Auttajasta etsijään : sosiaalityön alavalinnan tarinatyypit opiskelijoiden kertomuksissa

AUTTAJASTA ETSIJÄÄN

Sosiaalityön alavalinnan tarinatyypit opiskelijoiden kertomuksissa

Emilia Partanen Pro gradu -tutkielma Jyväskylän Yliopisto Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta

Sosiaalityö Kevät 2014

Tiivistelmä

Auttajasta etsijään - Sosiaalityön alavalinnan tarinatyypit opiskelijoiden kertomuksissa

Emilia Partanen sosiaalityö

pro gradu -tutkielma

Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta Jyväskylän Yliopisto

Ohjaaja: Marjo Kuronen Kevät 2014

78 sivua

Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli tarkastella narratiivisen analyysin avulla sitä, onko sosiaalityön opiskelijoilla sellaisia merkityksellisiä elämänkokemuksia, joilla voisi olla vaikutusta heidän alavalintaansa. Tutkimuksen aineiston muodostavat Jyväskylän yliopiston sosiaalityön maisterivaiheen opintoihin kuuluvaan päättöseminaariin syksyllä 2012 osallistuneiden opiskelijoiden tuottamat 17 kertomusta sosiaalityön alavalinnasta.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää minkälaisia ovat sosiaalityön opiskelijoiden kertomukset alalle hakeutumisesta, ja minkälaisia tarinatyyppejä kertomuksista muodostuu.

Aineistossa korostui kolme eri teemaa, joihin opiskelijoiden kertomusten alavalinnan pääasialliset perusteet olivat jaoteltavissa. Nuo kolme teemaa olivat 1) auttamis- ja vaikuttamishalukkuus, 2) aikaisemmat opinto- ja työkokemukset sekä 3) henkilökohtaiset merkitykselliset elämänkokemukset. Olen tarkastellut ja lähestynyt opiskelijoiden kertomuksia alavalinnan ja elämänkokemusten kautta ja jaotellut kertomukset viiteen erilaiseen tarinatyyppiin; selviytymistarina, huolehtijatarina, auttamistarina, ammatillisen kehityksen tarina sekä etsijän tarina.

Selviytymistarina sekä huolehtijan tarina edustivat tarinatyyppejä, joissa elämänkokemukset olivat merkityksellisiä sosiaalityön alavalinnalle. Aikaisempien elämänkokemuksien merkitys sosiaalityön alavalinnalle jäi tutkimuksessa kuitenkin vähäiseksi. Toisaalta aineistossa korostui erilaisten auttamis- ja vaikuttamismotiivien merkitys. Auttamistarinoissa korostuivat sekä halu tehdä ihmisläheistä auttamistyötä että yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuus. Opiskelijoiden kertomuksissa näyttäytyi vahvasti myös sosiaalityön opiskelijoiden aikaisempien opinto- ja urapolkujen vaikutus alavalinnalle. Ammatillisen kehityksen tarinoissa positiiviset opinto-, työ- ja harjoittelukokemukset olivat toimineet kimmokkeena sosiaalityön alavalinnalle. Etsijän tarinoissa ei esiinny selkeitä syitä alavalinnalle ja sosiaalityö nähdään olevan seurausta useista asioista ja osittain jopa sattumaa. Etsijän tarinatyypissä alavalintaan ovat vaikuttaneet opinto- ja työelämän kokemusten lisäksi käytännön asiat, sosiaalityön arvomaailma sekä omat elämänkokemukset.

Avainsanat: sosiaalityön alavalinta, elämänkokemus, kertomus, tarinatyyppi, narratiivisuus

Sisältö

1. JOHDANTO ... 1

2.SOSIAALITYÖN KOULUTUSVALINNASTA ... 4

2.1 Tutkimusta sosiaalityön koulutusvalinnasta ... 4

2.2. Aikaisempien elämänkokemusten vaikutus sosiaalityön koulutusvalintaan ... 7

2.3 Sosiaalityö ja sukupuoli ... 12

3.NARRATIIVINEN LÄHESTYMISTAPA ... 15

3.1 Elämäkerrallisuus ... 15

3.1.1 Muistoja ... 16

3.1.2 Tarinoita vai kertomuksia ... 17

3.1.3 Kertomusten tutkiminen ... 20

4. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 23

4.1 Tutkimustehtävä ... 23

4.2 Opiskelijoiden muisteluesseet aineistona ... 24

4.3 Narratiivinen analyysi ... 26

5.ALAVALINNAN PERUSTELUT OPISKELIJOIDEN KERTOMUKSISSA ... 32

5.1 Sosiaalityö auttamisammattina ... 32

5.2 Sosiaalityöntekijöiden ammatilliset polut... 38

5.3 Opiskelijoiden alavalinnalle merkitykselliset elämänkokemukset ... 41

6.TARINATYYPIT... 44

6.1 Selviytymistarina ... 44

6.2 Huolehtijan tarina ... 47

6.3 Auttajan tarina ... 49

6.4 Ammatillisen kehityksen tarina ... 53

6.5 Etsijän tarina ... 55

6.6 Vaihtoehtoisia tulkintoja tarinatyyppien jaotteluille? ... 60 7.JOHTOPÄÄTÖKSET ... 65 LÄHTEET: ... 72

1. JOHDANTO

Aloittaessani sosiaalityön opiskelun pohdin paljon omia motiivejani alan valinnassani.

Erityisesti minua mietitytti se, kuinka merkityksellisiä omat elämänkokemukseni ovat olleet sosiaalialalle päätymisessäni. Ensimmäisen sosiaalitoimistossa tehdyn harjoitteluni aikana keskustelin sosiaalityöntekijöiden kanssa sosiaalityöntekijöiden erilaisista urapoluista ja omien elämänkokemusten vaikutuksesta sosiaalityön alavalintaan. Yleinen käsitys tuntuu olevan, että sosiaalityöntekijöiden ja monien muiden ammattiauttajien henkilöhistoriassa olisi alavalinnalla ja merkityksellisillä elämänkokemuksilla suurempi yhteys kuin muilla aloilla. Sosiaalityöntekijöiden kanssa keskustellessa asiasta tuli esille kaksi erilaista näkökantaa asiaan. Osa sosiaalityöntekijöistä koki, että sellaiset merkitykselliset elämänkokemukset ja elämäntilanteet, joita useat sosiaalitoimen asiakkaatkin joutuvat kohtaamaan elämässään, ovat hyödyksi sosiaalityöntekijän työtä tehdessä. Noiden työntekijöiden mielestä asiakasta on helpompi ymmärtää ja auttaa, jos itselläkin on henkilökohtaista kokemusta samankaltaisista tilanteista. Toisaalta osa työntekijöistä koki, että omia kokemuksia enemmän sosiaalityössä tarvitaan nimenomaan koulutusta ja ammatillisuutta.

Mikä sitten sosiaalialalla vetää opiskelijoita puoleensa? Sosiaalityöntekijän työ on henkisesti kuormittavaa ja palkkataso on matala. Keskustellessa alavalinnasta sosiaalityön opiskelijoiden ja sosiaalityöntekijöiden kanssa, nousevat jonkinlaiset auttamismotiivit usein ensimmäiseksi esille. Käsitykseni mukaan sosiaalityöntekijät kokevat sosiaalialan mieleiseksi, koska heillä on usein tietynlainen sosiaalinen orientaatio, halu auttaa ihmisiä tai parantaa ihmisten asemaa yhteiskunnassa. Mielestäni on aiheellista tarkastella alavalintaa ja sen motiiveja myös opiskelijoiden taustojen ja elämänkokemusten näkökulmasta. Onko sosiaalityön opiskelijoilla sellaisia merkityksellisiä positiivisia tai negatiivisia elämänkokemuksia, tapahtumia tai koettelemuksia, joilla olisi vaikutusta alavalintaan. Ja mikäli sosiaalityöhön päätyvillä henkilöillä on tuollaisia merkityksellisiä elämänkokemuksia, niin voiko niistä olla hyötyä sosiaalityöntekijänä toimiessa. Voivatko esimerkiksi kokemukset erilaisista

sosiaalisista ongelmista tuoda työntekijälle joitain sellaisia työkaluja työnsä tekemiseen mitä toisilla ei välttämättä ole?

Näistä kysymyksistä sain kimmokkeen tämän tutkielman tekemiseen. Minua kiinnostaa, miksi sosiaalityöntekijät päätyvät alalle ja onko heillä sellaisia merkityksellisiä elämänkokemuksia, jotka ovat vaikuttaneet sosiaalityön koulutukseen hakeutumiseen.

Olen lähestynyt opintojen loppuvaiheessa olevia päättöseminaariin osallistuvia sosiaalityön opiskelijoita kerrontapyynnöllä, jossa kehotan opiskelijoita erittelemään syitä ammatin- ja alan valintaan sekä omien elämänkokemusten vaikutusta asiaan.

Tarkoituksenani on lähestyä opiskelijoiden kirjoituksia narratiivisen viitekehyksen kautta. Pyrin tarkastelemaan opiskelijoiden tuottamia tekstejä juonellisina kertomuksia ja yritän löytää niistä sellaisia teemoja tai kategorioita, joiden perusteella kertomuksista olisi mahdollista löytää erilaisia tarinatyyppejä sosiaalityön alavalinnasta.

Sosiaalialan työntekijöiden motiiveja ja syitä alavalintaan on tarkasteltu jonkin verran, mutta tutkimus sosiaalityöntekijöiden elämäntapahtumien tai kokemusten vaikutuksesta alan valintaan on vähäistä. Tutkimus keskittyy pitkälti psykososiaalisten traumaattisten kokemusten ja sosiaalityön alavalinnan yhteyteen. Useiden tutkimusten mukaan sosiaalityöhön päätyy ihmisiä, joilla on suuremmalla todennäköisyydellä taustallaan psykososiaalisia traumaattisia kokemuksia kuin muiden alojen opiskelijoilla. (Black, Jeffreys & Hartley 1993; Marsh 1988; Rompf & Royse 1994; Russel, Gill, Coyne &

Woody 1993). On kuitenkin olemassa myös tutkimusta, jonka mukaan psykososiaaliset traumaattiset kokemukset eivät ohjaa sosiaalityön alavalintaa, eikä traumaattisten kokemusten tai varhaisen perhe-elämän vaikeuksien ilmeneminen ole sen yleisempää sosiaalityöntekijöillä kuin muiden alojen työntekijöillä. (Olson, 2002).

Käydessäni läpi aikaisempaa tutkimusta aiheesta, törmäsin siihen, että lähteissä korostettiin sosiaalityön opiskelijoiden alavalinnan motiivien esille tuomisen tärkeyttä opiskeluaikana (ks. Humphrey 2011; Rompf ja Royse 1994; Olson 2002). Omien motiivien ja vaikuttimien pohtiminen on hyväksi kenelle tahansa, mutta erityisesti sellaisten opiskelijoiden kohdalla, joilla on alavalinnalle merkityksellisiä elämänkokemuksia, se voi olla tarpeellista ja suotavaa. On tärkeää, että

sosiaalityöntekijän ammatissa, jossa käytetään myös valtaa asiakkaisiin nähden, työskentelee ihmisiä, jotka ovat tietoisia omista motiiveistaan hakeutua alalle.

Muisteluesseen kirjoittaminen tarjoaa mahdollisuuden opiskelijoille henkilökohtaisten motiivien reflektointiin ja itsetuntemuksen lisäämiseen heidän tiellään sosiaalityön ammattilaisiksi.

Tutkimuksen seuraavassa luvussa keskityn erittelemään aikaisempaa tutkimusta sosiaalityön koulutusvalintaan liittyen. Ensin tuon esille tutkimuksia sosiaalityönopiskelijoiden syistä hakeutua alalle, ja sen jälkeen henkilökohtaisten kokemusten vaikutuksesta sosiaalityön alavalintaan. Kolmannessa luvussa käyn läpi narratiivisen viitekehyksen lähtökohtia ja perustelen muun muassa käyttämiäni narratiivisuuden, kertomuksen ja tarinan käsitteitä. Neljännessä luvussa esittelen tutkimukseni toteutusta, opiskelijoilta saatua aineistoani ja narratiivisen analyysin vaiheitani. Viidennessä luvussa esittelen analyysini tuloksia ja erittelen opiskelijoiden pääasiallisia syitä sosiaalityön alavalinnalle jaottelemieni kategorioiden kautta. Tuon esille millaisia sosiaalityön arvomaailmaan liittyviä tekijöitä, henkilökohtaisia kokemuksia ja ammatillisia polkuja sosiaalityön opiskelijat toivat kertomuksissaan esille alavalintaan liittyen. Kuudennessa luvussa vien analyysini pidemmälle ja esittelen tutkimuksen tuloksia viiden erilaisen opiskelijoiden kertomuksista muodostetun tarinatyypin muodossa. Olen nimennyt nuo tarinat selviytymistarinaksi, huolehtijan tarinaksi, auttajan tarinaksi, ammatillisen kehityksen tarinaksi sekä etsijän tarinaksi. Tutkimuksen lopuksi ovat johtopäätökset ja pohdintaa tutkimusaiheesta.

2. SOSIAALITYÖN KOULUTUSVALINNASTA

Tässä tutkielmassa lähtökohtanani on selvittää sosiaalityön opiskelijoiden alavalintaan vaikuttavia tekijöitä narratiivisen analyysin avulla. Mielenkiinnon kohteenani on erityisesti opiskelijoiden omien henkilökohtaisten kokemuksien vaikutus alavalintaan.

Sosiaalityön opiskelijoiden ja sosiaalityöntekijöiden alavalinnan perusteita on tutkittu jonkin verran, mutta tutkimus omien henkilökohtaisten ja merkityksellisten elämänkokemuksien vaikutuksesta sosiaalityön alavalintaan on melko vähäistä.

Puhuttaessa sosiaalityöntekijöiden alavalintaan vaikuttavista tekijöistä ja kokemuksista, kääntyy keskustelu useimmiten traumaattisten kokemusten ja alavalinnan mahdolliseen yhteyteen. On olemassa joitakin tutkimuksia, joiden mukaan varhaisen elämän psykososiaalisella traumalla ja sosiaalityön alavalinnalla olisi suurempi yhteys kuin muilla aloilla (Black, Jeffreys & Hartley 1993; Marsh 1988; Rompf & Royse 1994;

Russel, Gill, Coyne & Woody 1993). Tutkimukset ovat kuitenkin saaneet myös kritiikkiä osakseen. On esitetty, että psykososiaaliset traumaattiset kokemukset eivät ohjaa sosiaalityön alavalintaa, eikä psykososiaalisten traumojen ilmeneminen ole sen yleisempää sosiaalityön opiskelijoilla kuin muiden alojen opiskelijoilla. (Olson, 2002).

Tässä luvussa esittelen sekä ulkomaisia että kotimaisia tutkimuksia sosiaalityön alavalintaan liittyen. Keskityn ensin tutkimuksiin sosiaalityön alavalinnasta ja sen jälkeen erittelen tutkimustuloksia, jotka keskittyvät nimenomaan henkilökohtaisten kokemuksien vaikutukseen sosiaalityön alavalinnassa. Luvun viimeisessä kappaleessa erittelen sosiaalityön ja sukupuolen suhdetta ja kysymystä.

2.1 Tutkimusta sosiaalityön koulutusvalinnasta

Hackett ym. (2003) ovat tutkineet sosiaalityön ensimmäisen vuoden opiskelijoiden motivaatioita, ammatillista kehitystä ja identiteettiä neljässä eri maassa (University of Durham, Iso-Britannia; University of Jyväskylä, Suomi; University of Ljubljana,

Slovenia; Magdeburg-Stendal University of Applied Sciences, Saksa). Kaikista vastaajista 84 % ja suomalaisista sosiaalityön opiskelijoista 72 % valitsi ihmisten auttamisen tärkeimmäksi motiiviksi sosiaalityön alavalinnassa. Syrjinnän poistaminen ja henkilökohtaiset elämänkokemukset olivat seuraavia syitä alavalinnalle ja esiintyivät yleensä toisena motiivina auttamishalun kanssa. 62 % kaikista vastaajista ja 39 % suomalaisista opiskelijoista kertoi henkilökohtaisten kokemusten olevan syynä alavalintaan. Tutkimuksessa ei eritelty mitä nuo henkilökohtaiset syyt tai kokemukset olivat. Muita syitä alavalinnalle olivat vakinaisen työpaikan saaminen, poliittiset ja ideologiset näkemykset sekä aikaisemmat positiiviset kokemukset sosiaalityöntekijöistä.

Tutkimuksessa opiskelijoiden (kaikki 29,4 %, suomalaiset 22,2 %) pääasiallisena toiveena sosiaalityön koulutuksen aikana oli saada ammatillinen pätevyys. Seuraavia syitä olivat ammatillisien taitojen hankkiminen (kaikki 27,6 %, suomalaiset 55,6 %) ja henkilökohtaisen kasvun saavuttaminen (kaikki 20,8 %, suomalaiset 11,1 %).

Kemppaisen ym. (1998, 126 - 127) tutkimuksessa kartoitettiin sosiaalityöntekijöiden motiiveja hakeutua sosiaalityöhön. Sosiaalityöntekijöistä 22 % mainitsi tärkeimmäksi syyksi ihmissuhdetyön, joka pitää sisällään sosiaalisen vuorovaikutuksen ja asiakastyön.

Vastaajista 19 % piti tärkeimpänä motiivinaan erilaisia altruistisia vaikuttimia, eli motiiveja, jotka liittyvät haluun auttaa lähimmäistä ja jonkinlaiseen kutsumukseen.

Sosiaalityöntekijöistä 15 % puolestaan toi esille työnsaantimahdollisuudet tärkeimpänä motiivinaan alalle hakeutumisessa. Muita syitä sosiaalityöhön hakeutumiseen olivat yhteiskunnallinen vaikuttaminen (13 %), työn kiinnostavuus (12 %), sattuma (8 %) sekä henkilökohtainen sopivuus (8 %). Tuloksien mukaan sosiaalityöhön hakeutuvat edelleen henkilöt, jotka perustelevat alavalintaansa auttamishalulla, kutsumuksella ja halulla vaikuttaa heikompiosaisten kansalaisten asemaan. Saman tutkimuksen mukaan sosiaalityöntekijöiden motiiveissa työssä käymiseen havaittiin korostuvan työn haasteellisuus (26 %) ja seuraavana mahdollisuus auttaa toisia (22 %). Tutkimuksen mukaan auttamisen halu ei siis yksinään motivoi sosiaalityöntekijöitä. Ihmissuhdetyön haasteellisuus ja altruistiset pyrkimykset motivoivat sekä alalle hakeutumista, että siellä pysymistä. Samat tekijät siis toistuvat alalle hakeutumisen motiiveissa ja työssä käymisen motiiveissa (Kemppainen ym. 1998, 128).

Hanna Laurila (1990, 98 - 107) on tehnyt elämänkerrallisia haastatteluja sosiaalityöntekijöille (n = 15) liittyen heidän sosiaalisen taustansa ja elämänkokemusten merkitykseen asiakastyölle sekä heidän käsityksistään sosiaalityöhön hakeutumisesta.

Myös Laurilan haastattelujen perusteella useimmat sosiaalityöntekijät olivat hakeutuneet alalle erilaisten auttamismotiivien perusteella. Työntekijöiden käsitykset työhön hakeutumisesta luokiteltiin tutkimuksessa kolmeen kategoriaan. Seitsemällä sosiaalityöntekijällä hakeutumisen sosiaalityöhön ratkaisi kiinnostus auttamis- ja ihmistyöhön, viidellä koulutus- ja työnsaantimahdollisuudet ja kolmella kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja huono-osaisten aseman parantamiseen.

Englantilainen Sheila Furness (2007, 249) on tutkinut sosiaalityön opiskelijoiden motivaatiotekijöitä koulutusvalinnassa. Tutkimuksen haastatteluihin osallistui lähes viisisataa opiskelijaa. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että yleisin ja motivoivin syy (34%) alalle hakeutumiseen oli opiskelijoiden halu auttaa muita, sekä ihmisten elämänlaadun edistäminen. Yli kymmenen prosenttia opiskelijoista näki sosiaalityön myös haastavana ja palkitsevana alana ja toinen kymmenen prosenttia ajatteli soveltuvansa hyvin alalle. Seuraavia motivoivia tekijöitä oli halu työskennellä ihmisten kanssa, työn vaikutusmahdollisuudet sekä omien taitojen ja tietämyksen kasvattaminen.

Toinen englantilainen tutkija, Caroline Humphrey (2011), on kirjoittanut oppaan sosiaalityön opiskelijoille ja esittelee teoksensa toisessa luvussa englantilaisten sosiaalityön opiskelijoiden alavalintaan liittyviä syitä. Tämän tutkimuksen mukaan opiskelijoilla oli pääasiallisesti kolme erilaista reittiä, joiden kautta he päätyivät opiskelemaan sosiaalityötä. Olen kääntänyt nämä Humphreyn nimittämät kolme polkua 1) palveluiden käyttäjä-, 2) omaishoitaja ja 3) kansalaisuus -narratiivien avulla. Kahden ensimmäisen ryhmän opiskelijat ovat kokeneet jonkinlaisia henkilökohtaisia ongelmia.

Kolmannen ryhmän opiskelijat ovat kohdanneet käymissään yhteisöissä köyhyyttä ja ennakkoluuloja, mutta eivät välttämättä ole kärsineet ongelmista henkilökohtaisesti.

Näiden opiskelijoiden kertomukset pyörivät oman elämän erityiskysymyksien sijaan rakenteellisissa ja kulttuurisissa oloissa ja epäkohdissa, jotka aiheuttavat ihmisten kärsimystä. Kansalaisuus -narratiiviin liittyy maailmankuvan politisointi ja tämän ryhmän opiskelijoilla on useimmiten muita opiskelijoita radikaalimpi näkökulma.

Näiden opiskelijoiden etu on tietoisuus ekonomisten, poliittisten ja kulttuuristen

tekijöiden vaikutuksesta ihmisten oloihin ja he ovat sitoutuneet asiakkaiden voimaannuttamiseen. (Humphrey 2011, 2.2.3.) Esittelen Humphreyn tutkimusta lisää seuraavassa osiossa.

2.2. Aikaisempien elämänkokemusten vaikutus sosiaalityön koulutusvalintaan

Kotimaisista tutkimuksista Henna Laurila (1990) on sivunnut tutkimuksessaan henkilökohtaisten kokemusten vaikutusta sosiaalityön alavalintaan. Usean sosiaalityöntekijän ammatinvalinnan oli Laurilan tutkimuksessa ratkaissut kiinnostus ihmisläheistä ammattia kohtaan. Joillekin sosiaalityöntekijöille auttamismotiivi oli jo varhain syntynyt kutsumus, johon oli vaikuttanut mm. lapsuudenkodissa kohdatut ongelmat. Toisilla koulutusalan valinnan ratkaisi kiinnostus ihmistä ja ihmisen käyttäytymistä kohtaan ja auttamishalu kohdistui enemmän ihmisten yksilölliseen auttamiseen. Yhteiskunnallisiin asioihin ja huono-osaisten aseman parantamiseen liittyvissä valinnoissa ammatinvalintaa kuvattiin kutsumukselliseksi ja maailmankatsomukselliseksi ratkaisuksi, joihin sosiaalinen tausta ja aikaisemmat elämänkokemukset olivat vaikuttaneet ratkaisevasti. Sosiaalityön valinnalla ajateltiin voivan vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin ja ihmisten eriarvoisuuden poistamiseen, nimenomaan yhteiskunnan epäkohtiin vaikuttamalla. Omakohtaiset kokemukset köyhyydestä, sekä sosiaalinen tausta herättivät jo varhain työntekijöiden yhteiskunnallisen kiinnostuksen ja mielenkiinnon poliittiseen vaikuttamistoimintaan.

(Laurila 1990, 102 – 107.)

Laurilan (1990, 98 - 102) tutkimuksessa sosiaalityöntekijöiden aikaisemmilla elämänkokemuksilla näytti olevan keskeinen merkitys motivoitumisen ja asiakkaisiin orientoitumisen kannalta. Seitsemän sosiaalityöntekijää kertoi kokeneensa toimeentulon niukkuutta ja turvattomuutta lapsuudenkodissaan. Useimman sosiaalityöntekijän lapsuudenkokemuksiin kuului samanlaisia ongelmia kuin sosiaalitoimiston asiakkailla oli. Neljä sosiaalityöntekijää kertoi lapsuudenkodin toimeentulovaikeuksien opettaneen

ratkaisemaan kohdatut vaikeudet sitkeällä yrittämisellä ja ponnisteluilla. Viisi työntekijää oli taas lapsuudessaan kohdannut sellaisia ongelmia, johon perhe oli tarvinnut ulkopuolisten apua. Näillä työntekijöillä lapsuudessa tai nuoruudessa koetut ongelmat merkitsivät samaistumista asiakkaisiin ja heidän elämäntilanteisiinsa sekä opettivat konkreettisesti tuntemaan, mitä ongelmien keskellä eläminen voi ihmiselle merkitä ja minkälaisia ratkaisuja tilanteessa voi tehdä.

Englantilaisen Humphreyn (2011) tutkimuksen mukaan vakavia vastoinkäymisiä omassa elämässään kokeneet opiskelijat olivat sitä mieltä, että heidän omat elämänkokemuksensa olivat ohjanneet heidän alavalintaansa. Tämä ryhmä edustaa joukkoa, joka on päätynyt alalle omien kokemustensa ja käyttämiensä palveluiden kautta. Humphreyn mukaan osa tästä joukosta oli kohdannut lapsuudessaan laiminlyöntejä ja kaltoin kohtelua, joka on saattanut osaltaan johtaa aikuisiällä mm.

mielenterveysongelmiin tai perheväkivallan kohtaamiseen. Humphrey muistuttaa, että psykologian ja sosiaalityön kaltaiset ammatit ovat alttiimpia houkuttamaan alalle ongelmallisista taustoista tulevia ihmisiä. Kun traumasta selvinneistä henkilöistä tulee sosiaalityöntekijöitä, voivat he olla parhaassa asemassa auttamaan muita, mutta toisaalta heidän tulee kiinnittää huomiota omaan toipumiseensa ja asioiden käsittelemiseen ennen muiden auttamista. Humphrey tuo esille, että osa näistä traumoja kohdanneista sosiaalityön opiskelijoista oli myös ehdottomia siinä, mihin halusivat sosiaalityön kentällä suuntautua. Humphreyn mukaan se saattaa osaltaan olla merkki käsittelemättömistä asioista. (Humphrey 2011, 2.2.1.)

Monet ihmiset tarjoavat hoivaa ja huolenpitoa ystävilleen ja sukulaisilleen vapaaehtoisesti, mutta osa sosiaalityön opiskelijoista näkee auttamisen myös mahdollisena ammattina. Humphrey (2011) tuo esille, että varttuneemmille sosiaalityön opiskelijoille, joilla on ollut jo muunlaista ura- ja työkokemusta, voi esimerkiksi vammaisesta lapsesta tai sairaasta vanhemmasta huolehtiminen aiheuttaa muutoksia omassa maailmankuvassa ja synnyttää ajatuksen uudesta ammatista. Humphreyn mukaan omahoitajakertomuksille oli tyypillistä, että opiskelijat olivat hankkineet oman elämänsä kautta paljon tietoa sosiaali- ja terveydenhuollon asiakkaiden oikeuksista palveluista ja ahdingoista, sekä eri ammattikuntien työnkuvista. Humphreyn mukaan nämä auttajat halusivat edelleen kartuttaa tietotaitoaan, mutta olivat palveluiden käyttäjä

-ryhmää joustavampia ura- ja suuntautumissuunnitelmissaan, koska he ymmärsivät, että heidän asiantuntemuksensa tulee palvelemaan erilaisia ja useita tarpeessa olevia ihmisiä.

Humphrey muistuttaa, että näillä huolenpitäjillä on kuitenkin erilaisia vaikeuksia.

Hoitovastuut ovat hyvin raskaita ja vaikuttavat opiskeluihin. Humphreyn mukaan puolella sosiaalityön opiskelijoista on hoitovastuita lasten, muiden perheenjäsenten tai töiden takia. Humphreyn mukaan on olemassa kolme tyypillistä tilannetta, jolloin hoitovastuut haittaavat sosiaalityön opintojen etenemistä. Ensimmäinen syy on läheisen vaikeavammaisuus, toisena oman tukiverkoston häiriintyminen erityisesti perheestään erossa olevilla opiskelijoilla ja kolmantena lapsuutensa ja nuoruutensa läheistensä hoivaajana ja auttajana toimineet opiskelijat, jotka eivät ole vielä kasvaneet itse autonomisiksi aikuisiksi. Humphrey tuo esille, että omahoitajat ovat alttiimpia palamaan loppuun ja omasta itsestä huolehtiminen auttaa sosiaalityöntekijöitä ylläpitämään uraansa. (Humphrey 2011, 2.2.1 – 2.2.2.)

Englantilainen Sheila Furness (2007, 249) esittää tutkimustuloksissaan, että kuusi prosenttia sosiaalityön opiskelijoista arveli hakeutuneensa alalle positiivisten tai negatiivisten elämänkokemusten johdattamana. Opiskelijat mainitsivat merkittäviksi elämänkokemuksikseen innostavien sosiaalityöntekijöiden tapaamisen, henkilökohtaiset kokemukset sosiaalitoimen asiakkuudesta, lapsuudenaikaiset traumatisoivat tapahtumat tai perheongelmat ja perheenjäsenten huolenpidon. Neljäsosa haastatelluista ei kertonut syytä koulutusohjelman valinnalleen.

Rompf ja Royse (1994) tutkivat traumaattisten kokemusten vaikutusta uravalintaan sosiaalityön opiskelijoilla. Tutkimukseen osallistui 415 sosiaalityön opiskelijaa ja vertailuryhmänä 203 muun alan opiskelijaa. Rompfin ja Roysen tulosten mukaan 71 prosenttia sosiaalityön opiskelijoista olivat läpikäyneet yhden tai useamman traumaattisen elämäntapahtuman, kun sama osuus muilla opiskelijoilla oli 58 prosenttia.

Traumaattisilla lapsuuden elämänkokemuksilla tutkimuksessa tarkoitettiin läheisen kuolemaa, eroa, vanhempien parisuhdeongelmia, lapsen pahoinpitelyä tai laiminlyöntiä, vakavia sairauksia, päihderiippuvuutta tai emotionaalisia ongelmia.

Rompfin ja Roysen (1994) mukaan yksilölliset selviytymiskokemukset ohjaavat sosiaalityön ammatinvalintaa. 39 prosenttia sosiaalityön opiskelijoista arvioi tutkimuksessa traumaattisilla elämänkokemuksilla olevan vaikutusta ammatinvalintaan.

Muista opiskelijoista vain 14 prosenttia arvioi kokemusten vaikuttaneen alan valintaan.

Rompf ja Royse tuovat esille, ettei tutkimus kuitenkaan osoita, että sosiaalityön opiskelijat tulisivat alalle mielenterveydellisten ongelmiensa vuoksi.

Todennäköisempänä syynä tulokseen Rompf ja Royse pitävät sitä, että sosiaalityön opiskelijat kykenevät omien selviytymiskokemustensa vuoksi paremmin tunnistamaan psykososiaalisen trauman sekä käsittelemään sitä vähemmän leimaavana. Rompf ja Royse muistuttavat, että traumaattisten elämänkokemuksien lisäksi myös muut tekijät vaikuttavat alan valintaan. Tällaisia tekijöitä ovat mm. toive paremman yhteiskunnan luomisesta, halu työskennellä monenlaisten ihmisten parissa, halu työskennellä itsenäisesti sekä työllistyminen vakituiseen työsuhteeseen.

Rompf ja Royse (1994) kirjoittavat, että kasvamisella perheongelmien keskellä voi olla myös positiivisia vaikutuksia työntekijälle. Vaikeuksista selvinneillä sosiaalityöntekijöillä on omakohtaista tietoa sosiaalipalveluista, kyky samaistua asiakkaiden vaikeisiin tilanteisiin, henkilökohtaista kokemusta selviytymiskeinoista sekä todennäköisesti parempi myötäelämisen kyky. Rompf ja Royse muistuttavat, että sosiaalityö ei kuitenkaan sovi kaikille. He varoittavat henkilöistä, jotka hakeutuvat alalle omien tarpeiden ajamina, ja jotka välillisesti hoitavatkin työssään itseään tai haluavat käyttää ammattinsa tuomaa valtaa asiakkaisiin.

Olson (2002) kirjoittaa tutkimuksensa tarkoituksena olevan sen selvittäminen, missä määrin varhaisen elämän psykososiaalisilla traumoilla tai vastoinkäymisillä on vaikutusta sosiaalityön alavalintaan ja mitkä muut tekijät vaikuttavat sosiaalityöntekijän ammatinvalintaan. Olson kritisoi aikaisempia tutkimuksia siitä, että psykososiaalisen trauman käsite on niissä hyvin laaja, eikä tuloksissa ole eritelty tai eroteltu eri typpisiä tai -asteisia traumaattisia kokemuksia. Tutkimuksissa ei ole myöskään keskitytty traumaattisten kokemusten esiintyvyyteen, jatkuvuuteen tai traumaattisten kokemusten päällekkäisyyksiin. Olsonin mukaan nykytutkimus asiasta keskittyykin selvittämään myös liian varhaisen vastuunottamisen ja auttamisammattien valinnan yhteyttä.

Olsonin (2002) tutkimukseen osallistui 195 sosiaalityöntekijää ja vertailuryhmänä 124 alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita muiden ammattikuntien työntekijöitä.

Yhtenä tutkimuksen hypoteesina oli, että varhaisen elämän psykososiaaliset traumat, kuten kaltoin kohtelu lapsuudessa, perheen vakavat vastoinkäymiset tai liian varhainen vastuunotto, olisivat yleisempiä sosiaalityöntekijöillä kuin muiden alojen työntekijöillä.

Hypoteesi kuitenkin hylättiin, koska tutkimusryhmien välillä ei ollut merkittäviä tilastollisia eroja psykososiaalisia traumoja mitattaessa. Tutkimuksessa tuli kuitenkin esille, että tietyissä lapsuuden kaltoin kohtelua ja laiminlyöntiä kuvaavissa kategorioissa oli seksuaalisen ja henkisen hyväksikäytön/pahoinpitelyn sekä periytyvien mielenterveysongelmien esiintyvyys suurempaa sosiaalityöntekijöillä kuin muiden alojen työntekijöillä. Voidaan siis sanoa, että lapsuudessa koettujen psykososiaalisten ongelmien yleisyys ei tutkimuksessa ollut sosiaalityöntekijöillä suurempaa kuin muiden alojen työntekijöillä, mutta ryhmässä, jossa ongelmia esiintyi, olivat ongelmat vakavampia sosiaalityöntekijöillä kuin muiden alojen työntekijöillä. Myöskään sosiaalityöntekijöiden hyvinvoinnissa alavalinnan tekemisen hetkellä ei ollut eroa muun alan työntekijöihin. Olsonin tutkimuksen mukaan ainoastaan halu työskennellä ihmisten kanssa, kognitiivinen empatiakyky sekä nuoruuden ajan kokemukset uskottuna olemisesta muille ihmisille erosivat muiden alan työntekijöiden vastauksista ja saattavat olla merkityksellisessä roolissa sosiaalityön alavalinnassa. (Olson 2002, 88 – 89; 108 – 109.)

Tutkimuksissa, jotka käsittelevät psykososiaalisten traumojen ja alavalinnan yhteyttä, korostetaan usein koulutusalojen vastuita siinä, että opiskelijat tulisi saattaa tietoisiksi omista motiiveistaan päätyä alalle. Käsittelemättöminä omat traumaattiset kokemukset voivat joissakin tapauksissa johtaa ongelmiin työnteossa tai jopa alan vaihtamiseen.

Humphrey (2011) tuo myös esille, että 50 prosenttia opiskelijoista muutti suuntautumissuunnitelmiaan opintojen aikana. Humphreyn mukaan muutokset johtuivat kuitenkin useimmiten positiivisista asiakaskokemuksista. Humphreyn mukaan sosiaalityön opinnot voivat muuttaa myös opiskelijoiden persoonaa, poliittista katsantokantaa tai ammatti-identiteettiä. (Humphrey 2011, 2.3.)

Aikaisempien tutkimusten mukaan sosiaalityön opiskelijat siis päätyvät alalle useimmiten erilaisten altruististen vaikuttimien, kuten auttamishalukkuuden, yhteiskunnallisen vaikuttamisen tai ihmisläheisen työn vuoksi. Tutkimustulokset siitä missä määrin opiskelijoiden omat henkilökohtaiset kokemukset vaikuttavat sosiaalityön alavalintaan vaihtelevat. Lapsuuden psykososiaalisten traumaattisten kokemusten vaikutuksen on joidenkin tutkimusten mukaan katsottu olevan yleisempää sosiaalityön alavalinnassa kuin muilla aloilla, mutta asiasta on myös vastakkaisia tutkimustuloksia.

Omassa tutkimuksessani mielenkiintoni keskittyy siihen, millä perusteella sosiaalityön opiskelijat arvioivat itse tulleensa sosiaalityön opintojen pariin ja erittelevätkö he kertomuksissaan sellaisia henkilökohtaisia kokemuksia, joilla voisi olla vaikutusta heidän alavalintaansa. Opiskelijoiden alavalintaan vaikuttavat kokemukset voivat olla yhtälailla negatiivisia kuin positiivisiakin, enkä lähesty tutkimusta mistään ennakkokäsityksestä tai oletuksesta käsin.

2.3 Sosiaalityö ja sukupuoli

Kaikki muisteluesseen kirjoittaneet sosiaalityön opiskelijat olivat naisia. Sukupuolen kysymys ei mielestäni ole täysin irrelevantti, kun tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, minkä asioiden opiskelijat arvelevat vaikuttaneen sosiaalityön koulutusvalintaan. On pohdinnan arvoista miettiä, olisivatko miesopiskelijoiden esseet alavalintaan liittyen olleet erilaisia naisopiskelijoiden kertomuksiin verrattuna.

Sosiaalityö on historiallisesti kehittynyt naisten vapaaehtoisesta hyväntekeväisyystyöstä sekä luottamusmiestoiminnasta hiljalleen ammatiksi. (Satka 1994.) Sosiaalityön juuret ovat 1800-luvulla, mutta sosiaalityön ammatillistumisen on katsottu tapahtuneen Suomessa vasta 1950-luvulla, sillä vuoden 1950 laki sosiaalihuollon hallinnosta määritteli ensi kertaa huoltotyöntekijän pätevyyden. (Satka 1994, 314.) Työn ammatillistuminen naisisti ammattikunnan, koska koulutetut työntekijät olivat erityisesti naisia. (Satka 1994, 322). Sosiaalihuoltajakoulutus oli Suomessa keskeinen

sosiaalityöntekijöiden koulutusväylä ja se säilyi suhteellisen samanlaisena 70- ja 80- lukujen taitteeseen saakka, jolloin toteutettiin valtion ohjaamana uudistus ja sosiaalityön koulutus nostettiin ylemmän korkeakoulututkinnon tasoiseksi. (Satka 1994, 332.) 1990- luvulla sosiaalityö eriytettiin sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikan alaisesta sosiaalihuoltolinjasta omaksi tieteenalakseen. (Marjamäki ym. 1998.) Sosiaalityö on Suomessa erityisesti julkisen sektorin naisammatti ja 90 prosenttia sosiaalityöntekijöistä ja sosiaalityön opiskelijoista on naisia. (Marjamäki ym. 1998, 5.)

Sosiaalityön sukupuolittuminen näkyy myös ammattikentän sisäisessä työnjaossa, jossa ruohonjuuritason perustyö on nähty olevan naisten työtä, ja johto-, kehittämis- ja tutkimustehtävät enemmän miesten aluetta (Petrelius 2003, 148). Jako on perua sosiaalityön historiasta, jolloin miehet ovat hoitaneet kunnallisia luottamustehtäviä ja naiset tehneet vapaaehtoistyötä. Miehet alkoivat myöhemmin johtaa alalle koulutettujen naisten tekemää asiakastyötä. (Satka 1994). Petreliuksen (2003, 148) mukaan myös sosiaalialan opiskelijoilla itsellään on ajatus siitä, että naiset sopivat miehiä paremmin emotionaalisesti latautuneeseen asiakastyöhön ja miehet puolestaan paremmin johto- ja asiantuntijatehtäviin. Petreliuksen tutkimuksessa opiskelijat kaipasivat miehiä alalle, eikä heidän siirtymistään johtotehtäviin pidetty negatiivisena asiana. Opiskelijat arvelivat miesten määrän lisääntymisen alalla nostavan arvostusta ja alan palkkoja.

Sosiaalialan työssä kohdataan ihmissuhteisiin ja tunteisiin liittyviä kysymyksiä, tavallisesti keskustellen ja tunteita läpi käyden. Naisten on yleensä nähty olevan miehiä taitavampia tunneilmaisussa ja ihmissuhteiden käsittelyssä. Naisten tiedon on usein ajateltu olevan tunteille, intuitiolle ja hiljaiselle tiedolle perustuvaa, kun taas miehiseksi on ajateltu rationaalinen, tekninen ja teoreettinen käytännön ulkopuolelta tuleva tieto.

Sosiaalityössä toimiminen ja siihen sisältyvän huolenpidon eetoksen omaksuminen edustaa siis miehillä jonkinlaista poikkeamaa hegemonisesta maskuliinisuudesta edellä mainitussa merkityksessä. (Kuronen, Granfelt, Nyqvist ja Petrelius 2004, 5 – 6.)

Päivi Petrelius (2004, 47 – 48, 72) on kirjoittanut naistapaisista hoivaeettisistä lähestymistavoista sosiaalityössä. Petrelius on pyytänyt aineistossaan sosiaalityön opiskelijoita kirjoittamaan tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuvia muistoja sellaisista

oman elämän tapahtumista, joiden he arvioivat olevan yhteydessä siihen, että he olivat ryhtyneet opiskelemaan sosiaalityötä. Toisena osana kirjoitustehtävää opiskelijoita pyydettiin kirjoittamaan essee, jossa opiskelijat pohtivat kuinka sukupuoli jäsentää kunkin henkilökohtaisia muistoja. Aineistoon sisältyvistä muistoista (n = 55) yli viidennes käsitteli lapsuus- ja perhemuistoja, noin kaksi viidennestä opiskelualan valintaan ja opiskeluun liittyviä pohdintoja, kokemuksia ja ratkaisuja ja hieman yli kaksi viidennestä kokemuksia erilaisista sosiaalialan töistä.

Petrelius (2004, 48 – 49, 72) tarkastelee artikkelissaan miten sukupuoli jäsentää opiskelijoiden muistoja ja esseitä, sekä miten sukupuolittuneet hoivadiskurssit rakentaistavat sosiaalityön kaltaiseen naisiseen huolenpitoammattiin hakeutuvien opiskelijoiden ammatillisia ajattelu- ja toimintatyylejä. Petrelius kutsuu naistapaisiksi hoivaeettisiksi lähestymistavoiksi sellaisia aineistossa kuvattuja ammatillisen itsemäärittelyn ja toimijaksi asettumisen tyylejä, joissa korostuvat henkilökohtainen vastuunotto kohdattavan asiakkaan hyvinvoinnista, halu auttaa, tukea toista ihmistä sekä tarjota tälle myötätuntoista ymmärrystä eläytyvän ja empaattisen kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen keinoin. Petrelius tuo esille, että aktiivinen vastuunotto toisen ihmisen hyvinvoinnista sekä huolenpidon, hoivan ja empatian arvostaminen, määrittyvät sekä opiskelijoiden kirjoituksissa että eettisissä hoivateorioissa naisisiksi orientaatioiksi. Petreliuksen mukaan sukupuolen huomioon ottaminen sosiaalityöntekijöiden eettisiä lähestymistapoja pohdittaessa on tärkeää siksi, että naiseuden ja hoivan yhteenliittävillä ajattelutavoilla on seurauksia sille, miten työntekijät mieltävät itsensä ammatillisina toimijoina ja millaiset arvot ovat heille sosiaalityössä tärkeitä.

Jorma Hänninen (2004) tarkastelee artikkelissaan sosiaalityön huoltapitävän vallan merkityksiä alalla toimivien miesten näkökulmasta. Hännisen tutkimuksessa kyselyyn vastanneet miehet (n = 11) hakeutuivat sosiaalityön kentälle opetus- ja tutkimustyöhön tai hyvien työllisyysnäkymien ohjaamana. Miehiä motivoi kiinnostus alan hallintoon, eikä alavalinnan perusteina ole auttamishalukkuus tai poliittiset ja uskonnolliset syyt, kuten monissa muissa aikaisemmissa tutkimuksissa. Hänninen arvelee artikkelissaan, että miesten vähäiseen hakeutumiseen sosiaalialalle vaikuttaa sosiaalityön naisinen imago, sekä heikko palkka ja arvostus.

On siis mahdollista, että miesten kirjoittamat esseet olisivat olleet sisällöltään toisenlaisia ja alalle hakeutumisen perusteet ja syyt olisivat miesten teksteissä voineet olla erilaisia. Tutkimuksen empiirinen aineisto (n= 17) on kuitenkin sen verran suppea, ettei sen perusteella voi tehdä kovin suuria yleistyksiä, eikä se narratiivista analyysiä käytettäessä ole tarkoituksenomaistakaan.

3. NARRATIIVINEN LÄHESTYMISTAPA

3.1 Elämäkerrallisuus

Opiskelijoilta saamien esseiden kaltaisten yksityisten dokumenttien käyttö tutkimusaineistona sisältää oletuksen, että tekstin kirjoittaja kykenee, ja on jollain tapaa parhaimmillaan ilmaistessaan itseään kirjallisesti (Tuomi & Sarajärvi 2004, 86). Kun tutkittavia pyritään ymmärtämään heidän itsensä tuottamien kertomusten, tarinoiden ja muisteluiden avulla, puhutaan elämäkerrallisista lähestymistavoista ja persoonallisiin dokumentteihin perustuvasta tutkimuksesta. (Hirsjärvi ym. 2007, 212.) Anni Vilkon (1990, 81) mukaan sosiaalitieteissä tutkijan myötävaikutuksella, esimerkiksi haastatellen ja kirjoituskilpailujen kehottamana syntyneitä elämäntarinoita pidetään usein parempina tutkimusaineistoina kuin kirjallisuuden elämäkertoja ja aineiston keruuseen liitetään usein ajatus ’tavallisten ihmisten’ elämänilmaisujen tavoittamisesta.

Voidaan siis ajatella, että kun halutaan tietoa sosiaalityön opiskelijoiden motiiveista ja kokemuksista alan valinnassa, ovat itse sosiaalityön opiskelijat parhaita henkilöitä vastamaan ja erittelemään asiaa ja kirjallisen tekstin pyytäminen on hyvä tapa saada asiasta tietoa.

Sosiaalitutkimuksen yhteydessä omaelämäkerta ei tarkoita vain sitä suhteellisen kiinteää genreä, joka autobiografia on kirjallisuudentutkimuksen lajikategoriana, vaan sosiaalitieteet ovat hyödyntäneet myös tutkijan ja kertojan vuorovaikutuksessa

syntyneitä elämäkertoja (Vilkko 1990, 81). Hyvärisen (1994, 122) mukaan julkaistavaksi tehty omaelämäkerta, kilpailuun kirjoitettu elämäntarina ja haastattelu poikkeavat toisistaan jyrkimmin työstämisen asteen ja aloitteen suhteen. Hyvärinen vertaa asetelmaa valmiin taideteoksen ja raakamateriaalin väliseen suhteeseen.

Elämäkerrallisen lähestymistavan taustana on Leena Syrjälän (2001, 204) mukaan näkemys elämän ja identiteetin rakentumisesta tarinoina. Pohtiessaan omaa elämäänsä ihminen kertoo itselleen ja muille eri tilanteissa erilaisia tarinoita, jotka puolestaan voivat avata uusia näkökulmia tai kätkeä entisiä. Oman elämän pohdinta on ihmisen perustavanlaatuinen ominaisuus ja samalla myös kerrontaa, jonka avulla ihminen rakentaa minuuttaan. Useampi sosiaalityön opiskelija toikin esseessään esille kirjoitusprosessin olleen tietyllä tapaa terapeuttinen ja koki sen myös selkeyttäneen ajatuksia omasta alavalinnasta ja sen motiiveista. Tarinoiden kertominen on persoonallisen ja ammatillisen kasvun väline, jota voi samalla käyttää myös tutkimusmetodina (Syrjälä 2001, 204).

Sosiaalityön opiskelijoilta saadut esseet eivät ole puhtaasti elämäntarinoita, kertomuksia tai muistoihin perustuvia tekstejä, mutta niissä on elementtejä kaikista edellä mainituista. Tulen tässä tutkimuksessa puhumaan opiskelijoiden kirjoituksista muisteluesseinä ja kertomuksina. Analyysiosuudessa tulen jaottelemaan opiskelijoiden kertomukset erilaisiin tarinatyyppeihin. Keskityn tässä luvussa erittelemään erityisesti tarinan, kertomuksen ja muiston käsitteitä, sekä perustelemaan miksi olen päätynyt käyttämään opiskelijoiden kirjoittamista teksteistä nimenomaan kertomuksen käsitettä.

3.1.1 Muistoja

Tutkimuksessani sosiaalityön opiskelijoita pyydettiin pukemaan kirjalliseen muotoon heille merkityksellisiä kokemuksia opintoihinsa sekä alan- ja ammatinvalintaan liittyen.

Päivi Petrelius (2005) on puhunut kirjoitetuista muistoista ja määrittelee muistot tiettyjä sosiaalisia sijainteja saaneiden yksilöiden kuvauksiksi tietyssä ajassa eletyistä tapahtumista ja kokemuksista. Petrelius puhuu muistoista yksilöllisinä ja subjektiivisina

kertomuksina. Vaikka muistot ovat elämäkertoihin verrattuna lyhyitä ja katkelmallisia kuvauksia menneestä, niitä jäsentävät tulevaisuuteen ja nykyhetkeen liittyvät motiivit.

Nykyhetkeen ja tulevaisuuteen liittyvät pyrkimykset ohjaavat sitä, millainen tarinallinen versio menneisyydestä ja itsestä noiden tapahtumien kokijana ja tulkitsijana, muisto on.

(Petrelius 2005, 22 – 23.)

Alasuutari (1986, 15) kirjoittaa kuinka tutkimusten mukaan muistot menneisyydestä järjestyvät ihmisen mielessä hierarkkiseksi rakenteeksi. Ylimpänä ovat suuret tapahtumakokonaisuudet ja alimpana pienemmät muistetut yksityiskohdat. Pääkohdat eivät ole satunnaisia muistoja koetuista tapahtumista vaan olennaisina pidettyjä asioita.

Muistaminen perustuukin tapahtumakokonaisuuksien mukaan määräytyvien pääkohtien ja niiden välisten ajallisten tai loogisten yhteyksien hahmottamiseen. Näitä malleja joiden mukaan tieto on ihmisen mielessä järjestynyt hierarkkiseksi ja loogisiksi kokonaisuuksiksi, kutsutaan kognitiivisiksi skeemoiksi. Kognitiivinen skeema toimii ikään kuin kertomuksen kielioppina määräten tarinan saaman muodon.

3.1.2 Tarinoita vai kertomuksia

Juhani Ihanus (1999) kirjoittaa kuinka kokemukset ja tapahtumat voidaan tehdä ymmärrettäviksi muistettaviksi ja toisten kanssa jaettaviksi kertomusten avulla.

Ihmisten kertomukset kiertyvät tavallisesti oman minän ympärille ja muodostaen yhtenäisen kokonaisuuden, tarinan. Kertomusten avulla ihminen tavoittelee elämäänsä eheyttä, pysyvyyttä ja mielekkyyttä. Juhani Ihanus (1999, 257) käyttää kertomusta yläkäsitteenä, joka jakautuu tarinaan kertomuksen sisältönä ja esitystapaan kertomuksen ilmaisuna. Ihanuksen käsitteitä myötäillen olen päätynyt tässä tutkimuksessa puhumaan opiskelijoiden itsensä kirjoittamista esseistä kertomuksina, jotka sisältävät vaihtoehtoisia tarinoita. Olen omien tutkimusintressieni kautta tulkinnut opiskelijoiden kertomuksia tuoden niistä esille alavalintaan liittyvät tarinat. Myös Vilma Hänninen (2003) erottelee kertomuksen ja tarinan käsitteitä samoin tavoin.

Hänninen (2003, 19 - 22) on erotellut toisistaan tarinallisuuden eri ilmenemismuotoja varaamalla niille eri termejä. Hännisen mukaan narratiivisen tutkimuksen monialaisuudesta seuraa se, että tarinan (narrative) käsitettä käytetään hyvin monissa merkityksissä, joka voi aiheuttaa sekaannusta ja ohi puhumista. Hännisen mukaan tarina on ajallinen kokonaisuus, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Tarinan keskeisin elementti, eli sen juoni, muodostaa kokonaisuuden, johon nähden erilliset osat saavat merkityksensä. Hännisen mukaan kerrottu tarina esittää jonkin yleisen totuuden tai mahdollisuuden yksittäistapauksen kautta. Kertomuksen käsitteellä Hänninen viittaa tarinan esitykseen merkkien muodossa. Yksi kertomus voi sisältää useita tarinoita ja Hännisen mukaan se voidaan tulkita monella tavalla. Kertomuksen käsite viittaa ihmisen itsestään toisille kertomaan tarinaan. Kertomalla tarinaansa ihminen voi saada aikaan sosiaalisia vaikutuksia, jakaa kokemuksiaan, saada jäsennyksilleen sosiaalista vahvistusta ja reflektoida kokemustaan.

Hänninen tuo esille myös sisäisen tarinan käsitteen, joka viittaa ihmisen mielen sisäiseen prosessiin, jossa ihminen tulkitsee omaa elämää tarinallisten merkitysten kautta. Sisäinen tarina ilmenee ja osin muodostuukin kerronnassa ja toiminnassa, mutta jää myös osittain piiloon, koska kaikkia kokemuksia ei kerrota ja kaikkia suunnitelmia ei toteuteta. Hänninen erottelee sisäisen tarinan kolme eri tasoa: alkuperäinen, reflektiivinen ja metareflektiivinen. Ensimmäinen taso on se, jolla elämä alun perin näyttäytyy tulkittuna tietyllä tasolla ja reflektiivinen sisäinen tarina on itselle kerrottua sisäistä puhetta, joka on tarpeen silloin kun rutiinimaiset merkitysannot tulevat ongelmallisiksi ja vaativat pohdintaa. Metareflektion tasolla ihminen tietoisesti erittelee sisäistä tarinaansa tietoisena siitä, että se on tarina. (Hänninen 2003, 20 - 22.) Vilkko puolestaan (1987, 16) erittelee kolme erilaista tasoa kun puhutaan omaelämäkerroista tai elämäntarinoista. Tapahtua kuvaa tosiasiallisten elämänvaiheiden ja tapahtumien kokonaisuutta, ajatella viittaa ajatuksissa miellettyyn kuvaan noista tapahtumista, ja viimeinen taso kertoa kuvaa yksilön esitystä omasta elämästään.

Hyvärisen (2006, 2 - 3) mukaan monet sosiaalitieteilijät eivät tee käsitteellistä eroa kertomuksen ja tarinan välillä, vaan valitsevat kulloinkin paremman kieleen sopivan ilmauksen. Termi tarinallinen tutkimus viittaa siksi käytännössä samaan kuin

kerronnallinen tai kertomuksellinen tutkimus. Hyvärinen kääntää sanan narrative kertomukseksi, kertomukselliseksi ja kerronnalliseksi, sekä termin story tarinaksi.

Elämänkertatutkijat eivät ole yleensä halunneet tehdä suurta eroa kirjoitettujen ja suullisten omaelämänkertojen välillä. Niin suullisessa kuin kirjallisessa itsen esittämisessä tulee ottaa huomioon elämänkertomusten yleisö tai yleisöt. Kertomukset on aina suunnattu jollekin ajatellulle vastaanottajalle. Elämäntarinoissa vastaanottajana on aina myös ’sisäislukijan’ edustaja. Sisäislukija edustaa kertojalle jonkinlaista ihannelukijaa, jonka kanssa hän käy keskusteluja, väittelee ja selittelee.

’Omaelämäkerrallinen sopimus’ on käsite, joka viittaa kertojan ja lukijan väliseen suhteeseen. Kertoja ikään kuin ehdottaa lukijalle omaelämäkerrallista sopimusta, josta toivoo tämän tunnistavan ja hyväksyvän koodiston, jonka mukaan elämäntarina on jäsentynyt. Sopimuksella kertoja pyrkii varmistamaan sen, että vastaanottaja ymmärtää hänen tekemiensä tärkeiden ja merkittävien omaelämäkerrallisten kokonaisuuksien sekä niiden esittämistavan valintojen perusteet. Sekä suullinen, että kirjallinen kerronta ovat luonteeltaan refleksiivistä, jolloin toiselle kertomiseen sisältyy myös tapahtumien ja asioiden selvittämistä itselle. (Vilkko 1997, 78; 1998, 16)

Roos (1988, 140) määrittelee elämänhistorian tai elämäkerran tarinaksi, joka perustuu henkilön omaan elämään, jossa tarinan kertova henkilö esitetään tarinan subjektina ja jossa hän itse määrittelee mitä tarinaan sisällytetään ja mitä ei. Elämänhistoria tai elämäkerta ei ole kuitenkaan mikä tahansa ihmisen kertoma tarina, vaan siinä täytyy olla tietty yhtenäisyys, yritys kuvata omaa elämää tietystä näkökulmasta. Roos tuo kuitenkin esille, että koherenssi on yksinkertaisesti kertojan tai haastattelijan luomaa ja aikaansaamaa, jotta tarinasta tai juonesta saadaan hyvä, ”oikean” elämän ollessa hajanainen, jäsentymätön ja täynnä irrallisia yksityiskohtia.

Vaikka tarinan ja kertomuksen käsitteitä käytetään usein sekaisin ja päällekkäin, olen päätynyt tässä tutkimuksessa puhumaan opiskelijoiden kirjoituksista kertomuksina.

Hännisen (2003) ja Ihanuksen (1999) tapaan ajattelen opiskelijoiden esseiden olevan suurempia kokonaisuuksia, kertomuksia, joista on löydettävissä useita erilaisia ja vaihtoehtoisia tarinoita. Ajattelen opiskelijoiden kertomusten olevan siis kokonaisia,

kirjallisia ja kerronnallisia esityksiä kunkin yksilön omasta elämästä, ajatuksista ja kokemuksista. Itse olen tutkimuksessani kiinnostunut nimenomaan opiskelijoiden esityksistä ja tarinoista omasta alavalinnasta. Opiskelijat kertovat teksteissään alavalintaan liittyvistä tekijöistä ja Vilkon (2003) käsitteen mukaisesti esseet etenevät metareflektion tasolla, koska opiskelijat erittelevät sisäistä tarinaansa tietoisena siitä, että kyseessä on tietylle yleisölle tuotettu kertomus. Opiskelijoiden kertomukset pitävät sisällään myös muunlaisia tarinoita kuin vain alavalintaan liittyviä. Olen kuitenkin tutkimuksessani keskittynyt nimenomaan noihin alavalinnasta kertoviin tarinoihin ja niihin liittyviin kokemuksiin ja ajatuksiin. Myös alavalinnasta kertovien tarinoiden sisällä on mahdollista löytää erilaisia ja vaihtoehtoisia tarinoita, mutta käsittelen lisää kertomusten analyysia omassa osiossaan.

3.1.3 Kertomusten tutkiminen

Alasuutari (1994, 107) kirjoittaa kertomuksesta yhtenä diskurssin muotona, jolla on huomattava kulttuurinen merkitys. Hänen mukaansa kertomuksia on myös suhteellisen helppo tutkia, koska joukkoviestintä koostuu isoilta osin nimenomaan juonellisista kertomuksista, kuten elokuvista, uutisista ja ajankohtaisohjelmista. Alasuutarin mukaan kertomusten kautta välittyy muun muassa modernille ajalle ominainen kokemus historiasta ja ajan muutoksista. Myös yksilön kokemusmaailmaan kuuluu käsitys muutoksesta ja yksilökohtaisesta ajallisesta kehityksestä joka näkyy muun muassa siinä, että elämäntarinoiden kertominen ja kirjoittaminen ovat nimenomaan modernisaatioon liittyvä ilmiö.

Alasuutarin (1994, 107) mukaan kertomukselle on tyypillistä, että siinä on nähtävissä eri osia, jotka muodostavat jonkinlaisen juonellisen kokonaisuuden tai rakenteen.

Yksinkertaisin mahdollinen kertomus on sellainen, jossa on kolme toisiinsa liittyvää tapahtumaa. Ensimmäinen ja kolmas tapahtuma ovat jonkin asiantilan toteavia ja toinen tapahtuma aktiivinen. Tällainen kertomus voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: Olli oli onneton, kunnes hän tapasi Anjan ja tuli onnelliseksi.

Alasuutari (1989, 75 - 76) kirjoittaa kertomusten ajallisuudesta. Vaikka menneisyys on tietyssä mielessä menetettyä, jo elettyä aikaa, se kuitenkin vaikuttaa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen muistelemisen ja kertomusten välityksellä. Historia on aina jonkinlainen subjektiivinen teoria, vaikka se koostuisikin joukosta todellisia tapahtumia. Jotkut kertomukset ovat todenmukaisempia kuin toiset, mutta silti kertomus on aina eri asia kuin itse tapahtuma. Kertomus on jonkinlaiseen kieliasuun puettu kuvaus tapahtumasta, ja sitä luotaessa tulee noudattaa kielen käyttöä määrääviä sosiaalisia sääntöjä, jotta kertomus on muille ymmärrettävä. Aivan kuten kertomus sinänsä, myös sen totuudellisuus on siis luonteeltaan sosiaalista, eri ihmisten näkemysten pohjalta määriteltävissä olevaa. Kuten Alasuutari kirjoittaa, käsityksemme ja kertomuksemme historiasta muuttuvat aina jossain määrin kun nykyisyydessä tapahtuu jotakin.

Virallinenkaan historia ei ole koskaan valmis ja muuttumaton. Ihminen ymmärtää aina menneisyytensä nykyhetken perspektiivistä.

Vilkko (1990, 82 - 84) mukaan omaelämäkerrallisia tekstejä voidaan tarkastella teksteinä, kulttuurituotteina. Sen sijaan, että keskityttäisiin omaelämäkerroissa esitettyjen asioiden yhteiskunnalliseen todellisuuteen, siihen miten asiat todella tapahtuivat, voidaan painopiste siirtää eletyn ja koetun kuvaukseen, kerronnalliseen kokonaisuuteen. Kertomus elämästä ei ole koskaan tapahtuneen suora heijastus, vaan sillä on tuotantoehtonsa, joiden puitteissa se syntyy. Kertomus on elämäntapahtumista tehty konstruktio, jonka yksilösubjekti muokkaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi.

Yksilö- ja tilannesidonnaisuutensa lisäksi omaelämäkerralliset aineistot ovat voimakkaasti kulttuurisidonnaisia. Elämästä kerrotaan aina kullekin kulttuurille sopivilla tavoilla. Kertomukseen valikoituu aineksia yksilön omien tärkeyskriteerien mukaisesti, mutta tuota valikointia ohjaavat juuri kulttuuriset elämänjäsennykset ja kerronnalliset konventiot. (Vilkko 1990, 82.)

Elämäkerrallisissa teksteissä ihminen osoittaa oman erityislaatunsa ja havainnollistaa omaa identiteettiään. Identiteetillä tarkoitetaan yleisesti joidenkin piirteiden suhteellista pysyvyyttä. Elämäntarinaa pidetään kulttuurituotteena, jossa yksilö, rakentaessaan näkemyksensä elämänhistoriastaan kertomuksen muotoon, tulee ilmaisseeksi

subjektiviteettiään ja identiteettiään. Identiteetti koostuu yksilön ominaispiirteistä siten, että ulkoiset tekijät eivät vaikuta sen yksittäisiin piirteisiin vaan koko rakennelmaan.

Tänä päivänä ihmiselle on leimallista kokemus jatkuvuudesta, pysyvistä yksilöllisistä persoonallisuuspiirteistä tai ainakin jonkinlaisesta kehityskaaresta, jonka tuloksena yksilön identiteetti on rakentunut. (Alasuutari 1986, 138; 1989, 79 – 82.)

Sisäisesti looginen elämänkerta tai elämäntarina ei synny itsestään vaan ihmisen on pakko valita menneisyydestään joitakin tapauksia ja unohtaa toisia. Valittuja tapahtumia tulee tulkita tavalla joka tukee tarinan tarkoitusta, olkoonpa se sitten omien käyttäytymispiirteiden pysyvyyden todistaminen tai tilanteeseen johtaneen kehityslinjan kuvaaminen. Yksilö hahmottaa menneisyytensä kertomuksena, juonellisena kokonaisuutena, sen sijaan, että muistaisi siitä vain satunnaisia ja myöhempien tapahtumien kannalta merkityksettömiä sattumuksia. Identiteetti voidaan käsittää pyrkimykseksi orientoitua mielekkäällä tavalla sosiaaliseen todellisuuteen. Se heijastuu itse tarinan juoneen kuulumattomissa, omia elämänvaiheita ja ratkaisuja arvioivissa ilmaisuissa sekä yksilölle ominaisissa tavoissa kertoa tarinan juoni. (Alasuutari 1986, 138; 1989, 79 - 82.)

Hyvärinen (2006, 15 – 16) kirjoittaa, että elämän kokemisessa on aina elementtejä, jotka karkaavat kertomukselta. Hyvärisen mukaan identiteetistä tai elämästä ei voida puhua kertomuksena, vaan kertomus on vain yksi tapa jäsentää identiteettiä ja olemista.

Kielellisenä jäsennyksenä se kuitenkin kykenee hyvin kokoamaan ja jäsentämään identiteettiä sekä ilmaisemaan myös identiteetin muita puolia.

Roosin (1988, 148) mukaan ennen elämäntarinoiden analyysia on tärkeää ottaa huomioon ketkä tarinoita tuottavat, missä kontekstissa ja miksi. Esimerkiksi sukupuolta, luokkaa ja tiettyjä historiallisia peruskokemuksia ei tule ottaa itsestään selvyytenä.

Myös konteksti on tärkeä, sillä ilman sitä ei voi tietää elämäntarinaan sisältyvää intentiota. Jokaisella meistä on useita potentiaalisia elämäntarinoita esitettäväksi kontekstin mukaan. Elämäntarinat ovat hyvin erilaisia riippuen siitä esittääkö ne esim.

ystäville, puolisolle, viranomaisille tai vaikka työnhaun yhteydessä. Kertomus vaihtelee myös elämänvaiheen mukaan, ja elämäntarinan ongelma onkin, ettei sillä oikeastaan ole

loppua koska kertoja esittää sen eläessään. Alasuutarin (1986, 11) mukaan joidenkin kielellisten rakenteiden voidaan kuitenkin olettaa olevan universaaleja. Suomen kielen rakenteiden ja sanaston voi olettaa heijastavan myös sitä, mikä on yhteistä maailmankuvallista ainesta kaikille tutkituille, suomalaiseen kulttuuripiiriin kuuluville miehille ja naisille.

4. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS

4.1 Tutkimustehtävä

Toisessa luvussa esittelemieni tutkimusten mukaan sosiaalityön opiskelijat päätyvät usein alalle muun muassa erilaisten auttamismotiivien vuoksi. Halu auttaa ihmisiä, ja erityisesti heikommassa asemassa olevia ihmisiä ajaa monet sosiaalityön opintojen pariin. Myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuus, sekä erilaiset henkilökohtaiset kokemukset ovat usein syynä sosiaalityön alavalintaan. Tutkielmassani kysyn kuinka sosiaalityön opiskelijat ovat päätyneet alalle ja millaista roolia opiskelijat arvioivat elämänkokemustensa näyttelevän ammatinvalinnassa.

Olen päätynyt tässä tutkimuksessa puhumaan opiskelijoiden esseistä kertomuksina.

Opiskelijoiden esseet ovat suurempia kokonaisuuksia, kertomuksia, joista on löydettävissä useita erilaisia ja vaihtoehtoisia tarinoita. Kertomuksen käsitteen mukaisesti opiskelijat erittelevät ajatuksiaan ja kokemuksiaan tietoisena siitä, että kyseessä on tietylle yleisölle tuotettu kertomus. Olen tutkimuksessani kiinnostunut esityksiin nimenomaan sosiaalityön alavalinnasta. Opiskelijoiden kertomukset pitävät sisällään myös muunlaisia tarinoita kuin vain alavalintaan liittyviä. Olen kuitenkin tutkimuksessani keskittynyt nimenomaan noihin alavalinnasta kertoviin tarinoihin ja niihin liittyviin kokemuksiin ja ajatuksiin.

Vastatakseni tutkimuskysymykseeni sosiaalityön opiskelijoiden alavalinnasta analysoin opiskelijoiden kirjoittamia esseitä narratiivisen juonianalyysin avulla.

Juonirakenneanalyysin teko voidaan ajatella olevan jonkinlaista tyypittelyä, jossa keskitytään etsimään erilaisia tarinatyyppejä. Tutkimuksessani keskityn analysoimaan sitä, mitä johtopäätöksiä opiskelijoiden kirjoittamista muisteluesseistä voi tehdä juonellisina kertomuksina. Avaan analyysin eri vaiheita perusteellisemmin tämän luvun lopussa.

Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat seuraavat.

Minkälaisia ovat sosiaalityön opiskelijoiden kertomukset alalle hakeutumisesta ja minkälaisia tarinatyyppejä kertomuksista muodostuu?

Miten elämänkokemukset näyttäytyvät ja ilmenevät opiskelijoiden kertomuksissa sosiaalityön koulutusvalintaan liittyen?

4.2 Opiskelijoiden muisteluesseet aineistona

Tutkimuksen aineistona ovat Jyväskylän yliopiston sosiaalityön maisterivaiheen opintoihin kuuluvaan päättöseminaariin syksyllä 2012 osallistuneiden opiskelijoiden tuottamat kertomukset sosiaalityön alavalinnasta. Päättöseminaari on Jyväskylän yliopiston sosiaalityön opetusohjelmaan ja opintojen loppuvaiheeseen kuuluva seminaarimuotoinen kurssi, jonka aikana opiskelijat muun muassa tarkastelevat opintojen myötä tapahtunutta ammatillista kehittymistään sekä antavat palautetta opinnoista.

Tapasin ryhmän seminaarin ensimmäisellä kokoontumiskerralla lokakuussa 2012 ja esittelin heille alustavasti tutkimusaihettani. Kaikilta opiskelijoilta edellytettiin esseen kirjoittamista seminaarin suorittamiseksi, mutta jokaiselle annettiin mahdollisuus kieltää esseensä käyttäminen tutkimuksessani. Sovimme seminaarin vetäjän ja opiskelijoiden

kanssa, että jokainen kirjoittaa esseensä perään suostumuksensa tai kieltonsa tekstin luovuttamisesta minulle. Seminaarin vetäjä luovutti suostumuksensa antaneiden opiskelijoiden muisteluesseet minulle tammikuussa 2013. Seminaarin vetäjä oli poistanut esseistä nimet ja muita tunnistettavuustietoja ennen niiden luovuttamista minulle. Päättöseminaariin osallistui 24 opiskelijaa joista 17 antoi luvan käyttää tekstiään tutkimuksessani. Kuusi opiskelijaa kieltäytyi luovuttamasta esseetään tutkimukseeni esseen henkilökohtaisen luonteen vuoksi ja yksi essee jäi pois tutkimuksesta sen myöhästyneen palautuksen takia. Kaikkiaan aineistoa tuli 144 sivua rivivälillä 1,5, siten, että uusi essee alkoi aina uudelta sivulta.

Muisteluesseiden tehtävänannossa opiskelijoita pyydettiin pohtimaan seuraavia kysymyksiä:

· Miten ja miksi hakeuduit opiskelemaan sosiaalityötä?

· Minkä asioiden arvelet vaikuttaneen alan ja ammatinvalintaasi?

· Onko sinulla sellaisia elämänkokemuksia, joiden ajattelet vaikuttaneen alan valintaasi?

· Mitä ajattelit sosiaalityöstä ennen opiskelemaan tuloasi ja opintojesi alussa, ja miten hahmotat sosiaalityötä nyt opintojesi loppuvaiheessa?

· Miten sosiaalityön ja/tai muut opinnot ovat tarjonneet sinulle?

· Millaisia ovat ammatilliset tavoitteesi tai tulevaisuudensuunnitelmasi?

· Mikä on mielestäsi sosiaalityön tehtävä ja paikka yhteiskunnassa ja miten jäsennät itseäsi tuohon sosiaalityön kenttään?

Opiskelijoille annettiin mahdollisuus käyttää päättöseminaarin esseessä apuna opintojen aikana kirjoitettuja oppimispäiväkirjoja, esseitä, raportteja ja muita mahdollisia itse kirjoitettuja dokumentteja sekä muiden opiskelijoiden kanssa käytyjä keskusteluja.

Myös muun kirjallisuuden apuna käyttäminen oli esseiden kirjoituksessa sallittua, mutta ei pakollista.

Opiskelijoiden kirjoittamat esseet käsittelivät vain paikoitellen tutkimukseni kannalta olennaisia aiheita. Ne sisälsivät muun muassa paljon reflektiota ja palautetta opiskeluajoista ja opintojen annista. Olen kiinnostunut opiskelijoiden kertomuksista niiltä osin kuin ne keskittyvät alavalintaan ja siihen liittyviin tekijöihin.

Analyysiosiossani keskityn sosiaalityön opiskelijoiden alavalinnan syihin, motiiveihin ja taustoihin.

4.3 Narratiivinen analyysi

Narratiivisuus, tarinallisuus ja kertomuksellisuus ovat käsitteitä, joita on useissa tutkimuksissa ja teksteissä käytetty synonyymeina, niin myös tässä tutkimuksessa. Olen edellisessä luvussa eritellyt tarinan ja kertomuksen käsitteet, mutta narratiivisuuden käsitteen kohdalla puhun tässä tutkimuksessa niin tarinallisuudesta kuin kertomuksellisuudestakin. Syrjälä (2001) hahmottaa tarinallisuuden yleiseksi metodiseksi viitekehykseksi, jossa kiinnitetään huomio tarinoihin todellisuuden rakentajana ja välittäjänä. Tutkimuksellisesti kyseessä on lähestymistapa, jossa analysoidaan kertomuksia ja painotetaan yksittäisten ihmisten tapaa kokea, ajatella ja toimia. Ihmisen koko elämän ja hänen identiteettinsä katsotaan rakentuvan tarinoiden kertomisen kautta. Oman elämän reflektiivinen pohdiskelu voidaan käsittää kerrontana, jossa ihminen rakentaa minuuttaan. Ihmisten elämänkokemuksia voidaan pitää kertomuksina, joita he elävät ja joita he kertoessaan muotoilevat uudelleen. (Syrjälä 2001, 204, 213 - 214)

Syrjälän (2001, 214) mukaan jokainen tutkija luo viime kädessä oman narratiivisen metodinsa toisten tutkijoiden viitoittaman tien pohjalta. Myös Hyvärinen (2006, 17) muistuttaa, ettei ole olemassa sellaista valmista pakettia, jonka nimi olisi ”narratiivinen analyysi”. Hyvärinen esittelee erilaisia vaihtoehtoja analyysin tavoista, joita on myös mahdollista yhdistellä keskenään. Hyvärinen mainitsee kolme kirjallisen aineiston analyysitapaa: temaattinen luenta tai sisällön analyysi, kertomusten luokittelu kokonaishahmon perusteella sekä kertomusten kulun yksityiskohtien analyysi.

Kertomusten rakenteellisten piirteiden tutkiminen juonitiivistelmiä tekemällä auttaa usein vertailemaan laajoja tekstikokoelmia toisiinsa ja löytämään niistä niin yhdistäviä kuin erottaviakin tekijöitä. Juonirakenteen tutkiminen on myös avain kertomusten merkitysrakenteen tutkimiseen. Alasuutari (1994, 107 – 121) kuitenkin muistuttaa, ettei edes varsinaisia juonellisia kertomuksia voi pelkistää niiden sisältämään juonirakenteeseen. Kertomus on aina kokonainen esitys, jossa kertoja perustelee tarinansa kertomisen. Usein juonirakenneanalyysin ohella voi olla myös hyödyllistä eritellä itse kertomuksen juoneen kuulumattomia lauseita, kuten oman tarinan kommentointia tai lukijan puhuttelua.

Kvalitatiivisella analyysillä on Roosin (1988, 201 - 203) mukaan karkeasti ottaen kaksi perusstrategiaa: tematisointi ja tyypittely. Koko aineisto on mahdollista hajottaa eri teemoihin ja pohtia sitten miten eri teemat esiintyvät, tavallisesti joidenkin taustamuuttujien, kuten esimerkiksi sukupuolen mukaan. Roosin mielestä on välttämätöntä analysoida aineistoa tällä tavoin, mutta tematisoinnin avulla on kuitenkin vaikea esittää tuloksia havainnollisesti. Roos pitääkin tyypittelyä kokonaisuutta paremmin hahmottavana ja kirjallisuudelle ominaisena tapana hahmottaa todellisuutta.

Roos näkee typologian erinomaisena laadullisen aineiston havainnollistamisen ja teoreettisen käsittämisen välineenä. Juonirakenneanalyysin teko on myös jonkinlaista tyypittelyä. Siinä keskitytään etsimään erilaisia tarinatyyppejä.

Alasuutarin juonirakenneanalyysissa yksilön kertomaa elämäntarinaa tarkastellaan nimenomaan kertomuksena, kielellisenä tuotteena, jolla on oma rakenteensa ja tyylinsä.

Tältä kannalta ei ole oleellista kuinka todellisuutta vastaava tai fiktiivinen kertomus on (Alasuutari 1986, 10 - 11). Tutkimuksessa keskityn analysoimaan sitä, mitä johtopäätöksiä opiskelijoiden kirjoittamista muisteluesseistä voi tehdä juonellisina kertomuksina.

Kaikkien 17 opiskelijan kirjoittamien esseiden yhteenlaskettu sivumäärä oli 144 sivua.

Kaikki esseen tehtävänannossa esitetyt kysymykset eivät varsinaisesti vastanneet tutkimuskysymyksiini. Mitä tahansa tekstiä voidaan tarkastella kertomuksena, jolla on oma rakenteensa ja juonellisuuden voi analysoitavassa aineistossa ottaa huomioon

monella eri tavalla ja monesta syystä. Tutkijan ei tarvitse välttämättä olla kiinnostunut kuin jostain tietystä aiheesta tai teemasta, jota teksti ainoastaan paikoitellen käsittelee.

(Alasuutari 1994, 107 – 121.) Olenkin päätynyt käyttämään aineistosta tutkimukselleni oleellisina pitämiäni osia ja keskittymään esseiden analysoinnissa nimenomaan opiskelijoiden alanvalintaan liittyviin tekijöihin ja motiiveihin.

Analysoin sosiaalityön opiskelijoiden kertomuksia narratiivisen juonianalyysin kautta.

Olen pyrkinyt etsimään ja löytämään aineistosta sosiaalityön alavalinnalle merkityksellisiä teemoja ja kategorioita. Olen jaotellut ja ryhmitellyt opiskelijoiden kertomuksia sen mukaan mitkä teemat ja yhteiset piirteet niissä korostuvat. Tämän jälkeen olen pyrkinyt nimeämään opiskelijoiden kertomuksista tarinatyyppejä niiden tärkeimpien teemojen ja kertomusten juonirakenteiden avulla.

Aineiston ensimmäisillä lukukerroilla keskityin muodostamaan kertomuksista yleiskuvaa. Esseet olivat hyvin erilaisia ja niissä oli sekä temaattisia, että tarinatyypillisiä eroavaisuuksia. Useiden lukukertojen jälkeen tein jokaisesta kertomuksesta juonitiivistelmän, johon kokosin alavalintaan liittyvän kerronnan.

Seuraavassa vaiheessa pyrin löytämään alavalintaan liittyvistä osioista sellaisia yleisiä teemoja tai kategorioita, jotka esiintyisivät useammissa kertomuksissa. Kokosin ja ryhmittelin alavalinnan perusteita erilaisten otsikoiden alle, niiden yhdenmukaisuuksien tai samankaltaisuuksien mukaan, kunnes päädyin lopulta löytämään aineistosta kolme erilaista aihealuetta tai teemaa. Nuo aihealueet esiintyivät opiskelijoiden kertomuksissa usein myös yhdessä.

Pääasiallisia syitä sosiaalityön alavalinnalle olivat sosiaalityön arvomaailma (auttaminen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, heikompien puolelle asettuminen, oikeudenmukaisuus), henkilökohtaiset elämänkokemukset sekä opiskelijoiden erilaiset ammatilliset polut, jotka olivat johtaneet sosiaalityön alavalintaan. Paneudun teemoihin syvemmin seuraavassa luvussa. Olen laatinut löydösteni pohjalta taulukon (Taulukko 1.), johon olen kerännyt ja tiivistänyt kunkin kertomuksen alavalintaan liittyvät mielestäni olennaiset ja merkitykselliset teemat. Taulukossa näkyy ainoastaan se, mitkä noista kolmesta pääasiallisesta syystä tulivat mainituiksi kunkin opiskelijan