I T T E E E S
SÄ
TA
PAHT UU
53
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
sin selväksi, miksi Münchhausenin teoria on looginen umpikuja. Revonsuon onnistuminen riippuu pitkälti siitä, onko ajatus tietoisuudes- ta ei-intentionaalisiin fenomenaalisiin hahmoi- hin perustuvana ymmärrettävä ja tosi. Ei ole ai- van helppo käsittää, mikä tekee virtuaalisen to- dellisuuden hahmoista tietoisen kokemuksen.
Tietoisuuden tieteelliset selitykset eivät kyke- ne karkottamaan sitä huimaavaa tunnetta, joka syntyy kysymyksestä ”Mitä olisi, jos mitään ei olisi?” Tietoisuuden selityksen ongelmat ovat tässä analogisia maailman synnyn tai Jumalan olemassaolon selityksille.
Antti Revonsuo toimii osa-aikaisena mää- räaikaisena professorina Skövdessä, Ruotsis- sa. Suomessa hänellä ei ole virkaa. Hänen tut- kimuksensa on kuitenkin melkoinen voiman-
näyttö, josta sen rahoittajat voivat olla ylpeitä.
MIT Pressin kustantama monografi a tekee suo- malaista kognitiivista tutkimusta ihailtavalla tavalla tunnetuksi maailmalla. Keskustelu tie- toisuuden ongelmasta jatkuu, mutta Revon- suon teosta siinä ei voida ohittaa. Veikkaan, että siitä tulee klassikko.
Kirjoittaja on uskontotieteen dosentti ja Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumin tutkija.
KIRJALLISUUTTA
Pyysiäinen, Ilkka, Marjaana Lindeman, & Timo Hon- kela (2003): ”Counterintuitiveness as the hallmark of religiosity”. Religion 33(4), 341-355.
Mika Kallioinen: Rutto & rukous. Tartunta- taudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena 2005.
289 s.
Eräs kouluaikainen historianopettajani tari- noi takariviläisetkin kiinnostuneiksi menneis- tä ajoista. Oppilaiden huumorintajuun ja mie- likuvitukseen vetoavat kertomukset laajensivat oppikirjojen kaavamaista käsitystä historiasta.
Kuivakka suurvaltahistoria kytkeytyi aikalais- ten arkeen ja sattumuksiin. Yhteiskunnat jäsen- tyivät monimuotoisina kokonaisuuksina, sattu- man osuus kävi selväksi. Mieleeni jäivät erityi- sesti tauteja koskevat esimerkit: ruttoepidemi- oiden kerrannaisvaikutukset taloudessa ja poli- tiikassa ja se sosiaalinen tuomio, jonka lepraan sairastunut sai eristyksiin joutuessaan. Kuppa- ko teki Iivanasta julman? Ja mitä olisikaan ta- pahtunut, jos verestävät peräpukamat olisivat pysäyttäneet Napoleonin paluun Pariisiin?
Luettuani Mika Kalliomäen kirjan tartunta- tautien yhteiskunnallisista vaikutuksista Suo- men historian kulun ohjaajana ymmärrän, että opettajani oli reilusti aikaansa edellä. Kattavat tutkimukset tästä aiheesta ovat maailmallakin harvassa. Suomessa on selvitetty lähinnä yk- sittäisten tautien historiaa, eikä arkistoihin ole kaivauduttu kovinkaan laaja-alaisesti.
Tautien saama huomio tiedotusvälineissä ei ole ratkaisevasti muuttanut tilannetta. AIDS, SARS, Euroopan eläintautiskandaalit ja pande- mioiden uhka ovat kuitenkin herättäneet uu- sia kysymyksiä. Lintuinfl uenssan uhatessa on jo pohdittu, mitä tapahtuisi suomalaisen yhteis- kunnan päivittäisille toiminnoille jos vaikkapa kolmannes väestöstä kipristelisi taudin kouris- sa.
Nykyajan kosmopoliitti kaupunkilainen unohtaa helposti, että ihminen kuuluu luonnon monimutkaisiin järjestelmiin. Tarttuville pö- pöille suuret väestönkeskittymät ovat kuitenkin kautta aikain olleet onnela, jossa potentiaaliset isännät odottavat laumoina vieri vieressä. Bio- logian yhteys yhteiskuntaan ja sosiaalisiin suh- teisiin on mitä ilmeisin, kun massojen sairastu- essa sairastavat myös tuottavuus, talous, järjes- tys ja moraali. Historian kirjoittajia ovat kuiten- kin kiinnostaneet enemmän valtioiden johtajien ja heidän sotiensa vaiheet kuin ruohonjuurita- son katastrofi t.
Kalliomäki haastaa historiankirjoituksen valtavirran väittämällä napakasti, että tartunta- taudit ovat historian kulun tärkeimpiä ohjaajia.
Tautien yhteys sotiin ja armeijaelämään on il- meinen, mutta pahinta jälkeä ovat tehneet kon- fl ikteissa tartunnoille otollisiksi luodut olosuh-
Tartuntataudit Suomen historiassa
Pauliina Raento
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 0 6
teet, erityisesti nälkä ja sen liikkeelle ajamat ker- jäläisten joukot. Rauhankin aikana veronmak- sajien määrän ja tuottavuuden lasku madalsi valtion rahakirstun pinnan tasoa, mikä pakot- ti valtiojohdon toimiin väestön olojen paranta- miseksi.
Taudit modernin valtion kehittymisen edistämässä
Kalliomäki osoittaa, että Suomessa viranomai- set seurasivat tartuntatauteja tarkasti. Ennen tietoa mikrobeista ja tautien leviämisestä vaih- toehdot niiden torjumiseksi olivat vähissä. Kau- pungeista pakenivat ne, joilla oli varaa ja valtaa kiertää matkustuskieltoja.
Kaupunkeja ja matkalaisia eristettiin, desin- fektio-ohjeisiin kuului muun muassa savustus.
Ohjeita yhtenäistettiin ja toimenpiteitä tehostet- tiin vastauksena veronmaksajien vaihteleval- le määrälle, työkyvylle ja mielialalle. Varsinkin nopeasti ja laajasti tappava rutto harvensi vä- keä, lamautti talouden ja kiihotti kapinahenkeä, kun kuolleet mätänivät kaduille tai päätyivät nimettömiin joukkohautoihin.
Sairaan- ja köyhäinhoidon ja valtion viljapo- litiikan ensiaskeleet otettiin siis valtion itsekkäi- den poliittisten ja taloudellisten huolten tulok- sena. Mittakaava vaihtui paikallisista valtakun- nallisiin toimiin 1700-luvun kuluessa. Merkit- tävää oli, että ohjeita jaettiin myös suomeksi – ne haluttiin kansan tietoon kehittyvän piirilää- kärijärjestelmän ja koululaitoksen kautta. Krii- sikeskeisyys vaihtui ennaltaehkäisyyn lääketie- teen edistyessä ja kokemuksen karttuessa. Kun valtio puuttui yhä laajemmin ja suoremmin yk- silön elämään, taudeista ja niiden hoidosta tuli yhteiskuntajärjestyksen ja sosiaalisen kontrollin välineitä. Hyvinvointi palkitsi sääntöjen seuraa- jan, kansalaiset tottuivat valtiovallan toimiin ar- jessaan ja heidän luottamuksensa niihin kasvoi.
Taudit siis edistivät modernin valtion kehitty- mistä Suomessa merkittävällä tavalla.
Esimerkillinen tietokirja
Eliitin ja massojen muuttuvan suhteen arvioin- ti on Kalliomäen kirjan parasta antia. Sen poh- dintaa taustoittaa tartuntatautien esittely yh-
dentoista esimerkin avulla. Tautien biologis- ten ominaispiirteiden ja leviämisen mekanismi- en lisäksi Kalliomäki selvittää, mitä niistä Suo- messa tiedetään. Kuolleisuus tauteihin vaihteli huomattavasti asuinpaikan, iän ja luonnonolo- jen mukaan. Kaupungit olivat turvattomampia kuin harvaan asuttu maaseutu, rajoilla ja ran- nikolla oltiin alttiimpia tartunnoille kuin sisä- maassa. Maanlaajuiset alueelliset erot kuollei- suudessa seurasivat siis asukastiheyttä, sosiaa- lisia tapoja ja liikenne- ja ulkomaanyhteyksiä.
Ilmasto saattoi edistää tai hankaloittaa pöpöjen leviämistä ja vaikuttaa satoon, mikä puolestaan johti myönteisiin tai kielteisiin kerrannaisvai- kutuksiin. Paikasta ja keleistä riippumatta vaa- rallisinta aikaa oli lapsuus. Arkistot osoittavat, että epidemiat yhtenäistyivät ja niiden leviämi- nen vauhdittui Suomessakin, kun teknologia ja kauppa kehittyivät Itämeren piirissä.
Kalliomäen luoma kokonaiskuva esiteollisen ajan tartuntatautien, yhteiskunnallisen ja valti- ollisen kehityksen sekä yksilön välisestä suh- teesta vakuuttaa. Kirjoittaja ottaa huomioon erot käytettävissä olevien tietojen luotettavuu- dessa ja on tulkinnoissaan varovainen. Esimer- kiksi Suomen asukkaista on pidetty tarkkaa kir- jaa 1700-luvun puolivälistä alkaen, mutta epä- määräisiin tai puuttuviin tietoihin esimerkiksi ilmaston ja tuotannon muutoksista on suhtau- duttava varauksella.
Hieman kummastuttaa se, että Kalliomä- ki esittelee aineistojaan vasta teoksen lopussa, vaikka tämä olisi tukenut kokonaisuuden hah- mottamista jo aivan alkajaisiksi.
Kalliomäki käsittelee asiantuntevasti ajan- kohtaista, vakavaa ja Suomessa verrattain uutta aihetta. Lähestymistapa on kunnianhimoinen ja ennakkoluuloton. Hänen joustava tapansa kyt- keä yksilöiden ja pienyhteisöjen kohtalot laajoi- hin yhteiskunnallisiin trendeihin ruokkii luki- jan mielenkiintoa. Kieliasun satunnaiset kuprut eivät kiusaa ajatuksia herättävää ja jopa viih- dyttävää lukukokemusta. Teos onkin esimerkil- linen kotimainen tietokirja, jonka kaltaisia toi- voisin markkinoille useampiakin.
Kirjoittaja on Suomen Akatemian akatemiatutkija ja kulttuurimaantieteen dosentti Helsingin yliopis- tossa.
