74 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 3
Luvuissa 4–9 tarkastellaan konkreettisten, enemmän tai vä- hemmän reaalisten esimerkki- en valossa erilaisia geeniteknii- kan esiin nostamia eettisiä kysy- myksiä. Nämä esimerkit ovat: (1) Kuurojen vanhempien oikeus saa- da geenitekniikan keinoin kaltai- siaan jälkeläisiä. (2) Niin kutsut- tujen pelastajasisarusten tuotta- minen. Näillä tarkoitetaan lapsia, jotka on tuotettu kudosten luovut- tajiksi vanhemmille sisaruksille.
(3) Ihmisen lisääntymistavoittei- nen kloonaus. (4) Alkioista eristet- tävät kantasolut. (5) Geeniterapia.
(6) Eliniän pidentäminen. Kymme- nennessä luvussa tehdään yhteen- veto kirjan aihepiiristä ja sen käsit- telytavasta sekä tuodaan esiin teok- sen varsinainen päämäärä.
Kirjan rakenne on se, että teki- jä esittelee kuuden erilaisia näkö- kantoja edustavan bioeetikon nä- kemykset käsiteltävistä aiheista, mutta omaksuu itse ”kohteliaan si- vustakatsojan näkökulman”. Tällä näkökulmalla hän tarkoittaa eri fi- losofien aiheesta esittämien arvos- telmien, periaatteiden ja rationaa- listen moraalinäkemysten mahdol- lisimman puolueetonta tarkastelua.
Mainitut filosofit ovat: Jonat- han Glover, John Harris, Leon Kass, Michael Sandel, Jürgen Habermas ja Ronald Green. Heistä Glover ja Harris edustavat geenitekniikan suhteen erittäin sallivaa linjaa. Tä- män koulukunnan ajattelua näyt- tää lisäksi leimaavan taloudellista hyötyä tavoitteleva ultraliberalis- mi. Kass ja Sandel puolestaan edus- tavat vastakkaista, geenitekniikkaa kohtaan lähes täysin kielteistä nä- kemystä. Molemmat oppisuunnat ovat äärimmäisen rationaalisia, ar- vostavat johdonmukaisuutta ja ris- tiriidattomuutta. Molemmissa käy-
tetään myös samoja argumentteja vastustajien kaatamiseen. Vihdoin Habermas ja Green muodostavat eräänlaista kantilaista ideaa edus- tavan koulukunnan, jonka mukaan moraalisääntöjen on oltava sellai- sia, että kaikki voivat ne hyväksyä.
Oppia ei kuitenkaan Häyryn mu- kaan voi pitää vain sovittelevana keskitien ratkaisuna kahden edellä mainitun äärimmäisyyden välissä, vaan se on oma lähestymistapansa, ja sillä on oma universaalisuuden ideaan perustuva metodinsa geeni- tekniikan muodostaman haasteen kohtaamiseen.
Häyry itse päätyy mielestäni ai- van oikein edustamaan erimieli- syydet sallivaa kantaa, jonka mu- kaan rationaalisuuksia on useita riippuen maailmankatsomuksesta ja valituista ennakko-olettamuk- sista. Hän myös tunnustaa ja to- teaa rationaalisuuden ja moraali- suuden voivan joutua ristiriitaan keskenään. Geenitekniikan muka- naan tuomat eettiset ongelmat kos- kettavat niin syvältä koko ihmiskä- sitystämme, että niihin ei voi löytää filosofisista kirjoituksista valmiita, universaalisti päteviä ratkaisuja.
Kirjan eri luvuissa Häyry ikään kuin keskusteluttaa yllä mainittuja bioeetikkoja edellä luetelluista ai- hepiireistä. Keskustelussa omat ja vastustajan kannat viedään usein äärimmäisyyksiin saakka eikä sel- vää vastausta esitettyihin kysymyk- siin anneta, mikä luonnollisesti seuraa tekijän omaksumasta puo- lueettomasta näkökulmasta. Lo- puton keskustelu saattaa turhaut- taa lukijaa, mutta kirja kannattaa silti lukea kokonaan, sillä sen vii- meinen luku poistaa turhautumi- sen tunteen.
Kymmenes luku on nimittäin erittäin johdonmukainen yhteen-
veto kirjan aihepiiristä. Se esitte- lee vielä kerran ja aikaisempaa sel- keämmin teoksen perustana ole- vat kolme lähestymistapaa, joita eri koulukunnat edustavat. Luki- ja voi niiden valossa muotoilla ar- vioiduista käytännöistä omat käsi- tyksensä ja moraaliarvostelmansa.
Kirja on siis loppujen lopuksi pä- tevä opas oman kannan muodos- tamiseksi vaikeisiin bio- ja geeni- tekniikan synnyttämiin eettisiin ongelmiin.
Kirjoittaja on Turun yliopiston perin- nöllisyystieteen professori (emeritus).
Perusteellisesti soista
Risto IhamuotilaJuhani Päivänen ja Björn Hånell:
Peatland Ecology and Forestry – a Sound Approach. Helsingin yliopiston Metsätieteiden laitos 2012.
Jukka Laine, Harri Vasander ym.:
Suotyypit ja turvekankaat.
Metsäkustannus 2012.
Helsingin yliopiston suometsätie- teen emeritusprofessori Juhani Päi- vänen ja hänen kollegansa Ruotsin maatalousyliopiston Uumajan yk- siköstä ovat kirjoittaneet mahta- van tietoteoksen niin alan asian- tuntijoita ja harrastajia kuin myös yliopisto-opiskelijoita varten. Päi- vänen on aikaisemmin kirjoitta- nut laajan oppikirjan Suot ja suo- metsät – järkevän käytön perusteet (2007). Sen pohjalta on helposti to- dettavissa, että Päiväsen osuus nyt arvosteltavassa teoksessa on aivan keskeinen.
Suometsätiede on yleismaail- mallisesti varsin harvinainen tie-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 3 75 teenala. Suomessa metsien suu-
ri määrä ja taloudellinen merkitys olivat luonnollisina syinä metsätie- teiden kehitykseen. Suomessa, soi- den maassa, oli luonnollista, että mielenkiinto kohdistui myös soil- la kasvaviin metsiin ja niiden hyö- dyntämiseen. Näin syntyi suomet- sätiede. Tilanne Ruotsissa oli sa- manlainen.
Teoksessa käydään aluksi lävit- se eräitä keskeisiä käsitteitä. Turve on anaerobisissa olosuhteissa jat- kuvasti syntyvää materiaalia, josta vähintään 30 % on kuollutta orgaa- nista ainetta. Turvemaa on alue, jo- ta peittää turvekerros. Siinä voi ol- la kasvillisuutta tai sitten ei. Käsite wetland tarkoittaa aluetta, joka on pysyvästi tai ajoittain veden kylläs- tämää. Siihen kuuluu turvemaiden lisäksi esimerkiksi merien vuoro- vesirantoja. Mire on yleismaailmal- lisesti tärkeä käsite, jota on vaikea suomentaa. Mire on alue, jossa tur- vetta parhaillaan muodostuu. Suo- menkielinen käsite suo on wetland, jota dominoi turvekerros sekä kas- villisuus, joka voi muodostaa tur- vetta. Kasvillisuus- tai turveker- roksen keskellä tai väleissä voi ol- la myös vettä tai kivennäismaata.
Tavallisen ihmisen on vaikea hahmottaa Suomen turvevaran- non kokoa, joka on arvioitu yli 100 miljardiksi kuutiometriksi. Ruot- sin turvevarat ovat suunnilleen sa- mansuuruiset. Noin kaksi kolman- nesta koko Euroopan turvevaroista sijaitseekin Suomessa ja Ruotsissa.
Norjan turvevarat ovat merkittä- västi vähäisemmät. Turvemaita on myös Baltiassa, Länsi-Venäjällä, Puolassa, Irlannissa, Britanniassa, Hollannissa ja Ranskassa. Muualla maailmassa suuria turvevarantoja esiintyy Pohjois-Kanadassa, Alas- kassa, Länsi-Siperiassa ja laajalti
myös tropiikissa. Koko maailman turvevaroista Pohjoismaiden osuus on vain noin kahdeskymmenesosa.
Mire-ekosysteemin synty käy- dään kirjassa läpi perusteellisesti.
Soistuminen voi tapahtua kol mella päätavalla. Yksi niistä on vesi- alueiden umpeenkasvu joko pinnan- myötäisesti tai pohjasta käsin. Toi- nen on kivennäismaan soistuminen pohjaveden nousun tai rinteestä alas valuvan veden vuoksi. Kolmas tapa on primaarinen suon synty, kun esi- merkiksi lähes tasainen maa nousee merestä, kuten Pohjanmaan ranni- kolla tapahtuu. Tavat käsitellään yk- sityiskohtaisesti kiinnittämällä huo- mio myös kasvillisuuden muutok- siin soistumisen eri vaiheissa.
Mire-ekosysteemin toiminta- periaatteet käydään läpi yksityis- kohtaisesti. Lukijalta edellytetään jonkin verran kemian tuntemus- ta, kun kirjassa kerrotaan hiilen kiertokulusta sekä hiilidioksidin ja metaanin muodostumisesta.
Myös tutkimusmenetelmät tur- peen iän, kasvikoostumuksen ja kemiallisen rakenteen selvittämi- seksi käydään läpi. Tärkeimpien kasviravinteiden, kuten typen, fos- forin, kaliumin, kalsiumin ja mag- nesiumin, määrät eri suotyypeillä esitetään havainnollisesti. Ruoho- korvissa on näitä ravinteita huo- mattavasti enemmän kuin esimer- kiksi lyhytkorsirämeillä.
Ilmaston lämpenemisen vuoksi erityistä mielenkiintoa herättää ky- symys soiden hiilitaseesta. Soissa- han on varastoituneena suunnatto- mat määrät hiiltä, joka vapautues- saan ilmakehään kiihdyttäisi ilmas- ton lämpenemistä. Luonnontilaiset suot ovat hiilinieluja. Suokasvien yhteyttämisen tuloksena hiilidi- oksidi sitoutuu kasvimassaan, jos- ta vähitellen syntyy turvetta. Rah-
kasoiden kasvillisuus sitoo vähem- män hiilidioksidia kuin aapasoi- den, jotka kuitenkin toisaalta ovat voimakkaan kasvihuonekaasun eli metaanin lähteitä. Tämän vuoksi rahkasuot ovat kehityshistoriansa aikana olleet tehokkaampia hiilen nettositojia kuin aapasuot.
Kun luonnontilainen suo ojite- taan, sen pintaosat joutuvat kuivu- essaan hapellisiin oloihin, jolloin ilmakehään vapautuu hiilidiok- sidia. Jos suo sen jälkeen saadaan tehokkaaseen metsänkasvuun, si- tovat puut hiilidioksidin takaisin jopa moninkertaisesti. Jos suosta nostettua turvetta käytetään polt- toaineena, siirtyy turpeeseen va- rastoitunut hiili ilmakehään kiih- dyttäen ilmastonmuutosta. Meillä on käyty kovaakin keskustelua sii- tä, saisiko monien fossiilisena polt- toaineena pitämää turvetta nostaa energiatarkoituksiin; muun mu- assa Suomalaisen Tiedeakatemian teettämä selvitys päätyy suosituk- seen, että turpeen nosto tulisi ajan mittaan lopettaa.
Suomen turvevaroihin sitoutu- nut energiamäärä on huomattavas- ti suurempi kuin Norjan koko öl- jyvaranto. Koska emme voi pitkiin aikoihin päästä eroon fossiilisista polttoaineista, niin olisiko koti- maista työllisyyttä ja tulonmuo- dostusta tukeva turvetuotanto sit- tenkin parempi vaihtoehto kuin kauppatasetta heikentävä kivihii- len tuonti? Tällaisia kysymyksiä olisi kirjassa voinut pohtia enem- mänkin sekä perustella sitä, onko turve energiakäytössä fossiilisiin polttoaineisiin verrattava vai hi- taasti uudistuva luonnonvara.
Soiden hydrologiasta kerro- taan yksityiskohtaisesti ja mielen- kiintoisesti. Lukija saa myös tietää, miksi vesi pysyy kohosuossa. Ete-
76 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 3
lä-Suomen suothan ovat juuri täl- laisia rahkapitoisia soita, kun taas maan pohjoisosia peittävät saraval- taiset, tasaiset ja usein varsin laajat aapasuot. Suon ojittaminen muut- taa tietenkin hydrologisia olosuh- teita. Puusto ylläpitää itse sopivaa vesitaloutta saavutettuaan tietyn korkeuden, vaikka ojat umpeutui- sivatkin. Sen sijaan päätehakkuun tai voimakkaan harvennuksen jäl- keen ojat on kunnostettava, mikäli metsänkasvatusta halutaan jatkaa.
Soiden luokittelu ja suotyy- pit käydään luonnollisesti lävitse, mutta ne olisi voinut esittää aikai- semmin kuin vasta kirjan puolivä- lissä. Suomessa on kuusi (tai seit- semän) niin sanottua suoyhdisty- mätyyppiä. Lounaasta lukien en- simmäisinä ovat laakiokeitaat ja kilpikeitaat sekä seuraavina vietto- keitaat. Kummatkin edustavat ko- hosoita. Pohjanmaalla ja Lounais- Lapissa vallitsevat Pohjanmaan aa- pasuot ja ylempänä Keski-Lapissa Peräpohjolan aapasuot. Maan poh- joisimpia osia luonnehtivat Metsä- Lapin aapasuot sekä tundran ja tunturialueiden palsasuot ja pal- jakkasuot. Kohosuon ja aapasuon toisistaan poikkeava rakenne tulee hyvin esiin sekä piirroksista että havainnollisista valokuvista. Myös suokasvillisuustyypit tietenkin esi- tellään, mutta niitä kommentoin toisen kirjan arviossa.
Teoksen loppupuolella tehdään perusteellinen katsaus Pohjoismai- den suometsien hoitoon varhaishis- toriasta alkaen. 1900-luvun alusta liikkeelle lähtenyt soiden ojittami- nen on perusteellisesti muuttanut suoluontoa maassamme. Turve- maiden osuus koko maa-alastam- me on huomattavan suuri, mutta se on vähentynyt noin 35:stä prosen- tista 29:ään prosenttiin 1920-lu-
vulta tämän vuosituhannen alkuun mennessä. Tämänhetkisestä noin 9 miljoonasta hehtaarista on oji- tettu metsätalouden käyttöön noin 60 prosenttia ja maatalouteen sekä muihin tarkoituksiin kuutisen pro- senttia. Näin ollen enää kolmannes suoalasta on luonnontilassa. Ruot- sissa turvemaita on suunnilleen sa- ma osuus kuin Suomessa, koko- naispinta-ala on noin 10 miljoonaa hehtaaria. Alasta on ojitettu metsä- talouteen alle 20 prosenttia ja maa- talouteen noin 7 prosenttia.
Teoksessa esitetään vakuut- tavasti kuinka ojitus on lisännyt metsän kasvua. Mitä viljavampi on suotyyppi, sitä parempi on myös tulos. Sen sijaan niukkaravintei- silla avosoilla tulokset ovat keh- noja. 1960-luvun metsänparan- nusinnostuksessa tällaisiakin soi- ta ojitettiin Suomessa osin valtion tuella. Kirjassa kerrotaan suomet- sien kasvatuksesta, lannoitukses- ta, hakkuista, puulajin vaihdosta ja uudistamisesta. Myös suomet- sien kasvitaudit, tuhoeläimet ja il- maston aiheuttamat vauriot saavat osansa. Soiden muu kuin metsäta- louskäyttö tulee myös esille. Tur- peen nostoa sekä marjojen ja sien- ten keruuta käsitellään lyhyesti.
Soiden raivaamista maatalouteen havainnollistaa vanha valokuva miehestä suon laidassa kontti se- lässä ja lapio kädessä eli suo, kuok- ka ja Jussi. Alun perin lähes 700 000 hehtaaria suota ojitettiin Suomessa maatalouden käyttöön. Turvemai- den osuus on sittemmin supistunut alle puoleen osittain viljelystä luo- pumisen vuoksi, osittain siksi, että orgaanisen aineksen vähenemisen vuoksi alkuperäinen turvemaa on muuttunut kivennäismaaksi.
Osa suoalasta on suojeltu kai- kissa Pohjoismaissa. Soiden suoje-
lusta on kirjassa lyhyt luku. Luon- nontilaisia soita mainitaan käytet- tävän opetukseen ja virkistyksen.
Saapa nähdä onko jonkinlainen suoturismi lyömässä itseään lä- pi tulevaisuudessa. Ainakin hiljai- suus poikkeavassa maisemassa voi- si olla vetovoimatekijänä. Edellä mainitussa aiemmin ilmestyneessä Päiväsen kirjassa on mielenkiintoi- nen katsaus ojitetun suon ennallis- tamiseen eli palauttamiseen luon- nontilaan. Sellaista olisi kaivannut tässäkin julkaisussa.
Kirjan lukemista helpottavat havainnolliset kuviot ja monet va- lokuvat, joista pääosa on Päivä- sen ottamia. Teoksen perusteelli- suudesta ja tieteellisestä pohjasta on todisteena suorastaan mykistä- vä kirjallisuusluettelo lähes tuhan- nesta julkaisusta.
Hyvin monet ovat olleet teke- misissä kasvien määritysoppaiden ja vastaavanlaisten lintukirjojen kanssa. Jukka Laineen, Harri Va- sander ynnä muiden tekemä Suo- tyypit ja turvekankaat on opas suu- remmille kohteille eli suotyypeille.
Jo kouluaikoina opittiin, että suot voidaan luokitella vetisyys- asteen perusteella kolmeen ryh- mään nevoihin, rämeisiin ja kor- piin. Harvinaisena neljäntenä ryh- mänä olivat kalkkialueiden letot.
Soiden päätyyppiryhmät ovat edel- leen muuten samat, mutta nevat ja letot on nyt luettu yhdeksi avosoi- den ryhmäksi.
Avosuot ovat luontaisesti täysin tai lähes kokonaan puuttomia. Avo- soita luonnehtii märkyys ja välipin- ta- tai painannekasvillisuus. Kenttä- kerroksen tyypillisiä lajeja ovat sara- maiset kasvit. Nevat ja letot erotetaan toisistaan ruskosammaleisen lajis- ton esiintymisen perusteella. Korpi- en ja rämeiden kasvillisuus on niin
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 4 / 2 0 1 3 77 sanottua mätäspintakasvillisuutta.
Korpien luontainen puulaji on kuusi, rämeiden taas mänty.
Korpien kenttäkerros muistuttaa metsäkasvillisuutta, kun taas rä- meil le tyypillisiä ovat suopursu, juolukka, vaivaiskoivu ym. varvut.
Yksityiskohtaisempi luokitus perus- tuu Aimo Kaarlo Cajanderin jo noin sata vuotta sitten esittämään metsä- tyyppiteoriaan. Sen mukaan tietylle paikalle syntyy kasvien välisen kil- pailun seurauksena kasviyhdyskun- ta, jonka rakenne ja lajikoostumus kuvastavat kasvupaikan primäärisiä kasvupaikkatekijöitä.
Teoksessa käsitellään erikseen sekä luonnontilaisten että ojitet- tujen soiden tyypit. Edellisiä on kaikkiaan yli kolmekymmentä ja jälkimmäisiäkin toistakymmentä.
Kunkin tyypin kasvillisuus kuva- taan yksityiskohtaisesti, mitä ha- vainnollistavat erinomaiset valo- kuvat sekä kasveista että suotyy- peistä. Lukija saa tietää, että leh- tokorven puusto on kookasta ja hyväkasvuista. Valtapuuna on kuu- si, mutta myös koivua, tervaleppää ja tuomea esiintyy yleisesti. Pensas- kerros on moni-lajinen ja se sisältää näsiää, mustaherukkaa, paatsamaa ja vadelmaa. Kenttäkerroksen tyy- pillisiä lajeja ovat muun muassa hiirenporras, korpi-imarre, mesi- angervo, huopaohdake ja ojakel- lukka. Vastakkaisena suotyyppinä voi mainita vaikkapa Metsä-Lapin aapasoille tyypillisen varsinaisen rimpinevan. Se on vetinen ja puu- ton. Kenttäkerroksen luonteen- omaisia lajeja ovat muta- ja juur- tosara sekä tupasluikka. Rimpi- rahkasammalet ja sirppisammalet ovat yleisiä.
Ojitetut suot kuvataan erikseen.
Ne jaetaan kolmeen ryhmään: kui- vatuksesta kuluneen ajan perus-
teella ojikko-, muuttuma- ja tur- vekangasvaiheeseen. Ensiksi mai- nitussa alkuperäinen suokasvilli- suus on vielä lähes muuttumatonta.
Muuttumat ovat ojitusalueita, joil- la puuston kasvu on selvästi elpy- nyt ja turvekankailla on lopulta saa- vutettu suhteellisen pysyvä, soista poikkeava, kangasmetsien kasvil- lisuutta muistuttava tilanne. Tur- vekangastyypit voidaan rinnastaa viljavuudeltaan metsätyyppeihin.
Niinpä ruohoturvekankaat muis- tuttavat käenkaali-mustikka- ja käenkaali-oravanmarja-tyyppiä ja varputurvekankaat taas kanerva- tyyppiä.
Kirja on kooltaan sopiva maas- tokäyttöön ja erinomaiset kuvat takaavat sen, että suotyyppi niiden pohjalta on tunnistettavissa. Toi- voisi todella, että teos saisi menek- kiä ja voisi ohjata ihmisiä suoluon- non kiehtovaan maailmaan.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston emerituskansleri.
Outojen limasienten ihmeellisestä elämästä
Mattias Tolvanen Marja Härkönen ja Elina Varis: Suomen limasienet.
Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus 2012.
Limasienet (Myxomycetes) on iki- vanha eliöryhmä, joka ei ole mitään sukua sienille vaan kuuluu eliöjär- jestelmässä amebojen kehityslin- jaan. Suomessa on vuoden 2012 loppuun mennessä tavattu 213 li-
masienilajia, joista useimmat elävät luonnontilaisissa metsissä. Kaikki- aan limasieniä tunnetaan lähes tu- hat lajia, jotka ovat hyvin laajalle le- vinneitä. Luonnontieteellisen kes- kusmuseon julkaisema Marja Här- kösen ja Elina Variksen Suomen limasienet esittelee lajiston suoma- laisilla lajinimillä.
Helsingin yliopiston dosentti Marja Härkönen ja filosofian mais- teri Elina Varis (os. Sivonen) julkai- sivat limasienikirjan edellisen ver- sion nimellä Limasienet (Luon- nontieteellinen keskusmuseo Luo- mus 2011), minkä jälkeen Suomen limasienistä alkoi kertyä nopeasti uutta tietoa.
Vuoden aikana virinnyt innokas harrastus tuotti Suomelle yhdeksän uutta limasienilajia ja myös aiem- min tunnetun lajiston levinnei- syystiedot täydentyivät huomat- tavasti. Kirjan ajanmukaistetus- ta laitoksesta tuli aivan uusi kirja Suomen limasienet, joka on edel- täjäänsä 17 sivua laajempi ja myös kuvitukseltaan täydennetty. Lajien systemaattisesta järjestyksestä on luovuttu ja lajisto esitellään tieteel- listen nimien mukaisessa aakkos- järjestyksessä.
Vanhoja ameboiden sukulaisia Useimmat limasienilajit ovat kos- mopoliitteja ja niiden levinneisyys kattaa sekä pohjoisen että eteläisen pallonpuoliskon. Ryhmästä ei tun- neta kotoperäisiä eli endeemisiä la- jeja edes hyvin eristäytyneiltä alu- eilta, kuten valtamerten kaukaisilta saarilta. Kaikesta päätellen limasie- net ovat ikivanha eliöryhmä, jon- ka evoluutio on jo kauan sitten py- sähtynyt. Ryhmän evoluutiota on kuitenkin mahdotonta tutkia, sil- lä lajeista ei ole jäänyt minkäänlai- sia fossiileja.
