• Ei tuloksia

Somatiikka ja vastuullisuus – Kehotietoisuus vaatesuunnittelussa

N/A
N/A
Info
Lataa
Protected

Academic year: 2022

Jaa "Somatiikka ja vastuullisuus – Kehotietoisuus vaatesuunnittelussa"

Copied!
35
0
0

Kokoteksti

(1)

SOMATIIKKA JA VASTUULLISUUS

KEHOTIETOISUUS

VAATESUUNNITTELUSSA

HANNA HERVA

(2)

Aalto-yliopisto, PL 11000, 00076 AALTO www.aalto.fi Taiteen maisterin opinnäytteen tiivistelmä

Tekijä Hanna Herva

Työn nimi Somatiikka ja vastuullisuus - Kehotietoisuus vaatesuunnittelussa Laitos Muotoilun laitos

Koulutusohjelma Fashion, Clothing and Textile Design

Vuosi 2021 Sivumäärä 64 Kieli Suomi

Tiivistelmä

Maisterin opinnäytetyö on saanut alkunsa halusta tuoda ilmastokeskustelun diskurssiin yksilö, keho ja psyyke. Työn teoria pohjautuu Merleau-Pontyn fenomenologiseen filosofiaan kehosta ja aisteista ensisijaisina välineinä tietoisuuden kokemukseen sekä henkilökohtaisen vastuullisuuden (personal sustainability) ja somaattisen suunnittelun (soma design) käsitteisiin. Työssä käsitellään seuraavia kysymyksiä: Mitä ulottuvuuksia kehotietoisuus tuo vaatesuunnittelun prosessiin? Ja mitä kosketus- pintoja siitä voi löytää vastuullisen suunnittelun kanssa? Näiden pohjalta rakennetaan ajatusta siitä, miten ruumiillisuus ilmenee suhteessa toimintaan ja maailmaan, ja muotoilee yhden näkökulman siihen mitä vastuullisuus voisi olla.

Opinnäyte on laadullista fenomenologista tutkimusta, jossa ‘elävää kokemusta’ tutkitaan taiteelli- sessa toiminnassa ja kehotietoisissa harjoitteissa. Autoetnografiaa hyödynnetään tutkimusmeto- dina, joka on väline kokemuksen; oman ajattelun ja taiteellisen toiminnan dokumentointiin. Mate- riaali koostuu vapaamuotoisesta päiväkirjasta sekä materiaalipäiväkirjasta. Materiaalipäiväkirja toimii taustatutkimusmateriaalina, joka dokumentoi kerättyjä, kerääntyneitä ja löydettyjä materi- aaleja sekä niihin liittyviä tunnekokemuksia ja muistoja. Ympäristöstä löytyneisiin materiaaleihin liittyvä tunne- ja kokemusperäinen suhde käsitteellistetään ja tehdään päiväkirjan avulla näkyväksi.

Kerättyjen materiaalien pohjalta rakentuu opinnäytteen produktiivinen osio, vaatemallisto. Mal- listo on syntynyt toiminnassa ja reaktioina, omaa kehoa ja vuorovaikutuksellisuutta hyödyntäen.

Kehotietoisuudesta käsin nousseet teemat: havainnot, emootiot, toiminta ja vuorovaikutus ohjaavat prosessin taiteellista sisältöä. Taiteellinen työ on tutkimusta siitä, miten fenomenologinen näkö- kulma toimii henkilökohtaisena filosofiana ja konkreettisena tapana lähestyä suunnittelua.

Avainsanat vaatesuunnittelu, vastuullisuus, somatiikka, somaattinen suunnittelu, henkilökohtai- nen vastuullisuus, kehotietoisuus, kehollisuus

Aalto University, P.O. BOX 31000, 00076 AALTO www.aalto.fi Master of Arts thesis abstract

Author Hanna Herva

Title of thesis Somatiikka ja vastuullisuus - Kehotietoisuus vaatesuunnittelussa Department Department of Design

Degree programme Fashion, Clothing and Textile Design

Year 2021 Number of pages 64 Language Finnish

Abstract

This master's thesis has its origins in the desire to bring the individual, the body and the psyche into the discourse on climate debate. The work has its theoretical basis in Merleau-Ponty's phenomeno- logical philosophy of the body and the senses as the primary means of experiencing consciousness, as well as in the concepts of personal sustainability and soma design. The work addresses the fol- lowing questions: What dimensions does body awareness bring to the clothing de-sign process? And what interfaces can be found with sustainable design? Based on these questions, the thesis con- structs an idea of how corporeality manifests itself in relation to action and the world and how that formulates one perspective on the concept of sustainability.

The thesis is a qualitative phenomenological study in which ‘living experience’ is explored in artistic practice and body awareness exercises. Autoethnography, a research method that functions as a tool for outlining experience, is utilized to document one’s own thinking and artistic practice. The mate- rial consists of a free-form diary and a material diary. The material diary serves as research material that documents the collected, accumulated, and found materials. The emotional and experiential relationship related to the materials is conceptualized and made visible through the diary.

The productive section of the thesis, a clothing collection, is built on the basis of the collected mate- rials. The collection was created in action and through reactions, utilizing one's own body and inter- activity. Themes arising from body awareness; perceptions, emotions, action, and inter-action guide the artistic content of the process. The aim of the artistic practise is the study of how a phenomeno- logical approach works both as a personal philosophy and as a concrete way to approach a design process.

Keywords fashion design, soma design, sustainability, personal sustainability, corporeality, body awareness

(3)

Taiteen maisterin opinnäyte 2021

Aalto-yliopisto Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu Muotoilun osasto

Sisällys

1. Johdanto A. 2

2. Työn teoreettinen tausta 4

2.2. Fenomenologia 5

2.3. Somaattinen suunnittelu ja somaestetiikka 6 2.3. Somatiikka ja vastuullisuus 8

3. Oma kehotietoinen harjoitus 11 4. Metodi 12

4.1. Taiteellisen työn puitteet 14

5. Taiteellinen prosessi 16 B.

5.1. Havainto 18

5.2 Tunne 22

5.3 Toiminta 32

5.4 Vuorovaikutus 42

6. Päätelmät 49

(4)

3

1. Johdanto

Ilmastokriisi sekä ilmiöön

liittyvä henkilökohtainen ahdistuksen, välinpitämättömyyden ja

merkityksettömyyden vaihteleva sykli ovat työni lähtökohdat. Näiden ilmiöiden ytimessä on fossiilisten polttoaineiden ympärille kertynyt kulttuurinen ja materiaalinen todellisuus, joka näkyy niin arvoissa, filosofiana, kulttuurina, toimintana, estetiikkana, objekteina ja totuuksina olemisen tavoista. Siihen pohjautuu länsimaisen kulttuurin käsitykset kulutuksesta, kasvusta, hyödystä sekä ihmisen ja analyyttisen mielen ylivertaisuudesta. Ongelmallisuus koskee myös muotia ja vaatteita, sillä opiskelemani ala kytkeytyy samoihin sosio-kulttuurisiin rakenteisiin, jotka pahentavat ympäristötuhoja ja valtasuhteiden vinoutumia ja epätasa- arvoa yhteiskunnassa. Ilmastokriisin ja merkityksettömyyden rakenteisiin on vaikea puuttua, sillä öljyyn perustuu kulttuurimme metanarratiivi ja totuus, jonka kyseenalaistaminen on länsimaisen kulttuurin olemisen eksistentiaalinen kriisi. (Vadén &

Salminen, 2013, Wallace-Wells, 2018).

Tarkoituksena ei kuitenkaan ole keskittyä ilmastokriisiin tai fossiilikapitalistiseen yhteiskuntaan rakenteena, vaan siihen kuinka

se vaikuttaa yksilön kokemuksen tasolla.

Yksilön näkökulmasta ilmastokriisi näyttäytyy vieraantumisen kokemuksena, maailmasuhteen latistumisena sekä kyvyttömyytenä olla (Vadén & Salminen, 2013). Työn tekeminen nousee tarpeesta kyseenalaistaa vallitseva maailmankuva;

tutkia fossiilikapitalismin tuottamaa olemisen tapaa, ja pyrkiä pääsemään eroon analyyttisesta kuluttamis- ja hyötykeskeisestä näkökulmasta omassa toiminnassa.

Aiheen lopulliseen muotoutumiseen vaikuttivat kolme tekijää. Ensiksi halu tuoda ilmastokeskustelun diskurssiin teknisten ratkaisujen sijaan yksilö, keho ja psyyke.

Henkilökohtaisista ristiriidoista nousi tarve pohtia, millainen prosessi ilmastokriisi pohjimmiltaan on yksilön kannalta.

Toiseksi yritin hahmottaa, miten toimia suunnittelijana ilmastokriisin aikaisessa maailmassa, niin että se olisi mielekästä ja merkittävää. Kehollinen ja aistillinen aspekti ilmastokriisin käsittelytapana taas oli seurausta oman meditaatioharjoituksen aloittamisesta. Harjoitus mahdollisti muutoksen omassa suhteessani todellisuuteen, sillä olemisen subjektiivisuus ja häilyväisyys avautuivat konkreettisesti. Usein istuminen hiljaisuudessa on vain tylsää ja levotonta.

Toisinaan joku yksittäinen asia nyrjäyttää olemiseni rajoja, kuten se kun meditaatio- opettajani kysyi, että miltä kieli maistuu?

En ollut ikinä maistanut. Kokemuksessa ei ole mitään yliluonnollista. Se on vain tarkkaavaisuuden kohdentamisen sekä mielen tarkkailun ja manipuloinnin avulla saatu havainnon muutos, jossa aistit, keho ja mieli luovat kokemuksen arkitodellisuudesta erilaisena.

Markiisi de Saden lainaus kulttidystopiassa Uljas Uusi maailma oli alkusysäys aiheen pohdintaan: “ Todella

vallankumouksellinen vallankumous ei vaikuta ulkoiseen maailmaan, vaan yksinomaan ihmisen ruumiiseen ja henkeen.” (Huxley, 1932, s. 11). Tässä vallankumouksen mahdollisuus nähdään

rakentuneena havainnoijan suhteessa todellisuuteen ennemmin kuin muutoksena todellisuudessa. Työssä hyödynnetäänkin ajatusta todellisuuden rakentumisesta subjektiivisesti yksilön tietoisuudesta käsin, sekä kehollisuuden ja aistien merkitystä siinä.

Teemoina ovat eriytyminen ja kytkeytyminen takaisin, omaan kehoon, muihin olioihin ja ympäristöön. Erilaisen olemisen löytämistä, joka ei ole analyyttista, symbolista tai tavoittele hyötyä. Työ tutkii henkilökohtaisella tasolla sitä, mitä on kytkeytyminen ympäristöön, siihen uppoaminen ja sille antautuminen, niin paljon kuin se on analyyttisen kulttuurin kouliman mieleni ulottuvissa.

Opinnäytetyön tavoitteena on luoda mielekkäät oman suunnittelun periaatteet, jotka sisältävät myös konkreettisen lähestymistavan suunnitteluun. Guattarin termi kolme ekologiaa (three ecologies) ilmentää sitä, kuinka kestävän elämäntavan muutos tapahtuu psyykkisten, sosiaalisen ja ympäristöllisten tekijöiden synergiana.

(Bladow & Ladino, 2018). Tässäkin työssä pyrin synergiseen prosessiin, mutta mikrotasolla oma olemassaoloani hyödyntäen tunnustelemalla kuinka oma työskentely on kehon, psyykeen ja ympäristön vuorovaikutuksellisuutta. Ratkaisukeskeisen vimman sijaan tarkoitus on hahmotella filosofista, mutta samalla konkreettista tapaa lähestyä muotia sekä kokijana, tekijänä että suunnittelijana. Työn keskeisiä teemoja ovat merkitys, aistit ja antautuminen.

Työn hahmottaminen lähti havainnoista ja materiaaleista: Aloin pitää päiväkirjaa ympärilleni kertyneistä ja kertyvistä materiaaleista, ja kirjoittaa suhteestani niihin. Teoreettinen osuus alkoi hahmottaa kehotietoisuuden ympärillä olevia konsepteja ja niiden suhdetta suunnitteluun ja vastuullisuuteen. Taiteellinen osuus on vapaamuotoinen prosessi, jossa tutkin

kehotitetoisuuden mahdollisuuksia käytännön tasolla omassa suunnittelussani, ja

vertaan lopputuloksissa teoriaa läpikäymääni suunnitteluprosessiin. Halusin pitää prosessin konkreettisena ja kehollisena:

Yksinkertaisuudessaan siinä vuorovaikuttavat minä, maailma ja löytämäni materiaalit.

(5)

2. Työn teoreettinen tausta

Teoriaosuus luo yhteyksiä kehotietoisuuden, luovan prosessin ja vastuullisuuden välille. Työn teoria pohjautuu Merleau-Pontyn fenomenologiseen filosofiaan kehosta ja aisteista ensisijaisina välineinä kokemukseen. Muita olennaisia käsitteitä ovat henkilökohtainen vastuullisuus (personal sustainability) sekä somaattinen suunnittelu (soma design) ja somaestetiikka (somaesthetics). Näiden käsitteiden pohjalta rakentuvat produktiivisen osion lähtökohdat siihen, millaista kehotietoisuus voisi olla vastuullisessa vaatesunnitteluprosessissa.

Somatiikan ja vastuullisuuden yhteneväisyyksiä käsitellään fenomenologisen teorian lisäksi ekologiaa, suunnittelua, filosofiaa ja politiikkaa käsittelevällä kirjallisuuskatsauksella. Sekä teoriaosuudessa että taiteellisessa työssä yritetään lähestyä seuraavia kysymyksiä: Mitä ulottuvuuksia kehotietoisuus tuo vaatesuunnittelun

prosessiin? Ja mitä kosketuspintoja siitä voi löytää vastuullisen suunnittelun kanssa?

Lähestyttäessä ajatusta kehollisuudesta se voi tuntua vieraalta tai abstraktilta.

Tämä voi johtua siitä, miten se historiassa määritetään suhteessa järkeen ja tietoon.

Dualistinen ajattelutapa sielusta ja ruumiista erillisinä sekä analyyttisen ajattelun ja järjen ihannointi ovat renessanssin ajoista asti olleet länsimaisen ajattelun keskeisiä teesejä.

Aisteihin ja kehollisuuteen perustuvaa tietoa on pidetty vähemmän arvokkaana, turhana ja epäluotettavana. Yhteiskuntamme on niin kouliintunut luokittelemaan, arvioimaan, merkitsemään, arvottamaan, tunnistamaan ja rakentamaan narratiiveja, että analysoimisesta vapaa oleminen ja aistiminen on meille vierasta ja melkein tunnistamatonta. (Varto, 2017, s. 90; Wendhack, 2019; Salami, 2021; Kojonkoski-Rännäli, 2014, s. 19, 21;

Klemola, 2013).

Kaihovaara (2019, 214) puhuu ei- symbolisen olemisen käsitteestä, jonka mukaan symbolit vieraannuttavat meitä todellisuudesta. Symbolinen ajattelu on representaatio kokemuksesta, mutta ei ole kokemus itsessään. Myös Derridan mukaan kieli ja ajattelu etäännyttävät meitä aidosta kokemisesta. Verrattuna eläimiin “ihminen ei koe olevansa kokonainen. Emme koskaan täytä sitä kuvaa, joka meillä itsestämme on. Olemme kuin kirjoitettu sana, joka on hukannut sen mitä se tarkoittaa. Emme koskaan ole läsnä itsellemme ja tämä vainoaa meitä.” (Ahlroth, 2020).

Suunnittelussa ero symbolisen ja kehollisen välillä tulee Harperin (2018, s. 21) mukaan esiin fenomenologian suhteessa semiotiikkaan. Semioottinen suhde objekteihin saa meidät tulkitsemaan siitä aina enemmän kuin mitä se aistisesti viestittää.

Esine on meille harvoin vain muotoja, värejä tai pintaa, sillä kokemukseen liittyvät väistämättä myös kulttuuriin, identiteettiin ja muihin sosiaalisiin järjestelmiin liittyvät ulottuvuudet. Fenomenologinen suunnittelu,

jossa vain havainnoidaan miten läsnäolo esineen kanssa vaikuttaa aisteihin ja mieleen, on nykyihmiselle haasteellista.

Salami (2021) esittelee käsitteen aistivoimainen viisaus (sensual knowledge), joka murtaa dualistista ajattelutapaa. Aistivoimainen tieto keskittyy vuorovaikutukseen eletyn elämän kanssa, se on tietoisuutta, jossa vaikuttavat runous, taide, tunneäly, aistit ja keho. “Ihminen on ainoa selvästi lyyrinen ja eroottinen laji, ja jos nämä ominaisuudet alennetaan tiedon tuottamisessa, tiedolta riistetään inhimillisyys ja pelkistetään se konemaiseksi. Runous selittää tunnetta, kuten kaipausta, aivan eri tavalla kuin tieteellinen menetelmä.”

Aistivoimainen tieto käsitteellistää tietoa, joka muuten jäisi tietämisen ulkopuolelle ja kietoo yhteen eri tietämisen tapoja. (Salami 2021, s. 36-41).

Esimerkkien kautta nousee yleisellä tasolla esiin se, miten kehotietoisuus näyttäytyy eri kontekstissa suhteessa mieleen ja järkeen. Oleminen ei luonteeltaan ole joko mielellistä tai kehollista, mutta historia, kulttuurin dualismi ja mielen luonne vaikuttavat analysoivan mielen dominanssiin, ja sitä kautta keholliseen havaintoon ja kokemukseen niin, että usein arkikokemuksemme tietoisuudesta sisältää vain mielen (Klemola, 2013). Koska analysoiva mieli vaikuttaa väistämättä myös itseeni tässä työssä, pyrin ennemmin aistivoimaiseen tietoon, joka kietoo yhteen mielellisen ja kehollisen prosessit, kehotietoisuutta tutkien. Pyrin kuitenkin tutkimaan suunnittelua eksistentiaalisesta tilasta käsin, jossa keho ja mieli toimivat yhdessä ilman kahtiajakoa.

2.1. Fenomenologinen filosofia

Fenomenologinen filosofia on juova

länsimaisessa dualismissa. Työn lähtökohdat tietoisuuden käsittelyyn ovat muotoutuneet meditatiivisten kokemusten perustella, ja fenomenologian käsitys tietoisuudesta on länsimainen vastine buddhalaiselle mielen harjoittamiselle (Klemola, 2013, s. 31).

Näkökulma on fenomenologinen, sillä se vastaa paremmin kulttuurista kontekstia, jossa elän sekä sanoittaa hyvin kehotietoista kokemusta. Fenomenologia on taustalla myös somaestetiikan ja somaattisen suunnittelun käsitteisiin, joita avaan myöhemmin.

Fenomenologia liittyy olennaisesti myös tutkimusmetodin olemukseen ja avaa lähestymistavan teoreettista ja historiallista kontekstia.

Fenomenologinen filosofia on Edmund Husserlin (1859-1938) 1800-luvun lopulla kehittämä filosofis-psykologinen ajattelutapa.

Fenomenologian keskiössä on ymmärrys todellisuuden ilmenemisestä aina olion tietoisuuden kautta eikä sellaisenaan.

Subjekti eli kokeva tietoisuus on välttämätön todellisuuden kokemiselle, ja se määrittelee miten asiat todellisuudessa näyttäytyvät.

“Fenomenologisen tutkimuksen perustana on näkemys inhimillisen subjektin tärkeydestä merkityksen muodostumisessa; maailma on sellainen millaisena se ihmisen tietoisuudessa näyttäytyy.” (Tieteen termipankki 2020)

Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) on merkittävin keholliseen tutkimukseen perehtynyt filosofi. Näkemyksen mukaan ihmiset ovat ensisijaisesti kehollisia olioita, ja tietoisuutemme todellisuudesta on kytkeytynyt välittömästi kehoomme ja aistihavaintoomme. Aistimukset ovat ainoa keino kokea todellisuutta, ja näin keho on ymmärryksemme keskeisin väline.

Filosofia korostaa vuorovaikutuksellisuutta kehon, aistien ja todellisuuden välillä sekä kehollisuuden ensisijaisuutta tietoisuuden, ajattelun ja olemisen kokemuksen syntymisessä. (Merleau-Ponty, 2012;

Merleau-Ponty, 1962, viitattu lähteessä Kurki, 2015, s. 28–29).

(6)

7 Fenomenologia on kehollisen merkityksen

filosofiaa: Se on merkityksen muodostumisen, kohtaamisen ja läsnäolon tarkastelua. Se havainnoi hetkeä, kun materia muuttuu merkitykseksi ja jäsentyy kokemukseksi aistihavainnon kautta. Näkemykseen kuuluu kehollisen tietämisen erityislaatuisuus:

Kehollisen tietoisuuden luonne on erilaista tietoa, kuin tietoisen ajattelun avulla luotu analyyttinen tieto. Se on spontaania yhteyttä ja tietoisuutta maailmasta, joka on vain ruumiillisen olemisen ominaisuus. Merleau- Pontyn mukaan olemme vieraantuneet tästä tietämyksestä yhteiskuntamme tunnistaessa lähinnä analyyttiseen järkeen perustuvan tiedon. (Merleau-Ponty, 2012, s. 11–15;

Parviainen, 1998, viitattu lähteessä Kurki, 2015, s. 28–29)

Olennaista fenomenologiselle teorialle on myös ruumiin suhde maailmaan, johon liittyy paikallisuus ja toiminnallisuus. Kehon paikallisuutta käsitellään rajallisuuden ja vuorovaikutuksen kautta. Kehomme on väistämättä aina jossain paikassa. Olemme näin kytköksissä paikkaan sekä fyysisesti että ajallisesti. Näin ne paitsi rajaavat kehomme toimintoja myös muovaavat tietoisuuttamme.

(Merleau-Ponty, 2012; Merleau-Ponty, 1961, viitattu lähteessä Kurki, 2015, s. 29).

Tähän liittyvät myös intentionaalisuuden ja enaktivismin käsitteet, joita avataan myöhemmin.

Fenomenologian näkökulmasta maailma on ihmiselle perimmäiseltä

olemukseltaan näkyvä ja tuntuva.

“Näkeminen, koskettaminen ja liikkuminen tapahtuvat toisiinsa kiinnittyneinä, yhdessä ne avaavat ihmiselle toiminnallisen kentän, mahdollisuuden toiminnalle” (Kojonkoski- Rännäli, 2014, s. 8) Kehollisuus ja aistit mahdollistavat siis ihmiselle toiminnan.

Vuorovaikutus ympäristöön ilmenee taas ensisijaisesti toiminnassa; motorisessa ja affektiivisessa, jonka kautta se vaikuttaa laajemmin kielelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen toimintaan (Merleau-Ponty, 2012, s. 19–20). Ihmisen kognitiivinen

prosessi nähdään fenomenologiassa siis alhaalta ylöspäin kehosta mieleen etenevänä prosessina, kun se yleisesti länsimaissa nähdään prosessina mielestä kehoon.

Tässä työssä fenomenologia määrittelee kehotietoisuuden, tietoisuuden, kognitiivisten prosessien, toiminnan ja vuorovaikutuksen kokemusta, jolle myös työssä myöhemmin esiintyvät käsitykset ja ajatukset perustuvat. Taiteellisessa työskentelyssä fenomenologinen lähestymistapa esiintyy monesti kuten tässäkin yhteydessä työstettävään materiaaliin. “Esimerkiksi materiaa, liikettä tai ääntä työstäessään taiteilijan suhde toimintaan on ensisijaisesti kokemuksellinen, aistinen ja kehollinen.”

(Tuovinen & Mäkikoskela 2014, s. 234).

Materiaalin lisäksi myös muun ympäristön suhde omaan kehoon on fenomenologisen tarkastelun kohteena.

2.2. Somaattinen suunnittelu ja somaestetiikka

Somaattinen suunnittelu (soma design) on Kristina Höökin luoma suunnittelun metodi, joka korostaa henkilökohtaisen kehollisuuden

kokemusmaailman hyödyntämistä suunnittelun kulmakivenä. Somaattinen

suunnittelu painottaa kehotietoisuutta, empatiaa, aistimista ja kokeilua (Höök ym., 2018). Metodin taustalla vaikuttaa Richard Shustermanin somaestetiikan (somaesthetics) käsite ja Maxine Sheets-Johnstonen teoria liikkeestä ensisijaisena hahmottamisen tapana (Höök, 2018, s. 29).

Shustermanin somaestetiikan käsite lähestyy kehoa ja mieltä kokonaisuutena, somana, jossa ajattelu ja tunnekokemukset ovat kokonaisvaltaisia kehon ja mielen prosesseja. Filosofian lisäksi somaestetiikka on holistinen lähestymistapa, jossa yhdistyvät

fenomenologia, filosofia, käytäntö, keho ja esteettisen herkkyyden harjoittaminen.

Estetiikka nähdään Shustermanin teoriassa ensisijaisesti aistien havaintona, aktiivisena taitona, jota voi harjoittaa. Shusterman näkee aistiherkkyyden kehittämisen kokemusta rikastuttavana ja syventävänä elämäntaitona, joka on verrattavissa minkä tahansa älyllisen taidon kehittämiseen. (Höök, 2018, xxv, 3, 14, 32-33; Höök ym., 2018; Shusterman, 2008)

Sheets-Johnstonen teorian mukaan liikkeellinen taso on ihmisen havainnon ja kognitiivisten prosessien ensisijainen ulottuvuus, jonka päälle kielellinen taso on rakentunut. Esimerkiksi kehittyessä vauvat oppivat ensin maailmasta tekojen kautta, toimimalla, havaitsemalla ja liikkumalla. Kielellinen ymmärrys seuraa perässä ja muovautuu liikkeen kautta. Myös evolutiivisesti kieli on syntynyt liikepohjaisen toiminnan päälle parantaakseen lajin selviytymistä. (Höök, 2018, s. 34-35) Sheets-Johnstonen mukaan ajattelun muoto vastaa enemmänkin liikettä: “Ajatus ei ole kineettistä, vaan luonteeltaan kuin liike, dynaamista, virtaavaa ja tilallista” (Sheets- Johnstone, 2011, s. 421 lähteessä Höök 2018, s. 35).

Somaattisen suunnittelun keskeisimmät piirteet ovat elävä kokemus (lived experience), hidastaminen (slowing down), iteratiivinen kokeileminen (iterative testing) sekä sosiodigitaalinen materiaali (sociodigital materials) (Höök, 2018, s. 18). Metodi on luotu alun perin vuorovaikutussuunnitteluun, mutta sovellan sen elementtejä vaatesuunnitteluun.

Koska työskentelyni ei sisällä juurikaan digitaalisuutta hyödyntäviä välineitä, tai ne eivät ole työskentelyssäni olennaisia, keskityn avaamaan muita suunnittelun keskeisiä piirteitä.

Elävään kokemukseen liittyy kehon kokemus sisältä päin havaittuna (Höök ym., 2018, s. 6). Siihen liittyy fenomenologiasta johdettu käsite ensimmäisen persoonan

näkökulma (First-person perspective), joka tarkoittaa kokemusta eletystä kehosta (the lived body). Siinä havainnoidaan, miten elämme ja koemme elämää kehon kautta (vrt. Kolmannen persoonan näkökulma (third-person perspective), jossa keho nähdään objektina maailmassa). Se painottaa käytäntöä, kokeilemista ja henkilökohtaista sitoutumista ja oman esteettisen herkkyyden harjaannuttamista. (Höök, 2018, s. 18).

Voidaksemme käsitellä somaamme oikein, koko subjektiivisen itsen on oltava läsnä sekä suunnittelu- että käyttöprosesseissa, jotka sekä määrittävät että muuttavat kokemusta (Höök, 2018, s. 12).

Hidastamisella pyritään vaikuttamaan esteettiseen herkkyyteen, kehontuntemusten aistimiseen ja tunnistamiseen, ja niiden käsitteellistäminen. Verrattuna symboliseen suunnitteluun kehollisuuteen perustuva prosessi vaatii enemmän aikaa, sillä se muotoutuu oman kokemuksen kautta ja vaatii ymmärrystä omasta kokemuksesta ja tekemisestä. Iteratiivinen kokeileminen taas tarkoittaa prosessia jossa muotoiltavaan tuotteen kokeileminen käytännössä ja kehittäminen vaihtelevat, ja tuottavat näin oivalluksia suunnitteluprosessiin. (Höök, 2018, s. 19-20).

Varsinkin hidastaminen, ensisijainen kokemus ja prosessin iteratiivisuus sekä Shustermanin ajatus esteettisestä herkkyydestä harjoitettavana taitona ovat tärkeitä oman prosessin kommunikaation ja ymmärryksen välineitä. Höök rohkaisee muodostamaan suhteen metodiin itse tekemisen kautta. Hän antaa esimerkkejä kehotietoisesta harjoittelusta, mutta painottaa myös omaa suhdetta kehotietoisuutta avaaviin harjoituksiin. (Höök, 2018). Somaattinen suunnittelu antaa kehotietoisuuden hyödyntämiseen design-diskurssissa kielen, työkalut ja käsitteet, jotka helpottavat somatiikan kontekstualisoimista omassa työssä. Ennen kaikkea somaattinen suunnittelu rekonstruoi suunnittelussa sen, mitä ajatellaan itseksi, ja muodostaa sen uudelleen ottaen koko

(7)

subjektin huomioon. Somaattinen suunnittelu on kokonaisvaltainen metodi, jossa kehollinen ulottuvuus rakentaa erilaisen lähestymistavan arvoihin tunnekokemuksiin, merkitysten luomiseen, empatiaan ja ajatteluun. (Höök, 2018).

2.3. Somatiikka ja vastuullisuus

Kehotietoisuuden yksilötasolla herättämiä prosesseja voidaan pohtia myös

laajemmin vastuullisuuden kautta. Avaan ensin Wendhackin (2019) henkilökohtaisen vastuullisuuden käsitettä, jonka pohjalle rakentuu ajatus kehotietoisuudesta yhtenä vastuullisuuden ulottuvuutena. Osiossa keskitytään kehotietoiseen olemiseen, sen harjoittamiseen ja pohditaan kehotietoisuuden vaikutusta tunteiden käsittelyyn sekä moraalin ja empatian heräämiseen. Henkilökohtaisen vastuullisuuden teoriaan kytkeytyy myös fenomenologinen kehollisuuden olemus maailmallisena ja toiminallisena, joka piirtää esiin kehotietoisuuden merkitystä toiminnassa, ajattelussa ja vastuullisuudessa.

Henkilökohtainen vastuullisuus

Wendhackin essee Sustainability in crisis.

A perspective of subjective body as a ‘healing’

force tuo psyykkisen, kehollisen ja aistillisen tason vastuullisuuden kentälle. Wendhack tuo esiin muutoksen tarpeen henkilökohtaisella, kehollisella ja aistillisella tasolla, joka ilmastodiskurssista puuttuu. Harjoittelemalla analyyttisestä mielestä vapaata aistimista ja havannointia, kehomme on yhteydessä ympäristöön tavalla, joka tuo meille tietoa, josta emme ole edes tietoisia. Kehollinen läsnäolo johtaa väistämättä vitaaliseen olemassaoloon, jossa heräävät monenlaiset kytkennät: oikeiden motiivien ajama toiminta, eettisyys, ihmiskeskeisen hierarkian mureneminen, yhteiskunnan sääntöjen kyseenalaistaminen koskien hyödyntämistä,

kontrollointia ja hierarkisuutta. (Wendhack, 2019)

Tavoitellessa ymmärrystä psyykkisestä muutoksesta on otettava huomioon materiaalisuus eli keho mediumina, jossa kokemus tapahtuu ja suhde todellisuuteen rakentuu. Tässä paljastuva yhtenevät näkemykset Husserlin ja Merleau-Pontyn kanssa, jotka molemmat painottavat tiedostavan subjektin välttämättömyyttä todellisuuden muotoutumiselle, ja jossa kaikki mielen prosessit ovat palautettavissa kehon fyysiseen olemiseen (Priest, 1998, s.

56). Henkilökohtaisessa vastuullisuudessa tätä lähestytään termillä subjektiivinen keho (subjective body). Subjektiivisella keholla käsitteellistetään kehon ja maailman erillisyyttä keinotekoisena rajana. Keho käsitetään fyysisesti paikkana, jossa kehon ja maailman suhde ilmenee. Wendhackin (2019, s. 87-88) mukaan yhteyden luominen kehoon tarkoittaa asettumista suhteeseen maailman kanssa, jossa maailma on osa ihmisen minuutta. Näin ajatus välittämisestä ja vastuusta näyttäytyy konkreettisena suhteena abstraktin tai moraalisen ulottuvuuden sijaan.

Maadoittuminen omaan kehoon laajentaa olemista kohti ympäristöä. Se herättää ihmisen voimakkaasti itseensä suhteessa muuhun maailmaan ja kantamaan vastuuta osana sitä. Irrallisuuden tunne voimistaa nihilismiä, kun taas omistautuminen, antautuminen ja kunnioitus nousevat luonnostaan kehollisen kytkeytymisen myötä. (Wendhack, 2019). Tämä teoria luo pohjan vastuullisuudelle psykologisena, henkilökohtaisena ja kehollisena ilmiönä sekä antaa yksilölle mahdollisuuden vaikuttaa omaan todellisuuden kokemukseen kehollisen kokemisen kautta. Tähän liittyy myös henkilökohtainen vastuullisuus (personal sustainability), joka tuo yksilön psyko-fyysis- sosiaalisen olemisen lähtökohdaksi kestävän kehityksen keskusteluun.

Wendhackin (2019) mukaan kehotietoisuus luo ympäristön lisäksi myös

yhteyden itseen ja omaan tunnekokemukseen.

Vaikeiden tunteiden kohtaaminen on keskeinen ja vähälle huomiolle jätetty osa ilmastokriisiin liittyvässä keskustelussa, vaikka ristiriita yhteiskunnallisten ja henkilökohtaisten arvojen ja toiminnan välillä on jokapäiväistä. Wendhack puhuu ulkoisen ja sisäisen maailman yhteensovittamattomuudesta, joka johtaa erillisyyden tunteeseen ja kyvyttömyyteen kohdata todellisuutta tai omia tunteita.

Tunteiden sivuuttaminen johtaa kuitenkin erillisyyteen niin omasta kokemuksesta kuin ympäristön tilasta. Esimerkkinä eriytyneestä tietoisuudesta voi olla tilanne, jossa yksilö tietää elävänsä kestämättömästi, mutta ei pysty reagoimaan siihen tunnetasolla.

Integraatio käsitetään esseessä prosessina, jossa ulkopuolinen kokemus havaitaan, tunnistetaan ja käsitellään, ja näin sisällytetään osaksi omaa kokemusta esimerkiksi terapian tai kehotietoisuuden avulla. Integraatio parantaa yksilön suhdetta maailmaan, ja hänen tapaansa reagoida siihen.

Tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen ovat ainoita keinoja olla yhteydessä todellisuuteen ja toimia tavoitteellisesti tilanteen parantamiseksi. Koska kehollinen oleminen ja havannointi on kulttuurillemme vierasta, ovat sen mahdollisuudet niin yksilötasolla kuin yhteiskunnallisena voimana vielä hyödyntämättä. (Wendhack, 2019)

Vuorovaikutus ja toiminta

Sekä kehotietoisuuteen että vastuullisuuteen liittyy olennaisesti vuorovaikutuksen kokemus. Yhteyden kokemusta voi eritellä yhteytenä muihin elollisiin samankaltaisina ja yhteytenä ympäristöön. Fenomenologiassa tavoitellaan yhteyttä maailmaan palaamalla ruumiilliseen olemiseen, jota Merleau-Ponty kutsuu Heideggerin jalan jäljissä “olemisena kohti maailmaa” (être au monde) (Merleau-Ponty,

2012, s. 19)

Vaikka olemme näennäisesti eristetyissä kehoissa, mahdollistaa oman kehollisuuden kokemus ymmärryksen muiden kehollisesta kokemuksesta. Kehollisuuden kokemus liittää meidät väistämättä osaksi universaalia tietoisuuden virtaa. (Merleau-Ponty, 2012;

Merleau-Ponty 1962, viitattu lähteessä Kurki, 2015, s. 29) “Havaitsemalla toisen ihmisen, löydän itseni suhteesta toiseen minuuteen, joka on suhteessa samaan olevaan kuin minä ja joka siksi on periaatteessa avoin samoille totuuksille kuin minä. - - Subjektiuteni pohjalta näen, että ilmenee toinen subjekti, jolla on samat oikeudet kuin minulla.” (Merleau-Ponty, 2012, s. 90). Kehollisen tietoisuuden luonne on universaalia ja anonyymia olemista, joka tuo muut tietoisuudet automaattisesti samanlaisen olemisen piiriin. Oman olemisen havainnointi avaa mahdollisuudet muiden olemassaolon tunnistamiseen samankaltaisena ja sitä kautta vuorovaikutukseen. (Merleau-Ponty, 2012, s. 11, 13, 19). Olemisen universaalius ja samankaltaisuus yhdistää myös Harperin (2018, s. 26) mukaan fenomenologisen suunnittelun

vastuullisuuteen. Fenomenologinen suunnittelu on kestävää, sillä se ohittaa

subjektiivisen ja analyyttisen kokemuksen ja keskittyy sen sijaan suunniteltavan objektin luomaan aisti- ja kehokokemukseen.

Kehollisen olemisen kautta joudumme tunnustamaan yhteytemme ympäristöön ja sen, ettei meillä ole juurikaan kontrollia siitä mitä tapahtuu. On tunnustettava oma avuttomuus ja mitättömyys. Kaihovaaran villiyden kuvaus sisältää samoja antautumisen, haurauden ja arvaamattomuuden elementtejä: “Villiys on hallinnan ja kontrollin vastakohta. Villiys on vastuun luovuttamista itseä suuremmille voimille. Villiys on sen kokemista että nämä voimat elävät myös minussa.

Villiys on antautumista ja voimankäyttöä samanaikaisesti. Villiys on nöyryyttä.”

(Kaihovaara, 2019, s. 23). Kehollinen yhteys kyseenalaistaa väistämättä vinoutuneen ja riistävän luontosuhteen taustalla olevan narratiivin ihmisen asemasta kaiken

(8)

11 hallitsijana. Se romuttaa käsityksen oikeudesta

ja velvollisuudesta luonnon hallitsemiseen sekä käsitykseen sen hallittavuudesta. (Klein, 2015, s. 177) “Maailma on tehty samasta aineesta kuin ruumis.” (Merleau-Ponty, 2012, s. 423).

Elämismaailma (Lebenswelt) on yksi fenomenologian keskeisistä käsitteistä, ja se tarkoittaa maailmaa “elettynä”, arkipäiväisena ja analysoimattomana ymmärryksenä ja sopeutumisena todellisuuteen. (Merleau- Ponty, 2012, s. 15; Wikipedia 2020).

Salminen ja Vadén erittelevät syitä, kuinka öljy on muokannut elämismaailmaamme ja olemistamme; hyöty ja eristyneisyys ovat fossiiliyhteiskunnan sivutuote. Öljy on vapautumista, olosuhteista, paikallisuudesta ja aineellisuudesta, mutta samalla niistä vieraantumista. Öljyyn perustuva talous ja yhteiskunta vierauttavat: vierauttavat sen alkulähteiltä, siihen käytetystä työvoimasta ja energiasta sekä kaukana kelluvista muovista koostuvista jätelautoista ja mikroskooppisesta muovirouheesta ja pakolaisvirrasta. (Salminen

& Vadén, 2013, s. 54, 57)

Vieraantumisen kokemus muotoutuu suhteessa ympäristöön, jossa eriydytään kehollisesta toiminnasta. Esimerkiksi talon lämmittäminen vaati ennen lihastyön lisäksi taitoja, varautumista sekä tietämystä puun laadusta, hankkimisesta ja käyttämisestä lämmittämisessä. Nykyään maksamme siitä vain tietyn hinnan eikä se kokemuksellisesti vaikuta elämäämme. (Salminen & Vadén 2013, s. 73). “Fossiilisten polttoaineiden käyttö tuhoaa massiivisesti luontoa ja elinehtoja, mutta sen lisäksi välittyneisyydellään, monimutkaisuudellaan ja laitteisuudellaan myös masentaa, tyhmentää ja koulii taitamattomaksi -- Öljyn kuluttaminen kuluttaa ja heikentää maailmasuhdetta, latistaa voimia, jotka antaisivat kokemukselle väkevyyttä ja merkityksille ulottuvuutta.” (Salminen &

Vadén, 2013, s. 135).

Yhteys maailmaan tulee esiin siis kehon suhteessa ympäristöön ja

toiminnallisuuteen. Tähän liittyvät myös enaktivismin ja situationaalisuuden käsitteet.

Situationaalisuudella tarkoitetaan ihmisen tietoisuuden ja mahdollisuuksien kenttää, joka sanelee kehollisuuteen perustuvaa toimintaa.

Tämä perustuu sekä konkreettisiin (luonto, ympäristö, työvälineet) että aineettomiin (kulttuuri, instituutiot, arvot) tekijöihin.

(Tuovinen & Mäkikoskela, 2014, s. 230).

Enaktivismi taas käsitteellistää yksilön kognitiivista prosessia. Enaktivistisessa lähestymistavassa nähdään yksilön kognitiivinen toiminta laajempana kuin vain aivoissa tapahtuvana prosessina.

Se toteutuu kehollisesti toimiessa ja suhteessa ympäristöön. (Groth, 2018, s.

135; Haanila, Salminen & Telakivi, 2017;

Tuovinen & Mäkikoskela, 2014, s. 230).

Fenomenologisesti ymmärrettynä keho ei ole subjektina maailmassa, vaan olemassaolo toteutuu ja mahdollistuu tekemisessä:“löydän itseni tekemisessäni. Lukiessani, ajaessani autolla tai polkupyörällä, kuunnellessani musiikkia, neuloessani tai tiskatessani en havaitse itseäni tekemisistäni irrallisena subjektina. - - Olen yhtä tekemiseni kanssa.

Olemassaoloni voi toteutua näin, koska minulla on ruumis. Ruumiillisena olen maailmallinen. “ (Kojonkoski-Rännäli, 2014, s. 13-14)

Kehollisen tekemisen luonnetta kuvaa myös Salmisen ja Vadénin käsite tarkoitusto, jota verrataan jousella ampumiseen.

Ensimmäinen nuoli “antaa kehollisen tuntuman, miten seuraavat voisi ampua, ja muut nuolet rajaavat alan, jolle yhä uusia nuolia tähdätään. Päämäärät muodostuvat keinoja käytettäessä, Keinoja tarkistetaan alati; kiinteää metodia ei ole.” (Salminen &

Vadén, 2013, s. 158). Käytännössä kehollinen tieto, ja harjoitus jonkin asian tekemiseen ovat sidottuja ajan saatossa hiottuun taitoon, joka ei ole vain mielen rakentama, vaan taito on fyysisesti ruumiissa ja perinteessä (keho ja ympäristö), ja muotoutunut suhteessa aikaan ja tilaan. Sheet-Johnstone käyttää käsitettä kinetic bodily logos, joka tarkoittaa

alati suhteessa ympäristöön ja toimintaan muovautuvia kehon liike- ja toimintamalleja, jotka vaikuttavat tapaamme muodostaa merkityksiä (Höök, 2018, s. 36).

Ajattelu ja toiminta eivät siis tapahdu koskaan tyhjiössä, vaan aina suhteessa johonkin, jonkin muovaamana ja jotain vasten.

Näin ajateltuna ihmisen keho, toiminnallisuus, ajattelu ja maailma ovat yhteensulautuneita prosesseja. Toiminnallisuuden kautta on siten myös mahdollisuus rakentaa yhteyttä ja merkitystä maailmaan, ja tarkastella sitä osana vastuullisuuden käsitystä.

Käsittelen toiminnallisuutta tässä työssä käsin tekemisen kautta. Käsin tekemiseen liittyy usein toiminta jonkin materiaalin parissa. Tekijä muokkaa käsillä olevaa aineellista maailmaa konkreettisesti ja toiminta asettaa tekijän suhteeseen materiaalin kanssa, joka on paitsi ruumiillista myös älyllistä. Kojonkoski-Rännälin (2014, s. 32) mukaan läheinen yhteys materiaaliin lisää ymmärrystä materiaalista ja materiaalisesta maailmasta. Se herättää laajemman ekologisen tietoisuuden (ecological awareness) ja kiinnostuksen materiaalin elinkaaresta, ja sen suhteesta ympäristöön ja luontoon, jotka mahdollistavat materiaalin olemassaolon. (Kojonkoski-Rännäli, 2014, s.

20, 31, 34)

“Materiaalin työstäminen käsin voi parhaimmillaan korjata ihmisen vääristynyttä luontosuhdetta materiaalin lähdettä, luontoa, arvostavaan suuntaan” (Kojonkoski-Rännäli, 2014, s. 33). Juuri kehollinen ulottuvuus ovat vastuullisuudessa erityinen, sillä se auttaa yksilöä hahmottamaan toiminnallisesti itseään suhteessa ympäristöön. Kojonkoski-Rännälin (2014, s. 33-34) mukaan materiaalinen taito ei ole vain fyysistä osaamista, vaan sisältää aina myös arvoihin kytkeytyvän näkökulman.

Luvussa on yritetty lähestyä sitä, miten kehotietoisuus ja vastuullisuus kietoutuvat yhteen eri tasoilla toiminnassa, ympäristössä, kognitiivisena ja eettisenä prosessina, joka

karttaa dualismia ja hierarkiaa, ja tuo esiin tapoja luoda merkityksiä analyyttisestä tiedosta poikkeavalla tavalla. Ruumiillisen lähestymistavan keskiössä on yksilön rajojen häivyttäminen, kun puhutaan toiminnan tai tiedon tuottamisesta sekä kognitiivisen prosessin käsittäminen laajemmin ympäristön, kehon ja mielen synergisenä prosessina. Se konkretisoituu tietona, jossa yhdistyvät tunne, merkitys, taito ja aistivoimainen.

3. Oma kehotietoinen harjoitus

Teoriat ovat tällaisessa lähestymistavassa vajavaisia ja itse taiteellisen tekemisen lisäksi työ vaatii esteettisen herkkyyden harjoittamista, joka on kokemuksellisesti osittain kielellistämisen ulkopuolella. Yritän kuitenkin kuvailla kehollista harjoitustani.

Pääosin se koostuu meditoinnista, jossa en ole kovin kehittynyt, mutta kuitenkin tarpeeksi huomatakseni eron kokemuksessa meditoinnin ja ei-meditoinnin välillä.

Tarkastelen myöhemmin tarkemmin kehollisen kokemuksen ulottuvuutta omassa tietoisuudessani. Keholliseen olemisen avaavia keinoja on monia. Meditoinnin lisäksi harjoitin prosessin aikana myös muita kehollisia harjoitteita kuten kylmä- ja kuuma- altistusta (uiminen, suihku, sauna), TRE- tärinäterapiaa, liikuntaa ja joogaa. Tarkastelin näidenkin harjoitteiden luomaa ‘elävää kokemusta’, mutta meditoinnista poiketen en harjoittanut niitä systemaattisesti. Meditointia harjoitin lähes päivittäin noin 10-15 minuuttia yleensä ennen työskentelyn aloittamista.

Tämän lisäksi olin kolmella viiden päivän mittaisella retriitillä (lokakuu, joulukuu, huhtikuu). Koin meditoinnin hyödylliseksi, sillä kehollisuuden lisäksi siinä tarkkaillaan myös mielen reaktioita kuten vastustusta

(9)

ja takertumista tietoisuudessa nouseviin ilmiöihin, jotka auttavat fenomenologisen prosessin tarkkailussa.

Tutustuin lokakuussa 2020 meditaatioretriitillä (Andrea Fella, Anne Patrikainen, Niroda ry) receptive awareness -meditaatiotekniikkaan, joka tuntui paitsi henkilökohtaisesti tärkeältä, myös suoraan sovellettavalta taiteelliseen työskentelyyn.

Monet meditaatiotekniikat hyödyntävät keskittymistä yhteen objektiin tietoisuudessa, tyypillisimpänä esimerkkinä hengitykseen.

Receptive awareness-tekniikassa taas objektina ovat kaikki tietoisuuteen nousevat ärsykkeet kuten esimerkiksi ympäristöstä nousevat äänet, puutuva jalka, niskojen kolotus ja mieleen nousevat ajatukset. Tekniikassa ikään kuin asetutaan vuorovaikutussuhteeseen maailman kanssa rajaamatta tarkkaavaisuutta.

“What is here?” (Mitä tässä on?) ja

“What is obvious?” (Mikä on ilmeistä?) olivat meditaatiossa tietoisuuteen tiputetut kysymykset, joihin palattiin hetki toisensa jälkeen uudelleen. Retriitin jälkeen palasin työskentelyn pariin, ja sovelsin kysymyksiä suoraan työskentelyyn. Meditoin materiaalien keskellä, ja mietin mitä tässä on ja mikä on kaikkein ilmeisintä. Tämä avasi luontevasti väylän oman kiinnostuksen ja uteliaisuuden sekä materiaalien vuorovaikutukselle.

4. Metodi

Ei uskalla olla tekemättä mitään.

(Päiväkirja 18.11.21) -vaatteita itselle -löydetyt materiaalit -suunnittelemattomuus -vuorovaikutus

-läsnäolo (Päiväkirja 28.8.21)

Tutkimus on laadullista fenomenologista tutkimusta siitä, miten havainto ja kokemus kehosta vaikuttavat omaan taiteelliseen prosessiin. Kehollisuus ja aistisuus ovat keskeisiä elementtejä, sillä ne ovat sekä tutkimuksen kohde että tiedon lähde.

Fenomenologisessa tutkimuksessa painotetaan ‘elävän kokemuksen’ tutkimista

sellaisenaan kuin se kokijalle näyttäytyy, ja tutkimusotteelle on ominaista subjektiivisuus, suhteellisuus sekä tilannesidonnaisuus.

Kokemukset ovat epätäydellistä, muuttuvaa ja inhimillistä tietoa. Päästäkseen lähelle aitoa kokemusta tutkija ei analysoi tutkittavan kokemusta sen kautta, mitä tutkimuksesta tietää, vaan pyrkii kokemuksen autenttisuuteen. (Tökkäri 2014, s. 67-68).

Ollessaan itse sekä tutkija että tutkittava kohde, näyttäytyy sulkeistaminen ennemmin tapana suhtautua suunnitteluprosessiin ja omiin taipumuksiin ilman ennakko-oletuksia sekä tutkia taiteellista prosessia ja omaa kehollisuutta tässä hetkessä tapahtuvana.

Ontologisesti kokemus tässä työssä syntyy kehollisuutta ja aisteja painottavasta kokemisesta taiteellisessa toiminnassa ja meditoidessa. Kokemusta tarkastellaan olemalla ja aistimalla, tarkkailemalla omaa kokemusta ja stimuloimalla kehoa ja aisteja. Keholliseen ja aistivaan painottuva kokemuksen tarkastelun kenttä on laaja. Motorisen ja somaattisen tiedon lisäksi tietoisuuteen nousee emootioihin, tarkkaavaisuuteen, ongelmanratkaisuun, narratiiveihin ja luovuuteen liittyviä prosesseja. Työssä tarkastellaan esimerkiksi

kuinka kehollinen oleminen vaikuttaa tarkkaavaisuuden suuntaamiseen, tehtyihin ratkaisuihin, epämiellyttävien tunteiden kohtaamiseen sekä käsityksiin itsestä ja ympäristöstä.

Ennen kaikkea kehollisuus nähdään tutkimuksessa porttina tietoon. Liikuntafilosofi Timo Klemolalle fenomenologisessa tutkimuksessa oman kehotietoisuutta avaavan harjoituksen kautta herkistytään kuuntelemaan sitä, mistä ajatus nousee? (Klemola 2004, s. 31, viitattu lähteessä Kojonkoski-Rännäli, 2014, s. 22). Kehoon keskittyvä harjoitus voi nostaa tiedostamattoman tietoiseen tarkasteluun. Se voi viedä ajatusprosessin alkuun siitä, miten tuntemukset ja ajatukset syntyvät sekä huomaamaan erilaiset kytkennät kehon ja mielen välillä.

Fenomenologiseen tutkimukseen kuuluu ensisijaisen kokemuksen (elävä kokemus) lisäksi sen näkyväksi ja kommunikoitavaksi tekeminen (kuvattu kokemus) (Tökkäri, 2014, s. 67). Epistemologisesti elävä kokemus kuvataan ja dokumentoidaan

autoetnografisella tutkimuksella.

Autoetnografisen tutkimuksen keskiössä on henkilökohtaisten kokemusten kuvaaminen ja tulkinta sekä niiden rinnastaminen laajempaan sosio-kulttuuriseen kontekstiin.

Autoetnografisen tutkimusotteen materiaalia ovat omat ajatukset, emootiot ja fyysiset

tuntemukset. Fenomenomenologisen tutkimuksen ja autoetnografisen metodin

yhteneväisyydet ovat inhimillisen ja tiedostamattoman tiedon esiin nostamisessa, jonka yhtenä tavoitteena on paljastaa ihmisen haavoittuvuus. (Tökkäri, 2014, s. 67-68, Jones

& Adams & Ellis 2013, s.75).

Autoetnografiaa hyödynnetään tutkimusmetodina, joka on väline oman ajattelun ja taiteellisen prosessin dokumentointiin. Tutkimusmateriaalina toimii vapaamuotoinen päiväkirja, jossa dokumentoitavat aiheet vaihtelevat omien ajatusten, toiminnan ja tunteiden kirjaamisesta, lainauksiin, odotuksiin, aikomuksiin ja

haluihin. Kirjattavia aiheita ei oltu rajattu esimerkiksi vain työskentelyyn liittyvään, vaan kaikki tärkeältä tai mielenkiintoiselta tuntuva sai olla osana materiaalia. Suorat otteet päiväkirjasta on kursivoitu ja merkitty tekstissä.

Autoetnografiaa on hyödynnetty toiminnan aikana (reflection-in-action) tarkkailemalla kehollista ja tunnekokemusta ja kuvaamalla sekä toiminnan jälkeen (reflection- on-action) dokumentoimalla. (Nimkulrat &

Mäkelä, 2018). Pohdinta toiminnan aikana tarkoittaa tässä tekemisen aikana tehtyjä huomioita keho- ja tunnekokemuksista.

Toiminnan aikana syntyneet havainnot toimivat materiaalina, kun taas toiminnan jälkeen dokumentoitu materiaali vaikuttaa voimakkaasti prosessin hahmottamiseen ja ymmärtämiseen. Fenomenologisesti kyseessä on elävän kokemuksen tarkkailu ja sen kuvaaminen (Tökkäri, 2014)

Työn kirjallinen osio pohjautuu kokemukseen kehollisesta läsnäolemisesta ja fenomenologiseen teoriaan. Teoria selventää kehollisen läsnäolon filosofiaa;

sen hyödyntämistä taiteellisen tutkimuksen välineenä, ja kuinka kehollinen läsnäolo vaikuttaa siihen, miten olemme yhteydessä ympäristöömme, ajatusmaailmaan sekä tunteiden kokemiseen ja käsittelyyn yleisellä tasolla. Kirjallisuuslähteiden ja teorian avulla pyrin sijoittamaan autoetnografista materiaalia yleisesti suunnittelun, psykologian, taiteen ja vastuullisuuden kentällä esiin tulleisiin teorioihin kokemusten tulkitsemisesta, sanallistamisesta ja sijoittamisesta. Kirjallisen työn rakenne, jossa kuvataan taiteellista toimintaa pohjautuu tutkimusmetodin tuottamiin ja tietoisuuteen nousseihin teemoihin työn tekemisen aikana, ja on työn ensisijainen tutkimusmateriaali.

Tämän lisäksi yleisesti vaatesuunnittelussa käytettävää researchina eli taustatutkimusmateriaalina

toimii materiaalipäiväkirja, joka dokumentoi kerättyjä, kerääntyneitä

(10)

14 15 ja löydettyjä materiaaleja, ja niihin liittyviä tunnekokemuksia ja muistoja.

Materiaalipäiväkirja toimii fenomenologisen tutkimuksen kokemuksen kuvaamisena, jossa ympärillä oleviin materiaaleihin liittyvä tunne- ja kokemusperäinen suhde käsitteellistetään ja tehdään näkyväksi. Kerätty materiaali toimii myös materiaalina työn produktiiviseen osioon eli vaatemallistoon.

Taiteellinen tutkimus on käytännön ohjaamaa (practise-led) (Varto, 2017, s.

14). Taiteellisessa toiminnassa pyritään toimimaan ottaen huomioon keho, emootiot ja läsnäolo. Taiteellisessa työskentelyssä tutkitaan tutkimusaihetta toiminnan ja tekemisen kautta: Taito ja materiaalisuus toimivat todellisuudessa, jossa ne saavat välittömän vasteen. Vastus ohjaa toimintaa konkreettisesti johonkin suuntaan, joka kehittää ajattelua. “Taito on lihaksi tullutta tietämistä (embodiment)” (Varto, 2017, s. 70).

Vaatteiden tekeminen on siis osana tiedon ja taidon tutkimista ja kerryttämistä työssä.

Tähän liittyvät myös intentionaalisuus ja enaktivismi: ympäristön muodot, joita vasten tekeminen toteutuu.

Näiden lisäksi työssä käytetään myös taiteelliselle tutkimukselle tyypillistä rajattamista (transgressio) taiteellisen toiminnan keinona. Rajattamisessa tehdään näkyväksi joku tottumus, sääntö, raja tai tabu, jokin hämmennystä ja epävarmuutta aiheuttava elementti, joka rikkoo yleisiä uskomuksia ja tapoja. (Varto, 2017, s. 48- 51). Prosessi on henkilökohtaista rajattamista, joka kyseenalaistaa hyödyn tavoittelemista, aikatauluja, jatkuvaa kehittymistä ja saavuttamista. Joutilaisuuden ajatus ei ole uusi, mutta silti yhteiskunnassamme kapinallinen.1 Henkilökohtaisesti joutilaisuus on myös haaste, sillä suoraviivainen tavoitteisiin pyrkiminen on kulttuurinen normi. Tekemättömyydessä pelottaa tyhjyyden, omien ajatuskehien ja oman merkityksettömyyden kohtaaminen.

1 “Lepään, siis olen. Joutilaisuus on tehokkuutta ja kontrollia ihannoivassa maailmanajassa suorastaan poliittista. Vegetaatio, pelkä oleilu ja sen tuoma fyysi- nen mielihyvä vahvistavat ruumiintuntoa, kokemusta omasta minuudesta maailmassa, joka eri tavoin pyrkii tekemään elävästä ruumiista objektin” (Hosseini, 2021, s. 28)

Tähän liittyy myös somaattisen suunnittelun hidastamisen periaate.

4.1. Taiteellisen työn puitteet

Taiteellisen työskentelyn raameja ei oltu rajattu tarkasti etukäteen, jotta siinä olisi tilaa hetkelle, kehon kuuntelemiselle ja vuorovaikutukselle. Pysyvät elementit työssä olivat löydettyjen materiaalien käyttäminen, vaatteiden suunnittelu itselle sekä etukäteen suunnittelemattomuus.

Syyt tehdä vaatteet itselle syntyivät luontevana osana prosessia. Ensinnäkin tavoitteena oli, että vaatteet tulevat käyttöön osaksi elämismaailmaa. Toiseksi fenomenologisesta näkökulmasta oma keho on lähellä, koko ajan havainnoitavissa ja antaa tietoa, johon ei muiden kehoja seuraamalla pääse. Omaa kehoa hyödyntämällä pääsee käsiksi somaattisen suunnittelun ensimmäisen persoonan näkökulmaan kehosta elettynä ja sisältä päin havaittuna; Visuaalisen tiedon ohella prosessiin liittyy myös somaattinen tieto vaatteesta sekä vuosien aikana kertynyt kokemuksellinen tieto omasta kehosta ja pukeutumisesta.

Suunnittelun taustalla vaikuttaa oma kehollisuus; fyysiset ominaisuudet kuten lyhyys, vaaleus, lyhythiuksisuus, ikä, sukupuoli ja vartalon muoto. Tämän lisäksi vaikuttaa kehon paikallisuus eli fyysinen sijainti. Paikallisuus vaikuttaa eri tasoilla esimerkiksi Helsinki (pääasiassa kantakaupunki), suomalainen ilmasto ja vuodenajat sekä tottumukseni liikkua sekä pyörällä että kävellen. Fyysisten elementtien lisäksi myös esteettiset preferenssit, identiteetti ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat, sillä käyttääkseni vaatteita niiden on näytettävä ja tunnuttava minulta. Yleisesti kuvaisin vaatteiden ja persoonan suhdetta omassa pukeutumisessani niin, että vaatteet ovat ennemmin olemuksen tukena kuin siitä erottuva osa.

Vaatemalliston suunnittelussa on lähdetty kerättyjen materiaalien luonne ja omat tuntemukset edellä.

Mallistoa ei ole edeltänyt tyypillinen vaatemalliston prosessi, joka kulkee suunnittelijan inspiraatiosta (aiheesta ja taustatutkimusmateriaalista), luonnoksiin, ja sitä kautta materiaalikokeilujen ja prototyyppien kautta oikeisiin tuotteisiin.

Sen sijaan taiteellista työskentelyä lähestytään yksi tai muutama materiaali/

tuotetta kerrallaan, ja seurataan mihin niiden luonne tekemisprosessissa vie.

Tavoitteena on, että tuote rakentuu ennemmin vuorovaikutussuhteesta materiaalin kanssa, kuin materiaalin taivuttamisesta omiin suunnitelmiin.

Mallisto on koostettu tarkkailemalla vaatteiden ja materiaalien muotoutumista ja työstämällä sitä hiljakseen kokonaisuudeksi.

Paikan, materiaalien ja kehon lisäksi työssä on tietoisesti yritetty huomioida ympäristön vaikutus prosessiin: muut

ihmiset, fyysinen ympäristö, kirjat, musiikki ja muut koetut kulttuurielämykset tai hetket, jotka vievät ajattelua ja kokemusmaailmaa eri suuntiin. Tietoisuus ympäristön muovaamasta esteettisyydestä ja tunnekokemuksista on osa vuorovaikutteisuuden tarkastelua työssä.

Myös kirjallinen osuus on osittain muotoutunut sattumalta luettujen kirjojen kautta.

(11)

5. Taiteellinen prosessi

Taiteellinen työ on lukuvuoden 2020-2021 aikana tehty seitsemän asun vaatemallisto, jonka tekemisprosessia avataan kehotietoisuuden näkökulmasta. Taiteellisen prosessin rakenne on muotoutunut havainnoista, ja niiden auki kirjoittamisesta.

Päiväkirjan avulla elävää kokemusta on jäljitetty sanoiksi ja sen kielellinen ulkoasu mukailee myös prosessin fenomenologista luonnetta. Kehotietoisuuden vaikutukset taiteellisessa prosessissa on lajiteltu

B.

päiväkirjan pohjalta laajempiin teemoihin;

havainto, tunne, vuorovaikutus ja toiminta.

Luvut on koostettu rakenteellisesti niin, että ensin tarkastellaan teeman fenomenologista kokemusta, jonka jälkeen eritellään teeman ympärillä tapahtunutta toimintaa ja ajattelua.

Lopuksi pohditaan kehotietoisuuden ilmenemistä suunnitteluprosessissa sekä sitä, miten sitä voidaan käsittää henkilökohtaisen vastuullisuuden näkökulmasta.

(12)

19

5.1. Havainto

Mietiskelevässä ajattelussa ei suunnitella, laskelmoida eikä vastata kysymyksiin tietyistä lähtökohdista, kuten laskevassa ajattelussa tehdään. - - Riittää kun keskitymme siihen, mikä on lähellä ja mietimme sitä, mikä koskee juuri meitä tässä ja nyt.

(Heidegger 1991, s. 27-28 viitattu lähteessä Kojonkoski-Rännäli, 2014, s. 22-23)

Kehotietoisessa suunnittelussa havainnolla on iso merkitys. Havainnon

harjoittaminen toimii pohjana sekä fenomenologiselle tutkimukselle että tunteiden, toiminnan ja vuorovaikutuksen kaltaisille prosesseille. Havainnon harjoittaminen perustuu ennakoivan päättelykyvyn vaimentumiseen, läsnäoloon ja tarkkaavaisuuden suuntaamiseen. Havainnon harjoittamiseen liittyvät myös somaattisen suunnittelun ensimmäisen persoonan näkökulma, hidastaminen sekä Shustermanin esteettisen herkkyyden harjoittaminen.

Omat huomiot kehotietoisuuden harjoittamisessa liittyivät läsnäolon kokemukseen ja tarkkavaisuuden suuntaamiseen. Tämä perustuu siihen, että mielen toiminnot liittyvät usein ajallisesti joko tulevaan tai menneeseen, tapahtumiin, toiveisiin, haaveisiin ja pelkoihin, kun taas kehollinen oleminen on väistämättä tässä hetkessä tapahtuvaa, jolloin tarkkaavaisuuden suuntaaminen kohdistui myös tässä hetkessä tapahtuvaan todellisuuteen. Yleisesti kehotietoinen oleminen suuntaa huomiota tämän hetkiseen todellisuuteen sekä vähentää ennakoivaa päättelyä sekä vaikuttaa ihmisen havaintoon, niin että se heijastaa paremmin todellisuutta (Klemola, 2013).

Tässä luvussa avataan prosessia havainnon näkökulmasta: miten havainto yleensä rakentaa tietoisuutta, ja miten kehotietoisuus siihen vaikuttaa. Sen jälkeen avaan omia kokemuksiani kehotietoisuuden, havainnon ja läsnäolon kautta sekä esittelen käyttämiäni

keinoja esteettisen herkkyyden eli havainnon harjoittamiseen. Lopuksi eritellään, kuinka havainto vaikuttaa suunnitteluprosessin muihin elementteihin, tunteeseen, toimintaan ja vuorovaikutukseen.

Itselleni kehotietoiset harjoitteet vaikuttivat läsnäolon kokemukseen ja sitä kautta havaintoon. Havainnoiminen tuntuu silloin suoralta kontaktilta maailmaan.

Kaikki mitä on tulee nähdyksi, kuulluksi, tunnetuksi, haistetuksi ja maistetuksi.

Koen sen rauhallisena ja avoimena tilana, jossa katselen tuttuja asioita uusin silmin.

Kehollisesti avoimuus tuntuu rintakehässä ja kokemus mielestä ja kehosta yhtenäiseltä.

Ennakoivan päättelyn hiljentyminen antaa mahdollisuuden ympäristön tutkimiseen sellaisenaan. Se on tuonut kokemuksen siitä, että maailma on jatkuvassa pienessä liikkeessä.

Arkikokemuksessa havainto toimii ennakoivalla päättelykyvyllä, joka tarkoittaa, että aivot valikoivat jatkuvasti millaista sisältöä tietoisuuteen valikoituu. Toimiakseen mahdollisimman tehokkaasti aivot tekevät aistihavainnoista nopeita menneisiin kokemuksiin perustuvia arvauksia ja luovat niistä koettavan todellisuuden. Koemme, että näemme todellisuuden sellaisena kuin se tapahtuu, vaikka oikeasti se on rajattu, arvauksilla väritetty ja typistetty versio siitä. (Pollan, 2021, s. 320). “Mieli tulkitsee jatkuvasti maailmaa omien intressiensä ja ennakkokäsitystensä kautta eikä kykene näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on, ja perustaa toimintansa tähän puutteelliseen käsitykseen” (Klemola, 2013, s. 16).

Havainnoinin herkkyys tuntui olevan yhteydessä tunnetilojen kanssa kuten esimerkiksi tylsyyden, surun ja stressin kanssa. Tuntiessaan olonsa kiireiseksi ihmisen tarkkaavaisuus kapenee ongelmista selviytymiseen jättäen huomiotta muut ärsykkeet (Pollan, 2021, s. 320). Välillä surun tunteen kokeminen tuntui taas laajentavan tarkkaavaisuutta ympäristöön:

Surullisena on jotenkin herkempi myös kauneudelle ympärillä, ja tietoisempi sen parantavasta voimasta. Tuntuu hyvältä olla vaihteeksi surullinen. (Päiväkirja 20.2.21).

Tunteiden vaikutukset havaintoon eivät siis aina yksiselitteisesti joko kaventaneet tai laajentaneet huomiota, vaan vaihtelivat tilanteesta riippuen.

Uusien ärsykkeiden ja meditaation lisäksi käytin aistien herkistämiseen suunnittelemattomuutta, kävelemistä, hengittämistä, tylsyyttä ja päämäärättömyyttä. Etenkin tylsyyden kokemus eli aistiärsykkeiden rajoittaminen toimi tehokkaasti. Somaattisen suunnittelun hidastaminen liittyy tylsyyden kokemukseen:

Kokemus, johon liittyy aistiärsykkeiden vähyys ja prosessoinnin hitaus lisäävät esteettistä herkkyyttä ja herättävät laajan tarkkaavaisuuden.

Olen retriitillä. Haluaisin olla tarpeeksi tylsistynyt. Niin tylsistynyt, että uteliaisuus kaikkea kohtaan herää. Mutta tiedän, että se vaatii enemmän tyhjyyttä ja joutilaisuutta kuin tähän mennessä. Tylsyys, joka saa

kiinnostumaan ympärillä olevista äänistä, tiskaamisesta ja yksityiskohdista ulkona. Siitä miten näennäisesti pysähtynyt tilanne onkin muuttuva ja elävä. (Päiväkirja 11.12.20)

Koska materiaalien keruuprosessi oli sattumanvarainen, oli ympäristöä havainnoitava eri tavalla kuin yleensä. Jotkut materiaalit löytyivät helposti roskisten päältä, osaa piti tutkia ja kaivaa. Huhtikuussa kävelyllä ollessani löysin roskalavan, jonka pohjalla oli muovipussi, jossa oli monia silkkihuiveja.

Värjäsin ne ja tein niistä lopulta housut.

Tämä edellytti enemmän tarkkaavaisuutta havainnoimista ja uteliaisuutta materiaalin löytämiseen. Yleensä en olisi jaksanut olla niin tarkkaavainen, mutta retriitin aiheuttama aistiärsykkeiden vähyys (somaattisessa suunnittelussa hidastaminen) vaikutti omaan kykyyn havainnoida ja olla utelias.

Haasteena havainnon käyttämisessä työskentelyssä on se, että tarkkailun kohteet (oma keho ja ympäristö) olivat tuttuja ja arkipäiväisiä, ja siksi helppo sivuuttaa. On helppo upota pään sisäiseen maailmaan, ja olla huomaamatta pieniä muutoksia jokapäiväisissä asioissa. Ihmiset, kehokokemukset objektit, maisemat, tapahtumat ja tunteet vain kulkevat ohi ilman että ne edes nousevat tietoisuuteen. Tämä koski myös materiaalien havainnoimista, jotka jo omistin. Oli helpompaa havaita uusien materiaalien potentiaali kuin tiedostaa vanhojen olemassaolo. Yksi Shustermanin esteettisen herkkyyden harjoittamisen piirteistä koskee rutiinien rikkomista, sillä poikkeavat ärsykkeet herättävät tarkkaavaisuuden nykyhetkeen (Höök ym., 2018, s. 17; Pollan, 2021, s. 320). Välillä päästäkseen kiinni havaintoon oli aisteja stimuloitava uusilla ärsykkeillä: yleensä ne olivat uusia kävelyreittejä, ruokia, hajuja tai kokemuksia.

Kehotietoinen havainnoiminen toi suunnitteluprosessiin kokonaan uuden lähestymistavan. Havainto toimi pohjana muille taiteellisen prosessin osa-aluille:

(13)

tunteelle, toiminnalle ja vuorovaikutukselle.

Suorin vaikutus havainnolla oli prosessissa materiaalien löytämiseen ja huomaamiseen, sekä materiaalien valikointiin ja käyttöön, jotka liittyivät toiminnan ja vuorovaikutuksen teemoihin.

Oma kokemus herkistetystä tarkkaavaisuudesta liittyy usein yksityiskohtiin, objekteihin ja tilanteisiin, joita ei ollut ennen huomannut. Havainnon harjoittamiseen perustuu myös Shustermanin ajatus esteettisestä herkkyydestä aktiivisena taitona, sillä sen kehittäminen on aistien havainnoinnin kehittämistä tarkkaavaisuuden avulla. (Höök, 2018, s. 14). Eräässä tutkimuksessa tutkittiin esteettisen herkistymisen ja luovuuden suhdetta.

Testiryhmässä oli luovan alan opiskelijoita, joita altistettiin näkö-, kuulo-, kosketus-, haju- ja makuaisteja stimuloiville ärsykkeille.

Aistien herkistäminen lisäsi kykyä uuden tiedon hankkimiseen sekä kokonaisvaltaiseen, mielikuvitukselliseen ja epätavalliseen ajatteluun. (Narasimhan, 2015). Merkille pantavaa suhteessa tarkkaavaisuuteen tässä on se, että aistielinten toimintaa ei voida hallita, mutta niitä voidaan harjoittaa havaitsemaan tiettyjä ärsykkeitä, jotka muutoin jäävät huomaamatta. Aistiärsykkeille herkistäminen on siis tarkkaavaisuuden harjoittamista, joka johtaa myös tarkkaavaisuuden muutoksiin suhteessa ympäröivään todellisuuteen ja sen mahdollisuuksien huomaamiseen ja tutkimiseen.

Materiaalien valitsemisen jälkeen tärkein anti havainnolla oli suunnitteluprosessiin läsnäolon tuoma konkretia: Tämä oli kokemus siitä, että pystyi maadoittumaan prosessin äärelle ja toimimaan materiaaleista tehtyjen havaintojen pohjalta. Havainnot koskivat sitä, miltä materiaalit näyttivät, miltä ne tuntuivat, miten paksuja/ohuita/valuvia/

ne olivat ja mikä olisi niille paras muoto.

Tätä toimintatapaa avataan myöhemmin käsitteellä minimal inertia. Havainnon lisäksi myös suunnittelemattomuus vaikutti siihen, että suunnitteluprosessissa ei ollut yleensä siihen kuuluvaa abstraktien ajatusten ja

todellisuuden välistä kuilua, vaan kaikki suunnittelussa pohjautui fyysisiin olemassa oleviin elementteihin. Vaikka fyysisiin elementteihin pohjautuva suunnittelu on monen taiteilijan tai muotoilijan tapa toimia, avautui sen merkitys työn aikana itselleni kokemuksellisesti ja suhteessa toimintaan.

Vastuullisuuden näkökulmasta havainnon piiriin kuuluvat kehon viestit ja

tuntemukset, ympäristön huomioiminen, oman toiminnan, tunteiden ja motiivien arviointi ilman ajatusvääristymiä sekä tässä hetkessä toimiminen. Havainto ja läsnäolo

muodostavat merkitystä ympäröivään todellisuuteen:

lisäävät kykyä integroida tämän hetken todellisuutta omaan kokemukseen. Toiminnan tasolla havainnon vastuullisuus näyttäytyi siinä miten materiaalia konkreettisesti hyödynnetään, ja miten sen potentiaalia tarkastellaan.

(14)

23

5.2. Tunne

Retriitti päivä 2: Huolestuttaa ja kutittaa.

Kuvastaa elämän perustilaa. Kärsimystä.

Vaikka kaikki olisi hyvin, on lievästi epämukavaa. Tälle avautuminen.

(Päiväkirja 20.9.20)

Kehotietoisessa havainnoimisessa esiin nousevat tunnekokemukset tulevat väistämättä osaksi taiteellista prosessia.

Kaikki tunteet ovat myös kehollisia, sillä

“tunnetta ei voi syntyä ilman, että keho reagoi jotenkin” (Svennevig, 2005, 20).

Muiden työskentelyn elementtien; havainnon, toiminnan ja vuorovaikutuksen näkökulmasta tunne ohjaa niitä kaikkia. Tunnekokemukset viestittävät yksilön kehon tilasta ympäristössä tapahtuvista muutoksista, ja vaikuttavat tarkkaavaisuuden suuntaamiseen, toimintaan ja päätöksentekoon (Höök, 2018, s. 39;

Nummenmaa, 2010, s. 164).

Prosessin aikana tunnekokemuksista voi eritellä seuraavia huomioita: Ensiksi kehotietoisuuden kautta pääsin kosketuksiin tunteiden kanssa, jotka olisin muuten helposti sivuuttanut. Toiseksi huomasin, että olen tottunut orientoitumaan positiivisiin tunnekokemuksiin ja jättämään paljon huomiotta negatiivisia tunnekokemuksia, sillä olen ajatellut niiden huomioinnin hidastavan työskentelyä. Kolmanneksi kehotietoisuus on antanut valmiudet tarkastella tunnereaktioita ja niiden syitä, antaa mahdollisuuden tarkastella ja päättää suhtautumisesta tunteeseen ja käyttäytymiseen. Tämä liittyy myös somaattisen suunnitteluun, ja ajatukseen hidastamisen kautta tapahtuvasta kehon viestien kuuntelun, tulkinnan ja sanallistamisen parantumisesta (Höök ym., 2018, s. 17).

Työn äärellä koetut epämiellyttävät tunnetilat liittyivät itse työhön kuten epäonnistumisen tunteeseen, turhautumiseen, tietämättömyyteen sekä henkilökohtaisessa elämässä läpikäymiini tunteisiin. Käsittelen

tässä lähemmin itsekriittisyyden sekä henkilökohtaisen elämäntilanteen aiheuttamia surun ja vihan tunteita. Epämiellyttävät tunnetilat ovat valikoituneet työn sisällöksi, sillä kehotietoisuus mahdollisti ensimmäistä kertaa negatiivisten tunteiden havainnoimisen ja tutkimisen työskentelyssä.

Positiivisten tunnekokemusten vaikutus on välittömämpi ja yksiselitteisempi, kun taas epämiellyttävien tunteiden viestit ja tapa ohjata toimintaa tuntuivat monisyisemmiltä ja välttämättömiltä huomioida.

Luvussa avataan tunnetilojen herättämää kehollista kokemusta sekä tapoja reagoida ja toimia havaittujen tunnetilojen pohjalta.

Luvussa tarkastellaan myös, miten toiminta ohjaa ja käsittelee tunnetilaa, ja miten se näkyy malliston työstämisessä.

Itsekriittisyys

Prosessin ensimmäiset kuukaudet paljastavat lähinnä ajatuksia itsekriittisyydestä, vaikeuksista aloittaa ja tekemisen alituisesta tuomitsemisesta.

Meditointi tuo kriittiset ajatukset entistä selkeämmin esiin ja kokemukset ovat niin intensiivisiä, että tunnen olevani todella lukossa. Toistuva teema ja tunne prosessin aikana on itsekriittisyys. Se tuntuu jarruttavan ja ohjaavan kaikkea tekemistä alusta loppuun. Se tuntuu paineena rintakehässä, palana kurkussa, ja äänettömänä äänenä joka tuomitsee ja kommentoi ensimmäisestä viivasta, leikkauksesta tai silmukasta lähtien.

Se estää kokeilemasta, yllättymästä ja monesti jopa tekemästä. (Päiväkirja 21.12.20).

Kriittisyys tuntuu liittyvän kahteen asiaan: tehokkaan työskentelyn eetokseen sekä epäonnistumisen pelkoon. Minun on vaikea päästä rentoutuneeseen tilaan. Tuntuu, että kaiken on pakko onnistua tai viedä johonkin. Se, että yrittää huomioida omaa kehoaan onkin todella henkilökohtaista.

Se tuokin yllättäen esiin sen, että on

traumoja lapsuudesta, haluaa miellyttää, haluaa suorittaa, ei voi hyväksyä itseään kuin onnistuneena. (Päiväkirja 18.12.20).

Epäonnistumisen pelon kohtaaminen vie niin perustavanlaatuisen häpeän ja hyväksynnän tarpeen juurille, että sen tunnistaminen vie aikaa. Ajatus on epämiellyttävä, joten sen nouseminen tietoisuuteen, käsittely sekä hyväksyntä vaativat aikaa ja tietoisen läsnäolon tuomaa etäisyyttä omaan tunnekokemukseen.

Kehollisena kokemuksena kriittisyys tuntuu jännityksenä kehossa aina kun ajatus gradusta nousee tietoisuuteen: “Kehollisena kokemuksena ahdistus tuntuu kurkussa ja kehon jännittymisessä. Gradun tekeminen ajatuksena herättää torjuntaa. (Päiväkirja 11.12.20, Retriitti päivä 2). Havainnoin, etten vastusta itse työn tekemistä, vaan välttelen siihen liittyvän epäonnistumisen pelon tuntemista. Tämän lisäksi huomaan vältteleväni työntekoa, koska ajattelen, että työskentelyn pitäisi johtaa johonkin lopputulokseen. Ajatus tehokkaasta työskentelystä ja aikaan saamisesta on niin iskostunut mieleeni, että sen ulkopuolella tapahtuva toiminta tuntuu vieraalta ja hukkaan heitetyltä. Vaikka tiedostan mitään tavoittelemattoman työskentelyn hyödyn, mieleni haluaa asioiden etenevän. Luovan prosessiin alkuun kuuluva kokeileminen tuntuu mahdottomalta.

Tunnekokemuksen tunnistamisen ja siinä vellomisen jälkeen luen sattumalta ihmisen toiminnanohjausjärjestelmistä kuten tutkimisesta ja leikistä. Tajuan, että suunnitteluprosessin olisi hyvä varsinkin alussa liikkua näillä tekemisen alueilla.

Päästäkseen käsiksi tutkimisen ja leikin järjestelmiin, se vaatii tarpeeksi rentoutunutta ja turvallista olotilaa. (Odgen, Minton & Pain, 2009). Alan miettiä keinoja rentoutumiseen, sisäisen kriittisen ääneni huijaamiseen ja tapoja sisällyttää epäonnistuminen työskentelyyn.

Epäonnistuminen

Ohjaajani Elina Peltonen ehdottaa, että työskentelyssä voisi hyödyntää metodia tai viitekehystä, jossa epäonnistuminen sisältyy käyttämääni työskentelytapaan ja on näin väistämättä osa tekemistä kuten arpominen, silmät kiinni tekeminen tai vasenkätisyys.

Alan miettiä eri tapoja epäonnistua. Valitsen helposti lähestyttävimmät materiaalit, joita varmasti haluaisin käyttää, ja jotka eivät ole niin uniikkeja, että pelkäisin pilaavani ne.

Valitsen mustan mohairlangan ja valkoisen silkin.

On pikkujoulukausi, joten kokeilen juoda mimosaa sekä neuloa ja virkata mustalla langalla hämärässä huoneessa. En juurikaan näe mitä olen tekemässä. Ja koska en osaa virkata, olen lähinnä keskittynyt silmukoiden saamisessa koukkuun, niin etteivät ne purkaannu. Tekniikka sopii epäonnistumista pelkäävälle, sillä tekeminen on hidasta ja purkaminen aina mahdollista. Se toimii, ja yhdistämällä eri tilanteissa tehtyjä paloja saan tehtyä villapaidan.

Eväsrasiassa on marjoista jäänyttä lientä.

Heitän sitä vähän valkoiselle silkille, jotta se olisi jo valmiiksi pilalla. Päätän tehdä ensimmäisen asian, jonka siitä haluaisin eli paidan. Materiaalina on purettu vanha kauluspaita ja alusmekko. En tiedä yhtään miten lähtisin kokoamaan niitä, joten arvon miten palat kootaan yhteen. Näin en ole itse vastuussa palasten paikasta, ja sisäinen kriitikkoni voi rentoutua. Laitan paloille numerot, ja arvon numeroita vuorotellen taitetuista paperinpaloista, joita nostan sattumanvaraisesti. Pääsen alkuun. En käytä arpomistekniikkaa enää myöhemmin, koska en koe, että siihen olisi enää tarvetta.

Tuntiessani samaa valitsemisen kauhua, otan vain jonkun paloista ja katson miten se toimii. Koen jollakin tavalla sisäistäneeni arpomisessa käyttämäni mekanismin, vaikka en käytäkään enää lappuja.

Viittaukset

LIITTYVÄT TIEDOSTOT

Toiminta aloitettiin Madridin Complutense-yliopiston luovuttamasta pienestä työhuoneesta käsin, mutta jo tämän vuoden alussa instituutti sai käyttöönsä uudet 235 neliön

Pohdintojeni ja väitöskirjan aineistosta nousseiden huomioiden kautta olen kuitenkin tullut vakuuttuneeksi siitä, että resilienssin tutkiminen yksilön lähtökoh- dista käsin

Kon- teksti on muuttuva myös sen vuoksi, että siihen vaikuttavat asukkaiden ikä ja elämäntilanne, asu- mis- ja muuttohistoria, niiden kautta määrittyvät pispalalaisroolit

Nykykielessä käsin- partikkelin ja agentiivisuuden kytkös saa lisäksi tukea niiden verbien merkityksistä, joi- den yhteydessä käsin herkimmin esiintyy (esimerkit 8–11’

Peruskoneina olivat Lännen Tehtaiden valmistama.. 3-paikkainen koulintakone ja

Todista, että P on kolmion CDE sisään piirretyn ympyrän

Vaikeutena on usein se, että organisaatiossa työsken- televät ihmiset tarkastelevat työtään erilaisista läh- tökohdista käsin, jolloin heillä voi olla myös erilaisia

This article examines how the principles and methods of concept design can enrich designing and making in the craft process. The key objective of concept design is to collect