Tiedosta, tieteen rajoista ja ontologian ongelmista näkymä

68 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3

sa. Innovaatiot ja niiden hyödyntä- minen ovat uudistuvan yrityksen välttämätön piirre. Koska innovaa- tiokeskittymät ovat kuitenkin aina yliopistopaikkakuntia, on tärkeää kehittää yliopistojen roolia.

Tekijät korostavat, että merkit- tävät innovaatiot syntyvät ja nii- tä kehitetään tutkimustoiminnas- sa. Enää ei ole kyse tieteessä syn- tyvän uuden tiedon siirtämises- tä hyödyntäjälle, yritykseen, vaan nyt tieteen tekijät osallistuvat yh- dessä tieteen ongelmien määritte- lyyn ja tutkimuksen kautta vastaus- ten löytämiseen. Ongelman ratkai- seminen luo uutta tieteellistä tietoa mutta myös innovaatioita.

Yliopistot ovat innovaatiokes- kittymissä tärkeitä paitsi uuden tie- don tuottajina myös osaajien kou- luttajina. Osaajien kouluttamisessa myös tutkimukseen osallistumisel- la ja siinä oppimisella on suuri mer- kitys. Tutkimuksen kautta asian- tuntijat ovat myös yrityksissä osaa- jia, jotka tuntevat ilmiöiden omi- naisuudet ja piirteet.

Tieteen laadulla on merkitys- tä. Eturivin tiede synnyttää uusin- ta tietoa ja ymmärrystä, jota ei vie- lä muualla ole. Se antaa siten mah- dollisuuden aivan uusiin avauksiin.

Huipputiede on myös vetovoima- tekijä, joka saa nuoria tutkijoita ja kansainvälisiä huippuja hakeu- tumaan yhteistyöhön. Tämä tekee mahdolliseksi globaalien verkosto- jen rakentamisen ja kansainvälises- ti merkittävien innovaatiokeskitty- mien syntymisen. Innovaatiokes- kittymissä pitää olla kansainväli- sesti arvostettua ja tunnustettua osaamista. Tämä on täysin mah- dollista Suomessa, siitä meillä on jo esimerkkejä.

Tekijät korostavat laaja-alai- sen tiede- ja innovaatiopolitiikan

merkitystä. He puhuvat yleisestä ja erityisestä innovaatiopolitiikasta.

Yleinen innovaatiopolitiikka luo edellytyksiä (koulutus, tutkimus, rahoitus), erityinen innovaatiopo- litiikka tekee valintoja ja osoittaa painotettavia aloja ja kohteita.

Mitä sitten pitäisi tutkia, mi- hin erityisen innovaatiopolitiikan keinoja tulisi kohdentaa? Tutki- jat viittaavat merkittävien ongel- mien, ihmiskunnan suurten haas- teiden tunnistamiseen, jolla on jo tiedepoliittista sisältöä. Ne ovat rat- kaisemisen arvoisia ongelmia, jois- ta on planetaarinen tiedon tarve ja joihin kannattaa panostaa, tutki- jat painokkaasti kirjoittavat. Tääl- lä yhtyvät tieteen ja kestävän inno- voinnin ideat sekä liiketaloudelli- nen kannattavuus.

Suomesta on tullut pitkäjäntei- sen tutkimuksen edellytyksiin pa- nostamisen kautta merkittävä tie- demaa. Innovaatiotutkimus on alue, jonka merkitys tulee koros- tumaan, ja jossa meidän tutkijoil- lamme on mahdollista olla edellä- kävijöitä.

Hautamäen ja Oksasen kirja on tervetullut käytännönläheinen tut- kimusyhteenveto ja käsikirja mo- nille toimijoille. Sen soisi johta- van entistä laajemmin innovaatio- ta koskevan ymmärryksen ja tutki- muksen käyttöön päätöksenteossa.

Tästä on taustatukea myös siihen työhön, mitä Kataisen hallituksen ohjelmassa on kaavailtu alueellis- ten innovaatiokeskittymien vah- vistamiseksi.

Kirjoittaja on professori ja Helsingin Yliopiston HEINE-verkoston tutkimus- johtaja.

Tiedosta, tieteen rajoista ja ontologian ongelmista

Kun on kahlannut läpi 400 sivua

”virallista metafysiikkaa” löytääk- seen filosofisen selvityksen olemas- saolosta ja esitys huipentuu Quinen määritelmään, jonka mukaan ole- massaolo on ”kvanttorilla sidotun muuttujan arvona olemista”, olo tuntuu jotenkin eteeriseltä. Siinä mielentilassa sopii paneutua Heik- ki Mäntylän paitsi henkevään myös järkevään filosofiseen monologiin TOTTAKAI vai Totta... kai, jolloin ajattelu saa taas pitävän otteen to- dellisuudesta.

Mäntylän osaksi epistemologi- nen, osaksi ontologinen essee läh- tee liikkeelle informaatiokäsitteen selventämisestä ja tekee tässä tiu- kan eron datamuotoisen informaa- tion ja inhimillisen tiedon välillä – tärkeä seikka, joka on tyystin unoh- tunut niiltä, jotka kuvittelevat tieto- tekniikan aikakaudelle siirtymisen merkinneen automaattisesti valta- vaa tiedonlisäystä. Tekijä näkee in- formaatiotulvan vievän suorastaan vaarallisella tavalla harhateille:

”Yrityselämän päätöksenteko harhailee akuuteissa operatiivisissa ongelmis- sa, koska johdon on yhä vaikeampaa muodostaa kokonaisnäkemystä infor- maation kaaoksessa ja muutoksen ryt- missä… Strateginen suunnittelu, jonka pitäisi olla ylimmän johdon tärkein funktio, jää sivuasiaksi, tai jopa sekin annetaan konsulttien tehtäväksi…

Poliitikko on ehkä vielä kaoottisem- massa tilanteessa pyrkiessään säilyttä- mään asemansa ja etenemään urallaan.

Ideologisille linjauksille ei jää aikaa, tilaa eikä kapasiteettia.” (s. 14–15)

Luvussa ”Tiedon mahti” tekijä sukeltaa jo syvälle ja esittää terävää

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3 69 vallalla olevan kehitysopin kritiik-

kiä. Hän ei hyväksy teorian nykyis- tä ylimalkaista tulkintaa, joka ”us- koo sattumanvaraiset mutaatiot ja luonnon karsinnan ainoiksi ja riit- täviksi kehitykseen vaikuttaviksi te- kijöiksi. Ajatus sisältää ristiriidan.

Mielestäni vain tavoitteellisen pro- sessin lopputulosta voi kutsua ke- hitykseksi, ja kehityksellä on jokin tarkoitus. Sattumanvaraisella pro- sessilla ei ole suuntaa eikä tavoittei- ta.” (s. 23). Seuraava tekijän johto- päätös ei ole kevyesti kumottavissa:

”Tuntuu epäjohdonmukaiselta ajatella, että koko monimutkainen maailma kaikkine olioineen olisi … vain sokean sattuman tulosta. Väite sisältää mie- lestäni myös toisenlaisen kömmäh- dyksen. Väitteen tekijä väitteineen olisi siis itsekin vain sattuman tuote.

Sattuman tuottama väite on merkityk- setön.” (s. 23)

Kuten tiedetään, Yhdysvallois- sa uusdarwinistien ja ns. älykäs- tä suunnitelmaa kehityksessä kan- nattavien välillä käydään kiivasta, jopa politiikkaan vaikuttavaa de- battia. Meillä se on tuntematonta.

Mäntylän esitys voisi olla tervetul- lut keskustelun laukaisija.

Luku ”Tiedosta ymmärryk- seksi” käsittelee aihetta, joka yhä vielä kummittelee tietokone-hyb- riksen vallassa olevien mielessä – uskoa mahdollisuuteen rakentaa tietokoneelle tietoisuus. Tekijä hyl- kää aivotutkimuksessa esillä ole- van emergenssiajatuksen huonos- ti määriteltynä ”mystisenä siltana fyysisestä psyykkiseen” ja kysyy:

”… millainen olisi tietokoneohjelmas- sa emergenssin algoritmi, joka synnyt- täisi määrittelemättömän tietoisuu- den.” (s. 32)

Hän toteaa, ettei koneesta ole ih- misen orjuuttajaksi, mutta vaara pii- leekin yllättävässä suunnassa, siinä, että ihminen ”itse on alistamassa it-

sensä toimimaan yhä enemmän ko- neiden ehdoilla”. (s. 35)

Luku ”Eksaktit tieteet totuuk- sien airueina” koskettaa Mäntylän varsinaista omaa alaa ja on herkul- lista luettavaa. Kosmologian nyky- tilasta tekijä toteaa:

”Teoria on kiusallisessa tilanteessa, kun vain nelisen prosenttia maailman- kaikkeuden energiasta ja massasta jää sen alkuperäisen selitysvoiman piiriin ilman korjauskertoimia.” (s. 43)

Psykofyysisen probleemaa käsi- tellessään tekijä saattaa vallitsevan materialistis-reduktionistisen pa- radigman suorastaan koomiseen valoon:

”Tuntuu oudolta, että nämä järkeen ja päättelyyn vetoajat eivät huomaa omien uskomustensa loogisia ristirii- taisuuksia. Kuka synnyttää kuvitelmat ja kuka kyseenalaistaa ne? Hiukkasten vuorovaikutuksetko? Miksi hiukkasten vuorovaikutuksilla olisi tarve selityksi- en löytämiseen?” (s. 51)

Mäntylä hylkää materialismin ja asettaa ihmisen tajunnan ja fyy- sisen olemispuolen oikeaan keski- näiseen suhteeseen:

”Ihmisen mieli käyttää työkalunaan fyysistä ruumista aisteineen ja elimi- neen, aivot mukaan luettuna, intenti- oidensa toteutukseen sekä kommuni- kaatioon toisten mielien kanssa tässä fysikaalisessa todellisuudessa.” (s. 54)

On kylläkin todettava, että Mäntylän omaksuma dualismi vai- kuttaa liian suoraviivaiselta jättäes- sään – jälleen kerran – tajunnan ja aivojen välisen vuorovaikutuksen luonteen arvoitukseksi, ts. psyko- fyysisen ongelma jää sittenkin rat- kaisua vaille. Se onkin liian spesifi- nen ja mutkikas kysymys tässä yh- teydessä selvitettäväksi ja sitä paitsi vailla yleisesti hyväksyttyä ratkai- sua. Tekijä paljastaa kuitenkin tun- tevansa kvanttimekaniikan piirissä kehkeytyvän uuden paradigman,

joka katsoo informaation todelli- suuden perustavimmaksi tekijäksi, fundamentaalisemmaksi kuin aine ja energia.

”Tieteen rajat” -luvussa tekijä ju- listautuu, selvyyden vuoksi, tieteen vahvaksi puolustajaksi, niin para- doksaaliselta kuin se saattaa kuu- lostaakin. Hän kirjoittaa: ”Jottei kri- tiikkini johdosta syntyisi väärää ku- vaa asenteestani, haluan painottaa, että tieteen edustama intersubjektii- vinen tieto on parasta mihin ihmis- voimin voidaan päästä.” (s. 67) Tä- män kanssa ei suinkaan ole ristirii- dassa se, että tekijä samalla – filosofi- assaan – sanoutuu irti siitä naiivista tiedeoptimismista, jonka mukaan tiede, vaikka nyt onkin epätäydel- listä, lähestyy vääjäämättä täyttä tie- toa ”objektiivisesta todellisuudesta”.

Mäntylä pitää, kantilaisittain, täl- laista tietoa loogisestikin mahdot- tomana, koska ”systeemiin kuulu- va osa ei voi tutkimuksillaan päästä perille kokonaisuudesta eli ymmär- tää todellisuuden oikeaa ontologis- ta olemusta ja ideaa, saati tarkoitus- ta.” (s. 62)

Viimeksi esitetty väite, jonka Mäntylä esittää eräänlaisena ak- sioomana, on hyvin kiinnostava.

”Käytännössä” kai on näin, mut- ta loogisesti analysoituna asia voi osoittautua mutkikkaaksi. Mikään itsestään selvyys se ei nähdäkseni ole. Ilmankin tätä lähtökohtaa voi kuitenkin yhtyä tekijän kantilai- seen näkemykseen, että se, minkä koemme todellisuutena, on tulkit- tu maailma (”maailma viesteinä”

– kuten olen sen nimennyt) eikä tajunnastamme riippumaton das Ding an sich –maailma. Näyttää sil- tä, että luonnontieteitten, eritoten fysiikan, piirissä on aihetta muis- tuttaa tästä jatkuvasti.

Ilman viimeistä lukua, joka kä-

70 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 1 / 2 0 1 3

sittelee uskonnollista metafysiik- kaa, Mäntylän teos olisi jotenkin torso. Esitys saa pakostakin sub- jektiivisen sävyn, josta tekijä on it- sekin hyvin tietoinen. ”Tällaisella avautumisella pääsee helposti hu- rahtaneiden listalle”, hän toteaa. On kuitenkin arvokasta, että hän rohke- nee jatkaa monologiaan tällä aiheel- la, sillä nykyihmiselle on kuitenkin tärkeää nähdä, millaisen liikkuma- varan tekijän moderni tieteellinen maailmankäsitys antaa hengellisel- le elämälle. Mäntylälle, kuten mo- nille ajatteleville yksilöille länsimai- sessa kulttuurissa, ”uskonnollisuus”

on tyystin eri asia kuin ”uskonnon harjoittaminen”. Hän kritikoi terä- västi uskontoja instituutioina, mut- ta yllättää sitten lukijan vielä kärke- vämmällä kuvauksella ”länsimai- den merkittävimmän ylijumalan, Markkinavoimien” palvonnasta il- miselvänä ”uskontona”.

Se, miten Mäntylä sitten erään- laisena ”agnostisena teistinä”, kuten hän sanoo, luonnehtii omaa hen- gellistä elämäänsä, tarkentaa hyvin monen aikamme intellektuellin tavallista ylimalkaista asennetta:

”Olen agnostikko. Jumalasta ei voi mitään tietää.” Selvästikin hänen agnostisisminsa kohdistuu uskon- tojen pyrkimyksiin välittää muka varmaa tietoa Jumalasta. Se ei kui- tenkaan estä häntä rakentamas- ta omaa jumalkäsitystään ”aiheto- disteiden”, johtopäätösten ja ”hen- kilökohtaisen intuition” varassa.

”Intuitiossa” on tässä kysymys yk- silölliseen kokemukseen perustu- vasta todellisuuden luovasta hah- mottamisesta taiteilijan tapaan, niin että Mäntylä sanoo kokevan- sa ”jumalan erilaisina muuttuvina ja vaihtelevina muotoina kaikes- sa, siis myös itsessäni. Olen osa ju- malaa ja jumaluutta. Minä olen ju-

malassa ja jumala on minussa niin kuin kaikessa muussakin.” (s. 74–

75) Kun ottaa huomioon, miten pe- riaatteessakin rajoittuneeksi tekijä näkee inhimillisen tiedon, hänen katsomustaan voi pitää pikemmin panenteisminä kuin panteismi- na. Mäntylälle tällaiset käsitteelli- set erottelut lienevät pelkkää sko- lastiikkaa, ja siksi hän pääseekin lä- helle lukijaa oman kokemusmaail- mansa erinomaisena tulkkina.

Kokonaan sattumalle rakentu- van evoluutio-opin kritiikilleen us- kollisena tekijä toteaa suunnitelmal- lisuuden kuuluvan jumaluuteen.

Tämä on sitä ”yksinkertaista uskoa”, joka meidän päivinämme pulpahtaa esiin ja joka voisi eräänlaisena logo- terapiana tulla ”eksistentiaalista hä- tää” potevan ja arvotyhjiössä elävän nykyihmisen avuksi. Tekijä kirjoit- taa siis selvästi yhteiskunnallisesti- kin merkittävästä asiasta.

Kirjan monologiluonteen vuok- si jää käsittelemättä eräs kulttuuris- samme keskeinen hengellisen elä- män pulma: Jos ihminen yksilönä, Mäntylän tapaan, onnistuukin huo- lellisen filosofisen syventymisen tie- tä hengellisen elämänsä selkiinnyt- tämiseen, mistä hän saa sille sosiaa- lisen tuen? Näyttää siltä, että kirkko ei siihen pysty – aivan liiaksi kah- littuna perinteensä kummajaisiin.

Mäntylä on tiivistänyt esseessään onnistuneesti tällä vuosituhannel- la vahvasti esiin nousevan ajattelu- tavan, jolle luonnontieteellinen lii- aksi yksinkertaistava rationalismi on jo vanhentunut kanta.

Olisi arvokasta saada Mäntylän teksti laajan yleisön käyttöön vaik- kapa johonkin verkkojulkaisujen sarjaan.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaali psykologian emeritusprofessori.

Filosofian uudistaminen – yhä alkutekijöissään

Tapojen hitausvoima on valtava, ja tämä koskee myös ajattelutapoja.

John Deweyn hanke klassisen filo- sofian lähtökohtien horjuttamisek- si on liki sadan vuoden takainen, mutta Vastapainon julkaisema suo- mennos on edelleen ajankohtai- nen. Kirja ilmestyi samana vuonna kuin Pyrkimys varmuuteen (1929), jossa ajetaan samaa asiaa hieman toisesta näkökulmasta. Deweyn kritisoimat ajatustottumukset tois- tuvat yhä uudelleen paitsi filoso- fiassa, myös muilla tiedonaloilla.

Klassinen filosofia on jättänyt sy- vän jäljen länsimaiseen ajatteluun ja kritiikki kaikuu kovin usein kuu- roille korville.

Yhdessä asiassa aika on kyl- lä mennyt Deweyn ohi. Käsitykset kehittyneiden eläinten tietoisuu- desta sekä kyvystä ajatella ja kom- munikoida erilaisilla merkkijärjes- telmillä ovat noista ajoista muuttu- neet perinpohjaisesti. Dewey olisi kylläkin tervehtinyt näitä uutisia ilolla, sillä pragmatistinen merki- tyksen käsite, jonka mukaan va- kiintuneet tavat ovat merkitysra- kenteita, itse asiassa antaa eväitä eläinten tietoisuuden tarkasteluun ja jatkuvuuden etsimiseen ihmi- sen ja muun luonnon välille. Myös kulttuuri on luonnontuote, yh- den eläinlajin ympärilleen kehittä- mä järjestelmä, jonka luonnetta ei enää tällä vuosituhannella kanna- ta lähteä erittelemään melko tark- kaan 150 sitten vanhentuneiden metafyysisten opinkappaleiden ja