ja julma lama on ihmiskunnan ai- nut toivo”. Haavikon maailmankä- sitys on syvän pessimistinen. Jota- kin valoa antavat Puut, kaikki hei
dän vihreytensä, mihin Haavikon yhden runoteoksen nimi viittaa.
Yksi hallitseva teema on ”kuolema ja minä”, jonka voisi tulkita merkit- sevän pessimistin perusasetelmaa.
Kuolema määrittää ihmisen. Kuo- lema ei vastaa kyselyihin. Yleensä- kin, merkitystä on vain kysymyk- sillä, jotka ovat vailla vastausta.
Onko Haavikko kyyninen ja ni- hilisti? Kinnusen mukaan ei, sil- lä ihmisten teot ja tulevaisuus eivät ole hänelle samantekeviä. Luon- non, puitten olemassaolo on yk- si lohdutus. Luonnon ”uskonnol- linen” tulkinta on ongelmaton;
Kristus sen sijaan ei. Minusta näyt- tää siltä, että Haavikko pyörittelee Kristusta voimatta tarkalleen päät- tää, miten häntä olisi ymmärrettä- vä. Viestistä hän sanoi, ettei ”sitä saa avata”. Jätän tulkinnan Kinnu- selle:
Kovin sanoin kerrotaan jyrkkä ero Kristuksesta, samoin se, että kirjailija maalaa hänet ristille pää alaspäin väit- täen sitä oikeaksi asennoksi. Kuvan valmistaminen merkitsee vielä huo- mattavaa riippuvuutta tai Kristusta kiintopisteenä henkisesti rikkinäises- sä maailmassa. Ihmisen Poika ei ole yhdentekevä, vaan sillä tavoin tärkeä, että se ei saisi olla mielessä.
Minkäänlainen uskonnollinen tulkinta ei näytä pääsevän Kris- tuksesta irti.
Kirjoittaja on kirkkohistorian professo- ri (emeritus).
Häikiön Koskenniemi- elämäkertaa lukiessa
Anssi Sinnemäki
Martti Häikiö: V. A. Koskenniemi – suomalainen klassikko.
1: Lehtimies, runoilija, professori 1885–1938. 2: Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939–1962.
WSOY 2010.
Veikko Antero eli V. A. Kosken- niemi (1885–1962) kuului yli puo- len vuosisadan ajan Suomen kirjal- lisuuden ykköskentälliseen. Kentän monien avainasemien haltijana hän oli aina hyvin kiistelty hahmo. Pe- rusasenteeltaan vanhoillisena ja int- rigointiin taipuvaisena pelurina hän profiloitui ensin Eino Leinon kilpai- lijana viime vuosisadan alun runo- ruhtinaan asemasta, sitten akatee- misille koturneille nousseena yli- myksellisenä eminenssinä ja lopulta puolustuskannalle ahdistettuna uu- distusvihamielisenä jarrumiehenä – toisin sanoen hän oli koko uran- sa ajan kertakaikkisen hyvä viholli- nen. Kuolemansa jälkeen hänet sy- sättiin pitkäksi aikaa kirjallisuuden kaanonin katvealueille.
21-vuotias Koskenniemi tuli vuonna 1906 tähdenlentona suo- malaiseen kirjallisuuteen esikois- kokoelmallaan Runoja. Samaan aikaan oli alkanut hänen läpi elä- män kestänyt lehtimiehen ja krii- tikon uransa. Itsenäistymisen jäl- keen maisteri kutsuttiin uuden Tu- run yliopiston kirjallisuuden pro- fessoriksi. Näin Koskenniemellä oli selkänojanaan akateeminen status, useita julkaisufoorumeita ja asema suurimmassa kustantamossa.
Hän oli ahkera, tuottelias ja vaikutusvallanhaluinen kirjalli- nen portinvartija ja makutuoma-
ri, myös kulissien takana. Ken ta- voitteli pääsyä kirjallisuuden Ely- siumin kentälle, ei sinne he- vin päässyt ilman Koskenniemen myöntämää lupalappua. Hän oli mies jolla oli valta sitoa ja päästää.
Sodan jälkeen hänen hohtonsa al- koi himmentyä, huolimatta siitä et- tä hänen uransa kruunattiin akate- mian jäsenyydellä.
Martti Häikiön laaja teos on ensimmäinen kokonaisesitys Kos- kenniemen urasta. Häikiö koros- taa, että Koskenniemi koki olevan- sa ensisijaisesti runoilija, vasta tä- män jälkeen tulivat muut roolit:
esseisti, aforistikko, kriitikko, po- liitikko. Hänen olikin helpompi lunastaa valta-asemansa hanakka- na vaikuttajana saatuaan ensin tun- nustusta runoilijana, siten hän sai sanoilleen enemmän painoa. Yri- tyshistorioitsijana ja poliitikko- na kunnostautuneen Häikiön pai- nopiste on kuitenkin politiikas- sa. Hän on kirjoittanut apologian puoluetoveri Koskenniemen reha- bilitoimiseksi, kuten hän teostaan mainosti ennen sen julkistamista:
”Tajusin, että yleinen käsitys Kos- kenniemestä on väärä”, Häikiö sa- noi Kalevassa 28.12.2009.
Kohennusleikkaus
Häikiö pyrkii oikaisemaan Kos- kennientä koskevan yleisen virhe- käsityksen, mikä se sitten lienee- kin, eli suorittamaan tutkimus- kohteen hieman nahistuneen mai- neen kohennusleikkauksen. Tutkin seuraavassa eri näkökulmista, mi- ten tekijä on onnistunut tavoit- teessaan. Näyttää siltä, että pikem- minkin kyseessä on Koskenniemen maineen päivitys kuin palautus tai puhdistus.
Häikiön suuri ansio on se, et- tä hän on hankkinut käyttöönsä
erittäin runsaan ja arvokkaan al- kuperäislähdeaineiston. Kirjeiden lisäksi siihen kuuluu Koskennie- men muuta henkilökohtaista ar- kistoa, josta on muun muassa jäl- jitettävissä Koskenniemen panos päivänpoliittiseen debattiin turku- laisen sanomalehden Uuden Au
ran anonyymina avustajana. Kaik- kea tätä Häikiö referoi hyvin avoi- mesti ja vapaasti ainakin päätellen siitä, ettei hän kaihda tuoda esiin myös arkaluontoista ja ristiriitais- ta aineistoa.
Toisaalta Häikiön esitys vali- tettavasti jää torsoksi. Koskennie- mi on vuosisadan ajan jakanut kir- jallista yleisöä poliittisesti, ideolo- gisesti, esteettisesti ja moraalisesti, mutta Häikiö ei näihin erotteluihin oikein pysty, koska hänellä on kiu- sallisen amatöörimäinen ote itse pääasiaan, Koskenniemen taitee- seen: runouteen, esseistiikkaan ja aforistiikkaan.
Häikiö toteaa, että Koskennie- men toiminnan ydinaluetta on ru- nous, mutta ei tee kovin vakuutta- vaa jälkeä Koskenniemen maineen- pelastajana, koska hänellä ei ole val- miuksia runouden analysoimiseen ja Koskenniemen sijoittamiseen kirjallisuushistoriallisiin yhteyk- siinsä. Sama rajoitus koskee Kos- kenniemen arviointia kriitikkona ja esseistinä. Häikiön hymistelevä suhde mestariin jää kovin ontoksi, kun hän tyytyy vain sirotte lemaan tekstinsä oheen tasaisin välein Kos- kenniemen runoja varustettuna lat- tean-naiivein saatesanoin.
Traaginen pessimisti
Runoilijaelämäkertaan kuuluu ru- noilijan tuotannon sisäistynyt tul- kinta ja runojen sisimmän olemuk- sen avaaminen runoilijan persoo- nallisuuden ilmenemyksenä, myö-
täilläkseni Koskenniemen omaa estetiikkaa. Sitä Häikiö ei tee, vaan turvautuu listaamaan Koskennie- men runoihin sävelletyt laulut. Lis- tan on tarkoitus todistaa runojen kvaliteetti. Kaikella kunnioituk- sella, se on sellaisenaan vasta osoi- tus siitä, että Koskenniemi kirjoit- ti metrisesti kurinalaista runoa, jo- hon säveltäjän on hyvä ryhtyä.
Koskenniemen lyriikkatuotan- nossa on loistavat tuokionsa, jou- kossa muutama bravuuri vailla vertaa. Mutta siinä on alusta alka- en ollut myös piirteitä, jotka eivät ole kestäneet aikaa ja joista hänen kriitikkonsa kautta aikain ovat hän- tä arvostelleet. Hänen ilmaisun- sa kului maneeriksi eikä banaa- li riimittely paljon auttanut asiaa, vaan vaikutti osaltaan siihen, että uudenlainen ilmaisu saattoi raiva- ta itselleen tilaa. Tätä Koskennie- mi ei voinut hyväksyä eikä ymmär- tää, ja siksi hän kävi sodanjälkeis- tä modernismia vastaan tappioon tuomittua katkeraa sotaansa.
Näin kävi historiallisesti, mutta Häikiöllä ei ole tuntumaa tähän val- tataisteluun, jonka koordinaattien hahmottelu, puhumattakaan syven- tämisestä, olisi ilman muuta kuulu- nut tällaisen teoksen yhteyteen. Täs- sä yhteydessä järkyttävää luettavaa ovat kirjeenvaihdon kohdat, jois- sa tappelun haluinen akateemikko epäilee ajoittain joutuneensa vaino- harhaisten kohtausten valtaan.
Koskenniemen runoudesta huokuvaa elämännäkemystä on usein moitittu kylmäksi ja etäi- seksi. Kauniisti sanottuna runoili- jan perusasenne on traaginen pes- simismi. Annamari Sarajas kum- masteli aikoinaan sitä, että Kos- kenniemen runouden kosminen pessimismi tapasi niin syvän kai- kupohjan suomalaisissa lukijoissa.
Sarajas arveli, että pessimismi oli vuosisadan alussa lukeneiston pii- rissä laajalti todeksi eletty elämän- tunne. Tellervo Krogerus on lisän- nyt tähän, että lukijoiden mieliku- vamaailma oli sidoksissa vuosisa- taiseen kristilliseen perinteeseen ja sen symbolikieleen, niin ”paka- na” kuin Koskenniemi olikin. Niin tai näin, ainakin nykylukijalle syn- tyy helposti vaikutelma, että kysy- myksessä on rooli: runoilija posee- raa, tavoittelee vaikutusta siten, et- tä ulkoinen ele saa hallitsevan ase- man koetun kustannuksella.
Koskenniemen Eros
Toisaalta nykylukijan voi olla vai- kea asettua aikalaislukijan ase- maan. Aikoinaan puhuttiin pal- jon Koskenniemen ”Eroksesta”, kun viitattiin eufemistisesti hä- nen rakkaus runoihinsa. Kuvaan- nollisesti, Koskenniemen naisluki- jat paiskoivat pikkupöksyjään par- nassolle paljon vähemmästä kuin myöhempien aikojen lavatähtien ihailijat. On vaikea tajuta, mikä osuus häveliäisyydellä oli vielä it- senäisyyden alkuvuosikymmeninä painetussa sanassa ja miten vähäs- tä väristykset saatiin lukijasta irti.
Kuvaava esimerkki on Häikiön kertoma kiista Koskenniemen ru- nosta ”Koulutie”, joka on yksi hä- nen bravuureistaan. Se oli tilaus- työ Oulun koulujen juhlajulkai- suun. Viime tingassa siitä vaadit- tiin poistettavaksi neljäs säkeistö liian uskallettuna, mihin suora- selkäinen runoilija ei suostunut.
Kompromissina julkaisua painet- tiin yksi vaivainen kappale. Sensu- roitu säkeistö kuuluu:
Ja mun matkani keskitiellä näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä ja katseen sinisen.
Häikiö olisi voinut syventää tee- maa. Koskenniemi oli hyvin kiin- nostunut runon syntyprosessis- ta ja puolusti usein käsitystä, et- tä taiteellisen luomisen ratkaisevia momentteja on niin sanottu ”al- kuelämys”, kaiken inspiratsionin alkulähde. Lauri Viljanen puhuu Koskenniemi-teoksessaan Kosken- niemelle ominaisesta ”ihanasta, kiitävästä hetkestä suurena lyyril- lisenä elämäntilana”. Nuoren Goet
hen (1932) yhteydessä Koskennie- mi itse puolestaan kuvailee lyyrilli- sen innoituksen
silmänräpäystä, jossa tietoisuus ajan ja paikan rajoituksista katoaa ja yksilö ja ulkomaailma, subjekti ja objekti, sulautuvat yhteen, ovat yhtä.
Usein on sanottu, että Kosken- niemen ”lemmenlyriikka” on kovin veretöntä ja kalpeaa, mutta ainakin tämä asiallinen proosateksti todis- taa toista: lemmenlurittelun sijasta hän osasi vaadittaessa haltioitua kai- kista eufemismin verhoista riisut- tuun hurmioitu neeseen hekuman- huippuun. Näin hän myös inhi- millistyy, tulee tykö puhuttelemaan meitä vielä elossa olevia ihmislapsia.
”Koulutie” sisältyy vuoden 1924 kokoelmaan Uusia runoja. Se on kokonaisuudessaan näyte Kosken- niemen pessimismistä, tai sillä po- seeraamisesta, kuten minä sen ko- en. Laskin, että lähes jokaisen ru- non kuvamaailmassa esiintyy vä- hintään kerran jotain kuolemaan tai epätoivoon viittaavaa: yö, pi- meys, syys, hauta. Kuvat välittävät ulkokohtaisen eleen vaikutelman, eivätkä asiaa paranna Koskennie- men iänikuiset kesyt riimit (joissa ei ole sinänsä mitään pahaa, riip- puu käyttöyhteydestä), jotka nou- dattavat kaavaa yö – lyö – syö – työ.
Uusien runojen jälkeen Kosken- niemi löysi uudeksi ilmaisumuo-
dokseen aforismin, josta tuli ai- kaa myöten olennainen osa hänen profiiliaan. Ensimmäinen tuotos on vuonna 1926 ilmestynyt Mat
kasauva. Markku Envall on kir- joittanut Koskenniemen aforistii- kasta syvällisen esseen (”Rauniot tähtivalossa”, 1985), ja tyypillises- ti, rehabilitaatio-otteelleen uskolli- sena, Häikiö poimii siitä vain ru- sinat, problematisoimatta, toisin kuin Envall tekstissään.
Sivumennen sanoen Kosken- niemen aforistiikasta väitteli aikoi- naan teologi Yrjö Luojola, joka ko- ki ahtaa ”pakana”-Koskenniemen kristilliseen pilttuuseen. Envall tor- juu tämän perustellusti, Häikiö kal- listuu Luojolan kannalle. Minä lii- tyn Envallin leiriin. Luojola siteera- si lectio precursoriassa Koskennie- men aforismia: ”Kulkija, älä tuhlaa ajatuksiasi hautakumpuni tomuun, vaan ajattele sitä vähäistä, mitä olen suorittanut ennen kuin muutuin tomuksi tielläsi.” Vastavetona si- teeraan apostoli Paavalia: ”Ratkai- sevaa ei ole, mitä ihminen ehtii tai tahtoo, vaan se että Jumala armah- taa.” (Room. 9:16)
Kuka erehtyi?
Viivähdin näissä Koskenniemen kahdessa 1920-luvun teoksessa osittain sen tähden, että olin erik- seen kiinnostunut katsomaan, mitä Häikiö ja Koskenniemi sanovat sa- man vuosikymmenen eräästä kaik- kein kestävimmästä sanataideteok- sesta, Pentti Haanpään Kentästä ja kasarmista. Teos perustui Haan- pään armeijakokemuksiin vuodel- ta 1926 ja synnytti ilmestyessään syksyllä 1928 melkoisen kohun.
Koskenniemen sanalla oli tällaisis- sa kiistoissa painoa.
Häikiö kuittaa Koskenniemen Haanpää-arvostelun yhdellä lau-
seella: ”Kenttää ja kasarmia hän pi- ti erehdyksenä.” Nootissa todetaan, että arvostelu ei sisälly Koottuihin teoksiin, ja viitataan Panu Rajalan Unio mysticaan (2008). Tässä Ra- jalan Waltari-elämäkerrassa sano- taan, että Koskenniemi piti Kent
tää ja kasarmia erehdyksenä ja viitataan Vesa Karosen Haanpään elämään (1985). Siinä sanotaan:
”Kielteisessä mutta monisanai- sesti muotoillussa arvioinnissaan Koskenniemi päättelee Haanpään erehtyneen.”
Näinhän tutkimus toimii, tie- toa kiidätetään kuin viestikapulaa.
Välillä tekisi hyvää palata alkuläh- teelle ja kurkistaa, mitä siellä sano- taan. Koskenniemi ei, vaikka kuin- ka päin lukisi, pitänyt Kenttää ja ka
sarmia erehdyksenä. Arvostelus- saan Uudessa Aurassa 17.10.1928 hän tunnustaa Haanpään verrat- toman lahjakkuuden taiteilijana, vaikka tämä ei ylläkään parhaim- paansa. Hän moittii Haanpää- tä psykologisen kuvauksen puut- teista ja tendenssi mäisen liioitte- levasta otteesta armeijan olojen kuvauk sessa peläten, että hän on tullut antaneeksi aseita ”määrätty- jen tahojen” eli vasemmiston, ar- meijalaitoksen vastustajien käsiin.
Karonen antaa ymmärtää, että Kos- kenniemi kätki tähän peitellyn uh- kauksen, mikä ei pidä paikkaansa.
Koskenniemi päättää arvostelunsa tavalla, joka ansaitsee tulla laina- tuksi tässä (monisanai suuden suh- teen Karonen on oikeassa):
Mutta vaikkakin Pentti Haanpää lie- neekin ampunut tällä kertaa kauas yli maalin, ei ole syytä kuvitella, ettei hänen kirjansa sisältäisi sellaistakin, mikä on omiaan antamaan vakavaa miettimisen aihetta niille, jotka eivät ole välinpitämättömiä siitä, minkälai- nen henki vallitsee maan puolustus- laitoksessa. Onhan totta, että yleisö jo sanomalehtienkin välityksellä on
saanut tutustua eräisiin armeijaamme ja nimenomaan sotilaskasvatus tamme kuvaaviin interiööreihin, jotka jossain määrin ovat omiaan antamaan tukea Haanpään kuvauksille. Ei ole sen tähden suinkaan syytä vain siksi, että tekijä ilmeisesti on tendenssimäisesti liioitellut, täysin sivuuttaa niitä syytök- siä, jotka tekijä kirjassaan esittää. Tus- kinpa tekijä olisi ilman melkoisen vah- vaa (joskin yksipuolisesti käsiteltyä) tosiasiain ainehistoa saanut kuvauk- seensa niinkin paljon todellisuuden illusioonia. ’Kenttä ja kasarmi’ ei sen tähden ole arvoton kirja myöskään puolustuslaitoksen ystävän käsissä.
Tendenssimäisestä, yhteiskunnallisten olojemme takia hiukan edesvastuutto- masta liioittelustaan huolimatta voi se hänellekin antaa miettimisen aihetta.
Kuukautta myöhemmin, kun Kentän ja kasarmin aiheuttama kirjasota oli kiihtymässä huip- puunsa, muuan Taav. Laitinen jul- kaisi ”määrätyllä taholla” eli Suo
men Sosialidemokraatissa yleisö- puheenvuoron, jossa hän kiinnitti huomiota – ilman viittausta Haan- päähän, Haanpäähän jätettiin to- taalisesti yksin – armeijalaitoksen räikeisiin epäkohtiin: ”Syrjäisestä rupeaa todellakin näyttämään sil- tä, että vanhempien usein esille tu- levassa pelossa on perää, että hei- dän kallein toivonsa, terveimmät pojat, sotapalveluksessa ollessaan rauhan aikana joutuvat arvelutta- ville ruumiillisille ja henkisille vaa- roille alttiiksi jopa monessa tapauk- sessa kuoleman omiksi.”
Kirjoittaja ei ollut kuka tahansa Taavetti Laitinen. Taav. Laitinen oli entinen Lääkintöhallituksen pää- johtaja ja valtioneuvos, joka oli pe- rustanut Tilkka-nimisen yksityis- sairaalan, jonka hän myöhemmin myi Suomen valtiolle. Laitinen oli ollut useita vuosia Ajan toimitus- kunnan jäsen yhdessä Koskennie- men kanssa, ja vielä vuonna 1933 hän houkutteli Koskennientä tur- haan Aitosuomalaisten eduskun- tavaaliehdokkaaksi. Nämä asioista
hyvin perillä olevat herrat tiesivät tasan tarkkaan asioiden oikean lai- dan armeijassa, mutta Haanpäätä ei puolustanut kukaan, kun hyökkäys häntä vastaan kiihtyi.
On kuitenkin kevytmielistä ja huolimatonta sanoa Koskennie- men elämäkerrassa, että tämän mielestä Kenttä ja kasarmi oli ereh- dys. Koskenniemi oli lukutaitoinen kriitikko, joka pyrki eläytymällä objektiivisuuteen ja hairahtui toi- sinaan, niin kuin kriitikot hairah- tuvat. Mutta hän ei erehtynyt tässä, ensimmäisen tasavallan tärkeim- piin teoksiin lukeutuvan teoksen tapauksessa.
Kahden kerroksen pessimismiä Koskenniemen Haanpää-kritiikin ankarin momentti liittyy teoksen moraaliseen arvioon. Pohdittuaan Haanpään välittämää synkkää ih- mis- ja kansankuvaa (”…kaikissa elon ilmauksissaan mitä alkeelli- sinta joukkoa”) hän huokaa: ”On- neksi on syytä olettaa, että nuoren kirjailijan tilapäinen pessimismi on saanut hänet tekemään asiat tässä- kin suhteessa todellista pimeämpi- nä”, kun Haanpää on kasarmielä- män synkimpien puolien kuvauk- seen ”valanut subjektiivista pessi- mismiään”.
Miten Koskenniemi Matkasau
vassa sanoikaan: ”Nuoruutemme pessimismi on hyödyllisenä pai- nolastina miehuutemme purres- sa.” Eli on pessimismiä ja pessimis- miä: mondeeni poseeraus on peliä ja leikkiä, mutta tosipaikan tullen, tosielämän kuvauksessa pessimis- mi onkin moitittavaa. Siihen sor- tuva ylittää hyvän maun rajat ja liikkuu jotenkin arveluttavalla, jo- pa räjähdysalttiilla alueella.
Samantapainen koetun ja lit- teräärin välinen etäisyys ilmenee
Koskenniemen kuolema-aiheen käsittelyssä. Koskenniemi menetti vuonna 1938 ensin sisarensa ja sit- ten äitinsä. Masentuneena hän kir- joitti Edwin Linkomiehelle: ”Kuo- lemahan on oikeastaan pienestä pitäen askarruttanut ajatuksiani, mutta en ole aikaisemmin elänyt si- tä sellaisena läheisenä fyysillisenä tosiasiana kuin nyt sisareni ja äiti- ni melkein samanaikaisen poisme- non yhteydessä.” Juuri tähän ”lä- heisen fyysillisen tosiasian” elämät- tömyyteen Uuno Kailas oli vuonna 1925 kiinnittänyt huomiota: ”On- ko Koskenniemi koskaan runois- saan astunut sille äärimmäiselle rajalle ihmisen, elämän ja kuole- man välillä … ?” Näin kovan haas- teen rohkeni tuore Aunuksen-vete- raani heittää Nuoren Anssin (1918) laulajalle.
Hyvät veljet, ja siskot myös Koskenniemen oman tuotannon ja kritiikin suhteissa oli läpi elämän muuan piirre, joka antaa suoma- laisen kritiikki-instituution meka- nismeista hyvin alastoman kuvan:
omien siekailematon kehuskelu.
Sen paljastaminen on Häikiön kir- jan ansio, joskin Häikiö maineen- palauttajana järjestään käyttää tätä piirrettä – eli Koskenniemen saa- mia myönteisiä kritiikkejä – posi- tiivisena todisteena Koskenniemen suuruudesta. Näin se menee kerran toisensa jälkeen: Koskenniemi jul- kaisee uutuuden, ja pian on Ajassa ja Valvojassa, Uudessa Suomettares
sa ja Uudessa Suomessa sekä Uudes
sa Aurassa kiittävä arvostelu, joka pönkittää mestarin kuvaa. Arvos- teluista on yleensä sovittu sisäpii- rissä, ja kulloisetkin parhaat kave- rit tarttuvat toimeen. Lisäksi tekijää pommitetaan kirjein, joissa kehu- taan vielä estottomammin.
Elämäkerta todistaa, että imar- telu on ollut suomalaista (korkea) kulttuuria eteenpäin vievä voi- ma. Alan huippu on ehdottomasti Lauri Viljasen opettajansa 50-vuo- tislahjaksi vuonna 1935 kirjoitta- ma V. A. Koskenniemi. Hänen elä
mänsä ja runoutensa, joka on erit- täin taitavasti tehty panegyyrinen ylistys. Ainakin nämä Koskennie- men piirin vaihtuvat jäsenet kehu- vat vähintään kerran kukin vuo- rollaan suurmestariaan: Eliel As- pelin-Haapkylä, Gunnar Suolah- ti, Kyösti Wilkuna, Eino Kalima, Edwin Flinck-Linkomies, Rafa- el Forsman-Koskimies, Yrjö Kos- kelainen, Erik Ahlman, Lauri Vil- janen, Kaarlo Marjanen, Arvi Ki- vimaa, Anna-Mari Tallgren, Aune Heinonen-Hiisku, Helka Heino- nen-Hiisku, Leena (Helena) Kulo- vaara-Kangas-Ilmari, Leevi Valka- ma, Toini Havu, Viljo Kajava, Unto Kupiainen, Kerttu Tanner-Saaren- heimo, Elsa Erho, Pekka Mattila…
Vihollisten suhteen oltiin vas- taavasti yhtä leppymättömiä. Oli syytä olla tarkkana, ettei erehty- nyt antamaan liian penseää vai- kutelmaa, siitä saattoi seurata ran- gaistus. Mielenkiintoinen on skis- ma Viljo Tarkiaisen kanssa. Siihen Koskenniemi oikeastaan provo- soi tahallaan, sillä Kivi-monogra- fiassaan (1934) hän arvosteli mel- ko suoraan tainelais-tarkiaislaista tapaa lähestyä kirjailijaneroa. Kos- kenniemen mukaan siinä annettiin ulkoisille tekijöille liikaa selitysval- taa eikä osattu arvostaa Aleksis Ki- ven kaltaisen neron tuotantoa hä- nen persoonallisuutensa ilmenty- mänä. Oppositioasenteellaan hän tavallaan raivaa tilaa uuskritiikin lähiluvun metodille, joka teki sit- ten tuloaan sodan jälkeen – tieten- kin sillä varauksella, että uuskri-
tiikki oli sangen kaukana psyko- logisista persoonallisuusteorioista.
Koskenniemi huipensi esityk- sensä kiistämällä jyrkästi, että Alek- sis Kiven psyykkisen romahduksen syynä olisi ollut ”haavoittunut kir- jailijankunnia”. Sellaisen diagnoo- sin ”oheen jokainen Kiven runoili- jaluonteen tuntija varmaan haluai- si liittää suurimman kysymysmer- kin. Kiven koko runous vastustaa sellaista käsitystä, että jotkut epä- edulliset arvostelut – – olisivat voi- neet uhata hänen järkensä valoa”.
Tälle polemiikille paljastuu Häikiön kirjassa sivujuonteena ou- to jälkinäytös. Aina niin uskollinen aseenkantaja (mutta myös voittoisa kilpahakija) Rafael Koskimies ar- vosteli Uudessa Suomessa Kosken- niemen talvisotakokoelman Latu
ja lumessa (1940). Koskenniemi oli aistivinaan arvostelussa kylmäkis- koisuutta (Koskimies oli aina etäi- sen viileä), niin että hän loukkaan- tui sydänjuuriaan myöten ja kehit- ti ystävänsä kanssa katkeran riidan, jossa kumpikaan ei antanut perik- si. Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Koskenniemi meni aivan sekaisin.
Juuri sellainen on haavoittuneen kirjailijankunnian taudinkuva.
Taistelu runouden suunnasta Tätä taustaa vasten voi vain kuvi- tella, millainen järkytys uuden su- kupolven esiinrynnistys sodan jäl- keen oli. Erityisen kipeää teki, kun rintamaan ryhmittyi myös joita- kin liittolaisia eli pettureita ja ta- kinkääntäjiä. Kirvelevin menetys oli suojatiksi mielletty Oulun poi- ka Aaro Hellaakoski, jota uusi su- kupolvi puolestaan käytti sumeile- matta lyömäaseena Koskenniemeä vastaan.
Koskenniemi oli oikeasti vihat- tu hahmo sekä vasemmiston et-
tä kulttuuriliberaalin modernisti- falangin keskuudessa. Hän oli elä- mänsä loppuun asti leppymätön intrigoija, mikä ei voi olla yhä he- rättämättä paitsi kauhua myös ihai- lua. Historian ironiaa on, että kuu- luisan häväis tyskirjoituksen tä- tä ”ideoloogista sotasyyllistä” vas- taan singonnut kulttuuri bolševikki Raoul Palmgren (”Hautakirjoitus Koskenniemelle”) esiintyi seuraa- valla vuosikymmenellä modernis- teja vastaan asiallisesti ottaen sa- moin argumentein kuin Kosken- niemi.
Yhtä asiaa Häikiön ja Kosken- niemen on jotenkin vaikea myön- tää ja ymmärtää. Aika oli ajanut ohi. Koskenniemen kirjallisuuskä- sityksellä suhteessa modernismiin oli rajoituksensa, vaikka en tahdo- kaan väittää asiasta mitään katego- risen lopullista. Koskenniemi suh- tautui 1940–50-lukujen vaihteessa esimerkiksi Rabbe Enckelliin voit- topuolisen myönteisesti samalla kun hän kuitenkin saattoi tyrmätä jonkin yksittäisen runon aika tylys- ti: ”Arvostelija puhuisi vastoin va- kaumustaan, jos hän väittäisi, että hän olisi edellä siteeratusta säkeis- töstä – – saanut syntymään jotain synteettistä, jotain joka muistuttai- si runoa.” Nykylukija tavoittaa si- teeratun runon sisäisen rytmin, kun taas Koskenniemen mielestä siitä puuttuvat lyyrikon rytmilliset ja melodiset keinot.
Toisena esimerkkinä otan tapaus Kafkan, joka pujahtaa Koskennie- men tekstiin aivan ohimennen hä- nen esitellessään vuonna 1949 Val
vojassa piispa Eino Sormusen es- seekokoelmaa Eurooppa valinkau
hassa. Sormusen yhden esseen aiheena on Franz Kafka ja lähinnä hänen Linnansa, jonka suomen- nos ilmestyi vasta vuonna 1964.
Sormusen tulkinta on teologinen, ja varsin elegantti. Koskenniemi kuittaa:
Sen sijaan Sormunen tuskin on voi- nut täysin vakuuttavasti osoittaa, että myös Franz Kafka oli ansainnut sen
’aikamme tulkin’ arvonimen, jonka hän tälle mystiikalla leikittelevälle juu- talaiselle kirjailijalle omistaa. Siihen maineeseen, jonka Kafka kieltämättä on saavuttanut, on kirjallisella snobis- milla ollut runsas osuutensa. Paljon vakavampaa mielenkiintoa ansaitsee Kafkan rotuheimo lainen, ylirabbiini Ehrenpreis, jonka henkilöllisyydestä Sormunen antaa myös hauskan, per- soonalliseen tutustumiseen perustu- van lähikuvan.
Marcus Ehrenpreisin suhteen Koskenniemi saattoi hyvinkin olla oikeassa, mutta harvoin olen tör- männyt noin ymmärtämättömään ja sydämettömään Kafka-resepti- oon kuin yllä olevassa sitaatissa.
”Snobismi” oli Koskenniemen sa- nastossa korkean tason pejoratiivi, eikä ”juutalaisuuskaan” ollut kovin korkeassa kurssissa.
Jälkipyykki
Häikiö, jonka mielestä yleinen kä- sitys Koskenniemestä on väärä, käsittelee esityksensä lopussa Kos- kenniemen ”jyrkän kaksijakoista jälkimainetta”. Miten se suhtautuu
”yleiseen käsitykseen”, jää epäsel- väksi. Koskenniemen kaksijakoi- sella jälkimaineella Häikiö viittaa ensisijaisesti tämän natsivallan ai- kaisiin Saksan-yhteyksiin 1930- ja 1940-luvulla. Ongelmahan oli pal- jolti itseaiheutettu, jonka yhteis- kunta (lue: Paasikivi) hyvitti vuon- na 1948 akateemikon arvolla ja asemalla pian valvontakomission maasta poistumisen jälkeen. Sa- man tunnustuksen saivat myös Ei- no Kaila ja Rolf Nevanlinna, jotka eivät liioin olleet kaihtaneet nat- siaikaista yhteydenpitoa. Kosken- niemen maineeseen siitä jäi haava,
jossa puukkoa on pyöritelty siitä- misin. Siinä ei ole armoa pyydetty eikä annettu.
Yritän hahmotella kahden ny- kyauktoriteetin kautta, miten tä- mä jyrkän kaksijakoinen jälkimai- ne ilmenee: Matti Klinge (puolesta) ja Pertti Karkama (vastaan). Klinge maalailee kokoomateoksessa Kur
kiauran varjo (1985), että Kosken- niemi oli aina vähemmistössä si- vistyksen puolustajana. Sivistyksen vastustajina olivat barbaarilaumat.
”Sekä uusi Saksa että kotimaan oi- keistovirtaukset, kuten AKS, sisäl- sivät kielteisiä puolia mutta vaikut- tivat puhdistavasti. Siksi Kosken- niemi pyrki ymmärtämään niitä pitkälle.” Tulkitsen niin, että Kos- kenniemen ylimysolemus ikään kuin oikeutti hänen ratkaisunsa, mitä ne sitten kulloinkin olivatkin.
Karkama puolestaan kohoaa Suomen kirjallisuushistoriassa (1999) lennokkaaseen tulkintaan, jonka takaa häämöttää yhtä pal- jon Lukács-mystiikkaa kuin itse- ään Koskenniemeä: ”Koskennie- mi asettuu lopulta empimättä kan- sallissosialistisen Saksan kannalle.
Hänen kaunokirjalliseen tuotan- toonsa alun perin sisältynyt erään- laisen kosmisen pessimismin värit- tämä länsimaisen humanismin pe- rintö peittyy suuren murroksen ai- kana totalitaariseen ideologiaan.”
Tarkkaan lukien Koskenniemi osa- si empiäkin, ja väite että hän olisi langennut totalitaarisen ideologian valtaan mystifioi asiaa toiseen ää- rimmäisyyteen kuin Klinge.
Häikiön apologia on karhean pragmaattista eikä hän pyri moraa- liseen hienosäätöön tai sofistikoi- tuneihin erotteluihin à la Klinge ja Karkama, jotka tosin hekin käper- tyvät lopulta omiin henkisiin pote- roihinsa. Häikiö loiventaa Kosken-
niemen syyllisyyttä muun muassa seuraavilla argumenteilla: Kosken- niemi ei omaksunut eikä propa- goinut natsi-ideologiaa, Weimarin kirjailijaliiton varapuheenjohta- jaksi hänet valittiin poissaolevana, jolloin puheenjohtajaksikin vaih- dettiin Hans Carossa, joka ei mis- sään nimessä ollut natsi. Sitä paitsi oikeutetun toiminnan motiivina oli taistelu eurooppalaisen sivistyksen puolesta punaista bolševikkivaaraa vastaan. Avuksi otetaan jopa vertai- lu Olavi Paavolaiseen, joka todis- tellaan ”enemmän” natsimieliseksi kuin Koskenniemi, mikä tässä yh- teydessä on yhdentekevää.
Kaikki tämä voisi mennä lä- pi, mutta yhdessä asiassa Häikiö kaunistelee tai sumentaa asianti- laa. Koskenniemi oli antisemiit- ti, enemmän tai vähemmän. Hän suhtautui ymmärtävästi juutalais- ten syrjintään, joka alkoi lakisää- teisesti viimeistään vuonna 1935 totaalisena virkakieltona ja kiristyi asteittain lopullisen ratkaisun poli- tiikkaan. Koskenniemi vieraili syk- syllä 1935 Saksassa ja julkaisemas- saan matkakirjasessa Havaintoja ja vaikutelmia kolmannesta valtakun
nasta (1937?) hän kallistuu myö- täilemään vallanpitäjien politiik- kaa tässä(kin) suhteessa. Erityisesti häntä kiehtoo Alfred Rosenbergin rotuideologia, jota Koskenniemi nimittää kulttuurifilosofiaksi ja jo- ta hän referoi myötäsukaisesti. Tä- tä Häikiö ei lainaa:
Pohjoisen rodun jaloimpia, historiaa luovia ominaisuuksia ovat Rosen- bergin mukaan kunnian, henkisen vapauden ja velvollisuuden vaatimus- ten korostaminen. Tämän, siveellisiltä ominaisuuksiltaan arvokkaan, valtiota ja kulttuuria luovan rotusielun herät- täminen tietoisuuteen tehtävästään ja puhdistaminen tilapäisten olosuhtei- den johdosta siihen liittyneistä ainek- sista ja ominaisuuksista on Rosen-
bergin mukaan meidän aikamme ja erikoisesti kansallissosialismin suuria tehtäviä. – – Ulkomaalaiselle Rosen- bergin kulttuurifilosofia tarjoaa ken- ties lopultakin suurimman viehätyk- sensä juuri siinä, että se on syntynyt sen omalaatuisen valtiollis-sivistyksel- lisen tahtoilmiön piirissä, joka painaa leimansa nykyisen Saksan elämään ja jota se puolestaan osittain varsin syvällisestikin valaisee.
Häikiö vetoaa näissä yhteyksissä Koskenniemen naiiviuteen ja tietä- mättömyyteenkin. Se ei kuitenkaan estä häntä tarpeen vaatiessa hehkut- tamasta Koskennientä visionäärik- si: ”Teokseen sisältyy huikean oike- aan osunut aavistus siitä, mitä koh- ti – – Eurooppa oli matkalla.” Tämä näky on peräisin vuonna 1931 il- mestyneestä matkakirjasta Sympho
nia Europea a. D. 1931. Kumpaan tässä lopulta pitää uskoa, visionää- ri-Koskenniemeen vai naivisti-Kos- kenniemeen? Jyrkän kaksijakoista!
Kaikista edellä esitetyistä reu- nahuomautuksista huolimatta ha- luan lopuksi korostaa, että Martti Häikiö on tehnyt suuren ja arvok- kaan työn, joka kannatti tehdä. En ole samaa mieltä niiden kriitikoiden kanssa, jotka ovat jo julistaneet, että Koskenniemi joutaakin jäädä histo- rian tunkkaiseen roskakoriin. Teos on sujuvasti kirjoitettu kappale suo- malaista kulttuurihistoriaa, jonka jättämät jäljet vaikuttavat vielä mo- nin tavoin keskuudessamme ja pai- navat leimansa omaankin aikaam- me. Paikoin teos jopa kohoaa koh- teestaan irti kertomaan jotain olen- naista suomalaisesta – ei aina kovin kauniista – mentaliteetista. Tarinas- ta kannattaa ottaa opiksi.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja kir- jallisuuskriitikko.
UUtta tiedekirjassa
Aikuiskasvatus 2009:4. Filosofian näkökulmia aikuiskasvatukseen.
Päätoimittaja Petri Salo
Aikuiskasvatuksen Tutkimusseu- ra. Kansanvalistusseura Forssa 2009, 74 s.
ISSN 0358-6197 EUR 7,5
TUOTENUMERO: 29490 Sis. mm.: Jani Koskela, Kohtaa- misia ja kriisejä läpi ihmiselä- män. Otto-Friedrich Bollnowin eksistentialistisen pedagogiikan ydinkäsitteistä; Katariina Holma, Scheffleriläisiä avauksia aikuiskas- vatuskeskusteluun. Välineellisestä rationaalisuuskäsityksestä luopu- minen keskustelun mahdollisuuk- sien laajentajana; Aini Orava
kangas, Gadamerin filosofisesta hermeneutiikasta; Leena Kakkori, Hermeneutiikka ja fenomenolo- gia. Hermeneuttis-fenomenolo- gisen tutkimusotteen sisäisestä problematiikasta; Petri Salo, Med vuxenpedagogik i tiden. Om att bli människa och medborgare;
Olli Viljanen, Tietoisuustaidot ja mielen ehdollistumat.
Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Mathematica 35:1.
Editor Olli Martio
Finnish Academy of Science and Letters
Helsinki 2010, 333 pp.
ISSN 1239-629X (print), ISSN 1798-2383 (online)
Soft EUR 45
TUOTENUMERO: 29594 Buharov, D. N.
Matka Lapissa syksyllä 1883.
Suom. Marja Leinonen
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ran Toimituksia 1249
Porvoo 2010, 326 s.
ISBN 978-952-222-148-3 ISSN 0355-1768
Nid. EUR 32
TUOTENUMERO: 29600 Dimitri Nikolajevitš Buharov (1853–1889) oli venäläinen dip- lomaatti ja kansatieteen harrasta- ja. Vuonna 1883 hän teki matkan Jäämeren rannikolta Suomen Lap- piin ja Norjan Ruijaan. Kertomus perehdyttää lukijan tarkoin tilas- tollisin tiedoin historiaan, kunkin kunnan väestöön, elinkeinoihin ja kehitysmahdollisuuksiin. Buharo- vin pääasiallisena huolena oli sel- vittää, miten kalastaja- ja porosaa- melaiset selvisivät elinkeinojensa ja -tapojensa murroksessa, mitkä seikat niihin vaikuttivat ja mihin toimenpiteisiin Suomen suuriruh- tinaskunnan tulisi ryhtyä.
Fennia 187:2. Editor Jukka Käyh
köGeographical Society of Finland Sastamala 2010, 50 pp.
ISSN 0015-0010 Soft EUR 17
TUOTENUMERO: 29579 Articles: Kerstin Potthoff, Graz- ing history affects the tree-line ecotone: a case study from Har- danger, Western Norway; Mia Landauer, Tuija Sievänen & Marjo Neuvonen, Adaptation of Finnish cross-country skiers to climate change; Antti Vasanen, Deconcen- tration versus spatial clustering:
changing population distribu- tion in the Turku urban region, 1980–2005.
Finne, Bo
Donatorernas bok. Människorna bakom fonderna i Svenska littera- tursällskapet i Finland
Svenska litteratursällskapet i Fin- land
Skrifter utgivna av Svenska littera- tursällskapet i Finland 733 Borgå 2010, 303 s.
ISBN 978-951-583-193-4
