476
KIRJALLISUUS
Eri aikojen työtavoistako sosi- aalityön ideat voidaan johtaa?
Toikko, Timo: Sosiaality Toikko, Timo: Sosiaality
T ön ideat.
Johdatus sosiaalityön historiaan. Jy- väskyläskyläskyläskyl : Vastapaino. 2005, 247 s.ä Timo Toikko on ryhtynyt varsin haas- teelliseen tehtävään pyrkiessään laati- maan johdatuksen koko suomalaisen sosiaalityön historiaan. Hän tavoit- telee sosiaalityön historian tulkintaa sosiaalityön ideoiden avulla. Toikon kunnianhimoisena tavoitteena on löytää sosiaalityön ajattomia, univer- saaleja piirteitä. Historian tulkinnan kannalta kirja sitoutuu ns. idealisti- sen historian tulkinnan perinteeseen, vastakohtana ns. materialistinen his- torian tulkinta. Kirjassa sosiaalityön kehityksen ajatellaan kulkevan pi- kemminkin ideoiden (ajattelun) kuin materian (talouden) tuloksena.
Toikko tavoittelee kirjassaan sosi- aalityön toimintaan liittyvää kullois- takin ajattelua, ideaa. Tekijä ilmoit- taakin tarkastelevansa ”sitä, minkä ajatuksen turvin ja millaisten yhteis- kunnallisten olosuhteiden vallitessa varhaiset sosiaalityöntekijät tekivät omaa työtään. Millaiset ongelmat synnyttivät kysynnän juuri tietynlai- selle sosiaalityölle?” Tarkasti ottaen ei siis haeta pelkästään sosiaalityös- tä vallinnutta kulloistakin ajattelua, vaan pyritään asettamaan sosiaalityö
eri aikojen kulloiseenkin kontekstiin, tilanteeseen. Tämä kontekstoiminen onkin tekstissä tärkeää, joskin se on aika suurpiirteisesti toteutettu ajatel- len kyseessä olevaa suhteellisen pit- kää historian vaihetta, 1800-luvun loppupuolta ja 1900-luvun alkupuol- ta.Miten Toikko sosiaalityön ideoi- ta kultakin ajalta tavoittelee? Hän ajattelee, että kuvaamalla eri aikojen sosiaalityön työtapoja, hän kykenee johtamaan sosiaalityön taustalla ole- vat ideat. Analyysinsä keskeisenä vä- lineenä kirjoittaja pyrkii jäsentämään sosiaalityön sisältöä dikotomialla
”materiaalinen vs. ei-materiaalinen”.
Jo näin alussa voi kysyä kriittisesti, jäsentyykö sosiaalityö tuolla jaotte- lulla kovin onnistuneesti? Itse asiassa analyysin edetessä jäsentely näyttää oman vajavaisuutensa. Ei-materialis- tinen sosiaalityö on jo käsitteenä pe- rin vajavainen ja implikoisi sitä, että materiaalinen sosiaalityö olisi varsin keskeistä ja sitten olisi sellaistakin sosiaalityötä, joka ei ole materiaalista auttamista. Itse asiassa ns. varsinai- sesta sosiaalityöstä tulee kaatoluokka.
Tässä analyysivälineensä valinnassa katson siis Toikon epäonnistuneen.
Tarkasti ottaen Toikko ei tarkaste- le sosiaalityön historiaa varsinaises- ti historian tutkimuksen metodein, muun muassa lähdekriittisesti, vaan sekundaarilähteisiin nojaten, eli hän
477
KIRJALLISUUS
käyttää jo tehtyä tulkintaa sosiaali- työstä. Toikko ei tosin itsekään väi- tä tekevänsä varsinaista sosiaalityön historian tutkimusta, vaikka nimessä komeileekin mahtipontisesti ”johda- tus sosiaalityön historiaan”. Hiukan vaatimattomampi alaotsikko olisi ol- lut paikallaan ajatellen edellä mainit- tua. Mielestäni kirjassa tavoitellaan pikemminkin sosiaalityö tai sosiaa- linen työ -nimisten ilmiöiden selit- tämisen perustaa, tulkintaa eli niitä tekijöitä, joista käsin sosiaalityö olisi ymmärrettävissä entistä paremmin.
Toikko kuvaa kirjassaan viittä 1800- luvun loppupuolen ja neljää 1900-lu- vun alkupuolen työtapaa sosiaalityön ideoiden ilmentyminä. 1800-luvun lopun työtapoina hän esittää vaivais- hoidon, kansalaisliikkeet, kristillisen palvelun, yhteisöllisen työtavan (lä- hinnä setlementtityön) sekä kasvatuk- sen. 1900-luvun alun työtapoina nos- tetaan esiin köyhäinhoito, avohuolto, (vapaaehtoinen) päihdehoito ja per- hetyö ml. ylipäänsä systeeminen työ- ote. Näistä yhdeksästä sosiaalityön työtavasta siis jäljitetään sosiaalityön ideoita. Onko menettely tarkoituksen- mukainen? Onko sosiaalityön perim- mäiset ideat löydettävissä eri aikojen tavoissa tehdä sosiaalityötä? Toikko itsekin nostaa tutkielmansa alussa esiin sen, että olosuhteilla on merkit- tävä osuus sosiaalityön työtapoihin.
Voi kysyä kriittisesti, onko näin mah- dollista löytää sosiaalityön ideaa tai ideoita? Redusoituvatko sosiaalityön ideat kulloisiinkin sosiaalityön työta- poihin? Tai toisin päin, ovatko sosiaa- lityön universaalit ideat johdettavissa kulloisistakin tavoista tehdä sosiaa- lityötä? Kysymys on teoreettisesti kiinnostava. Mikä on relevantti tapa
ymmärtää ns. ideoiden kehitystä?
Toikko näkee 1800-luvun lopun vaivaishoidossa (s. 37-58) kunnalli- sen sosiaalityön juuren, jossa sosiaa- lityön idea perustui ongelmien hallin- taan. Menetelmänä oli kaavamainen sosiaalityö eli materiaalinen autta- minen. Keskeistä tällaisessa työssä on ongelmien luokittelu ja niitä kos- kevat toimenpiteet. Toikko päättelee, että tavoitteena ei ollut niinkään köy- hyysongelman ratkaisu kuin sen hal- linta. Myöhemmin tarkastellessaan 1900-luvun alun köyhäinhoitoa kir- joittaja toteaa sen rakentuvan pitkälti vaivaishoidon perustalle.
Köyhäinhoitoa (s. 137-154) Toik- ko luonnehtii materiaaliseksi ja ei- materiaaliseksi työksi, koska muun muassa eri ryhmille, köyhille, vam- maisille, vanhuksille, irtolaisille, lap- sille ja päihdeongelmaisille, luotiin omia lakeja. Näin köyhäinhoidosta tuli Toikon mukaan uusi tapa toimia:
ensiksi ohjataan ja neuvotaan, sitten valvotaan ja lopuksi sijoitetaan lai- toshoitoon. Kyseessä on siis huol- totoimenpiteiden portaittainen tapa toimia, joka sittemmin kehittyi palve- luihin ohjaamiseksi. Kuljettiin kohti tuen merkitystä korostavaa ja sosi- aalipalvelujen muodossa tapahtuvaa sosiaalityötä.
Voi kysyä, onko Toikon osoittamat sosiaalityön tavat toimia erilaisia so- siaalityön ideoita? Vai onko kyseessä yhtäältä materiaalisen työn perustan oikeudellistuminen ”vaivaishoito – köyhäinhoito – sosiaaliturva (toi- meentulotuki)” ja toisaalta kansalais- ten kohtelun inhimillistyminen ja de- mokratisoituminen ”kontrolli – tuki – palvelu”? Tavoittelen siis kysymystä, voivatko eri aikojen erilaiset työtavat
478 olla erilaisia sosiaalityön ideoita, vai onko ”olemassa” jotkut perusideat, jotka kehittyvät ajassa työmuotoina inhimillisemmiksi ja sosiaalisem- miksi? Tällöin työmuodoista sinänsä ei voisi suoraan johtaa sosiaalityön ideaa, vaan päinvastoin työmuoto edustaa kunakin aikaan jotakin hy- vin yleistä sosiaalityön perusideaa, joka kehittyy, oikeudellistuu, demo- kratisoituu ja humanisoituu. Toikko tarkastelee itsekin kirjansa lopussa kolmea sosiaalityön peruslinjaa, jois- ta yksi on ns. (juridis)hallinnollinen sosiaalityön perinne – sanoisinpa jopa idea.
Toisena 1800-luvun lopun sosiaa- lityön ideana Toikko esittelee kan- salaisliikkeitä. Näihin perustuvan sosiaalityön idean hän päättelee ra- kentuvan yhtäältä sosiaalireformeja tavoittelevasta kansalaistoiminnasta ja toisaalta aatteellisesti motivoidusta aktiivisesta kansalaisuudesta. Kol- mantena 1800-luvun lopun sosiaali- työn ideana Toikko esittelee kristilli- sen palvelun. Tähän perustuvan sosi- aalityön idean hän näkee rakentuvan yhtäältä kansalaisliikkeisiin verratta- vasta moraalis-siveellisestä liikkeestä ja toisaalta ihmisen sisäistä uudistu- mista ja mielen muutosta painottavas- ta kristillisestä palvelusta. Neljäntenä 1800-luvun loppupuolen sosiaalityön ideana Toikko esittelee yhteisöt, lä- hinnä teollistumiseen ja kaupungis- tumiseen liittyvien haittojen poista- miseen pyrkivän setlementtiliikkeen.
Tämän työmuodon ei-materiaalista luonnetta korostetaan. Sosiaalityön ideana on tavallaan yhtäältä tässäkin liikkeen ja toisaalta yhteiskunnalli- sen koheesion ja ihmisten tasavertai- sen kohtaamisen avulla aikaansaada
yhteiskunnallisia uudistuksia ja pa- rannuksia. Viidentenä 1800-luvun lopun sosiaalityön ideana esitellään kasvatus. Sen sosiaalityön ideana on yhtäältä usko ihmisen kehityskykyyn ja kasvuun sekä toisaalta kasvattajan systemaattinen työskentelytapa.
1900-luvun alkupuolen sosiaalityön ideana Toikka esittää köyhäinhoidon jälkeen avohuollon syventämisen, so. henkilökohtaiseen huoltoon pe- rustuvan sosiaalityön idean. Sitä on kutsuttu sittemmin sosiaaliterapiaksi, psykososiaaliseksi työksi tms. Kir- joittaja korostaa, että kyseessä on sel- keästi ei-materiaalinen työ, sosiaali- työn työprosessi: tutkimus, diagnoosi ja hoito. Tämä on Tarvaisen Suomeen markkinoima ja Piiraisen kritisoima psykodynamiikkaa korostava, case work traditioon perustuva sosiaali- työn idea. Kolmantena 1900-luvun sosiaalityön ideana Toikko esittelee
”vapaaehtoisen” päihdehuollon eli sosiaaliterapiaan perustuvan sosiaa- lityön idean. A-klinikoiden synty on osoitus tästä myös funktionaaliseksi sosiaalityöksi kutsutusta työmuodos- ta ja hoidollisesta työstä sosiaalityön ideana. Neljäntenä 1900-luvun alun sosiaalityön ideana Toikko tarkaste- lee systeemistä otetta, jossa on sosi- aaliteoriaan perustuvan sosiaalityön idea. Erityisesti perhetyö on tästä hyvä esimerkki. Ajatuksen mukaan sosiaalisen systeemin rakenne vaikut- taa olennaisesti toimintaan. Sosiaali- sen vuorovaikutuksen tuloksena on sosiaalisesti rakentunut minuus.
Olen edellä hyvin lyhyesti esittänyt lähinnä Toikon päätelmät. Voi siis kysyä, onko kirjasta löydettävissä sosiaalityön ideat? Oma kritiikkini kohdistuu siihen, että Toikon tar-
479
KIRJALLISUUS
kastelu hajoaa erillisten sosiaalityön työtavoiksi nimitettyjen vaiheiden tarkasteluun. Kulloisestakin työmuo- dosta pyritään johtamaan sosiaalityön idea. Miksi tekijä ei etsi suuria linjo- ja? Miksi tarkastelussa toimintatapaa kutsutaan ideaksi? Missä ovat ne uni- versaaliset, ”ajattomat” ideat, joita Toikko alussa väittää etsivänsä? Itse asiassa kirjan lopussa sosiaalityön perinteitä jäsennettäessä saatetaan osua sosiaalityön ideoihin paremmin kuin esiteltäessä kulloisiakin työtapo- ja sosiaalityön ideoina. Kun Toikko koostaa kuvion (s. 223) sosiaalityön kolmesta perinteestä, hän mielestäni esittelee samalla todellisia sosiaali- työn ideoita. (Juridis)hallinnollisten toimenpiteiden, yhteisöllisen muu- tostyön ja henkilökohtaisen vuoro- vaikutuksen perinteet nivovat yhteen jotain sellaista, jossa alkaa olla kyse ideoista. Ne vain eri aikoina ja eri paikoissa reaalistuvat eri tavoin sekä kehittyvät ja painottuvat eri tavoin, mutta jotain olennaista perusideaa on olemassa. Se tosin ei ole kovin hyvin jäsennettävissä materiaalinen – ei- materiaalinen tarkastelulla.
Kritiikistäni huolimatta pidän Toi- kon kirjaa tärkeänä tuotoksena, jossa on oppikirjan aineksia. Siinä on koot- tu mukavasti yhteen eri tutkimusten tuloksia eri aikojen kuvasta tehdä sosiaalista ja sosiaalityötä. Kirjan nimeksi sopisi nykyistä paremmin, ainakin alaotsikoksi: Johdatus sosiaa- lityön perinteisiin. Ovathan tarkastel- luista luvuista (juridis)hallinnollisten toimenpiteiden perinteitä vaivais- ja köyhäinhoito, yhteisöllisen muutos- työn perinteitä kansalaisliikkeet ja setlementtiliike (osin sosiaaliteoria) sekä lopuksi henkilökohtaisen vuo-
rovaikutuksen perinteitä kristillinen palvelu, kasvatus, henkilökohtainen huolto, päihdeterapia ja osin myös systeeminen ote.
Pauli Niemelä
