Filosofit kaapin päällä
Klaus Karttunen Raili ja René Gothóni: Ajattelun aarteet. WSOY 2007.Kun uskontotieteilijäpariskunta innostuu kirjoittamaan filosofias- ta sopinee historiallisesti orientoi- tunut filologi sitä arvioimaan. Ajat- telun aarteet on jaettu kuuteentois- ta väljän kronologisesti etenevään temaattiseen lukuun; jokaisessa on johdantokappale ja kaksi tai kolme (kahdesti peräti viisi) henkilöartik- kelia. Esitys (544 s.) alkaa Kiinas- ta ja Intiasta; antiikille on omistet- tu kolme lukua, Lähi-idälle kaksi ja keskiajalle yksi. Kahdeksan lu- kua keskittyy uuden ajan ajattelun pääsuuntauksiin. Tuloksena on sel- keä suurmiesten (ja kahden suur- naisen) kokoelma — joten ajatusta muotokuvista kaapin päällä on vai- kea välttää. Toki esitys on sujuvaa ja valaisevaa sekä valikoima mo- nessa suhteessa mielenkiintoinen ja perusteltu.
Otsikon hieman epämääräinen muotoilu vastaa hyvin sisältöä. Fi- losofia on tässä tulkittu sangen väl- jästi ja populaaristi. Termi ”elämän- filosofia” toistuu yhä uudes taan.
Minä en kyllä nimittäisi Jeesusta
”juutalaiseksi filosofiksi”. Muham- mad saa sentään nimikkeen pro- feetta.
Tekijät ovat selvästi halunneet välttää yksipuolista keskittymistä länsimaiseen traditioon, mutta tu- los jää hieman puolinaiseksi. Isla- milaista ajattelua on sentään mu- kana aika hyvin, Muhammadin it- sensä lisäksi peräti viiden ajatteli- jan voimin, mutta yksi perinteinen juutalainenkin filosofi olisi ollut paikallaan (Spinozaa ei lasketa,
mutta esimerkiksi Maimonides tai Ibn Ezra). Intia ja Kiina ovat muka- na pikemminkin esimerkinomai- sesti; sarjat Kungfutse – Laotse – Mao Zedong ja Buddha – Śa ·nkara – Gandhi jättävät suurimman osan merkittäviä traditioita ulkopuolel- le ja käsittelykin on sangen amatöö- rimäistä.
Huomattava osa nimistä kuuluu ikään kuin kaanoniin. Platon, Sok- rates ja Aristoteles tai Locke, Hume, Kant ja Hegel — kukapa näitä voisi sivuuttaa. Valinnat muuttuvat kiin- nostavimmiksi, kun tullaan uusim- paan aikaan. Ja vasta nyt tekijät saa- vat mahdollisuuden päästää naiset- kin ääneen. Simone de Beauvoir si- vuuttaa Sartren, ja Simone Weil saa edustaa eräänlaista varhaisfeminis- miä. Viimeistä edelliseen lukuun on jälleen esimerkinomaisesti poi- mittu brasilialainen ja kenialai nen moderni filosofi (Paolo Freire ja Henry Odera Oruka) kolmannen maailman edustajiksi. Yhteiskun- nalliset ja poliittiset ideat ovat muu- tenkin esillä (Mao, Marx ja Rawls).
Sarjan päättää Gadamer — eläviä ei ole otettu mukaan.
On tietenkin turha jahkailla tyyliin ”miksi tämä, miksi ei tuo- ta”. Kaiken kaikkiaan teoksessa esi- tellään 45 ajattelijaa, tuskinpa joku toinen aiheesta kiinnostunut valit- sisi juuri samat 45 nimeä. Tekijät sanovat suoraan valinneensa ajat- telijoita, jotka ovat tavalla tai toisel- la puhutelleet juuri heitä. Tämä on sinänsä hyväksyttävää, ja yleensä artikkelit ovat empaattisen myön- teisiä ja eläytyviä; kriittisiä sävyjä, kuten Hegelin ja Weilin kohdalla, aistii vain harvoin. Vaikka arviot ovat vain muutaman sivun mittai- sia, tekijät yrittävät tarkastella kuta- kin järjestelmää sisältä päin ja näyt- tää, mitä kyseinen ajattelija on ide-
oillaan tarkoittanut. Kriitikot eivät yleensä saa suunvuoroa.
Jos kirjoittaisin tätä arvostelua perinteiseen saksalaistyyliin, tässä seu raisi pitkä luettelo virheitä. Sillä valitettavasti niitä on kymmenit- täin pienissä yksityiskohdissa. Muu- tama esimerkki sopinee sentään mainita. Buddha ei perustanut luos- tareita (s. 58), niiden aika tuli vasta myöhemmin. Gandhin isä oli kyllä pienen ruhtinaskunnan ministeri, mutta se ei tee hänestä poliitikkoa (s. 83). Gandhi itse ei vastustanut kastijärjestelmää (s. 85), vaan kas- tierottelun epäkohtia. Sofistien ku- koistus osuu 400-luvulle, ei 100-lu- vulle (s. 125). Xenofonin Kyrupai- deia — miksi kirjoitetaan latinaksi Cyropaedia? — ei käsittele Sokra- testa (s. 127). Aristoteleen teoksia ei suinkaan ole suomennettu koko- naisuudessaam (s. 147), vaikka niin on viime aikoina usein väitetty. On kyllä totta, että Plotinos kirjoitti kä- sitteet Yksi, Järki ja Sielu suurella al- kukirjaimella (s. 177), mutta pienet kirjaimet keksittiinkin vasta muu- tama vuosisata myöhemmin.
Intian kohdalla huomio kiin- nittyy virheeseen, joka toistuu niin usein, että tekijät ovat hyvin voi- neet saada sen käyttämistään läh- teistä — itse asiassa taisin itsekin nuorena kuvitella samoin. Köysi (ei suinkaan oksanpätkä, s. 77), jo- ta hämärässä luullaan käärmeeksi, ei nimittäin ole Śa ·nkaran keksimä esimerkki harhan kuvaa mi seksi, vaan ikivanha epistemologinen on- gelma, josta eri koulukunnat ovat esittäneet hyvinkin erilaisia ratkai- suja. Ensimmäisen kerran se tava- taan stoalaisella Sextos Empeiri- koksella, mutta alun perin ongelma lienee kyllä Intiasta. Śa ·nkara ei ole läheskään ensimmäinen, joka sitä on pohtinut, eikä hänenkään tulkin-
tansa ole aivan niin yksioikoinen, kuin tekijät väittävät. Vaikka ha- vaittu köysi ja luultu käärme kuu- luvat harhan piiriin, niillä on silti ai- van erilainen totuusarvo, eikä edes käärme ole vailla eräänlaista rela- tiivista olemassaoloa.
Kirjoittaja on Etelä-Aasian tutkimuk- sen ja indoeuropeistiikan professori.
