ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
YHTEISKUNTATIETEIDEN JA KAUPPATIETEIDEN TIEDEKUNTA KAUPPATIETEIDEN LAITOS
ETNOGRAFISEN TAPAUKSEN TULEMINEN POST-LAADULLISEKSI INNOVAATIOKSI, UTELUKSI, TUTKIMUKSEKSI
“Innovaatioprosessi aidossa muodossaan on vastakohtainen konformisuuden prosessille, eikä ole ajateltavissa, että innovaatioprosessi olisi yksi konformismin manifestaatioista.”
Moscovici 1985, s.385*
Pro gradu -tutkielma, Innovaatiojohtaminen Kim Tamio 207760 Kevät 2019
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Kauppatieteiden laitos, Innovaatiojohtaminen
TAMIO KIM: Etnografisen tapauksen tuleminen post-laadulliseksi
innovaatioksi, uteluksi, tutkimukseksi. Ethnographical case becoming into a post-qualitative innovation, inquiry, research.
Pro gradu -tutkielma, 74 sivua ja 1 liitettä (1 sivu) Tutkielman ohjaaja: KTT Päivi Eriksson, Huhtikuu 2019
––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––
Avainsanat: etnografia, post-laadullinen tutkimus, innovaatio, luovuus, tuleminen, meditaatio, post-qualitative inquiry, ethnography, becoming, innovation, creativity, meditation
Tutkimuksen mielenkiinto lähti liikkeelle tutkimuksellisesta mielenkiinnosta palvelumuotoilua ja sen prosesseja kohtaan, mutta päätyi hapuilevien harppausten turvin pohtimaan onto-epistemologisia suhteita uuden materialismin ja Deleuzelaisen tulemisen äärelle, joiden pohjalta ja sytyttämänä työ muodostui. Tutkielma kurottelee kohti erilaisia tietämisen tapoja sosiomateriaalisen rihmastomaisen prosessin kautta, jossa mielenkiinto kuitenkin pyörii innovaation, luovuuden ydintä kutkutellessaan ja paljastaen sen prosessuaalista ja kehollistakin luonnetta muodossa ja prosessissa itsessään, ollessaan post-laadullinen tutkimus.
Tutkimuksena ja esittämistapana post-laadullinen tutkimus on itsessään paradoksaalinen, kun samaan aikaan onto-epistemologinen suhde, tutkimus ja tiedon esittäminen, suhde maailmaan pyrkii pois rakenteista, joiden kautta se tulee validifioiduksi tieteenä. Tällöin tutkimus tasapainoilee ymmärrettävyyden ja uuden luomisen rajapinnalla, kuin sanaton taide, symboliikka, tulkinta. Toisaalta tasapainoilu voi luoda aaltoilun ja resonanssin, jossa tuttu ja tuntematon pyörähtelevät hievahdellen puolelta toiselle laajentaen edellisiä käsitteitä ja jopa pystyen luomaan uudenlaisen käsitteen ja irtoamaan saippuakuplan lailla kuplaa puhaltaessa, lukijan löytäessä uuden käsitteen kokemuksen.
Utelun, tutkimuksen, prosessin arvo, laatu ja arvioitavuus piilee sen mahdollisessa reflektiovoimassa, jossa huomio käännetään lukijan omaan eksistentiaaliseen prosessiinsa, jossa hän interaktioituu kirjoitetun tekstin, prosessin ja ajatusten kanssa, tehden ja toteuttaen uuden assemblaasin tulemisen prosessin, jossa hänen historiallisuutensa kohtaa tekstin, ajatukset ja performatiivisuuden. Tapahtuu kohtaaminen nykyisyydessä.
Nykyisyydessä, jossa lukija muokkaa ja kohtaa todellisuutta peilaten sitä omiin ymmärryksen kehikoihinsa ja ehkä kohtaa myös kriisin, kun rakenne ei olekaan tuttu – viidakosta löytyy idea, jota hän yrittää sovittaa johonkin merkitykseensä, vaan miten seikkailu päättyy, miten maalaus onnistuu tarttumaan mielen kanvaalle? Ja ennen kaikkea, mihin tämä tienhaara sinut vie, hylkäätkö polun vai kuljetko mukana kohti uutta, ihmeellistä? Mitä on tutkimus, data? Entä jos teoksen kokija onkin data, mitä kohti teos reflektoituu? Mitä edes on post-laadullinen tutkimus?
Sisällysluettelo
ESILUKU ... 1
1 JOHDANTO ... 5
1.1 Tutkimuksen aihe, tausta, käsitteet ja näkökulma ... 5
1.2 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset ... 5
1.3 Tutkimuksen eteneminen ... 6
2 SOSIOMATERIALISMI, ONTO-EPISTEMOLOGIA JA LUOVUUS 7 2.1 Sosiomaterialismi ja luovuus ... 7
2.2 Affordanssit ... 8
2.3 Onto-epistemologia ... 9
Becoming machine ... 11
2.4 Post- ... 12
2.5 Oma näkökulma tai viitekehys ... 12
3 METODOLOGIA, AINEISTO JA ANALYYSITAPA ... 16
3.1 Etnografia ... 16
3.2 Diffraktio ... 18
3.3 Post-laadullinen tutkimus ... 21
3.4 Aineisto ... 22
Prologi ... 22
Työpajan päivä 1 ... 23
Työpajan päivä 2 ... 24
Työpajan päivä 3 ... 24
Epilogi ... 25
Post-it ... 25
3.5 Aineiston analyysitapa ... 27
4 Diffraktio – Aloittaminen keskeltä – starting from the middle ... 31
Leikkaus n ... 32
27.11.2018 10:45 ... 34
Myytyä muotoilua – who's buying ... 36
Luova tukos ... 38
Diffraktion lopun alku ... 43
5 TUTKIMUS? ... 44
Kohtaamisia... 47
Materiaalinen artefakti ... 55
Aktuaali virtuaalisena aktualisoitumisena ... 57
Kaksi maailmaa ... 62
Zen ja jousella ampumisen taito. ... 64
SAATE ... 66
Lähdeluettelo ... 69
Liitteet ... 74
ESILUKU
Keskeltä aloittaminen
Tutkimusprosessini aikana huomioni kiinnittyi ja vetäytyi enemmän ja enemmän post- laadullisen tutkimuksen alalle, johon tutustuttuani päädyin huomaamaan olevani aivan keskellä prosessia ja hujan hajan eettis-onto-epistemologiani kanssa, johon olin päätynyt erinäisten vaiheiden kautta. Prosessi oli sekaisin, dataa oli kerätty etnografia mielessä monialaisesti ja olettaen kerääväni laadullista tutkimusdataa – jota myös päädyin tekemään. Yritin noudattaa jotain laadullisen tutkimuksen raameja, joihin sovittautumalla tutkimukseni olisi validia ja laadukasta, vaikka olin jo autoetnografiavaiheessa jollain tasolla mieltänyt käsitteen mielettömyyden – mielettömyyden siitä että syvästi laadullinen tutkimustapa voisi tuottaa mielekkäitä tuloksia (mielekkyys on tässä toki rakenne, jossa laadullisen tutkimuksen tulokset ovat mielekkäitä vain, jos ne ovat sovellettavia – näin meille on opetettu. Yksi rakenne lisää, jota yritin täyttää.). Ajauduin kuitenkin yhä syvemmälle sosiomaterialistisen tutkimuksen epistemologioihin ja ontologioihin, joiden kautta kohtasin post- laadullisen tutkimuksen haaran, joka tuntui oikeimmalta vaihtoehdolta käsillä olevaani tutkimukselliseen lähestymistapaani. Tässä vaiheessa en toki osannut aivan aavistaa mitä koko termi pitäisi sisällään, muutakuin sen, että se kuului osaltaan usein uuden materialismin viitekehyksellisiin tutkimuksiin. Tutkin käsitettä syvällisemmin tutustuen kirjallisuuteen laajasti yrittäen etsiä helppoja ratkaisuja – odottaen että löytäisin jonkun helppotajuisen kirjan tai artikkelin, jossa annettaisiin malli, jonka mukaan tehdä post-laadullista tutkimusta ja tätä viitekehystä vasten voisin sitten tehdä tutkimukseni luottaen siihen, että se on akatemiassa hyväksyttävissä. Hain hyväksyttävyyttä kirjallisuudesta enkä ymmärtänyt että laadukas tieteellinen utelu ja kysymyksen asettelu ja siihen vastaaminen ’oikein’ ei ole pelkästään metodologiaa ja ohjeiden noudattamista, oikein tekemistä, vaan kyse on pohjimmiltaan uuden löytämisen prosessista, jossa oleellisinta on näkemyksen tai tiedon lisääntyminen, tulkinta tai ekspressio, ilmaisu. Tämä tieteellinen kysely laadullisen tieteen viitekehyksessä perustuu ajattelijoihin viittauksiin, joiden puitteissa vähemmän tieteellistä statusta omaavat tutkijat (kuten minä) voivat hahmottaa ja rakentaa maailmaa omasta perspektiivistään tukeutuen vahvoihin ja paljon debatoituihin
ajatuksiin, joita suurten ideoiden filosofit, tieteentekijät ovat strukturoineet. Nämä strukturoituneet, rakentuneet ideat ovat siten paremmin perusteltuja koska ideat, peruspalikat joihin ne nojaavat ovat koetellumpia kuin jos ajattelu lähtisi vain tutkijan perushavainnoinnista ja sosiaalisen todellisuutensa premisseistä. Ne ovat institutionalisoituja, hyväksyttyjä, valideja ideoita tieteen viitekehyksessä.
Laadullisen tutkimuksen perinteestä nousee, tai siitä irtoaa, riippuen näkökannasta, post-laadullinen tutkimus, jossa hylätään suurelta osin laadullisen tutkimuksen strukturoituneisuus ja palataan uuden tiedon etsimisen äärelle hylkäämällä rakenteet, jotka rajoittavat tieteellistä uteliaisuutta ja pakottavat tutkimista tiettyihin uomiin.
Hylättyjä voivat olla niin tulokset kuin ennalta määritetyt metodologiat; logiikka kuin antroposentriset näköalat, kun lähdetään etsimään ehkä uuden tieteen suuntia, kehoja ilman elimiä (Deleuze ja Guattari 1987), tai törmäytetään diffraktiivisesti (Barad 2007) ajatuksia eri näkökulmista hiukkasfysiikasta ideoita lainaten. Miltä tuntuisi olla lepakko (Nagel 1974) ja mitä siihen olemiseen liittyisi?
Ja lopulta – aivan keskeltä prosessia – löydän etsimäni: vastauksen ilman vastausta.
St. Pierre (2017, 2019) muotoilee ymmärrykseni asiasta selkeään muotoon määrittelemällä post-laadullisen tutkimuksen empirian olevan opettamisen ja oppimisen ulkopuolella. Sitä ei voi oppia. Post-laadullinen tutkimus on autenttisen kokeellinen projekti, jossa tutkija ei tiedä aloittaessaan sen lopputulosta. Ei ole tietoa, mitä tulisi tehdä seuraavaksi, ei tietoa mitä askelmerkkejä on olemassa tehdäksensä post-laadullinen tutkimus. Tässä tutkimustavassa teoria tulee käytäntöön tutkijan immersoituessa ja sisäistäessään teorian ajatukset syvällisellä ymmärryksellä ja sen jälkeen teoria tapahtuu käytäntöön antautumalla prosessille ja kiinnittämällä huomio yllättäviinkin detaljeihin, jotka osoittavat eroavaisuuksia samalla kieltäytyen valmiista vastauksista, jotka ovat kulttuurimme ehdollistumia. Prosessi menee jotakuinkin hyvin valmistautuen, eteenpäin pyrkien ja kokeillen – mitä ikinä tuleekaan vastaan, luottaen prosessiin. St. Pierre (2017, 2019).
Yht’äkkiä huomaankin tehneeni post-laadullista prosessia alunpitäenkin, nyt minulla vain on termi omaksumalleni työskentelyn tavalle, tavalle lisätä ymmärrystä ja laajentaa tietoutta. Teen post-ladullista tutkimusta. Koska aloitan keskeltä, kuten on ohjeistettu, koen oleelliseksi, että en pyyhi pois prosessia, jonka olen jo käynyt siinä,
että olen päässyt sinne keskelle, missä olen nyt aloittamassa. Prosessi on tärkeä osa post-laadullisen tutkimuksen tulemista, jossa fokus on valmiiden asioiden sijaan siinä, mikä on tulossa (St.Pierre 2017), eli prosessin muotoutumisessa. Jo tehty ja kirjoitettu on osa tänne pääsemistä ja ne liittyvät erottamattomalla tavalla siihen, miten ajatteluni on rakentunut ja päätynyt näihin konteksteihin ja tulemisiin eri viitekehyksien kautta, näkökulmia omaksumalla, kehittämällä ja ymmärrystä lisäämällä. Prosessi tieteessä ja ihmissubjekti(e)n kognitiivisena toimintana, ratkaisuna johonkin olemisen nimeämättömään ongelmaan, itsessään on jo todellisuuden tulemista sen syvimmässä merkityksessä koko ajan olevassa ja muuntuvassa maailmassa yhtälailla kuin munuaiset ovat olevaisen ratkaisu tiettyyn biologisen organismin ongelmaan päästä eroon kuona-aineista ( Žižek 2004).
Fakta, että emme ikinä voi ”täysin tietää” todellisuutta ei ole merkki tietämyksemme rajoista, mutta merkki siitä, että todellisuus itsessään on ”keskeneräinen,” avoin, piilossa olevan virtuaalisen prosessin aktualisaation Tuleminen.
Žižek 2004, s.56
Tämä prosessin avaaminen esipuheena on oleellista kokonaisuuden hahmottamiselle, epävalmiuden ymmärtämiselle ja prosessuaaliselle ymmärtämiselle sekä käsitteiden likaantumisen varmistamiseksi ja estämiseksi. Paradoksille, jota post-laadullisuus on.
Tämän dokumentin rakenne ja narratiivit ovat lomittaisia ja epätäydellisiä, vajaita ja paljastavia, leikkauksia ja näkökulmia prosessiin, jossa löydetään jotain muuta laadullisen tutkimuksen prosessin osoittautuessa riittämättömäksi ja ehdottomaksi rajoitteeksi. Asiat lomittuvat yhteen rihmastomaisesti, avautuen tiedostavalle kokijalle.
En väitä tietäväni, mikä on tämä prosessi. Tämä on älyllistä ja tiedostavaa kokeilua
gradun viitekehyksessä, muuta en voi luvata.
Prosessi itsessään on tutkimukseni tulos, jos tulokset ovat tavoiteltavia asioita ja siten mainittavia. Voisin myös argumentoida lukukokemuksesi olevan tutkimukseni tulos, tuovan tuloksen linssin peiliksi nykyhetkeen.
Olin mykologi, itseoppinut menin metsään otin käteen tarkastelin väriä, puraisin palan kielelleni maistelin syljin pois Nyt olen täällä
Saarikoski 1986, s.6.
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen aihe, tausta, käsitteet ja näkökulma
Innovaatioista rakennetaan seuraavaa menestystekijää yhteiskunnassamme ja se onkin aiheellisesti keihäänkärkenä monessa juhlapuheessa, mutta usein käytännön toteutus tuppaa jäämään vajaaksi. Arvelen tämän johtuvan osaksi siitä, että liike-elämän toimijoilla ei ole olemassa työkaluja käytäntöön, joilla voisi innovaatiota ruokkia, kun taas ammatikseen luovat hallitsevat innovatiivisia menetelmiä kokemuksensa ja koulutuksensa puolesta (taiteilijat, muotoilijat). Innovaatio on löytänyt tiensä monenlaisiin kehityspajoihin ja yritysmaailman ympäristöihin, mutta kuinka varmistamme sen, että saamme tästä innovaation mahdollisuudesta mahdollisimman paljon irti, mitä esteitä ideoille on tiloissa, mikä mahdollistaisi vapaamman ajatusten kulun? Näitä kysymyksiä tulen pohtimaan gradussani, jossa lähtökohtaisena etnografisena tarkkailuympäristönäni on innovaatiotyöpaja, jossa tarkoituksena on osallistaa käyttäjiä muotoilemaan uutta aluetta ja ympäristöjä. Taustani kauppatieteiden puolelta tarjonnee jonkunlaista ymmärrystä yritysmaailman mielenmaisemasta ja käytännöistä että rajoitteista, joiden puitteissa siellä toimitaan:
tämä tarjoaa hyvän pohjan sille, että voin ymmärtää bisnes-sosiaalisen kontekstin rakentumista lähtökohtaisesti hieman paremmin laadullisena tutkijana.
Innovatiivisuuden ymmärtämisen hahmottamiseni taas juontuu laajasta kiinnostuksestani (nyky)taiteen kenttään, ja taideopintoihini lukiossa, sekä myöhemmin myös puolen vuoden opiskeluihini Lapin taideyliopistossa teollisen muotoilun koulutusohjelmassa, jossa vahvistin omaa muotoilijaidentiteettiäni ja laajensin ymmärrystäni muotoilun holistisesta vaikutuksesta, sekä kantimista, jotka voivat ruokkia uusien näkemyksien, ideoiden syntyä. Yhdistämällä osaamisalueitani näen mahdollisuuden luoda kaivattua huomiota sekä uusia näkökulmia innovaation edistämiseen yhteiskunnassamme.
1.2 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset
Valittu tutkimuksellinen lähtökohta voi tarjota tärkeää tietoa uuden rakentamisen pohjaksi: jos tutkimus tarjoaa tutkijan subjektiivisesta, analyyttisesta, näkökulmasta tuloksia ja mahdollisuuksia parantaa kontekstin innovatiivisuuden rakenteita, näitä
tuloksia voi hyvin hyödyntää pohjana paremman kontekstin rakentamisen apuvälineiksi. Tuloksien käytettävyyden arvo mitataan prototypoimalla, kokeilemalla ja tutkimalla toimenpiteitä, jotka mahdollisesti konstruoisivat paremmin innovaatiota ruokkivaa kontekstia. Uusilla kokeiluilla ja ihmisten niihin mukaan lähtemisillä toki myös rakennetaan jo uutta kulttuuria, joka mahdollisesti olisi innovatiivisempi.
Innovatiivisemman yhteiskunnan rakentamisessa ei tule unohtaa meidän, ihmisten, jokaisen päivän toimia, jotka myös jo osaltaan rakentavat tulevaisuuden kulttuuria ja käytäntöjä. Tämä korostuu, kun onto-epistemologinen lähtökohta on sosiomaterialistinen ja tutkijuuden osuus tiedon tuottamisessa ja valinnoissa tuodaan esille, sillä tutkijuuden valinnat ovat myös osaltaan poliittisia sekä luovat todellisuutta sen koko ajan rakentuessa (Barad 2003, 2007).
Tutkimuksen tavoitteena on myös olla osana rakentamassa keskustelua ja viedä kontekstiemme tietoisuutta kohti kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä meistä ihmisinä monisyisinä ilmiöinä, joita tutkiessa ei ole syytä ohittaa sosiomateriaalisia- vaikutteitamme, tunteita, fyysisiä ilmentymiämme, niiden herkkyyksiä sekä tämän suhdetta konseptuaaliseen maailmaamme, joka on taas kielellisen kulttuurievoluution muovaama.
1.3 Tutkimuksen eteneminen
Tutkimusprosessin lähestymistapani on bricolage - nikkaroiva, jossa kussakin prosessin tilanteessa käytetään parasta ymmärrystä ja taitoa luovasti, spontaanisti ja löytäen uniikkeja ratkaisuja ongelmiin (Maxwell 2013:43). Tämä lähestymistapa on hyvin kuvaileva suhteessa tutkijaidentiteettiini sekä sen vielä heikkoihin kantimiin suhteessa vaadittavien työtapojen ja konseptuaalisten kehikoiden moninaisuuteen tutkimuksellisessa kontekstissani. Postmoderni tai avantgarde termeinä saattaisivat myös sopia kokeilevan otteen kuvailuun.
2 SOSIOMATERIALISMI, ONTO-EPISTEMOLOGIA JA LUOVUUS
Taiteen oleellisin yhteys kollektiiviseen elämäämme ei piile välineellisessä arvossa, vaan semioottisessa. Taiteelliset objektit ”eivät reflektoi tallentaen, juhli sosiaalista rakennetta tai välitä hyödyllisiä oppijärjestelmiä. Ne materialisoivat tavan kokea ja tuovat tietyn mielenmaiseman fyysiseen maailmaamme, jossa voimme tarkastella sitä.”
Geertz 1983, s.99
2.1 Sosiomaterialismi ja luovuus
Sosiomaterialismi käsittää luovuuden olevan ei vain yksilön ominaisuus ja harvinainen piirre erityisissä tilanteissa vaan sosiaalinen prosessi, joka ilmenee meissä kaikissa enemmän tai vähemmän, emme vain aina tunnista arjen luovia ratkaisuja innovatiivisiksi. Luovuus nähdään jatkuvana prosessina, jossa maailmaa luodaan nykyisyydessä aina käsillä olevien sosiomateriaalisten tekijöiden puitteissa. Ei liene sattumaa että suuret historian tieteilijät usein esiintyvät historiallisesti ja sosiaalisesti lähellä toisiaan, kun luovuuden sosiaalinen ulottuvuus nähdään sosiaalisena prosessina, jossa luovuus on asioiden uudelleen yhdistelyä ja suorastaan kopiointia, mutta tällöin tärkeimpänä pointtina on sosiaalinen ympäristö, jossa edelliset luovat ideat ovat olleet arjessa läsnä ja siten helposti myös kopioitavissa. Luovuus kumpuaa sosiomaterialistisen viitekehyksen mukaan myös läheisessä suhteessa materiaaleihin ja niiden tarjoamaan moniaistilliseen, keholliseen, palautteeseen, ja siten useampiin ärsykkeisiin, kuin jos vain näemme luovuuden olevan yksilön sisäinen ominaisuus.
Tanggaard (2012).
Orlikowski (2007) perää ontologisesti ja epistemologisesti perusteltujen näkemysten tärkeyttä sosiomaterialismin hahmottamiseksi, sillä kaikki praktiikat ovat sosiomateriaalisia. Sosiomateriaalisiin aspekteihin keskittyminen tulee avaamaan tärkeitä näkökulmia ja ymmärrystä organisatorisen elämän rakentumiseen ja ymmärtämiseen. Esineen materiaaliset ominaisuudet eivät pelkästään tee sosiaalisia vaikutuksia tai luo mahdollisuuksia sen käyttöön, vaan pääasiallinen toimintamekanismi esineen yhteydestä sen käyttöön on performatiivinen, eli se, miten
esine tai asia on suunniteltu ja miten sitä on kulttuurissa alettu käyttää, vaikuttaa sen käyttämiseen ja näin ollen yhteys on sosiomateriaalinen (Orlikowski 2007), jossa fyysistä ja sosiaalista ulottuvuutta ei ole mielekästä tarkkailla erillään, koska ne ovat molemmat osa kokonaisuutta vaikuttaen toisiinsa kulttuuristen ja fyysisten suhteiden interaktiossa.
Autoetnografiassaan Kettunen (2013) tuo esille sen, että muotoilijana hänen tarvitsee luoda muotoilun kontekstiin sopiva työtila, jotta ideoiva, muotoiluun kuuluva oleellinen työ on mahdollista, eikä se luonnistu muunlaisessa ympäristössä kovin hyvin. Hän myös nostaa esille tilan vaihtamisen mahdollisuuden tärkeyden. Tähän voin samaistua monella taholla, mutta onko se muotoilijaidentiteetin ehdollistuma, joka edellyttää tietynlaista kontekstia muotoilun ja ideoiden synnylle, vai lisääkö tila oikeasti ideoiden mahdollistumaa?
Innovaatioprosessi aidossa muodossaan on vastakohtainen konformisuuden prosessille, eikä ole ajateltavissa, että innovaatioprosessi olisi yksi konformismin manifestaatioista.
Moscovici 1985, s.385
2.2 Affordanssit
Affordanssit ovat niitä sosiaalisia asioiden käyttömahdollisuuksia, sekä omia kyvykkyyksiämme mitä voimme kulloinkin kyseessä olevalla objektilla tehdä kulloisessakin tilanteessa. Affordanssin käsitteeseen kuuluu hyvin laajasti sekä suorat fyysiset rajoitteet, että sosiaaliset rajoitteet, jotka myös vaikuttavat siihen, miten miellämme esineitä tai asioita voivan käytettävän suhteessa omiin taitoihimme.
Gibson (1986).
Affordanssit ovat siis sosiaalinen tai mielen tai kokemuksen verkostomme, jonka puitteissa toimintamme on rajoittunutta. Sen rajoittamaa, olemme siis oman itsemme vankeina käsitteellisessä mielessä kun emme näe positiotamme sen laajemmin.
Laadukas uudenlainen konsepti, filosofia ja yhtälailla taideteos (sillä sekin kuuluu saman ontologisen position ilmaisuun) murskaa arkikäsityksemme sekä koetun turvallisen sylin todellisuuden objetiivisina tarkkailijoina samalla kun teos yhtälailla liittää meidät tietynlaisen maailman habituksen immersioon (Zizek 2004:29, Deleuzea tulkiten).
2.3 Onto-epistemologia
Tietäminen ja oleminen maailmassa ovat osa sen tulemista, rakentumisen materiaalista prosessia ja vaikka tietämisemme tulee maailmasta, jossa toki olemme mukana, ei se välttämättä ole subjektiivista, koska subjektia ja objektia ei Baradin (2007) ontologiassa eroteta toisistaan, vaan ne ovat osa samaa ilmiötä: ’elävä’ tai ’kuollut’
materia ei eroa kvanttitasolla. Objektiviteetti on enemminkin olemista vastuussa siitä osasta maailman sosiomateriaalista rakentumista, jossa olemme mukana, kuin häiriöttömiä peilikuvia todellisuudesta. ”Tämä (lähtökohta) vaatii metodologiaa, joka huomioi, ja on responsiivinen/vastuussa materiaalisen solmuttuneisuuden erityisyydelle agentuurisessa tulemisessaan.” (Barad 2007:91).
Ymmärrys itsestämme osana luontoa on niin itsestäänselvä, että se on suorastaan unohtunut modernista epistemologiasta, keskittyen sosiaalisiin konstruktioihin ja itsereflektioon sekä länsimaisen tradition dualismeihin meistä ja muista, tietämisestä ja fyysisestä todellisuudesta. Barad (2003) esittää meille agentuurisen realismin mallin, joka pyrkii olemaan onto-epistemologinen kuvaus todellisuuden luonteesta ottaen huomioon agentuurisen luonteemme maailmassa, sekä fysikaalisten ilmiöiden irroittamattomuuden meistä, että kaiken olevaisen kvanttifysikaalisen perustan, jota ei käy kieltäminen. Olemme yksinkertaisesti osa toisiinsa lomittunutta luontoa, jota pyrimme tieteessä ymmärtämään, joten emme tavoita tietoa olemalla maailman ulkopuolisina tarkkailijoina, vaan me voimme tietää juuri sen takia, koska olemme maailmasta (Barad 2003). Tämä vaatii perinteisen ontologian ja epistemologian erottelun hylkäämistä sillä juuri tämä tieteellinenkin prosessi on sisäisen todellisuutemme ilmentymä ihmisyydessämme (Zizek 2004 s.56) ja se prosessina itsessään voi paljastaa meille olevaisuuttamme. Tästä todellisuuden luonteesta johtuen agentuurisen realismin ontologia tarjoaa meille mahdollisuuden ymmärtää materiaalis- diskursiivisia tapahtumia, sisältäen ne käytänteet, minkä kautta eriytyksiä pyritään tekemään, sekä hahmotuksen kehikkomme liittyen kategorioihin tieteellinen ja sosiaalinen. Baradin (2003) onto-epistemologiassa maailma nähdään koko ajan mukautuvana materiaalisena interaktiivisena prosessina, jossa materian eri muodot voivat ottaa erilaisia, äärettömän moninaisia positioita ja tämä dynamiikka, uudelleenjärjestäytyminen on teorian agentuuri. Diskurssi nähdään kehikkona, mikä rajaa ja mahdollistaa, mitä voidaan sanoa merkityksellisesti, eikä sitä sidota
ihmiskeskeiseksi käsitteeksi (Barad 2003). Agentuurisessa realismissa agentuuri, toimijuus voi siis olla ihminen, eläin, objekti, massa tai muu olevaisen osa, joka interaktoituu muun olevaisen kanssa. Agentuurin luonne, sen diskursiivinen konteksti, nähdään (mitta)laitteena ja ympäristönä, joka määrittää sen, mitä kyseisessä agentuurisessa tapauksessa voidaan sanoa merkityksellisesti. Muurahaisen onto- epistemologinen agentuuri keossaan ja yhteisössään on hyvin erilainen kuin etnografinen agentuurini aineistonkeruussani – agentuurinen realismi velvoittaa erilaisiin onto-epistemologioihin kummassakin tapauksessa ottaen huomioon tapauksen erityislaatuisuuden.
Tietäminen nähdään agentuurisen realismin puitteissa olevan tapahtuma, jossa osa todellisuutta tulee ymmärretyksi mielekkäästi omassa kontekstissaan. Esimerkiksi ei- ihmiskeskeisestä ja ei-intellektistä tietämisestä nostetaan käärmetähdet, jotka näkevät kehollaan. Käärmetähtien tietäminen on merkityksellistä ja oleellista niiden elinympäristössään ainakin saalistajilta pakoon pääsemiseksi. Näin Barad (2007:379) asettaa ymmärrettävyyden ontologiseksi performanssiksi maailmassa sekä asemoi sen maailman ominaisuudeksi ja näin luo pohjaa laajemmalle ymmärryksellemme maailmasta, jossa tietäminen ja ymmärrys ei ole ihmisten etuoikeus, vaan ihmisellä on omia tapojaan ymmärtää maailmaa omista tarkoitusperistään muiden lajien ohella.
Barad (2007) tähdentää kuitenkin että tietäminen ei ole vain tietyn responssin antamista tiettyyn ärsykkeeseen vaan se vaatii kontekstin ymmärtämistä, jossa otetaan huomioon sen hetkiset topologiset dynaamiset performanssit joiden mukaan toimitaan.
Tästä muodostuu diffraktion pohja, jossa oleellista on tunnistaa kehyksessään merkityksellisiä, toisiinsa sitoutuneita, tapahtumia. Diffraktioon tai sen ilmaisuun ei kuitenkaan tarjota valmiita malleja, jotka olisivat tosin jo lähtökohtaisesti ristiriidassa itsensä post-laadullisen ajattelun kanssa. Millainen responssi, vaste on sellainen, joka on oikea reaktio entiteetin kohtaamaan ärsykkeeseen, huomioiden ympäristönsä?
Millainen on ymmärrykseni ei-kielellisistä topologioista, joita ihmisenä minulla toki on kaiken tämän käsitteellisen viittausjärjestelmän akrobatisoinnin lisäksi? Viittaukset ovat merkityksiä, onko merkitystä ilman käsitteitä? Puhummeko jo mystisistä kokemuksista?
Becoming machine
(Viittaus Deleuzen ja Guattarin termiin, 1987).
Tuleva kone-assemblaasi Tietoisuus tutkijana, ihmisenä
on yksi kehys
Ihmisyyden entiteettini Kokemus.
Tieto ympäristöstä ja kulttuurista
Mystinen kokemus ja filosofia. samaa kulttuuria, totuutta
Jumaluuskäsityksemme varastanut vanha mies, siementänyt täyteen itseään jumalan kuvan.
Näetkö sen yli, sosiaalisen konstruktiomme.
Zen-munkki tietää saman kuin Deleuze.
Siksi hän on hiljaa.
Kuva: Wittgensteinin 1922, s.90
2.4 Post-
Baradin (2007, 2003) onto-epistemologia on osa uusinta laadullisen tutkimuksen ontologista käännöstä kohti uutta materialismia, jossa oleellisempaa on olla innovatiivinen kuin tarttua epistemologisiin keihäänkärkiin ja keskittyä kritiikissä materiaan tietämyksessämme. Ontologinen käännös tarjoaa mahdollisuuden tehdä tiedettä epävarmoiksi tunnustetuista lähtökohdistamme, tiedettä praktikaalisista yhteyksistämme maailmaan, tiedettä, jota voisi kutsua post-laadulliseksi tutkimukseksi (Lather 2016). MacLure (2013) nostaa myös esille post-laadullisen tutkimuksen ja materialismin uudistuneen ontologisen käänteen, sekä representatiivisuuden kyseenalaistamisen hierarkisena ja staattisena, estämässä laadullisen tieteen uudistumista ja uusia tietämisen sekä tiedon tapoja.
Post-strukturaalista ja post-laadullista tutkimusassemblaasia tehtäessä tarkoituksenmukaisesti tutkitaan uusia ymmärtämisen tapoja liittyen kieleen, identiteettiin, hierarkiseen valtaan ja subjektiviteettiin; jotta tämä positio olisi mahdollinen, tulee tekstiä, kieltä, käyttää monipuolisesti ja erilaisia kielentapoja hyväksikäyttäen, sillä kunkin kontekstin oma kieli saattaa rajoittaa sitä liittyen kielen omiin diskursseihin. Akateemisen kielen diskurssi on suhteeton post-laadulliseen ja post-strukturalistiseen ymmärrykseen kielestä ja sen mahdollisuuksista. (Honan ja Bright 2016).
teksti, joka tuottaa pettymyksen, teksti joka asettaa lukijansa epämukavaksi (jopa tiettyyn kyllästymisen pisteeseen), saattaa lukijan nyrjäyttämään historialliset, kulttuuriset, psykologiset olettamuksensa, makuunsa mieltymykset, arvot sekä muistot, tuo hänelle kriisin suhteessa kieleensä.
Barthes 1975, s.14*
2.5 Oma näkökulma tai viitekehys
Sosiomaterialistinen tutkimuksenhaara tunnistaa kontekstin kokonaisuuden herkkyyden myöntämällä tapahtuvien interaktioiden olevan suhteessa sosiaaliseen että materiaaliseen ympäristöön. Tämä lähestymistapa kuitenkin edellyttää herkkää otetta tutkimukseen ja suorastaan vaatii (auto)etnografista otetta tunnistaaksemme edes
jotain kosketuksia ihmisten todellisuuksista, lähestymistapa ei tarjoa yleistettävää tietoa, mutta miten muutenkaan pääsisimme käsiksi kokonaisuuksiin ja sen nyanssien analysointiin: mikä sosiomateriaalinen nyanssi on vallitseva ja ehkä tärkein huomioitava kyseisessä hetkessä, kontekstissa. Mikä tahansa häiritsevä, perustavanlaatuinen ongelma sosiomaterialistisessa ympäristössä voi siten estää muuten toimivan ympäristön toimimisen tarkoituksenmukaisesti ja huonontaen tavoitteiden saavuttamista. Taiteellinen tausta, luovuustutkimus ja luovuuden ainakin jossain määrin sisäistäminen tuo tutkimuksessani alaan kaivattua herkkyyttä tilanteiden tulkinnalle; jos tapahtumia yritetään tarkastella tiukan perinteisen laadullisen analyyttisen kehikon läpi, menetämme herkkyyttä tilanteen tulkinnalle, koska huomioni silloin tutkijana kiinnittyy enemmän akateemisen viitekehyksen täyttämiseen, kuin tilanteen kokonaisvaltaiseen hahmottamiseen, joka taas on kriittisen oleellista mahdollisimman laadukkaan ymmärryksen saavuttamiselle ja laadukkaille tutkimuksen tuloksille valitussa viitekehyksessä.
Toinen tuleminen näkökulmaan. Reflektio.
Hylkäsin tulosten tavoittelun, koska se on osa struktuuria ja määrittelyä, johon olen kasvanut ja siten ilman, että hylkään ne, en voi päästä pois niiden määrittävyydestä tutkijuuttani kohtaan. Tutkimukseni on muuttunut ymmärryksessään vaikkakin aiemmat positiot eivät ole menneet minnekään, ne ovat edelleen osa sitä, miten tähän on päädytty ja edellinen kappale on näkökulma siihen tulemisen prosessiin, kun intuitio ehkä jo tiesi, mihin tutkimus on suuntautumassa, mutta tietämyksen rajoittuneisuuden suhteen prosessi lähti liikkeelle siitä, mitä keinoja oli käytettävissä sillä ajanhetkellä, jotka viittasivat intuition suuntaan vielä kuitenkin säilyttäen vanhan rakenteen, analyysin. Lähestymistapa on ollut nikkaroiva, bricolage, käyttäen saatavilla olevia keinoja kuhunkin tilanteeseen (Maxwell 2013:43) ja aivan ilman metodia, kuten Jackson (2017) ehdottaa Deleuzen konsepteja seuratakseen.
We have turned
Olemme kääntyneet
around: we live in another direction.
ympäri: elämme toiseen suuntaan.
Cage 1973, s.124
Nikkarointi on ollut kuitenkin metodeilla leikkimistä ja päästäksemme ei-metodiin ilman dualistista positiointia asemaan, jossa kaikki kelpaa, voimme aloittaa muualta.
Metodin ulkopuolisuudessa tapahtuu asiasuhteiden tanssi, jossa aivan yllättäen asiat eivät olekaan kuin ne näyttävät ja ne voidaan artikuloida aivan eri tavoin (Jackson 2017), kun uudet tulkinnat ja esitystavat kutoutuvat muodostamaan tulemistaan.
Metodin ulkopuolisuus on itsessään transformaatio jossa strategia tulee rakentuneeksi prosessin aikana. Jackson (2017).
Strategia täällä, taas, on revitty, kokeellinen ja kontingentti – uuden funktion konstruktio enemmän kuin tietämyksen representaatio. Tässä muuttuvassa
strategiassa, molemmat, sekä kohtaaminen ja konsepti muuttuvat suhteessa toisiinsa – kuin ajatuskin itsessään. Variaatio ja moninaisuus, kuin myös spontaanius ja vastaanottavaisuus ovat ajattelun ehtoja kun ajattelemme ilman metodia.
Jackson 2017, s.673
3 METODOLOGIA, AINEISTO JA ANALYYSITAPA
3.1 Etnografia
Mitä tapahtuu, jos ymmärrämme jokapäiväisen kulttuurimme ainesosat, komponentit kuin ne olisivat eläviä taidemuotoja?
Willis 2005, s.ix
Etnografia on osaltaan taidetta, tiedettä ja käsityöperinnettä nivottuna yhdeksi kokonaisuudeksi ja siksi narratiiviset valinnat että tyylilliset seikat ovat sen rikkaus.
Tutkijan nostamana ymmärryksenä maailmasta tarinat ovat yhtä laadukas keino tuoda esiin kulttuurista ymmärrystä kuin minkä muin metodein tahansa tutkijan luoma ymmärrys, koska ne herättävät maailman eloon, tuovat esiin esimerkkejä ja tiivistävät kulttuurisia tapahtumia. Van Maanen (2011).
Etnografiassa on tärkeää olla läsnä aistimassa sosiaalista tilannetta kaikilla viidellä aistilla ja siten saada selville tärkeitä kontekstiin vaikuttavia tekijöitä ja merkityksiä, läsnäolo tarjoaa myös interaktion mahdollisuuden (Willis 2005). Tutkimukseni aineisto ja tuloksiin pääseminen vaatii moniulotteista lähestymistapaa, joka ei välttämättä sovi tiukasti minkään yhden, tietyn laadullisen analyysimetodin alle, vaan analyysissa tulee tukeutua useisiin keinoihin. Yksi tapa käyttää visuaalista materiaalia laadullisessa tutkimuksessa on lähestyä sitä etnometodologisesti, osana kulttuurisen konstruoinnin prosessia, jolloin reflektiivinen ote pyrkii saavuttamaan koko visuaalisen materiaalin moniulotteisen potentiaalin laadullisessa tutkimuksessa (Eriksson & Kovalainen, 2016). Visuaalisen materiaalin sisällyttävä etnografia tunnistaa objektien, tekstien, kuvien ja teknologioiden toisiinsa limittyneisyyden ihmisten elämässä ja identiteeteissä, ja se pyrkii tulkitsemaan materiaaliset ja materiaalittomat narratiivit ja diskurssit, kun ne rakentavat merkityksellistä sosiaalista todellisuutta ja yksilön kokemusta (Pink 2007).
Visuaaliseen dataan viitatessa tarkoitetaan kaikkea muuta materiaalia, mikä ei ole perinteisessä kirjoitetussa tai puhutussa muodossa, joten se voi olla mitä tahansa muuta taideteoksista, taltioinneista, kuvista ja tekstuureista monimediaiseen tai -ulotteiseen
havaintomateriaaliin. Visuaaliset metodit tutkimuksessa ovat useimmiten havainnollistavia, kokemuksellisia ja moniulotteisia lähtökohdiltaan sekä niiden käyttö tutkimuksessa materiaalina on perinteisiä laadullisia kirjallisia analyysimetodeja täydentävää, ei poissulkevaa. Eriksson & Kovalainen (2016).
Pink (2007) ehdottaakin että ottaaksemme visuaalisen paremmin mukaan etnografiaan, meidän tulee hylätä idea objektiivisesta sosiaalitieteestä, sekä tunnustaa se, että kirjallinen ilmaisu ei ole yksiselitteisen paras tapa etnografian esittämiseen.
Hän ei kuitenkaan hylkäisi sanallisuutta pääasiallisena tutkimuksen ja representaation välineenä, vaan painottaa muiden (kuvallisen) ilmaisun muotojen olevan yhtälailla merkityksellisiä etnografisessa työssä.
Siis kuvat, objektit ja kuvaukset tulisi ottaa mukaan, kun se on aiheellista tai mielekästä tehdä. Kuvat eivät välttämättä ole pääasiallinen tutkimusmetodi tai aihe, mutta niiden merkitys nousee kuvien suhteesta sensoriseen, materiaaliseen ja diskursiivisiin elementteihin.
Pink 2007, s.6
Etnografian tavoitellessa aistillisen kokemuksen laajuutta ja sitä kautta kurkistuksia todellisuuteen, symbolinen kieli, joka on todellisuudelle jopa merkityksetön ollessaan puhtaan välinearvollinen, on paradoksaalinen tapa esittää koettua todellisuutta, joka on läsnä vain hetkessä kaikessa rikkaudessaan (Willis 2005). Willis (2005) näkeekin jossain määrin kielellisen koodaamisen riittämättömänä jargonina kuvaamaan etnografista tietoa maailmasta ja peräänkuuluttaa mielikuvituksen tärkeyttä, jotta voimme kehittää ja käyttää perusteltuja konsepteja, analyyseja että esitysmuotoja etnografiassa, jotka säilyttävät etnografian erityisyyden. Etnografia näyttäisi vaativan kokeellisiakin esityksen muotoja pystyäkseen esittämään kenttätyön moniulotteista ja aistillista ulottuvuutta, jota on erityisen hankala sanoin kuvailla. Kuvailemalla voimme herättää ja saavuttaa mielleyhtymiä lukijoissa, nämä tarinoin tai muutoin taiteellisinkin keinoin saavutetut kuvailut ja tuntemukset ovat toki mahdollisia vain kussakin kulttuurisessa kontekstissaan, jossa taideteosta (tässä tapauksessa tekstikuvailua) osataan tulkita riittävän samoin tavoin, kuin teoksen tekijä on tarkoittanut. Tämä asettaa suuren haasteen etnografian kirjoittamiselle samalla, kun tieteelliseen paradigmaan kuuluu perinteisesti vahvasti ei taiteellinen ilmaisu ja ilmailullisen eksaktiuden tavoittelu. Moniulotteisenkin tulkinnan puolesta tulee argumentoida siten, että myös paradigman mukaiset tekstit ovat tulkinnallisia ja niitä ymmärretään vain
omissa konteksteissaan, jotka useimmiten ovat kunkin tieteenalansa sisäisiä diskursseja, joissa tekstit pääsevät omaan arvoonsa arvokkaina tiedon lähteinä.
Etnografia pyrkiikin tavoittamaan myös arkista kokemusta ja siten myös osaltaan viestimään myös kontekstissaan mielekkäällä tavalla, jota tiukan akateeminen ilmaisu ei tukisi.
3.2 Diffraktio
Diffraktiossa on kyse merkittävistä lomittuneisuuksista ja erilaisuuksista, mutta erilaisuus ei ole oleellinen termi absoluuttisessa mielessä, vaan siinä mielessä, jossa eroavaisuudet ovat merkityksellisiä toisiinsa lomittuneisuudessaan. ”Diffraktio on materiaalinen toiminta eroavaisuuden tekemiseksi.” Barad (2007: 380-381).
Schneider (2002) tuo esiin hyvin Harawayn (1997) idean diffraktiivisesta tavasta nähdä sosiaalitiede ja tiedon luotettavin luonne siinä. Kun tuomme esille mahdollisimman laajasti omia valintojamme ja positioitamme, niin olemme paremmin myös alttiita niiden kriittiselle tarkastelulle, tämä vaatii avoimuutta ja tiedostamista valintojen suhteen, sekä ihmisyyden erehtyväisyytensä ja taipumuksensa erilaisiin heuristisiin harhoihin myöntämistä, sekä olemista rehellinen niille. Kun tiedostamme positiomme ja mahdollisuutemme tulkita asioita (tutkijana), jotka ovat teoreettisesti äärettömät, fokus siirtyy siihen, millä perustein teemme valintoja, kenelle teemme niitä ja miksi juuri näitä valintoja? Tulee myös huomioida, että valinnat ovat yhtälailla poliittisia niin aihevalinnoiltaan, kielenkäytöltään ja ilmaisultaan, sillä kaikella tekemisellä konstruoimme uutta, nykyisyydessään tulevaa ja toteutuvaa sosiomateriaalista maailmaa, johon kuulumme, eivätkä mitkään valinnat ole - de-facto - arvovapaita. Tähän ongelmaan ratkaisuksi esitetään diffraktiivinen etnografia, jossa on pyrkimys monialaiseen keskusteluun erilaisten mahdollisten totuuskontekstien välillä. Haraway (1997) painottaa näköalamme valinnassa sellaisen valitsemista, joka rakentaa olemisellaan halutunlaisen maailman tulemista todeksi. Tällainen suunnan valitseminen voitaisiin nähdä erheellisenä, ei objektiivisena tieteenä, mutta on laadukkaasti tehtynä ja valinnat aukikirjoitettuna parempaa tiedettä, kuin sellainen sosiaalitiede, joka pitää kiinni positiostaan (harhastaan) olla täysin objektiivinen ja maailman tapahtumien ”yläpuolella” tai niistä irtaallaan, lähes jumalallisena objektina analysoiden asioiden oikeaa laitaa. Oleellista diffraktiivisessa etnografiassa on siis
tunnistaa itseytensä osana tutkimuksen prosessia, sekä moninaiset intressit ja kulttuuriset kehikot mahdollisimman laajasti, jotta ne tulevat esiin arvioitavaksi.
Tutkiaksemme teknotiedettä [ja humanismia] vaatii immersiota maailmallisiin materiaalis-semioottisiin praktiikoihin, joissa analysti, yhtälailla ihmisiä että ei- ihmisiä tutkiessa, ovat kaikki nämä moraalisesti, poliittisesti, teknisesti ja
epistemologisesti riskissä. ”Etnografia,” tässä laajennetussa mielessä, ei ole niinkään spesifisti proseduuri antropologiassa kuin se on riskinottamisen metodi tieteensä (/utelunsa) praktiikoiden ja diskurssien armoille. … Myös itseidentiteetti on yhtälailla vaarassa kuin on läsnä identifikaation viettelys. On myös riski vakavalle nonidentiteetille, joka haastaa aiemmat vakaat tilat, vakaumukset, tai muut mitä erilaisimmat olemisen tavat.
Haraway 1997, s.190-191*
Kun tietävä subjekti on moniulotteinen ja tilannesidonnainen (Barad 2007), kuten ihminen, eli epätäydellinen, tällöin tilanteen tietäjän analyysissa ei ole tarpeen analysoida subjektin identiteettiä, vaan tilannekohtaisia suhteita tarkkailtavassa kohteessa (Mellander ja Wiszmeg 2016). Diffraktiivisen etnografian avulla lienee mahdollista tavoittaa siivuja tilannesidonnaisesta totuuden rakentumisesta kiinnittämällä huomio tilannetta konstruoiviin osiin, diffraktioihin, eri näkökulmista ja miten erilaisuudet tuovat esille kaiken yhteenkietoutuneisuuden sekä huomiot eroista, jotka ovat kontekstissaan merkittäviä, kuten Barad (2007:378) diffraktiosta ehdottaa. Uudelleenpositioimalla etnografia diffraktiiviseksi reflektiivisen sijaan on yritys laajentaa etnografioiden avoimuutta ja keskeneräisyyttä myös sen omiin konsepteihin ja praktiikoihin, tämä suunta on jo itsessään diffraktiivinen askel (Mellander ja Wiszmeg 2016), eikä diffraktion toteuttamiseksi ole erityisiä malleja, koska sen onto-epistemologiassa mittausväline (etnografia, tutkija), sekä tutkittavan asian lomittuneisuus sekä tutkijan interventio vaikuttavat mahdollisiin ja käytettävissä oleviin analyyttisiin työkaluihin sekä mitä erilaisimpiin diffraktiivisiin praktiikoihin aina riippuen valitusta positiosta, mistä asioihin osallistutaan/vaikutetaan osallistumalla ja tutkimalla, performoitumalla osana todellisuutta.
Tärkeimmäksi ja oleellisimmaksi ’analyysiksi’ näyttää jäävän post-laadullinen prosessi, jossa taiteenomaisesti pyritään avaamaan ikkunoita laadullisen tieteen tutkijan intuitiiviseen prosessiin, kokemuksiin. Kuin taiteilija, yrittää post-laadullinen tutkija näyttää koettavaksi maailmoja, tiedettä, mitä hän on todeksi ja merkitykselliseksi intuitiolla kokenut.
Miksi tämä on tärkeää?
Jos laadullisessa tutkimuksessa on kuitenkin kyse tutkijan kehittämästä intuitiosta, miksi olisi eri asia, kun tätä samaa tutkijan intuitiota ekspressoidaan eri tavoin kuin kirjallisesti. Miksi tutkimus tarvitsee tuloksen?, emmekö luota ihmisten kykyyn tulkita, kuin taiteilijat luottavat. Joka tapauksessa käytämme tulkinnallista kieltä, tulkitsemme aina tutkijan positiota, aikeita, sanamuotoja. Post-laadullisuudessa prosessi, jopa taiteellinen, on olennainen ilmaisun muoto, se itsessään välittää tietoa ja tunteita kuten mikä tahansa kulttuurinen artefakti, kuten tekstinkappale.
Gradussani on kyse sosiomateriaalisten prosessien vaikutuksesta luovuuteen ja gradu on itsessään osa sitä prosessia, jossa olen luomassa avoimempaa ja luovempaa maailmaa, osana sen tulemista, kuten Barad sen ilmaisisi. Tämä on tämänhetkinen käsitykseni post-laadullisen tutkimuksen eteenpäin viemisestä, siihen kuuluu se seikka, että itse työ on prosessi ja jo itsessään osa aina uutta kulttuuria ja nykyhetkeä rakentaen ollen myös väistämättä virheellinen yhtä lailla kuin ollen oikeassa. Teos on agentuurinen tuleminen itsessään.
Tutkimukseni ’tulokset’, eli tulkinnat kuulisin mieluusti palautteena, tai taidekritiikkinä. Ihan mitä kulttuurista kehikkoa vasten vain haluat työtäni, prosessiani asetella. Sillä on merkitystä, millaisessa kodissa taulua katsotaan. Sama pätee ideoihin ja ajatuksiin. Lukeminen on post-laadullisen tutkimuksen uudelleentuleminen (St.
Pierre 2019).
3.3 Post-laadullinen tutkimus
We have turned around:
we live in another direction.
Cage 1973, s.124
3.4 Aineisto
Prologi
Aineiston materiaalisen rungon keräsin kolmen päivän (palvelumuotoilun) innovointi työpajan kuluessa etnografisin keinoin mahdollisimman laajasti dokumentoiden tapahtumia, sillä en vielä kyseisessä tilanteessa ollut ollenkaan varma, mikä tulisi olemaan tutkimuksen fokus, sekä mikä lopulta olisi tärkeää ja rikasta dataa. Prosessi oli myös ensimmäinen keräämäni etnografinen aineisto, joten siihen sisältyi menetelmällistä hakuilua ja itsetutkiskelua, mitä oikein olen tekemässä, ja miten: onko tämä yhtään oikein vai ei, kuinka tämä tulisi edes tehdä, eihän tähän edes löydy kunnollisia ohjeita, kun parhaatkin neuvot kirjallisuudesta tuntuvat olevan, että jokaisen tutkijan tulee kehittää tai hänelle kehittyy oma metodi datan keräämiseen parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuitenkin keräsin datan kirjoittamalla muistiota mahdollisimman rikkaasti kuvaillen tapahtumia ja käymiäni keskusteluja samalla kun videoin joitain luentoja sekä työpajoja, otin myös tilasta ja tapahtumista kuvia sekä olin ajoittain aktiivisena osallistujana tapahtumiin, enemmän ja vähemmän aktiivisia rooleja valiten: aktiivinen tai passiivinen osallistuja. Välillä pyrin myös haastamaan ryhmätyötä ja tuomaan esille omia agendojani, jotka eivät aivan olleet työpajojen johtajien päämääriä, joita tulkitsin epävarmasti aistien kuitenkin jotain ennalta suunniteltua, sillä näinhän asia on, työpajojen kulku suunnitellaan etukäteen niiden onnistumisen takaamiseksi – tällöin työpajalla on myös tietty agenda ja poliittinen positio, jota kohti se pyrkii ohjaajan tai pajan rakenteen johdosta. Aineistoksi voitaneen laskea myös tutustumiseni työpajan aiheeseen etukäteen, kuin myös sähköpostikeskusteluni työpajaa pitäneen tahon kanssa. Kenttäpäiväkirjan kuvailuihin kirjoitin myös kuvailuja tuntemuksistani tilassa, tässä pyrin etnografisena päämääränä Geerzin (1983) rikkaaseen kuvailuun, jossa aistillisuus on läsnä, kuvailu päätyi olemaan myös siltä osin oikeilla jäljillä, sillä myöhemmin tutkimuksen edetessä huomioni alkoi syventyä sosiomaterialismiin sekä Baradin (2007) onto- epistemologiaan, joissa olennaista on juurikin maailman todeksi tuleminen interaktiossa ja kokonaisuutena, osana tapahtumiin vaikuttamista myös tutkijana ollessa. Vain keräämällä monipuolisin etnografisin menetelmin dataa voimme saada riittävästi ymmärrystä voidaksemme sanoa kulttuurista jotain etnografisesti (Willis 2005).
Työpajan päivä 1
Valitsin kotona vaatteita miettien, mikä olisi sopiva pukeutumistyyli suhteessa tilanteeseen, omaan identiteettiini, uskottavuuteen ja siihen, miten minut halutaan otettavan vastaan tilaisuudessa. Tässä vaiheessa olin jo tutkimusetiikan kannalta päättänyt olla kohtuullisen avoimesti tutkijan identiteetillä mukana, tosin sillä vahvalla ripauksella, että pyrin myös osallistumaan työpajaan mahdollisuuksieni mukaan kuin vain on dokumentoinnin puitteissa mahdollista (sillä yritin kerätä mahdollisimman rikasta dataa – en halunnut luottaa vain ulkomuistiini ja näin myös kenttämuistiinpanojen tekemisen tärkeäksi, varsinkin omien tuntemusten osalta, sillä ne unohtuvat samalla kun mieleen jää merkityksellistetty narratiivi päivän tapahtumista, joka tulee muuttumaan todennäköisesti sitä mukaa, kun sen jälkeen tullut tarina luo uutta kontekstia ja merkitystä, uutta valoa, tapahtumiin, jotka reflektiivisesti palaavat mieleen uusien kokemuksien kautta ja näihin vanhoihin uusia oivalluksia ja tietoja soveltaen). Valitsin smart casual tyyliä mukailevat asusteet, halusin antaa asiantuntevan mutta rennon vaikutelman.
Sää oli vallan kaunis kevättalvinen ilma runsaalla auringonpaisteella. Saavuin tapahtumapaikalle geneeristen tulostettujen ja suorastaan tylsien opasteiden saattelemana ja vastassa oli matalalla pöydällä kasat A4 papereita, joihin osallistujat ruksittiin läsnätulleiksi tervehtien ja lista täyttäen – sitten ohjattiin kahvipöydän antimien äärelle. Tarjolla oli hedelmälohkoja, muutamia lajeja keksejä, appelsiinimehua sekä kahvia, että maitoa ja sokeria kahviin, astioina varsin geneeriset kupit ja kipot. Tällöin huomioni kiinnittyi tarjottavien laatuun, tai tarkemmin ottaen niiden laaduttomuuteen kontekstissani. Selvityksenä kontekstilleni ja eettis-poliittis- sosiaaliselle viitekehykselleni totean olevani vegaani ympäristö-eettisistä syistä – liitän veganismini myös tulevaisuusorientoitumiseeni, sillä tulevaisuuden kestävässä yhteiskunnassa emme voi tukeutua tapoihin, jotka tuhoavat elinympäristömme ja meidät. Tarjoilut muistuttivat minua vegaaniuteni alkuajoista lähes kymmenen vuoden takaa, jolloin ei ollut tavatonta että vegaaniset tarjottavat tarkoittavat juurikin hedelmiä, hedelmäsalaattia, tylsää ja mielikuvituksetonta, täysin vastaamattomia siihen, mitä muille tarjotaan. Tarjoilujen diskurssi liitti tapahtuman 90-luvulle ja sen viitekehyksiin, kun tarkoituksena oli suunnitella tulevaisuuden kampusta, vielä
kestävää sellaista. Vegaaniset tarjottavat ovat aikaansa seuraaville ravitsemusyksiköille nykyään normi, siis se, että sellaisia on tarjolla ja ne ovat laadultaan yhtäläisiä muihin tarjottaviin verrattuna. Tarjottavat asemoivat ihmisiä pysymään tutuissa ja turvallisissa positioissa, vaikka palvelumuotoilutyöpajan tarkoitus on olla innovatiivinen, uskoisin myös että tulevaisuuteen katsova, kun suunnitellaan tulevaisuuden suuntaviivoja kampukselle.
Isohkoon, kaikuvaan toimistotilaan oli asemoitu tuoleja luennointiasemaan, tuoleilla tarralappuja ja tusseja, seinillä muutamia printtejä ja papereita, sekä tilan takaosassa kahvipöydän vieressä pöytäryhmiä ja fläppitauluja. Tilaisuus alkaa ja olen asemoinut videokameran siten, että saan nauhalle yleisön takaviistosta että puhujan edestäpäin.
Alkupuheiden jälkeen käyn lyhyesti esittelemässä itseni ja tutkimusaiheeni varmistaakseni, että kaikille käy tutkimukseen osallistuminen, tilaisuus striimataan myös nettiin järjestäjän puolesta. En seuraa striimiä enkä päädy esittelemään itseäni joka päivä tilaisuuden avauksessa vaikka osallistujat vähän vaihtuvatkin päivien kuluessa.
Työpajan päivä 2
Kasvimaitoa ei löytynyt kahviini edellisen päivän pyynnöstä huolimatta.
Pukeudun hivuttaen performatiivista minääni kohti taiteellisempaa ilmaisua, koitan olla tinkimättä kuitenkaan vakuuttavuudestani. Olenhan 188cm pitkä ja miesoletettu – vaikkakin pitkillä hiuksilla.
Työpajan päivä 3
Minua usein luullaan taiteilijaksi, habitukseni on usein samoja viitekehyksiä kutkutteleva. Näyttävät korvakorut asymmetrisesti, sammaleenvihreät vakosamettichinot sekä ultramariinin sininen pellavainen bleiseri eivät jätä näyttävyyttä, taiteellisuutta ja asiallisuutta todellakaan viestimättä – ne jopa huutavat huomaamistaan harmaasta massasta. Oloni on vakuuttava ja luova, tänä päivänä osallistun aktiivisesti työpajaan, ryhmätyöskentelyyn, jonka myöskin videoin, koska tavoitteena oli vaikuttaa pajan sisällön lopputulokseen yrittäen luoda keskustelua ja luovuutta tilanteeseen. Pyrkimykseksi tuli myös työpajan vetäjän haastaminen tietyssä mielessä, välillemme tuli pieni auktoriteettinen jännite, kun hän tiedosti uhkaavan
nuoren uroksen haastavan patriarkaalista asemaansa syntyneen ryhmän auktoriteettina.
Tilaisuuden loppuyhteenvedossa, tuloksissa, aiemminkin jututtamani muotoilun professori kritisoi lopputuloksia ja kyseenalaisti niiden innovatiivisuutta – työpaja oli epäonnistunut ja suunnittelussa eteenpäin tulisi ottaa keskiöön keskeneräisyys ja antaa sen luoda innovatiivisia ratkaisuja. Tulos ei tosin yllättänyt, sillä arviomme työpajan laadusta ja mahdollisuuksista luoda uutta ja innovoivaa ei ollut kovin korkea, sillä muotoilullisen lähestymistavan että mielentilan aistii kyllä, jos on sisällä genressä.
Epilogi
Tutkimukseni aihe tai yhtään tarkempi fokus oli vielä ensimmäisenä päivänä täysin auki, lähtökohtana oli tutkia palvelumuotoilua ja liittää sitä paremmin kauppatieteelliseen kontekstiin, sillä molemmat aiheet ovat minuudelleni mielenkiintoisia. Kuitenkin toisena päivänä aineistoa kerätessäni ja etnografisesti tapahtumiin osallistuen huomiooni nousi oivallus luovuuden esteistä – juurikin sen takia, koska koin törmääväni niihin jatkuvasti, luovuuden orastava pää kolahti aina johonkin nurkkaan, löytyi joku nyanssi, joka oli liian merkittävä ollakseen mitätön;
milloin oli kuuma ja hiostavaa, milloin tila erittäin hälyisä tai osallistamisen luovat menetelmät käytössä vain nimellisesti, estäen niiden oikean tarkoituksen ruokkia luovuutta, ne päätyivät vahvistamaan työpajan vetäjien auktoriteettista asemaa työpajan kuluessa. Myös tilaisuuden vetäjävastuulla olevan henkilön vaatetus muuttui päivä päivältä virallisemmaksi, sisältäen viimeisenä päivänä puvuntakin, kun ensimmäisinä päivinä oltiin oltu kauluspaidalla ja nappi auki.
Post-it
Ideoitiin tarralapuille tulevaisuuden visiota, yleisössä oli materiaalit penkeillä ja työvälineitä näytti riittävän noin kaikille, siis tusseja joilla kirjoittaa tarralapuille. Ideat kerättiin kiertävien toimitsijoiden puolesta talteen, josta näitä sitten luettiin mikrofoniin (osallistujia oli kuitenkin lähemmäs sata).
Kahvila.
Puutarha.
Avoimia tiloja.
Kirjasto.
Lapsiparkki.
Kahvila.
Salakapakka.. heheh, virn. [naurua yleisöstä]
Itseopiskelutiloja.
24/7 kirjasto.
Viheralue.
Pyöräparkki.
Nyt jännä .. avaruusasema.. virn. [naurua yleisöstä]
…
Post-it brainstorming työpaja oli ensimmäinen harjoite, jolla lähdettiin liikkeelle innovoimaan uutta ympäristöä ja luomaan pohjaa seuraaville työpajoille.
Ohjeistuksena oli, kuten brainstormingin ydinajatukseen kuuluu, että kaikki ideat ovat sallittuja, heittäkää villeimmät ideat papereille. Ideoiden lentäminen ja kritiikittömyys ovat oleellisia, koska muuten pyrimme tuomaan esille vain tilanteeseen sopivia, sosiomateriaaliseen kontekstiin mielestämme sopivia ratkaisuja. Etsimme ihmisinä laumaan kuulumista ja siten tutut ja hyväksytyt ideat (eivät ne ole ideoita, vanhoja konsepteja) eivät aseta ihmistä vaaraan tulla naurunalaiseksi – tämän takia brainstormingissa on tärkeää luottamus ja avoimuus, jossa ei ole tarpeen kokea pienintäkään häpeän riskiä. Sosiaalisesti hyväksytyt (ja tylsät!) ideat luettiin mikrofoniin neutraaliin ääneen, sen enemmän painostamatta, mutta erilaiset ideat esitettiin yllä olevan tekstuaalisen demonstraation tavoin, virnuillen ja naurun saattelemana. Yleisö toki yhtyy tällaisiin selkeisiin vihjeisiin sosiaalisesti oikeasta, mutta ei siten oleellisesti pysty luomaan luottamuksen kontekstia, jossa ideoinnille olisi luotu kantimet ja lopulta rakennettu siivet.
Innovaatioprosessi aidossa muodossaan on vastakohtainen konformisuuden prosessille, eikä ole ajateltavissa, että innovaatioprosessi olisi yksi konformismin manifestaatioista.
Moscovici 1985, s. 385.
3.5 Aineiston analyysitapa
Keräämäni aineiston ollessa moniulotteista, ulottuessaan kenttämuistiinpanoista kuviin ja videomateriaaliin, sekä impressionistiseen olemiseeni tutkittavassa kontekstissa, on olennaista panna merkille ja fokusoitua aineiston analyysissa sen moniulotteisuuteen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin analyysin suhteen. Jos analyysi olisi tiukan tekstuaalisuudelle alistettu, tulisi tulkinta supistumaan ja rajoittumaan liian suppealle havaintospektrille tutkittavan ilmiön ollessa innovatiivisen ympäristön sosiaalisen konstruktoitumisen prosessi, joka rakentuu moniulotteisesti interaktiossa tilan, osalllistujien, materiaalien, ajan ja fasilitaattorien suhteen, sekä kielellisesti että kehollisesti; kehonkieli, keholliset tarpeet, ilmanlaatu, tilan lämpömukavuus ja ilmanlaatu, ihmisten sosiaaliset positiot, joissa he tulevat tilaan olemaan osana prosessia, johon liittyen jokaisella on omat odotuksensa tapahtuman suhteen. Tilan tunnelma ja sosiaalinen konstruktio rakentuu useasta, usein kaaottisesta, tekijästä, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa ja lopputulos on tekijöidensä summa. On tärkeää olla läsnä aistimassa sosiaalista tilannetta kaikilla viidellä aistilla ja siten saada selville tärkeitä kontekstiin vaikuttavia tekijöitä ja merkityksiä, läsnäolo tarjoaa myös interaktion mahdollisuuden (Willis 2005). Tutkimukseni aineisto ja tuloksiin pääseminen vaatii moniulotteista lähestymistapaa, joka ei välttämättä sovi tiukasti minkään yhden, tietyn laadullisen analyysimetodin alle, vaan analyysissa tulee tukeutua useisiin keinoihin. Yksi tapa käyttää visuaalista materiaalia laadullisessa tutkimuksessa on lähestyä sitä etnometodologisesti, osana kulttuurisen konstruoinnin prosessia, jolloin reflektiivinen ote pyrkii saavuttamaan koko visuaalisen materiaalin moniulotteisen potentiaalin laadullisessa tutkimuksessa (Eriksson & Kovalainen, 2016). Visuaalisen materiaalin sisällyttävä etnografia tunnistaa objektien, tekstien, kuvien ja teknologioiden toisiinsa limittyneisyyden ihmisten elämässä ja identiteeteissä, ja se pyrkii tulkitsemaan materiaaliset ja materiaalittomat narratiivit ja diskurssit, kun ne rakentavat merkityksellistä sosiaalista todellisuutta ja yksilön kokemusta Pink (2007).
Diffraktiivinen analyysi pyrkii ottamaan askeleen pelkän reflektiivisyyden yli ottaessaan huomioon materiaalisen sekä sosiaalisen, eli sosiomateriaalisen ulottuvuuden. Diffraktiivinen analyysi perustuu Baradin (2007) onto- epistemologiseen viitekehykseen. Analyysimetodi etsii erilaisia ontologisia
lähtökohtia nähdä maailmaa, kun sen toimijat toimivat verkottuneesti maailmassa.
Diffraktiossa materiaalis-diskursiivinen, aine ja merkitys nähdään yhteensä liittyneinä ja lomittuneina. Bozalek ja Zembylas (2017).
Tutkimuksen kohdetta tulee diffraktiivisessa analyysissa tarkastella poikkitieteellisesti, ei asettaen eri lähtökohtia vastakkain, vaan kunnioittaen eri lähestymistapojen näkökulmia sekä yhdistäen niitä keskustelevasti. Tämä vaatii herkkyyttä eri ontologioiden mahdollisuuksille, joiden kautta voi löytyä tärkeitä nyansseja ja oivalluksia. Juuri tämä huomio nyanssien tärkeydelle on kriittistä metodologialle, koska kaiken sosio-materiaalisen nähdään olevan interaktiossa toisiinsa, jolloin pienikin ero voi olla merkittävä. Diffraktiivisen analyysin onto- epistemologiassa tunnustetaan todellisuuden lomittunut luonne, jossa ”tietäminen on materiaalinen oleminen yhteydessä, osana maailmaa sen moninaisessa tulemisessa”
Barad (2007:93).
MacLure (2013) esittää yhdeksi mahdolliseksi post-laadulliseksi tutkimustavaksi lukea aineistoa aistimustapahtumana, pyrkien näin pois kielen struktuureista ja lähemmäs täydempää ymmärrystä ilmiöstä. Hän viittaa myös laadullisten tutkimustapojen olevan korostetun lingvistisiä jättäen huomiotta suuren osan ei- kielellisestä olemisestamme sekä tutkijan kokemuksesta, tunteista, tämä huomio haastaa nykyisen laadullisen tutkimuksen paradigman. Dataa ei kuitenkaan materialistisessa ontologiassa tule nähdä inerttinä kokonaisuutena (MacLure 2013), vaan osana todellisuuden rakentumista, josta herkkyyden ja tiedostamisen kautta pystymme diffraktiivisesti poimimaan oleellisia nyansseja, tai ne nousevat materiaalis- diskursiivisen intuition kautta huomioomme.
Taylor ja Gannon (2018) tuovat esiin diffraktion mahdollisuuksia kokeellisessa ja yllättävässä tavassaan käsitellä tuottamaansa dataa, sekä sen analyysia tavoittaen mahdollisesti diffraktiivisen metodin mahdollisuuksia ilman että tutkijat olisivat pysyneet omissa viitekehyksillisissä laadullisen tutkimuksen reflektiivisissä poteroissa, vaan tehden tutkimusta ”kädet likaantuen”, nostaen esille, miten monin tavoin dataa voisi nostaa esille ja tulkita, varsinkin kun työstäessä yrittää päästä irti subjektiviteettinsa valintojen kahleista diffraktiivisin metodein, yllättäen ja laittaen aineistonsa uuteen valoon eri näkökulmista, jättäen tulkinnan vaille tulkintaa. Näin tulkitsijuus lukijassa korostuu, sekä se, miten tutkija prosessin aikana pyrkii aina
tulkitsemaan aineistoaan omista lähtökohdistaan ja motiiveistaan, jotka harvemmin ovat edes kauhean selvät, koska sosiomateriaalinen konteksti on aina mittaamattoman monimutkainen ja sen redusoiminen viitekehykseen olisi myös aineiston, totuuden rikkauden redusoimista ylenmäärin, jopa mielettömästi, varsinkin jos uskomme reflektion olevan vaillinainen metodi sekä diffraktion tarjoamiin mahdollisuuksiin.
Tällöin arvioitavana on ennemminkin eivät tulokset, vaan se, onko mittalaite, diffraktio, valittu oikein kuvaamaan tutkittavaa ilmiötä. Mittalaite osaltaan myös määrittää, mitä voidaan nähdä ja sen valinta korostuu diffraktiossa (Barad 2007).
Inspiroituneena Mellanderin ja Wiszmegin (2016) oulipo-tyyppisestä diffraktiivisesta lähestymistavasta voisin lähestyä aineistoni analyysia proseduurilla, jossa ensin perehdyn keräämääni aineistoon klassisen laadullistutkimustyyppisesti syventymällä viitekehykseni ja osaamiseni viitekehyksen ollessa jotakuinkin innovatiivisen ympäristön puitteiden ja omien tuntemuksieni arvioinnissa suhteessa tilanteeseen, missä aineiston kerääminen tapahtui. Kiinnittämällä huomioni luovuuden mahdollistaviin ja estäviin elementteihin moniaistillisesti aineistoon palaten ja kokemuksiani selaillen pyrin löytämään aineistosta erityisen rikkaan ja otollisen ajallisen hetken tai kontekstin, sosiomateriaalisesti edustavan hetken ajasta, jota olin pyrkinyt taltioimaan aineistoa kerätessäni. Tämä voidaan nähdä perinteisen laadullisen tutkimuksen kenttään kuuluvana aineiston valikointina tutkijan sivistyneen tai mielivaltaisen päätösprosessin osana. Valittuani aineistonkohdan, alan purkamaan sitä diffraktiivisen analyysin alle ja pyrin tunnistamaan/analysoimaan siitä erilaisia analyyttisia viitekehyksiä, jotka kuuluvat mielestäni eri tutkimuksellisten diskurssien alle. Tällaisia diskursseja voisi olla mm. materiaalien semiotiikka; niiden tekstuurit;
tilan fyysiset ominaisuudet; sosiaalinen tilanteen olemassaolo (painostava/mikä on tilan henki); tilaan liittyvät nudget liittyen luovuuteen; mitä poliittisia diskursseja tilaan liittyy; valta-asetelmat; performatiivisuus; oma suhtautumiseni tai olemiseni tuntemus hetkessä; sekä muut mahdollisesti oleelliset että valitun aineiston mahdollinen taiteellinen lähestyminen tai arvaamaton ekspressio.
Toinen tuleminen analyysiin. Reflektio.
Kuvakaappaus Youtubesta, Eduard Khill (1976).
Metodologiat olivatkin dualistinen ansa, jossa kaivoin vain metodista kuoppaa löytämättä erityistä ratkaisua tutkimukselliseen ongelmaani, sillä en vielä tiennyt tekeväni post-laadullista tutkimusta, tai ainakaan en vielä uskonut siihen ja sen mahdollisuuteen. Oletin sen olevan, kun se ei nimenomaan ole (St. Pierre 2019).
Metodologisen kuopan tajuaminen prosessissaan oli kuin trololo-meemi, johon Hill:in (1976) esittämä kappale olennaisesti liittyy. Knowyourmeme.com- määrittelee sen osaksi meemiperinnettä, jossa linkki johtaa odottamattomaan sisältöön, täkynä olevan jonkun kohdetta kiinnostavan asian kautta. Meemi kuvaa erinomaisesti sitä yllättävää käännettä, mikä oleellisesti liittyy huumorin oivalluksiin. Oivalluksen kautta vapautuu rakennetun odotuksensa kulttuurisista kahleista ja näkee asian uudessa valossa. Tämä parhaillaan herättää kutkuttavan ja räjähtävän naurun hermoja uudelleenvirittävänä osana tulemista. Tämä kokemus alleviivaa sitä, miten tietty immersiomme, turvattu abstrakti olemisemme maailmassa särkyy samalla kun se alleviivaa nimenomaisesti tiettyä kaavamaista olemistamme maailmassa, tällöin on kyse oikeasta filosofisesta työstä tai taiteesta Deleuzelaisittain, jossa vapaudutaan subjektiviteetin suljetusta kehästä positivismin maailmassa (Zizek 2004). Analyysi, metodologia, olitkin syötti!
4 DIFFRAKTIO – Aloittaminen keskeltä
Keho-kokemus kahvipöydän tarjoiluista ei jätä minua rauhaan vaan se on jäänyt kaikumaan tietoisuuteeni pitkin teorioihin perehtymistä tapahtumana, joka loistaa datan, näennäisesti kerätyn mutta ennen kaikkea koetun tapahtuman osana. En ole vielä palannut juurikaan keräämiini palasiin ja havaintoihini tapahtumasta, sillä olen pohtinut sopivaa tapaa käsitellä aineistoa ja ennen kaikkea harkinnut aineiston olemusta ja sitä, mitä aineisto, data edes on post-laadullisessa tutkimuksessa ja tässä tutkimuksellisessa uteliaisuudessa. Olen harkinnut etten palaisi näihin fragmentteihin ollenkaan, mutta koen niiden olevan mahdollisesti hyödyllisiä tarttumapintoja heijastuksille ja muovailuvahaa tutkimuksen etenemiselle, sillä haluan myös palata tallentamiini kokemuksiini ja niiden kautta myös uudelleenarvioida omaa attraktiotani tähän monesti jo uudelleenrakennettuun ja siten koettuun muistoon aineistonkeruunvaiheesta. Tässä kahvipöydän hetkessä mahdollisesti tiivistyy monialainen teoreettinen ymmärrykseni ja siten jatkuva-aikainen analyysi tapahtumien rakentumisesta sosiomateriaalisina assemblaaseina, joista teorian kautta elämällä, metodina, nousee kirkkaita kiiltokuvia kuvastamaan teoreettis-analyyttista hahmottamistani. Teoria on kuitenkin niin syvällä itsessäni että tämä hetki oli myös hyvin fyysinen tuoden esiin ne useat, ikoniset kerrat intersektionaalisena feministinä ja muutosagenttina luoden uutta, innovatiivista ja kestävää maailmaa kun olen ollut epämukavuustekijä, häiriö tavallisuuden sosiokulttuurisissa systeemeissä kyseenalaistaen vallitsevan käytännön. Vallitsevat käytännöt ovat lähes aina monoliittisia ja rakenteita säilyttäviä ja siten luovuuden vastaisia eivätkä mahdollista toisin ajattelua.
Leikkaus n Teräksinen linjasto
Nonkonformismin prosessit kehollaan kokenut
vuosia.
Lukenut feminismiä. Vegaaniudesta valaistunut.
Intersektionalismiin yhteen kietonut.
Yhtä kaikki.
Syrjinnän muotoja.
Syrjintä ei ole inklusiivista.
Luovuus on avoin ja kunnioittava.
Raa-at hedelmäpalat.
Paskaa vegaaniruokaa.
Miten inspiroivaa on konservatismi?
Tämä huomio, onko laadullinen aineiston ‘hohtaminen’ sopiva linssi tarkastella aineistoa laajemmin, löytäen sen kautta rakenteita, jotka ovat luovuuden kanssa ristiriidassa? Näin ainakin saan leikkauksia ja linssin, jonka kautta kokea aineiston erilaisesta positiosta, ollen samalla avoin uuden tulemiselle, sillä materiaalisiin artefakteihin, tässä tapauksessa keräämääni dataan post-laadullisen tutkimuksen mielessä, tutustuminen on myös uusi tuleminen, uusi hetki ja mahdollisuus toisin tekemiseen ja kokemiseen, aina yhtä altis kaikelle muulle sosiomateriaaliselle ja vaikutteille. Toimijuuteni tutkijana ja tulkitsijana on edelleen ongelmallinen ja hamuilen myös sille ratkaisua, epätäydellistä sellaista sillä olevaa ei voi poistaa tästä funktiosta sillä se on myös olennainen osa sitä, tutkimuksen tulemista ja prosessia jossa intra-aktio tapahtuu sosiomateriaalisen muotoutuessa taas uudeksi assemblaasiksi. Mietin keinoja kehollistaa ongelma, se voisi olla osa ratkaisua ja mielen ulkoistamista että toisin tekemistä. Entä jos prosessi onkin liike?
