68
”REFLEKTOINTI NOSTAA ESIIN
kysymyksiä siitä, miten data syntyy ja mikä on tutkijaminän osa tässä pro- sessissa.” (s. 11.)
Lienee aika ainutlaatuista, että nuorten suomalaisten tutkijoiden tutkimuksista eri puolilla maailmaa saadaan koottua niin monipuolises- ti yhtä tutkimuksellista lähestymis- tapaa valaiseva kirja kuin Tutkija peilin edessä on. Kaikkia siinä kuvat- tuja tutkimuksia yhdistää tiedonke- ruun menetelmä, tai pitäisikö sanoa tiedontuotannon muoto, kuten kir- jassa asia useimmiten ilmaistaan.
Kirja koostuu seitsemän etno- grafisen tutkimuksen kuvauksesta.
Ne ovat konkreettisia ja paikoin yksityiskohtaisiakin, mutta kussa- kin tärkeintä ovat pohdinnat etno- grafisesti tuotetun tiedon ehdoista ja mahdollisuuksista sekä proses- siin lähes väistämättä kuuluvista vaikeuksista.
Toimittajat katsovat, että ”epis- teemisesti radikaalina tiedontuo- tannon keinona etnografinen ref- leksiivisyys voi [- -] tarjota välineitä paitsi avoimemmalle tiedontuotan- nolle myös yhteiskunnallisesti kriit- tiselle ajattelulle.” (s. 228.)
TUTKIJA TUTKIMUSVÄLINEENÄ
Millaista aineistoa syntyy, kun kak- si toisilleen vierasta ihmistä tapaa yhden kerran tunnin ajan, ja toinen
Refleksiivisyys ja etnografisesti tuotettu tieto
Jeremy Gould & Katja Uusihakala (toim.) (2016). Tutkija peilin edessä. Refleksiivisyys ja etnografinen tieto. Gaudeamus: Helsinki.
254 sivua. ISBN 978-952-495-381-8
pyytää tutkijan arvovallalla toista puhumaan annetusta aiheesta?
Kysymys nousee väistämättä mie- leen, kun lukee etnografisen tut- kimuksen tekijöiden kokemuksia kenttätyöstä.
Esimerkiksi aikuiskasvatustutki- muksessa haastattelu on paljon käy- tetty tiedonkeruumenetelmä, mutta sen rajoitusten ja ehtojen rekflek- tointi jää usein vähäiseksi. Kirjassa on runsaasti kuvauksia vuorovaiku- tukselle rakentuvan aineistonhan- kinnan vaikeuksista. Pääsy tutkit- tavan elämään ja hänen näkökul- mansa ymmärtäminen edellyttää tutkijalta aikaa vievää läsnäoloa, osallistumista ja vuorovaikutusta.
Tutkimuksen alkuvaiheessa kenttätyön tekijä usein tekee vää- riä tulkintoja haastatellessaan tut- kimuskohteitaan. Vasta vähitellen hän alkaa ymmärtää tutkittavien- sa ajattelua, toimintaa ja valintoja sekä niiden perusteluja. Kuten kir- jan toimittajat loppuluvussa totea- vat, kaikkia tapaustarkasteluja yh- distää tutkijoiden kuvaama häm- mennys ristiriitaisten tarinoiden ja tapahtumien keskellä.
Ihmisten todellisuuksia ja niis- sä tehtyjä valintoja usein on vai- kea ymmärtää. Tiedonmuodostus vaatii joskus pitkäaikaista osallistu- mista informanttien elämään, mikä koettelee tutkijan uskoa ja jaksa- mista. Toisinaan osallistuminen
vie laittomiin toimiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Lukijalle välittyvät hyvin kokemukset siitä, että ”epävarmuus, pelko ja paranoiakin ovat luonnolli- sia tunteita uudessa ja vieraassa ym- päristössä. Paineet ammatillisesta pätemisestä vain lisäävät tutkijan hämminkiä.” (s. 220.)
Kunnollisen aineiston hankki- minen edellyttää tutkijan position ja osapuolten vuorovaikutussuh- teen kriittistä reflektointia. Haastat- telija ei ole koskaan ”yleisihminen”
tekemässä haastattelua jossakin
”yleisessä paikassa”, mitä Gould havainnollistaa analogialla (s. 26):
”Vertauskuvallisesti sanottuna ku- takin tutkijaa on omien erityispiir- teiden ja henkilöhistorian kautta eri tavalla viritelty (kalibroitu) ot- tamaan vastaan ja käsittelemään määrätynlaisia aistihavaintoja.
Avaruustutkimuksessa käytetyt luotaimet on kalibroitu rekisteröi- mään vain tiettyjä valoaaltoja tai törmäyksiä vain tietynlaisiin par- tikkeleihin. Vastaavasti tutkijan kognitiivinen apparaatti on rodun, sukupuolen, iän ja luokka-aseman mutta ennen kaikkea kulttuurin,
AK_1_2017_100317.indd 68 10.3.2017 12.31
AIKUISKASVATUS 1/2017
69
KIRJA-ARVIOT
kasvatuksen ja omien kokemusten perusteella luonnostaan viritelty huomioimaan (tai olemaan huo- mioimatta) tietynlaisia signaaleja.”
Aineiston tuottamista ei rajoi- ta vain tutkijan kognitiivinen ap- paraatti, vaan tutkijan ominaisuu- det vaikuttavat olennaisesti siihen, millaisia signaaleja tutkittava koh- de hänelle lähettää. Kohde myös arvioi sitä, millaista tietoa tutkija kykenee ottamaan vastaan ja ym- märtämään sekä mistä hänelle kannattaa kertoa ja miten.
Sosiaalista vuorovaikutusta ja toimintaa kuvataan aina jostakin positiosta ja näkökulmasta kä- sin. Havaintoon ja sen tulkintaan vaikuttavat havainnoijan ominai- suudet sekä suhde havaittavaan tapahtumaan ja toimijoihin.
Refleksiivisyys rakentuu tutki- jan oman position analyyttisestä kartoittamisesta ja etenee perspek- tiivin seuraamusten erittelyyn tie- donmuodostuksen näkökulmasta.
”Refleksiivisyys on sovellus, joka on pidettävä tutkijaminän epis- teemisissä laitteissa aina päällä”, Gould kirjoittaa (s. 25).
REFLEKSIIVINEN YHTEISKUNTATIEDE
Kirjan tehtävänä on ”avata reflek- siivisyyden käsitettä etnografiasta ja laajemminkin laadullisesta yh- teiskuntatutkimuksesta kiinnos- tuneelle lukijalle” sekä ”tarkentaa refleksiivisyyden paikkaa ja mer- kitystä yhteiskuntatieteellisessä tiedon tuotannossa.” (s. 9.)
Kirja ei ole metodiopas, vaan se koettaa todellisten tapausten avul- la näyttää etnografit työssään ja
reflektoimassa tekemistään. Kirjas- sa puhutaan usein tutkimuksente- on henkilökohtaisuudesta ja tutki- jan asennoitumisesta kohteeseen.
Kirjan ensimmäisessä luvussa Gould muun muassa jäljittää ref- leksiivisyyden juuria ja kehkeyty- mistä, hahmottelee etnografisen refleksiivisyyden määritelmää sekä tarkastelee refleksiivisyyttä osana sosiaalitieteiden postmodernia käännettä ja keskustelua tiedosta, asiantuntijuudesta ja tietovallasta.
Lisäksi hän pohtii refleksiivisyyden rajoja. Luku on erinomainen joh- datus aiheeseen.
Gould muotoilee teoksen tee- sin seuraavasti: ”Refleksiivisyys il- mentää alati palavaa, aina kesken- eräistä ja siksi radikaalia pyrkimys- tä luoda yhteiskuntatieteelliselle tiedonmuodostukselle juuri sille ominaista tietoteoreettista perus- taa.” (s. 14.)
Pyrkimys ankkuroida yhteis- kuntatieteellistä tiedonmuodos- tusta refleksiivisyyteen on kuulunut sosiaalitieteelliseen metodikeskus- teluun modernin yhteiskuntatie- teen syntymästä lähtien. Gouldin mukaan pyrkiminen refleksiivisyy- teen on yritys käsitellä yhteiskun- tatieteellisen tiedon perustavaa epävarmuutta ja panna epäilemään uskoa varmaan tietämiseen.
Kirja edustaakin vahvasti kan- taa, jonka mukaan refleksiivisyy- den tulisi olla kaiken sosiaalitie- teellisen tiedonmuodostuksen yleinen hyve. Se ei rajaudu vain laa- dulliseen aineistonkeruuseen ken- tällä. Käytännössä etnografinen refleksiivisyys riippuu olennaisesti tutkijasta ja on sillä tavoin perim- mältään henkilökohtaista, mikä
on yksi peruste kutsua etnografiaa epistemologisesti radikaaliksi yh- teiskuntatieteeksi.
Refleksiivisyys ilmestyi sosiaa- litieteisiin 1970-luvulla syntyneen postmodernistisen kritiikin myötä.
Antropologien etnografisen tutki- muksen kritiikki kytkeytyi myös sen koloniaaliseen perinteeseen.
Tuolloin kritiikkiin innoittivat ha- vainnot sosiaalitieteiden epistemo- logisesta vallankäytöstä.
Refleksiivisyyden esiinnousu ei ollut pelkästään reaktio post- modernismin nostattamaan kri- tiikkiin, vaan sen juuret ovat syvällä sosiaalitieteiden epistemologisissa kiistoissa. Refleksiivisyys juontuu yhteiskuntatieteiden pyrkimyk- sestä itsenäistyä luonnontieteen tiedeihanteesta.
Tutkija on osa kohdettaan eli yhteiskunnallista todellisuutta.
Hän analysoi, tulkitsee ja kirjoit- taa kielellä, jota tutkimuskohteen toimijat käyttävät todellisuuden ja toimintansa ymmärtämiseen, mikä on merkittävä ero luonnontietei- siin verrattuna.
Kirjassa ei ole tarkoitus muo- toilla sääntöjä refleksiivisyyden toteuttamisesta vaan pikemminkin näyttää esimerkkitapausten avulla, miten homma toimii. Kuten etno- grafisen tutkimuksen teko tulkin- toineen, refleksiivisyyskin on lo- pulta sillä tavalla henkilökohtainen asia, että se saa lopullisen muoton- sa tutkijan ominaisuuksista.
TUTKIMUS VUORO- VAIKUTUKSEN TULOKSENA
Kun tähtitieteilijä katsoo kauko- putkella taivaalle, tähdet, planeetat
AK_1_2017_100317.indd 69 10.3.2017 12.31
70
ja kuut eivät muuta muotoaan ja koostumustaan sen perusteella, miltä kaukoputki näyttää. Vuoro- vaikutukseen perustuvissa ihmis- tieteissä asia on toisin. Tutkija ei voi esimerkiksi haastattelutilan- teessa häivyttää kehollisuuttaan mihinkään. Ulkoista habitustaan hän voi jossain määrin muokata.
Tutkimusaineistoa kerätessään tutkija on itsekin kohde, tutkimus- kohteensa kohde. Tutkija herättää tutkittavissaan monenlaisia odo- tuksia, mielikuvia ja tuntemuksia.
Kohde asennoituu tutkijaan aina jollakin tavalla. Millä tavalla, se voi olla itse tutkimuksen onnistumi- selle haitaksi tai eduksi. Kirjassa on esimerkkejä siitä, miten tutkijan ulkonäkö, siviilisääty, sukupuoli, kansallisuus ja ihonväri tai vaikka- pa pukeutuminen vaikuttavat sii- hen, millaista aineistoa tutkittavat hänelle tarjoavat.
Tutkimuksen aihe vaikuttaa luonnollisesti myös siihen, mikä merkitys tutkijan tietyillä ominai- suuksilla tai oletetuilla ominai- suuksilla on. Millaiselle tutkijalle ja miten puhutaan vaikkapa uskosta, politiikasta, väkivaltakokemuk- sista, laittomuuksista ja seksuaali- suudesta, määrittää jo paljon tut- kimusprosessin etenemistä ja vas- taan tulevia ongelmia.
Esimerkiksi Heidi Härkösen kuvaus kuubalaisten seksuaali- suuden tutkimisesta havainnol- listaa, miten ”tutkijan keho toimii tiedonmuodostuksen alustana”.
Samalla kaikki etnografisesti tuo- tettu tieto on vuorovaikutuksen tulosta: vuorovaikutus on väis- tämättä vaikutusta. Tieto syntyy vain vaikutuksen seurauksena.
Vaikutus alkaa siitä, kun tut- kija alkaa ”häiritä” tutkittavaa.
Tutkija havaitsee, että keholli- silla ominaisuuksillaan hän saa haastateltavan reagoimaan ta- valla, jota jonkun toisen tutkijan kohdalla ei tapahtuisi. Tutkija ei voi ollakaan ulkopuolinen tark- kailija. Vaikuttamista välttelevä tarkkailija saattaa jäädä täyttä ymmärrystä vaille.
Tapauskertomukset saavat lukijan pohtimaan niitäkin tutki- muksia, joissa kohteet eivät pääs- tä tutkijaa elämäänsä. Tapauksia on varmaan tuhansittain, alkuun- sa tyssänneistä tutkimusyrityk- sistä vain ei koskaan kirjoiteta sivuakaan. Kenttätyössä haasta- teltavien tai havainnoitavien hil- jaisuus ja puhumattomuus eivät vain estä tiedontuotantoa, ne voivat myös olla viesti. Jos tutkija ei saa haastateltavistaan ”mitään irti”, se voi olla merkki jostakin todella tärkeästä. Joistakin asiois- ta vaietaan, ja vaitiolo on yhden- lainen, selittämistä vaativa tulos.
Tutkimusprosessi voi saa- da tutkijan havaitsemaan myös oman muuttumisensa tutkimuk- sen aikana. Tutkimus saa aikaan jotain sellaista, mihin tutkija ei ole varautunut. Tutkijan ja in- formantin välinen vuorovaiku- tus voi muuttaa niin tutkijaa kuin tutkittavaakin. Kenttätyö on vaativaa, ja sen aikana solmitut sosiaaliset suhteet tosiasiallisesti edellyttävät tutkijalta lojaalisuutta tutkittavia kohtaan. Muuten tut- kimuksesta ei tule mitään. Läh- tökohtaisesti on hyväksyttävä, että tutkija tulee sotkeutuneeksi kohteittensa elämään.
VALTA TUTKIMUKSESSA
Sen lisäksi, että tutkijan ja kohteen väliset epätasa-arvoiset asetelmat ja niitä koskevat valtasuhteet voi- vat vaikuttaa ratkaisevasti sekä ai- neistonkeruuseen että tulkintaan, asioiden käsittely on tutkijalle emotionaalisesti ja eettisesti vaike- aa, kirjoittaa Henni Alava.
Kirjassa on esimerkkejä siitä, miten hierarkkiset rakenteet nou- sevat tutkimusta tehdessä esiin.
Tutkija ei aina pääse tutkittavan kanssa tasavertaisen ”episteemisen kumppanin” asemaan luomaan yhteisesti osapuolten lähtökohdat ylittävää ymmärrystä. Tutkija voi joutua tutkittavan välineeksi.
Yhden tapauksen yhteydessä tutkija pohdiskeleekin: ”Kertoi- vatko ihmiset minulle sen, mitä he olettivat minun haluavan kuulla, vai ne asiat, jotka he halusivat mi- nun kuulevan?”
Etnografisesti aineistoa kerää- vä tutkija joutuu tilanteisiin, joissa hänen on tutkimuksen onnistumi- sen kannalta välttämätöntä solmia informantteihinsa läheisiä suhtei- ta. Tutkija hyötyy näistä suhteista.
Mutta usein tutkittavakin odottaa hyötyvänsä informantin asemas- taan. Monet suostuvat tutkimus- kohteeksi arvioimalla – ainakin implisiittisesti – tutkimuksen ole- van jotenkin hyödyksi asialleen.
Tutkijan on hyvä tiedostaa, että tutkimussuhteen toinen osapuoli odottaa saavansa jotain etua tutki- muskohteeksi suostumisesta. On paikallaan olettaa, että tutkittavalla saattaa olla oma agenda, joka oh- jaa, mitä hän sanoo ja miten itse- ään ilmaisee. Voi viedä paljon aikaa
AK_1_2017_100317.indd 70 10.3.2017 12.31
AIKUISKASVATUS 1/2017
71
KIRJA-ARVIOT
päästä tuon agendan taakse, vähem- män intressiriippuvaiseen tulkin- taan tutkittavan todellisuudesta.
Kirjan kirjoittajat tiedosta- vat, mitä vaikuttaa se, että he ovat valkoisia, luokka- ja kulttuuri- taustaltaan pohjoisten rikkaiden yhteiskuntien menestyjiä yliopis- tomaailmasta eli yhteiskuntansa tietovaltapyramidin huipulta. Kir- jassa kuvataan myös tutkimusta, jossa informanteilla on selvästi enemmän valtaa kuin tutkijalla. Se taas johtaa omanlaiseensa tutkijan ja kohteen väliseen asemaan.
Eija Ranta kirjoittaa Boliviassa tekemistään ministerin haastatte- luista: ”Kun ministeri ikään kuin omi minut, hänellä oli valta määri- tellä tiedon tuotanto ja kontrolloi- da sitä.” (s. 47.)
MATKAKERTOMUKSIA JA AAVISTELUA?
Etnografinen analyysi syntyy ”luova- na tekona”, johon tutkijan persoona ja elämäkerta vaikuttavat, Alava kir- joittaa. Tieto muotoutuu ”biografi- sessa kentässä”. Metodologisesti on- gelmalliseksi tiedon tekee juuri sen tutkijakohtaisuus. Mutta se ei ole ominaista vain etnografiselle tutki- mukselle, vaan ihmistieteisiin usein sisältyy sellaista ”näkemyksellisyyt- tä”, jonka varassa tulkinnallinen iso kuva tutkimuskohteesta piirretään.
Samaan aikaan etnografinen lä- hestymistapa on usein tutkimuson- gelman vuoksi ainoa mahdollinen tapa saada tietoa tutkimuskohtees- ta. On paljon tutkimusongelmia, joihin saadaan tolkkua vain mene- mällä itse paikalle havainnoimaan ja ottamaan selvää. Sen vuoksi on
altistettava itsensä vuorovaikutuk- selle ja kuunneltava, mitä toimijoilla itsellään on sanottavaa.
Etnografinen tieto rakentuu tutkijan ja informantin intersub- jektiiviselle ymmärrykselle, mikä näyttäytyy kirjassakin etnografisen tutkimuksen yhtenä vahvuutena.
Esimerkiksi monessa survey-tutki- muksessa joutuu kyllä miettimään, miten jaettua lomakkeen laatijan ja vastaajan ymmärrys tutkittavas- ta kohteesta on.
Tieteellisen tiedon ehtona on toki aina tiedontuotannon läpi- näkyvyys: miten ja millaisten ole- tusten ohjaamana tutkimus on suoritettu, mitä tutkimuksellisia ratkaisuja eri vaiheissa on tehty ja miksi. Etnografinen tutkimus ei edes tavoittele tutkijan ulkopuoli- sen "todellisuuden" paljastamista ja muotoilua totuudeksi. Siihen tartutaan, koska muillakaan me- netelmillä ei ole mahdollista saada kohteesta mielekästä tietoa.
Joissakin tutkimuksissa lukija joutuu miettimään tieteellisen tut- kimuksen, matkakertomuksen ja reportaasin eroja. Kysymystä eri tavoin ja eri tarkoituksin tuotetun tiedon eroista olisi ollut tarpeellista kirjassa vielä enemmän. Tieteellinen tutkimus ei ole ainoa tapa tietää, mutta joissakin kohtaa kirjassa pais- taa tietämisen sietämätön keveys.
Esimerkiksi Alava kirjoittaa ihan sympaattisesti, että ”tietämisen ja todistamisen sijaan tutkijan tehtä- väksi jää aistia ja tulkita mahdolli- simman herkästi ja refleksiivisesti tutkimiansa ilmiöitä, ihmisiä ja yhteisöitä: kuvata hienovaraisesti ja kunnioittavasti niistä jokin pieni osa, aukkoja ja hämmentyneitä hil-
jaisia hetkiä unohtamatta”. (s. 143.) Mutta kun hän kirjoittaa, että ”tietä- mistä paremmin etnografisen tutki- muksen tavoitteeksi sopii aavistelu”
(s. 143), päädytään heikoille jäille.
Hän ei avaa sen tarkemmin, mitä
”aavistelu” oikein on, mutta kovin vähäpätöiseltä se tieteellisen tutki- muksen tavoitteeksi kuulostaa.
Erityisesti näinä totuudenjäl- keisinä aikoina tutkimuksen pitäisi haluta tuottaa jotain kestävämpää ja vahvempaa. Aavistelut eivät riitä argumenteiksi.
ETNOGRAFIA EI OLE HELPOIN TIE
Vaikka ei olisi nimenomaisesti kiinnostunut kuubalaisten perhe- suhteista tai anglikaanien ja katolis- ten politiikkasuhteesta Ugandassa, tutkijoiden reflektiot herättävät tie- teellisen tiedon tuottamisesta kiin- nostuneen mielenkiinnon.
Pohdinnat ovat harkittuja, ja niistä syntyy koherentti kokonai- suus, mistä tutkijoiden itsensä li- säksi lienee kiittäminen kirjan toi- mittajia, Jeremy Gouldia ja Katja Uusihakalaa.
Kirja on välttämätöntä luettavaa kaikille etnografista tutkimusta te- keville tai siitä kiinnostuneille. Suo- sittelen kirjaa haastattelua tutkimus- menetelmänä käyttäville muistu- tuksena haastattelijan vaikutuksesta keräämäänsä aineistoon. Haastatte- lija itse on tutkimusväline. Joskus ai- neistosta tulee kerääjänsä näköinen, tai ehkä pikemminkin sen näköinen, millainen haastattelijan ja haastatel- tavan välinen kulttuurinen ero on.
HEIKKI SILVENNOINEN VTT, professori Turun yliopisto
AK_1_2017_100317.indd 71 10.3.2017 12.31
