T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 0 9 69
Edistyksellistä?
Putte Wilhelmsson Elisa Heinämäki: Tyhjä taivas.
George Bataille ja uskonnon kysymys. Tutkijaliitto 2008.
Félix Guattari: Kolme ekologiaa.
Suom. Anna Helle, Mikko Jakonen ja Eetu Viren.
Tutkijaliitto 2008.
Suomessa, jossa valtiovarainmi- nisteri luonnehtii oppositiopoli- tiikkaa ”totuudenvastaiseksi” ja il- meisesti siis hallituspolitiikkaa to- tuudeksi, myös akateeminen sivis- tyneistö on tottunut käyttämään kieltä enemmän lekan kuin pin- setin tavoin. Tästä ajatuksen osu- vuus tietysti kärsii, mutta toisaalta keveämpi mannermainen keskus- telukulttuuri, jossa tupakkaa ja pu- naviiniä kuluu hienovireisten kä- sitteiden keräilyyn, on koettu pel- käksi perhosteluksi. Siitä ei synny mitään painavaa sanottavaa.
Normaali välinpitämättömyys voi myös muuttua kiivaiksi vas- talauseiksi, jos erehtyy vääräs- sä seurassa mainitsemaan vaikka- pa avantgardisti (huokaus) Geor- ge Bataillen tai psykoanalyytikko (syvä huokaus) Félix Guattarin ni- men. Sotien välisen ja niiden jälkei- sen sukupolven radikaaleina edus- tajina he kuuluvat monen mieles- tä muutenkin kahteen ihmisjouk- koon, joista vouhotetaan liikaa.
Tämän ei kuitenkaan pitäisi es- tää ketään etsimästä heidän omis- ta kirjoituksistaan jotain selitystä sille, miksi arvokapina 1930-luvul- la ja uudelleen 1960-luvulla herät- tää yhä kiinnostusta ja kiistaa. Ai- na etsintä ei tuota hedelmällistä tu- losta. Bataille rikkoi monia aikan- sa porvarillisia arvoja, varsinkin
kaunokirjallisessa työssään, mut- ta pohjimmiltaan hänen kirjoituk- sensa palautuvat syvälle porvarilli- sen yksityisyyden ja ikuisuuskysy- mysten piiriin.
Varsinaiseksi muutosvoimak- si ei voi myöskään kehaista Guat- taria, vaikka elämäkerroissa hänen tyypillisiä epiteettejään ovat ”mili- tantti”, ”trotskilainen” tai ”edistyk- sellinen”. Käytännössä hänen edis- tyksensä näyttää olleen sitä hei- kompaa lajia, joka ei – onneksi – ole johtanut kovin paljon mihinkään.
Tärkeintä on odotus
Meitä pakanoita on viime vuosina ilahdutettu monella kirjalla, jois- sa biologi (Richard Dawkins), filo- sofi (Daniel Dennett) tai toimittaja (Christopher Hitchens) tuomitsee uskonnon vaaralliseksi haihatte- luksi.Teologit eivät silti näytä täs- tä hätkähtäneen, närkästyneempiä ovat olleet uskontojen oppisisäl- töön neutraalisti suhtautuvat us- kontotieteilijät. Heidän mielestään vaikkapa Raamatun luomiskerto- muksen tieteellinen kumoaminen ei juuri auta vähentämään, eikä ai- nakaan ymmärtämään ihmisten kiinnostusta hengellisiin elämyk- siin. Tässä mielessä Elisa Heinä- mäen väitöskirja Tyhjä taivas voi- kin olla valaisevampi lukukoke- mus, vaikka se on muodollisesti rajattu Bataillen kaltaiseen erikois- tapaukseen.
George Bataille (1897–1962) oli ranskalaisittain arvostettu filoso- fi ja kirjailija, vaikka titteleistä tar- kemmassa Suomessa kirjastovir- kailijan tutkinto ja suppea essee- tuotanto eivät riittäisi kumpaan- kaan arvonimeen. Kirjoitusten aihepiiri on perustavinta laatua:
kuolema, ja mieluusti väkivaltai- nen kuolema, rakkaus, ja mieluus-
ti eroottinen rakkaus. Kolmas tois- tuva teema on yhteisön dynamiik- ka ja kommunikaatio, jossa elämän mielekkyyden etsintä sivuuttaa pelkkään hyötyyn tai puhtaaseen järkeen nojautuvat perusteet heti, kun henkiin jäämisen välttämättö- mät ehdot on täytetty.
Yhteen summattuna jo nä- mä riittäisivät tekemään Batailles- ta pohjimmiltaan uskonnollisen ajattelijan tai uskontojen filosofin.
Mutta lisäksi hänen taustanaan oli ensimmäisen maailmansodan rin- tamalla koettu katolinen herätys.
Tätä kokemusta Bataille yritti sit- temmin taiteen ja filosofian avulla sovittaa tyhjyyden tunteeseen, joka ei niinkään edeltänyt hetkellistä yh- teyttä Jumalaan. Enemmän se tun- tui sen seuraukselta.
Naurusta kirjoittaessaan Batail- le ei arvellut ilon karkottavan kuo- lemaa vaan, päinvastoin, vahvista- van sen todellisuutta. Jokseenkin samoin hän ajatteli myös Jumalan poissaolosta. Suomessa samaa kris- tillistä perinnettä edusti V. A. Kos- kenniemi, jonka myöhäistuotantoa jotkut ovat jopa erehtyneet luule- maan ateistiseksi. Todellisuudes- sa Heinimäen mainitsema taivaan tyhjyys merkitsi hänelle kaipuun ja odotuksen kasvamista koko elä- mänsisällöksi.
Ero on sitten siinä, ettei odotus Bataillen näkökulmasta täyty. Hen- gellinen toiviotie onkin nyt enem- män vietin kaltaista tyydyttymättö- myyttä. Tai ehkä suomalainen tan- golaulelma, jossa ”sieluni täyttää kaipuu”, koska sen sisällöksi toivot- tu rakkaus paljastui harhakuvaksi.
Ajatuskuvio, jossa meille tuttu ole- minen ja sitä kuohuttavat passi- ot perustuvat johonkin, jota ni- menomaan ei ole, on peräisin He- gelin filosofiasta. Heinimäki antaa
70 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 0 9
kytköksestä seikkaperäisen esityk- sen, mutta koskaan ei voi korostaa liikaa, että viime vuosisadan alun ranskalaisen älymystön hegeliläi- syys on Alexandre Kojéven luen- tojen läpi suodatettua.
Bataillen tavoin Kojéve oli val- tion virkamies, joka eli toista elä- mää Pariisin avantgardististen tai- teilijoiden ja poliittisen äärivasem- miston keskellä, mutta kuitenkin ulkopuolisena. Parhaiten yleisöön upposi Kojèven ”halun” käsite. Se tarkoitti suunnilleen samaa kuin eetos 1800-luvun kirjallisuudes- sa: ihmisen tietoinen elämä on uu- den ja vielä ei-olevan etsimistä, ole- vaan tyytyminen on pelkkää eläi- men selviämiskamppailua.
Yleinen karkeistus Bataillen tuumailusta onkin se, että taiteili- ja ja mahdollisesti myös mystikko
”ylittää” ajattelun rajan, johon filo- sofian ja luonnontieteen kieli jou- tuu juuri käytännöllisen ja kielel- lisen luonteensa vuoksi pysähty- mään. Taide ei kuitenkaan laajen- na tiedon kenttää tieteen tai muun rationaalisen ulkopuolelle. Eihän sellaista ihmepaikkaa ehkä ole sen enempää kuin Jumalaakaan. Mutta se avaa ”haavan”, kuten Heinimäki siteeraa Bataillea, josta kaikki las- kelmalliseen hyötyyn perustuma- ton sietämättömyys, tuhlaus, nau- tinnon etsintä ja merkityksen kai- puu kumpuaa. ”Mikä tahansa kieli voi ilmaista ulkopuolensa”, Heini- mäki kirjoittaa: ”Bataillen erityis- laatu on tehdä tämä shokin tavoin, hetkellisesti pimeyteen tönäisten.”
Kapitalismin kriitikko keksii kielikuvan
1800-luvun saksalaiset idealis- tit ja muut Hegelinsä lukeneet oli- vat pohjimmiltaan romanttisia ka- pinallisia, jotka inhoamansa tek-
nis-teollisen aikakauden vasta- painoksi omaksuivat filosofiaansa monia luontoon ja sen elämän- voimaan viittaavia kielikuvia. Hy- vän esimerkin heidän vaikutukses- taan löytää talousteoreetikko Karl Marxilta. Monen aikalaisen ta- voin Marx ajatteli, että olemassa- olo muodostui orgaanisista koko- naisuuksista, jotka elävän luonnon tavoin kasvoivat oman sisäisen voi- mansa seurauksena ja samalla kor- vasivat jo kuihtuneita osiaan. Niin- pä hän keksi tästä työvoiman ”uu- sintamisen” käsitteen.
Teoreettista matematiikka opiskellut filosofi Gilles Deleuze ja psykoanalyytikko Felix Guatta- ri (1930–92) jatkoivat samoja va- semmistoälymystön kriittisiä pe- rinteitä sata vuotta myöhemmin.
Kirjassaan Mitä filosofia on (1991) he eivät ainoastaan erottaneet tie- dettä ja filosofiaa sillä perusteella, että edellinen tuottaa ”funktioita”
ja jälkimmäinen ”käsitteitä”. Yhtä itsevarmasti he korostivat, että tie- teen kuva fysikaalisesta todellisuu- desta on kuin kuollut ”pysäytysku- va”, mutta sen sijaan filosofia tuo paremmin esiin todellisuudelle se- kä kosmisella että pienhiukkasten tasolla ominaisen elävän liikkeen, muutoksen ja kaaoksen. Fysiikasta omaksumansa kaaoksen vastapai- noksi he loivat myös biologisem- malta kuulostavan ”rihmaston” kä- sitteen. Guattarin yksin kirjoittama Kolme ekologiaa on ajatusprosessin seuraava vaihe.
Nyt ympäristötiede tarjotaan saksalaisen idealismin ja marxi- laisen kapitalismikritiikin luon- tevaksi jatkeeksi. Lisäksi mukana on kelpo annos psykoanalyytikko Freudin myöhäistuotannosta am- mennettua pessimismiä, jossa ih- misen repivimmät, elämän säily-
misen kannalta ristiriitaisimmat vietit ulottuvat talouden ja tekno- logian seurauksena kaikkialle. Suo- malainen kustantaja ehdottaa Kol- mea ekologiaa johdatukseksi filo- sofin tuotantoon varmaankin siksi, että harvoin Guattari on kirjoitta- nut näin montaa selkeää lausetta peräkkäin.
”Ympäristöekologian erityis- piirre on se, että siinä kaikki on mahdollista”, Guattari muistuttaa:
”Niin pahimmat katastrofit kuin mukautuva evoluutio.” Lisäksi
”luonnolliset tasapainotilat tulevat yhä riippuvaisemmiksi ihmisten väliintuloista”. Näin ekologia tietee- nä ja kysymys ympäristöstä poliit- tisena prosessina eivät ainoas taan anna kaivattua konkreettisuutta Guattarin filosofian kielelle. Lisäksi ne näyttäisivät oikeuttavan samaan traditioon kuuluvan radikaalin pe- riaatteen, jossa täsmällisten fakto- jen kritiikin sijaan filosofia ajaa ai- na jotain ajatustavan kokonaisval- taista muutosta.
Toisaalta Kolme ekologiaa ei vieläkään vastaa kysymyksiin, joi- ta parivaljakon tuotanto aina esit- tää lukijalleen. Kuten vaikkapa: mi- tä ihmettä Guattari oikeastaan ajaa takaa lauseellaan ”yhteiskunnalli- selle ekologialle tyypillinen periaa- te liittyy affektiivisen ja pragmaatti- sen viettienergian varaamisen edis- tämiseen eri kokoisissa ihmisryh- missä”?
Kapitalisti varastaa aatteen Guattarin kumppani Deleuze tunsi opintojensa kautta hyvin matema- tiikan historiaa, mutta sai luonnon- tieteelliset lukijansa raivon partaal- le, koska ei ikinä tuntunut suhtau- tuvan Leibnitzin probleemoihin tai Hegelin virheisiin kuten kuu- luu. Hänelle ne eivät olleet tieteen
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 0 9 71 kehityksen myötä ratkaistuja tai oi-
kaistuja asioita, vaan vapaiden as- sosiaatioiden lähteitä jossakin fi- losofian hermeettisessä luomis- tilassa. Sama kokeellisen sanatai- teen luonne teoreettisen filosofian kustannuksella rasittaa ja värittää myös Kolmea ekologiaa.
Kirja on kiinnostava esimerk- kinä ekologian rajanylitykses- tä filosofiaan pari vuosikymmen- tä ennen kuin kaikki puhuivat il- mastonmuutoksesta. Mutta pam- flettina mielenmuutoksesta, jota ympäristön tilan arvio edellyttää, se sortuu keikarointiin itse asioi- den kustannuksella. Tarve Guatta- rin mainitsemaan ”uuden tyyppi- seen ekosofiaan”, jonka teoria, käy- täntö, etiikka ja estetiikka korvai- sivat vanhat poliittis-uskonnolliset liittoutumat, on varmaan yhä ole- massa. Mutta ei sitä lopulta myynyt maailman tietoisuuteen ranskalai- nen vasemmistofilosofia, vaan sen jyrkimmin arvostelemia instituuti- oita edustanut yhdysvaltalainen va- rapresidentti.
Filosofin näkökulmasta tämä ei tosin tarkoita sitä, että kapitalis- mi taas korjaa itseään, kuten se on tehnyt niin usein Marxin jälkeen.
Ranskalaisittain ajateltuna kyse on pikemminkin ideoiden haltuun- otosta, joka todelliset muutokset estämällä vain loiventaa tietä kur- juuteen. Aika näyttää.
Kirjoittaja on toimittaja.
Jäähyväiset, joita ei koskaan kunnolla sanottukaan
Kati Katajisto
Max Engman: Pitkät jäähyväiset.
Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen. WSOY 2009.
Kuluneena vuonna on juhlittu Suomen poliittisen olemassaolon 200-vuotista taivalta. Professori Max Engmanin kirjaa Pitkät jää- hyväiset voi pitää sekä juhlakirja- na että hänen aikaisempien tutki- mustensa eräänlaisena yhteenveto- na. Kirjan punaisena lankana kul- kee kertomus Suomen ja Ruotsin välisistä pitkistä jäähyväisistä. Kir- jan nimi juontaa ns. Ruotsin perin- nön pitkästä säilymisestä Suomes- sa, ja tavallaan sen voi katsoa olevan voimissaan yhä tänäkin päivänä.
Suomen samankaltaisuus verrattu- na muihin Pohjoismaihin on yhtä petollisen helppoa huomata kuin
”kenguru smokingissa”, kuten Eng- man toteaa lainaten salapoliisikir- jailija Raymond Chandleria. Tä- tä ongelmavyyhtiä Engman lähtee kirjassaan tarkastelemaan analyyt- tisesti ja useasta eri näkökulmasta.
Monikerroksisesta ja vaikeasti avattavasta tutkimusongelmasta ei edes yritetä tehdä yhtenäistä kerto- musta, mikä on epäilemättä oikea valinta. Näin tehdään parhaiten oikeutta kysymykseen ns. ruotsa- laisuudesta tai Ruotsin perinnöstä Suomessa. Kiehtova kysymys, joka on jo pelkästään käsitteiden tasolla vaikeasti haltuunotettavissa. Eng- manin, kuten monen muunkin nykyisen tutkijan, mukaan Suomi oli täysin Ruotsiin integroitunut alue. Itse asiassa Suomi oli muka- na Ruotsissa, Ruotsin valtakunnan
muodostumisessa, alusta asti, vaik- ka alueellista tietoisuutta Suomesta kokonaisuutena esiintyikin. Myös käsitykset siirtomaasuhteesta, joi- ta niitäkin on joskus esitetty, Eng- man torjuu. Suomessa ei ole mitään paikkoja, joita pidettäisiin siirto- maavallan ajan muistomerkkeinä.
Onkin tavallaan virheellistä puhua Ruotsin perinnöstä, koska kyse on samalla suomalaisten omasta pe- rinnöstä – vaikka suomalaiset ei- vät usein osaa tai halua tätä omana perintönään pitääkään tai ovat vain valikoiden omaksuneet sen omak- seen ja nostrifioineet eli ”meikäläis- täneet” sen. Tosin nostrifioinnista puhuminen on tavallaan harhaan- johtavaa, jos katsotaan, että Suomi oli alusta alkaen osa Ruotsia. Mik- si jo omaa ”meikäläistettäisiin”. Asi- oiden selventämiseksi termin käyt- täminen lienee kuitenkin paikal- laan. Vaihtoehtoisesti voisi puhua uudelleen nimeämisen logiikasta.
Monet asiat oli uudelleen nimettä- vä joko ruotsalaisiksi tai suomalai- siksi maiden eron jälkeen. Visainen ongelma, josta jo aikalaiset itse oli- vat tietoisia.
Ruotsalaisuus ja suomalaisuus kietoutuvat toisiinsa niin, että niitä on vaikea erottaa toisistaan, vaikka vuoden 1809 eron jälkeen yhteises- tä perinnöstä lähdettiinkin raken- tamaan kahta erillistä kokonaisuut- ta. Engman toteaakin, että nimen- omaan ”historiankirjoituksen teh- täväksi jäi etsiä erilaisuutta siitä yhtäläisyydestä ja yhteisestä, jota sekä suomalaiset että ruotsalaiset pitivät yhteiskuntansa perustana”.
Engman ei myöskään jätä epä- selväksi, että vuosi 1809 on Suo- men historian Arkhimedeen piste.
Siirtyminen Venäjän alaisuuteen merkitsi maan historian suurin- ta muutosta. Venäjän valloittaessa
