KIRJALLISUUS
Kansankieltä etsimässä
Dante Alighieri: Kansankielestä.De vulgari eloquentia. Suomen- nos ja selitykset Päivi Mehtonen ja Jaana Vaahtera. Faros 2021.
Latinan kielellä on keskeinen ase- ma eurooppalaisessa kulttuuripe- rinnössä. Keskiajalla se oli kirkon ja hallinnon virallinen kieli, kan- sainvälisen kanssakäymisen lin- gua franca, sekä taiteen ja tieteen kieli. Ennen 1300-lukua lukutaitoi- suus perustui latinan kieleen, sil- lä kansalliskielet eivät olleet niin normitettuja, että luku- ja kirjoitus- taidon opettelua olisi voitu aloit- taa niistä. Kansankielten asema eteni harppauksin vasta myöhäis- keskiajalla, ja yksi merkittävä virs- tanpylväs tässä kehityksessä oli Dante Alighierin (1265–1321) teos De vulgari eloquentia (1304–05), jota on kutsuttu jopa ”moder nien eurooppalaisten kielten itsenäi- syyden julistukseksi”. Se on nyt suomennettu ensimmäistä kertaa ja nimellä Kansankielestä. Onnis- tunutta nimivalintaa suomentajat, Päivi Mehtonen ja Jaana Vaahte- ra, perustelevat sillä, että alkupe- räisessä nimessä esiintyvä ”kau- nopuheisuus” (eloquentia) tuntuisi viittaamaan pikemmin proosaan kuin runouteen, ja kyseessä on ru- nousoppi.
Kansankielestä on teos kieles- tä ja runoudesta. Sen alkuosa kä- sittelee kielen yleistä olemusta ja sen syntyä. Jälkimmäinen osa esittelee kirjallisuuden aihepiirejä,
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2021 79 KIRJALLISUUS
runomittoja ja musiikillisia piirtei- tä. Dante ei keskity käsittelemään kansankielen suhdetta viralliseen normitettuun latinaan vaan hän vertailee keskenään kolmea mer- kittävää puhuttua kielimuotoa (vernakulaaria): ranskaa, oksitaa- nia ja italiaa. Tässä kisassa ”ylim- pänä kukoistaa italia, luonnollinen ja elävä äidinkieli”.
Dante kutsuu ”kansankielek- si sitä kieltä, jonka lapset oppivat ympärillään olevilta siinä vaihees- sa, kun he alkavat eritellä ääniä.
Tai: kansankieli on se kieli, jon- ka opimme ilman mitään sääntö- jä, kun jäljittelemme hoitajaam- me”. Hän kutsuu kansankieltä myös ensisijaiseksi verraten sitä latinaan, joka on toissijainen kie- li. Se saavutetaan pitkän ajan ku- luessa kouluopetuksen avulla, ja sitä rajoittavat normit. Harvat saa- vuttavat sen täydellisen hallinnan, hän toteaa. Tässä Dante puhuu latinasta oppineisuuden kielenä, jota opiskeltiin sekä toisen asteen kouluissa että Artes-tiedekunnis- sa. Suomentajat muistuttavat, että ylistäessään italian etevämmyyttä Dante ei haasta latinan valta-ase- maa korkeakulttuurin kielenä.
Kansankieli on jalompaa, sillä ihmislaji käytti sitä ensimmäisek- si ja koska koko maailma käyttää sitä, Dante perustelee. Siinä ei ole sääntöjä ja se muuttuu jatkuvasti, latina sen sijaan on muuttumaton.
Nämä ajatukset heijastelevat kes- kiajalla vallinnutta käsitystä, että vain pyhissä kielissä, joita olivat latina, kreikka ja heprea, saattoi olla sääntöjä ja vain niistä kielistä voitiin laatia kielioppeja.
Kansankielten alttius muutok- sille ja variaatioille oli myös haaste Danten etsiessä jaloa kansankiel- tä. Ei ollut yhtenäistä Italiaa, ei kie- lellisesti eikä poliittisesti, vaan hän saattoi tunnistaa jopa neljätoista eri kansankieltä, joissa lisäksi oli omia variaatioita. Missä niistä siis oli ita- lian kielen erinomaisuus? Se ei ai- nakaan ollut Roomassa, sillä siellä puhuttu murre oli Danten mielestä kaikista rumin. Eikä hän maailman- kansalaisena suosinut myöskään oman kotikaupunkinsa Firenzen
kielimuotoa vaan päätyi odottamat- tomaan lopputulemaan: ”Kielistä ylin on parhaimpien kirjailijoiden Ita- liassa käyttämää runouden kieltä.”
Mikään yksittäinen murre ei täyttä- nyt jalon kansankielen ehtoja.
Mikä oli Kansankielestä-teok- sen merkitys? Dante kartoitti en- simmäisenä italialaisen kielialuee n ja oli edelläkävijä murteiden tutki- muksessa. Kansankielestä ei ollut ensimmäinen kansankielinen runo- usoppi vaan trubaduuri Raimon Vi- dal oli jo laatinut Runonlaadinnan perusteensa noin vuonna 1210 ok- sitaaniksi, ja islantilaiset olivat saa- net oman muinaisnorjan poetiik- kansa noin vuonna 1145. Kukaan ei kuitenkaan ollut kirjoittanut latinak- si kansankielisestä runoudesta niin kattavasti kuin Dante.
Lopuksi voisikin kysyä, miksi Dante kirjoitti teoksensa latinak- si. Suomentajien selitysten mu- kaan hänen tarkoituksensa oli va- kuuttaa omasta asiastaan myös oppineisto, joka oli tottunut käyt- tämään latinaa. Samalla hän tuli liittäneeksi sen latinankielisten ru- nousoppien perinteeseen. Parhaat kansankieliset runoilijat olivatkin Danten mukaan oppineita, sellai- sia kuin hän itse Jumalaisen näy- telmän kirjoittajana.
Danten kuolemasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 700 vuot- ta, siksi onkin sopivaa, että hä- nen omintakeinen ja merkittävä teoksensa Kansankielestä on juu- ri juhlavuonna julkaistu kahden asiantuntevan kääntäjän ja tutki- jan suomennoksena. Johdanto ja selitykset valaisevat erinomai- sesti teoksen merkitystä ja histo- riallista kontekstia. Teoksen ole- massaolo kertoo jotain runouden olennaisesta roolista keskiajan op- pineessa kulttuurissa. Italian kieli sai runous oppinsa heti 1300-luvun alussa, kun taas varhaisin italian kielioppi, Leon Battista Albertin Grammatica della lingua toscana, laadittiin yli 100 vuotta myöhem- min, vuosina 1437–41.
ANNELI LUHTALA
Kirjoittaja on latinan kielen apulaispro- fessori Helsingin yliopistossa.
