Syrjäytymispuhe vahvistaa omaa "normaaliuden" identiteettiämme näkymä

148

Syrjäytymisestä on tullut sosiaali- ja yhteiskuntapoliit- tisen keskustelun käytetyim- piä käsitteitä. Se ei ole sinänsä kummallista tai uutta. Käsit- teet tulevat ja elävät aikansa käytössä. Syrjäytymis-käsitteen historia on hiukan monipol- visempi, mikä saattaa toki paljastua todeksi myös monen muun käsitteen historiaa kai- veltaessa. Suomalaiseen kes- kusteluun käsite rantautui il- meisesti ensi kertaa Ruotsista utslakning-sanan suorana väännöksenä. Ainakin Jorma Sipilä puhui 1980-luvun alussa uloslyömisestä. 1980- luvun lopulla käsite nousi so- siaalipolitiikan tutkijoiden piiristä yhteiskuntapoliitti- seen keskusteluun, mistä seu- rasi jopa pienoinen kiistaan tutkijoiden ja virkamieseliitin välillä. Syrjäytymistä mahdolli- sesti tuottavien mekanismien pohdinnan sijasta tutkijoilta vaadittiin ilmiön tarkkaa mää- rittelyä ja tarkkojen lukujen esittämistä, jotta ”ongelmaan olisi voitu puuttua ja ryhtyä tarpeellisiin korjaustoimiin”.

Vuosikymmenen lopulla raha alkoi kasvaa puussa ja niinpä keskustelu köyhyydestä ja syr- jäytymisestäkin sai väistyä.

Juuri hyväksytyn väitös- kirjan tekijäkin oli valmis 1990-luvun alussa unohta- maan koko käsitteen epäillen

Syrjäytymispuhe vahvistaa omaa

’normaaliuden‘ identiteettiämme

Tuula Helne (2002) Syrjäytymisen yhteis- kunta. Stakes Tutki- muksia 123. Helsinki 2002, 238 sivua

keskustelun loppumisen syyk- si sen liiallista sitoutumista työmarkkinoihin ja työttö- myyteen. Toisin kuitenkin kävi: joukkotyöttömyydestä tuli vastoin kaikkia ennusteita myös suomalaisen yhteiskun- nan vitsaus ja EU:n piirissä juuri työmarkkinoilta syrjäyty- mistä alettiin pitää vakavim- pana ongelmana. Niinpä Hel- nekin ”joutui” palaamaan jo eräällä tavalla hylkäämäänsä ai- heeseen. Hyvä niin, sillä nyt käsissämme on kiinnostava ja monia ainakin suomalaiselle keskustelulle uusia näkökul- mia avaava artikkelikokoelma.

”Syrjäytymisen” käsitettä käytettäessä pitäisi oikeastaan käyttää lainausmerkkejä. Aina- kaan Helne ei puhetapaa jaa.

Käsitteen alituinen käyttämi- nen rasittaisi tekstiä tarpeet- tomasti ja alkaisi harmittaa lu- kijaa. Niinpä pitäydyn tässä itsekin sen käytöstä. Tuula Helne toteaa syrjäytyneiden luonteenpiirteisiin väistämät- tä ajautuvan keskustelun joh- tavan umpikujaan. Syrjäyty- mispuhetta tuottavan yhteis- kunnan sijasta huomio kiin- nitetään puheen kohteena olevien ihmisten oletettuun passiivisuuteen, poikkeavuu- teen tai avuttomuuteen. Eri- tyisen pulmallisesta tällainen yleistävä ja yksinkertaistava lä- hestymistapa on ihmistyön ammateissa kuten opettajien tai sosiaalityöntekijöiden työssä. Helne ei kiistä sitä, etteikö passiivisia, poikkea- vasti toimivia tai avuttomia ihmisiä olisi olemassa, mutta hän ei lähde itse määrittele-

mään syrjäytymistä, saati sit- ten ”syrjäytyneitä”.

Helne kysyy, millainen on ”syrjäytymisen yhteiskun- ta” eli yhteiskunta, joka tuot- taa sellaista puhetta. Hän lä- hestyy yhteiskuntaa ranskalai- sen syrjäytymiskeskustelun avulla – ei niin, että tutki- muksen kohteena olisi Rans- ka, vaan nimenomaan suoma- lainen keskusteluhorisontti.

Valtavaksi luonnehtimastaan ranskalaisesta keskustelusta Tuula Helne on käynyt läpi parikymmentä kirjaa ja kolmi- sen sataa artikkelia. Keskeisim- min ovat ilmiselvästi vaikutta- neet Robet Castel ja Serge Paugam. Joku saattaa epäillä moisen otoksen ”edustavuut- ta”, mutta se ei tällaisessa ai- kalaiskeskustelun analyysissa yksinkertaisesti ole arvioita- vissa. Yritys edustavuuden kriteerien osoittamiseen olisi vain osallistumista samaan keskusteluun näennäisesti ul- kopuolisen tieteellisen tarkas- telun nimissä. Tähän ansaan Helne ei toki lankea, vaan luonnehtii lukutapaansa symptomaaniseksi, oireita ja yhteiskunnan kipupisteitä ha- kevaksi aikalaisdiagnoosiksi.

Tässä tapauksessa sosiaalisten ongelmien sijasta tarkastelun keskiössä on ”sosiaalisen” on- gelma. Symptomaanisen luku- tavan ongelma on kuitenkin siinä, että lukijalle ei muo- dostu ollenkaan kuvaa siitä, mitä tekijä on jättänyt pois.

Kuvatusta keskustelusta ei to- dennäköisesti olekaan mah- dollista tehdä kovin yhtenäis- tä kuvausta, minkä avulla lu-

AIKUISKASVATUS 2/2002

149

kija voisi itse sijoitella eri keskusteluja kartalle saati pää- tellä, mitä kaikkea jääkään vielä paitsi.

Lähestymistapaansa Helne luonnehtii ”kriittiseksi konstruktionismiksi” ja oman tutkimusohjelmansa hän tii- vistää kuuteen eri asiaan. En- sinnäkin tilojen, jollaiseksi syrjäytyminenkin helposti mielletään, sijasta huomio tu- lisi kiinnittää prosesseihin.

Toiseksi häntä kiinnostavat asioiden ja ilmiöiden kytken- nät ja yhteydet. Kolmanneksi status quohon perustuvat seli- tykset eivät häntä vakuuta, vaan olennaista on löytää muutoksen merkkejä. Neljän- neksi hän näkee asioiden ja käsitteiden olevan kiistanalai- sia. Viidenneksi konstruktio- nismissa on Helneen mukaan kyse luokittelujen avaamisesta ja kuudenneksi hän julistaa

”sorrettujen vapausasteiden lisäämistä”. Mikä tässä ohjel- massa on erityisen ”konstruk- tionistista” on hiukan uskon- varaista. Samanlaisia ajatuksia voi löytää vaikkapa Helneen- kin käyttämältä edesmenneel- tä ranskalaiselta yhteiskuntafi- losofilta Michel Foucault`lta ja häntä ei voi mitenkään luon- nehtia konstruktionistiksi.

Miksi sitten puhe

syrjäytymisestä on niin suosit- tua? Helne mainitsee parikin esimerkkiä siitä, kuinka vah- vaksi koetaan käsitteen muka- na olo haettaessa vaikkapa EU.n rahoitusta tutkimus- hankkeille. Hän toteaa koko joukon asioita, joihin syrjäy- tymisen konstruktio (siis sosi- aalisesti tuotettu kuva todelli- suudesta) on sopiva iskusana.

Syrjäytyminen tuottaa maail- maan järjestystä. Ajatellaan, että sen avulla vaaralliset yksi-

löt voidaan tunnistaa ja sijoit- taa jopa kartalle. Se tuo loh- dutusta ja jopa toivoa, sillä sen avulla voimme ainakin osittain siirtää joitain ominai- suuksiamme Toisille. Lopulta se voidaan nähdä sopivana aseena ja moralisoinnin pe- rustana.

Syrjäytyneiden

identifiointi, vaikkakin vain eräänlaisiksi ideaalityypeiksi oikeuttaa tiettyihin toimen- piteisiin. Näin voidaan perus- tella esimerkiksi nykyisin pal- jon hoettua aktivointipoli- tiikkaa. Toisaalta jos he kerran ovat laiskoja ja saamattomia, on asioiden muuttumiseksi jo tehty suunnilleen kaikki mah- dollinen. Pitäessämme joita- kin syrjäytyneinä, vahvistam- me samalla omaa ns. normaa- lin identiteettiämme.

Kääntöpuolena saattaa olla se, että näin vahvistetaan syrjäytyneiksi määriteltävien Toiseuteen kiinnittyvää iden- titeettiä. Tähän puoleen kiin- nitti huomionsa jo vuonna 1989 Jorma Sipilä kirjassaan Sosiaalityön jäljillä, joten kaikki keskustelut ja havainnot eivät ole aivan niin uusia kuin jos- kus saatamme ajatella. Identi- teetin, jopa tietynlaisen sub- jektin tuottaminen on myös Helneen mielestä uusliberaa- lin kontrollin ja hallinnan ai- van keskeisiä rakennusaineita.

Kirja koostuu viidestä artikkelista ja pitkästä johdan- toartikkelista. Ehkä tällaisessa teoreettisessa hankkeessa ar- tikkelityyppisen väitöskirjan valinta puoltaa paikkansa.

Useimmitenhan kokoelmat ovat melko hajanaisia, joskus jopa typografiaa myöten. Täs- säkin lukemista olisi voitu helpottaa muun muassa yh-

distämällä eri artikkelien läh- deluettelot. Näin lukija ei tar- vitsisi aina välillä tarkistaa, oliko viittaus samaa kuin toi- sessa artikkelissa. Viimeisenä oleva vakuutusjärjestelmää kä- sittelevä artikkeli poikkeaa selvästi muista sosiaalipoliitti- sen järjestelmän tarkastelunsa vuoksi – enkä sano, että aina- kaan sisällöllisesti suinkaan kielteisessä mielessä. Kaiken kaikkiaan lopputulos on artik- keliväitöskirjaksi varsin kom- pakti ja tavallista yhtenäisem- pi työ.

Ensimmäisen artikkelin, Syrjäytymisen solmut – eli miksi syrjäytymisestä puhuminen on niin hankalaa, lähtökohtana on ol- lut tekijän oma hämmennys syrjäytymisen käsitteen sum- mittaisen käytön äärellä. Hel- ne tuottaa artikkelissa kaikki- aan seitsemäntoista paradok- sia, joita voi myös pitää tut- kimusohjelmana. Toisessa ar- tikkelissaan, Toiseudesta yhtei- syyteen, hän käsittelee syrjäyty- misen kääntöpuolta, jos asian haluaa niin nähdä. Kyse on ainakin puheen tasolla ilmais- tuista haluista palauttaa syrjäy- tyneet takaisin yhteiskuntaan.

Helne käsittelee tällaisen pu- heen reunaehtoja ja pulmia mukaan lukien koko yhtei- syyden olemassa olon myyttiä.

Syrjäytyminen

sijoitetaan usein nykypuhees- sakin, aivan samoin kuin ai- kaisemmin köyhyys, erityisen kaupunkimaiseksi ongelmaksi.

Artikkelissa Suurkaupungin me- netetty maine tekijä vetää pitkä linjaa ikiaikaisen köyhyyskes- kustelun ja nykyisen syrjäyty- mispuheen välille. Kaupunke- ja on paitsi pidetty synnin pesinä, myös vähäisen sosiaa- lisen kontrollina ja siten ohu- en yhteisyyden alueina. Toi-

150

saalta tutkimuksissa vaikeim- mat marginalisaatioon liittyvät ilmiöt on lähes säännönmu- kaisesti löydetty maaseudulta.

Myös kokoelman neljäs artik- keli syventyy tiloihin, tilan- nemäärittelyihin ja rajoihin.

Viidennessä ja kirjan viimeisessä artikkelissa Helne siirtyy lähemmäs sosiaalipo- liittista järjestelmää. Artikke- lissa Vakuutus vaikeuksissa yrite- tään koota yhteen vakuutus, yhteiskunta ja hyvinvointival-

tio. Vakuutuksen teema on erittäin ajankohtainen aikana, jolloin valtion roolia ollaan vähentämässä ja samaan aikaan yksilöllistyminen sekä epävar- muus ja riskit näyttäisivät ole- van kasvussa.

Tuula Helneen väitös- kirja tuo kaivatun lisän syrjäy- tymistä koskevaan keskuste- luun Suomessa. Ilman hänen kaltaisiaan oppineisiin kes- kusteluihin paneutuvia tutki- joita muilla kuin englannilla

kielellä käytyjen keskustelujen ja julkaistujen kirjojen anti jäisi useimmille tutkijoillekin tuntemattomaksi. Tämäkin saattaisi riittää syyksi väitös- kirjan kokoamiseen. Helneen kirjan ansiot ovat kuitenkin paljon suuremmat: tarkoin va- litut näkökulmat antavat ai- neksia suomalaiselle keskuste- lulle ja myös panevat myös itse kunkin tarkastelemaan puhe- ja ajatustottumuksiaan.

Jouko Karjalainen