”Oli eletty kouludemokratian vaatimusten aikaa” – Kuusankosken yhteislyseon teinikuntatoiminnan muutos 1960-luvun puolivälistä
vuoden 1973 kouluneuvostouudistukseen
Teemu Rainamaa (259606) Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Yleinen historia Pro gradu -tutkielma Toukokuu 2020
Tiivistelmä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yksikkö
Historia- ja maantieteiden laitos Tekijä
Teemu Rainamaa (259606)
Ohjaaja Arto Nevala Työn nimi
”Oli eletty kouludemokratian vaatimusten aikaa” – Kuusankosken yhteislyseon teinikuntatoiminnan muutos 1960-luvun puolivälistä vuoden 1973 kouluneuvostouudistukseen
Pääaine
Yleinen historia
Työn laji
Pro gradu -tutkielma
Aika
Toukokuu 2020
Sivuja
106 + 5 liitettä
Tiivistelmä
Suomen Teiniliitto ry oli oppikouluopiskelijoiden etujärjestö, joka omaksui toimintaansa yhteiskuntakriittisiä, kansainvälisiä, sekä koulu- ja yleispoliittisia toiminta- ja ajattelumalleja 1960-luvulta lähtien. Teiniliiton ylipolitisoituminen ja taloudellinen vararikko johtivat 1970-luvun puolivälissä järjestön toiminnan alasajoon.
Lopullisesti teinitoiminta päättyi järjestön lakkauttamisen yhteydessä vuonna 1984. Teiniliiton lakatessa olemasta myös koulujen teinikunnat korvautuivat neutraalis-sävytteisimmillä oppilaskunnilla.
Tutkimuksessa keskitytään Kuusankosken yhteislyseon (KYL) teinikuntatoimintaan 1960-luvun puolivälistä kouluneuvostojen käyttöönoton kynnykselle eli vuoden 1973 alkuun asti. Kuusankosken yhteislyseo tunnetaan nykyään Kuusankosken lukiona. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten Suomen Teiniliitto ry:n ideologinen muutos 1960-luvun puolivälistä alkaen vaikutti KYL:n teinikunnan teinien toimintaan. Teinikuntatoimintaa on tutkittu valtakunnallisella mittapuulla niukanlaisesti, ja tämän tutkimuksen tarkoituksena onkin omalta osaltaan tätä tutkimuksellista tyhjiötä täydentää: miten teinitoiminnan muutokset näkyivät paikallistasolla? Oliko teinitoiminnan luonne erilainen aiempiin vuosiin ja vuosikymmeniin verrattuna?
Tutkimusaineistona käytetään KYL:n teinikunnan arkistoaineistoa, jota säilytetään Kuusankosken lukion tiloissa.
Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään muistitietoa haastattelemalla entisiä Kuusankosken yhteislyseon teiniaktiiveja.
Haastateltujen teinikunta-aika sijoittui juurikin Teiniliiton ideologisen muutoksen vuosille. Kaikki haastatellut kuuluivat teinikunnan hallitukseen, omaten näin oletettavasti keskimääräistä teiniä paremman käsityksen ympärillä tapahtuvista muutoksista.
Tutkimuksen luonne on laadullinen ja tutkimusmetodina käytetään sisällönanalyysia. Aineistoa erittelemällä ja teemoittamalla pyritään löytämään yhtäläisyyksiä teinimaailman yleisiin tapahtumiin: mitä muutoksia tapahtui ja miten ne linkittyvät valtakunnalliseen teini-ideologian muutokseen? Haastatteluaineiston tehtävänä on puolestaan täydentää arkistoaineistoa. Tarkoituksena on luoda mahdollisimman koherentti kuva KYL:n teinitoiminnan muutosvuosista ja näiden muutosten korrelaatiosta laajempaan teinitoiminnan muutokseen.
Tutkimuksen keskeisinä löydöksinä ovat KYL:n teinien selkeä yhteiskunnallisen aktiivisuuden nousu tutkimusvuosina, sekä muutosten tapahtuminen vaiheittain. Teini-ideologian muutos ilmeni yhteiskuntakriittisten ja kansainvälisten kannanottojen kasvuna, lisääntyneenä kiinnostuneisuutena politiikkaa kohtaan, sekä teinitoiminnan luonteen vakavoitumisena. Muutokset eivät tapahtuneet yhtäkkiä, vaan kehitys noudatteli valtakunnallisen teinitoiminnan yleisiä kehityskaaria. KYL:n teinit noudattivat Teiniliiton päälinjaa huomattavan tunnollisesti, tosin kaikki eivät ”uusista tuulista” olleet yhtä innoissaan kuin toiset.
Avainsanat:
teinikunta, Teiniliitto, kouludemokratia, koulupolitiikka, yhteiskunnallinen kritiikki, tiedostavuus
Sisällysluettelo
1. Tutkimuksen lähtökohdat ... 5
1.1 Tutkimuskysymykset ... 5
1.2 Tutkimusaineisto ja käytettävät metodit ... 6
1.2.1 Arkistolähteistä ja sisällön analyysista ... 6
1.2.2 Haastatteluista ja muistitiedon analysoinnista ... 8
1.2.3 Arkisto- ja haastatteluaineiston vuoropuhelusta ja analyysin rakenteesta ... 10
1.3 Aikaisempi tutkimus ... 12
2. Historian näyttämö ... 17
2.1 Euroopan keskeiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen ... 17
2.2 Modernisoituva ja kaupungistuva Suomi ... 19
2.3 Kuusankoski, perinteinen teollisuuspaikkakunta ... 22
3. Koulutuspoliittisista reformeista nuoriso- ja opiskelijakulttuurin radikalisoitumiseen ... 27
3.1 Suomalainen koulutusjärjestelmä ja sen 1960-luvun muutospaineet ... 27
3.2 1960-luvun uusvasemmistolaisuus ja opiskelijaradikalismi maailmalla ja Suomessa ... 30
3.3 Teiniliitto ja teinikunnat ... 33
4. Varhaisvuosista radikalismin kynnykselle Kuusankoskella ... 42
4.1 Kuusankosken lukion historiaa ... 42
4.2 Alku aina hankalaa – 1960-luvun lopun vuodet ... 47
4.2.1 Uudet tuulet alkavat puhaltaa ... 47
4.2.2 Teinit muutoksessa ... 53
4.2.3 Yhteenveto 1960-luvun lopun vuosista ... 61
5. Kansainvälisyyttä ja tiedostamista – vuodet 1970–1971 ... 63
5.1 Kansainväliset teinit? ... 63
5.2 Tiedostavat teinit? ... 67
5.3 ISTO ... 71
5.4 Yhteenveto vuosista 1970–1971 ... 74
6. Huippuvuosi 1972 ... 76
6.1 Teinit tulee ottaa vakavasti ... 76
6.2 Liittokokousponsi ... 79
6.3 Oikeistopelko ... 82
6.4 Kouluneuvosto-uudistus ... 91
6.5 Yhteenveto vuodesta 1972... 97
7. Yhteenveto ja johtopäätökset ... 99
Lopuksi ... 102
Lähdeluettelo ... 103 Liitteet ... 107 Liite 1 – Haastattelupohja ... 107 Liite 2 – Suhdetoimikunta ISTOn kannanotto Kuusankosken kauppalan koulusuunnittelulautakunnalle 108 Liite 3 – KYL:n teinikunnan julkilausuma ”oikeistohyökkäyksestä” ... 109 Liite 4 – Ilmoittautumislomake KYL:n teinikunnan jäseneksi ... 110 Liite 5 – KYL:n teinikunnan tiedote kouluneuvostovaaleista ja ristiinäänestyskysymyksen tärkeydestä 111
1. Tutkimuksen lähtökohdat
1.1 Tutkimuskysymykset
Tämä tutkimus käsittelee oppikouluopiskelijoiden etujärjestö Teiniliiton vaikutusta Kuusankosken yhteislyseon teinikuntatoimintaan 1960-luvun lopulta vuoteen 1973. Teiniliitto oli järjestönä toiminnassa vuosina 1939–19841, kokien tuona aikana radikaalin ideologisen muutoksen kansallisesta etujärjestöstä kansainvälisyyttä ja muutosreformeja korostavaksi varteenotettavaksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Teinikunta-termillä tarkoitetaan puolestaan oppikoulun oppilasyhdistyksiä, jotka käytännössä toimivat Teiniliiton paikallisyksikkönä järjestäen jäsenistölleen monenlaisia harrastusaktiviteetteja2. Termi teini3 tarkoitti vastaavasti teinikuntaan kuulunutta oppilasta.
Tutkimukseni keskeinen tutkimuskysymys on: miten Teiniliiton ideologinen muutos näkyi Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan elämässä 1960-luvun puolivälistä vuoteen 1973?
Alakysymyksinä ovat puolestaan:
❖ Kuinka nopeasti teinitoiminnan ideologinen muutos teinikunnan keskuudessa eteni? Onko muutoksessa havaittavissa eri vaiheita?
❖ Miten informantit kokivat teinitoiminnan muutoksen? Olivatko teinit oikeasti aiempia vuosia tiedostavampia ja kantaaottavampia?
Tutkin Teiniliiton politisoitumisen vaikutusta analysoimalla Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan arkistoaineistoa sekä haastattelemalla eräitä tutkimusaikana kyseisessä oppilaitoksessa opiskelleita teinikunta-aktiiveja. Tarkasteltava aikajakso valikoitui tutkimuskohteeksi sen perusteella, että Teiniliiton ideologinen radikalisoituminen alkoi juurikin 1960-luvun puolenvälin jälkeen ja huipentui 1970-luvulla teinitoiminnan avoimeen politisoitumiseen.
1 Ahonen 2000, 11; Jouhki 2020, 324.
2 Jouhki 2020, 17. Teinikuntien pyrkimyksiä järjestää jäsenilleen eri aktiviteetteja voisi esimerkiksi verrata nykyisissä yliopistoissa toimivien ainejärjestöjen ja osakuntien toimintaan.
3 Sanalla teini tarkoitettiin suomen kielessä alun perin joko alemman arvoasteen pappia tai oppikoulujen ylempien luokkien oppilasta. (Castrén et al. 1917, 1337.) Käsitettä ei siis ollut kohdennettu kuvaamaan tiettyä murrosikäisyyden ja aikuisuuden välimaastoon sijoittunutta kehityskautta, toisin kuin nykyään yleisesti asian laita on.
Ottamalla tarkasteluuni Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan toiminnan pyrin analysoimaan Teiniliiton radikalisoitumisen vaikutuksia paikallistasolla. Kyseinen lyseo, joka nykyään toimii nimellä Kuusankosken lukio, ei valikoitunut tutkimuskohteeksi sattumalta, sillä se on oma valmistumislukioni. Lisäksi suoritin samaisessa opinahjossa opetusharjoitteluni. Tutkijalla on tässä suhteessa siis henkilökohtaiset syyt tutkimuskohteensa valinnalle.
Tarkastelemalla Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan toimintaa toivon täyttävän omalta osaltani tutkimuksellista tyhjiötä, sillä Teiniliiton vaikutus eri teinikuntien toimintaan on jäänyt suomalaisessa historiantutkimuksessa vähäiselle huomiolle. Omalla kysymyksenasettelullani toivon pääseväni mahdollisimman lähelle ajan yleistä henkeä: miten kouludemokratiasta ja muusta koulupoliittisesta muutoksesta keskusteltiin teinikunnan sisällä? Miten aikalaiset omissa muisteluissaan kokivat kiehuvan teinitoiminnan ideologisen muutoksen 1960-luvun puolivälistä alkaen?
1.2 Tutkimusaineisto ja käytettävät metodit 1.2.1 Arkistolähteistä ja sisällön analyysista
Yhtenä tutkimusaineistona käytän nykyisen Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan arkistoja, joita säilytetään kyseisessä koululaitoksessa useassa eri mapissa. Teinikunnat noudattivat yleisesti oikeaoppista kokoustekniikkaa – vaikka arkistointi osittain puutteellista olikin – eikä Kuusankosken yhteislyseon teinikunta ollut tästä poikkeus. Yhteislyseon teinikunnan arkistot pitävät sisällään erityisesti pöytäkirjoja, toimintakertomuksia sekä Teiniliiton lähettämiä kiertokirjeitä, mutta myös muuta koulun oppilastoimintaan olennaisesti liittyvää materiaalia, esimerkiksi kolmansien tahojen lähettämiä kutsuja ja mainoksia4.
Tämä tutkimus on tutkimusmetodeiltaan laadullinen. Laadullisuus tulee ensinnäkin esiin sisällönanalyysin kautta, jota sovelletaan arkistoaineistoon. Sisällönanalyysilla tarkoitan tämän tutkimuksen kohdalla aineiston syväluotaamista: aineistosta pyritään löytämään sellaisia viittauksia, jotka ovat tulkittavissa käsiteltävään kontekstiin liittyväksi, tässä tapauksessa koulupoliittiseen aktivoitumiseen ja Teiniliiton vaikutusvallan kasvuun. Käyn aineistoa läpi sitä eritellen, pyrkien löytämään yhtäläisyyksiä teinikunnan materiaalien sekä yleisen sen ajan koulupoliittisen liikehdinnän välillä. Se mitä aineistosta löytyy, tiivistetään luonnollisesti tämän tutkimuksen tarpeita vastaaviksi.
4 Teinikunnan arkistojen annista ja sen analysoinnista ks. Jouhki 2020, 55–60.
Materiaali, joka ei liity tutkittavaan aiheeseen tai on muuten tarpeetonta toistoa, jätetään analyysista pois.
Sisällönanalyysi on metodina epäteoreettinen, eli sen käyttämistä ei ohjaa mikään teoria tai epistemologia. Toki sisällönanalyysiin voi kuitenkin edellä mainittuja monella eri tapaa soveltaa.
Laadullisen analyysin – johon myös sisällönanalyysi lukeutuu – toteuttamisen vaiheita luonnehditaan Jouni Tuomen sekä Anneli Sarajärven kirjassa Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi (2018)5 seuraavasti:
1. Päätä, mikä tässä aineistossa kiinnostaa ja tee VAHVA PÄÄTÖS!
2a. Käy läpi aineisto, erota ja merkitse ne asiat, jotka sisältyvät kiinnostukseesi
2b. Kaikki muu jää pois tästä tutkimuksesta!
2c. Kerää merkityt asiat yhteen ja erilleen muusta aineistosta 3. Luokittele, teemoita tai tyypittele aineisto
4. Kirjoita yhteenveto6
Myös tämä tutkimus noudattelee sisällönanalyysinsa osalta kyseistä mallia. Teinikunnan arkistot sisältävät runsaasti erilaista aineistoa ja tästä aineistosta olen eritellyt ja luokitellut ne, jotka heijastavat teinitoiminnan muutosta 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Varhaisimmat merkit yhteiskuntatietoisuuden ja -kriittisyyden tulosta Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan toimintaan löytyvät vuodelta 1968. Teinitoiminnan ”kiireisin” vuosi näyttäisi puolestaan olleen vuosi 1972, sillä tällöin pöytäkirjoista ja muista arkistolähteistä löytyi eniten merkkejä koulutus- ja yleispoliittisesta keskustelusta. Päätän arkistomateriaalin käsittelyn alkuvuoteen 1973, sillä tämän jälkeen lähdeaineisto sekä vähenee huomattavasti7 että sisällöllisesti ”normalisoituu”.
Mutta mikä kvalifioituu heijastukseksi teinitoiminnan muutoksesta? Kuten laadullista tutkimusta joskus tehneet voivat kertoa, on laadullisen tutkimuksen suurin ongelma nimenomaan aineiston
5 Tuomi & Sarajärvi 2008.
6 Tuomi & Sarajärvi 2008, 78–79.
7 Viimeinen teinikunnan arkistojäännös on yksittäinen pöytäkirja vuodelta 1974. Teinikuntatoimintaa on varmastikin myös tämän jälkeen taltioitu, mutta oppilaitoksen tiloista teinikunnan arkistomateriaalia vuoden 1974 jälkeen ei löytynyt.
Tosin Kansallisarkisto Mikkelin toimipaikan kokoelmissa on osa Kuusankosken yhteislyseon arkistomateriaalista, mukaan lukien teinikunnan arkistoaineistoa. Tein tämän tutkimuksen osalta päätöksen, että keskityn vain koululaitoksen sisältämien arkistoaineistojen analysointiin. Tästä huolimatta Kansallisarkiston antia soisi mahdollisissa tulevaisuuden jatkotutkimuksissa kuitenkin hyödynnettävän.
kattavuus: mitä jätetään pois tutkimuksesta ja miksi? Tutkijan onkin erityisen tärkeää laadullisen tutkimuksen kohdalle sattuessa rajata käyttämänsä aineisto tiukasti vastaamaan juuri tiettyihin tutkimuskysymyksiin. Ylimääräinen, tarpeeton aineisto tulee jättää pois; toki sitä voidaan mahdollisesti hyödyntää tulevissa tutkimuksissa.
Tämän tutkimuksen kohdalla ei ollut pulaa aineiston määrästä, sitä oli nimittäin enemmän kuin tarpeeksi. Olennaisten asioiden löytäminen usean eri mapin keskuudesta oli aikaa vievää, sillä vuosikymmenten aikana arkistoihin on säilötty monia erilaisia julkaisuja. Osa arkistomateriaalista ei liittynyt käsiteltävään aiheeseen millään tavalla; osa liittyi, muttei tarpeeksi. Osa läpikäytävästä materiaalista oli liian hajanaista, joka hankaloitti aineiston luonteen ymmärtämistä. Esimerkiksi Teiniliitolta peräisin olevat tiedotteet eivät aina olleet yhdessä osassa, eivätkä välttämättä edes ajallisesti oikeassa kohdassa. Tästä aiheutui ymmärrettävästi tulkitsemisongelmia. Tulkittavuutta haittasi myös aineiston päiväämättömyys, sillä osassa aineistoa ei ollut merkitty julkaisuvuotta tai julkaisupäivää. Tällöin tutkimuskirjallisuudesta ja muusta arkistoaineistosta on tosin onneksi yleensä selvinnyt tapahtuman ajallinen yhteys.
Tutkimukselle olennainen aines on erotettu tämän hyvin runsaan ja monimuotoisen aineiston keskuudesta tietyin avainsanoin. Näitä avainsanoja ovat muun muassa: (koulu)demokratia, poliittisuus/poliittinen/(nuoriso)politiikka, oikeisto/vasemmisto, kansainvälisyys, sosialismi/kapitalismi/imperialismi, kouluneuvosto, ristiinäänestys ja porvaristo. Mikäli asiakirjassa esiintyy jokin edellä mainituista termeistä, on sen sisältö hyvin todennäköisesti tutkimuksen kannalta relevantti. Huomioitava toki on, että vaikka jonkin aineiston kohdalla edellä mainittuja termejä ei esiintyisikään, voi aineisto silti osoittautua tutkimuksen kannalta hyödylliseksi.
1.2.2 Haastatteluista ja muistitiedon analysoinnista
Toisella tapaa tutkimuksen laadullinen luonne tulee esiin haastatteluiden kautta. Kohdensin haastattelut entisille Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan hallituksen toimijoille 1960- ja 1970- lukujen vaihteesta. Haastateltuja henkilöitä oli yhteensä neljä ja itse haastattelut nauhoitettiin myöhempää oikolukua ja puhtaaksi kirjoittamista varten. Informanttien kautta pyrin tuomaan esille aikalaisten kuvan siitä, millaiseksi lukion teinikunnan toiminta tuolloin koettiin: näkyikö yhteiskunnallinen kuohunta heidän mielestään koulun arjessa, ja jos näkyi, niin miten?
Kun haastattelu muutetaan paperimuotoon, siitä katoaa paljon haastattelutilanteessa esiintyneitä sävyjä, rytmiä ja tunneilmaisuita. Samoin kuin Alina Kuusisto omassa väitöskirjatutkimuksessaan Korkeakoulun punainen aave (2017)8, katson kuitenkin haastatteluaineiston litteroinnin auttavan aineiston käsittelemistä ja sen hahmottamista. Olen poistanut aineistosta sellaista materiaalia, joka ei liity olennaisesti käsiteltävään asiaan, kuten myös ajoittain pyrkinyt selkeyttämään ilmaisua:
suulliseen ilmaisuun sisältyy paljon täytesanoja ja turhaa toistoa, joita ei kirjoitetussa kielessä ole useinkaan tarpeen toistaa. Tekstin selkeyden ja ymmärtämisen kannalta olisi peräti suotavaa jättää ylimääräinen aines pois.
Kuten Kuusisto, en haastatteluita litteroidessani kiinnittänyt tarkkaa huomiota puheeseen tai kielenkäyttöön itsessään tai kerronnan tai muotojen analysoimiseen. Mikäli olisin tehnyt esimerkiksi kielitieteellistä tai folkloristista tutkimusta, olisi tällainen sanatarkka puheen foneettinen analysointi ollut luonnollisesti tarpeen. Historiantutkimuksessa, jossa hyödynnetään haastatteluaineistoa, on usein tarpeen vain varmistaa – Kuusiston sanoja lainatakseni – että ”litterointi vastaa kutakuinkin tarkasti haastateltavan puheen kulkua”9. En ole myöskään muokannut haastateltujen puhekielistä ilmaisutyyliä kirjakieliseen muotoon. Tällä päätöksellä halusin kunnioittaa haastateltujen tapaa kertoa asioistaan omin sanoin ja ilmaisuin.
Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina käyttäen pohjana puolistrukturoitua mallia, josta käytetään yleisesti myös nimitystä teemahaastattelu. Toisin sanoen, haastatteluissa esitetyt kysymykset on ennalta laadittu, mutta kysymysten esittämisjärjestys voi vaihdella eikä kaikkia kysymyksiä ole suinkaan aina tarpeellista käsitellä, vaan niiden käyttö riippuu aina käsillä olevasta tilanteesta. Teemahaastattelussa informantit ovat yleensä itse kokeneet puheenaiheena olevat asiat, eli haastateltujen subjektiiviset kokemukset ovat pääosassa.10 Haastattelut eivät ole kuitenkaan täysin avoimia, vaan ohjasin informantteja tarjoamaan vastauksia tiettyihin kysymyksiin ja teemoihin.
Valmiita vastauksia haastattelukysymyksiin en tarjonnut, vaan annoin informanteille vapauden lähestyä kysymystä omalla tyylillään. Tällä tavalla pyrin saamaan haastatteluista mahdollisimman informatiivisia tutkittavaa aihettani ajatellen. Toki aiheesta välillä eksyttiin, mutta tällöin tutkijana velvollisuutenani oli ohjata vene takaisin oikeaan uomaansa.
8 Kuusisto, 2017.
9 Kuusisto 2017, 43.
10 Hirsjärvi & Hurme 2000, 35, 47–48.
Haastattelukysymysten määrä vaihteli haastattelutilanteen mukaan. Mikäli haastatteluiden aikana ilmeni, että haastateltu ei tietystä asiasta muista (omasta mielestään) riittävästi, oli siinä tapauksessa kannattavaa hylätä jatkokysymykset ja siirtyä uuteen aiheeseen. Vastaavasti mikäli haastattelussa tuotiin esille jokin oleellinen ja kiinnostava asianhaara, jota en ollut etukäteen ottanut huomioon, niin tällöinkin oli kannattavaa hylätä haastattelurunko ja käsitellä mieluummin tätä juuri esille noussutta asiaa huolellisemmin. Haastattelupohja, johon olen nostanut joitain haastatteluissa esille nousseita kysymyksiä, löytyy liitteenä tämän tutkimuksen lopusta (liite 1).
Kuten aiemmin mainitsin, ovat informantit entisiä Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan hallituksen toimijoita, eli aikoinaan suhteellisen aktiivisia teinejä. Oletan hallituksessa mukana olleilla olevan suhteellisen hyvä käsitys siitä, mitä teinikunnassa tehtiin ja miten Teiniliitto tai jokin muu taho sen toimintaan vaikutti. Haastattelut sovittiin erikseen kunkin informantin kanssa ja haastattelut toteutettiin vaihtelevissa, mutta kuitenkin rauhallisissa ympäristöissä.
Lopuksi on tärkeää huomauttaa seuraavaa: tutkimuksen aiheena olevista tapahtumista on kulunut jo monta vuosikymmentä, eikä muisti muistelijan vahvasta vakuutuksesta huolimatta ole erehtymätön.
Ihmiset tulkitsevat tapahtumia eri tavalla, unohtavat jotkut tapahtumat kokonaan, sekä liioittelevat joidenkin tapahtumien vaikutusta lopputulosta ajatellen. Ihmisillä on myös taipumus täyttää muistinsa aukkoja lisäilemällä sinne totuudenmukaisilta kuulostavia teorioita tapahtumien oikeasta kulusta; ehkä sen vuoksi, että he itse ymmärtäisivät näin paremmin asioiden kulkua.
Tästä ilmiselvästä muistitietoon liittyvästä ongelmasta huolimatta katson kuitenkin haastattelujen olevan paikallaan ja niiden tuovan selvää lisäarvoa tutkimukselle: tarrautumalla pelkästään arkistotietoihin jää mielestäni kuva menneisyyden tapahtumista liian yksioikoiseksi ja mekaaniseksi.
Toki sekä arkisto- että haastatteluaineistoa on tarkasteltava kriittisellä otteella, jotta pystyn mahdollisimman lähellä totuutta olevan kuvan menneisyyden tapahtumista rakentamaan.
1.2.3 Arkisto- ja haastatteluaineiston vuoropuhelusta ja analyysin rakenteesta
Tutkimus muodostuu siis kahdesta eri aineistosta, joiden salojen selvittämiseksi sovelletaan kuhunkin omaa metodiaan. Tämä luo ongelman, joka liittyy aineistojen väliseen vuoropuheluun: miten
arkistojen pohjalta tehdyt havainnot kannattaisi suhteuttaa haastattelujen pohjalta kerättyihin havaintoihin ja päinvastoin?11
Tutkimuksen tarkoituksena on nimenomaan pyrkiä selvittämään Kuusankosken yhteislyseon teinikunnan toimintaa suhteessa 1960- ja 1970-luvun koulutuspoliittiseen kuohuntaan. Katson molempien aineistojen tarjoavan oman, arvokkaan panoksensa tämän tavoitteen saavuttamiseksi, eli mahdollisimman totuudenmukaisen kuvauksen saavuttamiseksi menneistä tapahtumista.
Luonnollisesti koko totuuden, tai edes osatotuuden, löytäminen historian tapahtumista on lähes tulkoon mahdotonta: arkistot eivät ole täydellisiä, kuten eivät myöskään haastateltujen muistikuvat.
Lisäksi on vaarallista olettaa, että muutaman henkilön muistikuvat – tai arkistojen kirjeet ja pöytäkirjat – tarjoaisivat kattavan ja ”oikean” kuvan menneisyyden tapahtumista.
Pääpaino tutkimuksessa on nimenomaan arkistoaineiston analyysissa. Haastatteluaineiston tehtävänä on pikemminkin täydentää arkistoaineistossa esille nousseita asioita, tarjoten oman arvokkaan lisänsä teinitoiminnan muutoksen vuosien tapahtumakuvaukseen. Haastatellut kertovat yleensä arkistoaineistoa värikkäämmin teiniajoistaan, ja tarjoavat niin sanottua sisäpiiritietoa teinikunnan toiminnasta. Mikäli haastateltujen kertomukset ovat ristiriidassa arkistoaineiston kanssa, on tämä luonnollisesti syytä esille nostaa.
Tutkimuksen aineiston analyysin rakenteesta on myös tässä kohdin paikallaan kertoa lisää.
Tutkimuksen arkistomateriaalin analyysi on pääosin kronologinen, eli ajallisesti etenevä. Tässä kronologisessa kerronnassa nostan esille eri teemoja, jotka ajallisesti sijoittuvat käsiteltävään ajanjaksoon ja jotka olen arvioinut kaikkein olennaisimmiksi tähän tutkimukseen linkittyviksi teemoiksi. Puhtaan kronologinen lähestymistapa olisi muodostunut liian raskaaksi ja listauksenomaiseksi; tematiikan yhdistäminen kronologiaan virkistää kerrontaa mielestäni hyvin.
Analyysin rakenne on täten sekoitus kronologista ja temaattista kerrontaa. En katso tarpeelliseksi listata aikajärjestyksessä jokaista aineistosta esille nousevaa ja edes vähän tutkimuksen aiheeseen liittyvää huomiota, esimerkiksi pöytäkirjan kommenttia, sillä tämä ei olisi kokonaiskuvan hahmottamisen kannalta olennaista. Nostamalla näitä tiettyjä teemoja esiin katson pystyväni kokoamaan riittävän tarkan kuvan teinikunnan sisällä käydystä keskustelusta ja siitä, miten Teiniliiton suunnanmuutos teinikunnan toimintaan heijastuikaan.
11 Muistitiedon validiteetista ja sen yhdistämisestä muihin lähdetyyppeihin ks. esimerkiksi Jouhki 2020, 82–86 sekä Kuusisto 2017, 48–56.
Vaikka arkistoaineisto mahdollistaa tällaisen kronologis-temaattisen etenemistavan, haastatteluaineisto luo sille haasteen. Haastatteluissa ei esiinny tarkkoja tai edes puolitarkkoja päivämääriä – niiden muistaminen olisikin yli 40–50 vuoden jälkeen kunniakas saavutus – joten haastatteluaineistoa on lähestyttävä pitkälti siinä esiin nousseiden teemojen kautta jättäen kronologinen kerronta vähemmälle. Kronologian puutteen vuoksi haastatteluaineiston sijoittaminen temaattis-kronologisen kerronnan sekaan osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Lisähaasteensa tähän toi myös informanttien teiniaikojen sijoittuminen tämän tutkimuksen kannalta epätasapainoisesti:
haastatellut henkilöt valmistuivat Kuusankosken yhteislyseosta noin vuosina 1970–1972, kun taas arkistoaineisto etenee pitkälle vielä syksylle 1972. Tämän takia viimeinen analyysiluku ei sisällä yhtä paljon informanttien kommentteja kuin kaksi aiempaa. Huolimatta tästä balanssin heittelystä toivon kuitenkin lukujen kerronnan olevan helppoa seurattavaa ja keskeisten sanomien välittyvän vaivatta.
Yhteenvetoluku eli luku 7 on silti enemmän kuin paikallaan. Tässä luvussa yhdistän molempien lähdeaineistojen keskeisen annin ja niiden pohjalta tehdyt huomiot. Tavoitteenani onkin rakentaa lopuksi mahdollisimman eheä kuva teinitoiminnan muutoksen vuosista sekä arkisto- että haastatteluaineistoa hyödyntäen.
1.3 Aikaisempi tutkimus
Itse suomalaisen yliopistomaailman ja koululaitoksen historiaa on tutkittu laajalti ja ansioituneesti, mutta kun käännetään katse teinikuntien tai Teiniliiton puoleen, on kontrasti huomattava. Teiniliitosta on löydettävissä vain vähän tutkimusta ja niissäkin liitto ei ole tarkastelun kohteena an sich, vaan pikemminkin osana suurempaa kokonaisuutta, ikään kuin sivuhuomiona. Teinikuntien toimintaan on paneuduttu vielä Teiniliittoakin vähemmän: teinikunta on yleisesti vain lyhyesti mainittu osana koulujen historiikkeja. Toisin sanoen, teinikunnan ja Teiniliiton olemassaolo on tiedostettu, mutta siihen ei ole tutkimuksissa kiinnitetty sen suurempaa huomiota.
Lähimpänä historiikkina Teiniliiton vaiheista voidaan pitää Kimmo Rentolan12 kirjoitusta Suomen Teiniliiton nousu ja tuho teoksessa Tiedon ja osaamisen Suomi: Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960- luvulta 2000-luvulle (2012)13, joka käsittelee lyhyesti järjestön keskeisiä vaiheita. Rentola on oletettavasti pohjannut kirjoituksensa aikoinaan Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston Suomen
12 Rentola oli itsekin aikoinaan Teiniliiton aktiivi. (Jouhki 2020, 24.)
13 Rentola 2012.
Kuvalehdessä julkaistuun kaksiosaiseen artikkeliin Näin tapettiin Suomen Teiniliitto14 vuodelta 1983, joka oli ensimmäinen Teiniliiton historiaa käsittelevä kirjoitus. Tosin Blåfieldin ja Vuoriston artikkelin asiantuntijuuteen pitänee suhtautua varauksella, sillä kirjoittajat eivät selkeästi ilmaise käyttämiään lähteitä. Lisäksi kirjoituksen ilmestyminen alle kymmenen vuotta Teiniliiton konkurssivaiheesta15 on voinut johtaa tapahtumien silotteluun tai suurenteluun.16
Innokkaimmin nykytutkijoista Teiniliittoa ja teinitoimintaa on tutkinut Essi Jouhki, joka selvittelee omassa esitutkimuksessaan Arkistojen jäljillä (2017)17 Teiniliiton arkistojen tutkimustyhjiötä. Eräs syy sille, miksi kyseisen järjestön toimintaa ei ole laajamittaisesti tutkittu – vaikka sen merkitys suomalaiselle koulupoliittiselle keskustelulle oli merkittävä, eikä ainoastaan 1960- ja 1970-luvuilla, vaan myös pitkälti kohuvuosien jälkeen – on verrattain ilmeinen: huomattava osa Teiniliiton arkistomateriaalista on tuhoutunut tai hävinnyt. Sekin materiaali mitä on tallella, on hajanaisesti säilötty. Tiedon löytäminen Teiniliiton vaiheista, nimenomaan sen sisäisestä myllerryksestä, on haastavaa. Oma osansa on myös tiedon kiusallisuudella. Teiniliitossa aikoinaan aktiivisesti toimineet ovat sittemmin siirtyneet työelämään ja sen jälkeen eläkkeelle, eivätkä he ole perinteisesti halunneet kovinkaan laajamittaisesti muistella omia teinivuosiaan. Omista teinivuosista ei olla välttämättä ylpeitä, kun otetaan huomioon, miten Teiniliiton tarina päättyi ja mihin pyrkimykset kouludemokratian koventamiseksi sittemmin johtivat18.
Myöskään eri teinikuntien historiaan ei tyypillisesti ole erinäisissä kouluhistoriikeissa paneuduttu sen tarkemmin. Jouhki on edellä mainitussa esitutkimuksessaan perehtynyt joidenkin oppilaitosten teinikuntien asiakirjoihin, pyrkien sitä kautta avaamaan hieman Teiniliiton jälkeensä jättämää mysteeriä. Lisäksi Jouhki on yhdessä Liisa Lalun kanssa tutkinut muutaman teinikunta-aktiivin näkemyksiä omasta teinikunta-ajastaan haastatteluiden kautta artikkelissaan ”Hei me itse nyt tehdään!”19 Jouhki nostaa itsekin esille kiistattoman tarpeen laajamittaiselle historialle, jossa paitsi käsiteltäisiin Teiniliittoa yksityiskohtaisemmin, myös jossa yksittäiset teinikunnat saisivat huomiota.
Tätä tosin vaikeuttaa teinikuntien arkistomateriaalin hajanaisuus. Teinikuntatoiminta oli pitkälti harrastuspohjaista, eikä teinitoimintaan aina suhtauduttu sen suuremmalla pieteetillä: teinikuntien
14 Blåfield & Vuoristo 1983a-b.
15 Virallisesti Teiniliitto lakkautettiin muutama kuukausi artikkelin julkaisemisen jälkeen. (Jouhki 2020, 22.)
16 Jouhki 2020, 22–23.
17 Jouhki 2017.
18 Teiniliiton vaiheista tarkemmin luvussa 3.3.
19 Jouhki & Lalu 2018. Jouhki kertoo teinikuntatutkimuksestaan lisää myös puheessaan Teinikunnat kasvualustana yhteiskuntaan, joka pidettiin Suomalaisilla historiapäivillä 9.–10.2.2018. Puhe löytyy osoitteesta:
https://www.academia.edu/35919826/Teinikunnat_kasvualustana_yhteiskuntaan.pdf [luettu 12.5.2020].
arkistot ovat täten täynnä sekavasti kirjattua aineistoa, joka ei välttämättä anna tutkijalle hyvää tarttumapintaa mihin kiinnittyä hänen halutessaan teinikuntien historiaa tutkia. Mutta arkistojen hajanaisuudesta ja sekavuudesta huolimatta materiaalia kyllä on saatavilla; oppilaitosten omien arkistojen lisäksi myös Kansallisarkisto eri toimipaikkoineen pitää sisällään monen ympäri Suomea sijaitsevan teinikunnan arkistomateriaalia.
Tämän tutkimuksen ollessa jo loppuvaiheessa ilmestyi myös Essi Jouhkin väitöskirja Teinikuntatoiminnan sukupolvet – Muistitietohistoria oppikoulujen koululaisliikkeestä 1950–1970- luvuilla (2020)20, jota voidaan pitää tämän hetken johtavana teinitutkimuksena. Väitöskirjassaan Jouhki tutkii eräiden teinikuntien historiaa sekä teinitoimintaan aikoinaan osallistuneiden sukupolvien muistoja omalta teiniajalta. Jouhki on käyttänyt tutkimuksessaan muistitietoaineistoja, pääasiassa haastatteluita, sekä myös arkistomateriaalia. Painotus Jouhkilla on kuitenkin muistitietoaineistossa, teinikuntatoiminnan muistamisen tavoissa: miten ihmiset muistavat Teiniliiton ja teinitoiminnan? Väitöskirja antaa myös omalle pienimuotoisemmalle tutkimukselleni vertailukohtaa haastattelumateriaalin osalta, vaikka haastatteluotanta ei käsitäkään tässä tutkimuksessa kuin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun sukupolvet – Jouhkin sanoin siis kulttuurivalppaat ja yhteiskunnalliset sukupolvet sekä puoluepoliittiset sukupolvet21. Toisin kuin Jouhki, en painota omassa tutkimuksessani muistitietoaineistoa arkistoaineiden edelle, vaan muistitieto toimii vain arkistoaineiston sisällön täydentäjänä tai sen kyseenalaistajana.
Edellä mainittu Jouhkin tutkimus auttaa toki hyvin tutkimuksellisen aukon pienentämisessä, mutta ei sitä suinkaan täytä. Teinitoiminnasta löytyy myös muunkinlaista tutkimusta, vaikkakaan ei kovin runsaslukuisesti. Teinien taksvärkkitoimintaa on Risto Ahonen tutkinut omassa pro gradu -työssään Teinien taksvärkki. Ykskaks maailma paremmaks! (2000)22. Kulttuurihistorian professori Marja Tuomisen väitöskirja ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia”: Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa (1991) oli puolestaan teinitutkimuksen pioneerityö, joka loi pohjaa vakavasti otettavalle historialliselle tutkimukselle Teiniliitosta, teinikunnista ja teinielämästä yleensä.
Tuominen keskittyi omassa tutkimuksessaan erittelemään 1960-luvun suomalaisen valtakulttuurin muutospaineita nuorison vastakulttuurin näkökulmasta, sisällyttäen nuoriso-käsitteeseen myös teinit.
20 Jouhki 2020.
21 Jouhki 2020, 39. Kyseinen luokittelu perustuu vakiintuneeseen luokitteluun Teiniliiton historiasta, jossa teinitoiminta on jaettavissa neljään eri aikakauteen: isänmaallispuolustukselliseen aikakauteen (1939–1949), hippateinien ja harrastustoiminnan aikakauteen (1950–1959), yhteiskunnallistumisen ja kansainvälistymisen aikakauteen (1960–1968), sekä puoluepolitisoitumisen aikakauteen (1969–1975). (Jouhki 2020, 38–39.)
22 Tuominen 1991.
Tutkimus ei kuitenkaan keskittynyt teinitoiminnan politisoitumisen vuosiin, vaan tutkittava aikajakso rajoitettiin vuosille 1963–1968. Nämä vuodet loivat Tuomisen mukaan pohjan myöhemmälle teinitoiminnan kehitykselle.23
Toinen teinimaailmaan kytkeytyvä tutkimus ja omanlaisensa pioneerityö on Paavo Kärenlammen ansioitunut väitöskirja Taistelu kouludemokratiasta: Kouludemokratian aalto Suomessa (1999)24. Väitöksessään Kärenlampi pureutuu siihen, miten kouludemokratia Suomeen saapui ja miksi kouludemokratia sai niin paljon suosiota. Teiniliitonkin piirissä ajatus demokraattisemmasta koulusta sai paljon kannatusta. Kärenlampi kiinnittää väitöksessään huomiota siihen, miten kouludemokratia- ajatusta edistäneeseen kouluneuvostohankkeeseen suhtauduttiin opettajien, teinien ja OAJ:n eli Opetusalan Ammattijärjestön keskuudessa? Kärenlampi kuvaa kouluneuvostouudistuksen ristiinäänestyskysymyksestä syntynyttä yhteiskunnallista kädenvääntöä valottaen samalla teinielämän ja Teiniliiton 1960- ja 1970-lukujen toiminnallista agendaa laajemminkin.25
Teiniliiton politisoitumisen syitä selventää myös Ville Okkosen väitöskirja Peruskoulua vastaan:
Yksityisoppikoulut ja yhteiskuntajärjestys 1966–1975 (2017)26. Teos antaa hyvän yleiskuvan suomalaisen koulutuspolitiikan jakaantumisesta ja sen mukanaan tuomasta koululaitoksien politisoitumisesta, joka ujuttautui myös Teiniliittoon 1960-luvulla osin ulkomailta tulleiden vaikutteiden kautta. Okkosen väitöskirja keskittyy tarkastelemaan peruskoulu-uudistuksesta aiheutunutta poliittista vastustusta: oikeiston taistelua yhteiskuntaan hiipineen vasemmistolaisuuden torjumiseksi.27 Peruskoulu-uudistus kiinnittyy myös Teiniliiton kouludemokratiakeskusteluun, sillä kouluneuvostot haluttiin sisällyttää paitsi oppikouluihin myös niitä seuranneisiin peruskouluihin.
Jo edellä mainittu Alina Kuusiston väitöskirja Korkeakoulun punainen aave (2017) keskittyy Joensuun korkeakoulun 1970-luvun politisoitumisesta käytyyn sanomalehtikeskusteluun, Kuusiston hyödyntäessä väitöksessään samalla myös tuon ajan korkeakouluopiskelijoiden ja -henkilökunnan haastatteluja28. Kuusisto ei väitöksessään Okkosenkaan tavoin varsinaisesti keskity käsittelemään Teiniliittoa tai teinikuntia, mutta korkeakoulumaailman radikalisoituminen kiistatta vaikutti myös oppikouluikäisten toiminta- ja ajattelutapoihin. Teiniliiton vasemmistolaistunut ”yhteiskunnallinen
23 Tuominen 1991, 263.
24 Kärenlampi 1999.
25 Kärenlampi 1999, 243.
26 Okkonen 2017.
27 Okkonen 2017, 8.
28 Kuusisto 2017, 34.
herääminen” oli paitsi ulkomailta tulleiden instanssien vaikutusta, myös ylioppilaiden korkeakoululiikehdinnän tulosta.
2. Historian näyttämö
Kun tutkimus keskittyy olennaisesti 1960- ja 1970-lukujen yhteiskunnalliseen kuohuntaan, lienee paikallaan selvittää tämän monimutkaisen ilmiön taustoja: mitkä asiat tähän kuohuntaan johtivat ja mitä tällä ”kuohunnalla” ylipäänsä tarkoitetaan? Mikä johti Teiniliiton ja sitä kautta teinikuntien yhteiskunnallisen tiedostamisen sekä politisoitumisen kasvuun? Katson toisen maailmansodan olevan looginen aloituspiste tälle tarkastelulle, sillä sodan päätös merkitsi maailmalla uuden kansainvälisemmän ajan alkua. Suomalaisen yhteiskunnan ja koulupoliittisen kentän muutoskipuilut olivat tämän kehityksen tulosta.
2.1 Euroopan keskeiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen
Eurooppa oli toisen maailmansodan jälkeen sekä fyysisesti että henkisesti raunioina. Infrastruktuuri, maatalous ja teollisuus, ja väestö itsessään olivat Euroopassa osittain tuhoutuneet. Iso-Britannia ja Ranska olivat menettäneet niiden aseman kiistattomina suurvaltoina, vallan hegemonian siirtyessä yhä selvemmin sodasta suhteellisen vähin vaurioin selvinneelle Yhdysvalloille. Sota oli jättänyt fyysisten arpien lisäksi myös henkisiä. Kurjuus ja negatiiviset mielialat hallitsivat ihmisten mieliä sodan aikana sekä myös hyvän aikaa sotien jälkeen. Sotakokemukset olivat myös saaneet ihmisten raadollisemman puolen esiin, eikä sota-ajan tekoja mielellään muisteltu etenkään sodan hävinneiden keskuudessa. Monet olivat menettäneet läheisiään, joko sotilas- tai siviiliuhreina.29 Sodan kuolleisuusluvuista ei ole tarkkaa tietoa, mutta arviot liikkuvat 50–70 miljoonan kuolleen tietämillä30. Valtaosa kuolleista oli eurooppalaisia, noin 45 miljoonaa.31
Eurooppa jakaantui jyrkästi maailmansodan jälkeen kapitalistiseen ja yhdysvaltamyönteiseen läntiseen Eurooppaan sekä kommunistisen vaikutuspiirin alle päätyneeseen neuvostoliittomyönteiseen Itä-Eurooppaan. Winston Churchillin kuuluisa lausahdus ”rautaesiripusta”
maanosan keskellä onkin terminä erittäin osuva. Rautaesirippu kuvaa fyysisen esteen sijasta pikemminkin henkistä muuria kahden erilaista uskomusta noudattavan leiriytymän välillä.
29 Lehti 2012, 120.
30 Tiilikainen 2012, 277.
31 ”World War 2 Statistics”, https://www.secondworldwarhistory.com/world-war-2-statistics.php [luettu 30.4.2020].
Läntinen Eurooppa kieltämättä hyötyikin selvästi Yhdysvaltojen sotien jälkeen jakamasta Marshall- avusta32, mutta enemmän Länsi-Euroopan alkavaa nousukautta määritti kuitenkin valtion ja yksityisen sektorin välisen yhteistyön syveneminen. Ennen sotia vallinnut liberaali maailmankuva oli sota-aikana joutunut väistymään muuttuneiden reaaliteettien myötä, eikä tämä valtion roolin korostuminen vähentynyt sotien jälkeen, vaan sai lisää tulta alleen hyvinvointivaltio-ideologian33 laajamittaisen hyväksynnän myötä34. Hyvinvointivaltio-ajatteluun liittyi keskeisesti suurten kansallisten järjestelmien luomiset, esimerkiksi koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmät.
Yhteiskuntasuunnittelun tehtävänä oli nivoa yhteiskunnan eri lohkot saumattomasti yhteen, jotta hyvinvointi maksimoitaisiin.35 Myös itä-Euroopan maissa pyrittiin hyvinvointivaltion luomiseen, tosin keinot siihen olivat erilaiset.36
Euroopassa oli jo luonnostaan käytössä paljon ideoita, poliittista kykyä ja tahtoa niiden toimeenpanoon sekä reaalitaloudellisia resursseja – sodasta huolimatta – jotka edesauttoivat talouskasvua ja hyvinvointivaltion kehittämistä. Tuottavuuden kasvu kohosi 1950- ja 1960-luvuilla aivan uusiin sfääreihin. Erityisesti teknologian kehitys piti läntistä Eurooppaa37 mukana elintaso- junassa. Vallitsi vahva usko suunnitelmallisuuteen, markkinoiden ohjailuun sekä kykyyn muokata aktiivisesti omaa tulevaisuutta.38
Talouskasvu tuki hyvinvointivaltion kehitystä. Kun ihmisillä nyt oli enemmän varoja, joita käyttää, tarjosi Yhdysvalloista levinnyt kulutuskäyttäytymisen malli tähän positiiviseen ongelmaan ratkaisun.
32 Marshall-suunnitelma oli avustusohjelma Euroopan ”jaloilleen nostamiseksi” sotien jälkeen. Avustusohjelma käsitti sekä taloudellisen että teknisen tuen kaikille Euroopan demokraattisille yhteiskunnille. Suomi kieltäytyi Marshall-avusta.
(Tiilikainen 2012, 278.)
33 Termin hyvinvointivaltio olivat saksalaiset konservatiivit luoneet 1920-luvulla – kritiikkinä valtion sosiaaliohjelman kuluille. (Kantola 2019, 53.) Kuitenkin vasta sodan kauhut olivat saaneet poliittiset toimijat entistä yksimielisimmiksi monissa Euroopan valtioissa: oli tärkeää, että ”julkisen vallan tulisi huolehtia kansalaistensa perustarpeista ja hyvinvoinnista kehdosta hautaan”. (Aunesluoma 2012, 426.) Hyvinvointivaltiolle ominaista oli toiminnan rahoittaminen verotuksella sekä yksityisiltä että yrityksiltä. Näillä verorahoilla sitten tarjottaisiin kansalaisille sosiaali- ja terveyspalveluita, sosiaalivakuutuksia sekä sosiaaliavustuksia. Eroja kuitenkin käsitteen tulkinnassa esiintyi. Vaikka yleisesti uskottiin vahvan valtion ja yksityisen sektorin liiton tuovan kansalaisille ja koko yhteiskunnalle vaurautta ja hyvinvointia elintason kohoamisen kautta, korostettiin eri maissa kuitenkin eri tavalla yksityisen ihmisen ja valtion suhdetta. Suomi kuului niin kutsuttuun pohjoismaiseen malliin, jossa päävastuu tämän sosiaaliturvan ylläpidossa oli valtiolla. (Aunesluoma 2012, 426, 429, 431–433.)
34 Iso-Britannia toimi Euroopassa suunnannäyttäjänä hyvinvointivaltion rakentamisessa liberaali William Beveridgen ja työväenpuoleen puheenjohtaja Clement Attleen luotsaaman hallituksen johdolla. (Kantola 2019, 58–59.)
35 Nevala 2009, 21.
36Aunesluoma 2012, 426.
37 Itäisessä Euroopassa koettiin myös talouskasvua sekä ihmisten elintason kohenemista sodan jälkeen 1940-luvulla ja 1950-luvulla, mutta 1960-luvusta lähtien itä alkoi jäämään jälkeen lännestä: idässä panostettiin vain tuotannon määrän kasvattamiseen. Resurssien tuhlailu, alentuneet reaaliansiot, pienentyneet kulutusmahdollisuudet ja synkät tulevaisuuskuvat muodostuivat 1970-luvulla kommunistisissa valtioissa arkipäiväksi. (Aunesluoma 2012, 434–438.)
38 Aunesluoma 2012, 428.
Kuluttamalla kansalainen (eli kuluttaja) tuki hyvinvointivaltion ja talouskasvun ylläpitoa, sillä kulutus loi lisää työtä hyödykkeiden valmistukseen, jakeluun ja myyntiin ja tämä puolestaan kohotti palkkoja ja tarjosi entistä enemmän kulutettavaa. Yhdysvallat toimikin kulutusyhteiskunnan esimerkkinä: sieltä tuodut autot, televisiot ja kodinkoneet oli saatava joka kotiin. Näitä hyödykkeitä mainostettiin ahkerasti suurten yritysten mainoskampanjoissa (erityisesti juuri televisiossa), Hollywood-elokuvissa ja musiikkiteollisuudessa. Läntinen Eurooppa omaksui yhä enemmän amerikkalaisia kulttuurivaikutteita.39
Sodan jälkeen syntyivät myös niin kutsutut suuret ikäluokat. Syynä tähän jyrkkään väestönkasvuun on etsitty optimisesta tulevaisuudenuskosta ja elintason kohoamisesta. Oli syy mikä tahansa, niin populaation kohoaminen tarkoitti sitä, että talouskasvun ylläpidosta tuli entistä tärkeämpää.
Valtioiden oli entistä tärkeämpää panostaa väestöpolitiikkaan, työtä ja elintason statussymboleita oli pystyttävä turvaamaan yhä suuremmalle ihmisryhmälle.40
2.2 Modernisoituva ja kaupungistuva Suomi
Suomessa hyvinvointivaltion rakentaminen käynnistyi jälkijunassa suhteessa muuhun Eurooppaan.
Suomi oli hävinnyt sodat Neuvostoliittoa vastaan ja aluemenetysten sekä Porkkalan vuokran lisäksi maa joutui maksamaan runsaat sotakorvaukset pääosin raskaan teollisuuden tuotteina Neuvostoliitolle. Lisäksi Suomessa toimi vuosina 1944–1952 liittoutuneiden valvontakomissio41, jonka tehtävänä oli vahtia rauhanehtojen toimeenpanojen toteutumista. Näihin rauhanehtoihin kuului myös ”fasististen” ja muiden äärioikeistolaisten yhdistysten lakkauttaminen; esimerkiksi Lotta Svärd tuomittiin fasistisena järjestönä menettäen täten toimintaoikeutensa. Yhteensä eri järjestöjä lakkautettiin yli 400 kappaletta.42
Vaikka Suomi näin oli Neuvostoliiton valvonnan alla, ei Suomesta kuitenkaan muodostunut kommunistisjohtoista Neuvostoliiton satelliittivaltiota niin kuin esimerkiksi Romaniasta ja Tshekkoslovakiasta. Syinä tähän olivat miehityksen välttäminen: Suomea ei sotien aikana eikä niiden jälkeenkään miehitetty, vaan kotimaiset instituutiot pysyivät vallassa eikä hallinnollinen ja
39 Kuusi 2012, 140, 153–154.
40 Kuusi 2012, 153, 156.
41 Valvontakomission jäsenistä enemmistö oli neuvostoliittolaisia (kuten myös komission puheenjohtajana toiminut Andrei Ždanov), mutta komissioon kuului myös brittijäseniä. Valvontakomission roolina oli esiintyä niin kutsuttuna yhdyselimenä Suomen hallituksen ja Liittoutuneiden – käytännössä Neuvostoliiton – välillä. (”Valvontakomissio Torniin – sensuuritoimet alkoivat”, https://sananvapauteen.fi/artikkeli/1034 [luettu 30.4.2020].)
42 Meinander 2011, 243–244.
lainsäädännöllinen rakenne kärsinyt. Myöskään kommunistit, vaikka toki edustettuina eduskunnassa olivat, eivät missään vaiheessa päässeet vallankahvaan. Maltillisempi sosiaalidemokraattinen puolue yhdessä keskellä ideologisesti sijaitsevan Maalaisliiton kanssa sai puolestaan kansan enemmistön tuen. Lisäksi Suomen miehittäminen jälkikäteen olisi paitsi ollut Neuvostoliitolle kallis hanke, myös vaarallistakin. Kylmän sodan jakolinjat olivat jo piirtymässä ja Neuvostoliitto tarvitsi eräänlaisia sille myötämielisiä puskurivaltioita Yhdysvaltoja vastaan.43
Jälkeenpäin on kuitenkin huomattava, että vaikka sotakorvaukset olivat Suomelle katkera pala, nykyarvossa mitattuna noin 4,5 miljardia euroa44, johtivat ne maan taloudellisen tuotantosuhteen uudistamiseen. Toisin sanoen, pitkälti maatalousvaltainen maa oli pakotettu uudistamaan ja teollistamaan omaa tuotantoaan, jotta sotakorvaukset olisivat maksettavissa. Kun lisäksi sodan jäljiltä oli uusittava paljon infrastruktuuria sekä uudisasutettava menetettyjen alueiden väestöä, tiesi tämä runsaasti uusia työpaikkoja. Suomeen rakennettiin tulevina vuosikymmeninä paljon uusia tehtaita, valtateitä sekä asuntoja, esimerkiksi niin kutsuttuja rintamamiestaloja sodasta palanneille sotilaille.45
Neuvostoliiton kanssa solmittu clearing-sopimus toi Suomelle kasvavia tuloja idänkaupasta, mutta vielä enemmän Suomi sai vientituloja – ja täten varoja hyvinvointivaltion rakentamiseen – Länsi- Euroopan kanssa käydystä metsäteollisuuden tuotteiden kaupasta. YYA-sopimus, eli Ystävyys, yhteistyö ja avunanto -sopimus vuonna 1948 lujitti Suomen ja Neuvostoliiton suhteen tuleviksi vuosikymmeniksi. Suomen tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi ja hänen seuraajansa Urho Kekkonen pyrkivät pitämään yllä hyviä idänsuhteita, Kekkonen tosin parlamentarismin syyttävää sormea väistellen. Keväällä 1961 Kekkonen masinoi Suomen liittymisen Eftaan eli Euroopan vapaakauppajärjestöön. Järjestö oli vaihtoehto niille valtioille, jotka eivät olleet mukana EEC:ssä eli Euroopan talousyhteisössä. Suomi vältteli liittymistä silloiseen Euroopan yhteisöön (EY), sillä Neuvostoliitto oli vihjaillut paheksunnastaan mahdollisesta liittymisestä, ja Suomi ei ymmärrettävästi halunnut mahtavaa itänaapuriaan hermostuttaa.46
Kun maatalousyhteiskunnasta otettiin näin reippaita askelia kohti teollistunutta palveluyhteiskuntaa – Suomi ei oikeastaan missään vaiheessa ollut puhdas teollisuusvaltio47 – tarkoitti se myös kiihkeää
43 Meinander 2011, 245.
44 Sotakorvaukset olivat aluksi arvoltaan 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, mutta Neuvostoliitto indeksoi ne ennen sotaa edeltäneelle hintatasolle aiheuttaen näin hinnan liki kaksinkertaistumisen. Yhteensä maksettavaa kertyi siis vajaa 600 miljoonaa dollaria; tämä kaikki raskaan teollisuuden tuotantona. (Meinander 2011, 252.)
45 Meinander 2011, 252.
46 Meinander 2011, 245–254.
47 Nevala 2009, 22.
kaupungistumista. 1950-luvulla tämä alkoikin toden teolla: maaseudulta virtasi aiempia vuosikymmeniä selvästi enemmän ihmisiä töiden ja opiskeluiden perässä kaupunkeihin ja kasvaviin asutuskeskuksiin. Kaupungistuminen eteni koko maailman mittapuulla nopeammin kuin missään muualla. Lähiöitä kohosi nopeasti kaupunkien liepeille; asunnot suunniteltiin samasta muotista nopeaa tarvetta tyydyttämään. Rakennukset olivat suunnittelultaan mielikuvituksettomia ja julkisivuiltaan ilmeettömiä, mutta vastasivat silti kasvaneeseen kysyntään. Suurimmalle osaa väestöä uudet lähiöasunnot olivat selvä parannus entisiin elinoloihin maaseudulla.48
Kuten muuallakin Euroopassa, myös Suomessa syntyivät suuret ikäluokat sotien jälkeen. Väkiluvun kasvua kuitenkin rajoitti ulkomaille suuntautunut muuttoliike. Erityisesti Ruotsiin ja Kanadaan muutti 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun huippuvuosina huomattava määrä ihmisiä, toki vastaavasti Ruotsiin sodan aikana muuttaneet palailivat takaisin synnyinmaahansa tilanteen Suomessa stabiloiduttua, korjaten näin hieman muuttotasetta. Syynä kiihtyneeseen muuttoliikkeeseen oli juuri kasvanut populaatio; onnea alettiin etsimään muualta kun perinteisen työalan eli maataloustöiden saatavuuteen ei enää kotipuolessa voinut luottaa. Kaupungeissakaan ei töitä kaikille riittänyt, eivätkä työt aina palkoillakaan päätä huimanneet. Silti elintaso kohosi 1990-luvun alun lamaan asti.49
Suomen hyvinvointivaltion rakennus mukaili pohjoismaista mallia, jossa valtio on keskeisessä roolissa. Ennen sotia yhteiskunnalliset muutokset olivat lähinnä kohdistuneet maatalousväestön maanuudistuksiin, olihan Suomi vielä silloin maatalousvoittoinen valtio Euroopan pohjoisilla syrjäseuduilla. Rakennemuutoksen ollessa kovaa vauhtia käynnissä oli kuitenkin aiheellista siirtyä maareformeista progressiiviseen tuloveroon: henkilöitä alettiin verottaa heidän tulotasonsa mukaan.
Sosiaaliturvan vahvistus otettiin Suomessa vakavasti ja poliittiset puolueet olivat suhteellisen yksimielisiä uudistuksen tarpeellisuudesta. Tosin lopputulos oli pitkälti kompromissi, sillä oikeiston pelko vasemmistoradikalismin leviämistä kohtaan sai sen tekemään yhteistyötä maltillisemman vasemmiston kanssa. Sosiaaliturvan vahvistus toimisi kansakunnan ”kiinteyttäjänä” sen vaimentaessa suhdannevaihteluiden vaikutusta sekä lisätessä kansan vähävaraisen enemmistön ostovoimaa. Vasemmisto oli valmis vielä suurempiinkin valtionvaltaa tukeviin uudistuksiin, mutta tyytyi sittemmin julkisen ja yksityisen sektorin väliseen liittoon.50
48 Meinander 2011, 254–255, 265.
49 Meinander 2011, 255–256.
50 Meinander 2011, 260–261, 266.
Suomen hyvinvointivaltion kehitys voidaan tiivistää kolmeen ”uudistuspakettiin”. Ensimmäisenä oli pakollisen sosiaalivakuutusjärjestelmän kehitys (erityisesti työeläkkeiden laajamittainen käyttöönotto). Toisena oli laajennettu sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä (esimerkiksi lisääntynyt terveysasemien ja sairaaloiden rakentaminen). Kolmantena uudistettiin koulutusjärjestelmän rakennetta (oppi- ja kansakouluista siirryttiin peruskouluun ja lukioon). Kouluja oli tarpeen rakentaa myös lisää ja korkeakoulupaikkoja lisätä kasvavan ja entistä koulutetumman väestön vuoksi.51
Yhdysvalloista tulleet kulutus- ja populäärikulttuurin vaikutteet saapuivat myös Suomeen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä ja imeytyivät osaksi hyvinvointiyhteiskuntaa. Säännöstelyn loputtua ja talouskasvun myötä suomalaisilla oli entistä enemmän varantoja, joilla ostella ennen niin eksoottisia luksustuotteita. Statuksen ylläpitämiseksi oli suomalaiskoteihin saatava viimeisimpiä
”amerikanvillityksiä”. Kodinkoneiden, esimerkiksi astiapesukoneen, lisäksi koteihin oli hankittava myös henkilöauto, jollei kaksikin. 1960-luvulla autoistuminen pääsi toden teolla vauhtiin; tämä tosin johti myös kaupunkien kasvaneisiin ilmansaasteisiin ja ahtauteen. Televisio puolestaan oli merkittävä kasvavan keskiluokan tuote ja sen kautta oli helppo poimia viimeisimpiä muoti-, ruoka-, juoma- ja musiikkivirtauksia, lähinnä Yhdysvalloista. Myös elokuvat tarjosivat katsausta amerikkalaiseen ihanteeseen. Folk-, pop-, ja rockmusiikki saapuivat Suomeen 1950- ja 1960-luvuilla. Valtiollinen yleisradio toimi alussa monopolina ohjelmalähetystön suhteen, ja 1960-luvulla se toimi jo huomattavana asenteenmuokkaajana kansalaisten keskuudessa omilla ohjelmavalinnoillaan.
Kansainväliset virtaukset levisivät television ja myös radion kautta entistä nopeammin. Erityisesti nuoriin tämä vaikute oli huomattava.52
2.3 Kuusankoski, perinteinen teollisuuspaikkakunta
Kuusankosken yhteislyseon teinikunta on tässä tutkimuksessa keskeisessä asemassa, joten on luontevaa kertoa hieman myös Kuusankoskesta paikkakuntana. Tätä nykyä Kouvolan kaupunkiin kuuluva Kuusankoski sijaitsee Kymenlaaksossa Kymijoen rannalla. Vuonna 2009, kuntaliitosten aikakautena, Kuusankoski sulautettiin osaksi vajaan seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaa Kouvolaa. Nykyiseen Kouvolaan lukeutuu nimi-Kouvolan ja Kuusankosken ohella myös Anjalankoski, Elimäki, Jaala, sekä Valkeala.
51 Meinander 2011, 262–263.
52 Meinander 2011, 260, 269–271.
Kuusankoskea on perinteisesti pidetty teollisuuspaikkakuntana. Alue oli jo 1870-luvulla kokenut teollistumisen ensimainingit, kun Kymijoen rantaan perustettiin puuhiomo sekä paperitehdas nimeltä Kymintehdas. Tuolloin Kuusankoski ei ollut vielä kaupunki eikä edes kunta, vaan alueella sijaitsi monta pientä kylää, joiden yhteenlaskettu väkimäärä vuonna 1870 oli noin 1 420 henkeä ja kolme vuosikymmentä myöhemmin 5 724 henkeä. Kuusankosken alue kuului tuolloin Valkealan pitäjään.53
Kaavio 1. Kirkonkirjaväkiluku Kuusankosken kylissä vuosina 1870–1900.
(Lähde: Perustuu Mervi Annalan Kuusankosken kirjassa (1997) julkaistun artikkelin Väestöhistoria ja sen sosiaaliset ulottuvuudet sivulla 123 esitettyyn taulukkoon Kuusankoskien kylien kirkonkirjaväkiluvusta vuosina 1870–1900.)
Samoihin aikoihin Kymintehtaan perustamisen kanssa perustettiin myös Kuusaansaaren paperitehdas joen länsirannalle sekä vuonna 1898 puuhiomo ja paperitehdas Voikkaalle. Voikkaasta muodostuikin myöhemmin Kuusankosken kaupunginosa. Vuonna 1904 edellä mainitut tehtaat fuusioituvat yhden ja ainoan yhtiön, Kymin Osakeyhtiön, alle. Fuusio teki Kymin Osakeyhtiöstä pohjoismaiden suurimman paperivalmistajan ja Kuusankosken alueesta varteenotettavan paperiteollisuuskeskittymän. Kuusankosken, Kymintehtaan ja Voikkaan tehdasyhdyskunnista muodostui sittemmin Kuusankosken kunta.54
53 Talja 1997, 436; Annala 1997, 123.
54 Talja 1997, 436, 441–442.
(1420)
(1960)
(3321)
(5724)
0 1000 2000 3000 4000 5000 6000 7000
1870 1880 1890 1900
Vuosi
Kuusankosken kylien yhteenlaskettu kirkonkirjaväkiluku vuosina 1870–1900
Teollistuminen kiihdytti osaltaan väestönkasvua. Kun Kuusankosken kunta perustettiin vuonna 1921, laskettiin kunnan väkiluvuksi tuolloin hieman vajaat 13 000 henkeä. Vuonna 1958 kunnan asukasmäärä oli kohonnut 20 000 henkeen. Väkiluku saavutti huippunsa vuonna 1977; tällöin Kuusankoskella – joka oli saanut kaupunginoikeudet vuonna 1973 – oli asukkaita 22 738 henkeä.
Tätä väestömäärää ei ennen kuntaliitosta enää ylitetty, vaan väkiluku kääntyi päinvastoin hieman laskuun.55 Kouvolaan liittymisen aikana väestön lukumäärä oli laskenut alle 20 000 henkeen.56
Kaavio 2. Kuusankosken väkiluku vuosina 1920–1990.
(Lähde: Annala 1997, 124.)
Sosio-ekonomiselta rakenteeltaan Kuusankoski oli työläisvaltainen: tehtaat loivat yhteyteensä tehdasyhdyskuntia, ja nämä tehdasyhdyskunnat tarjosivat kasvualustan myös muulle asutukselle ja palveluille. Esimerkiksi ensimmäinen kuusankoskelainen yhteiskoulu syntyi pitkälti innostuksesta kouluttaa tehtaiden tulevaa työväestöä: Kymin Oy oli tärkeä sponsori aloittelevalle oppilaitokselle57. Tehtaiden rooli työllistäjänä säilyi seuraavien vuosikymmenten aikana merkittävänä, eikä niiden
55 Annala 1997, 124–125.
56 ”Kaupunkien ja kuntien lukumäärät ja väestötiedot”, https://www.kuntaliitto.fi/tilastot-ja-julkaisut/kaupunkien-ja- kuntien-lukumaarat-ja-vaestotiedot [luettu 9.5.2020]. Kyseiseltä sivulta löytyy excel-tiedosto Kuntajaot ja asukasluvut kunnittain 2000–2019, joka pohjautuu Tilastokeskuksen väestörakennetilastoihin.
57 Kilkki 1970, 16.
arvoa paikkakunnan asukkaiden elämälle sovi vähätellä: paperiteollisuuden parissa työskentely ei suinkaan ollut niitä huonoimpia uravalintoja niin kuin tulevina vuosikymmeninä huomattiin ensin länsikaupan ja toisen maailmansodan jälkeen myös idänkaupan viennin laajetessa. Kymin Oy:n nimi vaihtui sittemmin Kymmene Oy:ksi vuonna 1986 ja vuonna 1995 yhtiö fuusioitui osaksi nykyistä UPM Kymmene Oyj:tä58. Yhä tänäkin päivänä Kuusankoskella on UPM:n Kymin paperi- ja sellutehdas, joka työllistää edelleen huomattavaa osaa alueen väestöstä.
Väestön työläistausta heijastui myös politiikkaan: sosiaalidemokraatit säilyivät ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana Kuusankoskella suosituimpana puolueena, omaten parhaimmillaan vuoden 1939 eduskuntavaaleissa yli 70 prosentin kannatuksen. Suomen häviö toisessa maailmansodassa Neuvostoliitolle aiheutti Kuusankoskellakin äärivasemmiston esiinmarssin, mutta toisin kuin yleisesti muualla Suomessa, Kuusankoskella kommunistinen puolue ja työläispuolue SDP pystyivät tekemään vaaliyhteistyötä eikä kilpailua äänistä juurikaan esiintynyt. Yhteiselo kahden vasemmistopuolueen kesken oli rauhallista. SDP:n valtaa ei kuitenkaan käynyt Kuusankoskella heiluttaman, vaan puolue säilyi suosituimpana puolueena koko kaupungin elinkaaren ajan:
kunnallisvaaleissa SDP oli jokaisella kerralla voittajien joukossa. Kommunistien suosio ei puolestaan missään vaiheessa vetänyt vertoja SDP:lle, ja 1970-luvulta lähtien kommunistisen puolueen kannatuksen hiipuminen vain kiihtyi kun Kansallinen Kokoomus alkoi nakertamaan sen suosiota.59
58 ”UPM-Kymmenen sukupuu”, https://www.upm.com/siteassets/asset/about-
us/history/upm_kymmenen_sukupuu_fin_190906.pdf [luettu 30.4.2020]. Mielenkiintoisena yksityiskohtana nykyisen UPM Kymmene Oyj:n aarnikotkatunnuksen suunnitteli alun perin Kymintehtaalle (Kymmene Aktiebolaget) taidemaalari ja graafikko Hugo Simberg. (”Aarnikotkan tarina”, https://www.upm.com/fi/tietoa-meista/yhtion-historia/aarnikotka/
[luettu 30.4.2020].)
59 Talvisto 1997, 650, 678–679.
