ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Kauppatieteiden laitos
Liikearvon arvonalennuksen ja yrityksen luottoluokituksen yhteys – empiirinen tutki-
mus STOXX 600 Europe - aineistolla
Pro Gradu – tutkielma Laskentatoimi- ja yritysjuridiikka
Joonas Tanskanen 260300 Ohjaaja: Jani Saastamoinen 29.5.2020
Tiivistelmä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yksikkö
Kauppatieteiden laitos
Tekijä
Joonas Tanskanen
Ohjaaja
Jani Saastamoinen
Työn nimi (suomeksi ja englanniksi)
Liikearvon arvonalennuksen ja yrityksen luottoluokituksen yhteys – empiirinen tutkimus STOXX 600 Europe – aineistolla. The relation of goodwill impairment and bond credit rating – empirical study from STOXX 600 Europe - index
Pääaine
Laskentatoimi ja yritysjuridiikka
Työn laji
Pro gradu
Aika
29.5.2020
Sivuja
62 s. + 9 liitettä
Tiivistelmä
Liikearvo on itsessään aineeton sekä vaikeasti määriteltävä osa tilinpäätöstä. Käytännössä se on yrityksen taseen omaisuuserä, jolla pyritään ilmentämään yrityskaupoissa maksettua preemiota, eli hankittujen hankitun yrityksen nettovarojen ylittävää osaa.
Tässä tutkielmassa oli tarkoitus selvittää STOXX 600 Europe – indeksin yrityksistä saaduilla aineistolla, että vaikuttaako mahdolliset yrityksen taseessa tehdyt liikearvon alaskirjaukset luot- toluokitukseen. Aiheesta on jonkin verran anekdoottista todistetta, sillä luottoluokittajat ovat päätyneet kommentoimaan liikearvon alaskirjauksien olevan yrityksen luottoluokitusta heiken- tävä tekijä. Aihepiiristä on myös tehty vastaava tutkimus Yhdysvaltojen aineistolla. Työn teo- reettisena tavoitteena oli tarkastella liikearvoa kansainvälisten IFRS – tilinpäätösstandardien mukaisesti sekä läpikäydä luottoluokituksen merkitystä ja muodostumista luokittajien toimesta.
Tutkimuksen empiirisessä osiossa tavoitteena oli selvittää eurooppalaisella aineistolla, ottavatko luottoluokittajat yrityksen liikearvon arvonalennuksen huomioon luottoluokituksissa.
Ennen empiiristä osuutta esiteltiin aihealueeseen liittyviä relevanteimpia tutkimuksia, niissä käytettyjä tilastollisia menetelmiä sekä tuloksista muodostettuja johtopäätöksiä. Empiiristä osuutta varten kerättiin aineisto Bloomberg Terminal – ohjelmiston kautta vuosilta 2005 – 2017 sekä suoritettiin logistinen regressioanalyysi.
Tutkimustulosten perusteella voidaan sanoa, että liikearvon arvonalennuksen sekä luottoluoki- tuksen alennuksen kanssa on positiivinen riippuvuussuhde. Tulokset ovat tilastollisesti merkit- seviä ja ennakko-odotukset toteutuivat osittain. Tuloksia tarkasteltaessa havaittiin, että liikear- von alaskirjaus saattaa osittain selittää luottoluokituksen alennusta. Tutkimusasetelman toisin- päin kääntäminen ei kuitenkaan saanut tukea tuloksista, ja niiden perusteella luottoluokituksen alennus ei ennakoi tulevaa liikearvon arvonalennusta. Tutkielma antoi lisävahvistusta aikaisem- pien tutkimuksien tuloksille liikearvon arvonalennuksen vaikutuksesta yrityksen luottoluokituk- seen.
Avainsanat: liikearvo, arvonalennus, luottoluokitus, luottoluokituksen alennus, IAS 36, logistinen regressio- analyysi
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 5
1.1 TUTKIMUKSEN TAUSTAA ... 5
1.2 TUTKIMUKSEN TAVOITE, TUTKIMUSONGELMA SEKÄ – MENETELMÄ JA RAJAUKSET ... 7
1.3 TUTKIELMAN RAKENNE ... 9
2. LIIKEARVO ... 10
2.1LIIKEARVON MÄÄRITTELY ... 10
2.2IFRS– SÄÄNTELY ... 11
2.2.1 IFRS 3 Liiketoimintojen yhdistäminen... 11
2.2.2 IAS 36 Omaisuuserien arvon alentuminen... 14
2.2.3 IAS 38 Aineettomat hyödykkeet ... 16
3. LUOTTOLUOKITUS ... 18
3.2LUOTTOLUOKITUSTOIMINTA JA LAINSÄÄDÄNTÖ ... 19
3.3LUOTTOLUOKITUKSEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT ... 22
3.3.1 Luottoluokitusprosessi ... 26
4. AIKAISEMPI TUTKIMUS JA HYPOTEESIT ... 30
4.1MUUT KUIN YHDYSVALTALAISET TUTKIMUKSET ... 31
4.2TUTKIMUKSEN HYPOTEESIT ... 32
5. AINEISTO JA MENETELMÄ ... 35
5.2TUTKIMUSAINEISTO ... 38
5.3TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 41
5.4AINEISTON KUVAILEVA STATISTIIKKA ... 44
5.4.1 Korrelaatio ja multikollineaarisuus ... 45
6. TUTKIMUSTULOKSET ... 47
6.1LOGISTISEN REGRESSION TULOKSET ... 47
6.1.1 Tulokset tasomuuttujilla ... 48
6.1.2 Tulokset tasomuuttujien muutoksilla ... 51
6.2TUTKIMUSTULOSTEN ANALYSOINTI ... 52
7. YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 54
7.1YHTEENVETO ... 54
7.2JOHTOPÄÄTÖKSET ... 55
7.3JATKOTUTKIMUSEHDOTUKSET ... 57
LÄHTEET ... 58
LIITTEET ... 63
KUVIOLUETTELO Sivu Kuvio 1. Vastikkeen luovutuksen osat (mukaillen Halonen, 2013) 12
Kuvio 2. Arvostusprosessi (mukaillen Halonen 2013) 13
Kuvio 3. Arvonmääritysmenetelmät yrityskaupoissa (mukaillen Halonen 2013) 14 Kuvio 4. S&P:n seuraamien yrityksien maailmanlaajuisten velkojen annualisoidut
laiminlyöntiasteet per luottoluokitus (%) 25
Kuvio 5. Luottoluokituksen prosessi 26
Kuvio 6. Liikearvon osuus taseen loppusummasta vuositasolla 33 Kuvio 7. STOXX 600 Europe – indeksi historiallinen kurssi vuosina 2005 – 2017 35 Kuvio 8. Liikearvojen arvonalennuksien kokonaismäärien jakaumat vuositasolla 36 Kuvio 9. Luottoluokitusten alennuksien määrät vuositasolla 37
Kuvio 10. Yritysten jakauma toimialoittain 40
Kuvio 11. Aineiston muutoksien muodostumisperiaate 43
Kuvio 12. Liikearvon arvonalennuksien jakauma 45
TAULUKKOLUETTELO
Taulukko 1. Luottoluokitusasteikot (mukaillen Gestel & Baesens, 2008) 23 Taulukko 2. STOXX 600 Europe – indeksin jakauma toimialoittain 38 Taulukko 3. Aineiston muuttujien tilastolliset ominaisuudet 44 Taulukko 4. Suhteellisen liikearvon jakauma persentiileihin 45 Taulukko 5. Selittävien muuttujien multikollinearisuusarvot 46
Taulukko 6. Logistisen regression tulokset 49
Taulukko 7. Logistisen regression tulokset ilman rahoitustoimialaa 50
LIITELUETTELO
Liite 1. Pearsonin korrelaatiokertoimet 63
Liite 2. Omnibus - testit 63
Liite 3. Luokittelutaulukot 63
Liite 4. Logistisen regression tulokset 64
Liite 5. Omnibus - testit ilman rahoitustoimialaa 66
Liite 6. Luokittelutaulukot ilman rahoitustoimialaa 66
Liite 7. Logistisen regression tulokset ilman rahoitustoimialaa 66 Liite 8. Standardisoitujen residuaalien jakautuminen malleissa 68
Liite 9. Luottoluokitusten muunto 68
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen taustaa
Jos yksityinen henkilö ostaa talon 300 000 eurolla, jonka todellinen arvo on vain 250 000 euroa, voitaisiin sanoa hänen maksaneen talosta ylihintaa ja tehneen huonot kaupat. Yrityskaupoissa asia käsitellään hieman toisin. Yritystransaktiossa kauppahinnan ja ostettavan yrityksen tase- arvon erotusta kutsutaan liikearvoksi. Liikearvo on kansainvälisten tilinpäätösstandardien mu- kaan (myöhemmin IFRS – standardit) omaisuuserä, joka edustaa yrityskaupassa hankittujen muiden omaisuuserien tulevaisuuden taloudellisia tuottoja. Vaikka liikearvo mittaa yrityskau- passa hankittujen omaisuuserien nettoarvojen kustannusta, käytännössä se on tulevaisuuden tuottojen aktivointia taseeseen, ja joka pysyy taseessa yleensä pitempään kuin monet aineelliset omaisuuserät (Cipriano, 2016, 89). Liikearvon aineettoman olemuksen ja sen käsittelyn haas- teellisuuden takia sitä on tutkittu niin käytännön testauksen näkökulmasta (Schultze & Weiler, 2010), liikearvon sisällön määrittelystä (Colley & Volkan, 1988), liikearvon vaikutuksesta markkina-arvoon (Jennings ym., 1996) kuin myös sen hyödyntämistä tuloksenohjauksessa (Storå, 2013).
Liikearvo on käsitteenä vanha, kaupallisessa käytössä ensimmäinen maininta on jo vuodelta 1571, mutta käsitys sen syntymisestä sekä sisällöstä on vaihdellut (Carsberg, 1966). Suomes- sakin liikearvon määrä on merkittävä pörssiyhtiöiden taseissa. Tilintarkastustoimisto Tuokko laski, että Suomen Pörssin yhtiöiden yhteenlaskettu liikearvo vuonna 2012 oli 27 miljardia ja vuonna 2015 sen määrä oli alentunut 20 miljardiin. Liikearvon vähentyminen indikoi sitä, että yrityskauppojen hyödyt eivät ole toteutuneet odotetulla tavalla. Nokia teki vuonna 2015 2,3 miljardin euron alaskirjaukset sekä Telia 1,5 miljardin euron alaskirjaukset (Herrala, 2017).
General Electric taas teki vuonna 2018 liikearvoonsa noin 22 miljardin dollarin arvonalentu- miskirjauksen, jonka osuus GE:n koko liikearvosta oli noin 26 prosenttia (GE, 2018, 126). Lii- kearvoa on vaikea määritellä sen aineettomuuden takia ja sitä onkin kutsuttu yrityksen taseen
”pehmeäksi” kohdaksi (Riistama, 2016). Liikearvo sisältää niitä aineettomia hyödykkeitä, joita ei ole ollut mahdollista yksilöidä yrityskaupan yhteydessä ja toisaalta odotuksia parantuneesta tuloksentuottokyvystä tai synergioista, joista on oltu valmis maksamaan kauppahintaa yli han- kitun yrityksen nettovarallisuuden markkinahinnan. IFRS – standardit määräävät, että liikear- voa tulee testata säännöllisesti jakamalla se rahavirtaa tuottaville yksiköille (cash-generating
unit), ja jos on merkkejä näiden rahavirtojen heikkenemisestä, tulee liikearvoon tehdä arvon- alentumiskirjaus. Vaikka liikearvo jaetaan testausvaiheessa rahavirtaa tuottaville yksiköille, on se konsernin taseessa itsenäinen aineeton hyödyke. Liikearvoa käsitellään IFRS 3 – standar- dissa (Business Combinations), joka määrää yritysjärjestelyistä sekä IAS 38 – standardissa (In- tangible Assets), joka määrää aineettomista hyödykkeistä. IAS 36 – standardissa (Impairment of Assets) on taas seikkaperäisesti määritelty omaisuuserien arvonalentumisen testaamisesta.
Koska liikearvon arvonalentumistestaus tehdään sisäisesti ja mahdollisista havaituista heiken- tyneistä kassavirroista kirjataan arvonalentumistappio, on testauksella mahdollista manipuloida tulosta. Lisäksi yrityksen johto määrittää rahavirtayksiköille ne nettorahavirrat sekä diskontto- koron, jota arvonalentumistestauksessa käytetään.
Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat vuonna 2002 asetuksen (EY) N:o 1606/2002, kan- sainvälisten tilinpäätösstandardien soveltamisesta. Tarkoituksena oli parantaa julkisesti notee- rattujen yritysten tilinpäätöstietojen vertailua. Tärkeää oli myös, että konsolidoidut yhtenäiset standardit olivat kansainvälisesti hyväksyttyjä ja siten maailmanlaajuisesti käytössä. Asetus vaati, että vuodesta 2005 lähtien julkisesti noteerattujen yrityksien tulee laatia konsernitilinpää- töksensä IFRS –standardien mukaisesti. Standardit mahdollistivat myös vertailumahdollisuuk- sien kautta sujuvamman ja kustannustehokkaamman toiminnan, jossa luottamusta rahoitus- markkinoihin ja yrityksiin voitaisiin ylläpitää. Tilinpäätösstandardeja oli myös tarkoitus lähen- tää muiden käytettävissä olevien maailmanlaajuisten tilinpäätösstandardien kanssa, jolloin saa- taisiin muodostettua lopulta yksi kansainvälinen tilinpäätösstandardien kokonaisuus. (Euroo- pan yhteisöjen virallinen lehti, 2002, L243, s. 1-4.)
Tutkielmassa käsitellään yritysostojen yhteydessä syntyvää liikearvoa (goodwill) ja sen yh- teyttä luottoluokitukseen, jonka yritys hankkii joukkovelkakirjan liikkeelle laskemisen joh- dosta. Liikearvon ja lainoittamisen suhde on ollut jokseenkin ongelmallinen, sillä muun muassa taseen tunnuslukuja tarkasteltaessa, on liikearvo saatettu eliminoida pois omaisuuseristä (Left- wich, 1983, 39). Teoriassa luottoluokittajien olemassaolo velkamarkkinoiden tiedon välittäjänä korjaa informaation epäsymmetrioita sekä sääntelevät velkasijoituksia (Rhee, 2015, 161). Näi- den teorioiden perusteella luottoluokittajien tulisi alentaa tiedonsaannin kustannuksia sekä edis- tää likvidejä markkinoita, jolloin ylijäämäinen pääoma löytää paremmin potentiaaliset sijoitus- kohteet. Luottoluokitustoiminnassa on kuitenkin nähty monia ongelmia, kuten luokitusten
”liikkeellelaskija maksaa” – malli. 1970 – luvulta alkaen yleistyi tapa, että luottoluokituksen maksaa liikkeellelaskija eikä potentiaalinen sijoittaja (Darbellay, 2013). On siis mahdollista,
että asiakassuhteen säilyttämiseksi annetaan todellisuutta myönteisempiä luokituksia. Tosin pelkkä maksajan vaihtuminen, eli silloin kun luokituksen maksajana toimii potentiaalinen si- joittaja, ei poista sitä mahdollisuutta, että epätodenmukaisia luokituksia ei tuotettaisi (ks. Egan- Jones tapaus, Alden, 2013). Luokittajien omien sanojen mukaan niiden tarkoitus on tehdä pää- töksiä ”liikkeellelaskijan tulevaisuuden kyvystä ja halusta suorittaa maksuja, pääomasta ja ko- rosta ajallaan, velkakirjan maturiteettiin asti” (Sinclair, 2014, Kpl 1, 7). Luokitus muodostetaan perusteellisen analyysin jälkeen, joka hankitaan yrityksen julkisen sekä yksityisen tiedon pe- rusteella, ja jolloin voidaan muodostaa kokonaiskuva luokitettavasta kohteesta (Gestel &
Baesens, 2008, kpl 3, 1). Luottoluokitustoiminta on kuitenkin saanut viimeisimpien vuosikym- menien aikana kritiikkiä luottoluokittajien vaikutusvallasta (Sinclair, 2014, kpl 1, 21) ja kyke- nemättömyydestä arvioida riskiä oikein. Esimerkiksi vuoden 2008 Subprime – kriisi aiheutti syvän kolhun luottoluokittajien maineeseen pitkäksi aikaa, koska ne eivät varoittaneet sijoittajia asuntolainavakuudellisten arvopaperien riskeistä sekä myös hyötyivät rahallisesti puutteiden osoittamatta jättämisestä (Krantz, 2013). Euroopassa taas vuonna 2010 – 2011 valinnut finans- sikriisi nosti poliitikkojen sekä lainsäätäjien huolia luottoluokittajiin sekä niiden vaikutusval- taan valtioita kohtaan. Huolenaiheita olivat muun muassa yhteiseen valuuttaan kohdistuvat pai- neet ja lainanottokustannuksien kasvu lisääntyminen velkaisissa valtioissa (Alsakka & Owain, 2013, 161).
Liikearvon määrällä sekä alaskirjauksilla tulisi olla myös vaikutusta yritysten luottoluokituk- siin. Maailmassa on monia luottoluokittajia, mutta suurimmat toimijat ovat yksityiset S&P Glo- bal Ratings (ent. Standard & Poor’s, myöhemmin S&P), Moody’s sekä Fitch Ratings, jotka muodostavat oligopolin markkinaosuuksillaan. Esimerkiksi Euroopassa näillä kolmella toimi- jalla on yli 90 prosentin markkinaosuus luokitusmarkkinoista (ESMA, 2018).
Tutkielman tarkoituksena on selvittää liikearvon käsittelyä luottoluokitusten yhteydessä. Ai- kaisempaa tutkimusta asiasta on tehty Yhdysvaltojen velkamarkkinoilla jonkin verran, mutta Euroopan markkinoista vastaavaa ei ole vielä ole. Aineisto koostuu STOXX 600 Europe – in- deksin yhtiöistä, jotka hyvin simuloivat Euroopan yrityksien talouden liikkeitä sen kattavuuden ja monipuolisuuden ansiosta. Empiirisen analyysin perusteella voidaan muodostaa johtopäätös liikearvon arvonalennuksen sekä luottoluokituksen yhteydestä.
1.2 Tutkimuksen tavoite, tutkimusongelma sekä – menetelmä ja rajaukset
Yrityksien luottoluokituksia muodostaessa otetaan huomioon eri tekijöitä, jotka vaikuttavat an- nettavaan luokitukseen. Esimerkiksi S&P kertoo arvioidessaan yrityksien luottoluokituksia, ot- tavansa huomioon esimerkiksi yrityksen kassavirran, velan vipuvaikutuksen, pääomaraken- teen, hyvän hallintotavan, likviditeetin sekä erilaisia riskejä, muun muassa maa- ja toimiala- kohtaisen riskin (S&P 2019). Liikearvon osuus yrityksen taseessa voi olla huomattavakin ja siten myös liikearvosta tehtävä arvonalennuksen vaikutus. Tutkielman pyrkimyksenä on selvit- tää, että onko liikearvon arvonalennuksella vaikutuksella yrityksen luottoluokitukseen, tarkem- min määriteltynä yrityksen pitkän ajan luottoluokitukseen. Oletuksena on aikaisemman tutki- muksen ja anekdoottisen näytön perusteella, että liikearvon arvonalennuksen pitäisi vaikuttaa negatiivisesti yrityksen luottoluokitukseen. Koska liikearvoa testataan juurikin rahavirtaa tuot- tavien yksiköiden kautta, liittyy se läheisesti yrityksen kassavirtoihin ja siten on myös yksi luottoluokitukseen vaikuttavista kriteereistä. Pyrkimyksenä on tarkastella luottoluokittajan rea- gointia yrityksen liikearvon alaskirjaukseen. Aikaisemman tutkimuksen perusteella on havaittu myös itse luottoluokituksen alennuksen olevan vaikutusta myöhemmin tapahtuvaan arvonalen- nukseen (Moody’s 2016). Tutkimuksessa on siis nähty tarpeelliseksi tutkia myös asetelmaa toi- sinpäin, jolloin luottoluokituksen alennus olisi ennakoiva tekijä liikearvon arvonalennukselle.
Tätä asetelmaa tarkastellaan toissijaisena tutkimuskysymyksenä. Tutkimusongelmana on:
Onko yrityksen liikearvon arvonalentumisella ja yrityksen luottoluokituksella yhteys?
Tutkimusongelmaan pyritään vastaamaan seuraavien alakysymysten avulla:
1. Onko liikearvon arvonalennuksella vaikutusta yrityksen luottoluokitukseen?
2. Ennakoiko luottoluokituksen alennus tulevaa liikearvon arvonalennusta?
Tarkoituksena on tarkastella tutkielman avulla empiirisesti liikearvon arvonalentumisen sekä luottoluokituksen välistä suhdetta eurooppalaisella aineistolla. Tutkimus on luonteeltaan kvan- titatiivinen ja tutkimusmenetelmänä käytetään logistista regressioanalyysiä. Regressiomalleja muodostetaan kaksi kappaletta ja niiden antamilla tuloksilla pyritään vastaamaan asetettuihin hypoteeseihin.
Aineistossa mukana ovat eurooppalaiset julkisen kaupankäynnin kohteena olevat yritykset, jotka toimivat eri toimialoilla. Tutkielmaan valitut otosjoukon yhtiöt kuuluvat STOXX Europe
600 – indeksiin, jossa on kuusisataa (600) eri julkisen kaupankäynnin kohteena olevaa yhtiötä.
Markkina-arvoltaan ne ovat suuria, keskisuuria sekä pieniä yrityksiä ja toimivat 17 eri Euroo- pan maassa. (STOXX, 2019.) Indeksiin kuuluvat toimijat muodostavat kattavan ja monipuoli- sen kuvan erilaisista eurooppalaisista yrityksistä, ja kyseinen indeksi on valittu, jotta tarkaste- lujoukko olisi mahdollisimman hajautunut ja kuvaisi Euroopan yrityksiä mahdollisimman laa- jasti. Samankaltainen tutkimus on tehty vuonna 2017 (Sun & Zhang 2017), mutta tarkastelu- joukko koostui Pohjois-Amerikan yhtiöiden aineistosta ja liikearvon käsittelyssä käytettävät standardit olivat US GAAP – tilinpäätöskäytäntöjen alaisia. Ajallisesti tutkimuksen aineisto sijoittuu ajanjaksolle 2005 – 2017. Valittuun aikajaksoon on päädytty siksi, että sen alkamis- ajankohta on silloin, kun julkisesti noteerattujen yrityksien konsernitilinpäätökset on pitänyt tehdä IFRS – standardien mukaisesti ja lisäksi aineisto sisältää myös erilaisia taloudellisia ajan- jaksoja.
1.3 Tutkielman rakenne
Tutkimus koostuu seitsemästä pääluvusta. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään liikearvon taustaa, määritelmiä sekä sen muodostumista ja selostan kuinka liikearvoa käsitellään konser- nitilinpäätöksessä IFRS – standardien mukaisesti. Lopuksi luvussa käydään läpi IAS -36 stan- dardin mukaista liikearvon arvonalentumistestauksen prosessia. Kolmannessa luvussa käydään läpi luottoluokituksien käsitteitä sekä mitkä tekijät vaikuttavat luottoluokituksiin. Neljännessä luvussa tarkastellaan aikaisempia tutkimuksia samaisesta aihepiirin tienoilta sekä muodoste- taan hypoteesit. Tutkimukset on jaettu kappaleessa Yhdysvaltalaisiin sekä muihin kuin yhdys- valtalaisiin tutkimuksiin. Tämä siitä syystä, että Yhdysvaltojen sekä tarkastelun kohteena olen Euroopan markkinoissa sekä tutkimuksien kohteissa on jonkin verran eroja. Eri aineistoilla on saatu myös erilaisia tuloksia. Viidennessä luvussa tarkastellaan tutkimuksen aineistoa, seloste- taan tutkielman tutkimusmenetelmä ja käydään läpi itse aineiston kuvaileva statistiikka sekä tehdään perustavat analyysit. Kuudennessa luvussa käsitellään tutkimuksen varsinaiset tulokset ja seitsemäs luku sisältää tutkielman yhteenvedon sekä johtopäätökset ja jatkotutkimusaiheiden pohdinnan.
2. LIIKEARVO
2.1 Liikearvon määrittely
IFRS 3 – standardi määrittelee liikearvon omaisuuseräksi, joka edustaa tulevaisuuden tuottoja ja joka syntyy yritysten yhteenliittymän yhteydessä hankituista muista omaisuuseristä, ja jota ei voida tunnistaa ja eritellä erillisiksi eriksi. Yksi varhainen määritelmä liikearvolle on Bithel- lin (1882) Counting House Dictionary – sanakirjasta, joka määrittelee liikearvon hyödyiksi, joita hyvämaineinen vakiintunut yritys omaa. Liikearvo on siis jo varhain tunnistettu ja eritelty aineellisesta omaisuudesta omaksi eräkseen. Liikearvoksi on myös historiassa katsottu yrityk- selle kaikki sellainen, joka tuo lisäarvoa yritykselle sen asemansa takia, kuten yrityksen nimi, maine ja verkostot (Dicksee & Tillyard 1906; ref. Wen & Moehrle 2016, 12). Ma ja Hopkins (1988) määrittävät taas liikearvon hankittavan yrityksen tulevaisuuden parempien tuottovirto- jen pääoma-arvoksi eli niiden nykyarvoksi.
Aikaisemmassa kirjallisuudessa liikearvon kirjanpidollinen käsittely voidaan jakaa kolmeen eri näkökulmaan (Seetharaman ym. 2004, 134). Yksi näkökulma käsitellä liikearvoa on poistaa se heti hankinnan jälkeen. Ostohintaa tarkasteltaessa liikearvon osuus edustaa sitä osaa hinnasta, joka kuvaa tuloksentekokykyä ja se tulisi nähdä vähennyksenä yritysoston tehneen yrityksen oman pääoman arvoon. Siksi liikearvo tulisi vähentää vasten voittovaroja, mieluiten edellisten tilikausien voittovaroista. (Spacek, 1964, 39 – 40.) Toinen koulukunta kokee, että liikearvoa ei tulisi poistaa ollenkaan, ellei siitä ole vahvaa näyttöä (Seetharaman ym. 2004, 134). Tämän ajatusmallin mukaan on ylivarovaista poistaa liikearvoa, kun sen arvo ei ole alentunut alle os- tohinnan. Jos liikearvo on alentunut, ei sitä tule kirjata käyttötilille ja ei ole myöskään mahdol- lista määritellä tarkasti kuinka paljon liikearvo on tosiasiassa alentunut. (Zeff & Dharan, 1994;
ref. Seetharaman ym. 2004, 137.) Kolmas näkökulma esittää, että liikearvoa tulisi lyhentää sys- temaattisesti kohtuullisen ajanjakson aikana. Systemaattinen lyhennyksen käyttöä perustellaan ensinnäkin sillä, että kirjanpidon tehtävänä on ensisijaisesti täsmäyttää maksettu kulu ja saatu tuotto, jolloin liikearvon lyhennyksellä voidaan kirjata kulu vastaamaan saatua tosiasiallista tuottoa. Toiseksi johdon pitäisi osoittaa hankinnan järkevyys siten, että sisäänpäin tulevat kas- savirrat yritysostosta ylittävät yrityshankinnasta aiheutuneet kustannukset. Kolmanneksi syste- maattisia liikearvon lyhennyksiä tukee myös ”impulssiteoria” (momentum theory), jonka mu- kaan liikearvosta maksaminen ei ole vuosittaisista tuotoista maksamista vaan enemmänkin
keino saada lentävä lähtö yritysoston kautta, jolloin yrityksellä ei ole tarve investoida resursseja ja kehittää itse samankaltaista liiketoimintaa alusta alkaen (Nelson, 1953, 491 – 492). (Seetha- raman ym. 2004, 137.)
2.2 IFRS – sääntely
Ne IFRS – standardit, jotka liittyvät liikearvoon ja sen käsittelyyn ovat pääasiassa IFRS 3 – Liiketoimintojen yhdistäminen, IAS 36 – Omaisuuserien arvonalentuminen sekä IAS 38 – Ai- neettomat hyödykkeet. Seuraavaksi käydään läpi näiden standardien oleellisimmat kohdat liit- tyen liikearvoon.
2.2.1 IFRS 3 Liiketoimintojen yhdistäminen
IFRS 3 – standardi määrittelee liiketoimintojen yhdistämisestä yritysjärjestelytilanteissa. Ky- seistä standardia sovelletaan silloin kun hankkijaosapuoli saa määräysvallan yhdessä tai use- ammassa liiketoiminnassa, ja hankittu kokonaisuus muodostaa liiketoiminnan. Jos liiketoimin- taa ei muodostu, on kyse omaisuuserän tai -erien hankkimisesta. Yrityskaupassa varat ja velat arvostetaan käypiin arvoihin historiallisten tasearvojen sijasta. (Halonen, 2013, 171-172.) Yri- tyskaupassa omaisuuserän vanha tasearvo jätetään siis huomioimatta ja aloitetaan niin sanotusti puhtaalta pöydältä.
Mikäli hankinta täyttää standardin soveltamisalan määritelmät, seuraava vaihe on hankintame- nolaskelman laatiminen. Laadinta jakautuu neljään eri vaiheeseen, jotka ovat:
1. hankkijaosapuolen määrittäminen 2. hankinta-ajankohdan määrittäminen
3. hankittujen yksilöitävissä olevien varojen, vastattavaksi otettujen velkojen ja hankin- nan kohteessa mahdollisesti olevan määräysvallattomien omistajien osuuden määrittämi- nen ja kirjaaminen, ja
4. liikearvon tai edullisesta kaupasta syntyvän voiton kirjaaminen ja määrittäminen Hankkijaosapuolen määrittäminen on IFRS 3 – standardin mukaan tehtävä kaikissa liiketoimin- tojen yhdistämistilanteissa. Hankkijaosapuoli on se joka saa määräysvallan toisessa yhteisössä.
Määräysvallan käsite määritellään tarkemmin IFRS 10 Konsernitilinpäätös – standardissa, ja jos määräysvaltaa ei pystytä määrittelemään IFRS 10 – standardin perusteella, sisältää IFRS 3 – standardi lisäohjeet hankkijaosapuolen määrittämiseen. Hankkijaosapuoli on muun muassa yleensä se osapuoli, joka luovuttaa käteisvaroja ja muita varoja, laskee liikkeelle oman pää- oman ehtoisia osuuksia, esimerkiksi osakevaihdossa tai on tehnyt aloitteen yhdistymisestä ti- lanteissa, joissa yhteisöjä on enemmän kuin kaksi. (Halonen, 2013, 175 – 176.)
Hankinta-ajankohta on se hetki, jolloin määräysvalta hankittuun yhteisöön tai liiketoimintoihin siirtyy tosiasiallisesti hankkijaosapuolelle. Tästä ajankohdasta lähtien hankkijaosapuoli voi siis määrätä yhteisön liiketoiminnoista. Hankitun yhteisön varat ja velat sekä tulos yhdistellään myös ajankohdasta lähtien ostavan osapuolen konsernitilinpäätökseen. Varat ja velat arvoste- taan konsernitilinpäätöksessä hankinta-ajankohdan mukaan. Määräysvalta siirtyy silloin kuin kaupan pääasialliset ehdot on täytetty. Tämä ei siis tarkoita, että kaupan kaikki ehdot olisivat täyttyneet siihen mennessä, kun määräysvalta siirtyy. Esimerkiksi määräysvalta voi siirtyä esi- merkiksi vasta sitten kauppahinta on maksettu kokonaisuudessaan. (Halonen, 2013, 176.) Luovutetun vastikkeen määrittäminen ei aina ole niin yksioikoista kuin voisi olettaa. Pelkkä kauppahinta, joka on kauppakirjassa määritelty, ei kata kokonaan IFRS 3 –standardin määrit- telemää luovutettua vastiketta. Alla oleva kuvio 1 havainnollistaa standardin määrittelemää kä- sitettä.
Kuvio 1. Vastikkeen luovutuksen osat (mukaillen Halonen, 2013)
Jos koko kauppahinta maksetaan rahavaroilla kertasuorituksena, on hankintamenon määrittä- minen melko yksinkertaista. Hankkijaosapuolelle saattaa kuitenkin syntyä aiempia omistajia kohtaan velvoitteita esimerkiksi ehdollisen vastikkeen eli lisäkauppahinnan muodossa. Ehdol-
lisen vastikkeen käsittely on säännelty tarkasti IFRS 3:ssa. Lisäksi jos kaupan osapuolten kes- ken on ollut aikaisempia liiketoimia, voi se johtaa siihen, että luovutettu vastike voidaan joutua jakamaan hankintamenoon ja korvaukseen aikaisemmasta liikesuhteesta, jolloin loppuosa kä- sitellään yrityshankinnasta erillisenä järjestelynä. Hankintamenoon eivät kuulu myöskään yri- tyskaupan yhteydessä syntyvät hankintaan välittömästi liittyvät kustannukset kuten asiantunti- japalkkiot. Esimerkiksi due diligence –kustannukset saattavat olla huomattaviakin suurem- missa yritysjärjestelyissä ja ne on kirjattava kuluiksi tulosvaikutteisesti. Välittömästi hankin- taan liittyviä kustannuksia ei voi myöskään siirtää hankittavan yhteisön maksettavaksi. Maksa- malla kauppahintaa luovuttamalla oman pääoman ehtoisia osuuksia, tulee hankintamenoksi määritellä niiden käypä arvo, joka voi olla haasteellista esimerkiksi noteeraamattoman yrityk- sen osakkeiden kohdalla. (Halonen, 2013, 177-178.)
Kun yrityshankinnassa kokonaisuus vaihtaa omistajaa, tulee hankittu kokonaisuus arvostaa hankkijaosapuolen taseeseen oikein. Käytännössä ostajan tulee luokitella yksilöitävissä olevat varat, vastattavaksi otetut velat sekä mahdollisten hankittavassa kohteessa olevien määräysval- lattomien omistajien osuus käypään arvoon erillään liikearvosta kuvion 2 mukaan. Kirjattavien varojen ja velkojen tulee olla osa
Kuvio 2. Arvostusprosessi (mukaillen Halonen 2013)
sitä yrityshankintaa, joka vaihtaa omistajaa eikä esimerkiksi seurausta erillisestä liiketoimesta.
Tämä ei kuitenkaan estä sitä, että yrityskaupassa tulisi kirjattavaksi sellaisia varoja ja velkoja, joita hankinnan kohde ei aikaisemmin ole sisällyttänyt omaan taseeseensa. Yrityskaupoissa kir- jaamismenettelynä sovelletaan yleisesti käytettyjä arvonmääritysmenetelmiä, jotka voidaan ja- kaa kolmeen ryhmään: markkinaperusteisiin menetelmiin, tuottoperusteisiin menetelmiin sekä kustannusperusteisiin menetelmiin. Markkinaperusteinen menetelmä on IFRS –normiston mu- kaan suositeltavin menetelmä, mutta sen käyttö ei aina ole mahdollista. Markkinaperusteinen
menetelmän lähtökohta on se, että omaisuuserän arvo saadaan joko suoraan markkinoilla no- teerattavasti hinnasta tai sitten epäsuorasti vertaamalla sitä noteerattuun vastaavanlaiseen koh- teeseen tai vastaavanlaiseen jo tapahtuneeseen transaktioon. Aina markkinahintoja ei kuiten- kaan ole saatavilla, joten tuottoperusteinen menetelmä tarkastelee omaisuuserän arvoa sen tuotto-odotuksen ja –vaatimuksen kautta ottaen huomioon omaisuuserän jäljellä olevan talou- dellisen vaikutusajan. Kustannusperusteinen arvostusmenetelmä ottaa huomioon vain vastaa- vanlaisen omaisuuserän tuottamisen tai uudelleenhankkimisen kustannukset, mutta se ei kui- tenkaan kerro kohteen tulevaisuuden tuottokykyä. (Halonen, 2013, 182-183.)
Kuvio 3. Arvonmääritysmenetelmät yrityskaupoissa (mukaillen Halonen 2013)
Aineettomat hyödykkeet arvostetaan myös uuden yrityskokonaisuuden taseeseen. Aineettomia hyödykkeitä voivat olla muun muassa tilauskannat, patentit sekä tavaramerkit. Hankintameno- laskelman avulla nämä hyödykkeet arvostetaan ja kirjataan käypään arvoon erillisenä liikear- vosta. IAS 38 – standardi (Aineettomat hyödykkeet) käsittelee aineettomien hyödykkeiden ar- vostamista tarkemmin mutta pääsääntönä on, että aineeton hyödyke on kirjattava taseeseen vain silloin, jos aineettomasta hyödykkeestä saatava taloudellinen hyöty koituu ostajayhteisön hy- väksi ja sen hankintameno on luotettavasti määriteltävissä. (Halonen, 2013, 184-185.)
2.2.2 IAS 36 Omaisuuserien arvon alentuminen
IAS 36 – standardi Omaisuuserien arvon alentuminen käsittelee omaisuuserien käyvän arvon määrittämistä. Taseessa olevien omaisuuserien tulisi antaa todenmukainen kuva niiden kurant- tiudesta, jolloin niistä kerrytettävissä oleva rahamäärän tulisi heijastaa kyseisen omaisuuserän kirjattua arvoa. Standardia sovelletaan käytännössä kaikkiin omaisuuseriin lukuun ottamatta niitä eriä, joiden kirjaaminen ja arvostaminen on määritelty muissa IFRS – standardeissa. Näitä IAS 36 – standardin ulkopuolelle jääviä eriä ovat muun muassa vaihto-omaisuus, pitkäaikaisiin
hankkeisiin liittyvät omaisuuserät, rahoitusvarat ja vakuutussopimukset. (Halonen, 2013, 215- 216.)
IAS 36 – standardissa yksi keskeisimpiä käsitteitä on rahavirtaa tuottava yksikkö. Se tarkoittaa pienintä yksilöitävissä olevaa omaisuusryhmää, jonka tuottamat rahavirrat ovat pääosin muista ryhmistä ja yksiköistä riippumattomia. Rahavirtaa tuottavan yksikön voi yhteisö määrittää melko vapaasti ja niiden määrittely saattaa poiketa yrityskohtaisesti. Yksikkö, joka kuitenkin sisältää liikearvoa, ei saa olla suurempi kuin IFRS 8 Toimintasegmentit – standardin mukaisesti määritellyt segmentit. Rahavirtaa tuottavaa yksikköä arvioidaan sen kerrytettävissä olevan ra- hamäärän perusteella. Tätä rahamäärää voidaan arvioida joko käyvän arvon kautta, josta on vähennetty luovutuksesta aiheutuneet menot tai sitten käyttöarvon perusteella. Omaisuuserä tai rahavirtaa tuottava yksikkö saa käypä arvo on sama kuin jos toisistaan riippumattomat osapuo- let toteuttavat kaupan keskenään ja siitä on vähennetty luovutuksesta aiheutuneet menot. Käyt- töarvossa taas lähdetään siitä, että sen arvo on liiketoiminnasta tulevaisuudessa saatavien raha- virtojen nykyarvo, eli vuosittaisten tuottojen ja kulujen erotus. Käyttöarvoa voidaan käyttää esimerkiksi tehdaskiinteistöjen arvioinnissa, koska niiden käypää arvoa voi olla hankala mää- rittää epälikvidisyyden vuoksi. (Halonen, 2013, 216-217, 224-225.)
Arvonalentumistestaus tulee IAS 36:n mukaan tehdä liikearvosta ja taloudellisesta vaikutus- ajaltaan rajoittamattoman hyödykkeen osalta vuosittain. Sillä ei ole merkitystä, että merkkejä omaisuuserän tuottaman rahavirran alentumisesta ei ole. Liikearvo kohdistetaan aina eri raha- virtaa tuottaville yksiköille koska se ei itsessään tuota mitään. Rahavirtaa tuottava yksikkö ei kuitenkaan välttämättä sisällä liikearvoa ja yrityskaupan yhteydessä onkin tärkeää määrittää mitkä yksiköt sisältävät liikearvoa. Liikearvoa ei aina kohdisteta pelkästään hankituille yksi- köille vaan ostajayhteisössä jo olemassa oleville yksiköille kohdistetaan liikearvoa, jos ne yri- tyskaupasta hyötyvät esimerkiksi synergiaetujen tai kilpailijoiden poistumisen kautta. Lii- kearvo tulee aina kohdistaa sille alimmalle tasolle, jolla johto seuraa yrityksen suoriutumista sisäisessä raportoinnissaan. Alin taso ei voi kuitenkaan olla suurempi kuin ne toimintasegmen- tit, jotka yritys on määrittänyt IFRS 8 –standardin mukaan. Joustavuutta lisää se, että liikearvoa voi kohdistaa myös rahavirtaa tuottavien yksiköiden ryhmälle, jos näitä johdetaan yhdessä.
Kohdistaminen tulee tehdä sen tilikauden aikana, kun kohde on hankittu ja viimeistään hankin- tahetken jälkeisen alkavan tilikauden päättymiseen mennessä. Kuitenkin jos osa liikearvosta on vielä kohdistamatta takarajaan mennessä, tulee liitetiedoissa eritellä liikearvon määrä ja syyt kohdistamattomuudelle. Liikearvoa saatetaan joutua uudelleenkohdistamaan, jos yritys myy tai
tekee uudelleenjärjestelyitä liiketoiminnoissaan. Jos yritys myy osa liiketoiminnoistaan, tulee myös liikearvoa jakaa myydyn osuuden sekä jäljelle jäävän osuuden rahavirtojen suhteissa.
Tässäkin tapauksessa jakoa voi tehdä myös muussa suhteessa kuin kerrytettävissä olevien ra- hamäärien perusteella, jos voidaan osoittaa sen paremmin vastaavan todellista tilannetta. (Ha- lonen, 2013, 240-241.)
Kun huomataan, että omaisuuserä tai rahavirtaa tuottavan yksikön käyttöarvo tai käypä arvo on sen kirjanpitoarvoa alempi, tulee kirjata arvonalentumistappio. Arvonalentumistappio kirjataan kuluksi ja tulee se kohdistaa niille omaisuuserille, joista yksikkö muodostuu. IAS 36 –standardi määrittelee arvonalennuksen kirjaamisen siten, että tappio kohdistetaan ensin liikearvoon ja sen jälkeen muille omaisuuserille niiden kirjanpitoarvojen suhteessa. Arvonalentumistappio on myös mahdollista peruuttaa. Jos yhteisö huomaa viitteitä siitä, että kirjattu tappio olisi joko pienentynyt tai jopa aiheeton eikä se johdu pelkästään diskonttauskoron muutoksesta, jaetaan peruutus rahavirtaa tuottavien yksiköiden omaisuuserille niiden kirjanpitoarvojen suhteessa.
Mahdollisen tappion peruutuksen poikkeuksena on kuitenkin liikearvo, jonka arvonalentumis- tappiota ei voida milloinkaan peruuttaa. Tämä johtuu siitä, että vaikka liikearvo olisikin saatta- nut nousta tappiokirjauksen jälkeen, arvon kasvun katsotaan olevan yhtiön sisäisesti kehittämää liikearvoa eikä sitä voida aktivoida taseeseen IAS 38 –standardin mukaan. (Halonen, 2013, 254-255.) Näin ollen liikearvoa voi kirjata taseeseen lisää vain mahdollisten uusien yrityskaup- pojen kautta.
2.2.3 IAS 38 Aineettomat hyödykkeet
IAS 38 – standardi kattaa aineettomien hyödykkeiden kirjanpitokäsittelyn eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Näihin poikkeuksiin lukeutuvat muun muassa rahoitusinstrumentit, joita kä- sitellään IAS 32 – standardissa sekä vuokrasopimukset, joista säädetään IFRS 16 –standardissa.
IAS 38 – standardi ei myöskään koska liikearvoa, koska sen käsittely on määritelty IFRS 3 – standardissa. Miten liikearvoa sitten eroaa aineettomista hyödykkeistä? Standardissa on määri- telty, millä ehdoin aineeton hyödyke voidaan kirjata taseeseen. Ensinnäkin sen tulee olla tun- nistettavissa ja erotettavissa liikearvosta. Omaisuuserän tunnistamiseksi sen pitää olla erotetta- vissa yrityksestä ja myytävissä, siirrettävissä, vuokrattavissa, lisensoitavissa tai vaihdettavissa.
Omaisuuserä voi olla myös tunnistettavissa, jos se on tulosta sopimuksellisesta tai muusta juri- disesta oikeudesta riippumatta siitä ovatko oikeudet siirrettävissä tai erotettavissa yrityksestä
tai muista oikeuksista tai velvollisuuksista. Aineettoman oikeuden tulee olla myös hallittavissa.
Yhtiö hallitsee aineetonta omaisuuserää, jos se pystyy saavuttamaan sen avulla taloudellisia hyötyjä tulevaisuudessa sekä rajoittamaan muiden pääsyä niihin. Yleensä yritys omistaa lailli- set oikeudet omaisuuserään, jolloin voidaan rajoittaa muiden hyötyminen kyseistä aineetto- masta hyödykkeestä. Esimerkiksi patentti tai tavaramerkki voisi olla tavanomainen aineeton hyödyke, jota yritys hallitsee laillisella omistusoikeudella. Laillinen oikeus ei kuitenkaan ole välttämättömyys hallinnan olemassaoloksi, hallinnan olemassaolo voidaan saavuttaa myös esi- merkiksi yrityksen oman teknisen tietämyksen kautta. Lopuksi aineettoman hyödykkeen tulee tuottaa yritykselle tuottoa tulevaisuudessa, joko tuotteen myynnin, kustannussäästöjen tai mui- den hyötyjen kautta. Hyödyn ei siis tarvitse olla pelkästään liikevaihtoa vaan aineettoman hyö- dykkeen kautta yritys voi myös esimerkiksi alentaa kustannuksia. (IAS 38, kpl 2-3, 9-17.) Lii- kearvo eroaa siis aineettomasta hyödykkeestä jo ensimmäisen kriteerin, eli tunnistettavuuden osalta. Liikearvoa ei voi eritellä eikä siten tunnistaa. Liikearvosta odotetaan kuitenkin myös tulevaisuuden hyötyjä kuten aineettomista hyödykkeistä.
3. LUOTTOLUOKITUS
Luottoluokittaminen on toimintaa, jossa luottoluokittajat arvioivat joukkovelkakirjalainoja sekä muita instrumentteja, joita yritykset ja valtiot ovat laskeneet niin sanotusti liikkeelle. Luot- toluokituksessa tarkastellaan sitä, että mikä on todennäköisyys sille, että liikkeellelaskija mak- saa lainaamansa velan takaisin tai lainaaja saa lainaamansa pääoman takaisin, jos velan takai- sinmaksu laiminlyödään. Luottoluokitusta tarjoavat luottoluokittajat, jotka tekevät analyysin yrityksen luottokelpoisuudesta omien standardiensa mukaisesti ja sen jälkeen ilmoittavat arvion perustuen heidän omaan luottoluokitusasteikkoon. Suurimpia ja tunnetuimpia luottoluokittajia ovat Standard & Poors’s (S&P), Moody’s ja Fitch, jotka hallitsevat yhteensä melkein 95 pro- senttia luottoluokitusmarkkinasta (Langohr & Langohr, 2009, 386). Lopun noin viiden prosen- tin markkinaosuudella toimii hieman yli kymmenisen toimijaa. (Scalet & Kelly, 2012.) Stand- ard & Poor’s:in omistaa S&P Global Inc. (entinen McGraw Hill Companies), joka on julkisesti noteerattava pörssiyhtiö New Yorkin pörssissä (S&P Global, 2019) ja Moody’s on myöskin New Yorkin pörssissä noteerattava yhtiö. Fitch:in omisti aikaisemmin ranskalainen yhtiö ni- meltään Fimalac S.A., mutta vuonna 2018 loputkin sen osakekannasta hankki omistukseensa Hearstin perhe heidän Hearst Communications –yhtiönsä kautta (Hearst, 2019).
Näillä kolmella yhtiöllä on toimintaa ympäri maailman ja ne muodostavat oligopolin markki- naosuuksillaan. Yhtiöiden vaikutusalueet vaihtelevat hieman, esimerkiksi Moody’silla ollen muita enemmän kattavuutta Aasiassa ja S&P:lla enemmän Latinalaisessa Amerikassa. Fitch on pienin kolmesta toimijasta. Luonnollisen oligopolin markkinarakennetta tukee luottoluokitus- toiminnassa se, että alan toiminnassa keskeistä on luokittajan maine ja uusien toimijoiden tulee kasvattaa ”mainepääomaansa” pitkän ajanjakson ajan. Myös lainsäädäntö osaltaan asettaa tiet- tyjä rajoitteita uusille toimijoille. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 1975 Yhdysvaltain arvo- paperimarkkinoita valvova elin SEC eli U.S. Securities and Exchange Commission, nimesi seit- semän luottoluokituslaitosta niin kutsutuiksi kansallisesti tunnustettujen luottoluokittajien – ryhmään (NRSRO). Tarkoituksena oli antaa valtion puolesta varmistus siitä, että luokituslaitos on luotettava ja, että se pystyy takaamaan tiettyjen rahoituksellisten instrumenttien riskitason.
SEC halusi muun muassa, että rahamarkkinarahastot pitivät portfoliossaan vain arvopapereita, joille oli annettu hyvä luokitus jonkin kansallisesti tunnustetun luottoluokituslaitoksen toi- mesta. Vuonna 2003 Yhdysvalloissa vain kolme kansallisesti tunnustettua luottoluokittajaa oli
jäljellä vuoden 1975 seitsemästä toimijasta yritysostojen seurauksena. SEC on pyrkinyt paran- tamaan tilannetta ja tällä hetkellä Yhdysvalloissa toimii kymmenen valtuutettua luottoluokitta- jaa. Taloudelliset ja juridiset esteet luovat uusille toimijoille haasteita tulla markkinoille eivätkä kannusta hintakilpailuun tai luokituksien kehittämiseen. (Amtenbrink, 2013, 2-3.)
Luottoluokittajien vaikutus on kasvanut kun pääomien liikkuvuuksien rajoituksia vähennettiin kehittyneissä maissa 1970 – luvun lopussa ja 1980 –luvulla. Kansainvälisten transaktioiden määrä on kasvanut huomattavasti sekä alan sääntely on myös kiristynyt. Aikaisemmin yrityk- set, kunnat sekä valtiot lähestyivät liikepankkeja hakiessaan rahoitusta. Nykyään on tavallisem- paa hakea suoraa rahoitusta markkinoilta velkakirjojen muodossa pankkilainojen sijaan. Sa- malla myös pankkien eri tuotteiden kuten asuntolainojen, luottokorttisaamisten sekä pankkilai- nojen arvopaperisointi, eli niiden muuntaminen siirtokelpoisiksi arvopapereiksi, joita voidaan kaupata pääomamarkkinoilla, alkoi. Kun markkinat avautuivat aiempaa globaalimmaksi, tar- vittiin myös tarkempaa tietoa eri tahojen luottokelpoisuudesta. (Sinclair, 2014, 3.) Vaikka luot- toluokitus on aluksi hintava hankinta velkakirjan liikkeellelaskijalle, vähentää se kuitenkin ve- lan kustannusta. Luottoluokitetun ja luottoluokittelemattoman velan tuottoero (yield spread) kertoo siitä, että markkinat ovat valmiita sijoittamaan pienemmällä tuottovaatimuksella velka- kirjoihin kun niillä on luottoluokitus. Velan tuottovaatimukseen vaikuttavat luonnollisesti myös muut tekijät, kuten mahdolliset vakuudet lainalle. (Sinclair, 2014, 74.)
3. 2 Luottoluokitustoiminta ja lainsäädäntö
Luottoluokittajat vastaavat sijoittajien tarpeeseen saada tietoa velkainstrumenteista silloin kun sijoittajalla itsellään ei ole resursseja tai kykyjä päästä käsiksi julkiseen ja ei-julkiseen tietoon yrityksestä tai valtiosta, joka instrumenttia on laskemassa liikkeelle. Luottoluokituksen avulla sijoittaja voi vähentää kaupankäyntikustannuksiaan ja luokitus hyödyttää samalla koko rahoi- tusmarkkinaa, lisäten likviditeettiä. Luottoluokitukset itsessään ovat myös informaatiohyödyk- keitä, joilla on julkishyödykkeiden luonteenpiirteitä. Kun tiedon kerääminen lainan liikkeelle- laskijasta on tehty, voidaan luokitus jakaa myös muiden kanssa ilman muita lisäkustannuksia (Amtenbrink, 2013, 3).
Yhdysvalloissa luottoluokitusta säätelee Yhdysvaltain arvopaperimarkkinaviranomainen SEC.
Viraston mukaan, sen missiona on suojata sijoittajia, ylläpitää oikeudenmukaisia ja tehokkaita markkinoita sekä helpottaa pääomien muodostumista. Luottoluokittajien suhteen SEC valvoo
niiden antamien luokitusten laatua, pyrkii estämään sisäpiiritiedon väärinkäyttöä ja estää etu- ristiriitoja, jotka saattaisivat vaikuttaa luokituksiin. (SEC, 2019.) Euroopan vastaava arvopape- rimarkkinaviranomainen on vuonna 2011 perustettu ESMA (European Securities and Markets Authority), joka korvasi aikaisemmin toimineen kansallisten valvojien yhteistyöelimen nimel- tään CESR (Committee of European Securities Regulators).
Euroopan komissio vuonna 2009 pyysi Jacques de Larosièren johtamalta asiantuntijatyöryh- mältä selvityksen Euroopan finanssialan regulaation ja valvonnan kehittämisestä maailmanlaa- juisen finanssikriisin jälkeen. Raportissa käsiteltiin myös luottoluokituslaitoksia ja niiden roo- lin vaikutusta finanssikriisin. Selvityksessä tuotiin esille muun muassa, että luottoluokittajat aiheuttivat sen, että ne laskivat käsitystä luottoriskin tosiasiallisesta tasosta antaessaan parhaim- pia AAA – luokituksia strukturoiduille vakuudellisille velkasitoumuksille eli CDO:ille (colla- teralised debt obligations). Luokituksen maksajan ollessa sen liikkeellelaskija loi myös eturis- tiriidan luottoluokituksen osalta, jolloin liikkeellelaskija saattoi hankkia sijoitusinstrumentille luokituksen usealta luokittajalta ja valita siten tuotteelleen suotuisimman luokituksen. (The de Larosière Group report, 2009.) Kokonaisuudessaan raportti suositteli Euroopan valvontake- hyksen vahvistamista sekä, että olisi luotava Euroopan finanssivalvontajärjestelmä, jolla olisi vahvempi mandaatti valvoa toimia finanssimarkkinoiden valvojana. Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat vuonna 2010 asetuksen, jonka johdosta Euroopan arvopaperimarkkinaviran- omainen EAMV (eng. ESMA) perustettiin. (EUVL, 2010.) Euroopan Unioni säätelee luotto- luokittajien toimintaa yksityiskohtaisesti lainsäädännön avulla. Vuonna 2009 esiteltiin asetus luottoluokittajien yhteisistä sääntelyperiaatteista sekä parantaa siten niiden integriteettiä, avoi- muutta, vastuullisuutta, hallinnointia sekä riippumattomuutta (Asetus N:o 1060/2009, 17.11.2009).
Asetusta ryhdyttiin soveltamaan täysimääräisesti 7. joulukuuta 2010, mutta sen ei nähty kui- tenkaan käsittelevän riittävällä tavalla luottoluokitustoimintaa ja luokitusten käyttöä koskevia asioita. Monissa eri Euroopan unionin alaisissa kokouksissa tuotiin esille tarvetta kehittää sään- telykehystä entisestään luottoriskien vähentämiseksi. Euroopan komissio järjesti asiasta intres- sitahojen kuulemisen ja sen pohjalta koosti vaikutustenarvioinnin havaitakseen ongelmia. Kes- keisiä ongelmia luottoluokitustoiminnassa olivat muun muassa lainsäädäntöön sisältyvät vaati- mukset käyttää ulkoisia luottoluokituksia, tukeutuminen sijoitusstrategioissa suoraan luotto- luokituksiin, objektiivisuuden ja avoimuuden puute julkisyhteisöjen luottoluokitusprosessissa,
markkinoiden korkea keskittymisaste ja uusien tulijoiden vaikeus päästä markkinoille sekä luo- kituksien ”liikkeellelaskija maksaa” – liiketoimintamalli. (Ehdotus, A 1060/2009, 15.11.2011.)
Nykyään on useita ehtoja, joita luottoluokittajan tulee täyttää, jotta se voi toimia Euroopan unionin alueella hyväksyttynä luottoluokittajana. Luottoluokittajien pitää aluksi hakea rekiste- röitymistä ennen toimintansa aloittamista. ESMA:n täytyy myös varmistaa, että vaadittavat kri- teerit hakijalla täyttyvät. Rekisteröinnin jälkeenkin ESMA valvoo luottoluokittajia ja se voi pe- rua rekisteröinnin, jos luokittaja ei ole antanut luottoluokituksia edeltävän kuutena kuukautena, rekisteröinti on hyväksytty perustuen virheellisin tietoihin tai luokittajan tiedot eivät enää vas- taa niitä tietoja, joiden perusteella rekisteröinti on alun perin hyväksytty. ESMA voi myös pe- rumisen lisäksi tilapäisesti peruuttaa luottoluokittajan oikeuden antaa luokituksia, kunnes rik- komus on päättynyt tai estää luokituksen käytön sääntelytarkoituksiin rikkomuksen aikana. (De Bruyne, 2018, 235-236.)
Euroopan unioni on asetuksessaan luottoluokituslaitoksista ottanut kantaa myös siviilioikeu- delliseen vastuuseen. Yleensä yksityisoikeudelliset seuraamukset on jätetty pois finanssilain- säädännön yhteydessä, kuten esimerkiksi MiFID – direktiivissä (Markets in Financial Instru- ment Directive, 2004/39/EY), jossa mahdolliset seuraamukset ovat jokaisen jäsenmaan päätet- tävissä maan lainsäädännön kautta. (De Bruyne, 2018, 236.) Luottoluokituslaitoksista annetun asetuksen 35a artiklassa on todettu, että ”Jos luottoluokituslaitos on tahallisesti tai törkeän huolimattomasti syyllistynyt johonkin liitteessä III lueteltuun rikkomiseen, joka vaikuttaa luot- toluokitukseen, sijoittaja tai liikkeeseenlaskija voi vaatia korvausta kyseiseltä luottoluokitus- laitokselta rikkomisen johdosta kärsimästään vahingosta.” (1060/2009, 35a.) Ylikansalliset toimijat eivät aina ole pystyneet tehokkaasti säätämään muiden vastaavien varmentajien ja luo- kittajien vastuita, kuten esimerkiksi luokituslaitoksien vastuita merilaissa ja auditoijien vastuita finanssilain alaisuudessa. Luottoluokittajat eivät voi kuitenkaan olla siviilioikeudellisessa vas- tuussa, jos kyse on vähäpätöisestä huolimattomuudesta tai jos luokittaja olisi julkaissut ”vää- rän” luokituksen. Luokittajia ei myöskään aseteta vastuuseen silloin, jos he ovat erehdyksessä tehneet virheen tai eivät ole olleet osoittaneet kohtuullista varovaisuutta luokitusta tehdessään.
Luottotoimintaan sisältyy monien eri taloudellisten tekijöiden huomioonottaminen, joten tie- tynlaisen virhemahdollisuuden sisällyttäminen on perusteltua. (De Bruyne, 2018, 237.)
3.3 Luottoluokitukseen vaikuttavat tekijät
Luokitustoiminnassa käsitellään luonnollisesti niitä riskejä, joita tietyn yhtiön, valtion tai muun toimijan luotottaminen sisältää. Luokitusprosessissa luottoluokittaja kerää luokituskohteesta niin julkista kuin myös yksityistä informaatiota. Luottoluokittaja tekee luokituksen kohteesta kvantitatiivisen analyysin, jossa käsitellään kohteen jo olemassa olevaa velkarakennetta, tilin- päätöstietoja, tase-tietoja ja toimialan tietoja. Analyysiä tehdään myös kvalitatiivisesti, kun käydään läpi johdon osaamista ja laatua, kilpailuasetelmaa sekä kasvumahdollisuuksia. Luot- toluokittajat käyvät myös tapaamassa ylintä johtoa. Luokitus myönnetään eri toimialoilta koos- tuvan asiantuntijajoukon asettamana ja se ilmoitetaan sen jälkeen luokituksen kohteen ylim- mälle johdolle. Kun ensimmäinen luokitus on asetettu, luottoluokittaja seuraa luokitusta niin kauan, kunnes se mahdollisesti perutaan. (Gestel & Baesens, 2008, Kpl 3, 1 – 2.)
Luottoluokitukset voidaan myös jaotella erilaisin kriteerein. Tavallisin ja perinteisin riski jota luottoluokituksella mitataan, on velan laiminlyönnin riski (default risk) jota mitataan järjestys- asteikolla. Toinen tapa mitata luottoriskiä on takaisinperintäriski (recovery rate), joka kertoo sen osuuden velan määrästä, joka saadaan takaisin, jos velanmaksu on laiminlyöty. Esimerkiksi jos takaisinperintäluokitus on 60 prosenttia, on tappio-oletus velkaa laiminlyödessä 40 prosent- tia. Kymmenen miljoonan lainassa se olisi siis neljä miljoonaa. Altistusriski (exposure rating) ei ole niinkään käytössä joukkovelkakirjalainoissa vaan enemmänkin luototuksissa, jossa luot- toriskin muutoskerroin (credit conversion factor) kertoo, minkälainen riski voidaan arvioida esimerkiksi luoton vielä maksamattomasta velvoitteen osuudesta. Velan laiminlyönnin ja takai- sinperinnän riskit voidaan myös yhdistää yhdeksi riskiasteikoksi, jolloin voidaan puhua olete- tun tappion riskistä (expected loss rating). Oletetun tappion riski kertoo keskimääräisen tappion portfoliolle, jos velan laiminlyönti tapahtuu. Oletetun tappion riski on vaikuttanut yhä enem- män muun muassa velkojen luottotappioiden huomioonottamiseen, velkojen hinnoitteluun sekä muihin luototuksien toimintatapoihin. (Gestel & Baesens, 2008, Kpl 3, 11-13, 18-23.) Tässä tutkielmassa keskitytään kuitenkin velan laiminlyönnin riskiin, sillä luottoluokituksia joukko- velkakirjoille arvioidaan kyseisen riskin perusteella.
Alla olevassa taulukossa on pitkän ajan luottoluokitusasteikot S&P:lle, Moody’sille sekä Fit- chille (Long term issuer default ratings). Korkean luottoluokituksen omaavat yritykset (Invest- ment grade) sijoittuvat asteikoille AAA – BBB- tai Moody’sin tapauksessa Aaa – Baa3. Sitä
alempana olevia luokituksia kutsutaan ”roskalainaluokiksi” (High yield, junk bond). Luokituk- set välillä AAA – C ovat etukäteisiä luokituksia, kun taas D –luokitus on jälkikäteinen luokitus ja yritys on silloin käytännössä konkurssissa tai ainakin maksukyvytön. D – luokitus voidaan jakaa asteikon mukaan täydelliseen maksukyvyttömyyteen tai vähemmän ankarampaan RD – tai SD – luokitukseen. (Gestel & Baesens, 2008, Kpl 3, 2 – 3.) Luokitusta tarkennetaan myös
”+” ja ”-” – merkeillä, jotka tarkentavat luokitusta laajassa luokitusasteikossa (Gestel &
Baesens, 2008, Kpl 3, 7-8).
Taulukko 1. Luottoluokitusasteikot (mukaillen Gestel & Baesens, 2008) S&P Moody's Fitch Luokitustaso
AAA Aaa AAA Erittäin vahva (Extremely strong)
AA+ Aa1 AA+
AA Aa2 AA Hyvin vahva (Very strong)
AA- Aa3 AA-
A+ A1 A+
A A2 A Vahva (Strong)
A- A3 A-
BBB+ Baa1 BBB+
BBB Baa2 BBB Riittävä (Adequate)
BBB- Baa3 BBB-
BB+ Ba1 BB+
BB Ba2 BB Spekulatiivinen (Speculative)
BB- Ba3 BB-
B+ B1 B+
B B2 B Hyvin spekulatiivinen (Speculative)
B- B3 B-
CCC+ Caa1 CCC+
CCC Caa2 CCC Heikko (Vulnerable)
CCC- Caa3 CCC-
CC Ca CC Hyvin heikko (Highly vulnerable)
C C C Erittäin heikko (Extremely vulnerable)
SD RD RD Valikoiva, rajoittava laiminlyönti (Selective, restrictive default)
D D D Laiminlyönti (Default)
Eri pitkäaikaisten luottoluokitusten merkitykset ovat lyhyesti seuraavanlaiset:
▪ AAA, Aaa: Erittäin vahva luottokelpoisuus erittäin pienellä luottoriskillä. Äärimmäisen epätodennäköistä, että ennakoitavissa olevat tapahtumat vaikuttaisivat negatiivisesti maksukykyyn. Korkein luottoluokitus.
▪ AA, Aa: Todella vahva luottokelpoisuus todella pienellä luottoriskillä. Ennakoitavissa olevien tapahtumien negatiivinen vaikutus maksukykyyn todella epätodennäköistä.
▪ A: Vahva luottokelpoisuus pienellä luottoriskillä. Maksukyky on vahva mutta haavoit- tuvaisempi talouden muutoksille.
▪ BBB, Baa: Riittävä luottokelpoisuus, jossa maltillinen luottoriski. Maksukyky on riit- tävä nykyhetkellä, mutta haitalliset muutokset taloudellisissa olosuhteissa saattavat hei- kentää maksukykyä. Alin investment grade – luokkaan kuuluva luottoluokitus.
▪ BB, Ba: Spekulatiivinen luottokelpoisuus, joka ilmaisee, että luottoriski todennäköi- sesti kasvaa, varsinkin epäedullisissa olosuhteissa. Todennäköisesti taloudellisista vel- voitteista suoriudutaan, mutta maksukyvyn tasoa heikentävät suuret epävarmuudet.
Korkein spekulatiivinen luottoluokitus.
▪ B: Hyvin spekulatiivinen luottokelpoisuus, joka indikoi suurta luottoriskiä. Merkittävä luottoriski mutta rajoitettu turvamarginaali on kuitenkin olemassa. Haitalliset olosuhteet taloudessa ja liiketoiminnassa heikentävät todennäköisesti maksukykyä. Taloudellisista ongelmista selviämisen todennäköisyys tämän luokituksen omaavalla arvioidaan olevan todella korkea.
▪ CCC, Caa: Haavoittuva luottokelpoisuus sekä todella korkea luottoriski, jolla maksu- velvollisuuden laukaiseva tapahtuma on todennäköinen. Suosivat liiketoiminnalliset ja taloudelliset tekijät todennäköisesti pienentävät tätä riskiä. Haitalliset taloudelliset olo- suhteet aiheuttavat maksuvelvollisuuden laukaisevan tapahtuman. Taloudellisista on- gelmista selviämisen todennäköisyys tämän luokituksen omaavalla arvioidaan olevan hyvä.
▪ CC, Ca: Hyvin haavoittuvainen luottokelpoisuus ja velan takaisinmaksun laiminlyönti hyvin todennäköinen. Taloudellisista ongelmista selviämisen todennäköisyys tämän luokituksen omaavalla arvioidaan olevan keskinkertainen.
▪ C: Erittäin haavoittuvainen luottokelpoisuus ja uhka maksuvelvollisuuden laukaisevalle tapahtumalle välitön. Taloudellisista ongelmista selviämisen todennäköisyys tämän luokituksen omaavalla arvioidaan olevan huono.
▪ D: Jälkikäteinen luottoluokitus, velan takaisinmaksun laiminlyönti on jo tapahtunut.
Eri luottoluokituksille on myös erilaiset odotusarvot velan laiminlyönnin suhteen. Luonnolli- sesti odotusarvo velan laiminlyönnille korkeimman luottoluokituksessa on melkein olematon kun taas alimpien luottoluokituksien odotusarvot laiminlyönnille ovat melko korkeat. Alla ole-
vasta kuviosta 4 käy ilmi kuinka vuosina 2000 – 2018 velkoja on laiminlyöty eri luottoluoki- tusasteikoilla. Kuviosta voidaan huomata, että maailmantaloudelliset olosuhteet ovat vaikutta- neet velkojen laiminlyönteihin melko voimakkaasti roskalainaluokissa. Investointiluokissa vel- koja ei ole kuitenkaan laiminlyöty käytännössä ollenkaan tarkasteluvuosina.
Kuvio 4. S&P:n seuraamien yrityksien maailmanlaajuisten velkojen annualisoidut laimin- lyöntiasteet per luottoluokitus (%)
Lähde: S&P Global Fixed Income Research ja S&P Global Market Intelligence's CreditPro
Luottoluokittajilla on myös niin kutsuttuja luokitusnäkymiä (rating outlook) luokitettavista kohteista, jossa käydään läpi keskipitkällä aikavälillä luokitetun kohteen kehitystä. Esimerkiksi valtion tai yrityksen haasteet saattavat indikoida, että luokitusta tullaan alentamaan tulevaisuu- dessa. Luokitusnäkymä voi olla myös vakaa jolloin se ei todennäköisesti tulevaisuudessakaan muuttu keskipitkällä aikavälillä. Lyhyemmällä aikavälillä luottoluokitus voidaan laittaa tark- kailuun (credit watch), jos jotain poikkeavaa tapahtuu vallitsevissa olosuhteissa ja sillä saattaa olla vaikutusta luokitettuun kohteeseen. (Gestel & Baesens, 2008, Kpl 3, 5.)
Eräs vielä huomioonotettava seikka on se, että tehdäänkö arvio liikkeellelaskijasta vai liikkee- seen laskettavasta velkakirjasta. Liikkeeseen laskettavassa velkakirjassa eli joukkovelkakir-
0,00 10,00 20,00 30,00 40,00 50,00 60,00
2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 2015 2016 2017 2018
AAA AA A BBB BB B CCC/C
jaemissiossa otetaan huomioon sekä liikkeellelaskijan sekä laskettavan velkakirjan ominaisuu- det. Kun taas liikkeellelaskijan luottoluokitus on yleinen arvio velallisen kyvystä suoriutua ta- loudellisista velvoitteistaan. Erona on, että liikkeellelaskijan luottoluokituksessa ei ole tarve erotella arvopaperikohtaisia ominaisuuksia, kuten senioriteettia, vakuutta tai takausta. (Gestel
& Baesens, 2008, Kpl 3, 10.)
3.3.1 Luottoluokitusprosessi
Luottoluokitusprosessi etenee yleisellä tasolla melko samalla tavalla. Ensin velkakirjan liik- keellelaskija ottaa yhteyttä luottoluokittajaan. Liikkeellelaskija haluaa julkisen luottoluokituk- sen kolmannelta osapuolelta, jolloin markkinat saavat varmuuden yrityksen luottoluokituk- sesta. Suurimmat luottoluokittajat toimivat ”liikkeellelaskija maksaa” –periaatteella jolloin luottoluokituksen haluava yhteisö maksaa luokituksestaan. Egan-Jones Ratings tosin toimii pe- riaatteella, jossa sijoittaja maksaa luokituksesta ja mahdollisia eturistiriitoja voi syntyä siten vähemmän (Strobl, Xia, 2012, 1). Alla olevasta kuviosta 5 voidaan nähdä, että sijoittajan mak- saessa luottoluokitus jää vain sijoittajan käyttöön kun taas liikkeellelaskijan maksaessa luokitus yleensä julkaistaan kaikkien tietoon.
Kuvio 5. Luottoluokituksen prosessi
Kun liikkeellelaskija on ottanut yhteyttä luottoluokittajaan, tekee luottoluokittaja luokituksen vain silloin, kun sen on mahdollista saada riittävä informaatio luokituksen kohteesta. Yrityk- selle, yhteisölle ja valtiolle tehtävässä luokituksessa käydään ensin läpi taloudellista informaa- tiota, niin historiallista kuin ennustettua informaatiota. Luottoluokittajan analyytikot keräävät myös toimialan sekä makroekonomista informaatiota, tekevät vertaisanalyysiä ja tutkivat yksi- tyiskohtaisemmin suunniteltua rahoitusta. Analyysiä tehtäessä käydään läpi myös kvalitatiivi- sia tekijöitä, kuten hyvää hallintotapaa (corporate governance), yrityksen taloudellista strate- giaa ja johdon kokemusta sekä uskottavuutta. Myös juridiset osa-alueet käydään läpi. Infor- maatiota voidaan myös saada kolmansilta osapuolilta kuten liikkeellelaskijan neuvonantajilta, kaupallisilta toimijoilta tai erilaisista maksullisista lähteistä. S&P kertoo myös omasta proses- sistaan sen, että se antaa luottoluokituksen vain, jos informaatio liikkeellelaskijasta on riittävän laadukasta luokituksen antamiseen. (S&P, 2019, 1-2.)
Saadun informaation jälkeen, käy luottoluokittaja haastattelut johdon kanssa. Näin luokittaja voi käydä keskustelun kautta syvemmin läpi tärkeimpiä tekijöitä luokituksen suhteen. Luokit- tajan analyytikot pyrkivät esimerkiksi saamaan tarkempaa tietoa johdosta itsestään sekä yrityk- sen strategiasta. Haastatteluiden jälkeen tarvittava tieto on kerätty luokituksen antamista varten.
S&P:n antamaa luottoluokitusta ei päätä yksittäinen analyytikko vaan lopullisen luokituksen päättää luokitustoimikunta (rating committee), jossa äänestetään luokituksesta. Kun toimikunta on päässyt lopputulokseen luottoluokituksen tasosta, ilmoitetaan siitä liikkeellelaskijalle sekä perusteet kyseiselle luokitukselle. Tämän jälkeen luottoluokitus julkaistaan myös muiden saa- taville, jos liikkeellelaskija ei ole hakenut erityistä salaista tai luottamuksellista luottoluokitusta.
Luottoluokitusta seurataan tämän jälkeen ja vähintään vuosittain tarkastellaan tarkemmin voi- massaolevaa luottoluokitusta. (S&P, 2019, 2 – 3.)
3.3.1.1 Luottoluokituksen alennus
Luottoluokituksen alennus tehdään jos luottoluokituksen omaavan tahon taloudellisessa tilan- teessa tapahtuu muutoksia huonompaan suuntaan kuin alkuperäisellä luokitushetkellä. Se ker- too, että maksukyvyttömyyden riski on kasvanut. Alennus saattaa tuoda lisäkuluja luokituksen haltijalle. Esimerkiksi televerkkovalmistaja Ericsson tapauksessa luottoluokitusyhtiö Moody’s alensi yhtiön luokituksen luokasta Ba1 luokkaan Ba2 (Helsingin Sanomat, 2002). Ba1 on en- simmäinen Moody’sin luokitus, jossa lainat ovat roskalainoja. Moody’s kertoi tuolloin alen- nuksen yhteydessä, että Ericssonin tulevaisuudennäkymät ovat huonot. Alennuksen johdosta
Ericsson arveli, että sen rahoituskulut tulisivat nousemaan noin 55 miljoonaa kruunua vuosita- solla, silloisella kurssilla noin viisi ja puoli miljoonaa euroa. Ilmoituksen yhteydessä myös yh- tiön osakekurssi laski pörssissä rajusti.
Luottoluokituksen alenemisen yhteydessä pitää luottoluokittajan antaa peruste luokituksen ale- nemiselle. Kun luottoluokittajat alentavat luottoluokitusta, on sen syynä yleensä huonontuneet odotukset tulevaisuudesta joka yksittäisen tahon tai toimialan näkymissä. Kun peruste on edellä mainitun mukainen, on sillä yleensä negatiivinen vaikutus niin joukkovelkakirjan hinnoitteluun sekä myös mahdolliseen osakkeen hintaan, jos velallinen noteerataan pörssissä julkisen kau- pankäynnin kohteena. (Goh & Ederington, 1993, 2001.) Toinen mahdollinen syy luottoluoki- tuksen alentumiselle, on sen velan määrän kasvu, jolloin lainapääoman suhde omaan pääomaan kasvaa. Tällöin joukkovelkakirjan haltijan ja osakkeenomistajan intressit saattavat kuitenkin poiketa, ja luottoluokituksen alentumisella ei ole vaikutusta osakkeen hinnoitteluun (Goh &
Ederington, 1993, 2007).
Luottoluokituksen alenemisella voi olla välittömiä vaikutuksia luokituksen omaavalle taholle ja luokituksen aleneminen voi aiheuttaa suuria velkakustannuksien kasvuja liikkeellelaskijalle.
Kun tietoliikenneyritys British Telecom, oli laskemassa vuonna 2000 kymmenen miljardin dol- larin velkakirjaa, viivytteli se velkakirjan liikkeellelaskua koska Moody’s sekä S&P olivat aset- taneet yhtiön seurantaan. Jos yrityksen luottoluokitus olisi tippunut BBB – luokkaan, olisi se tarkoittanut sitä, että yrityksen velan vuotuinen kustannus olisi ollut noin 50 miljoonaa dollaria (Sinclair, 2014, 86). Koska luottoluokituksen taso vaikuttaa suoraan ja huomattavastikin kus- tannuksiin, saattaa johto tukeutua tuloksenohjaukseen (earnings management), jolloin tilinpää- tösstandardeiden mahdollistamana voidaan harkinnanvaraisuutta käyttää hyväksi saaden etua luottoluokitusprosessissa. Tutkimuksissa on huomattu, että tuloksenohjausta tapahtuu niin al- kuperäistä luottoluokitusta hankittaessa (Demirtas ym., 2013) kuin myös myöhemmin mahdol- lisen lisärahoituksen hankkimisen yhteydessä (Caton ym., 2011).
Luottoluokituksen alenemisella on myös toinen vaikutus velkakirjan liikkeelle laskeneelle yri- tykselle. Kun rahoituskustannukset kasvavat luottoluokituksen alenemisen yhteydessä, hanka- loittavat ne myös ydinliiketoiminnan kannattavuutta sekä yrityksen jatkuvuutta. Periaatteessa rahoituskustannusten kasvu saattaa sysätä velallisen syvempään ahdinkoon kuin sen ydinliike- toiminnan näkymät antaisivat olettaa. Valtiollisten toimijoiden vaatiessa tiukempaa sääntelyä,
saattavat luottoluokittajat olla aiempaa konservatiivisempia ja lisätä velkojen laiminlyömisiä liian pikaisilla alaskirjauksilla. (Manso, 2011, 535 – 536.)
Vaikka yksittäisen yrityksen rahoituskustannuksien kasvu voi olla merkittävä ongelma yrityk- selle itselleen, on sen liikkeelle laskema velkakirja kuitenkin vain pieni osa velkamarkkinoita.
Suurin osa velkamarkkinoista koostuukin valtioiden liikkeelle laskemista joukkovelkakirjalai- noista, joilla valtiot hakevat rahoitusta. Esimerkiksi Euroopan Unionin 28 maan yhteenlaskettu velkakirjojen nimellisarvo vuonna 2018 oli noin 10,4 triljoonaa euroa. Vertailun vuoksi samais- ten maiden muiden lainojen yhteenlaskettu arvo oli vain noin 1,8 triljoonaa (Eurostat, 2020).
Valtioiden velkojen ollessa valtavia summiltaan, eivät luokituksien muutokset rajoitu pelkäs- tään luokitettavien valtioiden rahoitusympäristöön vaan myös kyseisessä maassa toimiviin yri- tyksiin. Yrityksien luottoluokitus ei käytännössä voi olla korkeampi kuin sen valtion luottoluo- kitus, jossa yritys toimii. Siten yritys tai muu luokiteltava taho ei voi saada korkeampaa luoki- tusta kuin valtio ja pahimmassa tapauksessa yrityksen luokitusta saatetaan myös laskea, jos valtion luokitus heikkenee, vaikka yrityksen omissa tulevaisuudennäkymissä ei olisi tapahtunut muutosta. Yritykset myös saattavat vähentää investointeja sekä velkarahoitusta luokituksen alentumisten seurauksena (Almeida ym. 2017, 1 – 2). Ilmoitukset luokituksen alenemisesta ei- vät vaikuta pelkästään kyseisen valtion velkakirjan tuottovaatimukseen vaan se myös heikentää muun muassa käytettyä valuuttaa. Esimerkiksi vuosina 2011 – 2012, kun monien euroalueiden valtioiden luottoluokituksia alennettiin, heikkeni myös eurovaluutta (Baum ym. 2013, 17).
Tässä tutkielmassa keskitytään vain yrityksille annetuille luottoluokituksille, mutta on myös syytä tiedostaa luottoluokitusten valtava vaikutus kansantalouksiin sekä sitä kautta myös poli- tiikkaan.
