124 niin & näin 2/2013
otteita ajasta
A
jattelu ja politiikka muodostavat eris- kummallisen, jatku- vasti tukkanuottasilla teutaroivan pari- valjakon. Yleisö arpoo mielellään, kumpi on missäkin tapauksessa saanut niskaotteen. Olivatko esimer- kiksi reaalisosialismit Marxin aja- tusten johdonmukainen seuraus? Vai toimiko aate vallanpitäjien hallinto- välineenä?Kun Jyväskylässä alkuvuodesta juhlistettiin ”Totalitarianism and Ideological Politics” -seminaarissa Hannah Arendtin Totalitarismin synnyn tuoretta suomennosta, kiin- nosti väkeä kysymys ajattelun ja po- litiikan suhteesta.
Ajattelun ja politiikan historian ikimuistoinen ja traumaattinen hahmo on Martin Heidegger, joka tunnetaan sekä ontologisiin kysy- myksiin keskittyneenä teoreetikkona että kätensä 1930-luvun politiikassa lianneena natsina. Toisten mielestä Heideggerin ajattelu ja poliittinen aktiivisuus ovat saman kolikon kään- töpuolia, kun taas toiset pitävät nat- sismia suuren ajattelijan mutta poli- tiikan maailmaa ymmärtämättömän miehen hairahduksena.
Entäs Heideggerin poliittinen teoria? Susanna Lindberg tarjosi luennan Heideggerin vuosien 1933–1934 Hegelin oikeusfilosofiaa käsitelleistä luennoista, joissa Hei- degger poikkeuksellisesti keskittyi poliittiseen teoriaan. Luentosarjassa on tavatonta, että siinä missä Hegel esiintyy Heideggerilla yleensä esi- merkkinä filosofisesta vastustajasta, Heidegger valitsi hänet tällä kertaa
strategiseksi liittolaisekseen. Kun Carl Schmitt tokaisi, että Hegel kuoli Hitlerin noustua valtaan, Hei- degger vastaa luennoissaan Hegelin pikemminkin vasta silloin alkaneen elää.
Luennot oikeushistoriasta pal- jastavat Heideggerin ja Hegelin vä- lillä useita yhtymäkohtia, joista ehkä keskeisin on valtio korkean meta- fyysisen totuuden ruumiillistumana.
Heidegger antaa Hegelille arvoa, koska hän ei pidä aitoa vapautta yk- silön asiana vaan ajattelee sen nou- sevan kollektiivisesta tunnustami- sesta. Lindbergin mukaan miesten läheisyyteen kätkeytyy kuitenkin suuri etäisyys. Toisin kuin Hegelille, Heideggerille kansalaiset eivät ole va- paalla tahdolla varustettuja subjekteja.
Heidegger ei myöskään näe Hegelin tavoin ihmisten suhdetta valtioon traditionaalisena patrioottisena rak- kautena vaan puhuu siitä poliittisen koulutuksen termein. Lisäksi Hei- deggerin Hegel-luennassa on selviä aukkoja, sillä Heidegger jättää suuren osan Hegelin Oikeusfilosofiasta käsit- telemättä. Näkyvimmin tulee ohi- tetuksi sen keskeinen, eettistä järjes- telmää koskeva luku.
Heideggerin valtiokäsitys sopii yhteen hitlerismin kanssa. Hei- degger luennoi valtiosta totuuden inkarnaationa sekä siitä, miten kaikki kysymykset katoavat kansan tuntiessa rakkautta johtajaan. Kum- mallista kyllä tämänkaltaiset aja- tukset sointuvat jopa paremmin yhteen natsismin kuin Heideggerin itsensä kanssa. Lindberg huomautti, että olemisen puhdas läsnäolo val- tiossa ja kaikkien kysymysten ka-
toaminen ovat vastakkaisia Heideg- gerin normaalille kysyvän asenteen korostamiselle ja teesille olemisen kätkeytyväisyydestä. Lindberg joutui lopulta toteamaan, ettei Hei- deggerin Hegel-luennoista löydy lupaavaa poliittista teoriaa sen pa- remmin kuin erityisen mullistavaa Hegel-tulkintaakaan. Heidegger pikemminkin tyytyy vain keskit- tymään valtion ontologiseen koh- talokkuuteen sen sijaan, että esi- merkiksi erittelisi valtion käsitettä ja vallanjakoa tai muita valtioon liittyviä poliittisia kysymyksiä. Lu- ennot voidaan nähdä yhtenä lisänä Heideggerin omaan filosofiaan.
Likaisen empirian maailmassa
Arendtia ei voi syyttää Heideggerille ominaisesta onttisia yksityiskohtia vieroksuvasta kaukotaittoisuudesta.
Tuija Parvikko esitelmöi siitä, miten totalitarismin syntyhistoriaa jäljit- täessään Arendt löysi tiensä buurien perin konkreettisen rasismin ää- relle. Arendtin keskeinen väite on, että imperialismin aika mahdollisti natsismin. Natsit eivät suinkaan ensimmäisinä ottaneet rotua poli- tiikan teon periaatteeksi, vaan siitä oli jo kosolti esimerkkejä Afrikasta, etenkin Etelä-Afrikasta. Buurit, jotka eivät ikinä unohtaneet afrikkalaisen toiseuden kohtaamisen aiheuttamaa ensikauhistustaan, eivät voineet kuvitella kuuluvansa samaan lajiin mustien villien kanssa. Tämä jär- kytys toimi myöhemmin perustana rotuerottelulle, kun buurit oppivat, että jo pelkällä väkivallalla ihmiset
Janne Säynäjäkangas
Totalitarismi on ruma sana
2/2013 niin & näin 125
otteita ajasta
voidaan jakaa rotuihin ja oma kansa nostaa muiden yläpuolelle.
Konkreettisen historian ja sen väheksyttyjenkin yksityiskohtien nostaminen aatehistorian edelle on vain yksi esimerkki Arendtin puh- taiden ideoiden maailmaa kohtaan osoittamasta epäluuloisuudesta.
Eksplisiittisemmin tämä näkyy Arendtin ideologiakritiikissä. Esi- telmässään ”The Politics of No- velty: Idea and Ideology in Arendt and Badiou” Jussi Backman ver- taili Hannah Arendtin ja Alain Badioun käsityksiä. Arendtilla ei riitä ymmärrystä ideologioille, jotka olivat hänelle ennen kaikkea totalitaaristen liikkeiden poltto- öljyä. Hänelle ideologinen idea ei ollut idea Platonin tai Aristoteleen tarkoittamassa mielessä, vaan his- torian kulkua selittävä totaalinen periaate, joka sisältää historian logiikan. Näin ideologisessa ajat- telussa kaikki partikulaariset his- torialliset tapahtumat päätellään yhdestä ainoasta ideasta, jonka tieltä tulkinnan ja empirian kal- taiset sotkuiset hidasteet väistyvät.
Arendt ajatteli, että koska logiikka voi toimia jopa täydellisessä yksi- näisyydessä, logiikkaan perustuvina ideologiat vetoavat etenkin vieraan- tuneisiin ihmisiin. Niinpä yksinäi- syyden lisääntyminen onkin oivaa kasvualustaa totalitaristisille liik- keille. Virtaviivaistusvimmassaan ideologinen totalitarismi sivuuttaa empiiristen faktojen kontingenssin ja ihmisolentojen ennustamatto- muuden. Näin ideologiat muut- tuvat ihmisen uutta luovan kyvyn tukahduttamisen välineiksi.
Vallankumous ja sen hämärtäjät
Arendtin äkkiväärä ideologiavas- taisuus ei saa vastakaikua Badioulta.
Slavoj Žižekin tavoin Badiou tähtää ideologisen politiikan uskottavuuden palauttamiseen. Backmanin mukaan tässä ei kuitenkaan ole tarkoituksena stalinismin tai maolaisuuden rehabi- litaatio, sillä sekä Žižek, että Badiou pyrkivät välttämään totalitarismin ja politiikan ennalta määräytymisen vaarat. Badioun ja Arendtin pe- rustava erimielisyys löytyy kenties tärkeimmästä totalitarismin historiaa koskevasta kysymyksestä: miten to- talitarismit suhtautuvat ideoihin, joiden nimissä niihin johtaneet val- lankumoukset tehtiin? Badiou ei hyväksy ajatusta, että ”ideologinen”
idea olisi itsessään totalitaristinen.
Badioulle 1900-luku oli ideologinen ja vallankumouksellinen vuosisata, sekä hyvässä että pahassa.
Badioun selitystä totalitarismille voi etsiä hänen subjektia ja évène- mentia, ’tapahtumaa’ koskevasta teoriastaan. Tapahtuma on jotakin, mikä ei sovi vallitseviin ontologisiin koordinaatteihin ja on siis ontolo- gisesti mahdoton – toisin sanoen jotain radikaalisti uutta. Tällaisena tapahtumana Badiou pitää esimer- kiksi lokakuun vallankumousta.
Subjekti puolestaan on aina ole- massa vain suhteessa tapahtumaan, ja subjektin tyyppi määräytyy tämän suhteen luonteen mukaan.
Ensinnäkin on olemassa uskollisia eli vallankumouksellisia subjekteja, joita luonnehtii pyrkimys toteuttaa tapahtuman seurauksia nykyisyy-
dessä (esimerkiksi tasa-arvoa, kun kyseessä on ollut tasa-arvon ni- missä tapahtunut vallankumous).
Toisaalta on taantumuksellisia subjekteja, jotka kyllä kieltävät ta- pahtuman ja uskollisuuden mah- dollisuuden, mutta usein kuitenkin hyväksyvät jotkin tapahtuman seu- raukset (tasa-arvo on hyvä, kunhan se ei mene liiallisuuksiin). Vallanku- mouksen fasistisia tai totalitaristisia subjekteja Badiou kutsuu obscu- reiksi, ”hämäriksi”. Hämärät sub- jektit manaavat tapahtuman tilalle kuvitteellisen ykseyden – ”täyden ja puhtaan ruumiin” – kuten rodun tai Jumalan.
Ajatusta voisi valaista sovelta- malla sitä stalinismiin: Stalin manasi esiin historian rautaisen välttämättö- myyden vakiinnuttaessaan oman ver- sionsa tsaariudesta vallankumouksen alkuperäisten ideoiden kustannuk- sella. Toisaalta ajatus, että stalinismi ja natsismi olisivat molemmat olleet saman subjektityypin reaktioita lo- kakuun vallankumoukseen, tuntuu jokseenkin arveluttavalta. Žižek jakaakin hämärän subjektin vielä kahteen alatyyppiin: totaaliseen vas- tahyökkäykseen (natsismi) ja tapah- tuman totaaliseen pakottamiseen (stalinismi)1. Kuten Backman esitel- mässään totesi, eroistaan huolimatta sekä Arendt että Badiou painottavat inhimillistä kykyä luoda uutta.
Viite & Kirjallisuus
1 Slavoj Žižek, On Alain Badiou and Logi- ques des mondes. Lacan Dot Com, 2007.
http://www.lacan.com/zizbadman.htm
