Kirjallisuutta
tostaan likemmäs 200 verbiä, joilla auto- matiivinen käyttö on yksinomaista. Ver- beistä osan sijoittuminen tähän ryhmään voi johtua aineiston rajallisuudesta, kuten Koi- visto itsekin toteaa. Tämä koskee eritoten refleksiivishakuisia automatiiviverbejä, joil- la ei NS:n esimerkkiaineistossa ole puhtaas- ti refleksiivistä käyttöä. Valtaosa puhtaasti automatiivisista verbeistä on passiivishakuí- sia, ja niille puhtaasti passiivinen tulkinta tuntuu monasti lähinnä teoreettiselta mah- dollisuudelta. Jakson lopuksi Koivisto esit- tää joukon täsmennyksiä automatiivin käsit- teeseen. Näihin täsmennyksiin ei voi olla kuin tyytyväinen, ja Koiviston melko tiuk- kaan johto-opilliseksi, deverbaaliseksi kate- goriaksi rajoittama automatiivi-käsite on vannasti käyttökelpoisempi kuin se puh- taasti Semanttinen määritelmä, josta itse kymmenen vuotta sitten lähdin liikkeelle.
Tähän täsmennettyyn määritelmään noja- ten Koivisto toteaa myös semanttisen luo- kittelun yhteenvedossa, että automatiivista tilannetta ei ole olemassa, koska automatii- visuus on vain kielen tasolla esiintyvä il- miö, jolla ei ole vastinetta kielenulkoisessa maailmassa. Tämä yhdistää sen passiiviin, kun taas refleksiivillä tällainen kielenulkoi- nen vastaavuus voidaan todeta. Passiivi ja automatiivi ovat siis kielen tasolla esiinty- viä kausaatiotilanteen vaihtoehtoisia syn- taktisia ja morfologisia rakenteita. Päätelmä on looginen, ja minun lienee se pakko hy- väksyä, vaikka olenkin itse puhunut auto- matiivisista tilanteista (event) aktiivisten (action) vastapoolina ja käyttänyt tällöin automatiivia semanttisena kategoriana.
Loppuluku (ennen sivun mittaista ››Lopuk- si››-lukua, jossa Koivisto vielä muistuttaa yksiselitteisten semanttisten rajojen vetämi- sen vaikeuksista) on erittäin hyvä yhteen- veto UtU-verbien semanttisesta luokittelus- ta, ja siitä saa myös hyvän yleiskuvan ky- seisestä johdostyypistä. Lyhyesti esitetään myös merkitysfrekvenssejä, jotka ovat siinä mielessä suuntaa antavia, että aineiston esi- merkkilauseiden perusteella ei liene mah- dollistakaan (tuskin millään) päästä tyhjen- tävään luokitteluun; semminkin kun ryh- missä on runsaasti päällekkäisyyttä.
506
Vesa Koiviston tutkimus on perinpohjai- nen selvitys yhden verbijohdostyypin se- manttisista ominaispiirteistä. Erityisen an- siokas se on teoreettiselta tarkastelultaan refleksiivisyyteen liittyvän semantiikan ja derivaation käsitteiden täsmentäjänä.
ULLA-MAUA KULONEN
Maistuuko ››Sahlin olevaist››?
JAAKKO SIVULA Sahlin olevaíst. Lahden seu- dun murresanasto. VAPK-kustannus. Hel- sinki 1991. 234 s. ISBN 951-37-0557-9.
Jaakko Sivula on koonnut Sahlín olevaist -teokseen vanhaa murresanastoa Hollolasta (ja Lahdesta), Asikkalasta, Heinolasta, Nas- tolasta, Orimattilasta, Kärkölästä, Koskelta Hl., Lammilta ja Padasjoelta. Aineisto on poimittu enimmäkseen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen murteiden sa- na-arkistosta. Varsinainen sanasto-osa kä- sittää 2 885 hakusanaa. Kussakin hakusa- nassa on tarpeen mukaan selitetty sanan merkitystä ja tavallisesti esitelty sanan mur- rekäyttöä myös lause-esimerkein. Lisäksi kirjassa on 11 hieman pidempää tekstikat- kelmaa muutamasta alueen pitäjästä (yh- teensä n. 12 sivua) sekä lyhyt selvitys litte- raatiosta ja keskeisistä murrepiirteistä (run- saat 2 sivua). Tekijän suunnitelmissa ollut laajahko katsaus vanhan murteen ja paikal- lisen nykypuhekielen piirteisiin on lopulli- sessa toteutuksessa jäänyt pois.
Alkusanoissa tekijä toivoo, ››että murre- opasta voidaan käyttää eriasteisissa oppilai- toksissa oheislukemistona ja hakuteoksena ja että päijäthämäläiset kansankielen ja -pe- rinteen sekä muun kotiseututyön harrastajat löytävät siitä virikkeitä» (s. 7). Tämä toivo- mus onkin oivallinen lähtökohta murresa- nastolle: sen pitäisi pystyä tarjoamaan elä- myksiä myös aivan tavalliselle ihmiselle, ehkä myös saada kiinnostumaan kotiseu- dusta ja siitä elämänpiiristä, josta murre
kertoo. Kansanomaisuus saattaa olla kuiten- kin myös vaikea lähtökohta; lukijakuntana
››kansa›› on varmasti heterogeenisempi kuin vaikkapa joukko fennistejä.
Tunnen itse lukeutuvani tuohon Sivulan toivomaan lukijakuntaan, ja niinpä pohdin- kin lukiessani erityisesti sitä, miten hyvin kirja sopii toivottuun tehtäväänsä, tavalli- selle päijäthämäläiselle lukijalle.
Kirjan esimerkistö on valtaosin Hollolas- ta, minkä Sivula selittää johtuvan siitä, että Hollolasta on kerätty eniten aineistoa. Sivu- la kuitenkin toteaa, että ››alue on ollut sa- nastoltaan melko yhtenäinen» (s. 230), jo- ten hollolalainen sana on tavallisesti tuttu myös naapurimurteissa. Alueen sanasto on- kin varsin yhdenmukainen, mutta varsinkin eräät leimalliset, usein toistuvat äänteelliset erot aiheuttavat varmasti sen, että osa päi- jäthämäläisistä lukijoista ei koe esimerkkejä omaksi murteekseen. Esimerkiksi orimatti- lalaisen lukijan voi olla suorastaan vaikea ymmärtää sellaisia kohtia kuin tulintikku- Iuolahan se piletiär ranssil Ctulitikkulaatik- kohan se pidetään uunin reunuksella', s.v.
ranssi), koska diftongiutuminen ja dzn vas- tine l eivät yleensä kuulu orimattilalaiseen puheeseen. Kirjan Hollola-keskeisyyttä ko- rostaa sekin, että jälkiosan ll pidemmästä tekstikatkelmasta peräti neljä - vieläpä kaikkein pisimmät - on Hollolasta; Koskel- ta Hl. ja Lammilta ei ole näytettä lainkaan.
Murrekirjoihin ja murresanakirjoihin on ollut tapana liittää selvitys litteraatiosta ja keskeisistä murrepiirteistä. Varsinkin mur- repiirteitä esitellään toisinaan hyvinkin yk- sityiskohtaisesti, kuten esim. Tammelan ja Nurmijärven murrekirjoissa (Lehtimäki 1989, Itkonen 1989). Jonkinlaista kansan- omaista sävyä tavoittelevissa murreteoksis- sa kielitieteellistä selvittelyä on huomatta- vasti vähemmän (esim. Granfors 1991) tai se on yritetty jotenkin kansankielistää (esim. Eskelinen 1985). Myös Sivula on va- linnut murteen esittelyssä suppean linjan, jossa vain mainitaan muutamia piirteitä.
Yhtä yksityiskohtaa - deminutiivijohdoksia - on kuitenkin esitelty hämmästyttävän laa- jasti, kun taas mm. diftongiutumisesta - hy- vin keskeisestä piirteestä - ei ole mitään
Kirjallisuutta mainintaa. Joitain erityisiä hollolalaisuuksia on taas esillä.
Suurin osa tavallisista lukijoista kaiketi ohittaa kielitieteelliset selvitykset tai niistä huolimatta ihmettelee esim. merkintöjä ettei järim pulota (s.v. aamukahea), ja piessyk kusta piehä (s.v. aamuyö) (lihavoinnit P.
P.). Edellä mainituissa kohdin litteraatiota olisi voinut karkeistaa, kun kerran karkeis- tusta on joka tapauksessa tehty (s. 233).
Äänne- ja muoto-opillisia erikoisuuksia oli- si ollut parempi selostaa enemmän itse esi- merkkien yhteydessä. Selvennystä kaipaisi mm. seuraaviin tapauksiin: sool ('se ol', s.v.
enämmen) ja noon ('ne on', s.v. haani).
Kirjoittaja on ilmeisesti tarkoituksellises- ti valinnut linjan, jossa sanojen merkityk- senselityksiä tai muita kommentteja on niu- kalti (s. 232). On tietenkin oikein tarjota lu- kijalle oivaltamisen ilo, mutta toisaalta lu- kemisen kannalta voi olla kohtalokasta, jos kovin usein täytyy ponnistella ymmärtääk- seen. Ainakin minä sain toisinaan ko- vastikin mietiskellä, enkä aina ymmärtänyt sittenkään. Mm. monien sanontojen ydin jäi välittymättä, esim. 01 nii laiha ku henk- haukka (s.v. henkihaukka), Yhlelcsän yätä kurk hyhmiä hyppiää (s.v. hyhmä). Yhä ih- mettelen, mitä mahtaa tarkoittaa mm. kurra tai pentyä. Pohdin myös, onko joidenkin sanojen ymmärtäminen etenkin nuoren lu- kijan ongelma: ymmärtääkö vanhempi lu- kija keskimäärin paremmin esim. sanat kaa- pekakku (s.v. rapsinpulla) ja onka, joita itse en tajunnut ilman Nykysuomen sanakirjan apua?
Kommenttien vähäisyys tekee sanaston käyttämisen joskus hyvinkin työlääksi. Esi- merkiksi hakusanassa armo2 on mainittu lause ››Armovvarsíiten alla (oli) nyttiet››.
Jos haluaa selvittää, mitä nyttiet tarkoittaa, pitää ensin pystyä päättelemään oikea ha- kusana nyte. Vähin palvelus lukijalle olisi ollut viittaus: ks. nyte. Käypä niinkin, että (ainakin minulle) vierasta sanaa ei ole seli- tetty eikä se myöskään ole hakusanana. Ha- kusanoiksi ei tietenkään ole ollut tarkoi- tuskaan ottaa kaikkea mahdollista, mutta jo pienikin sananselitys riittäisi, tyyliin ves- kunoit 'luumuja' (s.v. puoti).
Kirjallisuutta
Ehkä yksi syy, miksi selityksiä on niin vähän, on se, että sanat ja sanonnat ovat kirjoittajalle itselleen niin tuttuja. Sivula selvästikin tuntee aineistonsa erittäin hyvin, ja hänellä näyttää olevan vankka tietämys myös entisajan maaseutukulttuurista. Mur- teen sanastoa kuvattaessa onkin luontevaa kertoa hieman myös vanhan ajan elämästä, siihen tapaan kuin esim. hakusanoissa hara ja kirvesaita. Tällaistakin tietoutta teoksessa voisi olla paljon enemmän; mm. sellaisia (vanhemmalle lukijakunnalle tuttuja?) kä- sitteitä kuin itsellinen olisi voinut tarkentaa.
Sivulalla on tapana sisällyttää myös seli- tyksiinsä murresanoja, jotka hän osoittaa lainausmerkein (tässä korvattu puolilainaus- merkein): ››Niist kuvisthan ne kävel niit Cmettäksiä' ja 'terrejä') ampuamas›› (s.v.
kävellä). Tapa tuntuu ihan hauskalta silloin, kun lukija ymmärtää selitykseen sisältyvän murresanan. Mutta jos sana onkin vieras, käy helposti niin, että sen tulkitsee väärin:
Kun ahdinko-hakusanan esimerkistössä on lause ››Siit se tul sellain ahlinkojos huonee- seen toi ”katittan” vyötettäväksi››, saattaa lukija äkikseltään hahmottaa 'katittan' ka- ritsaksi (kuten minulle kävi) tai vaikkapa katiskalcsi. Lukijanhan pitäisi ymmärtää et- siä hakusana katitsa. Vai pitäisikö?
Kirjan käyttäjän kannalta keskeinen asia on hakusanojen muoto, joka vaikuttaa mm.
siihen, mitä kirjasta voi löytää ja miten hel- posti etsiminen sujuu. Sahlin olevaist -teok- sessa hakusanana on tavallisesti murremuo- don äänteellisesti yleiskielistetty asu. Sen alapuolella on mainittu yleiskielinen sana- vastine, jos sanan yleiskielinen merkitys on eri kuin murteessa (esim. murt. kasva 'kas- vu`). Murreasu käy yleensä ilmi vain esi- merkkilauseista, mutta joskus se on kuiten- kin mainittu erikseen (esim. karvikaínen).
Hakusanan äänteellinen yleiskielistäminen tuntuu keinotekoiselta sellaisissa tapauksis- sa, joissa sana ei ole lainkaan yleiskielestä tuttu (esim. katitta -› katitsa, öylöi 'eilinen' -› eileinen). Toisaalta on epäjohdonmu- kaista, että kaikkien sanojen äänneasua ei ole yleiskielistetty: esim. arra 'aura' löytyy vain kohdasta arra. Joskus hakusanaksi on
valittu rinnakkaisista murreasuista nimen- omaan se, joka ei ole yleiskielinen, esim.
elli ”eli” (murt. elli tai eli). Lukijan on siis hieman konstikasta omaksua teoksen haku- sanasysteemi, mutta vaikea myös on väittää jotain muuta systeemiä ehdottomasti pa- remmaksi. Ehkä kuitenkin lukijaa palvelisi paremmin sellainen käytäntö, jossa kaikki hakusanat olisivat murreasuisia; sitä voisi täydentää erillinen yleiskielinen sanaluet- telo, joka viittaa murrehakusanoihin (ks.
esim. Granfors 1991).
Olen maininnut varsin monia erilaisia li- säyksiä, jotka mielestäni tekisivät kirjasta helpomman käyttää. Selityksien lisääminen kuitenkin kartuttaisi myös kirjan sivumää- rää, ja toisaalta taas kovin suuri sivumäärän kasvu heikentäisi kirjan luettavuutta: tiilis- kiveen ei ole helppo tarttua. Voisiko tekstiä sitten jollain keinolla vastaavasti lyhentää?
Yksi vaihtoehto olisi karsia hakusanojen määrää. Karsiminen olisi tietysti sääli, mut- ta toisaalta teos ei tällaisenaankaan pyri ole- maan täydellinen sanastonkuvaus vaan va- likoima; Sivula itse toteaa, että kaikkien sa- nojen kuvaus olisi tehnyt kirjasta ainakin kymmenen kertaa laajemman (s. 230). Mit- kä sanat voisi jättää pois, on ongelmallista päättää, sillä jokainen sanatieto on tietysti sinänsä arvokas. Kaikki hakusanat eivät to- sin ole yhtä antoisia: joissain ei ole lainkaan lause-esimerkkiä (esim. heinämerssi) ja joissain on ››lause-esimerkkinä›› vain sana itse (esim. henkikuula). Sanojen harvinai- suus tai tavallisuus (miten se tulkitaankin) voisi olla yksi karsimiskriteeri, mutta tässä kohdin käytäntö näyttää jo nyt olevan se, että hyvin tavallisista sanoista (esim. ver- beistä olla, tulla) esitellään lähinnä vain nii- den omaperäistä, erikoista käyttöä. Hieman tilansäästöä voitaisiin ehkä saavuttaa joitain hakusanoja yhdistelemällä: esim. 'hankike- liä' tarkoittavat hankikannate, hankikanne, hankíkantonen voisivat olla saman hakusa- nan alla, kun ne joka tapauksessa ovat luet- telossa peräkkäin.
Jos hakusanojen määrä olisi pienempi, voisi jäljelle jääviä sanoja käsitellä tarkem- min. Tällöin olisi mahdollista myös selvi- tellä esim. rinnakkaisasujen yleisyyssuhteita
(esim. koıja ~ korjo ~ korju), joista nyt on kovin vähän tietoa. Esitystä olisi tarpeen laajentaa myös siten, että hakusanassa mai- nituista eri äänneasuista olisi jokaisesta vä- hintään yksi lause-esimerkki (vrt. esim. ap- teekki, enste, kardemumma, kesäntö, joissa esimerkkejä vain yhdestä mainitusta ään- neasusta). Myös lisätieto sanojen käytöstä olisi tervetullutta: Onko sanaa käärme käy- tetty vanhastaan lainkaan, kun kerran mato on 'käänne'? Onko käpyå aivan yleisesti kutsuttu käpyselcsi, sillä kohdassa käpynen on esimerkkinä vain sananlasku? Erityisen hyödyllistä olisi lisätä viittausten määrää tuntuvasti: kun kerran sekä kinkeril että kinkeri2 tarkoittavat jotain muuta kuin 'kin- kerit', miksi niissä ei voisi viitata hakusa- naan papistot 'kinkerit'? Joitain Viittauksia teoksessa toki onkin.
Lukukokemukseen vaikuttaa myös kirjan ulkoasu. Kotiseutuhenkiseen kirjaan olisi sopinut kansikuvan lisäksi muitakin valoku- via, joista ainakin vanhimmat lukijat voisi- vat tunnistaa tuttuja paikkoja, ehkä henki- löitäkin. Valokuvia korvaavat Irma Nissisen mainiot, humoristiset piirrokset, jotka siellä täällä mukavasti pysäyttävät sanaluettelon tasaisen virran. Jokaiseen piirrokseen liittyy sanonta, mutta jostain syystä piirrosta ei ole sijoitettu sen hakusanan välittömään lä- heisyyteen, jonka esimerkistössä kyseinen sanonta on mainittu.
Olisi ollut kiintoisaa nähdä, millaiseksi Sahlin olevaist -teos olisi muotoutunut, jos se olisi ilmestynyt tekijän alkuperäissuun- nitelmien laajuisena. Näin suppearnrninkin toteutettuna teos on tarpeellinen: olen ha- vainnut monen Lahden seudun asukkaan väheksyvän murrettaan, mutta tämä sanasto osoittaa, kuinka eloisaa alueen kieli itse asiassa on ollut. Valitettavasti enää kuulee vain harvoin sellaisia värikkäitä ilmauksia kuin esim. Se ol aina kahvin ahkera (s.v.
ahkera). Antoisinta kirjassa onkin itse ai- neisto, erityisesti monet sanonnat, jotka ovat makoisaa luettavaa jokaiselle, mutta erityisesti vanhan polven hollolalaisille.
PÄIVI PITKÃNEN
Kirjallisuutta LÄHTEET
EsKELıNEN, UNTo 1985: Kieljkiärylöetä.
Savolainen sanakirja. Kustarmuskiila Oy. Kuopio.
GRANFORS, HENRY 1991: Porilaist prohtaa- mist. Murrepakinoista sanakirjaksi.
Satakunnan Kiı jateollisuusOy.
ITKONEN, TERHO 1989: Nurmijärven mur- rekixja. Kotiseudun murrekirjoja 10.
SKST 498. Helsinki.
LEimMÅkı, PEKKA 1989: Tammelan mur- rekiıja. Kotiseudun murrekiijoja 11.
SKST 512. Helsinki.
Juhlakirja ja kartta
Kielitieteen kentän kartoitusta. Toimittaneet EsA IrıcoNEN, ANNEu PAJUNEN ja TıMo HAU- kıom. Turun yliopiston suomalaisen ja ylei- sen kielitieteen laitoksen julkaisuja 39. Tur- ku 1992. 225 s.
Esa Itkonen, Anneli Pajunen ja Timo Hau- kioja ovat toimittaneet artikkelikokoelman, joka teoksen esipuheen mukaan juhlistaa It- kosen 10-vuotisen apulaisprofessoriuden ohella Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuh- laa. Teos on kuudentoista artikkelin kooste
kieı enm ı kimuksen ıaidas ıa ıaiıaanl. Ehkä
vähän laajemminkin.
l Artikkelit ovat seuraavat: Raimo Anttila:
Etymologiasta - esimerkiksi, Timo Hauki- oja: Eleistä ja niiden suhteesta kieleen, Tuo- mas Huumo: Kontrastiivinen tutkimus, kie- litypologia ja sanajärjestys, Esa Itkonen:
Arvovapauden vs. arvosidonnaisuuden on- gelma kielitieteen historiograñassa, Esa It- konen: 'Analogian' käsite ja sen rooli kog- nitiivisessa kielitieteessä, Esa Itkonen: Kie- litieteen filosofian ”ikuisuuskysymysfi ha- vaintoja vuoden 1976 jälkeisestä keskuste- lusta, Kristiina Jokinen: Pragmatiikka ja dialogien hallinta, Tapio Korte: Pronominin kvasi-indikatorisesta tulkinnasta, Pirkko Kukkonen: Foneettiset poikkeamat afaatti- sessa puheessa, Martti Nyman: Kaukana ja
