Tiedemiehet tien päällä näkymä

Tiedemiehet tien päällä

Markku Löytönen (toim.):

Suomalaiset tutkimusmatkat. SKS 2009.

Tieteellisen tutkimusmatkan kä- sitteen voidaan sanoa syntyneen 1700-luvulla, jolloin Pierre-Louis de Maupertuis ja Charles Marie La Condamine matkustivat Lap- piin ja Etelä-Amerikkaan mittaa- maan maapallon muotoa, Carl von Linnén apostolit tutkivat kaikkien mantereiden flooraa ja faunaa se- kä lukuisat retkikunnat havainnoi- vat Venuksen ylikulkua eli transi- tiota auringonkehrän poikki vuo- sina 1761 ja 1769. Maailman ih- meiden tutkiminen niiden itsensä vuoksi – ilman välitöntä poliittis- ta valloitushalua tai uskonnollis- ta käännytysintoa – yhdistetään yleensä valistukseen, mutta itse asiassa valtapoliittisesti pyytee- tön tutkimusretkeily alkoi jo en- nen valistusta ja joka tapauksessa kauan ennen Ranskan vallanku- mousta. Sen keskeisiä käynnistä- jiä olivat kuninkaalliset tiedeaka- temiat, eritoten Lontoossa vuon- na 1660 perustettu Royal Society ja Pariisissa vuonna 1666 perustet- tu Académie Royale des Sciences.

Tiedeakatemioiden johdolla alkoi 1700-luvulla myös nykyisenkal- tainen kansainvälinen tieteellinen yhteistyö. Maupertuis’n matka oli Ranskan ja Ruotsin kruunujen yh-

teinen tieteellinen hanke, La Con- daminen matka puolestaan Rans- kan ja Espanjan. Suuren siirtomaa- sodan aikana sattui kuuluisa epi- sodi, jossa vuoden 1761 Venuksen transitiota havainnoimaan lähete- tyt englantilainen ja ranskalainen retkikunta sattuivat merellä vas- takkain. Tieteen nimissä ne päätti- vät olla ampumatta toisiaan upok- siin. Oli siis syntynyt jotain suu- rempaa kuin kansallinen intressi:

ihmiskunnan yhteinen intressi ja oppineiden tasavalta, République des Lettres. Päivi Maria Pihlaja on tuoreessa väitöskirjassaan tarkas- tellut, miten vuonna 1739 perus- tettu Ruotsin kuninkaallinen tie- deakatemia kytkeytyi kansainväli- seen yhteistyöhön. Erityisesti Carl von Linnén ja hänen apostoliensa ansiosta ruotsalainen tiede – Tu- run akatemia mukaan lukien – ko- ki 1700-luvulla kultakauden, jonka veroista ei suhteellisesti katsoen ole Pohjolassa sen jälkeen nähty.

Ennen 1700-lukua oli tehty löy- töretkiä, ristiretkiä ja pyhiinvaelluk- sia. Tieteellisesti arvokasta aineistoa kertyi niiltäkin, mutta matkustami- sen ensisijainen motiivi ei yleen- sä ollut tieteellinen. Suomalaiset ei- vät ehtineet mukaan suurille löytö- retkille eivätkä siirtomaakilpailuun, mutta pyhiinvaelluksia ulkomaille toki oli keskiajalla tehty meiltäkin, kuten Pyhän Jaakon simpukat useis- sa kirkoissamme todistavat.

Aina on tehty myös opintomat- koja luostarista, yliopistosta tai kir- jastosta toiseen. Suomen ensim- mäinen opintomatkailija oli Turun Pyhän Olavin luostarin domini- kaaniveli Petrus Dacus, joka vuon- na 1291 lähetettiin täydentämään tietojaan Århusiin. Mikäli opinto- matka katsotaan tutkimusmatkak- si, suomalaisten tutkimusmatkojen

historiankirjoitus pitäisi aloittaa hänestä. Suomalaisten ulkomais- ta opinkäyntiä ennen Turun aka- temian perustamista 1640 on an- siokkaasti selvittänyt Jussi Nuorte- va väitöskirjassaan; nämä matkat painottuvat pappissäätyyn. Vii- meaikaisen tutkimuksen kohteena Ruotsissa ja Suomessa ovat olleet myös grand tour -tyyppiset sääty- läisnuorukaisten matkat Euroopan yliopistoihin 1600- ja 1700-luvulla.

Jyrki Siukonen on laatinut riemas- tuttavan teoksen Johan Welinin suuresta matkasta, joka johti hänet muun muassa Royal Societyn jäse- neksi vuonna 1741 (saavutus, jo- hon hänen jälkeensä ylsi vasta Ilkka Hanski vuonna 2005). Juha Man- ninen on vastaavalla tavalla tutki- nut Johan Arckenholtzin matkaa, kun taas Johan Sten valmistelee laajaa teosta Anders Johan Lexel- listä – suuresta suomalaisesta astro- nomista ja matemaatikosta, jonka hänen kotimaansa on lähes tyystin unohtanut. Arckenholtzin, Lexel- lin tai Welinin nimiä ei tässä arvos- teltavan teoksen henkilöhakemis- ton 1277 hakusanan joukosta löy- dy, joten kaikenkattava kokonais- esitys Suomalaiset tutkimusmatkat ei suinkaan ole. Arvioni tavoittee- na onkin haarukoida, mitä kaikkea siitä puuttuu, ei kuitenkaan liiaksi otsa rypyssä täydellisyyttä vaatien, vaan kevyesti ”aukkoja katsellen”.

Kulttuurimaantieteen professo- rin, enteellisen nimensä mukaisesti löytöretkistä kiinnostuneen Mark- ku Löytösen toimittamassa teokses- sa tutkimusmatkan käsitettä käyte- tään ainakin kolmessa eri merkityk- sessä: 1) klassinen tutkimusmatka, 2) opintomatka ja 3) tutkimusmat- ka tieteen yleispätevänä metaforana.

Asiaa ei problematisoida itse kirjas- sa, joten on syytä pysähtyä pohti-

maan terminologiaa tässä. Mikä oi- keastaan on ”klassinen tutkimus- matka”? Minunkin on vaikea mää- ritellä käsitettä, mutta se on sukua

”kentälle” lähtemisen kanssa. Ar- vosteltavan teoksen kansiin otetuis- sa kahdeksassa kuvassa suomalais- tutkijat ovatkin selkeästi ”kentällä”:

ulkona luonnossa, vaativissa olo- suhteissa, kylmyyden tai kuumuu- den armoilla, oudonnäköisten alku- asukkaiden seurassa, kaukana ko- toa. Tämäntyyppinen sankarimat- kustaminen vastannee useimpien lukijoiden ennakko-odotuksia. Toi- saalta kirjaan on mahdutettu myös tavanomaisempia opintomatkoja, joiden kohteena on ollut esimer- kiksi luentojen kuuntelu Yhdysval- loissa tai arkistotutkimus Italiassa.

Kaikki eivät ole viidakkotemppelei- tä etsiviä Indiana Joneseja. On hy- vä, ettei kirjoituspöytänsä ja pape- riensa parissa viihtyvää perustutki- jaa ole unohdettu, mutta nykyaikaa lähestyttäessä muodostuu ongel- malliseksi, ketkä kaikki siinä tapa- uksessa olisi pitänyt luetella: kaikki nykytutkijathan ovat käyneet jos- sakin. Kolmanneksi kirjan lopus- sa tutkimusmatkasta aletaan pu- hua myös metaforisesti ”löytöret- kenä aurinkokuntaan” tai ”tunkeu- tumisena kohti olevaisen pienimpiä rakennuspalikoita”. Esittelyn saavat kosmologia (Kari Enqvist), ava- ruustähtitiede (Hannu Koskinen) ja hiukkasfysiikka (Jukka Maalampi).

Mainituissa artikkeleissa ei ole mi- tään vikaa, mutta jälleen herää kysy- mys, miksi juuri nämä tutkimusalat on haluttu esitellä. Eikö yhtä hyvin vaikkapa kemia täyttäisi metaforan tutkimusmatkasta todellisuuden sy- vimpään olemukseen? Tai lääketie- de? Matematiikka?

Löytönen tiedostaa teoksen ra- jaamisesta syntyneen ongelman.

Esipuheessa hän toteaa: ”Suoma- laisia tutkimusmatkaajia on niin paljon, että valinta on ollut huo- mattavan vaikeaa eikä oikeaa rat- kaisua ole olemassakaan. Toivom- me, että valintaratkaisut tyydyt- tävät lukijaa…” Tavallinen lukija ei välttämättä edes huomaa kei- tä kaikkia kirjasta puuttuu, kun taas akateeminen lukija tarkistaa ensimmäiseksi hakemistosta, on- ko oma nimi tai edes oma tieteen- ala muistettu mainita, ja on tyy- tyväinen tai tyytymätön sen mu- kaan. Tyytymättömien (joita riit- tänee) ei kuitenkaan pidä syyttää yksin Löytöstä. Hänen toimittajan- otteensa näyttää tällä kertaa olleen löyhä, vastuu on siirretty asiantun- tija-artikkelien kirjoittajille. Toi- mittaja on tyytynyt avaamaan pos- tia ja laittamaan tilaamansa tekstit yksiin kansiin nähtävästi sellaisi- naan, kuten eräät löyhään toimi- tustyöhön viittaavat seikat todista- vat. Mainittakoon Ulla-Maija Ku- losen sukukansatutkimusta kos- keva artikkeli, jonka epilogissa puhutaan futuurissa vuosien 2007–

2008 tutkimussuunnitelmista. Ar- tikkeli on siis nähtävästi laadittu jo 2006, mutta päivittäminen ilmes- tymisvuoteen 2009 on unohtu- nut! Häiritsevää on sekin, että Väi- nö Auerin seikkailut Patagonias- sa kerrotaan kahteen kertaan, en- sin Ilmari Haapalan artikkelissa (s.

132–147) ja sitten vielä uudestaan Matti Salon ja Ilari E. Sääksjärven artikkelissa (s. 398–403). Käyte- tyn sivumäärän mukaan arvioiden Auer nousee keinotekoisesti kaik- kien aikojen suurimmaksi suoma- laiseksi tutkimusmatkailijaksi. Oi- keutetummin tämä paikka kuului- si Pohjois-Amerikan tutkijalle Pehr Kalmille tai Koillisväylän löytäjälle A. E. Nordenskiöldille, joiden saa-

ma sivumäärä on paljon pienempi.

Teos alkaa vasta 1700-luvulta, epäilemättä syistä, jotka esitin ar- vostelun alussa. Ruotsin vallan ai- kaisista matkamiehistä esitellään Markku Löytösen ja Anto Leiko- lan yhteisvoimin ainoastaan neljä, nimittäin Pehr Kalm, Petter Fors- kål, Eric Laxman ja kapteeni Ja- mes Cookin kanssa Tahitille vuo- den 1769 Venuksen transitiota ha- vainnoimaan purjehtinut Herman Spöring, he saavat yhteensä 18 si- vua. Koko Venäjän vallan aika puo- lestaan on puristettu Allan Tiitan 50-sivuiseen artikkeliin, joka on ni- mien ja faktojen paljoudessaan hen- gästyttävää luettavaa. Tiitan materi- aalista olisi yhtä hyvin voinut kirjoit- taa vaikkapa kymmenen kertaa laa- jemmallakin sivumäärällä – toisin sanoen pelkästään autonomian ai- ka perusteellisesti käsiteltynä oli- si kevyesti riittänyt täyttämään nyt ilmestyneen laajuisen teoksen! It- senäisyyttä edeltävistä ajoista tämä kirja ei tuokaan uutta tietoa. Luki- jan täytyy luottaa siihen, että varhai- sempien vuosisatojen matkamiehet on jo käsitelty jossain muualla, esi- merkiksi Löytösen aikaisemmin toimittamassa vuoden 1990 Tieto- Finlandialla palkitussa mainiossa teoksessa Matka-arkku. Käytettävis- sä ollut tila ei ole sallinut uutta tut- kimusta 1700- ja 1800-luvun matka- miehistä. Heidän osaltaan kyseessä on kirjallisuusreferaatti.

Nyt ilmestyneen teoksen pai- nopiste on 1900- ja 2000-luvul- la, joiden käsittelyssä sen ansiot ovat. Uudempi materiaali sisältää asiakokonaisuuksia, joista ei lie- ne yleistajuisia esityksiä luettavis- sa muualla.

Ulla Vuorela kuvaa antropo- logian historiaa niin tarkasti, että luet telee maaseutuyliopistojenkin

kaikki professorit virkavuosineen.

Edward Westermarckia käsitellään kirjassa kahteenkin kertaan, mut- ta jälleen kerran nousee esiin ka- ru fakta, ettei tästä suurmiehes- tä ole saatu aikaan kansainväliset mitat täyttävää elämäkertateos- ta. Naispuolisia antropologeja on joskus väheksytty, mutta tällä ker- taa oikeutta tehdään Hilma Gran- qvistille, joka saa seitsemän sivua, ja Marja-Liisa Swantzille, joka saa neljä sivua. Sen sijaan kolmas suur- nainen, Suomen merkittävin struk- turalisti Elli-Kaija Köngäs-Maran- da (1932–82), kuitataan vain muu- tamalla lauseella. Perustutkimusta hänestä ei ole olemassakaan. Kun äskettäin itse yritin herätellä mate- matisoituun antropologiaan suun- tautuneen Elli-Kaijan muistoa hen- kiin (Helsingin Sanomat 17.2. ja 3.3.

2009), minulle vastattiin Helsingin yliopiston antropologien taholta, että Köngäs-Marandan tutkimus- aineistot ovat hänen kuoltuaan ka- donneet jäljettömiin. Tässä piilee jotain hämärää, eiväthän laajat ai- neistot voi noin vain kadota!

Ilmari Haapala kuvaa herkulli- sesti geologien ja maantieteilijöi- den tutkimusmatkoja itsenäisyy- den ajalla. Väinö Aueria lukuun ottamatta kaikki tässä artikkelis- sa kerrottu oli minulle uutta asiaa.

Melkoisia seikkailijoita olivat Hans Hausen ja Eskil Strandström, jot- ka Venäjällä ja Suomessa riehuvas- ta sisällissodasta piittaamatta läh- tivät maaliskuussa 1918 etsimään kultaa Sajan-vuoristosta Jenisein latvoilta. He kokivat merkillisiä kohtaloita vuoroin punaisten, vuo- roin valkoisten hallitsemilla alueil- la, joilla todennäköisin malmilöytö olisi voinut olla annos lyijyä omas- sa niskassa. Takaisin kotimaahan he kuitenkin selviytyivät, Strand-

ström jopa venäläinen nuorikko mukanaan. Suomalaisen sankari- matkailijan prototyypiksi nousee myös geokemian professori Th. G.

Sahama, sillä hänestä hellekypärä päässä mustien kantajien keskellä Kongossa vuonna 1954 otettu kuva tuo mieleen suorastaan Pekka Lip- posen ja Kalle-Kustaa Korkin seik- kailut, joilla kaukokaipuuta siihen aikaan tyydytettiin. Kuva on kirjan kannessa.

Ulla-Maija Kulonen kertoo Suomen suvun tutkijoista itsenäi- syyden aikana. Sankariksi nousee Lauri Kettunen, joka seikkaili vep- säläisiä tutkimassa Venäjän sisällis- sodan aikana 1917–18 ja joka, ih- meellistä kyllä, päästettiin jälleen samoilemaan syvälle Itä-Karja- laan myös Stalinin hallitessa vuon- na 1934. Kertomatta jää Yrjö von Grönhagenin ja SS-Ahnenerben perinteenkeruumatka Tolvajär- velle vuonna 1936, joka äskettäin (Helsingin Sanomat 14.10.2009) on noussut yleisen mielenkiinnon kohteeksi. Aiheesta ilmestynyt ka- nadalaisen Heather Pringlen suo- mennettu teos on epätyydyttävä ja virheellinen, joten täytyy odotel- la Malte Gaschen väitöskirjan val- mistumista tästä aiheesta. Sodan- aikaista sukukansatutkimusta, jota tehtiin sotavankileireilläkin, refe- roidaan ansiokkaasti. Lähempänä nykyaikaa laajimman esittelyn saa- vat Pertti ja Helmi Virtaranta, kun taas muutamat maininnat akatee- mikko Anna-Leena Siikalan elä- mäntyöstä jäävät vähäisiksi.

Anto Leikolan artikkeli biolo- gien retkeilyistä itsenäisyyden al- kuvuosikymmeninä Suomessa ja lähialueilla – muun muassa val- latussa Itä-Karjalassa – on luote- tun tekijän rehtiä ruisleipää. Han- na Tuomisto jatkaa siitä mihin Lei-

kola lopettaa. Biologin pelikenttä avartuu kotiniityiltä ja lähialueilta koko maailmaksi, onpa jo olemas- sa astrobiologejakin. Matkailevista biologeista on nykyisin runsauden- pulaa, Tuomisto tuumailee. Kaik- kialla on käyty, eikä kaikkia ret- kikuntia voi mitenkään mainita.

Biologin ammatissa ei auta pelätä myrkyllisiäkään ötököitä. Hengis- säselviämisen Suomen mestareina jäävät mieleen hämähäkkitakso- nomi Pekka T. Lehtinen ja mave- rick-tyyppinen käärmeseeru mien kehit täjä Pekka Soini.

Pentti Mälkki tekee selkoa geo- fyysikkojen tutkimusmatkois- ta, jotka näyttävät suuntautuneen etupäässä kylmille seuduille muun muassa kansainvälisten polaari- vuosien merkeissä. Enemmän- kin olisi voinut kertoa Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälästä ja suomalaises- ta huippuosaamisesta mittaustek- niikan alalla, mutta tästä aiheesta- han on olemassa Olli Lehdon erin- omainen monografia. Geofysiikan herrasmiehinä erottuvat T. J. Kuk- kamäki ja Juhani Kakkuri. Artikke- lin ilmeikkäin valokuva ei kuiten- kaan esitä ihmistä vaan jääkarhua.

Ajankohtainen kysymys maapal- lon ilmastonmuutoksesta jää vä- hille maininnoille.

Matkustaminen on kallista, ja rahoitusta hinkuvat kaikki. Arkeo- logi Jaakko Frösén tekee suuren palveluksen edustamalleen huma- nistiyhteisölle muistuttamalla, että humanistinkin on aika ajoin pääs- tävä sponsoroidulle ulkomaan- matkalle. Arkeologisten kenttätöi- den osalta tämä on itsestään selvää, mutta Frösénin vaativana otsikko- na on ”1900-luvun humanistit tut- kimusmatkoilla Euroopassa ja Vä- limerellä”. Nimiä on moisen otsi- kon alle kertynyt paljon. Kollektii-

visen tuskanparahduksen joutuvat päästämään ne elävät ja kuolleet 1900-luvun humanistit, joita kui- tenkaan ei ole muistettu mainita tai joiden saama rivimäärä on jää- nyt liian pieneksi. Tunnetuista his- torian professoreista esimerkiksi Erkki Kourin ja Juha Sihvolan ul- komailla oleskelut luetellaan vuo- silukujen tarkkuudella, kun taas Matti Klingeä ei mainita Frösé- nin artikkelissa eikä koko kirjas- sakaan. Eikö hän muka ole käynyt missään? Pertti ”Lande” Lindfors saa tekstiä 40 riviä, Simo Parpola 13 riviä. Kumpi on ollut merkittä- vämpi? Tarmo Kunnaksesta luetel- laan hänen virka-asemansa, vaikka enemmän tutkimusmatkailua ovat muistuttaneet hänen järjestämän- sä legendaariset polkupyöräretket moniin Euroopan maihin.

Matti Salon ja Ilari E. Sääksjär- ven artikkeli suomalaisesta Ete- lä-Amerikan tutkimuksesta on huonosti rajattu. Klassikot Erland Nordenskiöld ja Rafael Karsten kerrotaan asiallisesti, mutta sitten hukataan sivuja kertomalla Väinö Auerin tarinaa uudestaan. Tilan- puutteen vuoksi kaikki Aueria uu- dempi Latinalaisen Amerikan tut- kimus kutistuu pieniksi tietolaati- koiksi, joita Ilona Salomaa on kol- mantena tekijänä vielä koettanut tarkkoa. Kokonaisuutena tämä ar- tikkeli ei oikein toimi. Sopalla on ollut liian monta kokkia.

Kari Enqvist kirjoittaa kosmo- logiasta asiantuntevasti ja vetävästi niin kuin aina, mutta rehellisyyden nimissä suomalaisten osuus alalla on todettava vähäiseksi. Artikkelin upea kuvitus galakseista ja super- novista korvaa puuttuvien suoma- laisnerojen potretit. Hannu Koski- sen artikkelista selviää, miten mer- kittävä Suomi sen sijaan on ollut

ESA:n ja NASA:n laitetoimittaja- na. Artikkelissa jätetään kertomat- ta, miksi Suomi ei aikanaan lähte- nyt vahvemmin mukaan Neuvos- toliiton avaruusohjelmiin ja saanut omaa kosmonauttia ulkoavaruu- teen. Syyt liittyivät epäilemättä puolueettomuuspolitiikkaan. Juk- ka Maalampi nostaa sympaattises- ti esiin kaksi kotimaassaan melko unohdettua teoreettista fyysikkoa, jotka ovat kosketelleet fundamen- taaliongelmia, nimittäin Gunnar Nordströmin ja Claus Montosen.

Kirjan lopusta puuttuu tekijöi- den esittely, mikä on melkoinen virhe ottaen huomioon, että useat tekijät ovat olleet merkittäviä tut- kimusmatkailijoita itsekin.

Vielä sananen kirjan kuvituk- sesta. Se huononee mielestäni lop- pua kohden, vaikkei se ole tekijöi- den vika. Vanhoissa mustavalkoi- sissa valokuvissa ja piirroksissa näet on erityistä hohtoa ja patinaa.

Kun C. G. E. Mannerheim tai I. K.

Inha ottivat valokuvan, he tiesivät mitä tekivät. Silloin kun valokuva- us vielä oli vaivalloista käsityötä, jo- kaisen kuvan piti olla todistusvoi- mainen ja arvokas. Nykyisin näpsi- tään joka matkalta tuhansia digiku- via, mutta mikään yksittäinen kuva ei välttämättä saavuta ikonista sta- tusta. Valokuva on kokenut inflaa- tion. Esimerkiksi Ilkka Hanski on suuri tiedemies, mutta häntä Ma- dagaskarin viidakossa esittävä va- lokuva on melko mitätön. Monet muutkin tunnetut nykytiedemie- het on esitetty epäedullisesti va- lokuvattuina – tukka sekaisin, au- rinkolasit silmillä tai peräti takaa- päin. Hämmästyttävän monessa kuvassa tutkija on tunkenut pään- sä johonkin havaintolaitteeseen ja pyllistää kameralle. Oman itsen- sä valokuvauttamiseen kannattai-

si kiinnittää enemmän huomio- ta. Tutkimuskentillä kannattaisi kuljettaa mukana vanhaan tapaan myös piirtäjiä, ja piirustustaitoa pi- täisi yliopistoissa opettaa. Arkeolo- git taitavat olla viimeisiä, jotka vie- lä osaavat piirtää.

Kaikkia tieteenaloja ei ole ollut mahdollista käsitellä, mutta vaka- vin aukko tässä kirjassa on mieles- täni ollut uskontotieteen unohtami- nen itsenäisenä tieteenalana. Us- kontotiede lienee tipahtanut kirjan toimittajan mielessä jonnekin ant- ropologian ja sukukansojen tut- kimuksen väliseen mustaan auk- koon. Aukko on vakava, ovathan uskontotieteilijät perinteisen kent- tätyön tekijöitä, jotka ovat käyneet mitä ihmeellisimmissä paikois- sa. Esimerkiksi Lauri Honko ja Ju- ha Pentikäinen loistavat poissa- olollaan. Honko mainitaan yhdel- lä lauseella Tverin Karjalan tutki- jana, mutta hänen kenttätöistään Intiassa tai Siri-eepoksen kokoa- misesta tämä kirja ei tiedä mitään.

Pentikäisen 23 kenttämatkasta Si- periaan on tarttunut kirjaan yk- si anekdootti ja hänen yhäti jatku- vista Lapin-tutkimuksistaan vain yksi mitäänsanomaton lause: ”Pe- rinteentutkijana kairoja kiersi Juha Pentikäinen.” Pentikäistä ei muu- ten mainita Kansallisbiografiassa- kaan. Tällainen kohtelu ei ole asi- allista!

Puutteistaan huolimatta arvos- teltava teos on kaiken kaikkiaan hauska, hyödyllinen ja hankkimi- sen arvoinen. Kaikenkattava se ei ole, kuten olen osoittanut, eikä toi- mittaja sellaista ole väittänytkään.

Vaatimattomampi nimivaihtoehto olisi ollut partitiivissa Suomalaisia tutkimusmatkoja. Suuremmilla re- sursseilla tästä aiheesta ja materiaa- lista olisi voinut toimittaa monta-

kin vastaavankokoista teosta. Nyt ilmestyneen teoksen yksi hyöty voi olla siinäkin, että se osoittaa mitä aukkoja suomalaisten tutki- musmatkojen historian kirjoituk- sessa vielä on. Tutkimattomia ai- neistoja kannattaisi katsella myös poikkitieteellisesti. Usein sattuu, että kaukaisilla seuduilla vierail- lut luonnontieteellinen retkikun- ta on jopa huomaamattaan tehnyt myös kansatieteellisesti arvokasta kenttätyötä. Luonnontieteellisen dokumentaation reunamerkintöi- nä talteenpantu humanistinen ma- teriaali saattaa olla arvoltaan jopa kauaskantoisempaa kuin nopeasti vaihtuva numeerinen data. Tällai- nen näkökulma minulla oli omassa matkailututkimuksen väitöskirjas- sani, jossa analysoin Maupertuis’n astemittausretkikunnan sivutyö- nään keräämiä kansatieteellisiä havaintoja 1700-luvun Tornion- laaksosta.

Hyvään tietokirja-arvosteluun kuuluu lopuksi jonkin virheen kai- vaminen esiin. Se ei ollut ihan help- poa, sillä useimmat tekijät ovat alo- jensa huippuasiantuntijoita. Vete- lin kirjaa ristiin rastiin tiheimmillä omistamillani kammoilla. Lopulta löysin yhden virheen Anto Leiko- lan ja Markku Löytösen yhteisar- tikkelista: vuoden 1769 Venuksen transition päivämäärä on ilmoitet- tu väärin. Lapsus on varmasti Löy- tösen eikä Leikolan tekosia, sillä ai- van sama virhe toistuu sekä Löytö- sen toimittamassa Matka-arkussa (1990) että hänen lastenkirjassaan Eteläisten merten salaisuus (1996).

Asialla on merkitystä, koska oi keaa päivämäärää 3. kesäkuuta 1769 voi- daan pitää modernin tieteen ja eri- tyisesti kansainvälisen tieteellisen yhteistyön yhtenä syntymäpäivä- nä. Tuona päivänä nimittäin saa-

tiin maapallonlaajuisten Venuksen transition havaintojen avulla selvil- le Maan etäisyys Auringosta. Toisin sanoen päästiin ensimmäistä ker- taa käsiksi aurinkokunnan mitta- suhteisiin. Minut saa eksaktin tie- teen edustajana herättää vaikka keskiyöllä ja kysyä Venuksen tran- sition 1769 päivämäärää. Täräytän heti oikean vastauksen. Ollaanpa tarkkoina, kun tämä äärimmäisen harvinainen ilmiö seuraavan ker- ran tapahtuu meridiaanista riip- puen 5. tai 6. kesäkuuta 2012.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja yhteiskuntatieteiden tohtori.