66 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 0
Eilistä mieshistoriaa
Kirsi Vainio-KorhonenHistoria eilen ja tänään.
Historiantutkimuksen ja arkeologian suunnat Suomessa 1908–2008. Toimittaneet Sini Kangas, Marjatta Hietala ja Heikki Ylikangas. Suomen tiedeseura 2009.
”Käsillä oleva teos on laaja-alai- nen analyysi kotimaisen historian- tutkimuksen nykytilasta, kansain- välisyydestä ja tulevaisuuden visi- oista” luvataan hiljattain ilmesty- neessä katsauksessa suomalaiseen historian ja arkeologian alan tut- kimukseen. Suuri osa kirjoittajista on alan veteraaneja, usein pitkään työskennelleitä professoreja. Kir- jan sivuista kolmannes on varattu listalle, johon on merkitty vuosina 1908–2007 Suomessa ilmestyneet historian ja arkeologian väitös- kirjat kronologisessa järjestykses- sä vuosi kerrallaan. Ensimmäistä kertaa Suomessa.
Alussa mainitun lupauksen täyttämistä hankaloittaa suures- ti valittu näkökulma. Keskeisim- mät puheenvuorot teoksessa käyt- tävät arkeologian, Suomen histori- an, poliittisen historian ja yleisen historian professorit maassamme tyypillisen oppituolijaon mukai- sesti. Lähtökohta on varmasti ol- lut kirjoittajillekin hankala, kos- ka se on tuottanut osittain melko luet telomaisen ja sekavan esityk- sen sinänsä kiinnostavasta aihees- ta. Väitöskirjojen ja tutkimus- ten luokittelun vaikeus annetuista lähtökohdista tuleekin vastaan lä- hes jokaisessa artikkelissa – ehkä arkeo logiaa lukuun ottamatta.
Suomeen 1990-luvulla voimal- la rantautuneita niin sanottuja uu- sia historioita yritetään teokses- sa ahtaa väkisin sata vuotta van- hoihin oppituolimuotteihin. Näin ympäristöhistoriaa esitellään yllät- täen yleisen historian tutkimusta käsittelevässä luvussa, vaikka alan tutkijoita on runsaasti myös Suo- men historian ja yhteiskuntahisto- rian oppituolien alaisuudessa. Yh- tä yllättävää on lukea, että ”yleisen historian kasvualueisiin kuuluu myös kulttuurihistoria”. Kulttuu- rihistorialle on kuitenkin perus- tettu oma oppituoli jo 1970-luvul- la, olisikin ollut kiinnostavaa lukea laajempi analyysi tämän uuden tieteenalan vakiintumisesta Suo- meen. Sitä kirjassa ei kuitenkaan ole. Markku Peltonen tosin mai- nitsee oman artikkelinsa otsikos- sa kulttuurihisto rian ja miettiikin esimerkiksi Turun kulttuurihisto- rian oppituolin luonnetta, mutta joutuu toteamaan, etteivät suoma- laisten kulttuurihistorian profes- sorien määritelmät ”tarjoa selkeää vastausta siihen, mitkä tutkimuk- set voidaan lukea kulttuurihistori- an alaan”. Tämän kysymyksen sy- vällisempi pohdinta olisi mielestä- ni kuitenkin ollut yhtä tärkeää kuin aate-, oppi- ja kulttuurihistoriallis- ten tutkimusten lukumäärän taulu- koiminen. Myös kolmas uusi tutki- musnäkökulma, nais- ja sukupuo- lihistoria ja sen Suomen historiasta väitelleet pioneerit, tulee yhtä yllät- täen ja vain parilla lauseella esitel- lyiksi yleisen historian katsauksen yhteydessä. Tämä kaikki kertoo mielestäni siitä, että historian suo- malainen tieteenalajako on kansal- lisessa omaleimaisuudessaan ehkä tulossa tiensä päähän. Myös tästä aiheesta olisin halunnut lukea uut- ta pohdintaa, varsinkin kun kirjas-
sa luvataan myös ”visioita”.
Useita nykytutkimuksen nimiä jää niin ikään kaipaamaan kir- jan nimirikkaudesta huolimatta.
Esimerkiksi Helsingin yliopistos- sa vaikuttavat historian professo- rit Henrik Meinander ja Juha Sil- tala (mainitaan kirjassa yhdellä lauseella) osallistuvat aktiivisesti oman aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ovat tuoreuttaneet 1900-luvun tutkimusta. Samoin kirjasta puuttuu vaikkapa dosent- ti Anu Lahtisen nimi, vaikka hä- nen sukupuolihistoriaan kohdistu- vaa tutkimustaan on kiitelty ja pal- kittu raikkaana avauksena maam- me vähän tutkittuun 1500-lukuun.
Myös Suomessa ruotsin kielellä jul- kaistu uusi historiantutkimus nou- see vain vähän esiin – ehkä juuri teoksen hankalasti oppituolijakoi- hin perustuvista lähtökohdista joh- tuen. Onneksi sentään Jorma Kale- lan metodinen ajattelu ja Risto Ala- puron teos Suomen synty tulevat käänteentekevinä mainituksi Kim- mo Rentolan kirjoittamassa artik- kelissa. Samoin Pertti Haapala nos- taa esiin uuden sosiaalihistorian ja uuden taloushistorian merkityksen sekä niin sanotun kielellisen kään- teen ja käsitehistorian tulon.
Suomalainen historiantutki- mus on perinteisesti ollut miesten tekemää tiedettä. Näin on tässäkin teoksessa, vaikka 2000-luvulla olisi odottanut, että tiedeartikkelien kir- joittajien joukkoon olisi valikoitu- nut edes yksi nainen. Ehkäpä hän olisi nostanut esiin sellaisen kiin- nostavan seikan, että uudella vuosi- tuhannella perinteisesti miehisek- si profiloituneen Suomen histori- an oppituolien haltijoiksi on nimi- tetty ensimmäistä kertaa ja hyvin lyhyes sä ajassa kolme naista: Irma Sulkunen Tampereelle, Pirjo Mark-
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 0 67 kola Jyväskylään ja tämän kirjoitta-
ja Turkuun.
Toki kirjaan mahtuu paljon kiinnostaviakin huomioita. Jou- ko Vahtola toteaa, miten maamme 1500-luku tai 1800-luvun alkupuo- li ovat houkuttaneet huonosti am- mattitutkijoita, vaikka aikakausissa olisi paljon tutkittavaa eikä lähdeti- lannettakaan voi syyttää huonoksi.
Nämä ajanjaksot ansaitsisivat kyl- lä tutkijoiden huomion. Suoma- laisten nykytutkijoiden vahva pa- nos keskiajan tutkimuksessa tulee sen sijaan hyvin esille sekä Vahto- lan että Harri Siiskosen artikkeleis- sa ja samaan ajanjaksoon kohdis- tuvan kaupunkiarkeologian nou- su Jussi-Pekka Taavitsaisen kirjoi- tuksessa.
Kiitoksen ansaitsee myös lähes kautta teoksen kansainvälisen nä- kökulman mukaanotto sekä histo- rian että arkeologian osalta. Pert- ti Haapalan pohdinta talous- ja sosiaalihistorian muuttuneesta luonteesta osoittaa, että sukupuo- lihistoria, mikrohistoria, mentali- teettihistoria, psykohistoria ja ym- päristöhistoria tuntuvat sysänneen oppialan perinteisen käsiteparin lähes unholaan. Samalla virallisen yhteiskunnan sosiaalipoliittisia oloja legitimoivasta historiankir- joituksesta on siirrytty tutkimaan yhteiskunnan epävirallisia ilmiöi- tä. Suorastaan jännittävä on Mark- ku Peltosen toteamus siitä, miten maamme historiantutkimuksen valtavirta ei enää olekaan poliittis- ta käyttötiedettä ja sotahistoriaa.
Nousevia tähtiä ovat sen sijaan aa- te-, oppi- ja kulttuurihistoria, jot- ka ovat tuoneet talous- ja sosiaali- historiankin puolelle arkielämään, seksuaalisuuteen ja populaarikult- tuuriin liittyvät aiheet. Loppuhui- pennukseksi voisi nostaa Kimmo
Rentolan arvion poliittisen histo- rian kulttuurisesta käänteestä, jo- hon Suomessakin ollaan hänen mukaansa menossa.
Kirjoittaja on Turun yliopiston Suomen historian professori.
Katosiko maailma rakennelmien taakse?
Aki Petteri Lehtinen Ian Hacking: Mitä sosiaalinen konstruktionismi on?
Suomentanut Inkeri Koskinen.
Vastapaino 2009.
”[E]n tahdo rauhaa konstruktio- nistin ja luonnontieteilijän välil- le”, kirjoittaa kanadalaisfilosofi Ian Hacking suomeksi ilmestyneessä teoksessaan Mitä sosiaalinen konst- ruktionismi on?
Hackingin luentoihin perustu- va kirjoituskokoelma (The Social Construction of What? Harvard University Press 1999) julkaistiin niin sanottujen tiedesotien pala- essa kuumina. ”Sosiaalinen konst- ruktio” oli taistelukenttä, jolla so- siologit puolustivat vapautta vält- tämättömyyksistä ja – vastapuolel- la – fyysikot taistelivat relativismia vastaan. Luonnontieteilijät sanoi- vat, että representaatioiden takana on tietoa määrittävä todellisuus.
Representaatiot ovat meidän itsel- lemme luoma todellisuus, väittivät ihmis- ja yhteiskuntatieteilijät vas- taan. Hacking ei ollut varma, on- ko sovinto mahdollinen, mutta hän halusi paremman käsityksen kiista- kapulasta.
Riitapukarien asema
Hackingin teoksen suomenkieli- nen nimi johtaa harhaan lähtöaja- tuksesta, vaikka käännösratkaisu on ymmärrettävä. Hackingin mu- kaan ennen määritelmien anta- mista on kysyttävä, mitä milloin- kin väitetään konstruoidun sosiaa- lisesti. On näet eri asia puhua jonkin ihmisluokan (esim. naispa- kolainen) konstruktiosta tai jonkin idean (esim. kvarkin idean) konst- ruktiosta kuin jonkin fysikaalisen tosiasian (esim. kvarkin) konstruk- tiosta. Ainakin objektit, ideat ja ”to- siasian” kaltaiset kohotussanat voi- vat olla sosiaalisesti konstruoituja, joten ensin pitää täsmentää, minkä konstruktiosta puhutaan.
Väärinkäsityksen vaara väijyy kaikkialla. Jos yhteiskuntatieteili- jä määrittää minuuden ”histo rian, sosiaalisen ehdollistamisen ja yk- silön valitseman käytöksen vuo- rovaikutuksen funktioksi”, on mi- nuus määritelmällisesti yhteiskun- taelämän tuote. Tämä ei Hackingin mukaan tee siitä kuitenkaan vielä
”sosiaalista konstruktiota”.
Hacking erottaa jyrkän relati- vistisen konstruktionismin maltil- lisesta ja paikallisen konstruktio- nismin universaalista. Panu Raa- tikainen on käsitellyt näitä eroja selkeämmin teoksessaan Ihmistie- teet ja filosofia (Gaudeamus 2004).
Hacking hylkää jyrkän konstruk- tionismin nostaessaan useaan ker- taan esiin kiistakumppanien eroa- vuuksia. Tiedesodat eivät yllätä häntä, koska yhteiskuntatieteiden luokkien ja niihin kuuluvien ih- misten välillä on tietoista vuoro- vaikutusta ja ”luonnontieteissä ei ole samantyyppisiä vuorovaiku- tuksia” (s. 55).
Eroja näkyy myös huomioita- essa konstruktion käsitteen ajalli-
