64 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 1
esimerkin aiheuttamatta kustan- tajalle lisärasitetta Wibergin var- sin kevyesti heittämän lupauksen maksajana.
En malta olla aloittamatta teok- sen alaotsikosta. Mikä on inhorea- listi? Sanakirja vaikenee tästä, eikä selitä myöskään termiä versio (jon- ka tosin jopa päivystävä dosentti- kin ymmärtää). Missä asiassa Wi- berg (tai Koukkunen tai kustanta- ja Siltanen) on inhorealisti? En näe inhorealismia tässä sanakirjassa – Wibergissä ehkä näkisin, jos hänet olisi teokseen kuvattu tai selitetty
”wibergöinti” sanastossa. Vihjeeksi voisin yleisemmällä tasolla vihjais- ta, että Keijo Korhonen on tainnut tehdä tunnetuksi tämän termin.
On makuasia, mitä muita ter- mejä lukija teoksessa kaipaisi. Itse odotin, että ainakin kaikkein ylei- sin kansainvälisen politiikan nyky- termi – ”kansainvälinen yhteisö” – olisi sanakirjassa. Nythän kansain- välinen yhteisö on ryhtynyt toimiin Libyassa ihmisoikeuksien (?) tur- vaamiseksi.
Alaotsikon inhorealisti saattaisi ihmetellä, mikä tuo kansainvälinen yhteisö oikein on? Tähän mennes- sä sotia on käyty jumalan nimissä.
Onkohan kansainvälinen yhteisö tuon jumalan jonkinlainen sekula- risoitunut versio?
Jumalalle ja kansainväliselle yh- teisölle, kuten yleiselle mielipiteel- lekin, on yhteistä se, että kukaan ei ole niitä koskaan tavannut. El- lei joku muista, yleinen mielipide oli semmoinen olio, jonka väitet- tiin estävän maailmansodan – vie- lä päivää ennen kuin sota alkoi.
Kansainvälinen yhteisö on sikäli kiinnostava olio, että varsinkin toi- mittajat tietävät aina tarkasti sen, mitä kansainvälinen yhteisö jossain asiassa tekee tai ajattelee. Jos Poh-
jois-Korea posauttaa kokeilumieles- sä ydinpommin, Yleisradio kertoo viidentoista minuutin päästä pääuu- tislähetyksessä, että kansainvä linen yhteisö tuomitsee ydinkokeen. Tie- dossa ei ole, mihin numeroon toi- mittaja on soittanut. Olisipa profes- sori Wiberg kertonut meille kaikille tuon salatun puhelinnumeron!
Jos kansainvälinen yhteisö tar- koittaisi YK:ta, kuten monen mie- lestä tarkoittaa, mistä silloin pu- hutaan? Kun Libya on YK:n täy- sivaltainen jäsen, osallistuuko se sotilaalliseen operaatioon itseään vastaan? Vai eikö Libya kuulu kan- sainväliseen yhteisöön? Tai ovatko vain sen kapinalliset ihmisiä?
Kansanmurha on sanakirjas- sa selostettu varsin hyvin (s. 205).
Mutta kun puhutaan Gaddafin toimeenpanemasta tai ainakin suunnittelemasta kansanmurhas- ta (esim. professori Raimo Väy- rynen YLE:n TV-uutisissa), mis- tä silloin oikein puhutaan? Syyllis- tyikö halukkaiden liittoutuma Ira- kissa kansanmurhaan vuonna 2003 ja sen jälkeisinä vuosina – tai en- simmäisessä Persianlahden sodas- sa vuonna 1991?
Politiikan sanakirjan koosta- minen lienee tehtävänä mahdoton kenelle tahansa. Ei voi väittää, et- tä Wiberg olisi tehtävässään epäon- nistunut yhtään enempää kuin ku- ka tahansa muu olisi voinut epäon- nistua. Wiberg on tuottanut teok- sen, jota on syytä kehittää jatkossa toimivampaan ja systemaattisem- paan suuntaan.
Paperiversion sijasta tai sen rin- nalla olisi hyvä olla nettiversio, jo- ta voisi pitää ajan tasalla ja täyden- tää hyvinkin nopeasti. Toivoakse- ni projekti kehittyy siihen suuntaan mahdollisimman pian. Olisi hyvä, jos Wiberg jatkaisi projektiaan ot-
tamalla ohjaus- ja toteutusvastuun tästä kehittämisprojektista, koska ihan Wikipedian tyyppistä avointa alustaa hankkeesta tuskin on vii- sasta kehittää.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun kansainväli- sen politiikan professori.
1800-luku – historian vuosisata
H.K. Riikonen
Matti Klinge: Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys.
Historiankirjoitus ja
historiakulttuuri keisariaikana.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010.
Maalaus, joka esittää oopperakulis- sia ja oopperan loppukohtausta, ei liene kovin usein käytetty aihe his- toriateoksen kannessa. Matti Klin- gen teoksen Suomalainen ja eu- rooppalainen menneisyys kannessa se puolustaa paikkaansa. Loppu- kohtaus kuuluu historiallisaihei- seen oopperaan, Fredrik Paciuk- sen Kaarle-kuninkaan metsästyk- seen. Omalta osaltaan Paciuksen ooppera ilmentää 1800-luvun kiin- nostusta historiaan, mikä on Klin- gen kirjan aiheena.
Aihetta on nimenomaan auto- nomian ajan historiantutkimuk- sen historian kannalta kartoitettu eri yhteyksissä. Oppihistoriallisten yleisesitysten lisäksi on monografi- oita ja elämäkertoja historian alal- la toimineista kansallisista merkki- henkilöistä, kuten Z. Topeliuksesta, Y. Yrjö-Koskisesta ja J. R. Daniel- son-Kalmarista sekä näiden ohel-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 1 65 la esimerkiksi Gunnar Suolahdesta,
Alma Söderhjelmistä ja Väinö Voi- onmaasta.
Matti Klingen teos liittyy mai- nittuihin esityksiin, mutta sen kat- tama alue on oleellisesti laajempi:
yleensä historiallinen tietoisuus, joka 1800-luvulla nousi selvästi esille. Teos tarkastelee alaotsikkon- sa mukaisesti paitsi historiankirjoi- tusta myös historiakulttuuria ylei- sesti. Mukana on siten tutkimusten ja metodidebattien ohella historian professorinvirkojen täyttö, keskei- set tutkijat, historiantutkimuksen järjestötoiminta, historian koulu- opetus, arkeologia, historiallinen romaani ja näytelmä, muistomer- kit, kuten linnat ja patsaat, ja yleen- sä historian harrastus ja harrastajat.
Pääpaino on, kuten tekijä johdan- nossa ilmoittaa, kirjallisessa aineis- tossa; esimerkiksi historiamaalaus on jätetty syrjään.
Klingen näkökulma, 1800-lu- vun historiakulttuuri yleensä, on kiehtova; voi vain ihmetellä, ettei kukaan ole aikaisemmin keksinyt kirjoittaa laajemmin tältä kannal- ta. Teos on tyyppiesimerkki siitä, mitä näkökulmia avautuu yksittäi- sen tieteenalan tarkasteluun, kun se sidotaan laajempiin kulttuurisiin ja oppihistoriallisiin yhteyksiin.
Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys ei ole synteettinen ko- konaisesitys 1800-luvun historia- kulttuurista vaan pikemminkin monitahoinen läpileikkaus aihees- ta. Teos koostuu 69 lyhyehköstä lu- vusta, jotka etenevät väljästi ottaen kronologisessa järjestyksessä Na- poleonin ajasta ja F. M. Franzénis- ta 1920-luvun alkuun. Kussakin lu- vussa on oma teemansa, jossa va- laistaan jotain asiaa tai jotain hen- kilöä ja hänen toimintaansa. Alun kolmattakymmentä henkilöä on
saanut nimensä otsikkoon, Fred- rik Cygnaeus kolmeen ja Yrjö Kos- kinen jopa neljään kertaan. Näiden parinkymmenen henkilön joukos- sa on myös kaksi toisinajattelijaa, yliopiston lehtori C. A. Gottlund ja varapastori Johan Adolf Lind- ström. Samoin mukana on innokas historian harrastaja, kenraali Otto Furuhjelm. Toisena korkea-arvoi- sena ja varakkaana historian har- rastajana tuodaan teoksessa esille kreivi Rumjantsev.
Kukin luku muodostaa oman, myös erillisenä luettavaksi sopivan kokonaisuutensa. Kirjan esitysta- vasta johtuu, että monia asioita kä- sitellään eri yhteyksissä. Tämä to- sin ei ole pelkästään haitta, vaan se myös osoittaa, miten asiat saattoi- vat kytkeytyä toisiinsa.
Monet yksittäisistä asioista ovat tuttuja Klingen aikaisemmista teoksista vuosikymmenten varrel- ta. Esimerkiksi kuvaus Porthanin patsashankkeesta ja Fredrik Cyg- naeuksen toiminnasta sen hyväksi on tiivistelmää Klingen jo 1970-lu- vulla julkaisemasta teoksesta Ber- nadotten ja Leninin välissä (1975).
Professorinviran täyttö E. G. Pal- ménin jälkeen vuosina 1911–15 oli esillä teoksessa Senaatintorin sano- ma (1986). Kuitenkin kokonaisuus on uudentyyppinen, omintakeinen ja innostava.
Klinge nostaa esille useita unoh- dettuja mutta ansiokkaita tutki- muksia. Suomalaisessa historio- grafiassa syrjäytettynä suurteokse- na hän pitää Edv. Berghin vuosina 1884–88 ilmestynyttä, 1600-sivuis- ta aineistokokoelmaa Aleksanteri II:n hallituskaudesta, Vår styrelse och våra landtdagar. Samoin tuo- daan näyttävästi esille Immanuel Il- monin sairaus- ja ilmastohistorial- lisen teos Bidrag till Nordens sjuk-
doms-historia (1846–53). Huomio- ta saavat myös tutkimuksen aukot ja julkaisematon lähdeaineisto. Esi- merkiksi laajin elämäkerta minis- terivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinderistä on edelleenkin nuo- rena kuolleen Robert Castrénin 90-sivuinen esitys, joka ilmestyi vuonna 1882 Castrénin teoksessa Skildringar till Finlands nyare histo- ria. Lisäksi Rehbinderin ranskan- kieliset muistelmat on julkaisemat- ta ja kääntämättä kotimaisille kie- lille. On kiinnostavaa, että sama asiantila todettiin jo vuonna 1965 Yrjö A. Jäntin toimittamassa Suo- men Sanassa, johon Rehbinderiltä on käännetty Suomen vuoritoin- ta ja teollisuutta koskeva kirjoitus.
Rehbinderin elämäkerran ja muistelmien ohella Klinge tuo esil- le muitakin jatkotutkimusmahdol- lisuuksia: hänen arvionsa siitä, että Fredrik Cygnaeuksen siirtyminen käsittelemään antiikin Kyprosta ja Syrakusaa voisi olla Flaubertin Sa- lammbôn vaikutusta, ansaitsee lä- hempää selvitystä.
Suomalaisen ja eurooppalaisen menneisyyden keskeistä aineistoa ovat esitykset suomalaisten tutki- joiden ulkomaanmatkoista ja ul- komaisista kontakteista. Kiinnos- tavasti pannaan merkille myös his- toriantutkimuksessa käyttöön ote- tut uudet työmuodot ja apuneuvot, pikakirjoitus, valokuvaus ja ryh- mätyö.
Kansalliset merkkihenkilöt ja suurmiehet ovat Klingelle ohitta- matonta aineistoa, ei vain luvus- sa ”Kansallissankarin tarve” vaan muuallakin. Mainittuaan ulkomai- sista esimerkeistä, kuten Vercinge- torixista ja Jeanne d’Arcista Rans- kassa sekä Engelbrekt Engelbrektin- pojasta Ruotsissa, Klinge selvittää, miten Suomessa ryhdyttiin etsi-
66 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 1
mään kansallisia suurmiehiä. Kes- keiseksi tässä toiminnassa nousee Fredrik Cygnaeus ja sen konkreet- tiseksi ilmentymäksi jo edellä mai- nittu Porthanin patsas.
Ei ollut kuitenkaan itsestään sel- vää, että patsas piti pystyttää juu- ri Porthanille. Cygnaeus itse olisi halunnut Porthanin paikalle Claes (Klaus) Flemingin – puheessaan Turussa Porthanin patsaan paljas- tamisen yhteydessä Cygnaeus viit- tasikin juuri suosikkiinsa Flemin- giin. ”Porthanista Cygnaeus sai sa- nottua, että tämä edusti ahkeruutta, työn kunniaa – mikä oli suunnilleen samaa kuin Snellmanin kiitos keräi- lystä,” kuten Klinge sattuvasti huo- mauttaa. Tosin asiasta on ymmär- tääkseni annettu jonkin verran kär- jistetty kuva. Cygnaeus nimittäin li- sää, että kyseessä ei ollut ahkeruus
”i hvardaglig mening”, ja hän to teaa heti jatkossa, että muistomerkki oli omistettu hengen miehelle. Kun Klinge on aikaisemmin mainin- nut (Bernadotten ja Leninin välissä, s. 130), että Porthanista ryhdytään puhumaan vasta puheen puolivälis- sä, voi sen, että kohteesta ei ryhdy- tä heti puhumaan, nähdä myös re- torisena keinona: paikka ja edelliset merkkihahmot muodostavat taus- tan, jonka pohjalta Porthan nou- see esille. Kuvaa täydentäisivät vie- lä tietysti Cygnaeuksen puhe Port- hanin muistojuhlassa vuonna 1839 ja hänen kolme Porthania käsittele- vää runoaan.
Mutta epäilemättä Fleming, jo- ta Cygnaeus käsitteli draamassaan, vastasi paremmin tämän käsitystä sankaruudesta; käsittelihän Cyg- naeus Flemingiä myös draamatuo- tannossaan. Toisaalta, kuten Klin- ge tuo esille, Flemingin sijaan ol- tiin halukkaita nostamaan sellaisia hahmoja kuin piispa Henrikin sur-
mannut Lalli tai nuijasodan pääl- likkö Jaakko Ilkka. Klinge osoit- taa myös Kalevalan merkityksen 1800-luvun historiakulttuurille.
Mainittuun suurmieskulttiin liittyviä monumentteja käsitellään eri yhteyksissä. Porthanin patsaan ohella tuodaan esille K. K. Tiger- stedtin yhteydessä erityisesti Tu- russa harjoitettu Per Brahe -kult- ti. Menneisyyden monumentteina Klinge omistaa oman lukunsa lin- noille sekä niitä koskevalle tutki- mukselle ja kirjallisuudelle. Mutta hän ei unohda myöskään semant- tista näkökulmaa: monumentti-sa- nan merkityksen kehittymistä. Sa- na tarkoitti vielä 1800-luvun al- kupuolella ensisijaisesti kirjallisia muistomerkkejä. Kirjaluettelossa olisi mielellään nähnyt taidehis- torioitsija Liisa Lindgrenin teok- sen Monumentum. Muistomerk- kien aatteita ja aikaa (2000); Lind- gren puolestaan tuo esille alan pe- rusteoksen, Alois Rieglin teoksen Der moderne Denkmalkultus, sein Wesen und seine Entstehung, joka il- mestyi jo vuonna 1903, ja ranska- laisen Françoise Choayn teoksen L’Allégorie du patrimoine (1992), jossa tarkastellaan monumentti- ajattelun synnyn yhteyksiä Rans- kan vallankumouksen aikaan.
Klinge osoittaa myös ulkomais- ten teosten käännösten ja esittelyjen merkityksen Suomessa. Suomek- si toimitetuista suurista ulkomaisis- ta teoksista esillä ovat K. F. Becke- rin ja Georg Weberin esitykset. J. V.
Snellman puolestaan esitteli niin- kin varhain kuin vuonna 1849 yh- dysvaltalaisen W. H. Prescottin hy- vin tunnettuja teoksia Meksikon ja Perun valloituksesta; ruotsiksi ne käännettiin vuosina 1863 ja 1877.
Teokset saattoivat, kuten Klinge ar- velee, tuoda mieleen myös Claes Fle-
mingin ja muut suomalaiset sotilaat 1500-luvulta. Täydennyksenä mai- nittakoon, että Prescott on Suomes- sa tullut esille pitkällä viiveellä: hä- neen viittasi myös Eirik Hornborg Merkkimiehiä-sarjassa ilmestynees- sä Hernando Cortes –monografias- saan (1918), mutta suomeksi Pres- cottin Meksikon valloitus saatiin vas- ta toisen maailmansodan aikana.
Suomalaisen ja eurooppalaisen menneisyyden esitystavasta ja toi- saalta materiaalin runsaudesta johtuu, että eräitä alueita voitai- siin helposti laajentaa. Esimerkiksi kirjallisuushistoriasta, jonka suuri vuosisata 1800-luku oli, sanotaan suhteellisen vähän. Saksalainen G.
G. Gervinus ja ruotsalaiset Her- man Schück ja Oscar Levertin to- ki mainitaan. Sen sijaan saksalaiset Wilhelm Scherer ja Erich Schmidt, joita Werner Söderhjelm kuva- si muistelmateoksessaan Läro år i främmande länder, eivät ole esil- lä, kuten ei myöskään Ranskas- ta lähtöisin ollut komparatiivinen kirjallisuushistoria, jota Suomessa myös on harrastettu. Pohjoismai- sen kirjallisuushistorian merkitys- tä ja laajuutta osoittaa Suomessa va- litettavan vähälle huomiolle jäänyt 750-sivuinen teos Videnskab og na- tional opdragelse. Studier i nordisk litteraturhistorieskrivning (2001).
Klinge tuo esille havainnollises- ti, mikä merkitys historiallisella ro- maanilla yleisen historiatietoisuu- den ja historian harrastuksen levit- täjänä oli. Walter Scottin, Alexan- re Dumas’n, Victor Hugon, Prosper Mériméen ja Zacharias Topeliuk- sen kaltaisten kirjailijoiden ohella olisi odottanut kuitenkin enemmän tietoja näiden aikalaisista ja epigo- neista, jotka ovat aikoinaan olleet hyvinkin suosittuja. Tanskalainen B. S. Ingemann tosin mainitaan,
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 6 / 2 0 1 1 67 mutta myös esimerkiksi ruotsalai-
sen C. Georg Starbäckin romaanit Engelbrektistä ja hänen jälkeises- tään Ruotsin keskiajasta sekä Star- bäckin seuraajan Carl Blinkin ro- maanit ovat käännösten muodos- sa olleet Suomessakin hyvin suo- sittuja. Toisaalta Klinge mainitsee sattuvasti Charles Deslys’n romaa- nin Kuninkaan toveri. Tämä Kaar- le Roh keaa ja sveitsiläisiä talonpoi- kia käsittelevä romaani, joka tarjo- si paralleelin nuijasota-tematiikalle, suomennettiin vuonna 1876 (uusin- tapainos 1917).
Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys on varustettu yleis- luontoisilla lähdeviitteillä (viitteet kokonaisiin teoksiin, ei niiden yk- sittäisiin kohtiin), jotka useimmi- ten tarkoittavat Klingen omia teok- sia. Yksityiskohtaisemmista viit- teistä olisi ollut hyötyä. Kun Klin- ge to teaa: ”Samalla tavalla [kuin suuriin joukkoilmiöihin huomion- sa kiinnittänyt sosialismi] vaikutti Saksan kansallissosialistinen aa- temaailma hieman myöhemmin hedelmöittävästi kollektiivisten ilmiöi den ymmärtämiseen” ja va- rustaa toteamuksen viitteellä ”Alt- hoff 1990”, on vaarana väärinkä- sitys, ja toisaalta lähempiä tieto- ja haluava joutuu etsimään tietoa Althoffin teoksesta, kun sivunu- meroita ei ole mainittu – sitä pait- si näyttää siltä kuin Althoffin nä- kemyksestä olisi tehty jotenkin ko- vin suora johtopäätös tai sitä yksin- kertaistettu.
Mukana on myös hyödyllinen luettelo relevantista kirjallisuudes- ta. Siinä mainitaan mm. uudem- pia ulkomaisia historiankirjoi- tuksen historiaa käsitteleviä teok- sia, mutta ehkä tunnetuin esitys 1800-luvun osalta, Hayden Whi- ten Metahistory (1973), ei ole jou-
kossa. Kysymys narratiivisuudes- ta, joka Whiten teoksen myötä tuli vilkkaan keskustelun kohteeksi, on Klingelläkin esillä, lähinnä kuiten- kin siinä mielessä, että historialli- sella romaanilla oli oma merkityk- sensä historiankirjoituksen kehi- tyksen kannalta 1800-luvulla.
Mielellään olisi kirjaluettelossa nähnyt myös Johan Huizingan suo- mennetun, etupäässä 1800-lukua käsittelevän teoksen Historian ole- mus (joka on osa hänen teoksestaan Im Bann der Geschichte). Kun Klin- ge mainitsee Friedrich Nietzschen historiankirjoitukseen kohdista- man kritiikin, mieleen tulee viit- teessä mainitun Lorraine Dastonin ohella myös Huizinga; tämä nimit- täin lukee Nietzscheä 1930-luvun traagisten kokemusten valossa:
”Siinä [kirjoituksessa ”Vom Nutzen und Nachteil der Historie für das Leben”] hän [Nietzsche] hylkäsi histo- riatieteen oleellisen sisällön antikvaa- risena oppineisuutena ja julisti, että suuret teot edellyttivät tietoisen ajatte- lun rajoittamista ja sokeata yksipuo- lisuutta. Näiden oppien tulokset ovat päivittäin näkyvissämme.”
Kirjoitusajankohdan tunnot tu- levat esille myös Huizingan käsitel- lessä sankaruutta:
”Carlylen käsitys sankaruudesta oli toinen kuin meidän päiviemmme pöy- histelevän elämänopin julistama. Hän piti sankariensa tärkeimpänä luon- teenpiirteenä erityisen syvällistä vilpit- tömyyttä. Sitä emme saa unohtaa.”
Suomalaisen ja eurooppalaisen menneisyyden yksi viehätys on sen monipuolisessa kuvituksessa ja in- formatiivisissa, mutta myös pikant- tia tietoa tarjoavissa kuvateksteis- sä. Lukija saa tietää esimerkiksi em.
Porthanin patsaan paljastusjuhlan musiikkiohjelman ja juhla-aterian ruokalistan, joka oli painettu myös suomeksi. Vieraille tarjottiin muun
muassa ”Silavoittua Vasikan-lihaa Höysteillä”, ”Kanaa Sjampinjoneil- la”, ”Kukkas-kaalia” ja ”Höystettyä Kalkunaa Sallateilla”.
Kustantaja olisi voinut tarkistut- taa teoksen kirjaluettelon ja nimi- hakemiston, joihin on jäänyt ikäviä lapsuksia. Historioitsija Tacituk- sen appi Agricola on päässyt hake- mistoon ”piispa, kustantaja Mika- el Agricolana”. Historioitsija Li vius on puolestaan saanut paljon var- haisemman roomalaisen kirjailijan Livius Andronicuksen elinvuodet.
Nimihakemisto on muuten jälleen käyttökelpoinen myös sen kautta, että henkilöt on lyhyesti luonnehdit- tu ja heidän elinvuotensa mainittu.
Lopuksi vielä yksi näkökoh- ta teoksen johdantoluvusta. Teki- jä mainitsee, että hän ei ole suo- mentanut teoksessaan esiintyviä latinankielisiä väitöskirjaotsikoi- ta. Tätä menettelyä hän perustelee seuraavasti:
”Etenkin mahdollisia nuoria lukijoita ajatellen on myös syytä tällä tavoin muistuttaa latinankielisen kulttuurin tärkeydestä ja siitäkin, että suomalais- ten ylioppilaiden ja maisterien latina ei todellakaan ole vaikeusasteeltaan Ciceron tai Liviuksen luokkaa. Yli- malkaan on tähdennettävä keisariajan intellektuaalisen maailman monikieli- syyttä, Suomessa osattiin lukea enem- män Euroopan kieliä kuin nykyään.”
Vaikka myös kielellisesti vaikei- ta latinankielisiä tekstejä 1800-lu- vulta löytyy, Klingen toteamus on enemmän kuin paikallaan.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen profes- sori.
