70 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 0
tisten tieteiden suosima), jotka tu- levat esiin lähes paradigmaattisina suureina ja ohjaavat tiedemiesten ajattelua ja tieteen käytäntöä var- sin kokonaisvaltaisesti. Episteemi- sen pluralismin korostamisen rin- nalla onkin yllättävää, että pluralis- min analysointi ei etene sen pidem- mälle. Kirjan historia muodostaa varsin monoliittisen episteemis- ten arvojen ketjun. Historian ym- märtämisen kannalta olisi muka- va ajatella, että tämä on pätevä ku- vaus, koska se tekee menneisyy- destä helposti käsitettävän. Mutta epäilys nousee, voiko pitää paik- kansa, että nämä muutamat tieto- teoreettiset ideaalit ovat olleet niin- kin määrääviä.
Kirja on erinomainen esitys tie- teessä vaikuttaneista ajatusvirrois- ta ja luonnon kuvaamisen käytän- nöistä. Mutta olisiko mahdollista kirjoittaa toisenlainen objektiivi- suuden historia? Vai onko kysees- sä sen yhden ja ainoan tieteellisen objektiivisuuden historia? Edelli- nen vaikuttaa todennäköisemmäl- tä, koska kirjoittajatkin myöntävät, että historioitsijoilta, filosofeilta ja tiedemiehiltä löytyy monia eri ob- jektiivisuuskäsityksiä (379). Lukija olisi toivonut näkevänsä siinä esi- tetyn ”objektiivisuuden” ja muiden hyveiden selkeämmän kontekstua- lisoinnin ja suhteuttamisen. Mihin kirjan ”objektiivisuus” sijoittuu ob- jektiivisuuskäsitysten rintamalla?
Objektiivisuuskäsitysten yhteen niputtaminen negatiivisen määrit- telyn kautta tuntuu toki luonteval- ta. Kaikkia käsityksiä yhdistää sub- jektiivisuus vastakohtana jossain mielessä. Filosofiselta kannalta kirjan mielenkiintoisinta antia on- kin subjektin käsittely eri epistee- misten ideaalien konteksteissa. On opettavaista huomata, että subjek-
tiivisuus ei ole aina ollut epäilyttä- vää, vaan sitä on pidetty jopa tosi- tiedon edellytyksenä.
Lopuksi on vielä pohdittava ky- symystä, minkä historiaa Daston ja Galison oikeastaan kirjoittavat:
käsitteiden, käytäntöjen, ideoiden vaikutusten, vai minkä? Ja mikä on historian liikevoima Objectivity- teoksessa? On selvää, että kirjoit- tajat haluavat kirjoittaa laajemman historian kuin käsitteiden histo- rian. Tämän he sanovat suoraan, ja merkittävä osa kirjasta kohdistuu siihen, kuinka kuvien tuottamisen tekniikat ja käytännöt ovat muuttu- neet. Molemmat tekijät ovat lisäk- si tulleet tunnetuiksi muutenkin tieteen käytäntöjen selkeyttäjinä.
Tuoreimmassa tieteen historiogra- fiassahan tiedettä tarkastellaan esi- merkiksi tieteenfilosofiasta poike- ten nimenomaan käytäntönä.
On kuitenkin todettava, et- tä kirja on lopulta, ja yllättäen, ai- ka vanhanaikainen aatehistoria – ihan positiivisessa mielessä. Läpi kirjan episteemiset hyveet määri- tellään ennen kaikkea käsitteelli- sesti. Ne toki liittyvät kiinteästi käy- täntöihin, mutta vaikutelma on, et- tä nämä käytännöt ovat ajatusten tulosta. Vaikka esimerkiksi valo- kuvaamistekniikan kehitys vauh- ditti mekaanisen objektiivisuuden yleistymistä episteemisenä ideaali- na, luonnon kuvaamisen ideat tun- tuvat yleisesti olevan histo rian käy- tevoima ja toteuttavan kaavaa: en- sin idea, sitten sen toteutus:
”Kumpikaan episteeminen hyve ei toteudu täysin, sen enempää kuin mikään muukaan hyve, mutta sekä objektiivisuus että tulkinta muok- kaavat ja vaikuttavat siihen, miten jokapäiväistä tiedettä tehdään. Väite, että mekaaninen objektiivisuus (tai vaikkapa harjaantunut tulkinta) on näennäistä ja harhaa, koska se ei rea- lisoidu puhtaassa muodossaan, on
kuin väittäisi samaa tasa-arvosta tai solidaarisuudesta. Nämä eettiset arvot voivat muuttaa yhteiskuntaa ilman että ne toteutuisivat täydellisesti, ja sama pätee episteemisiin arvoihin tieteessä.”
(378)
Daston ja Galison ovat joka ta- pauksessa tuottaneet erinomaisen kirjan, josta tullee hyvin pian klas- sikko. Suosittelen sen lukemista – ja katsomista.
Kirjoittaja työskentelee tutkijatoh- torina Leidenin yliopistossa Alanko- maissa.
Julius Meier-Graefe kaksissa kansissa
Teppo Jokinen Julius Meier-Graefe: Kunst ist nicht für Kunstgeschichte da. Briefe und Dokumente.
Toimittanut ja kommentoinut Catherine Krahmer yhteistyössä Ingrid Grüningerin kanssa.
Wallstein Verlag 2001.
Julius Meier-Graefe: Tagebuch 1903–1917 und weitere Dokumente. Toimittanut ja kommentoinut Catherine Krahmer yhteistyössä Ingrid Grüningerin ja Jeanne Heisbourgin kanssa. Wallstein Verlag 2009.
Berliinin kirjoittavaan boheemis- toon 1890-luvulla lukeutunut Ju- lius Meier-Graefe (1867–1935) oli yksi huomattavimmista kulttuuri- vaikuttajista ja kiihkeimmistä im- pressionistisen taiteen puolestapu- hujista Saksassa. Ketterästi Saksan ja Ranskan taide-elämässä sukku- loineella Meier-Graefellä oli laaja-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 1 0 71 yhteysverkosto, johon suomalaisis-
ta kuului kiinteästi muun muassa arkkitehti Herman Gesellius, Eliel Saarisen ja Armas Lindgrenin työ- toveri. Ensimmäisen Suomen-mat- kansa kokemukset Meier-Grae- fe julkaisi 1905 Neue Rundschau -lehdessä ja myöhemmin hän viet- ti kesää Hvitträskissä vuosina 1910 ja 1912.
Vuodesta 1948 Ranskassa asu- va kirjallisuus- ja taidehistorioitsi- ja Catherine Krahmer (s. 1937) on tehnyt suuriarvoisen työn toimit- taessaan julkaisuiksi Meier-Grae- fen kirjekokoelman (2001) ja vii- me syksynä niin ikään nimekkääl- tä Wallstein-kustantajalta ilmesty- neen Meier-Graefen päiväkirjan.
Teokset tarjoavat vankan ja autent- tisen kulttuurin ja kulttuuripolitii- kan historian aarreaitan, jonka an- timien soisi tulla tutuksi jokaiselle suomalaisellekin 1900-luvun vaih- teen kulttuurista, kirjallisuudesta ja taiteesta kiinnostuneelle tai sen pa- rissa työskentelevälle.
Meier-Graefe ei sitoutunut mi- hinkään ammattiryhmään eikä hä- nellä ollut ammatillista tutkintoa.
Hän aloitti kirjailijana, alkoi sitten kirjoittaa yhä enemmän taiteesta ja toimi myös julkaisijana. Hän pe- rusti saksaksi ja ranskaksi ilmes- tyneen uudistusmielisen taideleh- den (Die dekorative Kunst / L’Art
Décoratif) ja vuonna 1895 muutet- tuaan Pariisiin hän perusti kuului- san art nouveau -taidetta ja muo- toilua esitelleen taidegallerian La Maison Modernen. Kulttuurinvä- littäjän tehtävässään Meier-Graefe jäi kuitenkin onnettomasti pait- sioon: ranskalaisille hän oli liiak- si saksalainen, saksalaiskansallisis- sa piireissä hänet nähtiin epäilyttä- vässä määrin ”ranskalaistuneena”
taidepoliitikkona. Elämänsä kään-
nekohdassa Pariisista Berliiniin ta- kaisinmuuton yhteydessä vuonna 1903 Meier-Graefe alkoi kirjoit- taa päiväkirjaansa – aluksi lyhyi- nä muistiinpanoina päivittäisistä tapahtumista, matkoista ja tapaa- mistaan ihmisistä. Merkinnät laa- jenivat pian perinteisemmän päi- väkirjan muotoon.
Saksassa Meier-Graefe etsi kei- noja uudistaa saksalaista kulttuuria ja nosti uudistuksen mahdollista- jaksi unohdetun saksalaistaiteilijan Hans von Marées’n – yritys, joka ei sekään saanut aikalaisilta ymmär- rystä osakseen. Marées-tutkimus, nelivuotinen työ, jonka kirjoittaja viimeisteli kesällä 1910 Hvitträs- kissä, palveli Meier-Graefen pyr- kimystä luoda kuvaus taiteen ”ke- hityksestä”. Hän ei lähestynyt tai- detta ja taiteilijaa dogmaattisena histo rioitsijana vaan intuitiivises- ti näkevänä ja kokevana ihmise- nä. Meier-Graefin kirjoittama tai- teen kehityshistoria (Entwicklungs- geschichtedermodernenKunst) ei arvottanut taideteoksia ikään kuin historia olisi tehnyt ne jostain syys- tä merkittäviksi töiksi, vaan kes- kiössä oli taiteen sisäinen kehi- tys itsessään. Korkein todellisuus, näin Meier-Graefe, oli löydettävis- sä taiteessa, mutta taiteen olemas- saolo oli vaarantunut, kun 1800-lu- vulta lähtien oli nostettu esiin vain vahvoja yksilöitä ja samalla yhteen sitovista arvoista oli luovuttu. Kau- kainen ajatus nykyajalle?
Kuten Krahmerin aiemmin toimittamassa kirjekokoelmassa esiintyy päiväkirjassakin suunna- ton joukko erimaalaisia kulttuu- ri- ja taidevaikuttajia, joiden kans- sa Meier-Graefe oli yhteydessä niin Berliinissä kuin usein ja eri puolil- le Eurooppaa suuntautuneilla mat- koillaan. Kirjaan on liitetty myös
muita dokumentteja, kuten Meier- Graefen muistiinpanot matkastaan Yhdysvaltoihin vuonna 1928. Yk- sinomaan lyhyin biografisin tie- doin varustettu henkilörekisteri kirjan lopussa käsittää yli 60 sivua.
Marbachin kirjallisuusarkis- toon 1990-luvulla pelastettu Meier- Graefen jäämistön osa – kirjailijan päiväkirjamerkinnät tulivat päi- vänvaloon vasta tällöin – on ollut Catherine Krahmerin monivuoti- sen työn ja tutkimuksen pääsarka.
Hän ei ole ainoastaan uupumatto- man tarkasti selvittänyt ja litte- roinut Meier-Graefen lähes mah- dottomalla käsialalla kirjoitettu- ja merkintöjä, vaan varustanut ne oppineilla, yksityiskohtaisilla ja sel- ventävillä kommenteilla. Kirjeiden ja päiväkirjan arvoa nostaa toimi- tustyön äärimmäinen tarkkuus ja asioiden taustoitus. Päiväkirjas- saan Meier-Graefe ei tee itsestään tarkkailun kohdetta; hän ei kirjoita perinteisiä muistelmia tai autobio- grafiaa. Keskeiseksi teemaksi nou- see päähenkilön autenttiset koh- taamiset kanssaihmistensä kanssa, mikä valottaa meille niin ajan ta- pahtumia kuin ajattomammin tai- teen merkityksen ja ihmisenä ole- misen kysymystä.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Berliinissä vapaana tutkijana.
