T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 65 tiin vastaamaan Suomen suuriruh-
tinaskunta.
Jälkiviisaasti voi todeta olleen Suomen etu, että asia ratkesi venä- läisten tahdon mukaan. Näin Suo- mi sai oman instituution magnetis- min ja meteorologian aloja kehittä- mään sekä saattoi esiintyä kansain- välisillä tieteen kentillä itsenäisenä toimijana. Muussa tapauksessa Pie- tarin keskusobservatorion alainen säähavaintoverkko olisi todennä- köisesti myöhemmin ulotettu Suo- meen, joka olisi tältä osin jäänyt ve- näläisen maakunnan asemaan.
Observatorion ensimmäisek- si johtajaksi tuli Johan Jakob Ner- vander, joka oli vaikuttanut vahvas- ti sen perustamiseenkin. Hän ra- kensi observatoriolle modernin ja kunnianhimoisen havainto-ohjel- man Carl Friedrich Gaussin Göt- tingenissä luoman esikuvan mu- kaan.
Suuria läpimurtoja ei geomag- netismissa tai meteorologiassa suomalaisten nimiin kertynyt vie- lä 1800-luvulla, kun Lemströmin revontuliteoriakin osoittautui vir- heelliseksi. Tunnollisesti läpi vuo- sikymmenten kerätyt yhtenäiset havaintosarjamme ovat kuiten- kin edelleen merkittävää aineistoa tieteelliselle tutkimukselle. Täl- tä kannalta katsottuna ei loppujen lopuksi mennyt hukkaan observa- torion johtajana Nervanderia seu- ranneen Henrik Boreniuksen kol- mikymmenvuotinen pysähtynei- syyden kausikaan, jonka saavutus- ten ”huippu oli siinä, että laitoksen mittauksia ei muutettu piiruakaan eikä mistään kehityksestä ollut pu- hettakaan”.
Magneettis-meteorologinen ob- ser vatorio siirtyi yliopistolta Suo- men Tiedeseuran hallintaan vuon- na 1881 ja edelleen itsenäiseksi val-
tion laitokseksi vuonna 1919. Sen toimintojen painopiste siirtyi jo 1800-luvulla magnetismista sääha- vaintoihin, ja useiden nimenvaih- dosten saattelemana siitä on kehit- tynyt nykyinen Ilmatieteen laitos.
Polaarivuosi
Ensimmäinen kansainvälinen Po- laarivuosi 1.8.1882–1.9.1883 oli laaja arktisen alueen tutkimus- kampanja. Suomalaisten tieteelli- nen aloitteellisuus sekä näkemys maastaan itsenäisenä toimijana oli- vat kasvaneet Helsingin observato- rion perustamisvuosista. Tiedeseu- ra sai senaatilta määrärahan, jonka turvin yksi Polaarivuoden kahdes- tatoista havaintoasemasta perus- tettiin Sodankylään Selim Lem- strömin johdolla.
Havainto-ohjelman tulokset olivat hyviä ja pieni suuriruhtinas- kunta sai kaipaamaansa myönteis- tä kansainvälistä huomiota. Oheis- hyötynä eteläsuomalaisten käsitys Lapin oloista parani, kun havainto- retkikunta toi sieltä myös tuolloin tuiki harvinaisia valokuvia.
Kaivattua tieteenhistoriaa
Luonnontiede on jäänyt suomalai- sessa historiakirjallisuudessa har- millisen vähälle huomiolle, ken- ties siksi, ettei meillä ole 1900-lu- kua edeltävältä ajalta esimerkiksi länsinaapurimme Carl von Lin- nén, Anders Celsiuksen ja An- ders Jonas Ångströmin kaltaisia maailmanlaajuisesti tunnettuja ni- miä esiteltäviksi. Nevanlinnan ja Holmbergin teos täyttää osaltaan tätä aukkoa, vaikka käsitteleekin luonnontieteistä vain kapeaa sii- vua. Rajauksen ja henkilöhistori- oita pitemmän aikaperspektiivin ansiosta tieteellisten ideoiden ke- hittymistä ja vuorovaikutusta on
voitu käsitellä paikoin melko seik- kaperäisestikin.
Kertomus geofysiikan ensiaske- leista maassamme muistuttaa, että todellisen itsenäisyyden rakenta- minen valtiollisen autonomian ai- kana oli kaikki yhteiskunnan toi- minta-alueet läpäisevä henkinen kasvuprosessi. Tieteemme ei ehkä kokenut samanlaista ikimuistoista kultakautta kuin taiteemme, mut- ta tutkimuksessakin omistautu- minen ja työ synnyttivät sen, mitä kansakunnalta kansakuntien jou- kossa sopii odottaa.
Vaikka kirja käsittelee ensisijai- sesti historiaa, sen teksti ja mainiot tietolaatikot tekevät tutuiksi myös muutamia geofysiikan peruskäsit- teitä ja -tuloksia. Kirjan soisi ku- luvan niin fyysikoiden kuin hu- manistienkin käsissä, sillä mo- lemmille sen lukeminen merkitsee sivistystä laajentavaa pientä tutki- musretkeä oman tieteellisen tut- tuusalueen ulkopuolelle.
Kirjoittaja työskentelee avaruustutki- jana Ilmatieteen laitoksessa.
Villinä sutena Suomessa
Mattias TolvanenMervi Laaksonen: Susi. Maahenki 2013.
Suden levinneisyys käsittää laa- jalti Euraasian ja Pohjois-Ameri- kan, ja se on kuulunut petonisäk- käänä alkuperäiseen luontoon jo kauan ennen kuin pohjoiset susien maat asutettiin. Metsästäminen, jo- pa tapporahalla kannustaen, hävitti sudet kokonaan Suomen eteläisis- tä ja läntisistä osista jo 1800-luvun lopulla. Vuoden 1973 rauhoittami-
66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4
sen jälkeen susikanta on vahvistu- nut ja alkanut levitä vanhoille elin- alueilleen myös maan länsi- ja ete- läosissa.
Vastinetta susikeskusteluun Mervi Laaksonen on koonnut Susi- teokseensa mahdollisimman täy- dellisen tietopaketin suden biolo- giasta ja käyttäytymisestä, kuten jo ytimekkäästä nimestäkin voi pää- tellä. Hän kertaa myös historian tie- toja menneiltä vuosisadoilta ja löy- tää syitä susien herättämiin ristirii- taisiin tunteisiin, jotka vaihtelevat vihasta ja pelosta ihailuun.
Laaksonen on koulutukseltaan biologi ja asuu perheineen tiheäs- tä susikannastaan tunnetussa Kuh- mossa. Myös hänen omat käsityk- sensä ovat muuttuneen kirjan kir- joittamisen myötä, vaikka kuhmo- laiselle sudet ovatkin arkipäiväisiä metsän eläimiä. Teoksen alku- ja myös loppusanoissa hän kertaa kir- jansa tietoihin perustuen, että susi kuuluu kiistatta Suomen alkuperäi- seen luontoon. Vaikka susi onkin petonisäkäs, se on luonnon laki- en armoilla, eikä se kilpaile tietoi- sesti ihmisen kanssa saaliista. Asu- tuksen lähettyvillä liikkuvat sudet voivat tappaa ja syödä esimerkiksi lampaan, sillä lammas on suurpe- don luonnollinen saaliseläin. Lam- paan tappaminen ei kuitenkaan johdu suden pahuudesta, vaan se toimii niin kuin suden tehtävänä on toimia luonnon eliöyhteisössä.
Ihminen ja susi ovat eläneet vuorovaikutuksessa aina siitä läh- tien, kun ihmiset ovat muuttaneet susien maille asumaan. Yhteiseen historiaan kuuluu myös koiran ke- syyntyminen kotieläimeksi ja ih- misen läheisimmäksi lemmikik- si noin 15 000 vuotta sitten. Koi- raa voidaan luonnehtia sudeksi,
jolla on säilynyt suden pentumai- sia ominaisuuksia myös täysikas- vuisena.
Ihmisen ja suden välillä on ol- lut myös vaikeasti sovitettavia asi- oita. Susi on koettu hyvin vaaral- liseksi pedoksi, joka on haitannut myös karjankasvatusta verottamal- la nautoja, lampaita ja poroja. Var- sinkin 1800-luvun loppupuolella susia metsästettiin säälimättä, kun- nes laji oli hävitetty kokonaan Ete- lä-, Länsi- ja Keski-Suomesta. Sil- ti valtio maksoi tapporahaa vuo- teen 1971 ja itärajan kunnissa vielä vuoteen 1975 asti. Susi rauhoitet- tiin poronhoitoalueen eteläpuolel- la vuonna 1973, jolloin koko maas- sa oli enää vain muutama susi jäljel- lä. Viime vuosikymmenten aikana Suomen susikanta onkin vahvistu- nut huomattavasti. Samalla myös suhtautuminen suteen on kärjisty- nyt susien levittyä uudelleen myös läntiseen Suomeen, jossa niitä ei ol- lut tavattu yli sataan vuoteen.
Susista keskustellaan nyt paljon ja tunteet kuumenevat usein hy- vinkin erilaisten näkemysten ta- kia. Joidenkin mielestä susia on jo liian paljon, ja toisten mielestä Suo- meen mahtuisi susia vielä suurem- pi määrä huolehtimaan hirvikan- nan terveydestä. Ihmisillä on eri- laisia arvoja, ja esimerkiksi luon- toa suojelevien kaupunkilaisten ja maaseudulla kotieläintaloudes- ta toimeentulonsa hankkivien nä- kemykset voivat olla voimakkaas- sa ristiriidassa keskenään.
Koiran sukuinen huippupeto Kooltaan susi muistuttaa suurta pystykorvaista koiraa, mutta sil- lä on lyhyemmät korvat, pitemmät jalat ja vinot silmät. Pohjoismaissa aikuiset naaraat painavat 30–35 ki- loa, urokset 35–45 kiloa. Säkäkor-
keus on 50–70 cm ja ruumiin pi- tuus 100–145 cm, josta häntää on 35–50 cm. Pohjolan sudet ovat vä- riltään kellertävänharmaita.
Susi nähdään usein vain raa- televana petona, vaikka sen elä- mä muistuttaakin paljon omaa elämäämme. Sudet elävät ihmis- ten tapaan perhelaumoissa, jois- sa johtava uros ja naaras järjestä- vät mahdollisimman hyvän elämän jälkeläisilleen. Susilaumassa on li- sääntyvä susipari eri-ikäisine jälke- läisineen, tavallisesti kolmesta yh- teentoista yksilöä. Perhelauma elää omalla elinpiirillään, joka on Poh- joismaissa tavallisesti 300–2 000 neliökilometriä laaja. Suden haju- aisti on hyvin herkkä, ja se myös jäsentää ympäristöään koiran ta- paan hajujen perusteella. Urokset ja lisääntyvät naaraat merkitsevät reviirin rajoja virtsaamalla. Lisäk- si reviirimerkkeinä toimivat kaatu- neille puunrungoille tai kiville jäte- tyt ulosteet.
Saalista etsiessään sudet voivat jolkotella reviirillään kymmeniä kilometrejä vuorokauden aikana.
Suomen havumetsissä on useita su- delle kelpaavia saaliseläimiä, joista hirvi on suurin. Asutuksen liepeil- lä liikkuva susi saattaa poiketa nä- lissään tutkimaan myös pihapiirejä.
Susipari johtaa jälkeläisten- sä laumaa yhdessä, mutta uros on enemmän aloitteellinen saalistuk- sessa ja naaras pentujen hoidossa ja puolustamisessa. Sudenpennut ovat leikkisiä, kuten muidenkin koiraeläimien pennut. Emo vierot- taa ne maidon imemisestä viidestä yhdeksään viikon ikäisinä, jolloin ne siirtyvät vähitellen kiinteään ra- vintoon. Jo neljän kuukauden ikäi- set pennut ovat valmiita seuraa- maan laumaa ja opettelemaan saa- listusta. Pentujen kasvu päättyy
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 4 67 noin vuoden iässä.
Tavallisesti nuoret sudet jättä- vät perhelauman 11–24 kuukau- den ikäisinä, Suomessa yleisim- min jo 11–12 kuukauden iässä.
Yksin liikkuvat sudet ovatkin nuo- ria vaeltelevia yksilöitä, jotka etsi- vät omaa paikkaansa susien yhtei- sössä. Jos laumaa johtava susipa- ri kuolee esimerkiksi metsästäjän luoteihin, pennut saattavat joutua vaikeuk siin, sillä lisääntyvät sudet ovat ravinnonhankinnan ja lauman yhtenäisyyden kannalta tärkeitä.
Pelätty ja vihattu
Suteen suhtaudutaan edelleen hy- vin suurilla tunteilla, ja varsinkin alueilla, joilla susia ei ole totuttu nä- kemään yli vuosisataan, ne herättä- vät myös suurta pelkoa. Nykyajan ihmiset ovat enimmäkseen luon- nosta vieraantuneita. Eläimiä inhi- millistetään ja niissä nähdään hyviä tai huonoja luonteenpiirteitä, joil- la lajeja leimataan, kuten televisi- on luontodokumenteissa, joissa pa- ha peto tappaa kiltin saaliin. Myös vanhat kertomukset ihmisiä ahdis- telleista ja jopa tappaneista susista elävät edelleen, vaikka niiden tie- detään liittyvän vesikauhua sairas- taneisiin petoihin.
Suomesta on tiedossa vuosien 1710–1881 väliltä 193 suden tappa- maa ihmistä, joista aikuisia oli 75.
Kirkonkirjoihin kirjatut kuolinsyyt ovat kuitenkin olleet usein arvailu- jen varassa, ja sudesta saatettiin tehdä syyllinen, vaikka kuolema olikin aiheutunut jostakin muus- ta syystä. Kaikki kuolemantapauk- set ovat eteläisestä Suomesta, jossa väestö oli kasvanut nopeasti ja sa- maan aikaan suden luontaiset saa- liseläimet, kuten hirvet ja metsä- peurat, olivat vähissä tai metsästet- ty jo sukupuuttoon. Nälkä ajoi su-
sia asutuksen lähistölle, jossa myös karjaa joutui usein susien saaliiksi.
Aikuisten kimppuun hyökän- neet sudet olivat rabiesta eli ve- sikauhua sairastaneita yksilöitä, mutta lapset saattoivat joutua myös terveiden nälkiintyneiden susien tappamiksi. Yksi vesikauhuinen susi saattoi hyökätä useiden ihmis- ten kimppuun ennen kuin se saa- tiin hengiltä. Lisäksi vesikauhua ta- vattiin myös kulkukoirissa, ja nekin ahdistelivat ihmisiä.
Laaksonen käsittelee ajatuksel- la kirjoittamassaan tekstissä mo- nipuolisesti koko pohjoista luon- toamme, jossa susien lisäksi myös esi-isämme ovat osanneet tulla toi- meen ankarissa luonnonoloissa.
Susi-kirja vastaa hyvin viime vuo- sien susikeskusteluun. Tietämättö- myydestä johtuvaan irrationaali- seen susipelkoon voi vaikuttaa vain tietoa jakamalla, ja siinä Laakso- nen on onnistunut hyvin. Hän tuo esille laajan aihepiirin moninaisia näkemyksiä tasapuolisesti, ja yk- sityiskohtainen sisällysluettelo ja hakemisto helpottavat tietojen löy- tämistä. Yleistajuisessa tietoteok- sessakin tarpeelliset lähdeviitteet voisi parhaiten esittää alaviitteinä tai numeroviitteinä kirjallisuus- luettelossa mainittuihin lähdete- oksiin. Nyt hakasuluissa tekstin yhteyteen sijoitetut nimet vuosilu- kuineen antavat hieman opinnäy- temäisen vaikutelman.
Susi on runsaasti kuvitettu luon- toteos, jonka valokuvat ovat pää- osin suomussalmelaisen luonto- kuvaaja Hannu Hutun tuotantoa.
Vain harva onnistuu luontokuvaa- jan tapaan näkemään villejä susia luonnossa, mutta hyvien valokuvi- en kautta niiden ilmeikäs olemus avautuu myös lukijoille.
Susia pelkäävä tai susien naapu-
rina asuva saa myös ohjeita uhkaa- van suden kohtaamista varten se- kä kotieläinten ja koiran suojele- miseksi susilta. Susien aiheuttamia vahinkoja voidaan välttää jossakin määrin, eikä luonnossa elävä susi aina olekaan satukirjojen Iso Paha Susi. Keskustelua rakentavasti joh- dattelemalla löytyy myös villien susien antamia taloudellisia mah- dollisuuksia. Esimerkiksi luonto- matkailussa voidaan hyödyntää suden kohtaamisen elämykselli- syyttä. Vaikeasti tavoitettavia susia ei tarvitse edes nähdä, sillä jo met- sässä yön tunteina vaeltaneen susi- lauman hohtavalle hangelle tallaa- ma jotos tai kaukana erämaassa ul- vovat sudet jäävät vaativankin elä- mysmatkailijan mieleen.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Yö kun tummuu yllä itämaan
Kalevi Koukkunen Klaus Karttunen: Mooseksen kirjoista kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundralle. Aasian- tutkimuksen vaiheet Suomessa.
Suomen Itämaisen Seuran (SIS) suomenkielisiä julkaisuja 38.
SIS 2011. – Lotta Aunio ja Juha Janhunen (toim.): Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. SIS:n suomenkielisiä julkaisuja 40. SIS 2012.
Teoksessaan Mooseksen kirjois- ta kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundral- le Helsingin yliopiston Etelä-Aa- sian tutkimuksen professori Klaus Karttunen jaottelee suomalaisen
