantin ja Hallen (1952) sekä JakobsoninjaHallen (1956) 12 distinktiivisen piirteen järjestelmän (tauluk- kona ja liitteenä), jossa jokainen piirre esi- tetään polaarisena oppositiona, periaattees- sa siis binaarisena systeeminä, vaikka joissakin kohden käytetään myös kolmatta

arvoa (tunnusmerkitön).

Chomskyn ja Hallen edellisestä kehit- tämän piirresysteemin piirteet taas eivät ole puhtaasti binaareja vaan sallivat myös vä- liarvoja. Systeemi sisältää myös yhdistel- mäpiirteitä (coverfeatures) sellaisia ääntei- tä varten, jotka eivät kuulu vain yhteen akustiseen, auditiiviseen tai artikulatoriseen luokkaan mutta käyttäytyvät kielessä kui- tenkin jossain suhteessa yhteneväisesti.

(Tällainen kattokäsite on esim. piirre ante- riorinen, jolla Chomsky ja Halle tarkoitta- vat palatoalveolaarisen vyöhykkeen etu- puolella ääntyviä äänteitä, siis esim. ääntei- tä p, t, b, d,f, s, v, z.)

Chomsky ja Halle esittivät oman piirre- systeeminsä luonteeltaan universaalina si- ten, että sen pitäisi sisältää kaikki ne distink- tiiviset piirreominaisuudet,joita maailman kielissä ylipäänsä käytetään. Se toimisi siis eräänlaisena inventaarina, joka sisältää myös kaikki yksityisen kielen käyttämät fo- neettiset ominaisuudet.

10. luku esittelee fonologian teorioita.

Historiallinen katsaus lähtee huomautuk- sesta, ettäjo sanskritin kuvaus ylsi huomat- tavan tarkkaan artikulatoriseen kuvaukseen ja että sen jälkeen tapahtunut kehitys ei itse asiassa ole merkinnyt pelkästään edistystä.

Tekijät mainitsevat myös, että länsimainen kirjoitusperinne on nimenomaan antiikin Kreikan lingvistien ansiota. Näiden inno- vaatio oli nimittäin se, että konsonanttien

lisäksi kannattaa myös vokaalit merkitä kirjoituksessa omilla merkeillään.

Fonetiikka oli vakiintunut omaksi mo- demiksi tieteenalakseen Euroopassa 1800- luvun loppuun mennessä. Tämä oli nimen- omaan teknologian kehityksen ansiota, kun nyt oli mahdollista tutkia puhetta instru- mentaalisin keinoin. Myös äännehistoria (historiallinen fonologia) alkoi kiinnostaa, erityisesti Saksassa. Foneemin käsitteestä tuli tärkeä. Aluksi se ymmärrettiin psyko- logiseksi tai intentionaaliseksi yksiköksi (Baudouin de Courtenay), funktionaalisesti distinktiiviseksi yksiköksi (Sweet) tai kes- kenään komplementaarisessa distribuutios- sa olevien äänteiden sarjaksi (Jones).

Pohjois-Amerikassa fonologiaa kehitti- vät Sapir, Bloomfield ja Pike. He keskit- tyivät nauhoittamaan ja analysoimaan eri- tyisesti sellaisia kieliä, joilla ei ollut omaa kirjoitusjärjestelmää. Prahan koulukuntaan kuuluvat lingvistit Trubetzkoy ja Jakobson esittelivät modernin näkemyksensä fonee- meista distinktiivisten piirteiden kimppui- na.

Teoksessa mainitaan myös sellaiset vä- hemmän tunnetut fonologian haarat 1900- luvun alustaja puolestavälistä kuin glosse- matiikka, stratifikationaalinen fonologiaja prosodinen fonologia. Koska generatiivis- ta fonologiaa on syytetty abstraktiudesta, Hallen ja Chomskyn kehittelemän teorian rinnalle on versonut useita uusia teorioita, jotka teos esittelee lyhyesti: luonnollinen generatiivinen fonologia (Vennemann), luonnollinen fonologia (Stampe ja Done- gan), autosegmentaalinen fonologia (Gold- smith), CV-fonologia (Kahn), metrinen fo- nologia (Liberman), leksikaalinen fono- logia (Strauss, Kiparsky ja Mohanan), dependenssifonologia (Anderson) ja eks- perimentaalifonologia (Ohala ja Jaeger).

Kaikki erilaiset fonologiset analyysit pyr- kivät omalla tavallaan paljastamaan sen järjestelmän, joka puhutun ja kuullun kie-

Ien takana piilee.

Optimistisesti tekijät esittävät, että pu­

humisen ja kuulemisen olemus tulee aina olemaan inhimillisen mielenkiinnon koh­

teena ja fonetiikka ja fonologia tulevat jat­

kuvasti olemaan relevantteja tieteenaloja siellä missä puhetta ja kuulemista halutaan tutkia ja ymmärtää. Fonetiikan ja fonolo­

gian tekee nimittäin innostavaksi juuri se tosiasia, että arkisen,jokapäiväisenja ilmei­

sen tutkiminen aina välttämättä koskettaa tieteen perusluonteisimpia kysymyksiä.

Clarkin ja Yallopin oppikirja on hyvin runsassisältöinen. Se esittelee foneettisen ja fonologisen kuvauksen ja analyysin sekä fonologisen organisaation periaatteet useas­

ta eri näkökulmasta. Kirjoittajien näkemys prosodisista piirteistä kuitenkin hämmäs­

tyttää: se, että kvantiteettia ei käsitellä pro­

sodisena piirteenä painon ja intonaation rin­

nalla. Myös puheen auditiivisen puolen käsittely puuttuu lähes kokonaan; sitä ei ole omana jaksonaan akustisen ja artikulatori­

sen näkökulman tapaan.

Suomen kieleen kirjassa viitataan kol­

me kertaa. Mainitaan siitä, että eräiden muiden kielien lisäksi myös suomessa ero­

tetaan vokaaleissa ja konsonanteissa kaksi kestoastetta, lyhyt ja pitkä, sekä siitä, että suomessa sanan pääpaino on periaatteessa aina ensi tavulla. Eksoottisen suomen kielen fonetiikan ja fonologian tutkijoilla näyttäi­

si olevan runsaasti annettavaa kollegoilleen maailmalla.

Kirjasta on ilmestynyt viime vuonna toinen, 448-sivuinen painos, johon on teh­

ty useita täsmennyksiä, parannuksia ja täy­

dennyksiä. Mukana on mm. täysin uusi luku puheen havaitsemisesta, eräitä jaksoja on järjestelty helpommin omaksuttaviksi, ja koko teksti on ajantasaistettu ja muokattu

ANNELI LIEKO Suomen kielen laitos, PL 3 ( Fabianinkatu 33 ), 00014 Helsingin yliopisto

Sähköposti: Anneli.Lieko@helsinki.fi

C>

VI RJTTÄJÄ 2/1996