KAUPUNKILAISTEN UUSI ELÄMÄ MAALLA – TOTEUTUNUT HAAVE MAALLEMUUTOSTA
Milla Laari
Maisterintutkielma Yhteiskuntamaantiede Itä-Suomen yliopisto Lokakuu 2021
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Laitos
Historia- ja maantieteiden laitos Tekijä
Milla Laari, 283080 Työn nimi
Kaupunkilaisten uusi elämä maalla – toteutunut haave maallemuutosta
Oppiaine
Yhteiskuntamaantiede
Työn laji
Maisterintutkielma Aika
Lokakuu 2021
Sivumäärä 67 + liitteet
Tiivistelmä
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kaupunkilaisten maallemuuttoa ja keskitytään vapaaehtoisesti toteutettuihin muuttoihin. Tarkoituksena on selvittää kaupunkilaisten maallemuuton motiiveja, mahdollisuutta ja maalla asumisen kokemusta. Teoreettisessa viitekehyksessä käsitellään maallemuuton ilmiötä Suomessa ja viimeaikaisia muutoksia muuttovirroissa ja niiden suunnissa. Lisäksi tarkastellaan kaupungin ja maaseudun välistä suhdetta sekä maaseudun vetovoimaisuutta.
Kyseessä on laadullinen tutkimus. Tutkielman aineisto koostuu kymmenestä teemahaastattelusta. Haastateltavat olivat työikäisiä naisia ja miehiä, joilla on vahva kaupunkilaistausta. Haastattelut toteutettiin etäyhteyksin kevään ja kesän 2021 aikana. Teemahaastattelut litterointiin ja analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin kautta, jonka tuloksena muodostui tuloskategorioita.
Kaupunkilaisten maallemuuton motiivit ovat moni-intressisiä, mutta ne voidaan karkeasti kiteyttää laadukkaamman elämän tavoitteluun. Haastateltavien motiiveissa esiintyi sekä maalle vetäviä että kaupungista poistyöntäviä motiiveja. Muuttohalukkuuteen vaikuttivat myös haavekuvat, joissa toistuivat maaseutuidyllin mielikuvat.
Maaseudulta haettiin viihtyisämpää elinympäristöä, hyvinvointia ja suurempaa vapautta muodostaa
omannäköisempi elämä. Kaupungista pois työnsivät hektisyys, melu, liikenne, ilmansaasteet sekä kaupunkielämän pinnallisuus ja suorituskeskeisyys.
Haastateltavien mahdollisuuksiin vaikuttivat merkittävimmin työ- ja perhetilanne, kuten mahdollisuus etätyöhön sekä lapsettomuus tai aikuistuneet lapset. Maaseudulle sopeuduttiin pääasiassa hyvin ja muuttopäätökseen oltiin tyytyväisiä. Rauhallisempi maaseutuympäristö vaikutti positiivisesti haastateltavien elämänlaatuun ja ympäristön yksinkertaisetkin ominaisuudet voitiin kokea ainutlaatuisiksi tai jopa elämyksellisiksi. Osa haastateltavista toteutti maalla vaihtoehtoista elämäntapaa, mutta moni myös jatkoi kaupunkimaista elämäntapaa. Lähes kaikki halusivat jatkaa maalla asumista, eikä vanha kaupunkielämä enää houkutellut.
Maaseutu ja maaseudulle muutto kiinnostavat kaupunkilaisia, mutta todellisuudessa varsin pienellä osalla on mahdollisuus muuttaa. Tämän tutkimuksen mukaan nykyajan maallemuutto on varsinkin hyväosaisten ja koulutettujen etätyötä tekevien muuttoa. Lisäksi asumisen toiveet ja todellisuus eivät kohtaa. Toiveissa esiintyy halu väljyyteen, mutta nyky-yhteiskunta suosii tiivistä rakentamista. Maalla asumisen kestävyys voidaan myös kyseenalaistaa, kun maaseutualueilla oman auton käyttö on usein välttämättömyys.
Asiasanat Maallemuutto, maaseutu, maaseutuasuminen, kaupunkilaiset, teemahaastattelu Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopisto
Muita tietoja
Sisällysluettelo
1. JOHDANTO ... 1
2. TEOREETTINEN TAUSTA ... 4
2.1 Maan sisäinen muuttoliike ja maaseudulle muuttaminen ... 4
2.1.1 Maaseudulle muuttajat ... 7
2.1.2 Muuttovirrat ja suunnat muutoksessa ... 9
2.2 Erilaisia maaseutuja ... 10
2.2.1 Alueiden maaseutu ... 11
2.2.2 Merkitysten ja mielikuvien maaseutu ... 15
2.3 Moderni maaseutu ja maaseutukokemus ... 18
2.4 Maaseutuasumisen vetovoimaisuus ja moninaiset elämäntavat ... 21
2.4.1 Asuin- ja elinympäristön houkuttelevuus ... 21
2.4.2 Moninaiset ja vaihtoehtoiset elämäntavat ... 22
2.4.3 Mielikuvat ja markkinointi maallemuuton vauhdittajina ... 24
3. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 28
3.1 Laadullinen tutkimus ja tutkimuksessa käytetty aineisto ... 28
3.2 Aineiston hankinta ... 29
3.2 Teemahaastattelut ... 32
3.3 Aineiston analyysin muodostaminen ... 35
4. TULOKSET ... 38
4.1 Maallemuuton motiivit ... 38
4.1.1 Maaseudulle vetävät motiivit ... 38
4.1.2 Kaupungista poistyöntävät motiivit ... 41
4.2 Maallemuuton mahdollisuus ... 42
4.2.1 Muuton mahdollistavat tekijät ... 42
4.2.2 Muuttoa hidastavat tekijät ... 43
4.3 Maaseudulla asumisen kokemus ... 44
4.3.1 Maaseutuelämään sopeutuminen ja arjen todellisuus ... 44
4.3.2 Muuton vaikutukset elämänlaatuun ... 49
4.3.3 Uusia elämäntapoja ja uusi maaseutu ... 51
4.3.4 Tulevaisuuden näkymät ja jatkomuuttosuunnitelmat ... 54
5. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 56
LÄHTEET ... 61
LIITTEET ... 68
Liite 1: Teemahaastattelurunko ... 68
Liite 2: Tutkimustiedote ... 69
1. JOHDANTO
Suomen sisäistä muuttoliikettä on jo pitkään hallinnut väestön keskittyminen, polarisoituminen ja muuttoliikkeen valikoiva luonne. Väestöä virtaa tasaisen voimakkaasti vetovoimaisimmille alueille, joita ovat maamme suurimmat kasvukeskukset. (Aro 2020a.) Syrjäisimmät seudut, kuten harvaan asuttu maaseutu menettävät varsinkin nuorta väestöä ja ne kuuluvatkin merkittävimpiin muuttotappioalueisiin. Suomessa jopa 90 prosenttia alueista kärsii muuttotappiosta. (Horne, Holm, Rämö & Haltia 2011, 1.) Erilaisten alueiden välillä on siis yhä suurempia eroja ja alueellinen eriytyminen lisääntyy (Aro 2020a, 183). Väestöennusteiden mukaan kaupungistuminen ja keskittyminen jatkuvat tulevaisuudessakin, mutta nähtävillä on myös vastavirtaan kulkeva voima, joka on maallemuutto (Dufva 2020).
Maaseudun ja maallemuuton kiinnostuksen kasvusta kertovat useat kyselytutkimukset ja barometrit. Maaseudun tulevaisuuden vuonna 2019 teettämän kyselytutkimuksen mukaan 41 prosenttia suomalaisista pohti maallemuuton mahdollisuutta, ja 15 prosenttia, eli noin 844 000 ihmistä pohti maallemuuttoa vakavissaan (Vainio 2019). Maallemuutto kiinnostaa suuressa määrin myös kaupunkilaisia. Maaseutubarometrin (2020) mukaan kaupunkilaisista lähes 25 % haaveilee asumisesta maaseutumaisessa ympäristössä. Nuorista kaupunkilaisistakin 20 % toivoisi joskus muuttavansa maalle. (Pyysiäinen & Vihinen 2020, 20–22.) Suurelle osalle väestöä tiiviissä kaupunkiympäristössä asuminen ja eläminen ei näyttäydy yhtä miellyttävänä vaihtoehtona.
Maaseutu ja maaseudulle muutto on noussut erityisen vahvasti pinnalle koronapandemian myötä, ja maallemuutto on ajankohtainen ja toistuva teema myös mediassa. Suomalaiset kokevat maaseudun entistä vetovoimaisempana ja merkittävämpänä (Vainio 2020), eikä kaupungissa asuminen ja eläminen näyttäydy kaikille houkuttelevana vaihtoehtona. Lisäksi maallemuuton mahdollisuudet ovat lisääntyneet viime vuosina, joten yhä useammat pääsevät toteuttamaan haaveensa. Varsinkin etätyön yleistyminen ja tietoliikenneyhteyksien kehittyminen ovat edesauttaneet tässä kehityksessä.
Vaikka suuri osa suomalaisista asuu kaupungeissa, valtaosalla on jonkinlainen yhteys maaseudulle. Osa on asunut lapsuutensa maalla, jotkut käyvät maalla tapaamassa sukulaisia ja monet viettävät loma-aikojaan vapaa-ajan asunnoilla tai matkustavat kotimaassa. Ilman mitään yhteyttäkään ihmisillä on erilaisia mielikuvia maaseudusta. Suomalaisten mielikuvat maaseudusta ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana takapajuisesta maaseudusta entistä vahvemmin idylliseksi vaihtoehdoksi asumiselle ja elämiselle. (esim. Rouhiainen 2002.) Positiiviset mielikuvat maaseudusta ovat keskeisen tärkeitä, sillä ne voivat edistää oleellisesti ihmisten muuttopäätöksiä (Rouhiainen 2002, 139; Horne et al. 2011, 1). Kuitenkin perinteiset mielikuvat autioituvasta maaseudusta pitävät pintansa, ja maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu elää yhä. Tämä jaottelu on kuitenkin keinotekoinen ja se luo ja ylläpitää vääränlaisia mielikuvia. Todellisuudessa asuminen ja eläminen monissa eri paikoissa on lisääntynyt jo kauan aikaa, ja kaupunkimaisia ja maaseutumaisia piirteitä ja arvoja esiintyy kaikkialla. (Dufva 2020, 24–25.)
Tämä tutkielma käsittelee kaupunkilaisten maaseudulle muuttoa. Tarkoituksena on selvittää kaupunkilaisten maallemuuton motiiveja, mahdollisuutta sekä maalla asumisen kokemusta.
Tutkimuksessa keskitytään vapaaehtoisesti toteutettuihin muuttoihin. Maallemuuttoa ja maallemuuttajia on tutkittu suhteellisen paljon sekä kansallisesti että kansainvälisesti.
Kuitenkin kaupunkilaisnäkökulma on jäänyt tutkimuksissa pienemmälle huomiolle, ja sen takia tämän tutkimuksen kohderyhmänä ovat kaupunkilaiset ja eritoten vahvan kaupunkilaistaustan omaavat henkilöt. Suomalainen maallemuuttotutkimus sijoittuu paljolti 90-luvulle ja 2000- luvun alkupuolelle, joten tutkielman tarkoitus on myös päivittää osin vanhentunutta tietoa.
Suurin osa suomalaisista asuu kaupungeissa, ja nykyisin suurin osa myös syntyy kaupunkeihin ja kasvaa kaupunkiympäristössä. Tällä hetkellä maaseudulle muuttajista jopa 6/10:stä on kaupunkilaisia (Horne et al. 2011, 3). Uusia muuttajia tarvitaan, jotta maaseutu pysyy asutettuna ja elinvoimaisena. Tämän takia on olennaista tietää, miksi maalle halutaan muuttaa, mitä sillä tavoitellaan tai mistä siinä haaveillaan. Tärkeää on kartoittaa myös muuton mahdollisuutta, eli mahdollistavia tekijöitä, hidasteita ja esteitä. Lisäksi tulee selvittää, millainen uusien asukkaiden maalla asumisen kokemus on, jotta maaseutua voidaan kehittää entistä paremmaksi asuinpaikaksi. Jotta maaseudulle muutetaan, sen tulee olla vetovoimainen, ja jotta siellä pysytään, sen tulee pystyä tarjoamaan viihtyisän ympäristön ja toimivan arjen.
Maaseudun pitää pystyä muuttumaan ja uudistumaan sekä tarjoamaan sitä, mitä nykypäivän ihmiset haluavat ja toivovat. Tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
1. Miksi kaupunkilainen haluaa muuttaa maalle ja mitä muutolla tavoitellaan?
2. Mitkä tekijät vaikuttavat mahdollisuuteen muuttaa kaupungista maalle?
3. Millainen kokemus maallemuutto ja maalla asuminen on ollut?
Tutkielman aineistona toimi teemahaastattelut, joita tehtiin kymmenen kappaletta.
Menetelmäksi valikoitui haastattelu, jonka avulla päästään käsittelemään tutkimuksen aihetta syvällisesti ja perusteellisesti, ja haastateltava pystyy kertomaan ajatuksistaan, näkemyksistään ja kokemuksistaan mahdollisimman avoimesti ja yksityiskohtaisesti. Aineistosta muodostettiin kategorioita, joiden sisältöä käsitellään tulosluvussa. Aineiston pohjalta muodostuneet tulokset eivät ole yleistettävissä suhteellisen pienen otannan takia, mutta niitä voidaan verrata aikaisempaan tutkimustietoon ja löytää näin yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.
Seuraavassa luvussa käsitellään tutkimuksen teoreettista taustaa, aikaisempia tutkimuksia ja keskeisiä käsitteitä. Tarkastelun kohteena on maallemuuton ilmiö Suomessa, erityisesti sen nykytilanne sekä muuttovirtojen ja suuntien viimeaikaiset ”trendit”. Maaseudun käsite on yksi keskeisin tutkimuksen käsite ja pyrin avaamaan sen monimutkaista ja monialaista sisältöä tarkastelemalla nk. virallisia määritelmiä sekä sitä, miten suomalaiset itse määrittelevät maaseudun, mikä perustuu paljolti mielikuviin ja omiin kokemuksiin maaseudusta. Lisäksi käsittelen nykypäivän verkostoitunutta maaseutua sekä modernia maaseutukokemusta, ja lopuksi tarkastelen maaseudun vetovoimaisuutta asuinpaikkana. Kolmannessa luvussa esitellään tutkimuksen aineisto, sen keruumenetelmä sekä analyysimenetelmä. Neljännessä luvussa käydään läpi analyysin muodostamat tuloskategorioiden sisältö. Viimeisessä eli viidennessä luvussa kiteytetään tutkimuksen sisältö ja avataan tuloksista tehdyt päätelmät.
Samalla tarkastellaan tuloksien yhteensopivuutta aikaisempien tutkimusten kanssa ja mitä uutta tutkimus tarjoaa aiheen tutkimuskentälle.
2. TEOREETTINEN TAUSTA
2.1 Maan sisäinen muuttoliike ja maaseudulle muuttaminen
Muuttoliike on hyvin monialainen ja merkittävä ilmiö. Sillä tarkoitetaan ihmisten asuinpaikan vaihtoa joko pysyvästi tai väliaikaisesti. Muuttoliikkeellä ja muuttajilla voi olla merkittävä vaikutus, sekä lähtö että tuloalueeseen. Vaikutukset kohdistuvat alueiden talouteen, palveluihin, asumiseen ja infrastruktuuriin. Suomessa alueellinen liikkuvuus on lisääntynyt tasaisen varmasti jo pitkään, ja tällä hetkellä muuttaminen on vilkasta. Lisäksi hidastunut väestönkasvu lisää muuttoliikkeen merkitystä entisestään. (Aro 2020a, 170, 180.) Muuttoliikkeiden vaikutus onkin yhä merkittävämpi tekijä eri alueiden menestymisessä.
Muuttoliike voi olla vapaaehtoista tai pakotettua, kuten pakolaisuutta. Vapaaehtoista muuttoliikettä ovat maan sisäinen muuttoliike eli maassamuutto sekä maan rajat ylittävä muutto eli siirtolaisuus. (esim. Pehkonen 2004, 30.) Maassamuutto voi olla kuntien sisäistä tai kuntien välistä muuttoa. Yli 60 prosenttia muutoista on kuntien sisällä tapahtuvaa muuttoa ja vain noin 35 prosenttia muutoista suuntautuu yli kunnan rajojen. Alle puolet muutoista, jotka ylittävät kuntien rajat, ovat nekin samassa maakunnassa tehtyjä muuttoja. Muutot voidaan jakaa myös lähi- ja kaukomuuttoihin. Lähimuutoissa muuttojen motiiveissa korostuvat asumiseen, elinympäristöön ja elämäntilanteeseen liittyvät syyt. Kaukomuutoissa työ, koulutus ja muut elämäntilanteisiin liittyvät motiivit ovat yleisimpiä. (Aro 2020a, 170, 172.)
Suomessa maassamuutto on kasvanut 1990-luvun puolivälistä eteenpäin (esim. Alasalmi 2020, 140) ja 2000-luvulla se on ollut erityisen voimakasta, jopa voimakkaampaa kuin suuren muuton aikana (Kytö 2010, 30). Muuttovirrat kulkivat vielä ennen 60-lukua maalaiskuntien välillä, mutta sen jälkeen ne alkoivat suuntautua yhä enemmän kaupunkeihin. Elinkeinorakenteen muutos vauhditti maaseudulta kaupunkiin muuttoa. (Kytö & Aatola 2006, 11.) Eniten väkeä muutti pääkaupunkiseudulle sekä muihin suurimpiin kaupunkeihin (esim. Pehkonen 2004, 29).
Suuri osa muuttajista oli nuoria sekä koulutettua väestöä (Kytö & Aatola 2006, 11).
Voimakas kaupunkeihin keskittyminen aiheutti hajautumista. Suomessa tutkijat ovat kuvanneet tätä hajautumista varsinkin seutuistumisen käsitteen kautta. Haliseva-Soilan (1993, 21) mukaan seutuistumisessa on kyse edistyneemmästä keskittymisprosessin vaiheesta, jossa kasvu
ohjautuu keskusten ulkopuolelle. Kaupunkien lähialueille muodostuu työssäkäynti- ja asuinalueita, ja seurauksena näiden alueiden merkitys kasvaa ja keskusten vaikutusalue laajenee (Kortelainen 2013, 128). Syitä hajautumiselle olivat muun muassa kaupunkikeskuksia vaivaava huono asuntotilanne, sosiaaliset ongelmat sekä epäviihtyisä asuin- ja elinympäristö (Karjalainen 1986, 10). Hajautumiskehitystä tapahtuu yhä, mutta nykyhetken hajautumisen syyt ovat hieman erilaisia. Tällä hetkellä syynä pidetään muun muassa kaupunkitilan liiallista tiivistymistä ja kalliita maanhintoja. Paremmat mahdollisuudet omakotiasumista suosiville suomalaisille löytyy kaupunkia ympäröivistä lähikunnista ja maaseudusta. (Heiskanen &
Kahila 2006, 17–18.)
Toinen käsite, jolla voidaan kuvata väestön siirtymistä pois kasvukeskuksista, on vastakaupungistuminen. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että aidosta vastakaupungistumisesta voidaan puhua vasta silloin, jos muuttajien elämäntapa muuttuu maaseutumaiseksi muuton myötä. Tätä perustellaan sillä, ettei monikaan muuttajista luovu kaupunkimaisesta elämäntavasta ja arvoista. (Mitchell 2004, 17–18.) Toisaalta tämä väite on kyseenalainen, sillä elämme urbaanissa yhteiskunnassa, jossa kaupunkimainen elämäntapa on enemmän tai vähemmän levittäytynyt kaikkialle, asuimme sitten maalla tai kaupungissa. Onko siis aitoa maaseutumaista elämäntapaa enää olemassa nyky-yhteiskunnassamme? Vaikka vastakaupungistumisen ja seutuistumisen kaltaista hajautumista tapahtuu, muuttovirrat maalle ovat huomattavasti pienempiä kuin kaupunkeihin suuntautuvat muuttovirrat (esim. Alasalmi et al. 2020, 140), eli kyseessä on vieläkin varsin pieni ilmiö verrattuna kaupungistumiseen.
Maallemuutto on kansainvälinen ilmiö ja se on ollut näkyvissä myös monissa muissa maissa.
Kansainvälisessä tutkimuksessa ja varsinkin yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa (esim. Nelson 1991; Nelson & Dueker 1990; Esparza 2016) on tutkittu väestön pois siirtymistä keskittymistä exurbanisoitumisen (engl. exurbanization) käsitteen kautta. Exurbanisaatiolla viitataan toimintaan, jossa kaupunkilaiset lähtevät etsimään ideaalina pidettyä elämäntapaa ainutlaatuisista luonnonympäristöistä kaupungin ulkopuolelta. Tällä ilmiöllä voi olla merkittäviä vaikutuksia tuloalueiden talouteen, kulttuuriin ja ympäristöön. (Vercoe et al. 2014.) Tällaisesta muuttoliikkeestä käytetään myös nimitystä mukavuushakuinen muuttoliike (engl.
amenity migration). Yleensä nämä muuttajat ovat varakkaita ihmisiä, jotka hankkivat asunnon maalta ykkösasunnoksi. Asunto voi sijaita kaukanakin kaupungista, mutta kaupunkiin ollaan säännöllisesti yhteydessä työssäkäynnin kautta. (Alasuutari & Alasuutari 2011, 7.)
Hajautumisen taustalla on ihmisten asumispreferenssien muuttuminen. Yhä useampi haluaa asua väljemmin pientaloissa maaseutumaisella alueella, mutta myös palveluiden lähettyvillä.
Tästä syystä kaupungin läheinen maaseutu ja ydinmaaseutu ovat halutuimpia maaseutualueita asua ja elää. Ihmisten asumispreferenssit kuitenkin eroavat toisistaan, sillä yksilöiden halut ja tarpeet asuinympäristölle ovat erilaisia. Preferenssit yleensä vaihtelevat elämäntilanteen mukaan sekä väestöryhmittäin. Esimerkiksi lapsiperheet suosivat pientaloasumista ja alle 30- vuotiaat kaupunkien keskustoissa asumista. (Heiskanen & Kahila 2006, 18–19.) Tällainen valikoiva muutto on 2010-luvun muuttoliikkeelle tyypillistä. Sillä tarkoitetaan, että muuttajilla on selkeitä piirteitä, joiden mukaan he valikoivat asuinympäristönsä ja näin eroavat muista.
Nämä piirteet ja ominaisuudet liittyvät varsinkin muuttajien ikään, työasemaan ja koulutustasoon. Valikoiva muutto kasvattaa alueiden välisiä ja sisäisiä eroja. (Aro 2020a, 183.) Monet myös haluaisivat asua pientalossa, mutta siihen ei välttämättä kaikilla ole mahdollisuuksia. Keskuksien tiivis asuntokanta ei siis vastaa ihmisten todellisia toiveita ja haluja. (Heiskanen & Kahila 2006, 18.)
Maallemuuton motiiveja on tutkittu useissa maaseutututkimuksissa (esim. Virtanen 2003;
Pehkonen 2004; Kytö & Aatola 2006). Pehkonen (2004) toteaa maallemuuton motiivien olevan moni-intressisiä, eli on mahdotonta löytää yhtä ainoaa syytä muuton takana. Muuttotapahtuma toteutuu, kun motiivit kasvavat tarpeeksi suuriksi (Kytö, Tuorila & Leskinen 2006, 2). Vesa Virtanen (2003) on tutkinut sekä maaseudulle että kaupunkiin suuntautuvien muuttojen motiiveja ja luokitellut motiivit neljään luokkaan: elämänvaihe- ja muut sosiaaliset syyt, asuminen, työ ja opinnot. Kaupunkiseuduilta maaseudulle suuntautuneissa virroissa eli ns.
vastavirtaan kulkevissa muuttovirroissa suurimpana motiivina korostuivat sosiaaliset ja elämänvaiheeseen liittyvät muutot, muodostaen jopa ¾ kaikista muutoista. Näihin muuttoihin liittyvät esimerkiksi yhteen muuttaminen, eroaminen tai erilleen muutto, sosiaaliset suhteet sekä vanhuuteen liittyvät muutot. Toiseksi suurimpana syynä olivat asumiseen ja asuinympäristöön liittyvät motiivit. Asuminen oli pääasiallisena syynä noin 1/3 muutoista.
Työhön ja opintoihin liittyvät motiivit jäivät selkeästi vähemmälle merkitykselle. Vastavirtaan kulkevissa muutoissa työ oli syynä noin 20 prosentilla ja opinnot vain muutamalla prosentilla.
Opintomuutot suuntautuvatkin lähinnä kaupunkeihin, joissa opiskelumahdollisuudet ovat paremmat. (Virtanen 2003, 46, 48.)
2.1.1 Maaseudulle muuttajat
Monissa suomalaisissa tutkimuksissa (esim. Pekkanen, Maijala, Piispanen & Lehtonen 1997;
Mäntylä, Pekkanen & Sneck 1998; Nivalainen 2003) on selvitetty millaisia ihmisiä maaseudulle muuttaa. Edellä mainituissa tutkimuksissa korostuvat erityisesti nuoret lapsiperheet ja vanhemmat keski-ikäiset, jotka ovat lähellä eläköitymistä. Kaupunkien läheiselle maaseudulle muuttavat useammin lapsiperheet, kun taas kaukomuutoissa muuttaa enemmän eläkeläisiä (Nivalainen 2003, 39). Kytön ja Aatolan (2006) tutkimuksen mukaan harvaan asutulle maaseudulle muuttaneista huomattava osuus on eläkeläisiä tai eläkeikää lähestyviä ihmisiä. Heistä monet ovat myös paluumuuttajia. Lisäksi näissä muuttajissa on selvästi enemmän yksineläjiä ja pariskuntia. (Kytö & Aatola 2006, 25, 28.)
Syitä siihen, miksi vanhemmat keski-ikäiset ja nuoret lapsiperheet muodostavat suurimman muuttajaryhmän voi löytää esimerkiksi työhön ja perhetilanteeseen liittyvistä syistä.
Vanhemmat keski-ikäiset ovat todennäköisesti saavuttaneet taloudellisen tasapainon, jolloin elinympäristöön halutaan panostaa enemmän (Korpimäki & Zimmerbauer 2005, 17).
Lapsiperheet toivovat saavansa maaseudulta edullisemmat asumiskustannukset sekä lapsille hyvän ja turvallisen kasvuympäristön. Lapsiperheiden kohdalla kiinnostavaa on se, että muuttajaperheissä lapset ovat yleensä pieniä, alle kouluikäisiä. Erityisesti vanhemmat lapset voivat vähentää muuttohalukuutta, sillä he ovat jo kerenneet muodostaa tärkeitä sidoksia nykyiselle asuinalueelleen, esimerkiksi ystäviin ja kouluun. (Nivalainen 2003, 33, 39.) Lisäksi lapsiperheiden voi olla hankalaa muuttaa maalle, jos lapsille ei löydetä koulupaikkoja.
Hunnakon ja Palmin (2002) mukaan seniorimuuttajissa on merkittävä potentiaali maallemuuton vauhdittajina. Heidän tutkimukseensa osallistuneista, suurimmissa kaupungeissa asuvista ja 1940–1950 luvulla syntyneistä henkilöistä jopa 16 prosenttia halusi muuttaa pysyvästi maaseudulle eläköitymisen jälkeen (Hunnakko & Palm 2002, 82). Kuitenkin Vainion (2019) mukaan eläkeläiset unelmoivat maallemuutosta paljon vähemmän, kuin työikäiset. Nivalainen (2003, 35) toteaa eläköitymisen lisäävän maallemuuton mahdollisuutta, vaikka muutoin vanheneminen vähentääkin muuttoaktiivisuutta. Eläkeläisten mahdollisuuksia maallemuuttoon lisää erityisesti se, ettei työ ole enää sitomassa tiettyyn paikkaan. Lisäksi 23 prosenttia Hunnakon ja Palmin tutkimukseen vastanneista kertoi muuttavansa maaseudulle ns.
kakkosasujiksi, jolloin asuminen jakautuu vuoden aikana kahden asunnon välille.
Tutkimukseen osallistuneista 75 prosenttia ilmoitti, että heillä on jo kakkosasunto, jota tullaan
hyödyntämään myös eläkepäivillä. Kokoaikainen ja osa-aikainen muuttopotentiaali yhteensä on siis huomattava. (Hunnakko & Palm 2002, 80, 82.)
Iän merkitys vaikuttaa siis olevan merkittävä maallemuuton mahdollisuuteen vaikuttaja tekijä.
Ikä vaikuttaa siihen, millaisessa elämäntilanteessa milloinkin olemme, ja millaisia ratkaisuja teemme esimerkiksi asumisen suhteen. Osa tutkijoista kutsuukin maallemuuttoa elämänvaihemuutoksi. Maalle muutetaan silloin, kun se on mahdollista. Nuoret muuttavat maalle suhteellisen vähän ja tätä selittää opintojen aloittaminen ja työt, joiden perässä muutetaan yleensä kaupunkeihin (esim. Virtanen 2003, 47). Kaikki nuoret eivät välttämättä haluaisi muuttaa maaseutukotikunnastaan pois, mutta monelle muutto on pakonomainen.
Lisäksi osa haluaisi myös palata opiskeluiden jälkeen kotikuntaansa, mutta oman alan töiden löytäminen maaseudulta saattaa hankaloittaa näitä toiveita.
Ihmisten koulutustaustoissa on myös yhteys maallemuuttoon. Hunnakon ja Palmin (2002, 52) mukaan korkeakoulutus pienentää maallemuuton halukkuutta. Tätä selittää ainakin se, että töitä on määrällisesti vähemmän saatavilla maaseudulla tai joidenkin alojen tai työtehtävien kohdalla niitä ei ole saatavilla juuri lainkaan. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua tulevaisuudessa, kun etätyönteko lisääntyy entisestään. Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin mukaan vuonna 2019 etätöitä teki säännöllisesti 23 prosenttia ja satunnaisesti 14 prosenttia palkansaajista. Vielä vuonna 2012 vastaavat luvut olivat noin 11 prosenttia ja noin 10 prosenttia. (Keyriläinen 2020, 77.) Etätyötä tekevien maallemuutto potentiaali on siis merkittävä ja etätyöstä ollaan myös kiinnostuneita. Tilastokeskuksen työolotutkimuksen mukaan niistä työntekijöistä, jotka eivät vielä tee etätöitä, hieman yli puolet haluaisi tehdä (Sutela, Pärmänen & Keyriläinen 2019, 253). Huomionarvoista työolobarometrin tuloksissa on myös se, että etätyönteko on sidoksissa työtehtävään: ylemmistä toimihenkilöistä etätyötä teki säännöllisesti 31 prosenttia, alemmista 11 prosenttia ja työntekijöistä vain kaksi prosenttia (Keyriläinen 2020, 78). Nätti, Pyöriä, Ojala ja Anttila (2010) toteavatkin etätyön olevan yhteydessä henkilön sosioekonomiseen asemaan. Etätyötä tekevällä henkilöllä on näin paremmat mahdollisuudet valita asuinpaikkansa, kuin henkilöllä, jolla ei ole mahdollisuutta etätyöntekoon. Näin ollen maallemuuton voidaan ajatella olevan tietyn väestönosan etuoikeus.
2.1.2 Muuttovirrat ja suunnat muutoksessa
Kuten aiemmin todettiin, kaupungistuminen jatkuu yhä Suomessa. Lisäksi suurin osa muuttoliikkeestä kulkee edelleen kaupunkimaisten kuntien välillä ja suuret kaupungit ovat merkittäviä muuttovoittoalueita (Kytö & Aatola 2006, 11–12). Muuttoliiketutkija Timo Aron mukaan 2020 vuoden tammi-elokuun ajan muutoista noin 77 % kohdistui kaupunkimaisiin kuntiin, kun taajaan asuttuihin kuntiin luku oli 13 % ja maaseutumaisiin kuntiin vain 10 % (Aro 2020b). Kuitenkin muuttovirtojen kasvusuunnissa on tapahtunut muutoksia jo jonkin aikaa.
Kaupunkeihin suuntautuneet muutot ovat jo varsin pitkään tasaantuneet, eikä maaseudulta muuteta enää kaupunkiin samoissa määrin kuin aikaisemmin. Samoin kaupunkimaisista kunnista maaseutumaisiin kuntiin suuntautuneet muuttovirrat ovat kasvaneet tasaisesti pitkän aikaa. (Kytö & Aatola, 2006, 12.)
Vuosi 2020 oli poikkeuksellinen koronapandemian takia, mutta myös muuttoliikkeiden osalta.
Muuttovirtojen suunnissa ja määrissä nähtiin Suomessa selkeitä muutoksia. Kaupunkimaisten kuntien muuttovoitot pienentyivät ja muuttovoitot ovat hajaantuneet useampien paikkojen välille. Maaseutumaisten kuntien muuttotappiot ovat vastoin pienentyneet. (Lipasti 2021.) Aron mukaan vuoden 2020 tammi-elokuun aikana joka kolmas maaseutumainen kunta oli muuttovoittoinen (Aro 2020b). Maaseudulle muutto onkin ollut selkeässä kasvussa (Kuvio 1).
Lisäksi kehyskunnat ja seutukaupungit kuuluvat muuttovoittoalueisiin. Kehyskunnilla tarkoitetaan pääkaupunkiseudun tai muiden suurten kaupunkien ympäröiviä kuntia (Aro 2020), joihin kuuluu myös maaseutumaisia kuntia ja alueita. Sen sijaan pääkaupunkiseutu koki alhaisimman muuttovoiton pitkiin aikoihin (Tilastokeskus 2021). Pandemia aika sai monet lähtemään kaupungista vapaa-ajan asunnoille ja sieltä käsin on tehty töitä. Työskentelystä mielekkäämmässä ympäristössä on saattanut johtaa joillakin siihen, ettei uusista oloista enää halutakaan luopua ja palata vanhaan.
KUVIO 1: Eri alueiden välinen nettomuutto toisessa kvartaalissa 2015–2019 (keskiarvo) ja 2020 (ennakkotieto). Lähde: Aro 2020.
Aron mukaan on liian aikaista sanoa, jatkuuko samanlainen kehitys, sillä luvut ovat suhteellisen lyhyeltä ajalta. Vaikka muutokset ovat olleet merkittäviä, ne ovat myös pandemia ajan kanssa päällekkäisiä, jolloin on vaikea ennustaa kehityksen kulkua tulevaisuudessa. Maallemuutto ilmiötä ei myöskään kannata korostaa liiaksi, sillä tosiasiassa maaseutumaiset kunnat menettävät edelleen enemmän ihmisiä kuin mitä sinne muuttaa uusia. Jopa neljä viidestä maaseutukunnasta menettää väestöään. (Aro 2020b.) Tärkeää on kuitenkin huomioida se, että pienikin väestön kasvu maaseutukunnassa voi olla hyvin merkittävä asia kunnalle, kun taas kaupungeissa pienet väestön menetykset eivät vaikuta kaupungin toimintaan juuri lainkaan (Lipasti 2021). Selvää on myös, että monet maaseutukunnat ovat kasvattaneet vetovoimaansa ja tämä voi näkyä tulevaisuudessa lisääntyneenä maaseudulle muuttona tai vapaa-ajan asuntojen hyödyntämisessä kokovuotiseen asumiseen. Seuraavat vuodet tulevat antamaan arvokasta tietoa muuttovirtojen kehittymisestä ja siitä, onko lisääntyneessä maallemuutossa kyse pysyvämmästä vai väliaikaisesta muutoksesta. (Aro 2020b.)
2.2 Erilaisia maaseutuja
Maaseutu on moniulotteinen kokonaisuus, joten erilaisia maaseutujakin on monenlaisia.
Rosenqvistin (1996, 71) mukaan maaseutua ei pysty yksiselitteisesti määrittelemään.
Maaseudulle onkin aikojen saatossa kehitelty monenlaisia määritelmiä. Uusilla määritelmillä on pyritty parantamaan vanhojen määritelmien puutteita ja vastamaan paremmin yhä
monimuotoistuvaan maaseutuun. Määritelmät ovat tilanne- ja näkökulmakohtaisia, eli ne muuttuvat riippuen siitä, mitä asiaa milloinkin tarkastellaan (Saartenoja 2004, 42). Määritelmiä on syytä tarkastella, sillä ne auttavat meitä ymmärtämään maaseutua paremmin ja sen kautta sitä voidaan kehittää parhaalla mahdollisella tavalla (Rosenqvist 1996, 71).
Tutkimuskirjallisuudessa esiintyy yleisesti käytetty jako alueelliseen tai maantieteelliseen maaseutuun sekä maaseutuun puhuntana, joka rakentuu kielen kautta. Maaseutua ei tulisi käsitellä pelkästään fyysisenä alueena, koska se rakentuu myös sosiaalisesti, ihmisten vuorovaikutuksen kautta ja muodostaa näin merkitysten kokonaisuuden (Hyyryläinen &
Ryynänen 2018, 25–26.) Lisäksi ihmisten omat mielikuvat ja näkemykset maaseudusta voivat todellisuudessa erota hyvinkin paljon nk. virallisista määritelmistä. Tämän takia käsittelen myös sitä, millaisia merkityksiä ihmiset maaseudulle antavat.
2.2.1 Alueiden maaseutu
Maantieteellisessä tutkimuksessa on tyypillistä tarkastella maaseutua alueellisesta näkökulmasta. Tällöin maaseutua tarkastellaan pääasiassa sen fyysisten piirteiden kautta. Tätä määrittelyä on tehty paljolti suhteessa kaupunkiin ja kaupunkialueisiin vertaamalla.
Rosenqvistin (1996, 71) mukaan maaseudun yhteiskunnallista asemaa ja vuorovaikutusta kaupungin kanssa ei voi täysin ymmärtää, jos sitä ei suhteuteta ydinalueiden kehitykseen.
Yleisen käsityksen mukaan ympäristömme koostuukin suurpiirteisesti kahdenlaisista alueista:
maaseudusta ja kaupungeista.
Maaseutua on määritelty muun muassa tekemällä eroa kaupunkiin poliittis-hallinnollisesti, jolloin maaseudun ja kaupungin raja on vedetty kunnan rajojen mukaan. Osa kunnista jäi maalaiskunniksi ja osalle kunnista myönnettiin kaupunkioikeudet, jotka sisälsivät erilaisia etuja. Historiallisesti syynä olivat erilaiset poliittiset intressit. Tällainen hallinnollinen jaottelu kaupunki ja maalaiskuntiin poistui kokonaisuudessaan 70-luvulla, jonka jälkeen mikä vain kunta on voinut halutessaan julistautua kaupungiksi. Tämä on johtanut siihen, että monilla maalaiskunnillakin on nykyään kaupunkistatus, ja kuntaliitosten myötä muodostuneissa suuremmissa kunnissa voi olla sekä hyvin kaupunkimaisia että harvaan asuttuja maaseutumaisia alueita. (Kortelainen 2013, 124.) Nykyajan kunnat voivat siis olla alueellisesti hyvin eri näköisiä sisältä päin, eikä hallinnollisista rajoista voi enää päätellä alueen kaupunki- maalaisuus-astetta.
Toinen perinteinen tapa määritellä maaseutua liittyy sen elinkeinorakenteeseen. Maaseutu on aina ollut tärkeä alkutuotannon paikka. Samoin metsätalouden rooli on maaseudulla suuri.
Nämä kaksi suurta elinkeinoa on määritelty osaksi maaseutua, kun taas kaupunkiin on liitetty alkutuotannon vähäisyys, teollisuus ja palveluiden vahva asema. Kuitenkin tämäkin jaottelu on vanhentunut, sillä elinkeinot ja työpaikat ovat sekoittuneet, ja maaseudulla asuvasta väestöstä selvä enemmistö saa elantonsa jostain muusta kuin alkutuotannosta. (Kortelainen 2013, 125.) Maaseudun talouteen ja elinkeinoihin perustuva määrittely on siis käytännössä käyttökelvoton.
Nykyään elinkeinoihin perustuvaa määrittelyä saatetaan käyttää sen takia, että maaseudulla alkutuotannon osuus elinkeinorakenteesta on yhä edelleen keskimääräistä suurempi (Saartenoja 2004, 42). Tästä huolimatta se on varsin yksinkertaistettu kuva todellisuudesta ja voi luoda vääränlaisia mielikuvia maaseudusta ja sen asemasta yhteiskunnassa.
Maaseudun ja kaupungin välille on yritetty tehdä rajaa myös niissä esiintyvien kulttuurien ja elämäntapojen perusteella. Tällöin vastakkain ovat kaupunki- ja maaseutukulttuurit.
Kaupunkiin ja kaupunkikulttuuriin liitetään muun muassa anonymiteetti, yksityisyys, sosiaalinen vapaus, vaihtoehtojen runsaus, liikkuva elämäntapa ja sosiaaliset verkostot, sekä toisaalta rikollisuus, saasteet ja välinpitämättömyys. Maaseutukulttuuriin liitetään perinteet, yhteisöllisyys sekä vahvemmat sosiaaliset suhteet ja paikkaan kiinnittyminen. (Kortelainen 2013, 125.) Nämä kulttuuriin ja elämäntapoihin liittyvien seikkojen juuret ovat pitkällä historiassa, mutta osittain ne ovat myös mielikuviemme tuotosta ja nämä muodostuneet mielikuvat pitävät vahvasti pintansa nykyäänkin. Ville Pitkänen ja Jussi Westinen toteavat tutkimuksensa (2018) tuloksissa, että vaikka alueelliset ja paikalliset identiteetit ovat merkittäviä suomalaisille, kansa muodostaa melko yhtenäisen kulttuurin.
Väestömäärään ja tiheyteen perustuva määrittely on ollut yleisesti käytössä jo pitkään. Tässä maaseutu jaetaan haja-asutusalueisiin ja taajamiin (esim. Kortelainen 2013, 124). Taajamaksi luokitellaan vähintään 200 asukkaan yhteisöt, missä rakennusten välinen etäisyys toisistaan ei ole 200 metriä pidempi. Maaseudun suppeaksi määritelmäksi voidaan kutsua alle 500 asukkaan taajamia. (Tilastokeskus 2011.) Kansainvälisellä tasolla käytetty maaseudun laaja määritelmä pitää sisällään alle 30 000 asukkaan kunnat (Saartenoja 2004, 42). Kansainvälisestä näkökulmasta Suomi ja sen kaupungit voivat näyttäytyä varsin maaseutumaisina (Alasuutari &
Alasuutari 2011, 33), mutta Suomen näkökulmasta tilanne on toisenlainen. Toisaalta
kansallisellakin tasolla Helsingistä katsoen muu Suomi voi vaikuttaa maaseutumaiselta.
Maaseudun ja kaupungin käsitteet ovatkin suhteellisia. (Alasuutari & Alasuutari 2011, 33.) Tilastokeskuksen 80-luvun lopulla tekemän kuntaryhmittelyn mukaan suomalaiset kunnat luokitellaan taajamaväestön ja suurimman taajaman asukasluvun mukaan: kaupunkimaisiin, taajaan asuttuihin ja maaseutumaisiin kuntiin. Kaupunkimaisia kuntia ovat ne, joissa väestöstä vähintään 90 % asuu taajamissa, tai suurimmassa taajamassa asuu vähintään 15 000 asukasta.
Taajaan asutun kunnan asukkaista 60–90 % asuu taajamissa ja suurimman taajaman asukasluku on 4000–15 000. Maaseutumaisiksi kunniksi luokitellaan ne, joissa alle 60 % asukkaista asuu taajamissa ja suurimman taajaman asukasluku on alle 15 000, tai jos kunnan väestöstä 60–90 % asuu taajamissa ja suurimman taajaman asukasluku on alle 4000. (Tilastokeskus 2014.) Saartenojan (2004, 43) mukaan määritelmä ei tunnista maaseudun monimuotoisuutta ja erityispiirteitä, joten tämäkään määritelmä ei ole ongelmaton.
Maaseudun sisäistä moninaisuutta on pyritty kuvaamaan jakamalla se kaupunkien läheiseen maaseutuun, ydinmaaseutuun ja syrjäiseen maaseutuun. Kaupungin läheisellä maaseudulla tarkoitetaan alueita, jotka ovat toiminnallisesti ja fyysisesti kaupunkialueiden läheisyydessä.
Tälle alueelle on myös tyypillistä, että siellä asuvat käyvät töissä kaupunkialueilla. (Helminen, Nurminen & Vesanen 2020, 12, 20.) Työssäkäynnin mahdollisuutta pidetäänkin yhtenä tärkeänä tekijänä kaupungin läheisen maaseudun parempaan menestymiseen verrattuna muihin maaseutualueisiin. Ydinmaaseudulla on yleensä varsin monipuolisesti erilaisia toimintoja ja toimiva elinkeinorakenne, asutus voi olla paikoin suhteellisen tiiviisti rakennettua. Harvaan asuttua maaseutua kuvaa yleensä suhteellisen yksipuolinen elinkeinorakenne ja toiminnot sekä pitkät etäisyydet keskuksiin. (Helminen et al. 2020, 12.) Harvaan asuttua maaseutua leimaa myös sen kehno maine ongelmallisimpana maaseutualueena. Tämän kolmijaon avulla pystytään kuvaamaan valtakunnallisella tasolla maaseudun sisäisiä eroja esimerkiksi elinkeino- ja väestörakenteen suhteen. Se ei kuitenkaan ole kovin tarkka kuvaus alue- ja paikallistason näkökulmasta. (Saartenoja 2004, 43–44.)
Uusin maaseutu ja kaupunkialueita kuvaava määritelmä perustuu paikkatietoaineistojen hyödyntämiseen. Paikkatietoa hyödyntämällä pystytään tarkemmin tunnistamaan eri alueiden piirteitä ja ominaisuuksia ja siten luokitella ne omiksi aluekokonaisuuksikseen. Uusi alueluokitus on kuntarajoista riippumaton ja näin ollen hallinnolliset rajat eivät yksinkertaista luokittelua, vaan alueet näkyvät kartalla mosaiikkimaisena kokonaisuutena. Alueet jakautuvat
ensin kahdeksi suureksi aluekokonaisuudeksi: kaupunkialueisiin ja maaseudun paikalliskeskuksiin. Kaupunkialueista koostuu ydinkaupunkialue, joka jaetaan edelleen ulompaan ja sisempään kaupunkialueeseen. Ydinkaupunkialueen ympärille muodostuu kaupungin kehysalue. Maaseutualueet alkavat sieltä, mihin kaupungin kehysalue loppuu.
Maaseutualueet koostuvat neljästä luokituksesta: maaseudun paikalliskeskukset, kaupungin läheinen maaseutu, ydinmaaseutu ja harvaan asuttu maaseutu. Uusi alueluokitus huomio joustavasti maaseudun ja kaupungin välisen välivyöhykkeen, jota voidaan tarkastella lähemmin esimerkiksi kaupungin kehysalueen ja kaupungin läheistä maaseutua yhdistämällä. (Helminen at al. 2020, 9, 12.)
Edellä on tuotu esiin erilaisia ja eri aikoina kehiteltyjä maaseudun määritelmiä ja toisaalta niiden ongelmallisuutta. Määrittelyä on tehty paljon suhteessa kaupunkiin, tekemällä eroa niiden välille. Saartenojan (2004, 49) mukaan maaseudun merkityssisältöä määritetään entistä enemmän kaupunkilähtöisesti, esimerkiksi maaseutukuvaa matkailun ja virkistyksen kohteena tai maisema ja kulttuuriympäristönä tuotetaan paljolti kaupungeista käsin. Saartenoja painottaa, että kaupunkivertauksien käyttöä tulisi välttää (Saartenoja 2004, 47). Niiden käyttö vahvistaa tai vähintäänkin ylläpitää kaupunki-maaseutu-vastakkainasettelua. Myös Kortelainen (2013) on kritisoinut maaseutu ja kaupunki termien käsitteellistämistä. Hänen mukaansa nämä käsitteet ovat ankaran käsitteellisen puhdistustyön tulos, jossa ilmiön moniaineksellisuus ja monimutkaisuus on poistettu (Kortelainen 2013, 128–129).
Pitkänen ja Westinen (2018) kyseenalaistavat koko maaseutu sanan käytön. He ovat tutkimuksessaan korvanneet maaseutu sanan eri yhteyksissä käsitteillä asuinkunta, alue, maakunta tai kylä (Pitkänen & Westinen 2018, 28). Maaseutu-kaupunki vastakkainasettelu on ohitettu esimerkiksi ilmaisulla ”kaupunki ja kunnat”, joka sisältää kuitenkin lähes saman merkityssisällön kuin kaupunki ja maaseutu (Hyyryläinen & Ryynänen 2018, 35). Nykyhetken maaseutua käsiteltäessä olisi tärkeää nostaa maaseudun erityispiirteet ja toiminnot määrittelyn ytimeen sekä välttää tätä perinteiseksi muodostunutta maaseutu-kaupunki vastakkainasettelua (Saartenoja 2004, 47), sillä todellisuudessa ympäristö on kaupunki- ja maaseutualueiden sekoitus tai verkosto. Moderni maaseutu voi olla kaikkialla ympärillämme, missä luonto on jotenkin osana ympäristöä (Hienonen 2011, 28).
2.2.2 Merkitysten ja mielikuvien maaseutu
Maaseututermi aiheuttaa ihmisissä mitä luultavimmin monenlaisia mielikuvia ja käsityksiä siitä, mitä se pitää sisällään. Näiden syntyyn ja muodostumiseen vaikuttaa moni tekijä.
Mielikuviin vaikuttavat esimerkiksi tunteet, asenteet, kokemukset, informaatio, arvot, ennakkoluulot, uskomukset ja havainnot (Anttiroiko 1992, 32). Lisäksi henkilökohtaiset mielikuvamme yhdistyvät julkisuudessa ja yhteiskunnassa tuotettuihin maaseutumielikuviin (Hyyryläinen & Ryynänen 2018, 25). Käsitys on terminä hyvin lähellä mielikuvaa, mutta sillä viitataan enemmän omien kokemuksien kautta muodostuneisiin mielikuviin (KAMK 2021), kun taas mielikuvalla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ihmisillä on siis mielikuvia maaseudusta, vaikkei siellä olisi koskaan vieraillutkaan. Lisäksi koko elämänsä maaseudulla asuneen ihmisen mielikuva maaseudusta on todennäköisesti hyvin erilainen kuin maaseudulla satunnaisesti käyvän ihmisen. (Rouhiainen 2002, 139.) Tässä luvussa käsittelen mielikuvia ja käsityksiä kuitenkin samana asiana, koska niiden erot ovat hiuksen hienoja.
Suomalaisten mielikuvat maaseudusta ovat yleisesti ottaen myönteisiä (esim. Rouhiainen 2002, 149; Aho & Ilola 2004, 24; Horne et al. 2011, 22). Horne et al. (2011) kartoitti tutkimuksessaan kaupunkilaisten suhdetta maaseutuun. Tutkimukseen vastaajista noin 70 prosentilla oli positiivinen kuva maaseudusta ja vain kolmella prosentilla mielikuva oli negatiivinen (Horne et al. 2011, 22). Pyysiäisen ja Vihisen tutkimuksen (2020, 5) mukaan yli 60 prosenttia suomalaisista liittää hyvän elämän käsitteen maaseutuun joko erittäin paljon tai paljon.
Rouhiaisen (2002, 149) mukaan maaseutu nähdään turvallisena ja yhteisöllisenä ympäristönä, jossa naapuruussuhteet ja ihmisten keskinäinen luottamus ovat tärkeässä osassa. Lisäksi maaseutuun liitetään monesti myös luonto, viihtyisä ympäristö, vapaus, ahkeruus, perinteet ja aitous (Pyysiäinen & Vihinen 2020, 5). Maaseutu voidaan nähdä luonnonympäristönä, erämaana ja virkistysalueena, joka tarjoaa vapaa-aikana vastapainoa urbaanille elämälle.
Lisäksi se toimii eräänlaisena vaihtoehtoisuuden mahdollistajana. (Horne et al. 2011, 9.) Hyyryläisen ja Ryynäsen tutkimuksen (2018, 31) mukaan lomien viettäminen ja mökkeily kuuluvat suomalaisten maaseutukuvaan hyvin vahvasti. Mökkeilyn näkökulmasta maalaiselämä nähdään hyvin positiivisessa valossa (Alasuutari 2011, 30). Rauhallinen ja kiireetön mökkielämä saattaa vahvistaa ihmisten idyllistä maaseutukuvaa. Rantamäki-Lahtisen, Vesalan ja Vihisen tutkimuksen (2013, 12–15) tuloksissa maaseutuidylli oli selkeästi vastaajien vahvin käsitys maaseudusta. Lisäksi nostalgisuus maaseutua kohtaan esiintyy ihmisten
käsityksissä maaseudusta (Hyyryläinen & Ryynänen 2018, 31) ja etenkin kaupunkilaisten keskuudessa (Rouhiainen 2002, 146). Kuitenkaan nuorten mielikuvissa nostalgisuus maaseutua kohtaan ei välttämättä saa enää niin suurta painoarvoa.
Suomalaisten maaseutukuvia ja -mielikuvia tutkinut Pertti Alasuutari on muodostanut maaseudusta merkitysulottuvuuksia. Alasuutarin tutkimuksen (2011) aineistosta muodostuu kolme päämerkitysulottuvuutta: maaseutu kaupungin vastakohtana, maaseutu maa- ja metsätalousalueena ja maaseutu maisemana. Eniten aineistossa esiintyy maaseutu kaupungin vastakohtana -ulottuvuus. Tällainen ajattelu tulee esille esimerkiksi, kun puhutaan maaseutumaisista ja kaupunkimaisista ympäristöistä. (Alasuutari 2011, 26.) Ihmiset siis käsittävät ja käsittelevät maaseutua useasti kaupungin vastakohtana, samalla tavalla kuin maaseudun alueellisessa määrittelyssä. Seuraavaksi eniten maaseututermi liitetään maa- ja metsätalousalueisiin, eli paikkoihin, joissa harjoitetaan maanviljelyä, kotieläintaloutta tai metsätaloutta (Alasuutari 2011, 26). Tätä kautta maaseutu voidaan käsittää resurssina, joka tuottaa ihmisille elintärkeitä raaka-aineita ja elintarvikkeita. Joissain tapauksissa maaseutu ja maatalous mielletään lähestulkoon synonyymeiksi. (Horne et al. 2011, 8.) Kolmantena merkitysulottuvuutena on maisema. Tähän maisemaan liitetään luonnontilainen ympäristö, metsää, peltoja ja niittyjä ja suhteellisen vähän asuintaloja. (Alasuutari 2011, 27.)
Maaseutu voidaan nähdä myös epämodernina paikkana, jossa aika on jäljessä muusta yhteiskunnan kehityksestä, ja elämää maaseudulla kuvaa jonkinlainen pysähtyneisyys.
Alasuutari nimeää tällaisen ajattelun ajalliskehitykselliseksi jatkumoksi. (Alasuutari 2011, 27.) Yksi syy pysähtyneisyyden tunteen takana saattaa olla ero maaseutu- ja kaupunkielämän rytmin välillä. Hektisempää ja nopeatempoisempaa kaupunkielämää elävä henkilö voi kokea hitaamman ja rauhallisemman maaseutuelämän pysähtyneisyytenä tai jälkeenjääneisyytenä.
Tällaista käsitystä voi vahvistaa myös kuva autioituvasta maaseudusta, kun monet nuoret ihmiset lähtevät suurempiin kaupunkeihin opiskelemaan. Moni näkee nuorten edustavan modernimpaa maailmaa ja esimerkiksi nuorisokulttuuri on varsin urbaania. Vaikka maaseutu herättääkin yhä joissakin ihmisissä ajatuksia jälkeenjääneisyydestä, ei se tarkoita, että se olisi paikkana poisluotaantyöntävä. Maaseutu voi näyttäytyä ikään kuin toisena todellisuutena, jolloin se myös kiehtoo monia ihmisiä. Maaseutu voi tarjota vaihtoehdon kaupunkiyhteiskunnan ja kaupunkilaisten keinotekoisuuteen ja juurettomuuteen. (Alasuutari 2011, 27–28.)
Ihmisillä on mielikuvia myös maalla asuvista ihmisistä, ja vielä muutama vuosikymmen sitten ne eivät näyttäneet kovin positiivisilta. Antti Eskolan 1960-luvulla tekemän ”Maalaiset ja kaupunkilaiset” -tutkimuksen (1963) mukaan kaupunkilaiset näkivät maalaiset ahneina ihmisinä, ja maaseudun ajateltiin saavan enemmän tukia ja huolenpitoa valtiolta. Maaseutu voi näyttäytyä joillekin ihmisille lähinnä rasitteena (Horne et al. 2011, 8), paikkana, jonka kehittämisestä kiistellään paljon julkisuudessa ja jonka ylläpitämiseen joudutaan käyttämään paljon rahaa ja resursseja. Lisäksi kaupunkilaisia ja kaupunkielämää kohtaan ilmeni ennakkoluuloja ja pintapuolista suhtautumista maalaisten puolelta: kaupunkielämän nähtiin olevan helpompaa ja elintason automaattisesti parempi (Eskola 1963). Kaupunkimainen ja maalaismainen elämäntapa ovatkin olleet toisistaan eriytyneet. Kuitenkin ennakkoluulot ja asenteet maaseutua kohtaan ovat lieventyneet viime vuosikymmenten aikana. Muuttuneisiin asenteisiin ja mielikuviin on vaikuttanut maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen lisääntyminen ja niiden edustamien elämäntapojen sekoittuminen ja lähentyminen. (Rouhiainen 2002, 149.)
Maaseudulle annetaan siis monenlaisia merkityksiä ja osa niistä ovat toistensa kanssa myös ristiriidassa. Kuitenkin maaseutuun liitetään enemmän positiivisia kuin negatiivisia mielikuvia.
Suomalaisten käsityksissä maaseudusta ei ole tapahtunut suuria muutoksia viime vuosikymmenen aikana. Perinteiset näkemykset pitävät pintansa uusien ottaessa hitaasti itselleen tilaa. Mielikuvien muutoksessa nouseva trendi on maaseudun liittäminen yhä enemmän tulevaisuuden voimavaraksi (Pyysiäinen & Vihinen 2020, 7). Myös kaupunkilaisnuorilla mielikuvat ovat suurilta osin maaseutumyönteisiä (Pyysiäinen & Vihinen 2020, 8), mutta nuorten mielikuvat maaseudusta eroavat ainakin osittain vanhempien sukupolvien mielikuvista (Lundström, Honkaniemi & Viinamäki 2019, 20), sillä monilla nuorilla ei ole samanlaista kosketuspintaa maaseutuun kuin mitä heidän vanhemmillaan tai isovanhemmillaan on. Suurin osa nuorista syntyy ja kasvaa nykyään kaupungeissa.
Kaupunkiympäristöstä muodostuu osa näiden nuorten arkea ja identiteettiä (Piispa 2018), kun taas maaseutu on heille vieraampi ja tuntemattomampi paikka. Maaseutua ja maaseutumaista elämää ei välttämättä nähdä rasitteena, vaan sympaattisena ja jopa trendikkäänä ja siitä ollaan kiinnostuneita (Niskanen 2017).
2.3 Moderni maaseutu ja maaseutukokemus
Nykyinen suomalainen maaseutu on monimuotoinen ja monimutkainen osa suurta erilaisista alueista koostuvaa kokonaisuutta. Maaseutu on kehittynyt pitkän ajan kuluessa ja se on muuttunut monien yhteiskunnallisten muutosten muokkaamana nykyiseen muotoonsa.
Maaseutu ei ole irrallinen osa yhteiskuntaa (Saartenoja 2004, 46), vaan se on jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun ympäristön, kuten kaupunkien kanssa.
Maaseudun ja kaupungin sekoittumista tapahtuu monella eri tavalla. Fyysisenä ilmiönä sekoittumista tapahtuu esimerkiksi, kun kaupunkikeskukset laajenevat lähiympäristöönsä (Saartenoja 2004, 53) ja näin kaupungin rajat hälvenevät. Suomessa 1970-luvulla alkanut seutuistuminen on yksi esimerkki tällaisesta fyysisestä sekoittumisesta (Kortelainen 2013, 128). Sosiaalisena ilmiönä sekoittuminen näkyy ihmisten liikkuvuuden lisääntymisenä eri alueiden välillä sekä elinkeinojen hajautumisena kaupunki- ja maaseutualueiden välillä.
Taloudellisesti se näkyy esimerkiksi siten, että alkutuotanto ja teollisuus ovat entistä enemmän riippuvaisia toisistaan (Saartenoja 2004, 53.) Lisäksi kulttuurinen sekoittuminen on merkittävää. Aikaisemmin suhteellisen erillään olleet kaupunki- ja maaseutukulttuurit ja elämäntavat ovat sekoittuneet yhä enemmän. Tämänhetkinen elämämme, oli se sitten kaupungissa tai maaseudulla, sisältää piirteitä sekä maaseutumaisesta että kaupunkimaisesta elämäntavasta (Kortelainen 2013, 125–126).
Kulttuurin ja elämäntapojen sekoittuminen on hyvin ilmeistä ja niiden näkökulmasta kaupungin ja maaseudun välinen rajanteko on käytännössä hyvin ongelmallista, jos ei lähestulkoon mahdotonta. Kaupunkimainen tai urbaani elämäntapa, mihin liitetään esimerkiksi laajat sosiaaliset verkostot, on levinnyt maaseudulla elävien arkeen. Lisäksi autoistuminen ja tietoteknologian kehittyminen ovat mahdollistaneet entistä liikkuvamman ja verkostoituneemman elämän ja näin ollen maaseudun asukkaat ovat yhteydessä kaupunkeihin ja niiden palveluihin. Maaseutumainen elämäntapa voi näkyä kaupunkilaisten elämässä esimerkiksi kaipuuna maaseudulle. Moni tyydyttää tämän kaipuunsa esimerkiksi mökkeilyn kautta. (Kortelainen 2013, 125–126.) Maaseutumaisia elementtejä on löydettävissä myös monista trendeistä, jotka puhuttelevat monia kaupunkilaisia. Tällaisia ovat Hienosen (2011, 28) mukaan esimerkiksi erilaiset terveelliseen tai ekologiseen elämäntapaan liittyvät trendit. Moni kaupunkilainen ostaa luomu- ja lähiruokaa ja kasvattaa omia hyötykasveja (Hienonen 2011, 28). Yhteiskuntamme on siis tiiviisti verkostoitunut ympäristö, jossa sosiaaliset, toiminnalliset,
kulttuuriset ja materiaaliset piirteet sekoittuvat (Kortelainen 2013, 126). Woods (2009) ja Korteleinen (2013) kutsuvat tällaista hybridiyhteiskunnaksi. Hybridisaatiota on vahvistanut entisestään muuttoliikkeiden kasvu, globalisaatio ja tietoliikenteen kehittyminen (Kortelainen 2013, 126).
Yhteiskunnassamme on myös nähtävillä uusien ulottuvuuksien kehittymistä. Nykyinen tietoyhteiskunta on muuttumassa entistä enemmän kohti elämys- ja merkitysyhteiskuntaa.
Elämyskeskeisessä yhteiskunnassa materiaalikeskeinen elämä muokkautuu elämyskeskeiseksi, eli kokemuksellisuus tulee kaiken keskiöön. Uusien kokemusten haalimisen lisäksi oman itsensä toteuttaminen monipuolisesti on monille tärkeää. Elämyksien ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa hienoja lomamatkoja, vaan kuluttajat arvostavat aidoilta tuntuvia kokemuksia, jotka tuovat elämään merkityksellisyyttä. (Hienonen 2011, 12–13.) Tässä kohtaa maaseudun rooli vahvistuu entisestään. Maaseudulla on hyvät mahdollisuudet tarjota ihmisten kaipaamia aitoja ja merkityksellisiä elämyksiä esimerkiksi luonnon kautta. Oli kyse maaseudulle muutosta tai sinne matkustamisesta vapaa-ajan mielessä, maaseudun kokemuksellisuus voi perustua pieniin, yksityiskohtaisiin ja tavanomaisiin asioihin. Vieraammassa ympäristössä pienetkin kokemukset voidaan kokea elämyksinä. Maaseudun elämyksellisyyden voima ja vetovoima onkin nimenomaan sen arkisuudessa ja tavanomaisuudessa. (Tuorila 2006, 25–26.)
Elämysyhteiskunnan yksilökeskeisestä ajattelusta ja toimintatavoista on menty yhä enemmän kohti merkitysyhteiskuntaa. Ihmiset, joilla on jo kaikkea etsivät merkitystä ja sisältöä elämälleen. Tämä siirtymä elämysyhteiskunnasta merkitysyhteiskuntaan pitää sisällään elämän yksinkertaistamisen tarpeen. Joillekin tämä voi tarkoittaa palaamista takaisin elämän perusasioiden äärelle. Merkitysyhteiskunnassa korostuvat henkisen hyvinvoinnin etsiminen ja tavoittelu. Lisäksi yhteisöllisyyden tarve kasvaa. Ihmiset etsivät samanhenkisiä ihmisiä esimerkiksi sosiaalisesta mediasta, ja erilaiset yhteisöt lisäävät yhteisöllisyyden tunnetta sekä vahvistavat omaa identiteettiä. Yhteisöllisyys on myös toisista välittämistä ja se toimii vastapainona individualistisessa yhteiskunnassa. Merkitysyhteiskunnassa kuluttajat ovat tietoisia yhteiskunnallisista kysymyksistä ja he haluavat olla mukana rakentamassa parempaa elämää ja maailmaa, jokainen omalla ainutlaatuisella tavallaan. Tähän liittyy vahvasti myös luonnon hyvinvointi, joka nähdään tärkeänä asiana. Nämä eri ulottuvuudet ilmenevät yhteiskunnassa samanaikaisesti, mutta eri painotuksin. (Hienonen 2011, 13–14, 51.) Maaseutuympäristö voi toimia ainakin osalle ihmisistä paikkana, joka tarjoaa heille jotakin sellaista sisältöä, mitä he kokevat olevansa vailla.
Maaseudun ja kaupungin sekoittumiseen liittyy myös monipaikkaisuuden ilmiö. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihmiset viettävät aikaansa monissa eri paikoissa ja liikkuvat näiden paikkojen välillä. Monipaikkaisuus voi liittyä asumiseen, vapaa-aikaan, työhön, harrastuksiin ja palveluihin ja se voi olla sekä vapaaehtoista että pakonomaista. Näiden erilaisten paikkojen ja liikkumisen välille muodostuu ns. ”välitiloja”. Voidaan puhua myös ”välitilojen maantieteestä”. Siinä välitilojen erilaisia ilmentymiä ovat esimerkiksi kaupunkiasunto kaupungissa ja vapaa-ajan asunto maalla, eroperheiden lapset tai harrastusympäristö. Lisäksi henkinen monipaikkaisuus on kasvanut. Henkiset paikat, kuten virtuaaliset yhteisöt ja sosiaalinen media liittävät ihmisiä aivan uudenlaisiin paikkoihin ja voivat tuottaa uusia mahdollisuuksia. (Haukkala 2011, 6.)
Monipaikkaisuus on globaali ilmiö ja se kytkeytyy työelämän joustavuuden lisääntymiseen, väestön vaurauden kasvuun ja perherakenteiden muutokseen. Digilisaatio on mahdollistanut paikkariippumattomuuden ja se lisää monipaikkaisuutta entisestään. (Lehtonen & Vihinen 2020, 103.) Monipaikkaisuuden muodot ovat erilaisia maaseudulla ja kaupungissa.
Kaupungeissa työ, opiskelu ja perhesyyt ovat yleisimpiä monipaikkaisen asumisen muotoja, kun taas maaseudulla monipaikkaisuus liittyy varsinkin vapaa-ajan asukkaiden ja kausityöväestön asumiseen. (Pitkänen & Strandell 2018.) Monipaikkaisten ihmisten todellista määrää on vaikeaa arvioida tarkasti, sillä väestön monipaikkainen elämä ei näy väestötilastoissa (Alasalmi et al. 2020, 141). Tämä johtuu siitä, että Suomessa henkilöllä voi olla virallisesti vain yksi kotikunta.
Yksi suurimmista monipaikkaisten ryhmistä on vapaa-ajan asumiseen liittyvä kausiväestö.
Kausiväestöä arvioidaan olevan Suomessa noin 2,4 miljoonaa. (Alasalmi et al. 2020, 105, 142.) Mökkibarometrin (2021) mukaan lähes 40 prosenttia vastaajista tulee lisäämään vapaa-ajan asunnolla vietettyä aikaa paljon tai jonkin verran seuraavan kolmen vuoden sisällä. Lisäksi yli puolella kyselyyn vastaajilla on suunnitelmia parantaa vapaa-ajan asunnon varustelua, mikä viittaa siihen, että siellä halutaan viettää enemmän aikaa. Etätyön teko vapaa-ajan asunnoilla on myös lisääntynyt reilusti. Jopa 43 prosenttia niistä ihmisistä, joille etätyö on mahdollista, teki etätyötä vapaa-ajan asunnolta käsin. Vuoden 2016 mökkibarometrissa luku oli vain 7 prosenttia. (Voutilainen, Korhonen, Ovaska & Vihinen 2021, 40, 51, 57.) Monipaikkaisuuden lisääntyessä olisi hyvä ottaa huomioon, että asumisen tavat ja painotus voivat muuttua.
Lehtonen ja Vihinen (2020, 105) haluavat herättää keskustelua siitä, että maaseudun sijaan
kaupungeissa voisi asua osa-aikaisesti. Se, ovatko kaupungit valmiita tällaiseen muutokseen, on kuitenkin hyvin epävarmaa. Selvää on, että monipaikkaisuudessa ja monipaikkaisessa asumisessa on valtava potentiaali, ja ilmiön arvioidaan lisääntyvän entisestään tulevaisuudessa (esim. Kytö et al. 2006, 22; Alasalmi et al. 2020, 138).
Useampien elinympäristöjen takia ihmisillä on entistä enemmän heille merkityksellisiä paikkoja. Nämä paikat muodostavat uudenlaisia paikkaidentiteettejä ja yhteisöllisiä rooleja.
(Haukkala 2011, 6.) Hallin (1999, 22–23) mukaan identiteetit olivat entisaikaan yhtenäisiä ja vakaita, mutta yhteiskunnan kehityksen myötä muodostuneet identiteetit ovat pirstaloituneita, mutta monimuotoisia ja ne kehittyvät ja muokkaantuvat ajan mukana. Monipaikkainen elämä voi muodostaa monipaikkaisia identiteettejä. Maaseutubarometrin (2020) mukaan 38 prosenttia suomalaisista kyselyyn vastaajista omasi kaksoisidentiteetin, eli he kokivat olevansa sekä maalaisia että kaupunkilaisia (Pyysiäinen & Vihinen 2020, 13). Kaupungissa asuva voi kokea olevansa maalainen, ja maaseudulla asuva voi omata vahvankin kaupunkilaisidentiteetin.
Identiteetit eivät siis ole enää asuinpaikkaan sidottuja. (Hienonen 2011, 28.)
2.4 Maaseutuasumisen vetovoimaisuus ja moninaiset elämäntavat
2.4.1 Asuin- ja elinympäristön houkuttelevuus
Suomalaiset mieltävät maaseutuympäristön hyväksi asuin- ja elinympäristöksi. Miehistä lähes 40 prosenttia arvioi maaseudun mieluisimmaksi asuinpaikaksi ja naisista 30 prosenttia.
(Pyysiäinen & Vihinen 2020, 22.) Asuin- ja elinympäristön laatuun sekä asunnon valintaan kiinnitetään yhä enemmän huomiota ja nämä tekijät ohjaavat ihmisten muuttopäätöksiä ja valintoja asuinpaikan suhteen (Kytö et al. 2006, 6). Asuinympäristöllä on siis suuri merkitys maaseudun vetovoimatekijänä.
Hyvän asuinympäristön käsite ei ole yksiselitteinen. Hyvä asuinympäristö on paikka, jossa viihdytään. Viihtyisyys taas koostuu monenlaisista aineksista, kuten ympäristön esteettisyydestä, palveluista, liikenneyhteyksistä sekä sosiaalisen elämän laadusta. Jokainen yksilö kokee viihtyisän ympäristön hieman eri tavalla riippuen kunkin tarpeista ja arvostuksista.
(Kytö et al. 2006, 6.) Maija Hakasen (1993) mukaan hyvän asuinympäristön tulee edistää oman elämän ja ympäristön hallintaa. Hyvässä asuinympäristössä täytyy pystyä sekä asumaan että
työskentelemään. Lisäksi siellä tulisi olla kaikenikäisiä ihmisiä, hyvät palvelut, toimivat sosiaaliset verkostot sekä oma alueellinen identiteetti. (Hakanen 1993, 57.)
Hyvän asuinympäristön valintaan vaikuttavat sekä maaseudulle vetävät että kaupungista pois työntävät tekijät (Kytö et al. 2006, 6). Vetävistä tekijöistä tärkeimpinä tutkimuksissa toistuvat ainakin asuinympäristön rauhallisuus ja luonnonläheisyys. Monesti toivotaan myös asumisväljyyttä ja yksityisyyttä, joita kaupunkiasumisessa on harvemmin tarjolla. Asumisen turvallisuus on myös tärkeä piirre, varsinkin lapsiperheille. (esim. Aho & Ilola 2004, 47; Kytö et al. 2006, 7.) Palvelut eivät välttämättä ole tärkeimpiä asuinpaikan valinnan kriteerejä.
Varsinkin lapsiperheille rauhallinen ympäristö on usein palveluita tai harrastusmahdollisuuksia tärkeämpi kriteeri. Poikkeuksena saattaa olla koulupalveluiden saatavuuden kriteeri (Kytö &
Aatola 2006, 8, 15.) Kyläkoulut voivat toimia tehokkaana houkuttimena, sillä niillä on lapsiperheille suuri merkitys (Korpimäki & Zimmerbauer 2005, 19). Tästä huolimatta tutkimukset osoittavat, että palvelutason heikentyessä myös asuinympäristön vetovoimaisuus heikkenee (Horne et al. 2011, 9). Lisäksi maaseudun asuinympäristö tarjoaa erilaisia harrastus- ja vapaa-ajan mahdollisuuksia, joita kaupunkiympäristö ei pysty tarjoamaan. Asuinpaikan valinnassa vapaa-ajan resursseilla on ollut kasvava merkitys, ja houkuttelevaa vapaa-ajan ympäristöä arvostetaan yhä enemmän (Lash & Urry 1994, 214–215).
Asuinympäristöllä voi olla suuri vaikutus ihmisen hyvinvointiin (Heikkilä, Rintala, Airio &
Kainulainen 2002, 21). Maaseudulle muutan motiivina voi olla pyrkimys lisätä omaa hyvinvointia. Elämänlaatu maaseudulla nähdään usein parempana kuin kaupungissa.
Asuinympäristö sekä asumiseen ja elinkustannuksiin liittyvät tekijät vaikuttavat elämänlaatuun.
(Heikkilä et al. 2002.) Moni maallemuuttaja kokee voivansa elää maaseudulla vapaammin, omien arvojen mukaisesti, ja kaupunkiympäristö voi tuntua yksilöä rajoittavana tai jopa ahdistavana. Kaupunkiympäristöön kuuluvat osaksi nopeat muutokset ympäristössä ja nämä voivat osaltaan vahvistaa kaupunkilaisten muuttohaluja. (Kytö et al. 2006, 8.)
2.4.2 Moninaiset ja vaihtoehtoiset elämäntavat
Yksilöiden arvomaailma, elämäntavat ja elämäntyylit ohjaavat ihmisten asuinpaikan- ja muodon valintaa (Kytö & Aatola 2006, 18). Michaela Benson ja Karen O’Reilly ovat tutkineet (2009) elämäntapamuuttoliikettä- ja muuttajia (engl. lifestyle migration). Heidän mukaansa elämäntapamuuttajat ovat yleensä suhteellisen varakkaita henkilöitä, jotka ovat tyytymättömiä
aikaisempaan elämäänsä ja näin ollen lähtevät toteuttamaan omannäköisempää elämää johonkin muualle. Nämä uudet paikat merkitsevät muuttajille parempaa elämänlaatua. (Benson
& O’Reilly 2009, 609–610.) Maaseudulle muuton houkuttelevuutta saattaa lisätä se, että maaseutuympäristö mahdollistaa moninaisia elämäntapoja, ja sellaisia, joita kaupunkiympäristössä on joko mahdotonta tai hankalaa toteuttaa. Aiemmissa maaseutututkimuksissa maallemuuttajista on löydetty monenlaisia elämäntapojen edustajia.
Elämäntapa on käsitteenä varsin moninainen. Roosin (1985) mukaan sillä pyritään kuvaamaan miten ihmiset elävät. Elämäntapa on monimuotoinen kokonaisuus, joka muodostuu yksilön tai perheen kasvu- ja elinoloista, elämänvaiheista- ja toiminnoista, arkielämästä ja näiden välisestä vuorovaikutuksesta, sekä ihmisen oman arvomaailman kautta. Elämäntapa on vahvasti liitettävissä esimerkiksi elämäntyyliin, elämisen laatuun, hyvinvointiin, ajankäyttöön ja kulutukseen. Näistä jokainen peilaa jotakin elämäntavan osaa. (Roos 1985, 31.) Elämäntyyli on sisällöllisesti suppeampi kuin elämäntapa. Elämäntyyliryhmiä kehittyy harrastusten, asenteiden ja kulutuksen yksityiskohtien ympärille. Esimerkiksi yksilöiden toimintatavat ja valinnat ovat seurausta erilaisista elämäntyyleistä. Nykyajan ihmiselle vapaus ja valinnanmahdollisuudet ovat tärkeitä arvoja. Vapaus lisää valinnanmahdollisuuksia, ja joillekin ihmisille tieto eri vaihtoehdoista voi olla merkityksellisempää, kuin se, että niitä päästään varsinaisesti hyödyntämään. Elämäntyylit ohjaavat yhä enemmän yksilöiden arvostuksia asuinalueen ja asunnon valinnan suhteen ja siten myös muuttamisen suuntaa. (Kytö & Aatola 2006, 7, 15.) Maallemuuton taustalla on monesti halu korvata hektinen kaupunkielämäntapa rauhallisemmalla elämäntavalla. Muuton avulla halutaan päästä paremmin kiinni oman elämän hallintaan sekä toisaalta myös toteuttaa itseään, esimerkiksi tekemällä konkreettisesti asioita omilla käsillä. Ekologinen elämäntapa nähdään yhtenä maaseudun vetovoimatekijänä. (Kytö et al. 2006, 7, 15.) Tiheästi asutuissa kaupungeissa sen toteuttaminen on kuitenkin lähestulkoon mahdotonta, kun esimerkiksi kasvinviljelyyn ja ruoantuottamiseen tarvitaan tilaa. Maaseudun tuoma tila mahdollistaa myös eläintenhoidon, kuten hevosten hoidon. Eläintenhoito voi toimia sekä harrastuksena että elinkeinona. Myös lemmikkieläimille on maaseudulla enemmän vapaata tilaa. Lisäksi maaseutu tarjoaa paljon luontoharrastus mahdollisuuksia, joita kaupunkiympäristössä ei ole. Tällaisia ovat monet perinteisemmät harrastukset, kuten kalastus, metsästys, marjastus ja hiihto. Talviliikuntaharrastajalle tunturilapin maaseutu saattaa näyttäytyä paljon houkuttelevampana kuin Etelä-Suomen maaseutu.
Vepsäläinen (2002) kirjoittaa joustavan elämäntavan yleistymisestä ja ajankäytön elitismistä.
Joustavaan elämäntapaan sisältyy ajatus tai tavoite vapaudesta hallita oman elämänsä ajallista ja tilallista jäsentymistä (Vepsäläinen 2002, 6). Käsitteeseen sisältyy kaksi elämäntapojen perustyyppiä: kosmopoliittinen sekä romanttinen elämäntapa. Kosmopoliittiseen elämäntapaan sisältyy liikkuvuus ja olinpaikan valintaa ohjaavat omat senhetkiset mieltymykset ja kokemuksellisuuden halu. Informaatioteknologia ja sosiaaliset verkostot mahdollistavat oleskelun halutussa ympäristössä. Romanttinen elämäntapa suosii elämän sijoittamista itselle merkitykselliseen ympäristöön ja kunkin elämänarvojen toteuttamista siellä. Tällaiseen elämäntapaan suuntautuneet pyrkivät välttämään stressiä, urbaania elämäntapaa sekä pakonomaista liikkumista. Informaatioteknologia mahdollistaa tässäkin tapauksessa houkuttelevassa paikassa oleskelun. (Vepsäläinen 2002, 7; Viitattu Thomsin 2001.)
Yhä suositumpaa on halu jakaa elämänsä pysyvän kodin ja vapaa-ajan asunnon välille. (esim.
Adamiak, Pitkänen & Lehtonen 2017, 1036). Niin kuin aikaisemmin on todettu, (kokoaikainen) maallemuutto ei ole kaikille halukkaille mahdollista ja vain pieni osa muuttoaikeista toteutuu.
Kuitenkin monelle maaseutuelämästä haaveilevalle ajoittainen tai osa-aikainen maalla asuminen olisi mahdollista toteuttaa. Tällainen asumismuoto voisi houkutella maaseudulle myös niitä kaupunkilaisia, joilla ei ole minkäänlaista kokemusta maaseudulla asumisesta. (Kytö et al. 2006, 9.) Tällaiseen monipaikkaiseen asumiseen maaseudun ja kaupungin välillä liittyy citymaalaisuus ilmiö, joka on käsitteenä vielä varsin tuore. Citymaalaiset ovat urbaaneja kaupunkilaisia, joilla on halu jakaa elämänsä sekä kaupunkiin että maaseutuun. Citymaalainen arvostaa arjessaan kaupunkikulttuuria mutta myös maaseudun ja luonnon tuomia hyviä puolia.
(Haapamatti 2020.)Jakamalla elämän sekä kaupunkiin että maaseutuun, muuttajat saavat kokea molempien asuinympäristöjen parhaat puolet, eikä heidän tarvitse luopua kummastakaan kokonaan. Osa-aikainen tai ajoittainen maalla asuminen vaatii kuitenkin muuttajalta enemmän taloudellisia resursseja, sillä kahden asunnon ylläpitäminen lisää kustannuksia. Kaikille kahden asunnon ylläpito samanaikaisesti ei ole mahdollista. Joillekin oman asunnon vuokraus saattaa olla keino osa-aikaisen asumisen toteuttamiseen.
2.4.3 Mielikuvat ja markkinointi maallemuuton vauhdittajina
Maaseudun vetovoimaisuus riippuu paljon siitä, millaisena näemme sen mielessämme.
Mielikuvat vaikuttavat toimintatapoihimme ja valintoihimme ja sen takia ne ovat merkittäviä (esim. Karvonen 2001, 45; Rouhiainen 2002, 139). Erilaisista ympäristöistä muodostuvat
