64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6
KIRJALLISUUS
Kekkosen ja Koiviston välissä
Maria Lähteenmäki Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa. Muistelmia 1972−1982.
Siltala 2015.
Se, miksi ihminen kirjoittaa ikään- tyneenä elämänsä vaiheista muis- telmat, johtuu mielestäni ensisijai- sesti siitä, että hänellä on tarve näh- dä elämänsä kaari ehyenä, loogisesti ja mielekkäästi etenevänä tapahtu- masarjana. Tämän elämänhallin- taa alleviivaavan selityksen lisäksi jotkut kirjoittavat muistelmia sik- si, että ajattelevat niiden viihdyt- tävän ja hyödyttävän jälkipolvia, omaa perhettään tai laajempaa yh- teisöä. Kolmannet puolestaan ha- luavat jättää tietoisesti itsestään jäljen paikalliseen ja kansalliseen historiaan. Neljänsien tavoitteena taas on lihavoittaa omaa persoo- naansa ja rooliaan ajan tapahtumis- sa. Alkusyksystä 80 vuotta täyttä- vän professori Matti Klingen muis- telmissa näyttää olevan kyse näistä kaikista motiiveista: ”Aion jatkaa, niin kauan kuin elän” ja ”Jokainen joutuu markkeeraamaan asemansa”.
Käsillä oleva muistelmien kol- mas osa keskittyy yliopiston poliit- tisesti ylikuumentuneeseen ajan- jaksoon, ”ylioppilasstalinistien”
ja oikeistolaisprofessorien välisen valtataistelun kauteen. Tässä tiu- kassa vastakkainasettelussa Klinge löytää itsensä viileämmältä raja- maalta, Kekkosen ja Koiviston po- liittisesta välitilasta. Hänhän avus-
ti Kekkosta muun muassa valtio- vierailujen tulkkina ja oli Koivis- ton valitsijamies vuosien 1981−82 taistossa. Kokoomuksesta hän kavahti kauas ja äänesti mieluiten RKP:n liberaaleja. Jälkikäteen saat- taa kuulostaa hauskalta Klingen to- teamus, ”etten ollut kommunisti”
vaan ”radikaali”. Tämän tyylisessä muistelmassa, jossa tekijä haluaa esitellä itsensä yleisölleen sekä tiede- ja tietokirjailijana että yhteis- kunnallisena vaikuttajana, on po- liit tinen itsereflektio paikallaan.
1970-luvulla professuuri ei ol- lut Klingelle, kuten ei kenellekään muullekaan ennen häntä eikä hä- nen jälkeensäkään, itsestäänsel- vyys, vaan paikan saanti akateemi- selta aitiopaikalta oli monitasoinen prosessi. Puoluepoliittisella ase- moitumisella oli 1970-luvulla vielä oma painoarvonsa, vaikkei se pai- nanutkaan enää niin ratkaisevasti kuin esimerkiksi 1870-luvulla tai 1910−30-luvuilla. Professuurin- täyttö on kunnianhimoa, ammatil- lista osaamista, sitkeyttä ja sosiaali- sia taitoja vaativa laji, mutta myös jäätäviä tunteita ja kuumia intohi- moja herättävä prosessi, jossa peli- kentän avainpelaajat ja heidän tu- kijansa yrittävät kaikin mahdolli- sin keinoin tehdä siirtonsa oikein turvatakseen itsensä tai holhokkin- sa kannalta onnistuneen lopputu- loksen. Tämä raadollinen taistelu on käytävä sivistynein sanakään- tein – se on pelin ensimmäinen ja tärkein sääntö. Ei ihme, että Klinge- kin uhraa valintojen kuvailuun pal- jon sivuja.
Kaikkien hermot eivät profes- suuripeliä kestä, mutta Klinge sie- ti paineet liikoja katkeroitumatta.
Hänen sijoittumistaan ulkoasiain- ministeriön virkauran sijaan yli- opistolle edisti nimittäin aikamoi- nen onnenkantamoinen. Kun hän oli kypsynyt hakemaan professo- rinvirkoja, niitä tulikin kerralla avoimeksi peräti kahdeksan, jois- ta hän haki neljää. Suomenkieli- set virat menivät vanhemmille tut- kijoille, mutta ruotsinkielisiin his- torian professuureihin (Helsingin yliopisto ja Åbo Akademi) todet- tiin päteviksi ainoastaan Klinge ja Sune Jungar, joille paikat loppujen lopuksi jaettiin sopuisasti tasan 40 vuotta sitten.
Historiankirjoituksen ensim- mäi nen ja yleisin esitysmuoto on kertomus, joka on ollut myös Klin- gen valinta kaikissa hänen kirjoi- tuksissaan ja puheissaan historian- tutkijan uran alkuajoista lähtien.
Tyylilleen uskollisena Klinge mark- keeraa itseään poliittiselle 1970-lu- vullekin jutustelemalla. Hän ker- too kiinnostavasti itäblokin mai- den haltuunotostaan, Ruotsi-kon- taktiensa tärkeydestä, toimistaan ulkoministeriön piirissä, poliitti- sista ja kulttuurisista verkostois- taan, moninaisin teemoin varus- tetuista esitelmistään ja tutkimuk- sistaan sekä historian laitoksen mentaalisesta maailmasta. Jälkim- mäinen tarina on kannaltani kiin- nostavaa siksi, että aloitin opiske- luni samaisella historian laitoksel- la vain pari vuotta sen jälkeen kun Klinge ja Päiviö Tommila aloittivat
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 65 siellä professoreina. Klingen suurin
trauma viranhakuprosessin jäljiltä näyttää olleen Eino Jutikkalan ta- kinkääntö häntä vastaan. Hän se- littää tapahtuneen Jutikkalan epä- varmuudella ja tätä ympäröivän oi- keistoklikin painostuksella.
Nuori professori Klinge ei ollut järin suosittu kollegoidensa kes- kuudessa eikä häntä valittu koskaan Suomalaiseen Tiedeakatemiaan tai Suomen Kulttuurirahastoon, ei liioin historiantutkijoiden piirei- hin, kuten niin sanottuun Tanne- rin seminaariin, Ompeluseuraan tai Professoreiden Raamattupiiriin.
Suomen Akatemiakaan ei suonut hänelle hankerahoitusta. Suomessa erilaisuuden sietokyky oli 1970-lu- vulla ehkä vieläkin heikompaa kuin nykyisin. Sen sijaan Klinge pääsi tutustumaan ruotsinkielisen ”por- varistosivistyneistön” sukulaisuus- piireihin ja ”ruotsalaisfennojen”
maailmaan, etenkin Ruotsin tiede- seurojen toimijoihin.
Kaikkiaan Klinge kuvaa 1970-luvun lopun historian laitok- sen opettajakaartia tutkimukselli- sesti asenteelliseksi, ”itäsaksalais- tyyliseksi”, umpinationalistiseksi ja hyvin oikeistolaiseksi. Kiihkeim- min sotahistorian lippua liehutti lu- ennoitsijana toiminut Pirkko Rom- mi. Samaa mieltä laitoksen ilmapii- ristä olivat myös tuon ajan ”edistys- mieliset” opiskelijat, jotka ottivat selvää professoreidensa taustoista.
Klingeä suomenkieliset opiskelijat pitivät omalaatuisena dandynä, jo- ka vaati konservatiivisesti teititte- lyä, rakasti eliittejä, kunniamerk- kejä ja rituaaleja, harrasti vanhoil- liseksi koettua osakuntatoimintaa ja oli ilmeisen virkaintoinen, mut- ta muuten miellyttävä henkilö. Hän oli myönteisessä mielessä erilainen myös siinä suhteessa, että hän edisti
laitoksen tasa-arvoistumista suosi- malla myös naisylioppilaiden pyr- kimyksiä, vaikkei mikään feminis- min suosija ollutkaan.
Klingen tutkimusta tunnettiin myös opiskelijoiden piirissä, eten- kin luettiin Bernadotten ja Leni- nin välissä -teosta. Häntä arvos- tettiin ennen muuta sivistyneistön kulttuurin ja suomalaisen 1800-lu- vun nationalismin tuntijana. Pro- fessori erosi tutkimukselliselta lä- hestymistavaltaan kahdessa kes- keisessä suhteessa tuon ajan muis- ta historian professoreista. Vanhan kaartin arkistohistorijoitsijat eivät ensinnäkään erityisesti arvostaneet sitä, että Klinge ei istunut juurikaan arkistoissa vaan kolusi kotimaisia ja ulkomaisia kirjastoja sekä käyt- ti uhkarohkeasti lähteinään pää- osin painettua materiaalia, tutkien representaatioita ja julkaisten läh- deviitteettömiä tietokirjoja. Klinge hakeutui myös mieluusti julkisuu- teen ja nousi näin nousevan tv-su- kupolven tietoisuuteen ”pop-histo- rioitsijana”, mitä osa kollegoista piti populistisena toimintana.
Toisekseen, hän julkaisi oman- laistaan kulttuurihistoriaan ka- paloitua poliittista Suomen his- toriaa, mikä erosi jyrkästi valtio- tieteellisen puolen dominoimasta poliittisen historian valtavirras- ta, jossa puoluejohdot, valtiopäi- vämiehet ja hallitusherrat olivat historian tekijöitä. Klingen histo- riankäsitystä kuvaa suurmiesten, noiden ”esikuvakansalaisten”, nos- taminen historian tekijöiksi ja yksi- lökeskeinen tulokulma menneisyy- den tapahtumien tulkintoihin ”ta- kapajuisen kansan” tai kansanliik- keiden sijaan. Toisaalta Klinge on saanut vaikutteita myös annalisteil- ta, Michel Foucault’ta ja Jürgen Ha- bermasilta, etenkin menneisyyden
merivalta -kirjoituksiinsa, keskus- ta–periferia-tutkimusasetelmaan- sa ja kuviteltu kansakunta -kon- septiinsa.
Klingen mukaan Suomi on yli- päätään syntynyt puolivahingossa suurvaltakamppailujen sivutuot- teena eikä lähtökohtaisesti natio- nalistitutkijoiden korostamien fen- nomaanien työn seurauksena, niin tietoista kuin itse kansakunnan ra- kentaminen sitten olikin. Umpio- nationalismin sijaan Klinge kuvaa edustavansa yhteiskunnallisesti velvollisuudentuntoista, klassillista yleisisänmaallisuutta. Klinge ei ole historiatulkinnoissaan rakenteiden ja talouden ensisijaisuutta korosta- va mies, vaan laajoista aatteiden lii- kehdinnöistä, individuaalien vai- kuttajien rooleista ja menneen vi- suaalisistakin jäljistä selityksiä ha- keva historioitsija. Samaa yksilöä korostavaa teemaa hän toteuttaa järjestelmällisesti myös oman elä- mänsä kommentoijana.
Helsingin yliopistossa 1970–
1980-luvun vaihteessa opiskelleel- le ja myöhemmin siellä toimineelle historioitsijalle Klingen – erilaisen ja rajoja ylittävän professorin – tä- mänkertainen muistelma on aika- laiskuvauksena helppolukuista, kiintoisaa ja välillä juoruineen hu- paisaakin lukemistoa. Perhe, Mar- ketta-rouva ja pojat, kulkevat haus- kasti yliopistomaailman ilmiöi den ja poliittisten huomautusten lo- massa inhimillistäen ja selittäen monia Klingen elämän valintoja.
Tämäkin aspekti on poikkeuksel- lista yhteiskunnallisten vaikutta- jien ja yliopistomiesten muistelu- kerronnassa.
Kirjoittaja on historian professori Itä- Suomen yliopistossa.
