AIKUISKASVATUS 2/01
193
Eero Ojanen 2000 Onko meillä malttia sivistykseen? Tilaa sivistykselle -sarja.
KANSANVALISTUSSEURA Ulla Koivunen (toim.) 2001. Kokonaisuutta etsimässä. På jakt efter helheten.
KANSANVALISTUSSEURA
Suuntana sivistys
Snellmanin tiedetään päättäneen hengen olemusta käsitelleen ja oppilaiden koko elämänkulkuun vaikuttaneen luentosarjansa ajattelulleen us- kollisena vaatimattomaan huomautukseen: tulevina ai- koina nämä samat totuudet löydetään toisin käsittein.
Eero Ojanen on ottanut teh- täväkseen - snellmanilaiseen ja idealistiseen ajatteluun juur- tumisensa tunnustaen - ku- vata sivistys nykykäsittein. Ai- don dialektikon tavoin hän antaa sivistyksen käsitteen kehkeytyä täyteen rikkauteen- sa vastakohtiensa kautta ja nii- den jännitteessä.
Onnistuuko Ojanen tässä niin, että sivistyksestä tulisi nykyihmisen elämänkul-
kuun vaikuttava voima? Huo- maan vastaavani kysymykseen vähän epäröiden. Sivistyksen idea on hautautunut niin monen ajatuskerrostuman alle, että sen elävöittäminen on pitkä työ. Mutta Ojasen käsit- tely on erinomainen johdatus jokaiselle, joka haluaa paneu- tua sivistyksen olemukseen ja ottaa kantaakseen siitä aiheu- tuvan vaivan.
Kirjoittaja paikallistaa sivistyksen ideaa suhteessa muihin elämänilmiöihin.
Snellmanille sivistys oli myös maan taloudellisen nousun edellytys. Tässä Ojanen sanoo tietoisesti poikkeavansa Snell- manin linjasta. Ojaselle teknii- kan mittelöin käytävä kan- sainvälinen taloudellinen kil- pailu on nykyajan sotaa. Ja tunnetusti väkivalloin Suomi ei voi mitään tehdä, sivistyk- sen voima on sen ainoa pelas- tus. Ojasen käsittelyssä sivistys saa askeesin sävyn. Hän mars- sittaa heiveröiset sivistyksen voimat taisteluun taloutta, tekniikkaa ja kilpailua vastaan.
Näin voi tehdä ja joistakin näkökulmista, erityisesti eko- logisesta, se voi olla välttämä- töntäkin. Mutta asian voi
nähdä myös toisin.
Laaja-alainen sivistys, johon hyvin mahtuu myös tekninen sivistys, on kansa- kunnan ainoa turva avoimen kilpailun maailmassa, jossa osaaminen on korvannut aseet ja jossa jälkeen jääminen merkitsee paluuta kehitys- maaksi. Tekemällä nörtit ja nokialaiset sivistyksen viholli- siksi heidät ajetaan pöyhkei- lemään sivistymättömyydel- lään, ilmiö josta siitäkin on jo esimerkkejä. Ongelmana ei ole tekniikka eikä kilpailu- kaan, vaan se, että ne koros- tuvat yksipuolisesti monine hankaline seurauksineen. Si- vistys alkaa olla elämänvälttä- mättömyys.
Katsoo asiaa kummalta kannalta tahansa, Ojanen te- kee riemastuttavan keksinnön.
Yhtä itsestään selvästi kuin olemme tottuneet arvioimaan erilaisten päätösten ympäris- tövaikutuksia meidän pitäisi arvioida niiden sivistysvai- kutuksia. Ensituntumalta aja- tus tuntuu mahdottomalta to- teuttaa, mutta juuri siinä on sen viehätys. Tällainen arvi- ointi olisi haaste, joka askel
194
AIKUISKASVATUS 2/01 askeleelta tuottaisi jäsenty-neempää käsitystä niistä hy- vän elämän ehdoista, joita kuvaamaan sivistyksen käsite on luotu. – Olisi tärkeää, että Ojanen antaisi edelleen hen- kensä askaroida sivistyksen tulkinnassa käsittein, jotka avautuvat nykyihmiselle.
****
Kansanopisto on yksi sivistyksen kehto, jolle juuri siksi on myös lainsäädännössä suotu erikoisasema. Sen yllä- pitäminen edellyttää jatkuvaa kansanopiston sisäistä kehittä- mistä. Jos jollakulla on mieles- sä epäilevä kysymys siitä, onko kansanopisto sisäisesti hengissä, voi helpottuneena vastata, että ainakin Länsi- Suomessa on. ”Kokonaisuutta etsimässä” tiivistää 16 artikke- lina tulokset seitsemän länti- sen kansanopiston kokonais- valtaista oppimista koskenees- ta hankkeesta, jonka tarkoi- tuksena on selventää kansan- opiston erityislaatua.
Kansanopisto on muuttunut ympäristön pai- neessa formaaleja opintoja tar- joavaksi oppilaitokseksi, mut- ta sen ei tarvitse merkitä omi- naislaadun katoamista. Rat- kaistavaksi tulee Paula Ilénin sanoin yhtälö, jossa yhdiste- tään avoimen yliopiston opinnot (tai muut arvosanat/
tutkinnot), kansanopisto- opinnot ja yhteisöllisyys.
Nonakalaisesti sanottuna kir- joittajat ovat vakuuttuneita siitä, että heidän käsissään on arvokasta kansanopiston hil- jaista tietoa. Juuri sen tiedon varassa syksyinen arka, syrjään ja itseensä vetäytynyt, vai- keasti puhuva ja yhä useam- min myös tavalla tai toisella ongelmainen nuori muuttuu reippaaksi, sosiaaliseksi ja it-
seään ilmaisevaksi ihmiseksi.
Jollakin tavoin tämä tieto kyt- keytyy internaattiyhteisön ympärille kytkeytyvään kan- sanopistopedagogiikkaan.
Miten saada tämä
hiljainen tieto eksplisiittiseksi tiedoksi ja muotoon, jossa se on mahdollista kertoa myös ulospäin? Viime vuosien kas- vatustiede ei ole juurikaan tarjonnut käsitteitä tähän tar- koitukseen. Kirjassa sovelle- taan useitakin kuvaus- järjestelmiä, valaisevasti, mut- ta ei varmaan vielä tyhjentä- västi. Silti kirja on tärkeä virs- tanpylväs. Projektin aikana jokainen kirjoittaja on ratkais- sut oman identiteettinsä kan- sanopiston opettajana tai muun henkilöstön jäsenenä, mikä sekin on hienosti muka- na teoksessa. Voin hyvin ku- vitella, että kirja on arvokas jokaiselle uudelle työntekijälle portaana kansanopiston eri- tyiseen maailmaan.
Artikkeleista mieleen jäävin oli se, missä Eeva-Kaisa Lemmetyinen piirtää kansan- opisto-opiskelijan muotoku- via. Ne osoittivat, miten eri- laisia opiskelijat ovat ja miten heitä ei voi kohdata millään kaavalla. Jokainen tarvitsee henkilökohtaisen oppimis- suunnitelmansa, joka vahvis- taa juuri hänen Elämänkom- petenssiaan. Sen, että lähtö- kohtana on yksilö, ei tarvitse olla vastoin kansanopiston yhteisöllistä perusluonnetta.
Kansanopisto syntyi ja varttui rinnan suurten kiin- teiden kansanliikkeiden kans- sa. Nyt olemme eläneet ajan, jona ihminen on rimpuillut itsensä irti sitovasta yhteisölli- syydestä. Näemme myös sen tuomat haitat. Oletan, ettei
ihminen jatkossakaan menetä saavuttamaansa yksilöllisyyttä, mutta hän oppii uudella ta- valla käyttämään yhteisöjä yk- silöllisen elämänsuunnitel- mansa osana. Silloittavaan yh- teisöllisyyteen on kova tarve ja sen oppimiseen kansan- opisto on poikkeuksellinen mahdollisuus. Sillä kansan- opiston ydin on yhteisöllisyys ja dialogi, yhtenä keinona in- ternaatti mutta mahdollinen myös muin tavoin, esimer- kiksi yhteisöllisyysopintoina kuten Paasikivi-opistossa.
Joitakin asioita jäin kirjasta kaipaamaan. Yksi niistä oli sosiaalinen pääoma; luot- tamuksesta ja vastavuoroisuu- desta käyty keskustelu tekisi kansanopistopohdinnalle te- rää. Lähteistä en löytänyt Pauli Siljanderin tutkimusta N. Fr.
S. Grundtvigin sivistysnäke- myksestä ja kansanopiston tehtävästä. Sitäkin kannattaisi edelleen lukea. Kirjassa oli Ei- vor Huldénin erinomainen artikkeli loppuunpalamisesta, mutta ei johtopäätöstä, jota Ove Korsgaard on suosittanut oppilaspulaa kokeville Tans- kan kansanopistoille. Ainakin joissakin kansanopistoissa kannattaisi nostaa opiskelijoi- den keski-ikää 20-30 vuodel- la. Kipeimmin kansanopisto- miljöön herättämää henkistä ja sosiaalista pääomaa juuri nyt tarvitsevat ne 165 000 suomalaista, jotka kärsivät va- kavasta uupumuksesta.
Uusimmillakin
toimituksillaan Kansanvalistus- seurasta on tullut sivistystä herättävä ja virittävä kustanta- ja. Kyse on tärkeästä tehtävästä suomalaisen sivistysliikkeen palveluksessa.
Seppo Niemelä
K I R J A - A R V I O I T A
