Aikuissosiaalityön osallistavan ryhmätoiminnan koettu vaikuttavuus

(1)

AIKUISSOSIAALITYÖN OSALLISTAVAN RYHMÄTOIMINNAN KOETTU VAIKUTTAVUUS

Tiia Tuominen Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Toukokuu 2020

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yhteiskun- tatieteiden laitos, Sosiaalityö

TUOMINEN, TIIA: Aikuissosiaalityön osallistavan ryhmätoiminnan koettu vaikuttavuus Pro gradu -tutkielma, 82 sivua, 2 liitettä (2 sivua)

Tutkielman ohjaaja: Professori Timo Toikko

Toukokuu 2020______________________________________________________________

Avainsanat: Aikuissosiaalityö, osallisuus, ryhmätoiminta, alkoholiongelma, vaikuttavuus Tämän pro gradu -tutkielman aiheena on aikuissosiaalityön osallistavan ryhmätoiminnan koettu vaikuttavuus. Asiaa on tarkasteltu kahden aikuissosiaalityön ryhmän osallistujien ja ohjaajien kokemusten pohjalta. Erityisesti on tutkittu sitä, minkälaisia vaikutuksia ryhmätoiminnalla on koettu olevan asiakkaiden osallisuuteen. Kaikki ryhmien osallistujat olivat miehiä. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1. Minkälainen aikuissosiaalityön alkoholiongelmaisille asiakkaille suunnattu osallistava ryhmätoiminta on osallistujien ja ohjaajien näkökulmasta vaikuttavaa? 2.

Minkälaisia vaikutuksia ryhmätoiminnalla on koettu olevan?

Aikuissosiaalityöllä tarkoitetaan aikuisille suunnattua sosiaalityötä. Alkoholiongelma on yksi tyypillinen aikuissosiaalityön asiakaskuntaa koskettava haaste. Asiakkaiden osallisuus on puolestaan keskeinen aikuissosiaalityön tavoite, ja ryhmätoiminta on yksi menetelmä, jonka kautta siihen pyritään. Toiminnan vaikuttavuus on tärkeä ja ajankohtainen aihe niin sosiaalityössä kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tämä tutkielma liittyy vuosina 2018–2019 toimineeseen ISO SOS -hankkeeseen, jossa tutkittiin osallistavien menetelmien, kuten ryhmätoiminnan vaikuttavuutta.

Tutkimusmenetelmänä tutkielmassa on käytetty kahden aikuissosiaalityön ryhmän osallistujien yksilöhaastatteluja, ohjaajien ryhmähaastatteluja sekä osallistuvaa havainnointia. Analyysime- netelmänä on kvalitatiivinen eli laadullinen sisällönanalyysi litteroiduista haastatteluista. Sisäl- lönanalyysi on tehty koodaamalla litteroiduista haastatteluista tutkielman aiheeseen liittyvät kohdat, ja jaottelemalla ne tutkimuskysymysten alle. Ryhmiä on myös vertailtu keskenään. Ha- vainnointiaineistoa on käytetty tukemaan haastatteluaineistoa. Tutkielma on teoriasidonnainen, eli aineiston analyysissä on jossain määrin kytköksiä teoriatietoon.

Tutkielman tulosten mukaan vaikuttavaksi koettu ryhmätoiminta on ensinnäkin säännöllisesti jatkuvaa, noin viikon välein kokoontuvaa ja vapaaehtoista. Yhdessäolon merkitys on keskeinen, ja osallistujia saisi olla melko paljon. Avoimet ja huumorintajuiset ohjaajat on koettu hyvinä.

On motivoivaa, kun toiminta on osallistujien tarpeista lähtevää, ja kun he saavat itse vaikuttaa ryhmän sisältöön. Ruoanlaitto ja ruokailu, ulkoilu, pelailu, liikunta, puutyöt, käsi- ja jalkahoito, laulaminen sekä tuki viranomaisasioinnissa ovat toivottua ohjelmaa. Toiminnallisuus ja yh- dessä tekeminen on todettu merkittäviksi asioiksi ryhmässä. Ryhmätoiminnan on koettu vai- kuttaneen positiivisesti osallistujiin. Ryhmän kautta on saanut merkityksellistä tekemistä ar- keen ja päässyt liikkeelle kotoa. Yksinäisyys on vähentynyt. Ryhmässä on saanut kavereita ja tutustunut paremmin myös työntekijöihin, jolloin on voinut puhua heidän kanssaan avoimem- min. Ryhmästä on saanut monenlaista tietoa ja ideoita, sekä mielekkyyden, onnistumisen ja yhteisyyden kokemuksia. Ryhmän vaikutuksesta on rohkaistunut tekemään itsekseenkin uusia asioita ja oppinut sitoutumaan toimintaan. Elämänlaatu ja elämänhallinta vaikuttavat parantu- neen, ja selviä päiviä on tullut lisää. Toiminnallisuuden kautta on pystynyt puhumaan avoimesti syvällisistäkin asioista ja saanut oivalluksia.

Johtopäätöksenä on, että aikuissosiaalityön osallistava ryhmätoiminta on hyväksi koettu mene- telmä, jolla on positiivisia yhteyksiä asiakkaiden osallisuuteen. Jotta saataisiin tarkempaa näyt- töä ryhmätoiminnan vaikuttavuudesta, olisi ryhmätoiminnassa olevaa asiakasryhmää verrattava ei-ryhmätoiminnassa olevaan kontrolliryhmään, ja arvioitava tilanne myös pitkällä aikavälillä.

(3)

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies, Department of Social Sciences, Social Work

TUOMINEN, TIIA: The experienced effectiveness of participatory group work in adult social work Master's thesis, 82 pages, 2 appendices (2 pages)

Advisor of the thesis: Professor Timo Toikko

May 2020___________________________________________________________________

Keywords: Adult social work, participation, group work, alcohol problem, effectiveness

The topic of this Master’s thesis is the experienced effectiveness of participatory group work in adult social work. The issue has been examined based on the experiences of the participants and the leaders of two groups of adult social work. The examination has concentrated especially on the group work’s experienced effectiveness on the clients’ participation. All the group mem- bers were men. The research questions of the thesis are: 1. What kind of participatory group work, that is aimed at clients with alcohol problem, is effective based on the perspectives of the participants and the leaders? 2. What kind of effects have been experienced from group work?

Adult social work means social work that is aimed at adults. Alcohol problem is one typical challenge among the adult social work clients. Participation of the clients, in turn, is a central goal of adult social work, and group work is one method that can be used when aiming to it.

Effectiveness is important and current topic as well as in social work as in the whole society.

This thesis is linked to an ISO SOS -project held 2018–2019, in which it was examined the effectiveness of participatory methods like group work. The research methods of the thesis are individual interviews of the participants of two adult social work groups, group interviews of the group leaders, and participatory observation. The analytical method of the thesis is qualita- tive content analysis of the transcribed interviews. The content analysis has been carried out by coding the parts of the transcribed interviews that are related to the topic of the thesis, and by categorising them under the research questions. The groups have also been compared with each other. The material of the observation has been used for supporting the interview material. The analysis is not based on theory, but there are some connections to it.

Based on the results of the thesis, group work that is experienced to be effective is, firstly, regularly continuing and voluntary, with meetings about once a week. The significance of being together is central. There should be quite many participants in the group. Leaders that are open and have a sense of humour are perceived to be good. It is motivating when the group activity is based on the needs of the participants and when they can have an impact on the program.

Cooking and eating, outdoor activities, playing, exercising, woodwork, manicure, pedicure, singing and assistance with social issues are desired activities. Doing things together is essen- tial. Group work is perceived to have positive impacts on the participants. The group has pro- vided meaningful activity and helped to get out of home. Loneliness has decreased. The participants have made new friends. They have got to know the workers better so that it has been easier to speak with them openly. The group has delivered many kinds of knowledge and ideas, and experiences of meaningfulness, succeeding and community. The participants have been encouraged to do new things also by themselves. The quality of life, the ability to commit and life skills seem to be improved and sober days have increased. Doing things together has ena- bled open and profound conversations leading to new ideas.

The conclusion is that participatory group work in adult social work is experienced to be a good method which has positive connections to the clients’ participation. To get more precise evi- dence of the group work’s effectiveness, there should be a comparison between a client group which has been to group work and a control group which has not, and also long-term evaluation.

(4)

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 1

2 TUTKIMUSAIHEEN TAUSTOITTAMINEN JA TEORIAPOHJAN ESITTELY ... 4

2.1 Aikuissosiaalityö ... 4

2.2 Osallisuus ... 8

2.2.1 Mitä osallisuudella tarkoitetaan ja miten sitä voidaan tukea? ... 8

2.2.2 Sosiaalinen kuntoutus osallisuuden edistäjänä ... 15

2.2.3 Hyvinvointi ja yhteisöllisyys ... 19

2.3 Sosiaalityön ryhmätoiminta... 25

2.4 Alkoholiongelma ja sen hoito ... 31

2.5 Vaikuttavuuden käsite sosiaalityössä ... 35

2.5.1 Mitä on sosiaalityön vaikuttavuus? ... 35

2.5.2 Näyttöön perustuva käytäntö ... 38

2.5.3 Vaikuttavuuden käsitteen haasteet ja käyttötapa tässä tutkielmassa ... 42

3 AINEISTO JA TUTKIMUSMENETELMÄ ... 49

4 TULOKSET ... 54

4.1 Ryhmän 1 kokemukset ryhmätoiminnasta ... 54

4.2 Ryhmän 2 kokemukset ryhmätoiminnasta ... 56

4.3 Ryhmien vertailua ja yhteenvetoa ... 59

4.3.1 Minkälainen ryhmätoiminta koetaan vaikuttavana? ... 59

4.3.2 Minkälaisia vaikutuksia ryhmätoiminnalla on koettu olevan? ... 61

4.3.3 Yhteenveto tuloksista ... 62

5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 64

5.1 Keskeiset tulokset sekä tutkimuksen luotettavuus ja pätevyys ... 64

5.2 Tutkielman tulosten merkitys ... 68

LÄHTEET ... 73

LIITTEET LIITE 1. Elämänhallinta ja osallisuus -arviointilomake ... 83

LIITE 2. Haastattelukysymykset ... 84

TAULUKOT TAULUKKO 1. Yhteenveto vaikuttavaksi koetusta ryhmätoiminnasta ... 63

(5)

1 JOHDANTO

Osallisuuden edistäminen kuuluu niin sosiaalityön (Sosiaalihuoltolaki 1301/2014, 11 §) kuin Suomen hallituksen ja Euroopan unioninkin tavoitteisiin. Sen kautta pyritään vähentämään köy- hyyttä, syrjäytymistä ja eriarvoisuutta. Osallisuus lisää hyvinvointia, terveyttä ja tasa-arvoa.

Osallistuminen ja vaikuttaminen lisäävät ihmisen osallisuutta. (THL 2020b.) Ryhmätoiminta on yksi sosiaalityöhön kuuluvan sosiaalisen kuntoutuksen muoto, jolla osallisuutta voidaan li- sätä (Sosiaalihuoltolaki 1301/2014, 17 §). Sosiaalityössä on myös tärkeää tuottaa tietoa asiakkaiden tarpeista ja niihin vastaavien sosiaalipalvelujen vaikutuksista (Sosiaalihuoltolaki 1301/2014, 7 §). Pro gradu -tutkielmani aiheena on otsikon mukaisesti aikuissosiaalityön osallistavan ryhmätoiminnan koettu vaikuttavuus. Olen tarkastellut asiaa kahden aikuissosiaalityön ryhmän osallistujien ja ohjaajien kokemusten pohjalta, haastattelujen sekä havainnoinnin avulla. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1. Minkälainen aikuissosiaalityön alkoholiongelmaisille asiakkaille suunnattu osallistava ryhmätoiminta on osallistujien ja ohjaajien näkökul- masta vaikuttavaa? 2. Minkälaisia vaikutuksia ryhmätoiminnalla on koettu olevan? Tutkin siis, minkälaisen ryhmätoiminnan ryhmien osallistujat sekä ohjaajat kokevat toimivana ja vaikuttavana erityisesti osallisuuteen liittyen, ja millä tavoin ryhmätoiminta on osallistujiin vaikuttanut.

Vertailen myös ryhmiä keskenään.

Tutkimukseni kohteena olevat ryhmät kuuluivat osaksi Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskes- kuksen (ISO) aikavälillä 1.1.2018–31.12.2019 toteuttamaa ISO SOS -hanketta, jossa kehitettiin osallistavia menetelmiä ja tutkittiin niiden vaikuttavuutta (ISO SOS -hanke – Osallistuvat asi- akkaat ja vaikuttavat kokeilut sosiaalityössä). Hankkeeseen osallistuivat osatoteuttajina Etelä- Savon ja Kainuun sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymät, Itä-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymä sekä Pieksämäen kaupunki. Hanke sai Euroopan unionin ESR-rahoitusta. ISO SOS -hankkeessa kehitettiin sosiaalityön asiakastyöskentelyä ryhmätoiminta-, mittari- ja jal- kautumiskokeiluilla sekä dialogisten taitojen valmennuksella. Erilaisia ryhmiä järjestettiin hankkeen toiminta-alueella 16, ja niissä oli yhteensä 88 osallistujaa. Ryhmissä keskityttiin esimerkiksi hahmoterapiaan, valokuvaukseen, kokkailuun, eläinavusteisuuteen, luonnossa olei- luun, kädentaitoihin tai hyvinvointiin. (ISO 2020a.) Asiakkaiden tulosyy ryhmiin oli sosiaalinen kuntoutus tai kuntouttava työtoiminta (ISO 2020b, 17).

(6)

Sain mahdollisuuden tutkia ryhmätoiminnan vaikuttavuutta haastattelujen ja havainnoinnin avulla kahdessa ISO SOS -hankkeen ryhmässä. Kyseiset ryhmät olivat suunnattuja aikuissosi- aalityön asiakkaille, joilla oli alkoholiongelmaa, ja joiden ajateltiin voivan hyötyä osallistavasta ryhmätoiminnasta. Yhteisiä tavoitteita ryhmissä olivat osallisuus ja elämänhallinta. Ryhmät toimivat Itä-Suomen alueella kevään ja kesän 2019 aikana. Ryhmien osallistujat olivat noin 45–

65-vuotiaita miehiä. Ryhmä 1, jossa tein ensiksi haastattelut, toimi pienellä paikkakunnalla, ja ryhmän tavoitteena oli osallisuuden ja elämänhallinnan lisäksi hyvinvointi. Kaikki ryhmän osallistujat olivat eläkkeellä, ja monilla heistä oli liikuntarajoitteita. Ryhmä toimi helmikuusta kesäkuuhun, ja tapaamisia oli kerran kuussa, yhteensä viisi kertaa. Tapaamisissa oli pääsään- töisesti viisi osallistujaa. Ryhmän ohjelmaan kuului jokakertainen ruokailu, pelailua, yhdessä- oloa, hyvinvointiin liittyviä vierailijaluentoja sekä käsihoito. Ryhmä 2 toimi puolestaan keski- suuressa kunnassa, ja kyseisen ryhmän tavoitteena oli osallisuuden ja elämänhallinnan ohella erityisesti sosiaalisen toimintakyvyn parantaminen. Ryhmäläiset olivat työttömiä ja kuntoutu- jia. Ryhmään vakiintui kolmen osallistujan porukka.Ryhmä kokoontui kerran viikossa huhti- kuusta syyskuuhun, yhteensä 22 kertaa. Osallistujat ja ohjaajat suunnittelivat yhdessä ryhmän ohjelman, johon kuului etenkin ruoanlaittoa ja ruokailua, ulkoilua, pelailua, puutöitä sekä uusiin toimintoihin tutustumista. Ryhmissä oli siis jonkin verran yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja.

Kiinnostuin tutkimaan aikuissosiaalityön ryhmätoiminnan vaikuttavuutta, koska kandidaatin tutkielmani aiheena oli ollut aikuissosiaalityön vaikuttavuus, ja kuultuani mahdollisuudesta liit- tää pro gradu -tutkielmani samaan aiheeseen liittyvään hankkeeseen, innostuin heti. Kandidaa- tin tutkielmani ja myös pro gradu -tutkielmani aiheen valinta pohjautui mielenkiintooni aikuis- sosiaalityötä kohtaan. Olen ollut aikuissosiaalityössä kahdesti harjoittelussa ja valmistumiseni jälkeen haluaisin mennä sinne töihin. Vaikuttavuutta halusin tutkia aiheen ajankohtaisuuden vuoksi ja myöskin siksi, että tahtoisin tulevana sosiaalityöntekijänä tehdä työtä mahdollisimman vaikuttavasti. Tutkin kandidaatin tutkielmassani kirjallisuuskatsauksena erityisesti sitä, minkälaiset käytännöt ja menetelmät ovat vaikuttavia aikuissosiaalityössä. Tutkielmani tulok- sena oli, että vaikuttavia aikuissosiaalityön käytäntöjä ja menetelmiä ovat etenkin hyvä ja dialoginen vuorovaikutus, asiakkaan osallistaminen, tavoitteellinen ja suunnitelmallinen työsken- tely, oman työskentelyn reflektointi, motivoiva haastattelu, ryhmätoiminta, palveluohjaus sekä asiakassuunnitelma. Ryhmätoiminta ja osallistaminen ovat siis myös kandidaatin tutkielmani tulosten perusteella vaikuttavia sosiaalityön menetelmiä, ja ne ovat lisäksi melko ajankohtaisia aiheita sosiaalityössä, ja siksikin asiaa oli kiinnostavaa tutkia tarkemmin. Oli myös kiinnostunut tutkimaan erityisesti asiakkaiden näkökulmaa sosiaalipalveluihin liittyen.

(7)

Aikuissosiaalityön ryhmätoiminnan vaikuttavuuteen liittyen on tehty jossain määrin tutkimusta ja myös pro gradu -tutkielmia, joissa on saatu rohkaisevia tuloksia ryhmätoiminnan toimivuu- desta. Tutkimukset vaikuttaisivat painottuneen ehkä enemmän nuorten kuin vanhempien asiakkaiden parissa tehtävään ryhmätoimintaan. Taustoitan tässä tutkielmassa aluksi tutkimusaihet- tani esittelemällä teoriatietoa ja tutkimusta liittyen aikuissosiaalityöhön, osallisuuteen, ryhmä- toimintaan, alkoholiongelmaan ja vaikuttavuuteen, jotka ovat tutkielmani keskeisiä käsitteitä.

Osallisuus oli ISO SOS -hankkeen sekä ryhmien tavoite ja se on myös yhteiskunnallisesti ajankohtainen aihe, joten keskityin teoriaosuudessa siihen melko paljon. Kaikki tutkielman keskeiset käsitteet ovat toisaalta kytköksissä toisiinsa. Teoriatiedon jälkeen esittelen tutkimusaineis- toa, valitsemaani tutkimusmenetelmää sekä tutkimusprosessin kulkua. Lopuksi kerron tutkimukseni tuloksista ja johtopäätöksistä. Pohdin myös tutkimuksen luotettavuutta, pätevyyttä sekä merkitystä.

(8)

2 TUTKIMUSAIHEEN TAUSTOITTAMINEN JA TEORIAPOHJAN ESITTELY

2.1 Aikuissosiaalityö

Aikuissosiaalityö on hyvin moninaista ja jatkuvasti muotoutuvaa. Aikuissosiaalityöllä ja perus- sosiaalityöllä tarkoitetaan yleensä sosiaalitoimistoissa tehtävää aikuisväestöön keskittyvää so- siaalityötä. Saatetaan puhua myös työikäisten palveluista, mitä joskus pidetään selkeärajaisem- pana. Aikuissosiaalityöhön liittyy osaltaan kunnallinen sosiaalityö, muutossosiaalityö, kuntouttava sosiaalityö sekä voimaannuttavat ja valtaistavat työotteet. Viime vuosien keskeisiä paino- tuksia aikuissosiaalityöhön liittyen ovat olleet aktivointi, kuntouttava työtoiminta, työvoiman palvelukeskukset sekä kuntien työllistämisvelvoitteet. (Karjalainen 2017, 247, 250.) Aikuis- sosiaalityön sisältö vaihtelee usein kunnittain: esimerkiksi asiakkuuden rakenne, asiakkaiden ongelmat, sosiaalityön menetelmät, resurssit ja säännöt voivat olla hieman erilaisia (Poikela 2010, 6, 17). Aikuissosiaalityö on käsitteenä melko uusi suomalaisessa keskustelussa. Heikossa taloudellisessa tai sosiaalisessa tilanteessa olevien aikuisten auttamiseksi on kuitenkin työsken- nelty sosiaalityön alkuajoista lähtien. (Kivipelto & Karjalainen 2012, 153.)

Aikuissosiaalityön ilmiö on siis ollut olemassa kauan, mutta vasta 2000-luvulla se on muodos- tunut erityiseksi keskusteluteemaksi ja kehittämisen kohteeksi. Elämänkaarimallin mukaisesti aikuissosiaalityö voidaan rajata kuuluvaksi lapsuuden/nuoruuden ja vanhuuden palveluiden vä- liin. Aikuisten kanssa tehtävää sosiaalityötä toteutetaan kuntien sosiaalitoimistojen ohella myös etenkin julkisissa erityispalveluissa, sosiaalialan järjestöissä ja diakoniatyössä. Aikuisten sosi- aalipalveluissa kunnalla voi olla usein tilaajan rooli, ja palvelut tuottaa esimerkiksi jokin jär- jestö. Aikuissosiaalityön keskeisiin ongelma-alueisiin kuuluvat köyhyys, työttömyys, asunnot- tomuus sekä mielenterveys- ja päihdeongelmat. (Jokinen & Juhila 2008, 7–9.) Eritysesti Itä- Suomessa, jossa tämän tutkielman kohteena olevat ryhmät sijaitsivat, on muuta maata enemmän haasteita liittyen työikäisten määrän vähenemiseen, fyysiseen ja psyykkiseen sairastavuuteen, työkyvyttömyyteen, rakenteelliseen työttömyyteen sekä pienituloisuuteen. Ratkaisukeskeinen ja voimavaroja esiintuova työskentely, yhteisöllisyys sekä kolmannen sektorin toiminnan lisää- minen on nähty mahdollisuuksina, joiden avulla alueen aikuisväestön hyvinvointia voisi parantaa. (Koskinen 2019, 25–27.)

(9)

Suomen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän toimijoiden ja organisaatioiden kokonaisuutta ei ole aina helppo hahmottaa. Erilaisia projektimaisia palveluja myös syntyy yhä enemmän.

Palveluohjaus onkin yksi aikuissosiaalityön tärkeä työote, jossa työntekijä huolehtii, että asiakas tietää hänelle kuuluvista sosiaaliturvaetuuksista ja palveluista, ohjaa niiden hakemisessa, ja tarvittaessa voi järjestääkin niitä. Aikuissosiaalityöhön voidaan nähdä kuuluvan myös suunnitelmallinen ote, johon liittyy huolellinen asiakkaan tilanteen arviointi, sen pohjalta asetetut muutostavoitteet, sekä välineiden valinta tavoitteiden saavuttamiseksi. Aikuissosiaalityössä kä- sitellään usein asiakkaan taloudellista tilannetta, työtä ja koulutusta, asumisasioita, terveyttä ja kuntoutumista, päihdeongelmia sekä erilaisia kriisejä. Tarveharkintaisuus liittyy keskeisesti ai- kuissosiaalityön toimintaan, eli sosiaalityöntekijä päättää harkintansa mukaisesti asiakkaalle tarjottavista etuuksista tai palveluista. (Juhila 2008, 14, 17, 20, 24, 45.) Työmenetelminä ai- kuissosiaalityössä voidaan käyttää esimerkiksi motivoivaa haastattelua tai parityöskentelyä.

Melko yleistä on tehdä yhteistyötä eri tahojen, kuten työvoimahallinnon, vuokranantajien, asu- misneuvojien sekä asiakkaan lähiverkoston kanssa. Moniammatillinen yhteistyö, tiivis asiakas- suhde sekä ryhmä- tai vertaistukitoiminta, kurssit ja työpajat koetaan sosiaalityöntekijöiden nä- kökulmasta hyvinä toimintamuotoina monille asiakkaille. (Jouttimäki & Kangas 2011, 178.)

Elämän moninaisten ongelmien ratkaiseminen sekä toimeentulotuen myöntäminen liittyvät yleensä vahvasti aikuissosiaalityöhön. Toimeentulotukityö on tosin vähentynyt perustoimeen- tulotuen siirryttyä Kelan vastuulle vuoden 2017 alussa, harkinnanvaraisen toimeentulotuen jää- den edelleen sosiaalitoimeen. Kuntouttavan sosiaalityön työorientaatio onkin lisääntynyt ai- kuissosiaalityössä toimeentulotukityön vähentyessä. Kuntouttavaan sosiaalityöhön liittyy monialainen ja verkostoituva työtapa sekä yhteisöllisen, rakenteellisen ja yksilön näkökulman sa- manaikainen huomiointi. Ammattikäytäntöinä ja työmenetelminä siinä voidaan käyttää esimerkiksi psykososiaalista työtä, voimaannuttavia työotteita, tilannearvioita sekä palveluja akti- vointisuunnitelmia. (Karjalainen 2017, 248, 251, 254–255, 257–259.) Kuntouttavan sosiaali- työn osaamista on asiakkaan arjessa selviämisen tukeminen, keskusteluapu, verkostotyö, palveluohjaus sekä toimintakyvyn ja sitä kautta työkyvyn vahvistaminen (Karjalainen & Karjalai- nen 2007, 145).

Kuntouttavan sosiaalityön käsite tuli suomalaiseen keskusteluun 2000-luvulla (Karjalainen 2012, 163). Sen taustalla oli 1990-luvun laman jälkeinen aktivointipolitiikka ja sosiaalityön kehittäminen. Kuntouttava sosiaalityö eli empowering social work on sekä sosiaalityön orien-

(10)

taatio että erikoistumiskoulutuksen ala. Käsite ei näy ehkä niin hyvin vielä sosiaalityön käytän- nössä, ja sen sijasta saatetaankin puhua muutossosiaalityöstä tai ihan vaan aikuissosiaalityöstä.

(Puromäki ym. 2016, 11–12.) Erikoistumiskoulutuksen järjestäjä Sosnet yliopistoverkosto kertoo verkkosivuillaan, että kuntouttava sosiaalityö on monimuotoista muutostyötä. Siinä korostetaan voimaantumista, valtaistumista, voimavarakeskeisyyttä, toimijuutta, täysivaltaisuutta, osallisuutta, vastuullisuutta, kulttuuristen erojen kunnioittamista sekä elämän näköalojen avaa- mista. Kuntouttava sosiaalityö voi auttaa esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyyden tai työkyvyttö- myyden haasteisiin. Tarkoituksena on parantaa asiakkaiden omaehtoista selviytymistä, elämän- laatua ja elämänhallintaa, ehkäistä syrjäytymistä, sekä tukea hyviä elämänvalintoja ja täysival- taista kansalaisuutta. (Sosnet yliopistoverkosto 2020a.)

Aikuissosiaalityössä on tarkoituksena, että asiakas ja työntekijä määrittelevät yhdessä työsken- telyn tavoitteet, ja seuraavat asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Sosiaalityön kohde on yleensä yksilön ja ympäristön väliseen suhteeseen liittyvä asia, tilanne tai olosuhde; siinä näh- dään siis olevan muutoksen tarve, johon työssä pyritään vaikuttamaan. Sosiaalityön tavoitteeksi voidaan kuvata arkielämän sujuvuuden ja elämänhallinnan tukeminen tai pitäminen ennallaan.

Sosiaalityön menetelmillä tarkoitetaan niiden toimenpiteiden kokonaisuutta, joilla sosiaalityötä toteutetaan. Työntekijän ja asiakkaan näkemys siitä, mikä on työskentelyn kohde, ohjaa menetelmien valintaa. Jos ongelmat nähdään yksilöstä johtuviksi, käytetään yksilöä tukevia mene- telmiä. Yhteiskunnallisiin ja yhteisöllisiin syihin edellytetään puolestaan rakenteellisen sosiaa- lityön, tutkimus- ja kehittämistoiminnan sekä tiedotus- ja vaikuttamistoiminnan menetelmiä.

(Kivipelto & Karjalainen 2012, 153.)

Myös eettiset arvot ovat lähtökohtana niin aikuissosiaalityön, kuin muunkin sosiaalityön toi- minnalle. Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry:n (2017, 7) Sosiaalialan ammattihenkilön eettisissä ohjeissa kerrotaan ammattieettisistä ohjeista, joita kaikessa sosiaa- lityössä tulisi noudattaa; ne toimivat sosiaalityön arvopohjana. Sosiaalialan eettisiin periaattei- siin kuuluu jokaisen ihmisen ainutlaatuisen kokonaisuuden huomioiminen, arvostava vuorovaikutus ja luottamus, epäoikeudenmukaisten toimintatapojen ja käytäntöjen sekä syrjinnän vas- tustaminen, erilaisuuden hyväksyminen, ihmisen voimavarojen ja vahvuuksien huomioon ottaminen, yhdenvertaisuus, itsemääräämisoikeus ja osallisuus, ihmisen oikeus ilmaista tunteitaan ja kielteisiä kokemuksiaan, sekä oikeus osuuteen voimavaroista. Kansainvälinen sosiaalityön määritelmä (IFSW 2014) toimii osaltaan aikuissosiaalityön toiminnan perustana. Määritelmän mukaan sosiaalityön tavoitteena on edistää sosiaalista muutosta, kehitystä ja koheesiota, sekä

(11)

voimavaraistaa ja valtaistaa ihmisiä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet, kollektii- vinen vastuu sekä erilaisuuden kunnioittaminen ovat keskeisessä asemassa. Sosiaalityössä au- tetaan ihmisiä elämän haasteissa ja pyritään lisäämään hyvinvointia.

Sosiaalihuoltolain lisäksi laki kuntouttavasta työtoiminnasta, laki toimeentulotuesta sekä päih- dehuoltolaki ovat aikuissosiaalityöhön keskeisesti liittyviä lakeja. Kunnallinen aikuissosiaali- työ on lakisääteistä, ja näin ollen oikeudellinen osaaminen, lakien tunteminen ja niiden sovel- tamisen hallitseminen kuuluvat aikuissosiaalityössä tarvittavaan asiantuntemukseen. Yleensä aikuissosiaalityönä pidetäänkin lakisääteistä, kunnallisessa sosiaalitoimistossa tehtävää aikuis- väestön sosiaalityötä. Kuitenkin aikuissosiaalityötä voidaan nähdä olevan myös esimerkiksi moniammatillinen työskentely työvoiman palvelukeskuksissa, päihdetyössä, kriminaalihuol- lossa, terveydenhuollossa, mielenterveystyössä ja maahanmuuttajatyössä. Sosiaalinen kuntoutus liittyy osaltaan aikuissosiaalityöhön. (Juhila 2008, 22–35.) Aikuissosiaalityössä on läsnä sekä tuki että kontrolli, mikä saattaa aiheuttaa joskus ristiriitaa työskentelyyn (Jokinen 2008, 138). Haasteena työssä ovat myös suuret asiakasmäärät, mikä voi johtaa pelkkään akuuttiasioi- den hoitamiseen suunnitelmallisen työskentelyn jäädessä vähemmälle (Jouttimäki & Kangas 2011, 173). Resurssien puutteen vuoksi asiakasta ei ehkä ole aikaa kohdata kasvokkain ja miet- tiä tämän kokonaistilannetta. Perheettömät aikuisasiakkaat saatetaan joskus priorisoida vähem- män tärkeiksi kuin perheelliset. Mahdollisesti ajatellaan, että vain kolmannella sektorilla, kuten diakonia- tai projektityössä, on aikaa paneutua asiakkaan asiaan kokonaisvaltaisesti. (Välimaa 2008, 192–193.)

Sosiaalityöntekijät näkevät kuitenkin asiakaslähtöisyyden, universaalisuuden sekä voimaannut- tamisen tärkeinä lähtökohtina aikuissosiaalityössä. Asiakaslähtöisyys voi näkyä esimerkiksi si- ten, että asiakkaiden tarpeet ja toiveet huomioidaan siinä, missä tapaamiset järjestetään ja mitä palveluja tarjotaan. Sosiaalityön palveluita olisi tarjottava universaalisti kaikille niitä tarvitse- ville. Aikuissosiaalityössä tulisi keskittyä asiakkaiden voimaannuttamiseen normaaliin elä- mään, ja olisikin panostettava psykososiaalisen tuen antamiseen pelkän taloudellisen tuen sijasta. Tavoitteellinen muutostyö ja osallisuuden kehittäminen nähdään myös tärkeinä asioina.

On usein hyvä, että työntekijä on pitkään asiakkaan tukena. Joskus työntekijä voi esimerkiksi olla ainoa työssäkäyvä ja päihteetön ihminen päihdeongelmaisen asiakkaan elämässä, ja näin ollen tärkeä tuki hänelle. (Jouttimäki ym. 2011, 187–188, 190.) Sosiaalityössä olennaisena tai- tona työntekijät kokevat asiakkaan aidon kuuntelemisen, ajan antamisen ja läsnäolon. Tämä

(12)

lisää asiakkaan motivoitumista. Myös ihmisen mahdollisuuksiin keskittyminen, ennakkoluulot- tomuus, tilanneherkkyys, katsekontakti, tervehtiminen, etunimen käyttö, tilanteeseen sopiva kielenkäyttö ja kehonkieli ovat tärkeitä asioita. Jossain muualla kuin toimistossa tapaaminen voi olla usein asiakkaille helpompaa ja luontevampaa. Asiakaspalautteen keräämistä pidetään myös tärkeänä, jotta tiedetään, millaisen toiminnan asiakas itse kokee hyödylliseksi. Asiakas- lähtöisyyttä olisikin kehitettävä sosiaalityössä yhdessä asiakkaiden kanssa. (Pyhäjoki & Koski- mies 2015, 164–168, 171.)

Aikuissosiaalityön keskeinen tehtävä on edistää työelämän ulkopuolella olevien työikäisten ihmisten osallisuutta, sekä turvata yhteiskunnan sosiaalista eheyttä. Asiakkaiden omaa asiantuntemusta ja asiakasosallisuutta olisi hyödynnettävä vielä enemmän työskentelyn lähtökohtana ja palvelujen kehittämisessä. Myös yhteisösosiaalityötä ja jalkautuvaa toimintaa olisi hyvä olla yhä enemmän. Aikuissosiaalityön ajankohtaisiin kehittämiskohteisiin kuuluu osaltaan työn pe- rustehtävän, paikan, kohteen ja roolin selkeyttäminen. Toimintatapoja, osaamista ja metodi- suutta tulisi myös kehittää. Vaikuttavuus olisi vakiinnutettava palvelutoimintaa läpäiseväksi ra- kenteeksi. Osaamisen johtaminen, työhyvinvointi, työssä jaksaminen sekä asiantuntijuus tulisi varmistaa. Kumppanuuksia ja monialaista osaamista olisi hyödynnettävä palvelukokonaisuuk- sissa. Lisäksi sosiaalityön paikkaa ja toimintamahdollisuuksia olisi vahvistettava sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiossa. (Karjalainen ym. 2019, 3, 20.)

2.2 Osallisuus

2.2.1 Mitä osallisuudella tarkoitetaan ja miten sitä voidaan tukea?

Osallisuuden käsite on osaltaan moninainen. Se voidaan jaotella riittävään toimeentuloon ja hyvinvointiin eli taloudelliseen osallisuuteen (having), valtaisuuteen ja toimijuuteen eli toimin- nalliseen osallisuuteen (acting), sekä yhteisöihin kuulumiseen ja jäsenyyteen eli yhteisölliseen osallisuuteen (belonging). (Raivio & Karjalainen 2013, 16.) Osallisuuteen liittyviä käsitteitä ovat ainakin osallistuminen, vaikuttaminen, kuuluminen, liittyminen, yhteisyys, suhteissa ole- minen sekä mukaan ottaminen. Osallisuutta on kuuluminen johonkin, missä on yhteys hyvinvointia tuottaviin asioihin ja vuorovaikutussuhteisiin, jotka lisäävät merkityksellisyyttä elä- mään. Osallisuuteen liittyy osaltaan se, että pystyy vaikuttamaan omaan elämäänsä ja myös yhteisiin asioihin, kuten erilaisiin yhteisöihin, palveluihin sekä yhteiskuntaan. (Isola ym. 2017,

(13)

3, 5.) Ihmisen osallisuutta siis lisää, kun hänellä on aktiivinen rooli yhteisössä ja mahdollisuus vaikuttaa asioissa (Mönkkönen 2018, 159). Sosiaalinen osallisuus on ihmisen vuorovaikutusta häntä ympäröivään maailmaan, jonka osa hän on. Osallistumisella tarkoitetaan puolestaan usein osallisuutta konkreettisempaa toimintaa, kuten osallistumista erilaisiin aktiviteetteihin. Sosiaa- lisen osallisuuden kautta mahdollistuu osallistuminen eri elämänalueille, mutta toisaalta osallistuminen voi johtaa sosiaaliseen osallisuuteen. (Härkäpää & Järvikoski 2018, 199, 207)

Osallisuuden (participation, inclusion) lisääminen ja osallisuuden vastakohdan, eli marginali- saation tai syrjäytymisen (marginalization, exclusion) vähentäminen ovat ajankohtaisia poliit- tisia teemoja ympäri Eurooppaa. Sosiaalipalvelut ovat tässä tärkeässä asemassa. Ne saattavat joskus toimia ihmisen ainoana kanavana yhteisöihin ja yhteiskuntaan kuulumiseen. Osallisuutta voivat heikentää esimerkiksi työttömyys, pienituloisuus, kouluttautumattomuus sekä maahan- muuttajatausta. (Matthies 2014, 3, 5, 8–10.) Osallistamisessa tärkeää on, että marginalisoitujen yksilöiden ja ryhmien ääni saadaan kuuluviin, että he voivat vaikuttaa asioihin. Yhteistoiminta sosiaalityöntekijöiden, asiakkaiden ja myös tutkijoiden välillä olisikin suotavaa. (Uggerhøj 2014, 279, 289.) Myös tämän tutkielman kautta asiakkaiden ääntä on pyritty tuomaan esiin.

Uggerhøj (2014) kertoo sosiaalityöntekijöiden roolin olevan haastava, koska heidän tulee pyr- kiä tukemaan asiakasta, mutta huomioida samalla niukat resurssit. On tärkeää, että osallistava toiminta tehdään asiakkaiden omista tarpeista lähtöisin, koska voi muuten olla, etteivät he mo- tivoidu toimintaan ja näin ollen hyödy siitä. Työntekijän tulee tiedostaa valta-asemansa suhteessa asiakkaaseen, ja onkin pyrittävä muodostamaan luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta asiakkaassa. (emt., 283–285.)

Osallisuuteen liittyy osaltaan toimijuuden käsite (Mönkkönen 2018, 159). Toimijuus on ihmi- sen toimintaa suhteessa tilanteisiin, ympäristöihin ja rakenteisiin. Se edellyttää ymmärrystä oman toiminnan vaikutuksesta asioiden saavuttamiseen. (Tuusa ym. 2018, 129–130.) Ihmisen toimijuuteen vaikuttavat hänen tahtonsa, kykynsä ja mahdollisuutensa vaikuttaa omaan elä- mään. Elämänkulku, sosiaaliset suhteet, ympäristön antamat mahdollisuudet ja käsitys omista mahdollisuuksista määrittävät myös toimijuutta. Ammattilaiset voivat vaikuttaa asiakkaan toimijuuteen esimerkiksi uskomalla tämän kykyihin. Näistä uskomuksista voi tulla ikään kuin it- seään toteuttavia ennusteita. Negatiivisessa tapauksessa tällainen tilanne voi olla, jos asiakas vaikka määritellään vain ongelmiensa kautta, ja tällöin hän saattaa alkaa itsekin määritellä iden- titeettiänsä muiden odotusten mukaisesti. Toimijuuteen liittyy lisäksi voimaantuminen ja val-

(14)

taistuminen, empowerment. (Mönkkönen 2018, 157, 159, 169.) Empowermentilla viitataan nä- kemykseen, että ihmisillä on vahvuuksia, potentiaalia ja kykyjä ratkaista elämäntilanteitaan sekä vaikuttaa yhteiskuntaan, ja työntekijä voi tukea siinä prosessissa asiakasta. Yhteistoiminta on oleellista. Asiakkaalla on omien elämänkokemustensa tuomaa asiantuntijuutta, jota voidaan hyödyntää palvelujen kehittämisessä ja asiakkaan oman elämän suunnan löytämisessä ratkai- sukeskeisesti, ja näin asiakkaan oma ääni tulee kuuluviin. (Videmšek 2014, 63, 71–73.) Kun tuodaan esiin, että asiakkaalla on itselläänkin monenlaista asiantuntemusta, voi hänen itseluot- tamuksensakin lisääntyä. Empowerment, asiakkaiden voimaannuttaminen/valtauttaminen, tuo asiakkaille osallisuutta. (Uggerhøj 2014, 286.)

Ihmisen pystyvyyteen ja kyvykkyyteen saavuttaa hyvinvointia vaikuttavat monet asiat, kuten fyysinen ja psyykkinen toimintakyky sekä sosiaaliset hierarkiat. Vaikka siis periaatteessa sa- moja asioita ja mahdollisuuksia olisi tarjolla kaikille, ei kaikilla ole samanlaisia kykyjä tavoi- tella näitä asioita. Ihmisen vapaa toimijuus (agency) on sitä, että tämä pystyy tavoittelemaan ja saavuttamaan arvokkaina pitämiään asioita; että hänellä on siihen mahdollisuus, joko itsenäi- sesti tai jonkun toisen avustuksella. Kaikki nämä arvokkaina pidetyt asiat eivät toisaalta välttä- mättä tuota hyvinvointia. Toimijuus voi toteutua myös yhteisöissä, kun tavoitellaan yhdessä yhteisölle arvokkaita asioita. Toimijuuden kokemus on tärkeä, koska se saa ihmiset motivoitu- maan asioista. Vapaan toimijuuden kautta ihmiset voivat vaikuttaa myös yhteiskunnallisiin asioihin. Kun yksilöt toteuttavat toimijuuttaan, pystyvyyttään ja kyvykkyyttään saavuttaakseen omaa ja muiden hyvinvointia, lisää se heidän tyytyväisyyttään enemmän, kuin jos he vain luot- taisivat onneen tai ulkopuolelta tarjottuihin hyvinvointiohjelmiin. Jos ihmiset ymmärtävät, että heillä on pystyvyyttä ja kyvykkyyttä saavuttaa hyvinvointiin kuuluvia asioita, kuten terveyttä ja työtä, heillä on myös todennäköisemmin kykyä ja voimaa päättää mitä haluavat, ja saada se.

Kun ihmisillä on pystyvyyttä toimia, on heillä toisaalta myös enemmän vastuuta valinnoistaan ja hyvinvoinnin saavuttamisesta. (Crocker & Robeyns 2009, 68–71, 75, 78–79, 83–86.)

Asiakkaan toimijuuden, voimaantumisen ja osallisuuden tukemisessa tärkeää olisi pyrkiä dia- logiseen suhteeseen, jossa työntekijä ja asiakas yhdessä keskustelevat tavoitteista ja vaihtoeh- doista. Dialogisuudessa olennaista on vastavuoroisuus, jolloin kukin osapuoli voi vaikuttaa vuorovaikutukseen, ja pyrkimyksenä on yhteisymmärryksen rakentaminen. Dialogisuuden nä- kökulman mukaan ihmisille merkittävät asiat tapahtuvat ja tieto rakentuu sosiaalisissa kohtaa- misissa. Asiakastilanteissa on hyvä puhua hienotunteisesti ja sensitiivisesti, koska sanat voi-

(15)

daan ymmärtää eri tavoin. Ihmisen toiseus on syytä tunnustaa. Dialogisessa kohtaamisessa ihmiset resonoivat, peilaavat toistensa tunteita ja ikään kuin virittyvät keskenään samalle tasolle katseen, eleiden, äänen ja kosketuksen kautta. Ammattilainenkin voi välillä olla vähemmän vi- rallinen ja kohdata asiakkaan omana persoonanaan, ihmisenä. Nauru ja huumori ovat tärkeitä;

ne tasa-arvoistavat ihmisiä ja antavat tilaa ideoille. Dialogiselle kohtaamiselle tarvitaan luotta- muksellinen suhde. Asiakkaan ongelman, kuten päihteiden käytön puheeksi ottamisessa on huomioitava sopiva ajoitus, ja on hyvä, jos saadaan asiakas itse määrittelemään huolensa. Täy- dellistä yhteisymmärrystä voidaan tuskin koskaan saavuttaa, ja tavoitteena onkin riittävän hyvä yhteisymmärrys. Keskusteluyhteyden ja tasavertaisen suhteen luominen on tärkeämpää kuin asiantuntijakeskeinen ongelmien analysointi tai toisaalta asiakaskeskeinen asiakkaan näkökul- man ylikorostuminen. Yhteisen hämmästyksen hetket ovat hyväksi. Aidossa kohtaamisessa on oltava kiinnostunut toisen näkökulmasta sekä valmis myös kyseenalaistamaan oma näkemys.

(Mönkkönen 2018, 107–116.)

Dialogisessa kohtaamisessa alkuvaihe on tärkeä, koska siinä luodaan ensivaikutelma ja luottamus, ja silloin on hyvä antaa toiselle tilaa. Luottamuksen rakennuttua voi jo alkaa haastaa nä- kemyksiä. Lopulta saattaa syntyä uusia ideoita ja riittävä yhteisymmärrys, kun on rohkeutta astua tuntemattomalle tietämättömyyden alueelle, ja pyrkiä ymmärtämään myös toisen näkö- kulmaa. Dialogisuudessa ihmiset nähdään aktiivisina toimijoina ja vuorovaikutus ikään kuin tanssina, johon kutsutaan toisia osapuolia, tai yhteisenä tarinana, jota rakennetaan. Dialogisuus on tavallaan jyrkän asiantuntija- tai asiakaskeskeisyyden ääripäiden välillä, ja toimitaan siis molempien osapuolten ehdoilla, ja voidaankin puhua myös yhteisasiantuntijuudesta. Yhteistoi- minta ja sen tuoma turvallisuus luovat mahdollisuuden epävarmuuden sietämiselle ja uusien perspektiivien rakentumiselle. On tärkeää myös uskaltaa puuttua asiakkaan asioihin silloin, kun se on hänen hyvinvointinsa kannalta välttämätöntä. Dialoginen vuorovaikutus auttaa asiakkaan motivoinnissa. Sisäistä motivaatiota ja toimijuutta lisää se, kun tekee itse valintoja ja kantaa vastuuta. Esimerkiksi asetettujen tavoitteiden on hyvä olla asiakkaan itsensä määrittelemiä ja sopivan haastavia. Sellainen tekeminen koetaan yleensä tärkeäksi, jota pidetään tarpeellisena ja merkityksellisenä yhteisössä. Elämäntapamuutoksessa auttaakin usein kuuluminen johonkin sosiaaliseen yhteisöön; tällainen on esimerkiksi vertaisryhmä, joka aikaansaa mielekästä teke- mistä ja rutiineja elämään, ja jatkossa esimerkiksi päihteistä irtautunut henkilö voi alkaa autta- maan muita samassa ryhmässä. (emt., 118–121, 162, 164–165, 168, 208–209.)

(16)

Vuorovaikutus saattaa joskus olla ikään kuin peliä, jolloin voi esiintyä vastakkainasettelua, jän- nitteisyyttä ja kilpailua. Erityisesti päihdetyön asiakassuhteissa tällaista pelaamista saattaa tapahtua. Olisikin tärkeää tavoitella yhteistyösuhdetta, jossa työskennellään yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, ja yhdessä etsitään keinoja muutokseen. Yhteistoiminnan tasolla mukana on lisäksi keskinäinen luottamus ja sitoutuminen asiaan, jolloin kontrollia ei tarvita, ja dialoginen vuorovaikutus mahdollistuu. Luottamus voi näyttäytyä asiakkaan näkökulmasta myös kunnioi- tuksena, ystävyytenä, kiintymisenä, ymmärtämisenä ja yhteisinä kokemuksina. Usein saatetaan ajatella, että on epäammatillista luoda liian läheistä suhdetta asiakkaaseen, mutta jos ei yhtään uskalla laittaa itseään likoon, voi suhde jäädä liian viileän kliiniseksi. (Mönkkönen 2018, 126, 129, 131–133, 135.) Esimerkiksi lähiöasukkaille suunnatun yhteisövalmennuksen pohjalta on todettu, että osallistujien kunnioittava ja arvostava kohtaaminen johtavat heidän voimautumi- seensa ja valtautumiseensa. He kokevat tulevansa nähdyiksi ja uskaltautuvat enemmän vuorovaikutukseen muiden kanssa. Myös rutiinien löytyminen edistää yhteisöön liittymistä ja auttaa elämänhallinnassa, ja usko omiin kykyihin kasvaa. (Siirto 2015, 314.)

Osallisuuden edistämiseksi on viime vuosina toteutettu monia hankkeita. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä Innokylän verkkosivuille on koottu erilaisten hankkeiden kautta saatuja tuloksia. Innokylän verkkosivuilla on kuvattu esimerkiksi Ryhmätoiminta toimintavalmiuksien vahvistajana -toimintamalli. Se on kohdistettu syrjäytymisvaarassa oleville henkilöille ylläpi- tämään ja lisäämään heidän osallisuuttaan, toimintavalmiuksiaan sekä työelämätaitojaan. Toi- minta on osallistujalähtöistä ja matalakynnyksellistä mielekästä tekemistä. Ohjelmaan kuuluu esimerkiksi ruokailua ja ruoan valmistusta, käsitöitä, musisoimista, asiantuntijaluentoja, ohjausta esimerkiksi tietotekniikka- ja sosiaaliasioissa, tutustumiskäyntejä, kursseja, tapahtumia ja yhdessäoloa. Toiminnan on koettu lisäävän osallisuutta ensinnäkin osallistumisen matalan kynnyksen takia. Omia voimavaroja on voinut löytää ja vahvistaa turvallisessa ympäristössä muiden kanssa. Vertaistuki on auttanut saamaan uusia näkökulmia omaan tilanteeseen. Vasta- vuoroinen toiminta lisää myös merkityksellisyyden tunnetta. (Innokylä 2020b.) Vuosina 2017–

2019 toimineessa pääkaupunkiseudun PRO SOS -hankkeessa kehitettiin puolestaan leikillisyy- den ja pelillisyyden toimintatapoja sosiaalityössä. Leikillisyyden ja pelillisyyden todettiin lisää- vän hyvinvointia ja osallisuutta, tuovat esiin voimavaroja ja vahvuuksia, auttavat vuorovaikutusta ja vaikeidenkin asioiden käsittelyä, sekä mahdollistavat tasa-arvoista kohtaamista, uuden oppimista ja positiivisia kokemuksia yhdessäolosta. (Hytti 2019.)

(17)

Sosiaalisen osallisuuden edistämisen koordinaatiohankkeessa, Sokrassa, tutkittiin, minkälainen työttömien aktivointi on hyödyllistä heidän osallisuuteensa kannalta. Hankkeen mukaan aktivointi on osallistavaa ensinnäkin silloin, kun asiakas voi itse vaikuttaa toimenpiteiden suunnitteluun ja toteutukseen. Toiminnan tulee olla mielekästä ja tarkoituksenmukaista. Osallisuutta myös lisää se, jos osallistumisesta saa jotain aineellista etua. Ryhmään tai yhteisöön kuuluminen on usein tärkeää; siellä pääsee jakamaan kokemuksia sekä vaikuttamaan, ja saa sosiaalista tukea. Myös paikallisen elinympäristön hyväksi toimiminen lisää osallisuuden kokemusta. Asi- akkaan olisi toisaalta voitava saada tarvittaessa yksilökohtaistakin tukea ja palvelua. (THL 2020a.) Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Osallistavan sosiaaliturvan kokeilussa tavoit- teena oli puolestaan auttaa pitkäaikaistyöttömiä vähentämään riippuvuutta toimeentulotuesta sekä saavuttamaan hyvinvointia, osallisuutta ja työtä. Kokeilussa myös kehitettiin erilaisia in- terventioita ja mitattiin niiden vaikuttavuutta AVAIN-mittarilla. Asiakas ohjattiin esimerkiksi ryhmämuotoiseen sosiaaliseen kuntoutukseen, kehittäjäasiakastoimintaan, asiakasraatiin, asu- kastupaan tai kohtaamispaikkaan. Työntekijöiden mielestä kokeilu paransi asiakkaiden osallisuutta, hyvinvointia ja elämänlaatua. Asiakkaat olivat kokeilun myötä ohjautuneet enemmän ensisijaisten etuuksien piiriin, ja osa oli saanut myös töitä. Erityisesti yhteisöllisyyttä lisännyt ryhmätoiminta koettiin vaikuttavana. Työskentelyyn kaivattaisiin kuitenkin lisää resursseja ja yhteistyötahojen kanssa toiminnan sujuvoitumista, jotta jatkossakin voitaisiin tarjota osallistavaa toimintaa. (Koponen & Maksimainen 2019.)

Kehittäjäasiakastoiminta on yksi osallisuutta lisäävä toimintamuoto. Siinä pyritään ymmärtä- mään asiakkuutta työntekijöiden ja asiakkaiden yhteisen kehittämistoiminnan kautta. Asiakas- prosessien ja palvelutoiminnan haasteista ja kehittämistarpeista keskustellaan yhdessä. Kehit- tämistyö tukee samalla asiakkaiden vahvempaa kansalaisuutta. Sosiaalityön tavoitteena on toimia asiakaslähtöisesti ja tarjota kokonaisvaltaista tukea, mutta tällaisena työ ei aina näyttäydy;

asiakkaalle saatetaan tarjota vain sitä, mitä hän osaa pyytää. Vaikka yksittäisistä palveluista on paljon hyviä kokemuksia, saattavat laajat kokonaisuudet ja palveluprosessit olla asiakkaiden näkökulmasta hajanaisia ja sattumanvaraisia. Kehittäjäasiakkaat voivat tuoda esille tämänkal- taisia ongelmia sekä kehittämisehdotuksia niihin. Kyse ei ole vain asiakaspalautteesta, vaan asiakkaat osallistuvat myös muutoksien toteutukseen. Tällaista oman kokemuksen jakamista voidaan pitää osallistavana, voimaannuttavana ja valtaistavana. Kehittäjäasiakkaiden osallistumista on toteutettu esimerkiksi ryhmämuotoisen toiminnan kautta, jossa on kehitetty kansalais-

(18)

ten neuvontapalveluja sekä kohtaamispaikkoja. Myös sosiaalihuoltolain valmistelussa on hyö- dynnetty kehittäjäasiakkaita. Kehittäjäasiakastoimintaa on toteutettu sosiaalityön käytäntönä eri puolilla Suomea hankkeiden tukemana. (Niskala ym. 2015, 131, 134–135, 137–140.)

Kehittäjäasiakastoiminta sopii työskentelytavaksi erityisesti vaikeimpia elämäntilanteita koke- neiden asiakkaiden, kuten päihderiippuvaisten kanssa. Toiminta voi auttaa parantamaan asiakkaan ongelmatilannetta ja kehittää hänen toimijuuttaan sekä subjektiuttaan. Kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen kokemus on myös tärkeä. Työntekijätkin samalla oppivat, minkälainen toi- minta on asiakkaiden kannalta tarpeellista. (emt., 142, 144, 148.) Kansalais- ja asiakasraadit ovat osaltaan samankaltainen osallistava toimintamuoto, jossa pyrkimyksenä on päätösvallan hajauttaminen asukkaille ja yhteisöille sekä palvelun käyttäjien osallistaminen palvelujen suun- nitteluun. Raadeissa keskitytään pitkäkestoisten ryhmien sijasta ajallisesti rajattuun ryhmätyös- kentelyyn. Niissä voidaan käsitellä tietyn alueen ongelmia, ja sosiaalityöntekijä voi toimia or- ganisoijana näissä ryhmissä. Kansalais- ja asiakasraadeissa asiakkaat pystyvät vaikuttamaan esimerkiksi sosiaalipalveluiden kehittämiseen. Näin he voivat tuoda esiin omaa ääntään ja ko- kemustietoaan, ja tulla kuulluiksi. (Roivainen 2015, 186–189.)

PROMEQ – Osallistava terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen on Itä-Suomen yliopiston Vai- kuttavuuden talon vuosina 2016–2019 toiminut tutkimushanke, jossa kehitettiin vaikuttavia menetelmiä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisryhmien hyvinvoinnin ja terveyden edistä- miseen. Lisäksi hankkeessa pyrittiin kehittämään sosiaali- ja terveyspalvelujen julkisen, yksi- tyisen ja kolmannen sektorin yhteistyötä. (UEF 2020.) Menetelmänä hankkeessa käytettiin sosiaalista markkinointia; tavoiteltiin siis avointa ja osallistavaa keskustelua asiakkaiden ja sidos- ryhmien kanssa toiminnan sisällöistä sekä tavoitteista. Hankkeen lähtökohtana oli, että yhteiskunnan tulee tavoitella sosiaalista laatua, eli ihmisten sosioekonomista turvallisuutta sekä sosiaalista valtaistumista ja osallisuutta, sekä osaltaan eheää yhteiskuntaa, jossa on luottamusta ja välittämistä. Tällöin ihmisen oman toimijuuden edellytykset voivat vahvistua niin, että hänellä on mahdollisuuksia ja kykyjä tehdä hyviä valintoja terveytensä ja hyvinvointinsa kannalta. Yksi PROMEQ-hankkeen tuottama hyvä käytäntö on osallistava ryhmämuotoinen palveluohjaus yksin kotona asuville ikäihmisille. Toimintamallissa ryhmätapaamiset suunniteltiin yhdessä osallistujien kanssa. Ryhmät tapasivat viisi kertaa puolen vuoden aikana, ja jokaisessa tapaamisessa oli mukana palveluohjaaja, tutkija sekä 6–8 ikäihmistä. Ohjelmaan kuului tutustumiskäyntejä paikallisiin palveluihin sekä ohjausta liittyen muun muassa sote-asioihin, asumiseen ja hyvinvointiin. Ryhmässä painotettiin keskustelevaa ja tasavertaista ohjausotetta, vertaistukea sekä

(19)

vapaamuotoista yhdessäoloa ja keskustelua. Toiminnan seurauksena ikäihmisten yksinäisyys väheni, kun taas luottamus muihin, itsetuntemus sekä tietämys asioista lisääntyivät. He rohkais- tuivat lähtemään erilaisiin toimintoihin mukaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Ryhmätoiminta koettiin voimaannuttavana ja tulevaisuuden uskoa vahvistavana. Vertaistukea pidettiin tär- keänä. (Työkalupakki vaikuttavaan hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen 2020, 4–6, 8–11.)

2.2.2 Sosiaalinen kuntoutus osallisuuden edistäjänä

Sosiaalihuoltolain 17 §:ssä kerrotaan sosiaalisen kuntoutuksen tarkoittavan sosiaalityöllä ja so- siaaliohjauksella annettavaa tukea asiakkaan toimintakyvyn ja osallisuuden parantamiseksi sekä syrjäytymisen estämiseksi. Sosiaalisessa kuntoutuksessa selvitetään asiakkaan sosiaalinen toimintakyky ja kuntoutustarve, ja annetaan tarvittavia kuntoutuspalveluja. Arkipäivän toimin- noissa suoriutumisessa ja elämänhallinnassa voidaan antaa valmennusta. Ryhmätoiminta ja muu tuki sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ovat myös kuntoutuksen keinoja. (Sosiaalihuol- tolaki 2014/1301.) Aikuissosiaalityön ryhmätoiminta on siis osaltaan sosiaalista kuntoutusta.

Sosiaalisen toimintakyvyn vahvistaminen, osallisuuden edistäminen ja syrjäytymisen torjumi- nen ovat keskeisessä asemassa sosiaalisessa kuntoutuksessa. Ne eivät kuitenkaan kiinnity pel- kästään työelämään ja työkyvyn edistämiseen, vaan niiden voidaan nähdä merkitsevän moni- muotoisempaa yhteiskunnallista osallisuutta. Sosiaalisen kuntoutuksen tehtävänä on myös eh- käistä vajaakuntoisuutta, vähentää sosiaalisia haittoja, edistää yksilön suhdetta ympäristöön ja yhteiskuntaan sekä parantaa sosiaalisen vuorovaikutuksen edellytyksiä. Kuntoutuksen toteuttaminen on sosiaalihuollon vastuulla. Sitä kohdistetaan sekä syrjäytymisvaarassa oleviin että jo syrjäytyneisiin, kuten päihdeongelmaisiin. Sosiaalisessa kuntoutuksessa olisi tärkeää tunnistaa asiakkaan voimavarat sekä ottaa huomioon asiakkaan toiveet ja tarpeet tarjottavista palveluista.

(Väisänen 2018, 30–32, 35.)

Sosiaaliselle kuntoutukselle tuli lainmukainen määritelmä vuonna 2015, kun uudessa sosiaali- huoltolaissa (2014/1301) sosiaalisen kuntoutuksen todettiin olevan yksi sosiaalihuollon palvelu (Puromäki ym. 2016, 4). Sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä sosiaalisesta kuntoutuksesta on tullut oma kuntoutuspalvelujen alueensa, ja näin kuntoutuksessa on alettu huomioida enemmän sosiaalinen ihmiskäsitys, ja toisaalta myös ihmisen vapaus sekä autonomia. Sosiaalisessa kuntoutuksessa tavoitteena on muodostaa sosiaalista hyvinvointia, vapautta ja autonomiaa tukevia

(20)

suhteita. Autonomiaan liittyy se, että ihmisen omaa päätöksenteko- ja toimintakykyä arvoste- taan ja tuetaan. Ihmistä ei kuitenkaan pyritä mahduttamaan väkisin itsenäisesti pärjäävän aikui- sen malliin, vaan tulisi hyväksyä monenlainen ihmisyys. Haasteena on toisaalta yhtä aikaa suo- jata ihmisen vapauksia sekä ylläpitää sosiaalista yhteiskuntaa. (Haapakoski 2018, 82, 88, 91, 94.) Sosiaalisen kuntoutuksen valtakunnallisessa SOSKU-kehittämishankkeessa tuotiin esiin matalan kynnyksen yhteisöjen, ihmisten potentiaalin käyttöönoton ja motivaation synnyttämi- sen merkitystä kuntoutuksessa (THL 2017). Käytännössä sosiaalinen kuntoutus on vielä hieman epäselvä käsite ja ammattikäytäntö niin työntekijöille kuin asiakkaillekin. Sosiaalinen kuntoutus hakee vielä muotoaan, ja sen palvelut ovat rakentumisvaiheessa. Paikallisia eroja palvelujen järjestämisessä, sisällöissä ja kohderyhmissä on paljon. (Lindh ym. 2018, 10.)

Sosiaalinen toimintakyky on yksi sosiaalisen kuntoutuksen päämäärä, ja se oli myös toiminnan yhtenä tavoitteena tämän tutkielman tutkimuskohteena olevassa ryhmässä 2. Asiakkaan sosiaalisen toimintakyvyn tukeminen ja edistäminen on sosiaalihuoltolain (1301/2014) mukaisesti keskeinen tavoite sosiaalityössä ylipäätään. Työntekijöillä ei kuitenkaan useimmiten ole kovin selkeää käsitystä siitä, mitä sosiaalisella toimintakyvyllä oikeastaan tarkoitetaan (Kannasoja 2018, 39). Sosiaalihuoltolakiin liittyvässä hallituksen esityksessä (HE 164/2014) määritellään sosiaalisen toimintakyvyn olevan yksilölliseen ja yhteisölliseen kasvuun ja kehitykseen pyrki- vää, sosiaalista toimintaa ohjaavaa, tulevaisuuteen orientoitunutta asennetta itseä ja muita kohtaan. Sosiaalisessa toimintakyvyssä korostetaan kykyä ja halua kehittyä, tavoitteellisuutta sekä toiminnan esteiden tunnistamista ja niihin vaikuttamista. Kyky olla sosiaalisessa vuorovaiku- tuksessa sekä pärjääminen arkielämän tehtävissä liittyvät myös siihen. Samoin itsereflektio, it- sevarmuus, tulevaisuuden suunnittelu sekä vastuu itsestä ja muista. Sosiaalisen toimintakyvyn kehittymisen tueksi tarvitaan sosiaalisia kykyjä. Työntekijän tukiessa asiakkaan sosiaalista toi- mintakykyä on tärkeää keskittyä asiakkaan ihmisenä kehittymiseen, itsensä toteuttamiseen sekä sosiaaliseen kasvuun. Tulee pyrkiä edistämään yksilöiden ja yhteisöjen kasvua ja kehitystä, löytämään sekä purkamaan toiminnan esteitä, ja toisaalta myös kehittämään koko yhteiskuntaa.

(Kannasoja 2018, 53–56.)

Kuntoutumista on todettu edistävän monialainen, suunnitelmallinen, tavoitteellinen ja yksilöl- lisesti suunniteltu yhteistoiminta, ja toisaalta myös kuntoutujan oma toimijuus ja sitä tukeva vertaistuki. Käsitys omista kyvyistä voi vaikuttaa toimijuuteen. Motivaatio kuntoutukseen kytkeytyy koettuun pystyvyyteen, johon puolestaan voivat vaikuttaa aiemmat kokemukset, elä- mäntilanne sekä tulevaisuuden näkymät. Kuntoutuksessa on tavoitteena uusien voimavarojen

(21)

ja mahdollisuuksien löytäminen. Kuntoutumisen olisi hyvä tapahtua mahdollisimman lähellä yksilön arkielämää. Kuntoutujan ennakkoasenteet saattavat vaikuttaa kuntoutukseen, ja olisikin tärkeää, että kuntoutuksen tavoitteet ja rakenne olisivat hänelle selvillä. Kuntoutumista edistää, kun kuntoutujalla on todellinen halu muutokseen. Vuorovaikutus ja reflektio niin vertaisten kuin työntekijöidenkin kesken on tärkeää. Yhteistyön kuntoutuksen eri toimijoiden välillä tulisi sujua hyvin ja olla dialogista sekä asiakaslähtöistä. Kuntoutujan oma motivaatio kuntoutumi- seen, kuntoutumisen toteuttaminen osallistujan omien tarpeiden ja resurssien pohjalta, ammat- tilaisten aito läsnäolo ja luottamuksellisuus, sekä vertaistuki ovat oleellisia asioita kuntoutuksessa. Vertaistuen kautta on mahdollista jalkauttaa kuntoutuksen kokemuksia myös arkitoimin- taan. (Tuusa ym. 2018, 125, 130–131, 135–136, 138, 140, 143–144.) Kuntoutuksessa yhtenä tärkeänä asiana voidaan nähdä se, että yhdessä asiakkaan kanssa pyritään tulkitsemaan tämän identiteettiä eli kuvaa itsestä, sekä löytämään esimerkiksi jokin yhteisö tai ryhmä, missä asiakas voi toteuttaa identiteettiään ja jotain hyödyllistä toimintaa, toteuttaen siis aidosti itseään. Yksilö luo tällöin kuvaa itsestään toiminnassa muiden kanssa. (Rostila 2018, 74, 78–79.)

Vertaistuella tarkoitetaan sosiaalista tukea, joka perustuu vertaisten keskinäiseen kokemusten jakamiseen. Vertaistukea, kokemusasiantuntijuutta sekä jaettua osaamista on alettu viime vuosina arvostaa ja pitää yhä enemmän esillä sosiaali- ja terveyspolitiikassa sekä kuntoutuksessa.

Kuntoutuksen ammattilaiset voivat mahdollistaa vertaistuen paikkoja ihmisille, ja tämä vertais- tuesta saatu tuki voidaan nähdä yhtenä kuntoutuksen työvälineenä. Vertaistuki voi tarjota tie- dollista, emotionaalista sekä sosiaalista tukea, ja se voi vaikuttaa henkilökohtaiseen kasvuun, identiteetin rakentumiseen, hyvinvointia tukevien elämäntapojen vahvistumiseen sekä psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Vertaistuki ja kokemusasiantuntijuus voivat hyödyttää kaikkia osapuolia ja lisätä yhteiskunnan sosiaalista pääomaa. Vertaistuki edellyttää yksilön aktiivista osallisuutta vertaiskokemusten jakamisessa. Vertaistukea on usein pidetty kuntoutuksen tär- keimpänä tukevana tekijänä. Vertaisuuteen voi toisaalta liittyä myös vähemmän myönteisiä te- kijöitä, joihin saattavat vaikuttaa ainakin toimintaympäristö, vuorovaikutuksen tapa, yksilön tarve ja mahdollisuus tukeen, osallistumisaste, sekä rakenteet. Tämä on osaltaan huomioitava vertaistukea järjestettäessä. (Kippola-Pääkkönen 2018, 174, 176, 184–187.)

Sosiaaliset verkostot voivat siis vaikuttaa myönteisesti, tai toisaalta kielteisestikin ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen. Ne tuovat usein sosiaalista tukea, itsearvostusta sekä pystyvyyden ja hallinnan tunnetta, mutta joskus niissä voi esiintyä myös syrjintää, stigmatisointia ja alistamista.

Kuntoutuksessa ammattilaisen on hyvä tiedostaa asenteensa; monilla työntekijöillä on todettu

(22)

olevan kielteisiä asenteita etenkin päihdeongelmaisia kohtaan. On huono asia, jos asiakas näh- dään vain ongelmiensa kautta, eikä kokonaisuutena ja toimijana elämässään. Kuntoutuksen tulisi olla asiakaslähtöistä ja asiakasta valtauttavaa. Osallistumisella voidaan kuntoutuksessa tar- koittaa kuntoutujan vaikuttamista kuntoutussuunnitelmaansa, eli asiakaslähtöisyyttä, ja toisaalta osallistuminen on myös kuntoutuksen tavoite, esimerkiksi osallistuminen sosiaaliseen vuorovaikutukseen sekä yhteiskunnalliseen ja yhteisölliseen toimintaan. Tavallisia sosiaalisessa kuntoutuksessa käytettäviä keinoja ovat esimerkiksi sosiaalisen tilanteen selvittely, psy- kososiaalinen ohjaus, sosiaalisen toimintakyvyn ja osallisuuden tukeminen sekä vertaisryhmä- toiminta. Hyvät kuntoutustulokset edellyttävät myös mahdollisuuksien luomista ja niihin vaikuttamista yhteisöjen, kunnan ja yhteiskunnan tasolla. (Härkäpää & Järvikoski 2018, 204–208.)

Työvalmennus on sosiaalisen kuntoutuksen muoto, jossa osallisuus liittyy etenkin sosiaalisten suhteiden laajentamiseen ja työhön pääsyyn. Työvalmennuksen kautta voi saada sosiaalisia suhteita ja johonkin kuulumisen tunnetta, ja näin osallisuutta. Valmennuksessa toiminnallisuuden eli tekemisen kautta on puolestaan mahdollista tukea yksilön toimijuutta ja kyvykkyyden kokemusta sekä osaltaan helpottaa vuorovaikutusta. Osallistavan työotteen kautta syrjäytymistä voidaan ehkäistä ja yksilöiden voimavaroja, sosiaalista pääomaa sekä sisäistä kontrollia vahvistaa. Parhaimmillaan valmennussuhde on dialoginen, kumppanuuteen pohjautuva ja tasaver- tainen. Valmentautujien motivaatio on keskeistä. On tärkeää, että valmennettavat nähdään ky- kenevinä toimijoina, joilla on myös annettavaa, ja että heidät kohdataan yksilöinä. On myös oleellista huomioida valmentautujien erilaiset tarpeet työjärjestelyissä. Osallistuminen yhteisön vuorovaikutukseen, päätöksentekoon ja oman kuntoutuksen suunnitteluun luo perustaa vas- tuunotolle. Sosiaalisessa kuntoutuksessa pidetään tärkeänä ryhmässä työskentelyä, yhteishen- keä ja yhdessä tekemistä. Työvalmennus voi tarjota säännöllisyyttä elämään, sosiaalisten taitojen ja uusien asioiden oppimista sekä työkyvyn ja itsetunnon kehittymistä. Työvalmennuksessa joustavuus työtehtävien suhteen on koettu hyvänä. Työkaverien vaihtuminen, valmentajien kiire, tiedonkulun ongelmat ja turhat työtehtävät on puolestaan nähty kuntoutusta häiritsevinä tekijöinä. (Ketola ym. 2018, 306–313.)

Sosiaalihuoltolain (2014/1301) 17 §:n mukaisesti sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluu ”valmen- nus arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan”. Elämänhallinta oli yksi tä- män tutkielman kohteena olevien ryhmien tavoitteista, ja se liittyy myös osallisuuteen; sosiaaliset suhteet ovat yksi elämänhallintaan vaikuttavista asioista (Järvikoski 1994, 201). Raitasalo (1995) esittää, että jos ihminen ei pysty tyydyttämään hyvinvointinsa vaatimia tarpeita, tarvitsee

(23)

hän elämänhallintaa eli sopeutumiskäyttäytymistä, mukautumiskykyä selvitäkseen kohtaamis- taan ristiriidoista ja paineista, tavoitteiden saavuttamattomuudesta sekä turvattomuuden ja uh- kan kokemuksista. Elämänhallinta voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen elämänhallintaan. Si- säinen elämänhallinta on ihmisen omaa kykyä selvitä haasteista ja ahdistuksesta tunne-elämän ja mielensisällön prosessoinnin avulla. Hyvä itsetunto auttaa tässä. Ulkoisessa elämänhallin- nassa ihminen käyttää puolestaan ympäristön, eli esimerkiksi muiden ihmisten tai sosiaaliturvan tukea vaikeuksista selviytymiseen. Sosiaalipolitiikalla ja sosiaaliturvajärjestelmällä pyri- tään tukemaan ihmisten ulkoista elämänhallintaa ja näin parantamaan hyvinvointia erilaisissa haastavissa tilanteissa, vaikuttamalla muun muassa taloudelliseen turvallisuuden tunteeseen, terveyteen sekä sosiaalisen kiinnittyneisyyteen. Toisaalta, jos ihminen liikaa tukeutuu yhteiskunnan turvaan, voi hänen itsenäisyyden ja autonomian tunteensa heikentyä. Ihmisellä on tarve kokea ympäristönsä hallittavaksi, ja tässä auttaa se, jos voi jonkun henkilön tai ryhmän avulla tuntea voivansa vaikuttaa asioihin. Elämänhallinnassa pyritään siis muuttamaan olosuhteita tai niiden tulkintaa itselle suotuisampaan suuntaan. Mukautumista edistäviä keinoja ovat esimerkiksi ongelmien ratkaiseminen, paineiden sisäinen selvittäminen tai tuen hankkiminen muilta.

Toisaalta keinot voivat olla myös mukautumista estäviä, kuten passiivinen toivominen, it- sesyyttely tai sosiaalisten tilanteiden välttely. (Raitasalo 1995, 12–14, 67, 69–70, 73.)

2.2.3 Hyvinvointi ja yhteisöllisyys

Hyvinvointi on tärkeä osallisuuteen liittyvä käsite (Raivio & Karjalainen 2013, 16). Se oli myös tämän tutkielman kohteena olevan ryhmän 1 yksi tavoite. Hyvinvoinnin ilmiö on moniulottei- nen, ja sitä voidaan määritellä monella tavalla. Hyvinvointitutkimuksessa pyritään usein kar- toittamaan hyvinvoinnin, elintason tai toimintakyvyn vajeita. Hyvinvointia määritellään joskus erilaisten indikaattoreiden avulla, kuten bruttokansantuotteella, aidon/inhimillisen kehityksen indeksillä tai onnellisten elinvuosien odotteella. (Saari 2011, 9, 13, 15.) Nykyään painotetaan yhä enemmän yksilöllistä ja koettua hyvinvointia, ulkoisesti havaitun ja mitatun sijasta (Sim- pura & Uusitalo 2011, 138). Hyvinvointia on pyritty määrittelemään ihmisten tarpeentyydytyksen tilana. Sitä on koettu kuitenkin vaikeana mitata, ja on esitetty myös konkreettisiin resurs- seihin perustuvaa määrittelyä. Myöhemmin on yhä enemmän alettu korostamaan osallisuuden ja inkluusion merkitystä hyvinvoinnille. Hyvinvointi kytkeytyy niin yhteiskunnan rakenteisiin kuin ihmisten toimintaankin. Yhteiskunnallisella tasolla puhutaan esimerkiksi hyvinvointiyh- teiskunnasta, mikrotasolla taas ihmisten hyvinvoinnista ja menestyksestä elämässä. (Niemelä

(24)

2006, 67–68.) Yhteiskunnallisesti hyvinvoinnilla viitataan pyrkimykseen järjestää yhteiskun- nalliset olot niin, että ihmiset voisivat mahdollisimman hyvin tyydyttää aineelliset ja henkiset tarpeensa (Hämäläinen 2006, 16). Sosiaalityössä hyvinvoinnin käsite on tärkeä, onhan ihmisten hyvinvointi sosiaalityön keskeinen tavoite (IFSW 2014). Sosiaalityön kyky edistää asiakkaan hyvinvointia voidaan nähdä myös sosiaalityön vaikuttavuutena (Paasio 2017, 406).

Suomalaisen sosiologin, Erik Allardtin näkemys hyvinvoinnin loving-having-being-jaottelusta on ollut paljon esillä suomalaisessa hyvinvointitutkimuksessa (Simpura & Uusitalo 2011, 115).

Allardt (1976) näkee hyvinvoinnin olevan sitä, että keskeiset tarpeet on mahdollista saada tyy- dytetyiksi. Erilaisia universaalisten tarpeiden luokitteluja on pyritty tekemään, mutta se on haasteellista, koska tarpeet voivat vaihdella esimerkiksi yhteiskunnallisten olojen mukaan.

Tarve on objektiivisempi käsite kuin onni tai onnellisuus. Ihmiset eivät aina tiedä, mitä tarvit- sevat, mutta tietävät paremmin, milloin ovat onnellisia. Myös arvojen käsite on oleellinen; hyvinvointi edellyttää tiettyjen arvojen toteuttamista. Hyvinvointiin sisältyy elintaso, eli aineelliset ja persoonattomat resurssit, sekä elämänlaatu, eli sosiaalinen ja itsensä toteuttamisen ulot- tuvuus. (Allardt 1976, 21, 27–28, 32–33.)

Tiivistetysti Allardt (1976) jaottelee hyvinvoinnin kolmeen osioon tarpeentyydytyksen luon- teen perusteella: elintasoon (Having), yhteisyyssuhteisiin (Loving) sekä itsensä toteuttamisen muotoihin (Being). Elintaso määritellään ihmisellä olevien resurssien perusteella. Näitä ovat esimerkiksi terveys, tulot, asumistaso, työllisyys ja koulutus. Yhteisyyssuhteet liittyvät siihen, miten ihminen käyttäytyy suhteessa muihin. Sosiaaliseen yhteyteen kuuluminen, arvonanto, rakkaus ja solidaarisuus kuuluvat tähän. Ihmisellä on tarve kokea vastavuoroista rakkautta ja huolenpitoa, eli yhteisyyttä. Ilman tätä voi kehittyä jopa neurooseja ja psykooseja. Itsensä to- teuttamisen muotoihin liittyy puolestaan persoonallisuuden kehittäminen ja ihmisen suhde yh- teiskuntaan. Vastakohtana sille on vieraantuminen, jolloin ihmistä ajatellaan vain hyödyn kannalta. On tärkeää, että ihmistä pidetään persoonana, että hän saa arvonantoa sekä kunnioitusta, ja että hänellä on mahdollisuus harrastuksiin ja muuhun toimintaan, sekä poliittiseen osallistu- miseen ja omaan elämäänsä vaikuttamiseen. (Allardt 1976, 37–38, 43–44, 46–50.) Niemelä (2006) näkee Allardtin jaotteluun pohjautuen, että hyvinvoinnissa tärkeää on ensinnäkin tarpeiden tyydytys, josta seuraa hyvä olo (well-being). Työ- ja harrastustoiminnan kautta ihminen saa hyvinvointia mielekkään tekemisen, itsensä tarpeelliseksi kokemisen ja osallisuuden kautta (well-doing). Omistamalla aineellisia, henkisiä ja sosiaalisia resursseja eli pääomaa, lisääntyy

(25)

puolestaan ihmisen varmuus ja turvallisuus, ja näin ollen hyvinvointi (well-having/welfare).

(Niemelä 2006, 71–76.)

Tarpeet ovat eri asia kuin halut; ihmiset saattavat haluta asioita, koska kuvittelevat niiden lisää- vän hyvinvointia, vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan. Halujen tyydyttäminen voi johtaa myös todellisen autonomian menettämiseen esimerkiksi riippuvuuksien kohdalla. (Lagerspetz 2011, 90–91.) Lyhytnäköisessä toiminnassa keskitytään heti saataviin hyötyihin, eikä huomioida tarpeeksi hyötyjä pitkällä tähtäimellä. Kyse on arvovalinnoista; arvostetaanko enemmän hetken nautintoa vai pitkän tähtäimen hyvinvointia. Tahdonheikkoutta voidaan pitää hyvin- vointiongelmana esimerkiksi riippuvuuksien tapauksessa. Riippuvuus voi toisaalta olla niin pa- konomaista, ettei ihmisen voi odottaa yksin pystyvän vastustamaan sitä. (Uusitalo 2011, 270, 282, 284–285.) Hyvän kehän teorian mukaan hyvinvointiin panostaminen johtaa eriarvoisuu- den vähenemiseen ja sosiaalisen pääoman vahvistumiseen, jolloin hyvinvointi lisääntyy, mikä puolestaan parantaa terveyttä ja inhimillistä pääomaa tuottaen hyvinvointivaltiolle tukea, ja näin kehä täyttyy. Hyvinvointivaltio voidaan siis nähdä nimensä veroisena. (Hagfors & Kajan- oja 2011, 175, 190.)

Sosiaaliset suhteet ovat yksi keskeinen hyvinvoinnin lähde. Sosiaalisten suhteiden muodostel- mia sanotaan usein yhteisöiksi. Yhteiskuntapolitiikassa yhteisöllisyys nähdään hyvinvoinnin li- säämisen yhtenä keinona. Kolmannen sektorin ja lähiyhteisöjen vastuuta ihmisten hyvinvoinnista korostetaan yhä enemmän. Yhteisöjen epäjatkuvuus ja moninaisuus sekä moniin yhteisöi- hin kuuluminen samanaikaisesti on nykyään yhä yleisempää. Yhteisöllä tarkoitetaan yleensä ryhmää, jolla on jotain yhteistä. Yhteiset intressit saavat ihmiset toimimaan yhdessä sekä tun- temaan yhteenkuuluvuutta keskenään. Yhteisön kautta ihminen voi kokea kuuluvansa johonkin itseään suurempaan sekä tuntea turvallisuutta ja solidaarisuutta. Näin yhteisöt voivat tuottaa myös sosiaalista pääomaa. Kun yhteisö vetää rajaa yhteisön sisäpuolisten ja ulkopuolisten vä- lille, lisää se yhteisöllisyyttä sisäryhmäläisten välillä, mutta toisaalta se voi olla vaikeaa ulkopuolelle jääville. (Pessi & Seppänen 2011, 288, 291–293, 295, 297, 307.)

Yhteisyyden tunteen sanotaan pitävän yhteiskunnat koossa. Yhteisöllisyys onkin välttämätöntä ihmisen olemassaololle ja toiminnalle. Perinteisesti yhteisöinä on pidetty perhettä, sukua, kylää tai heimoa, nykyaikana myös tiettyyn paikkaan, aiheeseen tai asiaan liittyvää yhteisöä. Yhtei- söjen sanotaan nykyään toisaalta murentuneen. Yhteisöt tarjoavat erilaisia päämääriä, arvoja ja normeja, ja yhteisöllisyydeksi voidaan sanoa näiden tiedostaminen, jäsentäminen ja näkyväksi

(26)

tekeminen. Ihminen sitoutuu merkitykselliseksi kokemaansa asiaan. Yhteisöllisyyteen liittyy tunne siitä, että pystyy vaikuttamaan asioihin sekä tulee kohdatuksi ja kuulluksi. Yhteisöllisyy- den edellytyksenä on neuvottelu yhteisistä tavoitteista, toiminnan tavoista sekä rooleista yhtei- sössä. Yhteisöllisyys ja vuorovaikutus yhteisössä kasvattavat osallisuutta sekä sosiaalista pää- omaa; vastavuoroisuus sekä yhteenkuuluvuuden tunne esimerkiksi paranevat. Yhteistoiminta- kyky ja luottamus myös parhaillaan lisääntyvät. (Kostamo-Pääkkö 2015, 7–8.)

Yhteisöllisyyteen on viime vuosina suhtauduttu hieman ristiriitaisesti; toisaalta sen nähdään hiipuneen, toisaalta korostuneen. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento, jolle on luontaista hakeutua yhteyteen toisten ihmisten kanssa saaden heistä toimintavoimaa, sosiaalista pääomaa ja tukea. Nykyään saatetaan puhua uusyhteisöllisyydestä yhteisöllisyyden ilmenemisen muoto- jen muokkautuessa. Yhteisöllisyys siis voi kuitenkin hyvin, ja Suomessa on paljon esimerkiksi erilaisia yhdistyksiä joihin ihmiset kuuluvat muiden yhteisöjen, kuten perheen ja harrastusten ohella. Yhteisöihin kuuluminen ja sosiaalinen toiminta ovat tyypillistä ihmisille, ja useimmat kuuluvat ainakin joihinkin yhteisöihin. Yhteisöjen tiiviys, kannattelevuus ja jatkuvuus voivat tosin vaihdella. Keskeistä yhteisöllisyydessä ovat merkitykselliset suhteet ja siteet. Yhteisölli- syys ja yhteisölliset suhteet ovat oleellisia asioita myös sosiaalityössä. Sosiaalityössä pyritään usein liittämään ihmisiä näiden arjen selviytymistä tukeviin yhteiskunnallisiin suhteisiin ja yh- teisöihin. Yhteisöllisyyteen liittyy ihmisten osallisuus heille tärkeissä suhteissa sekä vaikutta- misen mahdollisuus heidän toimintaympäristönsä asioissa. Yhteisöt voivat kiinnittää ihmisiä sosiaalisiin toimintaympäristöihin, ja näin ehkäistä syrjäytymistä, jäämistä keskinäisten suhteiden ja yhteisöjen ulkopuolelle. Yhteisöjen suhteet voivat olla tiiviitä ja vahvasidoksisia, kuten perheessä tai työyhteisössä, tai sitten etäisempiä ja ajallisesti harvemmin toteutuvia, mutta näil- läkin yhteisöillä voi olla suuri merkitys ihmisille. Yhteisöissä voi olla myönteistä ja tukevaa valtaa (empowerment), mutta toisaalta myös negatiivistä ja rajoittavaa valtaa. Yhteisöllisyys tuottaa osallisuutta, yksilön mahdollisuutta olla mukana, kuulua johonkin ja vaikuttaa asioihin.

(Pohjola 2015, 15–18, 21–22.)

Yhteisösosiaalityössä pyritään rakentamaan, tukemaan ja kehittämään erilaisia yhteisöjä (Sos- net yliopistoverkosto 2020b). Yhteisösosiaalityössä sosiaalityö voi toimia esimerkiksi yhteyk- sien mahdollistajana ja tukijana monenlaisessa yhteisötoiminnassa. Työntekijöiden ja asiakkaiden suhde on tasaveroinen. Keskenään samantapaisessa tilanteessa olevia ihmisiä voidaan auttaa ryhmäytymään, jotta he saavuttaisivat yhteisiä tavoitteita ja sosiaalista pääomaa, ja ryhmän