Tiivistelmä
Maria Tapola-Haapala: VTT, yliopistonlehtori, Helsingin yliopiston Avoin yliopisto
Janus vol. 23 (2) 2015, 151–174
maria.tapola@helsinki.fi
Artikkelissa analysoidaan Helsingin yliopiston piirissä laadittuja sosiaalityön käytäntötutkimusta kä- sitteleviä tekstejä erityisesti niissä esille tuotujen epistemologisten lähtökohtien näkökulmasta. Aluksi kuvataan, kuinka tietoa ja tiedontuotantoa on käsitelty kyseisissä teksteissä. Tämän jälkeen käytän- tötutkimuksen epistemologisia lähtökohtia tarkastellaan suhteessa eräisiin yleisiin tieteenfilosofis- tutkimusmetodologisiin paradigmoihin: sosiaaliseen konstruktionismiin, postmoderniin ajatteluun, pragmatismiin, positivismiin ja kriittiseen realismiin. Artikkelin lopussa pohditaan joitakin jännitteitä ja eettisiä kysymyksiä, joita käytäntötutkimuksen epistemologisten lähtökohtien kuvausten pohjal- ta voidaan nostaa esille. Käsiteltävinä ovat käytäntötutkimukseen mahdollisesti liittyvä relativismi, pragmatistisen ja dialogisen lähtökohdan tarjoamat (osittaiset) ratkaisut relativismin ongelmaan, käy- täntötutkimuksen suhde yhteiskunnallisiin rakenteisiin sekä osallistujien roolit käytäntötutkimus- prosesseissa.
käytäntötutkimuSta tarkaStelemaSSa1
Viimeisten 10 vuoden aikana käy- täntötutkimuksesta on tullut yksi niistä käsitteistä, joiden puitteissa sosiaalityön tutkimusta on Suomessakin pyritty uu- distamaan. Käytäntötutkimuksen nousu on kytketty tiedemaailman yleisempiin muutoksiin, esimerkiksi tutkimuksen ja käytännön toiminnan vuorovaikutusta korostavaan ”käytäntökäänteeseen” ja uuden yliopistolain (24.7.2009/558, § 2) mainintoihin yliopiston yhteistyöstä muun yhteiskunnan kanssa sekä tutki- mustulosten yhteiskunnallisen vaikut- tavuuden edistämisestä (Satka 2012;
Satka 2015). Käytäntötutkimuksen yhdeksi keskeiseksi piirteeksi onkin
määritelty käytännön ja tutkimuksen yhteistyö (esim. Helsinki Statement on Social Work Practice Research 2013).
Artikkelissani tarkastelen sosiaalityön käytäntötutkimuksen epistemologisia sitoumuksia sellaisina kuin ne on suo- malaisessa käytäntötutkimusta koske- vassa keskustelussa – tarkemmin sanoen Helsingin yliopiston piirissä tuotetuis- sa käytäntötutkimusta esittelevissä ja tarkastelevissa teksteissä – ymmärretty.
Kysyn, millaisina käytäntötutkimuksen epistemologisia sitoumuksia kuvataan, millainen on käytäntötutkimuksen epistemologisten sitoumusten suhde suomalaisen sosiaalityön kannalta kes- keisiin tieteenfilosofisiin suuntauksiin ja millaisia tiedontuotantoon liittyviä jännitteitä ja eettisiä kysymyksiä käy-
täntötutkimuksen epistemologisten si- toumusten kuvausten pohjalta on nos- tettavissa esille.
Epistemologisilla sitoumuksilla viittaan ennen kaikkea siihen, millaisia tiedon- hankinnan tapoja käytäntötutkimuksen piirissä on korostettu ja millaisia näke- myksiä käytäntötutkimuksella saadun tiedon luonteesta on esitetty (epistemo- logian käsitteestä ks. esim. Steup 2005).
Käytännössä tarkastelemiani seikkoja ovat määrittäneet paljon käytössäni olleet käytäntötutkimusta käsittelevät tekstit ja niiden tapa lähestyä epistemo- logisia kysymyksiä. Esille tulevat ennen kaikkea käytäntötutkimuksen suhde eri tiedonlajeihin sekä tiedontuotannon prosessit. Kiinnitän huomiota myös eräisiin sellaisiin epistemologisiin kysy- myksiin, jotka käytäntötutkimusta kos- kevan julkisen keskustelun piirissä on pitkälti sivuutettu.
Virikkeenä tarkastelulleni on toiminut omassa väitöstutkimuksessani (Tapola- Haapala 2011) hyödyntämäni kriittisen realismin teoriasuuntaus. Kriittiseen realismiin olen tunnistanut liittyvän käytäntötutkimuksen kannalta osittain jännitteisiä tai ainakin epäselviä, muun muassa relativismin kysymykseen liit- tyviä, piirteitä. Muutoin oma asemani suhteessa käytäntötutkimukseen on ollut pitkälti sivustaseuraajan, lyhyeh- köä käytäntötutkimuksen yliopiston- lehtorin sijaisuutta lukuun ottamatta.
Tuolloiseen opetustyöhöni sisältyneen opiskelijoiden käytäntötutkimusten ohjaamisen lisäksi olen ollut tutkijana mukana yhdessä pienehkössä käytäntö- tutkimusprosessissa ja reflektoinut tut- kimusprosessia ja tähän liittyen käytän- tötutkimuksen erityispiirteitä (julkaisu tulossa).
Artikkelini on luonteeltaan teoreettis- analyyttinen. Tarkastelun lähtökohtana toimivat Helsingin yliopiston piirissä tuotetut sosiaalityön käytäntötutki- musta yleisesti käsittelevät tekstit, eivät varsinaiset empiiriset käytäntötutki- mukset. Olen ottanut mukaan myös sellaisia tekstejä, joissa kirjoittajina on helsinkiläisten toimijoiden lisäksi muista maista tulevia käytäntötutki- mustoiminnan (practice research) parissa toimivia henkilöitä. Tämän myötä luet- taviksi ovat tulleet muun muassa käy- täntötutkimuksesta laaditut kansainvä- liset julkilausumat (Practice Research:
The Salisbury Statement 2012; Helsin- ki Statement on Social Work Practice Research 2013).
Helsinkiläiseen rajaukseen olen pääty- nyt sekä tekemieni tietohakujen poh- jalta että sen vuoksi, että juuri Helsin- gin yliopisto ja tähän organisatorisesti kytkeytyvät Heikki Waris – instituutti (ks. Heikki Waris – instituutti 2015) ja Mathilda Wrede – institutet (ks. Mat- hilda Wrede – institutet 2015) ovat profiloituneet käytäntötutkimuksen käsitteen käytössä. Helsingin yliopis- tossa on yksi suomen- ja yksi ruotsin- kielinen sosiaalityön professori, jonka opetus- ja tutkimusalana on käytäntö- tutkimus. Lisäksi 2,5 yliopistonlehtorin opetus ja tutkimus ovat suuntautuneet käytäntötutkimukseen. Sosiaalityön opiskelijoille käytäntötutkimuksen kä- site tulee tutuksi muun muassa käy- täntötutkimuksen opintojaksolla, jossa opiskelijat laativat yhteistyössä jonkin sosiaalityön työyhteisön kanssa oman käytäntötutkimuksensa (ks. Kääriäi- nen 2012; Opiskelijoiden käytäntö- tutkimuksia 2015). Ensimmäisen ker- ran helsinkiläistä käytäntötutkimuksen ideaa esiteltiin laajasti usean artikkelin
voimin vuonna 2005 ilmestyneessä So- siaalityön käytäntötutkimus – kirjassa (Satka ym. 2005a; helsinkiläisen käy- täntötutkimuksen synnyn organisatori- sesta kontekstista ks. Webber ym. 2014, 635–636). Käytäntötutkimuksellisen lähestymistavan varhaisempina juurina voidaan pitää muun muassa 1980-lu- vulla kehiteltyä tutkivan sosiaalityön ideaa sekä opetussosiaalikeskustoimin- taa (Rajavaara 2005).
Tarkasteluni lähtökohtana olevat jul- kiset tekstit olen etsinyt tekemällä tietohaut Kotimaisessa artikkeliviite- tietokannassa Artossa (hakusanoina
´käytäntötutkimus´ ja ´praktikforsk- ning´) sekä kansainvälisissä sosiaalitie- teellisissä tietokannoissa Social Services Abstracts, AgeLine (EBSCO) ja ASSIA Applied Social Sciences Index and Abstracts (hakulausekkeena ”practice research” and Finland). Näiden haku- jen tuottamat sosiaalityön käytäntötut- kimuksen kannalta relevantit lähteet olivat kaikki Helsingin yliopiston pii- ristä, ja myös tekemäni vapaamuotoi- nen tietohaku Google-hakukoneella (käytäntötutkimus and sosiaalityö) viittasi käytäntötutkimuksen käsitteen vahvasti helsinkiläiseen luonteeseen.
Tämä ei toki sinänsä tarkoita, etteikö samankaltaista sosiaalityön tutkimuksen kehitys- ja uudistustyötä tehtäisi myös muualla Suomessa. Kysymys on mah- dollisesti ennen kaikkea siitä, kuinka toimintaa käsitteellistetään.
Kerätäkseni mahdollisimman laajasti Helsingin yliopiston piirissä laadittuja käytäntötutkimusta käsitteleviä teks- tejä täydensin tekemiäni tietohakuja käymällä läpi Helsingin yliopiston so- siaalityön oppiaineen käytäntötutki- muksen kannalta keskeisen henkilöstön
(käytäntötutkimuksen professoreina ja yliopistonlehtoreina työskentelevät tai työskennelleet) julkaisuluettelot yli- opiston Tuhat-tutkimustietokannan kautta. Nähdäkseni näillä tietohauil- la kerätyt lähteet muodostavat varsin kattavan helsinkiläistä käytäntötutki- musymmärrystä esittelevän tekstiko- koelman2. Rajoituksia aineiston katta- vuudelle tuottaa kuitenkin esimerkiksi se, että käytäntötutkimusta on saatettu jossain määrin käsitellä myös sellaisissa teksteissä, joiden otsikko tai hakusanat eivät tähän suoraan viittaa. Myös edel- lä mainittu kansainvälinen tietohaku [”practice research” and Finland] on siinä mielessä summittainen, ettei Suo- messa kirjoitettujen käytäntötutkimus- ta käsittelevien artikkelien asiasanaksi ole välttämättä merkitty maata.
Lähteistäni olen rajannut pois empii- riset käytäntötutkimukset, ja keskityn artikkelissani siis käytäntötutkimus- ta yleisellä, teoreettisella tasolla luon- nehtiviin teksteihin. Pois olen jättä- nyt myös joitakin artikkeleita, jotka taustoittavat esimerkiksi historiallisesti käytäntötutkimuksen kanssa yhden- mukaiselta vaikuttavaa ajattelua mutta joissa käytäntötutkimuksen epistemo- logisia kysymyksiä ei kuitenkaan käsi- tellä suoraan tai niitä käsitellään lähinnä kysymyksiä esittäen. Kyseiset artikke- lit (esim. Walls 2005; Rajavaara 2005;
Karvinen-Niinikoski 2005; Haverinen 2005) on julkaistu ennen kaikkea käy- täntötutkimuksen käsitteen lanseeran- neessa Sosiaalityön käytäntötutkimus - kirjassa, mutta tähän ryhmään on kuulunut myös eräitä muita lähteitä.
Samainen Sosiaalityön käytäntötutki- mus -kirja sisältää niin ikään artikkelei- ta, joissa esitellään erilaisia tutkimus- ja kehittämishankkeita, joiden suoraa yh-
teyttä käytäntötutkimuksen käsittee- seen ei juurikaan avata.
On tärkeää huomata, että keskittymi- nen käytäntötutkimusta yleisesti tar- kasteleviin teksteihin piirtää käytän- tötutkimuksesta omanlaisensa kuvan, joka on mahdollisesti erilainen kuin olisi saatu empiirisiä tutkimuksia ana- lysoimalla. Nämä tekstit konstruoivat erityisesti sitä, millaisina yliopistossa työskentelevät henkilöt näkevät käytän- tötutkimuksen ja sen ihanteet ja mihin suuntaan he haluavat sitä viedä. Samalla tekstit muodostavat suhteellisen selvä- rajaisen käytäntötutkimusta käsittele- vän lähteistön. Mikäli tarkasteltavina olisivat empiiriset käytäntötutkimukset – erityisesti siten, että mukana olisivat mitkä tahansa tutkimukset, joita niiden tekijät pitävät käytäntötutkimuksina – avautuisi eteen huomattavasti moni- tahoisempi näkökulma käytäntötutki- mukseen. Käytännössä käytäntötutki- muksen käsitettä on käytetty tai siihen viitattu varsin erilaisten ja erilaisia teoriaperinteitä ja tutkimusasetelmia hyödyntävien hankkeiden yhteydessä.
Osassa näistä käytäntöyhteys on mää- ritelty yleisesti esimerkiksi haluksi tut- kia sosiaalityön käytäntöjä sekä haluksi tehdä käytäntöä hyödyttävää tutkimus- ta (esim. Poikela 2010, 6; Nummela 2011, 13; Lunabba 2013, 16). Joissakin hankkeissa käytäntötutkimuksellisuus taas on merkinnyt esimerkiksi voimak- kaammin tutkijalähtöisistä tiedonke- ruu- ja analysointitavoista poikkeavia tutkimusasetelmia ja tutkimustulosten julkaisumuotoja (ks. esim. Pääkaupun- kiseudun sosiaalialan osaamiskeskus Soccan sivuilla käytäntötutkimushank- keiksi nimetyt Hyvän olon tila - kehit- tämisohjelma 2012–2013; Kehrä II3).
Tarkastelemani käytäntötutkimusta kä- sittelevät tekstit on kirjoitettu noin 10 vuoden sisällä. Tarkastelussani en kui- tenkaan käsittele käytäntötutkimuksen ajallisia kehityskulkuja, sillä käytäntö- tutkimuksen epistemologiaan liittyen ne eivät nähdäkseni ole kovinkaan sel- västi havaittavia: eri aikoina esille tuo- dut käytäntötutkimukselliseen tietoon liittyvät kuvaukset ovat samansuuntai- sia ja usein suhteellisen yleisluontoisia tai esimerkinomaisina esitettyjä. Pää- sääntöisesti käytäntötutkimusta käsit- televissä teksteissä on kartettu tarkkoja käytäntötutkimuksen määritelmiä ja rajauksia, minkä kanssa selkeiden para- digmamuutosten jäljittäminen olisi niin ikään ristiriidassa.
Tarkasteluni olen toteuttanut lukemal- la lähteinäni olevat tekstit huolellisesti poimien näistä erityisesti epistemologi- sia kysymyksiä käsittelevät kohdat. Näi- den poimintojen pohjalta olen laatinut käytäntötutkimuksen keskeisten episte- mologisten piirteiden kuvauksen, josta on rakentunut artikkelin luku ”Tieto ja sen tuottaminen”. Tästä olen eden- nyt tarkastelemalla käytäntötutkimuk- sen suhdetta suomalaisen sosiaalityön kannalta keskeisimpiin tieteenfilosofis- tutkimusmetodologisiin suuntauksiin, mikä on tarkoittanut sekä käytäntötut- kimusta käsittelevissä teksteissä julki- lausutusti esille tuotujen käytäntötutki- muksen tieteenfilosofisten sitoumusten esittelemistä että edellisessä luvussa esi- teltyjen käytäntötutkimuksen yleisten epistemologisten piirteiden analysoi- mista suhteessa eräisiin tieteenfiloso- fis-tutkimusmetodologisiin suuntauk- siin. Käsittelemäni suuntaukset, joihin käytäntötutkimuksen epistemologisia lähtökohtia peilaan, olen hahmottanut suomalaisen akateemisen sosiaalityön
lähihistoriaa tarkastellen. Esille tule- vat sosiaalinen konstruktionismi sekä postmoderni yhteiskuntafilosofia, jot- ka ovat vahvasti vaikuttaneet Suomessa sosiaalityön tutkimukseen sen 1990-lu- vulla tapahtuneesta vahvistumisesta alkaen (ks. esim. Karvinen ym. 2000;
Mäntysaari & Haaki 2007; Karvinen- Niinikoski 2009). Huomiota saa myös viime vuosina sosiaalista konstrukti- onismia jossakin määrin haastamaan pyrkinyt kriittinen realismi (kriittisestä realismista sosiaalityön tutkimuksessa Suomessa ks. esim. Pekkarinen 2010;
Tapola-Haapala 2011; Lunabba 2013).
Viittaan myös lyhyesti positivistia piir- teitä omaavaan tutkimusnäkökulmaan, jonka on uumoiltu olevan vahvis- tumassa sosiaalityön työmenetelmi- en tieteellistä arvioimista korostavan näyttöperustaisuuden (evidence based) ajatuksen myötä (esim. Raunio 2009, 162–163). Käytäntötutkimuksen teks- teistä esille nousevat erityisesti pragma- tismi ja dialogisuus.
Käytäntötutkimuksen tieteenfilosofis- ten suhteiden käsittelemisen jälkeen siirryn tarkastelemaan käytäntötutki- muksen epistemologisiin sitoumuksiin kytkeytyviä jännitteitä ja eettisiä kysy- myksiä. Nämä kysymykset, jotka pit- kälti kietoutuvat relativismin teemaan, olen nostanut esille tekemäni tarkas- telun aikaisempien vaiheiden pohjalta.
Mahdollisina vastauksina relativismin kysymykseen pohdin tässä yhteydessä muun muassa pragmatistista ajattelua ja dialogisuutta, jotka on nähty käytän- tötutkimukselle läheisinä. Tarkastelun kohteina ovat myös käytäntötutkimus- prosessin osallistujien roolit sekä yhteis- kunnallis-rakenteellisen ymmärryksen suhde käytäntötutkimuksen ideoihin.
tietoja Sentuottaminen
Eräs käytäntötutkimusta käsitteleville teksteille luonteenomainen piirre on pyrkimys eri tiedonlajien välisten hie- rarkioiden rikkomiseen. Käytäntötut- kimuksesta on todettu muun muassa haettavan ”kolmatta tietä”, jossa ”aka- teeminen tieto ja käytännön kokemuk- sissa karttunut asiantuntijatieto nähdään keskinäisessä ja dialogisessa yhteydes- sään niin että kumpainenkin hyväksyy ja antaa arvon toisen ominaislaadulle”
(Saurama & Julkunen 2009, 302). Sym- patiaa on esitetty ajatukselle, jonka mu- kaan tieteellinen tieto muotoutuu ar- kisissa käytännöissä vuorovaikutuksessa muiden tiedonlajien kanssa (mt., 303).
Tukea tähän on haettu muun muassa pragmatismin piiristä, jolloin on koros- tettu esimerkiksi John Deweyn kriti- soineen eurooppalaiseen tieteenfiloso- fiaan sisältynyttä rationaalisen ajattelun ja tieteellisen tiedon ylivaltaa (Saurama
& Julkunen 2009, 297; Deweyyn koh- distuneesta kiinnostuksesta käytäntö- tutkimuksen piirissä myös esim. Julku- nen 2014; Satka 2015). Vaikutteita on saatu niin ikään Habermasin (1987) herruudesta vapaan kommunikaation ideasta ja tämän edelleenkehittelyistä, jotka kytkeytyvät käytäntötutkimuk- sessa keskeisiin vuorovaikutukseen ja
”osallistujien tasavertaiseen keskus- teluun muutoksen aikaansaamiseksi”
(Saurama & Julkunen 2009, 300).
Yhtenä keskeisimmistä käytäntötutki- muksen piirteistä on nostettu esiin yh- teistyössä tapahtuva tiedonmuodostus.
Tärkeänä pidetään, että mukaan kut- sutaan laaja verkosto henkilöitä, joita tarkasteltava ilmiö koskettaa (Julkunen 2014). Käytäntötutkimuksen tiedon- muodostusprosesseja on kuvattu muun
muassa korostaen käsitteitä ´vuoro- vaikutus´ ja ´tasavertainen keskustelu´
(Saurama & Julkunen 2009, 300), ´dia- logi´ (Julkunen 2011, 71–72; Kääriäi- nen 2012, 91) ja ´demokraattinen dia- logi´ (Saurama & Julkunen 2009, 305;
Julkunen 2011, 64). Osallistavassa ja kollektiivisessa tiedonmuodostuksessa kaikkia toimijoita – ”palvelujen käyt- täjiä, muita kansalaisia, ammattilaisia, palveluiden tuottajia sekä hallinnon ja vapaaehtoissektorin toimijoita” – pi- detään osallisina (Saurama & Julkunen 2009, 305; myös esim. Satka ym. 2005b, 12) ja näiden rooleja tasavertaisina (Kääriäinen 2012, 92). Osallistujista saattaa tulla myös kanssatutkijoita (Sau- rama & Julkunen 2009, 305). Tavoit- teena on kanssatutkijoiden löytäminen niin akateemisista yhteyksistä kuin käy- tännön toimijoiden ja palvelunkäyttä- jien piireistä (Driessens ym. 2011, 80).
Käytäntötutkimuksen uusimmassa kan- sainvälisessä julkilausumassa (Helsin- ki Statement on Social Work Practice Research 2013) viitataan muun muassa Bent Flyvbjergin (2001) ”the science of the concrete” – ideaan, johon todetaan kuuluvan dialogi ”tutkittavien, toisten tutkijoiden, päätöksentekijöiden kuten myös muiden kentän keskeisten toimi- joiden kanssa”. Tähän liittyy tutkimus- tuloksista keskusteleminen ja niiden ar- vioiminen monien toimijoiden kesken (mt.).
Edellä kuvaillut dialogisuutta painotta- vat näkökulmat korostavat käytäntötut- kimuksen tutkimuksenteon käytäntöjä uudistamaan pyrkivää luonnetta. Toi- saalta käytäntötutkimuksen piirissä on tuotu esille myös sitä, kuinka käytän- tötutkimuksen tulee olla ”tieteellisesti pätevää” ja sitä tulee tehdä ”tieteelli- sin menetelmin” (Driessens ym. 2011,
78–79). Käytäntötutkimuksen prosessin jokaisessa vaiheessa on todettu hyö- dynnettävän relevanttia teoreettista ja tutkimuskirjallisuutta (Driessens ym.
2011, 80). ”Mode 2 ” – tyyppisessä tut- kimuksessa korostuvat osallisuus sekä tiedon tuottaminen käytäntöyhteydes- sä; kuitenkin tällaisenkin tutkimuk- sen on todettu vaativan uudistuakseen perinteistä ”Mode 1 – tietoa”, ja siinä voidaan käyttää ”Mode 1 – metodeja”
(Gibbons ym. 1994, ref. Satka 2015).
Käytäntötutkimuksen julkilausumas- sa hahmotellaan käytäntötutkimuksen perustuvan ”hyväksyttyihin akatee- misiin standardeihin” ja ”hyväksytty- jen tutkimusinstituutioiden” kantavan tutkimusprosessista keskeisen vastuun (Helsinki Statement on Social Work Practice Research 2013).
Toisaalta osallistujien roolien on to- dettu saattavan vaihdella käytäntötut- kimuksen eri vaiheissa paljonkin. Siinä missä aineiston keräämisen vaihetta on kuvattu ”spontaaniksi, prosessimaiseksi ja avoimeksi kaikille osallistujille”, on analyysivaiheen metodologisia pro- sesseja luonnehdittu ”tiukemmiksi” ja tutkijan vastuun todettu korostuvan tällöin enemmän (Driessens ym. 2011, 79–80; aiheesta myös Saurama & Julku- nen 2009, 308). Toisaalta myöhemmin, tulkintavaiheessa, käytännön toimijoi- den roolin on katsottu nousevan enem- män esille näiden toimiessa ”kriittisinä lukijoina ja reflektoijina” (Driessens ym. 2011, 80). Käytäntötutkimuksen julkilausumassa (Helsinki Statement on Social Work Practice Research 2013) korostetaan käytännön ja tutkimuksen vuorovaikutusta. Silti siinä määriteltä- viä käytäntötutkimuksen lähtökohtia on mahdollista tulkita myös siten, että tiedontuotannon ydinprosessien ym-
märretään noudattavan varsin pitkälle tavanomaisiksi miellettyjä tutkimuk- senteon käytäntöjä. Dialogisuus ja tie- donlajien tasavertaisuuden korostus eivät siis välttämättä käytäntötutkimuk- sen piirissäkään tarkoittane esimerkiksi tutkimusaineiston analyysin suoranaista toteuttamista dialogisena prosessina.
Suhteessa vallitsevaan yhteiskunnalli- seen tilanteeseen käytäntötutkimuk- sen todetaan asemoituvan kriittisesti niin, että siinä ollaan kiinnostuneita vapautumisen ja muutoksen tematii- kasta (esim. Julkunen 2011, 66) sekä ilmiöiden kriittisestä tarkastelemisesta (Saurama & Julkunen 2009, 307). Käy- täntötutkimukseen kuuluu niin paikal- lisen, kansallisen kuin kansainvälisenkin kontekstin reflektoiminen sekä ajatus sosiaalityön käytännöstä paitsi konteks- tinsa ja rakenteellisten olosuhteidensa muokkaamana myös itseään ja olosuh- teitaan muokkaavana toimintana (Hel- sinki Statement on Social Work Practice Research 2013). Käytäntötutkimuksen piirissä onkin tuotu esille useampia teoreettisia suuntauksia ja näiden sovel- luksia, jotka liittyvät kriittiseen näkö- kulmaan yhteiskuntaan. Mainituksi on tullut muun muassa kriittinen reflektio (Saurama & Julkunen 2012, 180), jol- la viitataan omien käsitysten taustalla olevien yhteiskunnallis-kulttuuristen oletusten reflektoimiseen. Kiinnostusta on osoitettu myös Habermasin eritte- lemiin tiedonintresseihin (Habermas 1968), joihin liittyen huomiota on kiin- nitetty emansipatoriseen (kriittiseen) tiedonintressiin ja kriittiseen tietoisuu- teen (esim. Saurama & Julkunen 2012, 177; Kääriäinen 2012, 91). Ajatuksena on, ettei tutkimuksen tule ”liittoutua kritiikittä hallinnon kanssa” vaan sen tarkoituksena on oltava ”demokraatti-
sen kansalaisuuden tukeminen” (Satka ym. 2005b, 14).
käytäntötutkimukSen
tieteenfiloSofiSetlähtökohdat
Suomessa akateemiseen sosiaalityöym- märrykseen ovat varsin voimakkaasti vaikuttaneet postmodernit, varmaa tie- toa ja asiantuntijuutta kyseenalaistaneet ajatukset (postmodernista näkökulmas- ta sosiaalityöhön ks. esim. Karvinen- Niinikoski 2009). Näiden kanssa edellä kuvaillun käytäntötutkimuksen edus- taman näkemyksen uudenlaisesta, tasa- vertaisuutta korostavasta näkökulmasta tietoon voidaan tulkita olevan varsin hyvin linjassa. Suoraan postmoder- nin ajattelun ja käytäntötutkimuksen välinen suhde tulee esille esimerkiksi pohjoismaista sosiaalityön käytäntötut- kimusta esittelevästä kirjasta, jossa on Synnöve Karvinen-Niinikosken (2012) artikkeli, joka paneutuu postmodernin ajattelun motivoimaan uuteen, avoi- meen asiantuntijuuteen (uudelleenpai- nos artikkelista Karvinen-Niinikoski 2005).
Jo suomalaisen sosiaalityön tutkimuk- sen vahvistumisvaiheessa 1990-luvulla tutkimukseen vaikutti voimakkaasti so- siaalinen konstruktionismi, jonka myö- tä on purettu esimerkiksi sosiaalityön asiakkaiden tilanteista tehtyjä tulkintoja tarkastellen sitä, kuinka ne muodos- tuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (esim. Jokinen ym. 1995a; Jokinen ym.
1999; Hall ym. 2014). Tämä on toimi- nut välineenä yksinkertaisesti tosina esi- tettyjen väitteiden kyseenalaistamiseen.
Sosiaaliseen konstruktionismiin nojaa- van tutkimussuuntauksen voi ajatella kaikkiaan luoneen hyvän kasvualustan
käytäntötutkimuksen edustamille epis- temologisille ajatuksille. Samalla tavoin käytäntötutkimukselle varsin suotuisan lähtökohdan tarjonnee suomalaises- sa sosiaalityön tutkimuksessa ilmennyt vahva kiinnostus ihmisten yksilöllisiin kokemuksiin ja näihin liittyen kva- litatiiviseen tutkimussuuntaukseen (suomalaisen sosiaalityön tutkimuksen erityispiirteistä ks. esim. Mäntysaari &
Haaki 2007; käytäntötutkimuksen ja yleisempien sosiaalityön tutkimukses- sa tapahtuneiden muutosten suhteesta myös esim. Saurama & Julkunen 2012, 173).
Ontologisiin kysymyksiin eli siihen, ajatellaanko olemassa olevan ihmisen mielen tai sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolinen todellisuus, ei käytäntö- tutkimusta käsittelevissä teksteissä juu- rikaan oteta suoraan kantaa. Näin ollen käytäntötutkimuksen suhde ontologi- seen tai episteemiseen konstruktionis- miin (esim. Juhila 1999, 162–163) – ja tämän myötä myöhemmin käsiteltä- vään kriittisen realismin kannalta olen- naiseen ontologiseen realismiin (esim.
Bhaskar 1986, 24–25) – jää epäselväk- si. Mahdollista on, että käytäntötutki- muksen mielletään usein olevan lähellä sellaista ´kontekstuaalisen konstruktio- nismin´ ja ´tiukan´ konstruktionismin välimuotoa, jossa ”tulkintoja tarkastel- laan esittämisyhteydessään ilman, että tehdään sen ylittäviä (kontekstivapaita) tulkintoja” (Jokinen ym. 1995b, 27).
Sosiaalisen konstruktionismin ja post- modernin ajattelun voidaan ajatel- la tuoneen sosiaalityön tutkimukseen vahvan pyrkimyksen asiantuntijatiedon ja tieteellisen tiedon kyseenalaistami- seen ja näiden kriittiseen tarkastelemi- seen. Tästä huolimatta tutkimukselliset
lähestymistavat ovat yleisesti ottaen olleet edelleen tutkijakeskeisiä: myös näihin tutkimuksellisiin ja ajatukselli- siin lähestymistapoihin nojaavassa tut- kimuksessa ovat esimerkiksi sosiaalisten konstruktioiden ja yksilöllisten koke- musten kokoajina, analysoijina ja tulkit- sijoina lähtökohtaisesti olleet (akatee- miset) tutkijat. Käytäntötutkimuksen kenties erityisempi piirre liittyykin sen piirissä korostettuihin yhteisiin ja dia- logisiin tiedontuotannon prosesseihin, jotka saattavat merkitä tutkimuksen tekijöiden piirin laajentamista. Näin ollen käytäntötutkimuksen yhtenä tie- toteoreettisena juurena voidaan pitää dialogisuutta koskevia teoretisointeja, joiden merkitystä sosiaalialalla on viime vuosina muutoinkin korostettu (esim.
Mönkkönen 2002; Mönkkönen 2007;
Yhdessä aikuissosiaalityötä 2015).
Suoraan käytäntötutkimusta käsittele- vissä teksteissä on usein mainittu teo- reettisena lähtökohtana pragmatismi, jonka kanssa käytäntötutkimuksen on todettu jakavan yhteisiä piirteitä (esim. Saurama & Julkunen 2009, 296;
Julkunen 2011; Driessens ym. 2011, 80–81; Kääriäinen 2012, 91; Saurama
& Julkunen 2012, 174). Pragmatismin perinteeseen on viitattu todeten niin tutkimustyössä kuin arkielämän tie- donhankinnassakin olevan kyse saman- laisesta ongelmanratkaisuprosessista (Saurama & Julkunen 2009, 298). Esille on nostettu tekemällä oppimisen ajatus kiteytyksenä ”pragmatismin painot- tamalle tiedon ja toiminnan yhteen- kietoutumiselle” (Saurama & Julkunen 2009, 299). Tutkimusta tehtäessä ”käy- tettävät teoreettiset jäsennykset tulee alistaa konkreettisen tutkimusprosessin palvelukseen eikä pitää niitä itsestään selvinä” (mt., 299). Esille on nostettu
myös pragmatistinen ymmärrys siitä, ettei tiedettä ole olemassa ”´puhtaa- na´ ilman teknisten sovellusten tarjoa- maa motivaatiota eikä ilman teknisten koejärjestelyjen mahdollistamaa teori- oiden testausta” (Saurama & Julkunen 2009, 299).
Käytäntötutkimuksen tulee tuottaa käytännössä hyödynnettävää tietoa, mikä on herättänyt myös kritiikkiä Robert K. Mertonin (ks. Merton 1973, 275–276) tieteen neutraalisuuden nor- mia kohtaan. Käytäntötutkimuksen tekijät ”eivät halua olla vapaita henki- lökohtaisesta sitoumuksesta auttaa ih- misiä tekemällä tutkimusta” (Driessens ym. 2011, 80). Käytäntötutkimukselle luonteenomaisen eri tiedonlajien mer- kityksen korostamisen kannalta tärkeä- nä on pidetty niin ikään pragmatisti Deweyn (1929/1999; ref. Saurama &
Julkunen 2009, 298) kritiikkiä ajatusta kohtaan, jonka mukaan yksilölliset ko- kemukset ja havainnot ovat todellisia ja yhteiskunnallisten reformien kannalta merkittäviä vasta sitten, kun ne voidaan perustella tutkimustuloksilla (Saurama
& Julkunen 2009, 298).
Monien käytäntötutkimuksen piirtei- den voidaan ajatella merkitsevän voi- makasta etäisyydenottoa positivistisesta ajattelusta, jossa on keskeistä yksiselittei- nen näkemys ulkopuolista todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta tiukoin tieteellisin kriteerein toteutetun empii- risen tutkimuksen keinoin sekä ajatus tutkimustiedon ensisijaisuudesta ja yli- vertaisuudesta muihin tiedonlajeihin nähden (esim. Raunio 1999; Raunio 2009). Positivismi ei kuitenkaan ole ol- lut suomalaisessa sosiaalityön tutkimuk- sessa muutoinkaan voimakas suuntaus (Raunio 2009, 161). Toisaalta positi-
vistisia piirteitä omaavien tutkimuksel- listen ihanteiden on oletettu viime ai- koina vahvistuneen liittyen sosiaalityön työmenetelmien tieteellistä arviointia korostavaan näyttöön perustuvan käy- tännön ideaan (mt., 162–163). Tähän suuntaukseen on käytäntötutkimuksen piirissä otettu voimakkaasti etäisyyttä ja katsottu, ettei evidence based – lähesty- mistapa kykene tuottamaan sosiaalityön käytäntöä parantavaa tietoa (Helsin- ki Statement on Social Work Practice Research 2013; myös Julkunen & Kar- vinen-Niinikoski 2014; Satka 2015).
Yhtenä vastavoimana ja vaihtoehtona niin vahvalle empirismille (Houston 2005), sosiaaliselle konstruktionismil- le (Houston 2001) kuin relativistiselle postmodernille ajattelulle (esim. López
& Potter 2001) on esitetty kriittistä rea- lismia. Tämä teoreettinen suuntaus on saanut Suomessakin sosiaalityön tutki- muksen piirissä viime aikoina jonkin verran huomiota (esim. Pekkarinen 2010; Tapola-Haapala 2011; Lunabba 2013) ja näyttäytyy suhteessa käytän- tötutkimukseen ainakin osittain jännit- teisenä lähestymistapana.
Kriittisen realismin yhtenä epistemo- logisena lähtökohtana toimii erilais- ten todellisuutta koskevien tulkintojen olemassaolon mahdollisuutta korostava epistemologinen relativismi (Bhaskar 1986, 24–25; Patomäki & Wight 2000, 224). Käytäntötutkimuksen tapaan myös kriittiseen realismiin onkin näin liitettävissä kiinnostus ihmisten yksilöl- lisiin kokemuksiin ja tapoihin tulkita todellisuutta. Kriittisen realismin toi- sena epistemologisena lähtökohtana on kuitenkin ´arvostelmien rationalismi´
(judgmental rationalism), jonka mukai- sesti todellisuudesta tehtyjä tulkintoja
on mahdollista koetella ja arvioida ja todeta tämän pohjalta jonkin tulkinnan kuvaavan todellisuutta toisia parem- min (Bhaskar 1986, 24-25; Patomäki
& Wight 2000, 224). Käytäntötutki- muksen suhdetta (epistemologiseen) relativismiin tarkastelen myöhemmin tarkemmin. Selkeänä kriittisen rea- lismin ja käytäntötutkimuksen ero- na näyttäytyy joka tapauksessa se, että kriittisessä realismissa jako arkiajattelun ja tieteellisen tiedon välillä vaikuttaisi olevan selkeämpi. Kriittinen realismi korostaa tieteen mahdollisuuksia va- pauttaa ihmisiä virheellisistä käsityk- sistä (esim. Hammersley 2002, 35; ks.
Pekkarinen & Tapola-Haapala 2009).
Toisaalta kriittiseen realismiin kuulu- van ilmiöiden selittämistä mallintavan retroduktion on todettu olevan lähellä käytäntötutkimuksen piirissäkin viitat- tua (esim. Saurama & Julkunen 2009, 297) pragmatisti Charles S. Peircen (2001) abduktion ideaa (Danermark ym. 2002, 88–95).
Toisin kuin kriittisessä tieteellises- sä realismissa (esim. Niiniluoto 2006), joka on nimenomaisesti tietoteoria, otetaan yhteiskuntatieteellisessä kriit- tisessä realismissa kantaa myös eräisiin yhteiskuntateoreettisiin kysymyksiin.
Sosiaalityön kannalta kiintoisina nä- kökulmina voidaan pitää kriittisen realismin kannanottoja koskien toimi- jan ja sosiaalisten rakenteiden välistä suhdetta (esim. Bhaskar 1979; Bhaskar 1989; Archer 2003) sekä tieteen roolia ihmisten tietoisuuden vahvistajana ja emansipaation tukijana (esim. Bhaskar 1986; Hammersley 2002). Käytäntö- tutkimusta koskevissa teksteissä yh- teiskunnalliset rakenteet eivät ainakaan tarkasti käsitteellistettyinä ole saaneet juurikaan huomiota. Palaan myös tä-
hän seikkaan myöhemmin, kun pohdin käytäntötutkimuksen epistemologi- siin lähtökohtiin liittyviä jännitteitä ja eettisiä kysymyksiä. Aiheeseen liittyen yhteistä käytäntötutkimukselle ja kriit- tiselle realismille voidaan tulkita olevan tieteen neutraalisuuden vaatimukseen kohdistunut kritiikki, sillä tieteellä näh- dään olevan tehtävä ihmisen emansi- paation edistäjänä (esim. Bhaskar 1986, 169) tai sosiaalityön käytäntöjen paran- tamisen ja ihmisten auttamisen tukena (esim. Driessens ym. 2011, 80). Kysyä toki voidaan, kuinka omaperäinen ajatus kaikkiaan on sosiaalityön näkö- kulmasta, onhan sosiaalityössä todettu olevan lähtökohtaisesti kyse juuri ”toi- mintatieteestä” (Niemelä 2008, 19).
kriittiSiä näkökulmia käytäntötutkimukSen
epiStemologiSiinlähtökohtiin
Relativismin kysymys
Käytäntötutkimukseen liittyvä ko- kemuksellisen tiedon korostaminen herättää tiedon luotettavuuteen kyt- keytyviä kysymyksiä: nähdäänkö käy- täntötutkimuksen piirissä esimerkiksi kaikki tutkimukseen osallistuneiden tuottama tieto yhtä totena ja arvokkaa- na, vai liittyykö käytäntötutkimukseen joitakin tiedon luotettavuuden arvioi- misen kriteerejä ja tapoja? Tämä johtaa pohtimaan käytäntötutkimuksen suh- detta relativismiin. Relativismista, jol- la yleisesti ottaen viitataan ajatukseen, jonka mukaan jokin (x) on suhteellista suhteessa johonkin (y), on mahdollista erottaa erilaisia muotoja liittyen muun muassa siihen, mikä tarkasteltava ilmiö (x) on tai suhteessa mihin tämä on rela- tivistinen (y) (Swoyer 2003). Eri relati-
vismin muotojen ja käytäntötutkimuk- sen välisen suhteen yksityiskohtainen analysoiminen vaatisi runsaasti tilaa ja jäisi väistämättä yleisluontoiseksi käy- täntötutkimusta käsittelevien tekstien varsin yleisluontoisen luonteen vuoksi.
Yleisesti voitaneen kuitenkin tulkita, että käytäntötutkimuksen suhde mo- niin relativismin muotoihin – esimer- kiksi keskeisiin uskomuksiin, asioiden havaitsemisen ja käsitteellistämisen tapaan, epistemologiaan, etiikkaan ja käytäntöihin liittyvään normatiiviseen relativismiin (mt.) – on tietyllä tapaa kaksijakoinen. Korostaessaan koke- muksellista tietoa, tiedonlajien tasaver- taista suhdetta ja kontekstiin sidotuis- sa dialogisissa prosesseissa tapahtuvaa tiedonmuodostusta käytäntötutkimus lähenee monia normatiivisen relativis- min muotoja, joissa yhtä oikeaa käsitys- tä asiasta x ei uskota olevan olemassa.
Samalla käytäntötutkimus tulee edellä mainituilla korostuksillaan ottaneeksi kantaa esimerkiksi siihen, millaisin kri- teerein toteutunutta tiedontuotantoa ja sen tuloksia tulisi arvioida.
Käytäntötutkimuksen korostuksista voi varsin helposti vetää johtopäätök- siä myös koskien sitä, millaisia eettisiä lähtökohtia ja sosiaalityön käytäntöjä käytäntötutkimuksen piirissä arvoste- taan. Kaikki tämä kaksijakoisuus johtaa pohtimaan klassista ajatusta relativismin itsensäkumoavuudesta. Jos mitään oi- keaa näkökantaa mihinkään ei ajatella olevan olemassa ja tämä väite otetaan vakavasti, kyseenalaistaa vakavasti ot- taminen toisaalta itse väitteen (esim.
Hales 1997, 34). Käytäntötutkimuksen konkretiaan vietynä ilmiö kytkeytyy siihen, missä määrin käytäntötutkimuk- sen piirissä ollaan avoimia esimerkiksi dialogissa kohtaamisissa esille nousevil-
le käytäntötutkimuksen ideoiden kan- nalta vastakkaisille (vaikkapa tieteelli- sen tiedon ylivertaisuutta korostaville) näkemyksille. Toisenlaista kaksijakoista näkökulmaa suhteessa relativismiin tuottavat toisaalta myös tarkastelemis- sani käytäntötutkimuksen teksteissä varsin epäselviksi jäävät tieteen uudis- tamisen ja toisaalta vakiintuneiden tie- teellisten käytäntöjen noudattamisen korostukset.
Kaikkiaan käytäntötutkimuksen tarkas- telemista epistemologisen relativismin kysymyksen näkökulmasta voidaan joka tapauksessa pitää tulevaisuudessa tärkeänä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sen pohtimista, onko käytäntötutki- mus lähtökohdiltaan liian relativistista, kun siinä korostetaan tiedonlajien ta- savertaisuutta ja kokemuksellista tie- toa. Sosiaalityön käytäntötutkimus on peruslähtökohdiltaan samansuuntaista suomalaisen sosiaalityön tutkimuk- sessa vaikuttaneiden ajankohtaisten, postmodernien, konstruktionististen ja reflektiivisyyttä korostavien tietoon kohdistuvien näkemysten ja painotus- ten kanssa, mikä on tarkoittanut sitä, että se ei ole joutunut välttämättä eri- tyisen vahvasti puolustamaan omia tie- don luonteeseen liittyviä sitoumuksi- aan. Käytäntötutkimusta käsittelevissä teksteissä onkin saanut hyvin vähän huomiota tehtyjen epistemologisten valintojen perusteleminen suhteessa voimakkaasti toisenlaisia näkökulmia edustaviin painotuksiin. Korostaessaan ihmisten ainutlaatuisten kokemusten kuulemista sekä hierarkioiden ja val- ta-asetelmien purkamiseen pyrkivää näkemystä käytäntötutkimus näyttäy- tyy helposti lähtökohtaisesti eettises- ti korkeatasoisena. Tämä saattaa tehdä käytäntötutkimuksen kritisoimisesta
vaikeaa, sillä kritiikin voidaan tulkita kohdistuvan ihmisten kokemusten vä- hättelemiseen ja pyrkivän kritiikin esit- täjän oman valta-aseman nostamiseen.
Käytäntötutkimukselle tyypillisenä piirteenä korostetaan kriittisyyttä tie- teellisen tutkimustiedon hierarkkisen ylemmyyden ajatusta kohtaan. Tätä läh- tökohtaa on helppo perustella eettisin seikoin, muun muassa demokratiaan ja dialogisuuteen vetoamalla. Eettisin sei- koin on kuitenkin mahdollista puhua myös tutkimustietoa korostavan näke- myksen puolesta. Esimerkiksi Gambrill (2001) on arvostellut sosiaalityötä auk- toriteettiperustaisuudesta, johon ei ole kuulunut omien toimintatapojen läpi- näkyvä käsitteleminen tai toiminnan perustaminen tutkitulle tiedolle ja jossa epätieteellistä lähestymistapaa on puo- lusteltu viittaamalla relativistiseen kaik- kien tietämisen tapojen samanarvoi- suuteen. Gambrill (2006; myös 2011) on käsitellyt laajasti niitä tiedon luo- tettavuuden ongelmia, joita esimerkiksi perinteellä, tottumuksella, henkilökoh- taisilla, anekdoottisilla kokemuksilla, konsensuksella tai tiedon esittäjän auk- toriteetilla perusteltuun tietoon liittyy.
Syytä onkin pohtia kokemuksellisen tiedon mahdollisia ongelmia myös käy- täntötutkimuksen kontekstissa. Onko esimerkiksi mahdollista, että käytäntö- tutkimuksella kerätty kokemuksellinen tieto saattaa pahimmillaan jopa uusintaa tai vahvistaa vanhentuneita ja stereo- tyyppisiä käsityksiä jostakin ilmiöstä tai ihmisryhmästä? Jos joidenkin käytän- tötutkimusprosessissa esille tulleista nä- kemyksistä katsotaan kuitenkin olevan – esimerkiksi eettisistä syistä – toisia varteenotettavampia, millä tavoin nämä valinnat perustellaan? Samalla kun jon-
kun henkilön kokemus ja näkemykset otetaan vakavasti niin, että näkemyksil- lä on myös käytännöllis-toiminnallisia seurauksia, saattaa tällä olla negatiivisia, ei-emansipatorisia seurauksia suhteessa niihin ihmisiin, joiden näkemys samas- ta asiasta on toisenlainen. Vaara tähän lienee sitä suurempi, mitä konkreetti- semmasta toimintatapojen valinnasta ja selkeämpiä konfliktiherkkiä vastak- kainasetteluja sisältävästä ilmiöstä on kyse.
Sillä, ketkä käytäntötutkimusprosessissa esittävät ajatuksiaan, saattaa olla suuri- kin vaikutus siihen, millaista tarkastel- tavasta ilmiöstä saatu kokemustieto on.
Tämä herättää kysymyksen, millainen on käytäntötutkimuksen suhde kvan- titatiiviseen tutkimusotteeseen, jonka avulla olisi mahdollista kerätä esimer- kiksi useampien ihmisten näkemyksiä jonkin palvelun kehittämiseen liittyen ja saada näin kenties yleistettävämpää tietoa. Vähimmillään ongelma asettaa hyvin tärkeäksi käytäntötutkimuspro- sessin reflektoimisen, kerätyn tiedon kontekstualisoimisen ja sen rajojen ja rajoitusten kriittisen tarkastelemisen.
Suhteessa käytäntötutkimuksessa toi- sinaan korostettuun uudenlaisten, tie- teen perinteisistä ihanteista poikkeavi- en ilmaisutapojen kehittämiseen (esim.
Satka ym. 2005b) voidaan samansuun- taisesti kysyä kriittisesti: tuottaako elä- vämpi mutta samalla epätarkempi kie- lenkäyttö paitsi koskettavuutta, kenties myös enemmän väärinkäsityksiä ja vä- hemmän harkittuja näkökantoja? Eri toimijoiden ”intuition sekä hiljaisen tiedon siivittämästä menetelmällisestä ja metodisesta innovatiivisuudesta” (Sat- ka ym. 2005b, 12) keskusteltaessa olisi tärkeää pohtia myös sitä kritiikkiä, jota
hiljaiseen tietoon nojautumista kohtaan on sosiaalityönkin piirissä esitetty (esim.
Kuusisto-Niemi & Kääriäinen 2005).
Vaikka valittujen toimintatapojen läh- tökohtana olisivatkin käsitteellistämät- tömät ja intuitiiviset uudet idut, missä määrin ne voivat jäädä sellaisiksi? Missä määrin toimijoiden velvollisuutena taas on pyrkimys niiden käsitteellistämiseen ja kriittiseen arviointiin? Toisaalta käy- täntötutkimuksessa korostetaan voi- makkaasti juuri reflektiivisyyttä (esim.
Julkunen 2011), joka edellyttää asioi- den käsitteellistämistä.
Oma kysymyksensä on se, että samalla kun käytäntötutkimuksessa korostetaan eri tiedonlajien vuoropuhelua, tullaan samalla vahvistaneeksi ajatusta, jonka mukaan olemassa todella on keskenään selvästi eroavia tiedonlajeja. Vielä ra- dikaalimpi lähestymistapa olisi tämän jaon kyseenalaistaminen, mitä käytän- tötutkimus omien tiedontuotannol- listen lähtökohtiensa myötä tavallaan myös tekee.
Dialogisuus mahdollisena vastauksena rela- tivismin kysymykseen
Kaikkiaan käytäntötutkimusta koske- vissa teksteissä ei tyypillisesti käsitellä suoraan – niin paljon kuin niissä tie- dontuotannosta sinänsä puhutaankin – totuuden tavoittamisen mahdolli- suuksia tai mahdottomuuksia. Vaikut- taa kuitenkin siltä, että olennaisempana kuin varsinaisen ´totuuden´ saavutta- minen jonkin ilmiön suhteen käytän- tötutkimuksessa nähdään se, että eri toimijat kokoontuvat yhteiseen dialo- giin ilmiön ympärille. Onnistuneissa dialogisissa kohtaamisissa mukanaoli- joiden näkemysten voidaan katsoa tu- levan arvioiduiksi toisten keskustelijoi-
den toimesta, ja toisten puheen avulla osallistujat saavat uusia näkökulmia omaan ajatteluunsa. Dialogisten koh- taamisten keskeisenä tavoitteena lienee myös uuden tiedon muodostuminen ja tämän tiedon testautuminen yhteisissä tiedontuotannollisissa prosesseissa.
Käytäntötutkimusta tarkasteltaessa esil- le nousee siis kysymys, missä määrin tieteellisesti luotettavana dialogisia tie- don luomisen ja arvioimisen prosesseja voidaan pitää, mikäli pyrkimyksenä on
´totuuden´ saaminen jostakin ilmiöstä.
Hyvin merkittävää on toisaalta se, mistä tutkimusprosessilla itse asiassa halutaan saada tietoa. Onko tutkimuksen koh- teena ilmiö X, eri toimijoiden ilmiötä X koskevat kokemukset tai näkemyk- set sellaisinaan vai se, kuinka ilmiötä X konstruoidaan käytäntötutkimuspro- sessiin kuuluvissa dialogisissa kohtaa- misissa? Tämä kohde todennäköisesti ainakin osittain vaihtelee eri tutkimuk- sissa.
Dialogisuutta korostettaessa käytäntö- tutkimukseen joka tapauksessa liitty- nee varsin voimakkaita odotuksia siitä, millaiseen vuorovaikutukseen yhteen kokoontuneiden ihmisten tulisi päästä.
Dialogista vuorovaikutusta asiakastyös- sä tarkastellut Mönkkönen (2007, 86) on painottanut, ettei dialogi ole sama asia kuin keskustelu tai väittely, sillä
”keskustelu saattaa olla hyvinkin muo- dollista, pinnallista ja jopa toisten ohi puhuvaa” ja väittely puolestaan ”viittaa kilpailuasetelmaan, jossa osapuolet pyr- kivät vakuuttamaan asemaansa, pitäyty- mään näkökulmassaan ja kumoamaan toisen näkökulman”. Dialogisuudel- la sen sijaan tarkoitetaan ”pyrkimystä yhteisen ymmärryksen rakentumiseen ja taitoa edesauttaa vuorovaikutuksen
kulkua siihen suuntaan” (mt., 86). Tär- keää dialogisuuden kannalta on vasta- vuoroisuus, ”jossa jokainen osapuolista pääsee luomaan tilannetta ja vaikutta- maan yhteisiin askeliin” (mt., 87). Käy- tännössä dialogisuuden toteutuminen edellyttää luottamuksellisuutta ja sitä, että ihmiset haluavat lähteä vuoropu- heluun mukaan (mt., 89).
Jotta dialogisuutta päästään toteutta- maan, osallistujilla tulee olla haluk- kuutta lähteä yhteiseen prosessiin sekä toisaalta kykyä ja halua muiden näke- mysten kuuntelemiseen, kunnioitta- miseen ja uuden tiedon rakentamiseen erilaisten näkemysten pohjalta. Pelkästä omien näkemysten esittämisestä tulisi niin ikään päästä eteenpäin yhteiseen uuden tiedon luomiseen. Tämä herät- tää kysymään, kuinka käytäntötutki- musta tehtäessä toimitaan silloin, kun käytäntötutkimuksen dialogiset ideat eivät toteudu. Mitä tehdä, jos proses- siin sisältyykin esimerkiksi joidenkin osallistujien näkemysten sivuuttamista, valta-asetelmia ja kohtaamattomuutta?
Itsestään selvää ei liene sekään, mihin yhteen kokoontumisella tulisi pyrkiä silloin, kun kyse on tutkimuksellisesta tiedontuotannosta. Esimerkiksi Seik- kula (1995) on kirjoittanut Mihail Bah- tinin ja tämän ajatuksia jatkokehitellei- den tutkijoiden tarkastelujen pohjalta
´monologisesta´ ja ´dialogisesta´ dia- logista. Siinä missä monologisessa dia- logissa keskustelun osallistujien lausu- mat eivät yhdisty toisiinsa eivätkä tuota uutta, on dialoginen dialogi avointa ja tuottaa uudenlaisia vaihtoehtoja ja nä- kymiä (mt. 22–24.) Asiakastyössä, jossa tavoitteena voi jo itsessään olla uusien näkökulmien saaminen elämäntilantee- seen ja jossa mahdollisesti on päädyttä-
vä myös konkreettisiin toimintaa kos- keviin ratkaisuihin, dialoginen dialogi näyttäytynee usein lähtökohtaisesti ta- voiteltavana. Syytä on kuitenkin kysyä, onko asia samoin silloin, kun kyseessä on tutkimusprosessi. Missä määrin käy- täntötutkimuksessa painottuu uuden, yhteisen tiedon rakentaminen, missä määrin taas yksinkertaisesti osallistuji- en näkemysten esille saaminen? Millai- sia eettisiä ongelmia liittyy ajatukseen siitä, että tutkimusprosessissa ei olisi riittävää vain tutkimukseen osallistuji- en keskenään ehkä hyvinkin erilaisten näkemysten näkyväksi tekeminen ja kunnioittaminen sellaisinaan, vaan ta- voitteena mahdollisesti pitäisi olla myös näiden näkemysten jalostuminen joksi- kin uudeksi?
Pragmatismi mahdollisena vastauksena relativismin kysymykseen
Samoin kuin dialogisuuden voidaan katsoa tarjoavan omanlaisensa, joskin epäselvän, vastauksen käytäntötutki- mukseen kytkeytyvään relativismin haasteeseen, myös käytäntötutkimuk- seen yhdistetyllä pragmatismilla on omalla tavallaan antirelativistinen läh- tökohta. Mikäli tietoa vaaditaan testat- tavan tarkastellen sen käytännön toimi- vuutta tai toimimattomuutta, ei kaikki tieto luonnollisestikaan ole keskenään samanarvoista (esim. Mäntysaari 2003).
Toisaalta pragmatismia on arvosteltu idealistisesta tieto-opista. Ajatuksen ei- inhimillisen maailman objektiivisuu- desta on nähty katoavan pragmatismis- sa sen tehdessä ”todellisuudesta ja/tai todellisuutta koskevasta totuudesta - - riippuvaista inhimillisistä käytännöistä tai toiminnoista ja niiden sisältämistä arvoista ja päämääristä” ja nähdessä ”to- tuudet ja jopa itse tosiseikat - - ´subjek-
tiivisten´ inhimillisten pyrkimysten pal- velemisen välineinä” (Pihlström 2014).
Huomionarvoista on, että pragmatismi ei ole yhtenäinen teoreettinen perinne vaan siihen on liittynyt erilaisia tie- tokäsityksiä. Esimerkiksi molemmille pragmatismin klassikoille, niin William Jamesille kuin Charles Sanders Peir- cellekin, näyttäytyi keskeisenä tiedon tyydyttävyys tai hyödynnettävyys. Sen sijaan heidän näkemyksensä erosivat siinä, kuinka tiukkojen kriteerien läpi tietoa tulisi arvioida. Siinä missä Ja- mesille riittivät ”sellaiset yksilölliset
´konkreettiset´ totuudet, jotka ovat nii- hin uskoville pragmaattisesti käyttökel- poisia kokemuksen virrassa”, on Peir- cen todettu ymmärtäneen totuuden tiedeyhteisön ”lopulliseksi mielipiteek- si” (Pihlström 2008, 27). Muun muassa tätä tietokäsitysten välistä eroa voidaan pitää käytäntötutkimuksen epistemolo- gian kannalta hyvin merkittävänä. Ken- ties erityisen paljon käytäntötutkimuk- sessa on viime aikoina toisaalta viitattu pragmatisti John Deweyn näkemyksiin.
Tätä kautta esille ovat nousseet muun muassa ”tekemällä oppimisen” idea sekä ajatukset arkielämän ja tieteen sa- mankaltaisuuksista, tieteestä ongelman- ratkaisuna ja käytännön maailmaa kos- kevan, sovellettavan tiedon tuottajana, kokemuksesta oppimisesta tasavertai- sen dialogin kautta sekä yhteisöllisten merkitysten tärkeydestä toiminnan oh- jaamisessa (Saurama & Julkunen 2009, 296–299; Goldkuhl & Julkunen 2011, 1; Saurama & Julkunen 2012, 175–177;
Satka 2015).
Kaikkiaan pragmatismin anti käytän- tötutkimukselle jää tarkastelemissani teksteissä varsin abstraktiksi, ja esimer- kiksi ajatusta tiedon testaamisesta käy-
tännössä olisi tarpeen analysoida tar- kemmin. Keiden näkökulmaa tiedon toimivuudesta kuunnellaan? Esimer- kiksi sosiaalityössä ei ole itsestään selvää, että toiminnan eri osapuolien näke- mykset toiminnasta tai edes sen tavoit- teista olisivat yhteneväiset (myös esim.
Pekkarinen & Tapola-Haapala 2009, 191–192). Kiinnitetäänkö huomiota tiedon soveltamisen pitkän tähtäimen seurauksiin vai ainoastaan hetkelliseen kokemukseen tiedon toimivuudes- ta? Missä määrin kontekstuaaliseksi ja missä määrin universaalimmaksi jonkin tiedon hyödyllisyyttä koskeva tieto ym- märretään, ja mitä näin ollen ajatellaan käytäntötutkimuksella saadun tiedon mahdollisesta kumuloitumisesta?
oSalliStujienroolittiedontuottajina
Edellä käsitellyt tiedontuotantoon ja tietoon liittyvät pohdinnat kytkeyty- vät osaltaan kysymykseen tutkijan ja muiden osallistujien rooleista käytän- tötutkimusprosesseissa. Koska käytän- tötutkimuksessa korostetaan yhteistä tiedonmuodostusta, lienee tutkijan rooli ainakin jollain tavoin erilainen kuin tutkimuksessa yleensä. Eron suu- ruus voi käytännössä kuitenkin vaih- della ilmeisen paljon. Kuten jo aiem- min toin esiin, on käytäntötutkimuksen piirissä myös esitetty ajatus tutkijan ja muiden osallistujien roolien vaihte- lusta tutkimusprosessin aikana: siinä missä joissakin tutkimusprosessin vai- heissa keskeistä on prosessin avoimuus ja kaikkien osallistuminen, on tutkijan rooli joissakin prosessin vaiheissa ken- ties erityisempi ja keskeisempi (Dries- sens ym. 2011, 79–80). Tähän liittyen voidaan kysyä, millä perusteilla tutki- musprosessin avoimuus näyttäytyy tie-
tyissä tutkimusprosessin vaiheissa vä- hemmän ongelmallisena tai vastaavasti enemmän tavoiteltavana kuin toisissa.
Tieteen neutraalisuuden normeja käy- täntötutkimuksen on todettu haastavan muun muassa siten, että osallistumalla aineistonhankinnan dialogeihin tutki- jat ”saastuttavat tutkimusympäristöä”
(Driessens ym. 2011, 80). Perinteisesti tätä on pidetty tutkimuksessa ongel- mallisena erityisesti siksi, että on pelät- ty tutkijan vaikuttavan siihen, millaista tietoa tutkittavat tutkijalle antavat. Toi- saalta puhtaan neutraalisuuden ihanne on kvalitatiivisessa tutkimuksessa ylei- semminkin kyseenalaistunut ja sitä on alettu pitää epärealistisena (esim. Diebel 2008).
Neutraalisuuden pyrkimyksen ky- seenalaistaminen, joka käytäntötut- kimuksessa saattaa olla tavanomaista radikaalimpaa, nostaa esille paitsi ehkä emansipatoriseksi miellettävissä olevan perinteisten roolien purkamisen myös uusia kysymyksiä. Kuinka käytäntö- tutkimuksissa vältetään sellaisten valta- asetelmien muodostuminen, joissa tut- kijan ulostulot vaikuttavat siihen, mitä muut tutkimukseen osallistuvat uskal- tavat tai muuten haluavat tuoda esille tutkittavana olevasta ilmiöstä? Lähtö- kohta asettaa suuria haasteita tutkijan reflektiokyvyille, mikä johtaa pohti- maan sitä, onko tutkijan aktiivisem- masta roolista saatava hyöty aina todella sellainen, että se korvaa tähän liittyvät ongelmat ja vaivan. Toki mahdollista on myös ajatella, ettei osallistujien alku- peräisillä kokemuksilla ja näkemyksillä välttämättä ole edes merkitystä, mikäli huomio on tulevaisuusorientoitunees- sa toiminnan kehittämisessä sekä tähän liittyen vuorovaikutuksessa tuotetuissa uusissa näkemyksissä. Toisaalta tämä-
kään ei poista voimakasta reflektion tarvetta eikä eettistä kysymystä tutkijan tai jonkun muun osallistujan mahdolli- sesta ylivallasta.
Tärkeä kysymys niin ikään on, mitä tar- kemmin ottaen tarkoitetaan tutkimus- prosessin loppuosan, tulkintavaiheen, avoimuudella. Onko tarkoitus esimer- kiksi, että osallistujien erilaiset tutkijan analyysistä tekemät tulkinnat kirjataan moniäänisyyden hengessä osaksi tut- kimusraporttia? Vai onko osallistujilla halutessaan mahdollisuus kenties jopa sensuroida joitakin tutkijan tekemiä tulkintoja?
rakenteellinenrelativiSmi?
Kuten artikkelin alkupuolella toin esil- le, on käytäntötutkimuksen piirissä vii- tattu muun muassa kriittisen reflektion ideaan sekä Jürgen Habermasin ajatuk- siin käytäntötutkimukseen sisältyvää kriittistä näkökulmaa esiteltäessä (esim.
Saurama & Julkunen 2009, 300; Sau- rama & Julkunen 2012, 177–178). Toi- saalta tarkastelemissani teksteissä ei ole juuri tarkemmin käsitelty esimerkiksi kysymystä yhteiskunnallisista raken- teista ja näiden huomioon ottamises- ta tutkimuksessa. Käytäntötutkimusta vaikkapa marxilaisesta, feministisestä tai yleisemmästä yhteiskunnallisten raken- teiden analysoimiseen haastavasta teo- reettisesta näkökulmasta tarkastelevat tekstit puuttuvat. Erityisesti suhteessa marxilaiseen näkökulmaan käytäntö- tutkimus voitaneen helposti tulkita suoranaiseksi kokemuksellista tietoa korostavaksi vastavoimaksi, suoma- laisen sosiaalityön 1980-luvun akate- misoitumisvaiheeseen ja sosiaalityöhön tuolloin kohdistuneeseen voimak- kaaseen, työntekijöiden näkökulman
sivuuttaneeseen marxilaistaustaiseen sosiaalityökritiikkiin viitaten (ks. tästä vaiheesta esim. Mutka 1998). Se, ettei yhteiskunnallisia rakenteita ole juuri- kaan käsitelty käytäntötutkimusta tar- kastelevissa teksteissä, ei toki toisaalta tarkoita sitä, etteikö tällaista keskustelua voisi sisältyä empiirisiin käytäntötutki- muksiin, ovathan käytäntötutkimuksen määritelmä ja teoreettiset sitoumukset varsin avoimia.
Rakenteellista näkökulmaa koskevan yleisen käytäntötutkimuskeskustelun puutteeseen liittyen voidaan joka ta- pauksessa kysyä, missä määrin käy- täntötutkimukselle luonteenomaisiksi mainittua vapautuksen ja muutoksen tematiikka sekä kriittisyyttä (esim. Jul- kunen 2011, 66; Saurama & Julkunen 2009, 307) on mahdollista toteuttaa ilman ymmärrystä sosiaalisista raken- teista (yksilö- ja rakenteellisen tason välisen vuorovaikutuksen ymmärtämi- sen merkityksestä rakenteellisen sosi- aalityön kannalta ks. esim. Pekkarinen 2014). Toki jo toimijoilla olevan koke- muksellisen tiedon arvostamista ja esille tuomista voidaan omalla tavallaan pitää poliittisena kannanottona ”toisen tie- don” ja tälle pohjautuvien yhteiskun- nallisten uudistusten puolesta (toisen tiedon käsitteestä ks. Hänninen ym.
2005). Vaikeaksi mahdollinen selkeän yhteiskunnallis-rakenteellisen näkö- kulman puute saattaa kuitenkin tehdä yhteiskunnallisiin säännönmukaisuuk- siin kiinni pääsemisen muutoin kuin yksilöllis-kokemuksellisten seurausten tasolla ja vain siltä osin kuin joku yksit- täinen osallistuja tuo nämä esille. Sosi- aalityön kannalta tärkeinä esimerkkeinä tällaisista säännönmukaisuuksista voi- daan mainita vaikkapa sosioekonomi- sen aseman, sukupuolen tai yhteiskun-
nallisen rakennemuutoksen vaikutus ihmiselämän olosuhteisiin.
Toisaalta johonkin teoreettiseen yh- teiskunnallisia rakenteita koskevaan näkemykseen sitoutumiseen voitaisiin ajatella liittyvän käytäntötutkimuksen näkökulmasta omat eettiset ongelman- sa. Jättämällä yhteiskunnan käsittelemi- sen vähemmälle on käytäntötutkimusta koskevissa teksteissä pystytty olemaan ottamatta kantaa siihen, millaisina yh- teiskunnalliset rakenteet tai niiden puuttuminen ymmärretään. Kyseen- alaista on, missä määrin käytäntötut- kimuksessa korostuvan dialogisen tie- dontuotannon kanssa sopisikaan yhteen lähtökohtainen sitoutuminen johonkin tiettyyn yhteiskuntaa koskevaan ym- märrykseen. Kuinka toimittaisiin tilan- teissa, joissa tutkimukseen osallistujat eivät jakaisi samaa käsitystä yhteiskun- nasta eivätkä esimerkiksi tunnistaisi yhteiskunnallisten rakenteiden olemas- saoloa? Vaikka erilaisiin yhteiskunnan ymmärtämisen tapoihin tutustuminen voitaisiinkin toteuttaa keskustelullisena prosessina, kuinka toimittaisiin, mikäli yhteistä ymmärrystä ei tämän jälkeen- kään löytyisi? Pidettäisiinkö keskenään erilaisten, vaihtoehtoisten yhteiskun- taymmärrysten olemassaoloa samassa käytäntötutkimuksessa sinänsä edes on- gelmana?
lopukSi
Edellä olen käsitellyt eräitä käytän- tötutkimuksen epistemologisten läh- tökohtien piirteitä ja esittänyt näihin liittyviä kriittisiä kysymyksiä. Olen niin ikään tarkastellut käytäntötutkimuksen suhdetta sosiaalityön kannalta keskei-
siin tieteenfilosofis-tutkimusmetodolo- gisiin suuntauksiin.
Käytäntötutkimusta esiteltäessä saate- taan – suoraan tai epäsuoraan – korostaa lähestymistavan omalaatuisuutta. Tar- kastelussani olen toisaalta tuonut esille niitä seikkoja, jotka yhdistävät käytän- tötutkimusta muuhun ajankohtaiseen Suomessa tehtävään sosiaalityön tut- kimukseen. Näistä olennaisimpia ovat yleisesti lisääntynyt tieteelliseen tie- toon ja asiantuntijavaltaan kohdistunut kriittinen analyyttisyys sekä kiinnostus yksilöllisiin kokemuksiin. Mahdollis- ta muutoinkin on, että käytäntötutki- muksen yleisten kuvausten perusteella käytäntötutkimuksesta piirtyy erityis- laatuisempi ja perinteisiä tutkimuksen- teon tapoja voimakkaammin haastava kuva kuin mitä käytäntötutkimuksilta kenties käytännössä edellytetään ja ta- voitellaan.
Suomalainen akateeminen sosiaalityön ympäristö on ollut käytäntötutkimuk- selle todennäköisesti huomattavasti helpompi maaperä kuin esimerkiksi vahvasti kvantitatiivisia tutkimuksellisia lähtökohtia korostava ympäristö olisi ollut. Toisaalta käytäntötutkimus ei ai- nakaan itsestään selvästi tarjoa ratkaisu- ja niihin ongelmiin, joita suomalaisiin sosiaalityön tutkimuksen painotuksiin on katsottu liittyvän, esimerkiksi yleis- tettävän ja miksi-kysymyksiin vastaavan tutkimustiedon puutteeseen (Mänty- saari & Haaki 2007) sekä relativismiin kohdistuvaan hämmennykseen (esim.
Mäntysaari 2005; Mäntysaari 2006).
Kaikkiaan tarkastelemani tekstit ovat varsin yleisluontoisia ja jättävät paljon avoimia kysymyksiä. Tekstien voi tul- kita saaneen mahdollisesti vaikutteita
niin tyylillisesti kuin osin suoraan sisäl- tönsäkin puolesta ”sosiologisen teorian kolmannesta lajityypistä” aikalaisdiag- noosista (Noro 2000), jossa painotus on ollut suurten linjojen ja kehityskul- kujen kuvailemisessa ja jossa näin on osittain luovuttu tieteellisen pikkutark- kuuden vaatimuksista. Käytäntötutki- muksen esittelyjen yleisluontoisuus ilmentää myös käytäntötutkimuksen avoimuutta ja tiukkoja määritelmiä kaihtavaa luonnetta sekä haluttomuut- ta sitoutua mihinkään tiettyyn yksit- täiseen teoriaperinteeseen (tästä esim.
Julkunen & Karvinen-Niinikoski 2014, S2; Kääriäinen 2012, 90–91). Esimer- kiksi ensimmäinen käytäntötutkimusta käsittelevä kansainvälinen julkilausuma, The Salisbury Statement, sisältää sel- keiden käytäntötutkimuksen lähtökoh- tien määrittämisen sijaan enemmänkin kysymyksiä koskien sitä, millaisin tut- kimuksellisin valinnoin käytäntötutki- muksen keskeinen lähtökohta, käytän- töä hyödyttävän tiedon tuottaminen ja käytännön parantaminen, voidaan käy- tännössä toteuttaa (Practice Research:
The Salisbury Statement 2012). Niin ikään toisessa julkilausumassa koroste- taan käytäntötutkimusta ”käytännön ja tutkimuksen kohtauspaikkana”, joka tulee erikseen ”neuvotella joka kerta ja kaikkialla, missä sitä tehdään” (Helsin- ki Statement on Social Work Practice Research 2013).
Voidaankin ajatella, että jokaisen tutki- jan tulee tehdä käytäntötutkimuksensa epistemologiset ja muut ratkaisut itse ja punnita niitä suhteessa kulloiseen- kin kontekstiin. Toisaalta epämääräisyys tekee vaikeaksi käytäntötutkimuksen rajojen määrittämisen ja näin käytän- tötutkimuksen idean kriittisen analy- soimisen. Tämä on ongelmallista ottaen
huomioon se, että käytäntötutkimusta on pyritty tuomaan esille ainakin osit- tain sisäisesti koherenttina käsitteenä ja innovaationa. Vaarana on, että käytäntö- tutkimuksesta tulee käsite, jota aletaan käyttää esimerkiksi sosiaalityön opiske- lijoiden toimesta - näiden määritelles- sä omien tutkielmiensa teoreettisia si- toumuksia - ikään kuin tieto käsitteen merkityksestä olisi yhteisesti jaettu, vaikka käsite todellisuudessa on hyvin epäselvä. Mikäli käytäntötutkimuk- sen määritelmä halutaan pitää väljänä, voidaan käsitteen tarpeellisuus toisaalta kyseenalaistaa ja kysyä, eikö kaiken so- siaalityön tutkimuksen tulisi olla, tavalla tai toisella, sosiaalityön käytäntöä hyö- dyttävää.
Monia varsin avoimiksi jääviä käytän- tötutkimuksen epistemologisia, esimer- kiksi relativismiin liittyviä, kysymyk- siä voidaan pitää eettisesti hyvinkin merkittävinä. Kaikkiaan epätietoisuus kytkeytyy pitkälti siihen, kuinka voi- makkaasti käytäntötutkimus loppujen lopuksi pyrkii haastamaan perinteisinä pidettyjä tutkimustoiminnan ja tie- teellisen raportoimisen tapoja. Käy- täntötutkimusta käsittelevissä teksteissä puhutaan paljon esimerkiksi dialogista.
Esille ei kuitenkaan useinkaan tuoda suoraan sitä, missä määrin dialogisuu- della viitataan lähinnä tutkimuksen suunnittelun sekä tutkimustulosten esittelyn ja soveltamisen vaiheisiin, mis- sä määrin taas dialogiset kohtaamiset nähdään myös käytäntötutkimuksen keskeisenä tiedonhankinnan menetel- mänä ja koko tutkimusprosessia lävistä- vänä ja voimakkaasti uudistavana piir- teenä.
Käytäntötutkimusta käsittelevät teks- tit haastavat pohtimaan ´tieteellisen
tutkimustiedon´ ja ´kokemustiedon´
käsitteitä ja keskinäistä suhdetta. Teks- teissä korostuu usein tutkimustiedon ja kokemustiedon tasavertaisuuden aja- tus. Toisaalta käytäntötutkimuksen taas katsotaan mitä ilmeisimmin tuottavan nimenomaan ´tieteellistä tutkimus- tietoa´ – toki siten, että ´tutkimus´ ja
´tiede´ ovat käytäntötutkimuksen ide- assa uudelleenmuokkauksen kohteina.
Melko epäselväksi jää, millaisia lop- pujen lopuksi katsotaan olevan niiden prosessien, joiden kautta kokemustieto muokkautuu käytäntötutkimuksissa omanlaisekseen tieteelliseksi tutkimus- tiedoksi. Voidaanko oikeastaan puhua eri tiedonlajien tasavertaisuudesta, vai onko kokemustieto sittenkin erään- laista tieteelliseksi tutkimustiedoksi ja- lostettavaa raaka-ainetta?
Käytäntötutkimuksen käsitettä on käy- tetty jo varsin pitkään. Jatkossa olisi nähdäkseni tärkeää käsitteen selkiyttä- minen, sen ulottuvuuksien kuten myös käytäntötutkimuksen käytännön sovel- lusten analysoiminen ja kriittinen tar- kasteleminen. Tätä tarkastelua tarvitaan erityisesti, mikäli käytäntötutkimusta halutaan ylläpitää omana, erityisenä ja lähtökohtiaan perustelemaan ja niitä analyyttisesti tarkastelemaan kykenevä- nä tutkimuksellisena lähestymistapana eikä pelkkänä mainosmaisena iskusa- nana.
viitteet
1 Kiitän anonyymejä refereearvioitsijoita monista artikkelin kehittämistä tukeneista kommenteista ja vinkeistä.
2 Kaikkiaan tarkasteltavinani ovat olleet seuraavat käytäntötutkimusta käsittelevät tekstit: Karvinen-Niinikoski 2005; Sat- ka ym. 2005b; Saurama & Julkunen 2009;
Driessens ym. 2011; Goldkuhl & Julkunen 2011; Julkunen 2011; Kääriäinen 2012;
Practice Research: The Salisbury Statement 2012; Satka 2012; Saurama & Julkunen 2012; Helsinki Statement on Social Work Practice Research 2013; Julkunen 2014;
Julkunen & Karvinen-Niinikoski 2014;
Webber ym. 2014. Lisäksi olen hyödyn- tänyt Mirja Satkan (2015) käytäntötutki- muksen tieteenteoreettisia lähtökohtia kä- sitellyttä luentoa.
3 Ajatus empiiristen käytäntötutkimus- hankkeiden kartoittamisesta nostaa samalla esille tämänkin artikkelin aiheen kannalta keskeisen kysymyksen käytäntötutkimuk- sen erityispiirteistä. Kysymyksiä herättää esimerkiksi se, mikä osa – vaiko kaikki – tutkimuksellis-kehityksellisestä hankkeesta on käytäntötutkimusta ja millaiset julkaisut ovat käytäntötutkimuksen piirissä tutki- musjulkaisuiksi miellettyjä. Kuinka pitkälle käytäntötutkimus siis haastaa perinteisinä pidettyjä tieteellisen tiedonkeruun ja jul- kaisemisen käytäntöjä? Esimerkiksi opis- kelijoiden tekemissä käytäntötutkimuksissa käytäntötutkimuksellisuus tarkoittaa usein sosiaalityön työyhteisöjen ideoimia tutki- musaiheita, yhteisiä tutkimuksen suunnit- telupalavereita sekä tutkimustulosten esitte- lemistä ja niistä keskustelemista työyhteisön kanssa. Tutkimushankkeiden tiedonkeruu-, analysointi- ja raportointivaiheet saattavat sen sijaan muistuttaa varsin tavanomaisia, yksittäisen tutkijan toimintaan nojaavia tieteellisen tutkimuksen tekemisen tapoja, joihin ei kuulu esimerkiksi tutkimusaineis- ton analysoiminen yhdessä tutkimukseen osallistuneiden kanssa (ks. Opiskelijoiden käytäntötutkimuksia 2015). Heikki Waris – instituutin omilla verkkosivuilla olevassa käynnissä olevien käytäntötutkimushank- keiden listauksessa (Käynnissä olevia käy- täntötutkimushankkeita 2015) on muka- na useita hankekuvauksia, joiden pohjalta käytäntötutkimuksellisuus näyttäytyy löy- hänä ideana käytäntöihin kohdistuvasta ja käytäntöä hyödyttävästä tutkimuksesta – ei radikaaleina irtiottoina perinteisistä tut- kimuksen tekemisen tavoista. Myös oman väitöstutkimukseni (Tapola-Haapala 2011), jota en itse ole kutsunut käytäntötutkimuk- seksi, on joskus tulkittu olevan käytäntötut- kimusta tai ainakin lähellä sitä. Toisaalta taas pienehkö tutkimushanke, jossa parhaillaan
olen mukana ja johon katson liittyvän var- sin monia käytäntötutkimukseen yhdis- tettyjä piirteitä, on prosessin aikana tullut määritellyksi myös ei-käytäntötutkimuk- seksi siksi, että sen ideointi tapahtui pitkälti yhden käytännön toimijan eikä toimijoi- den yhteistyön kautta ja että suoritin työ- pajoissa kerätyn tutkimusaineiston (raaka-) analyysin yksin. Jotta empiirisiä käytäntö- tutkimuksia voitaisiin analysoida, tulisi siis ensin päättää, missä menevät käytäntötutki- muksen rajat ja kenelle näitä rajoja koskeva määrittelyvalta annetaan.
kirjalliSuuS
Archer, Margaret (2003) Structure, Agency and the Internal Conversation. Cam- bridge: Cambridge University Press.
Bhaskar, Roy (1979) The Possibility of Naturalism. A Philosophical Critique of the Contemporary Human Sciences.
Brighton: Harvester Press.
Bhaskar, Roy (1986) Scientific Realism and Human Emancipation. London: Verso.
Bhaskar, Roy (1989) Reclaiming Reality. A Critical Introduction to Contemporary Philosophy. London: Verso.
Danermark, Berth & Ekström, Mats &
Jakobsen, Liselotte & Karlsson, Jan Ch.
(2002) Explaining Society. Critical re- alism in the social sciences. London &
New York: Routledge.
Dewey, John (1929/1999) Pyrkimys varmuuteen. Helsinki: Gaudeamus.
Alkuperäis teos (1929) The Quest for Certainty. A Study of the Relations of Knowledge and Action. New York: Min- ton, Balch & co.
Diebel, Alice E. (2008) Neutrality in Qualitative Research. Teoksessa Lisa M.
Given (toim.) The SAGE Encyclopedia of Qualitative Research Methods. Vol- ume 2. London ym: SAGE Publications, 555–556.
Driessens, Kristel & Saurama, Erja & Far- gion, Silvia (2011) Research with Social Workers to Improve their Social Inter- ventions. European Journal of Social Work 14 (1), 71–88.
Flyvbjerg, Bent (2001) Making Social Science Matter. Why Social Inquiry Fails and How It Can Succeed Again. New York: Cambridge University Press.
