Kylä muutoksessa
Vainikkalan kylän väestö ja elinkeinot osana yhteiskunnallista muutosta 1890–1962
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Suomen historian pro gradu - tutkielma
Syyskuu 2019 Riikka Lehmusvaara Ohjaaja: Arto Nevala
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, TUTKIMUSTIEDOTE
Tekijä: Riikka Lehmusvaara Opiskelijanumero: 242448
Tutkielma nimi: Kylä muutoksessa: Vainikkalan kylän väestö ja elinkeinot osana yhteiskunnallista muutosta 1890–1962
Tiedekunta/oppiaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Suomen historia Sivumäärä: 74 + 2 liitettä
Aika ja paikka: syyskuu 2019, Joensuu
Pro gradu -tutkielma käsittelee Lappeen kunnan Vainikkalan kylän väestön ja elinkeinojen kehitystä 1890–1962. Tutkimustehtävänä on tutkia, miten Vainikkalan väkiluku, sukupuoli- ja ikäjakauma, perherakenne sekä elinkeinot ovat muuttuneet tutkittuna ajanjaksona. Lisäksi selvitetään, mitkä ylei- set ja alueelliset tekijät selittävät väestö- ja elinkeinorakenteen muutoksia sekä miten Vainikkalan kehitys poikkeaa tai ei poikkea lähialueen kehityksestä.
Tutkimuksen päälähteinä ovat Lappeen kunnan Vainikkalan kylän henkikirjat vuosilta 1890–1962.
Elinkeinoja tutkittaessa on käytetty apuna myös Tilastokeskuksen teosta Väestön elinkeino: väestö elinkeinon mukaan kunnittain vuosina 1880–1975. Olennaiset tiedot ovat tiivistetty kuvioiksi ja tau- lukoiksi. Tutkimuskirjallisuuden avulla on etsitty vastauksia väestönkehitykseen vaikuttaneisiin muutoksiin ja tutkimuskysymyksiin. Tutkimuksessa hyödynnetään kvantitatiivisia menetelmiä.
Vainikkalan kylän väestö kasvoi luonnollisen väestönkasvun ja muuttoliikkeen seurauksena. Maata- lous elinkeinona väheni ja uudet työpaikat liikenteessä ja rautatieasemalla lisääntyivät ja houkutteli- vat aikuisväestöä muuttamaan kylään. Miesvaltaisista työpaikoista ja sodista huolimatta Vainikkalan sukupuolijakauma pysyi tasaisena. Lisäksi ydinperheet yleistyivät ja sitä suuremmat perheet väheni- vät. Keskeisenä syynä muutoksiin oli Vainikkalan rautatieaseman kasvaminen ja muuttuminen vilk- kaaksi rajarautatieasemaksi.
Sisällys
1 Johdanto ... 4
1.1 Venäjän radan rakentaminen ja sen merkitys taajaman synnylle ja kehitykselle ... 4
1.2 Kaakkois-Suomi raja-alueena ... 9
1.3 Tutkimusperinne ... 12
1.4 Tutkimustehtävä ja aika- ja aluerajaus ... 14
1.5 Tutkimusaineisto ja metodi ... 15
2 Vainikkalan kokonaisväestökehitys 1890–1962 ... 19
2.1 Väkiluvun muutos ... 19
2.2 Rautatie ja kuntarajojen muutokset selittävät väestömäärän muutoksia ... 23
2.3 Muuttoliike Vainikkalassa ... 29
2.4 Siirtoväkeä ja uusia työpaikkoja ... 33
3 Vainikkalan väestörakenne ja perheet ... 36
3.1 Sukupuolijakauma ja ikärakenteen muutokset ... 36
3.2 Ydinperheitä, suurperheitä vai yksinasuvia – perherakenteen muutokset ... 41
4 Elinkeinot ja toimeentulo ... 48
4.1 Elinkeinorakenteen muutos ... 48
4.2 Rautatie ja maaseudun rakennemuutos muokkaavat elinkeinoja ... 54
5. Liikenne ja rautatie väestöä ja toimeentuloa muovaamassa ... 65
Lähteet ... 69
Liite 1. Pietarin rata
Liite 2. Laslettin mallin mukainen kotitalouksien kategorisointi
1 Johdanto
1.1 Venäjän radan rakentaminen ja sen merkitys taajaman synnylle ja kehitykselle
Rautateiden rakentaminen oli kiinteässä yhteydessä 1800–luvun teollisen vallankumouksen kanssa, sillä molempien synnylle oli olennaista höyryvoiman käyttösovellusten keksiminen. Il- man teollista vallankumousta rautatien käyttö olisi jäänyt vähäiseksi ja ilman rautatietä teolli- nen vallankumous ei puolestaan olisi voinut levitä. Suomi oli rautateiden rakentamisen kannalta hankala maa, sillä etäisyydet olivat pitkiä, väestöä vähän, talvi ankara ja vesistöt tuomassa luon- nollisia esteitä raidelinjauksille. Rautateiden rakentaminen oli myös kallista puuhaa ja valtava ponnistus. Esimerkiksi Pietarin radan rakentaminen maksoi kaksi kertaa niin paljon kuin Sai- maan kanavan rakentaminen. Suurista kustannuksista huolimatta ratojen rakentaminen oli lii- ketaloudellisesti kannattavaa ja Suomessa rakennutetut rautatielinjat tuottivat voittoa valmistu- misestaan alkaen. Rautatiehankkeita myös vastustettiin. Niin myös Pietarin rataa. Yleisimmät vasta-argumentit rautateille olivat veturien ja junien aiheuttamat melu- ja hajuhaitat, maiseman turmeltuminen ja rautateitä tarvitsemattoman kansan rahojen menetys. Esimerkiksi vielä 1860–
luvulla talonpojat pelkäsivät lisääntyviä veroja ja vastustivat valtiopäivillä kaikkea valtion me- nojen lisäystä, kuten rautateiden rakentamista.1
Pietarin rautatien rakentaminen aloitettiin 1868, jolloin Suomessa kärsittiin nälänhädästä. Suo- men kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin mielestä rautatien rakentaminen oli hyvä keino vähentää nälkävuoden työttömyyttä ja saada työttömille niukka elanto. Näkemys aiheutti myös vastalauseita, sillä vastustajien mukaan hätäaputöihin tulisi kulkutauteja levittäviä nälkiinty- neitä kerjäläisiä eikä ammattitaitosta ja tehokasta työvoimaa. Nälkiintynyt ihminen ei myös- kään jaksaisi tehdä sitä raskasta työtä, jota rautatien rakentaminen olisi. Ratatyömaalle tulikin sankoin joukoin ihmisiä leivän perässä ja syksyllä 1868 Pietarin rataa rakentamassa työskenteli jopa 12 000 ihmistä. Olot ratatyömaalla olivat kuitenkin kehnot ja kulkutaudit levisivät, ja
1 Lagerblom 2004, 92, 96, 99–100.
työmaa vaati tuhansien rakentajien hengen. Tästä huolimatta rata valmistui aikalaisittain nope- asti ja avattiin liikenteelle syyskuussa 1870, jolloin Helsingistä saattoi matkustaa Pietariin ju- nalla, mutta varsinaisesti rata yhdistettiin Venäjän rautatieverkkoon vasta 43 vuotta myöhem- min. Ennen yhdistämistä oli Pietarissa vaihdettava rautatieasemaa, jos mieli jatkaa matkaa ju- nalla muualle Venäjälle. 2
Kartasta 1 näkyy Pietarin radan reitti ja asemat. Rata Helsingistä Hämeenlinnaan oli rakennettu jo aikaisemmin ja avattiin liikenteelle 1862. Väli Riihimäeltä Lahteen valmistui 1869, Lahdesta Viipuriin alkuvuodesta 1870 ja Viipurista Pietariin syyskuussa 1870. Tutkimani kylä, Vainik- kala, on Pietarin radalla neljäs kylä Viipurista Helsinkiin päin. Kun radan tielinjaukset julkais- tiin, Lappeenrannan kaupunki katsoi rautatien ohittavan kaupungin liian etäältä ja se alkoi ajaa linjausten muutosta siten, että rata kulkisikin Lappeen Hanhijärven kautta, jonne Lappeenran- nasta olisi helppo kulkea. Lappeenrannan ehdotus oli merkittävä monille Itä-Suomen alueille ja hanketta ajamaan tulivat myös Kuopion, Mikkelin, Savonlinnan ja Joensuun kaupungit. Hyvä yhteys Lappeenrantaan takaisi hyvät yhteydet Saimaan vesireiteille ja näin ollen rautatie olisi tärkeä vesistöalueen elinkeinoille. Tämä viiden kaupungin suunnitelma ei saanut laajempaa tu- kea, koska pidempi reitti olisi lisännyt kustannuksia ja lisäksi tavaraa oli halvempi kuljettaa vesiteitse Saimaan kanavaa pitkin. Lappeenrantaan rakennettiin kuitenkin kartassa näkyvä Pie- tarin radasta kohti pohjoista erkaneva sivuraide pääradan valmistumisen jälkeen. Lappeenran- nasta oli lisäksi myös hyvät linja-autoyhteydet Viipuriin, sillä 1930–luvulla näiden kahden kau- pungin välillä kulki päivittäin jopa kymmenen vuoroa. Jos Lappeenrannan suunnitelma raide- linjauksesta olisi onnistunut, Vainikkalan läpi ei olisi kulkenut rautatietä ja kylän kehitys olisi ollut hyvin erilainen kuin nyt.3
2 Zetterberg 2011, 34–37.
3 Hämynen 2010b, 131; Turpeinen 2004, 117–120; Zetterberg 2011, 35.
Kartta 1: Pietarin rata 1911
Kartta on yksityiskohta kartasta Kartta Suomen rautateistä 1911–vuoden lopulla. Isompi kartta löytyy liitteestä 1.
Lähde: Kartta Suomen rautateistä 1911–vuoden lopulla. Timo Meriluodon vanhat kartat -inter- netsivusto. http://timomeriluoto.kapsi.fi/KARTAT/Rautatiekartat/Suomi%20Valtionrauta- tiet%201911.jpg (Rautatiehallitus).
Ratayhteys muodostui Suomelle tärkeäksi, koska niin Itä-Suomesta kuin Etelä-Suomesta ihmi- set pystyivät myymään tuotteitaan Pietariin. Lisäksi radan katsottiin tuovan yhteyden sivisty- neeseen maailmaan. Venäläiskaudella rautatien rakentamista Pietariin myös harmiteltiin, sillä se sitoi Suomen tiiviimmin Venäjän yhteyteen, mutta samalla katsottiin, ettei Suomen ole mah- dollista eristäytyä keisarikunnan pääkaupungista. Rautatiellä oli monia käytännön seurauksia ja se vaikutti erityisesti niiden ihmisten arkielämään, jotka asuivat radan varrella. Rautatien ansiosta kauppa vilkastui ja Pietarin rata loi entistä tiiviimmät yhteydet Venäjän markkinoille ja Pietarin metropolialueelle. Suomesta ja etenkin Viipurin läänistä vietiin Pietariin karjatalous- tuotteita, kuten voita, ja metsätaloustuotteita, kuten halkoja. Esimerkiksi halkoja vietiin Pieta- riin rautateitse 351 300 sentneriä 1871 ja seuraavana vuonna halkojen vienti oli kasvanut jo 80 prosenttia. Radan ohella myös Saimaan kanava oli myös tärkeä kauppareitti Venäjän markki- noille mentäessä. Rata toi suureen osaan Etelä- ja Itä-Suomea edellytykset voin vientiin ja
siirtymisen karjatalouteen. Radan oltua käytössä kaksi vuotta noin puolet Venäjän kaupan ta- varan vaihdosta kulki rautateitse. 4
Rautatie vaikutti monin tavoin tavallisten radan varrella asuvien ihmisten arkielämään. Rautatie lisäsi vaurautta ja mahdollisti työajan lyhentämisen ja näin ollen vapaa-ajan lisääntymisen. Mo- nin paikoin tuli kyliin uusia palveluja. Asemapaikkojen läheisyyteen perustettiin muun muassa kievareita, joissa junien matkustajat ja muut ohikulkijat saattoivat virkistäytyä. Lisäksi postin- kulku nopeutui ja tuli entistä varmemmaksi koko radan varrella eikä kirjeen tai sanomalehden toimitus perille enää näillä alueilla ollut sään tai kelirikon armoilla. Pietarin radan varrelle syn- tyi paljon huvila-asutusta ja kesävieraat olivat tuttu näky radan varren kunnissa. Vieraat toivat kyliin rahaa majoittumalla ja ostamalla palveluja. Jos paikkakunnalle tuli paljon kesävieraita, lisääntyivät myös palvelut. Kaupunkien, erityisesti Pietarin, Viipurin ja Helsingin, hyvätuloi- nen väestö halusi erityisesti kesällä vapautua kaupungin melusta ja muista haitoista ja saapui lepuuttamaan hermojaan maaseudun rauhaan. Huvilavieraiden lisääntyessä maaseudun rauha kärsi ja kesävieraat etsivät huvilapaikkoja entistä kauempaa radanvarren paikkakunnilta.5
Rajan sulkeutuminen Suomen itsenäistymisen jälkeen oli kova isku Viipurin läänin talonpojille, jotka olivat saaneet paljon sivutuloja ja vaurastuneet muun muassa myymällä karjanjalostus- tuotteita suurkaupunki Pietarin alati kasvaville ja kyltymättömille markkinoille. Toisen maail- mansodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa kuitenkin elpyi ja tämä kasvatti liikennemääriä Vainikkalassa, kun kauppatavarat kulkivat rautateitse. Välirauhan jälkeen Suo- men toiseksi tärkein kauppakumppani oli Neuvostoliitto ja sotien päätyttyä Suomen ja Neuvos- toliiton välillä solmittiin ensimmäinen pysyvä kauppasopimus 1947 ja viisi vuotta kestävä kau- pan runkosopimus 1950. Vuodesta 1945 Neuvostoliitosta tuotiin Suomeen erityisesti viljaa.
Esimerkiksi 1949 Suomeen tuodusta viljasta 93 prosenttia tuli Neuvostoliitosta. 1950–luvun jälkeen ulkomaankauppa Neuvostoliiton kanssa rupesi kasvamaan. Suomen viennistä taas noin neljäsosa kohdistui Neuvostoliittoon 1953 ja Neuvostoliitosta tuotiin Suomeen etenkin tärkeitä raaka-aineita, autoja, öljytuotteita, väkirehua ja sokeria. Esimerkiksi 1952 lähtien
4 Turpeinen 2004, 20, 185–192; Zetterberg 2011, 35–37.
5 Turpeinen 2004, 192–193.
Neuvostoliitosta tuotiin suurin osa tuontisokerista ja Neuvostoliitosta muodostui lähes hallit- seva väkirehun maahantuoja.6
Neuvostoliiton kanssa käytetty kauppajärjestelmä oli bilateraalinen. Järjestelmässä tehtiin mää- räaikaisia kauppasopimuksia, joita kutsuttiin runkosopimuksiksi. Neuvostoliiton kanssa kaup- pasopimus tehtiin viideksi vuodeksi kerrallaan ja ne olivat kytköksissä Neuvostoliiton viisivuo- tissuunnitelmiin. Runkosopimuksissa sovittiin tavaroiden vaihdosta tavarakohtaisilla tuonti- ja vientikiintiöillä. Kauppavaihto oli ennen kaikkea suunnitelmallista ja valtionjohtoista ja viran- omaiset määräsivät tavaravirroista. Bilateraalinen kauppa hyödytti Suomea, esimerkiksi öljyn- jalostusteollisuus kasvoi bilateraalisen kaupan vuoksi melkein kokonaan ulkomaalaiselta kil- pailulta suojassa. Neuvostoliiton osuus raakaöljyn tuonnista olikin esimerkiksi ajalla 1961–
1965 kaksi kolmasosaa. Neuvostoliitto oli myös luotettava kauppakumppani silloin, kun sillä oli käytössä keskusjohtoinen ulkomaankauppajärjestelmä. 7
Vainikkalan läpi kulki sotien jälkeen myös 170 000 ihmistä, jotka olivat pääsääntöisesti inke- riläisiä ja sotavankeja. Aluksi Vainikkalassa oli vaikeuksia selvitä kasvaneesta liikennemää- rästä aseman pienen koon takia ja eri viranomaiset Vainikkalassa joutuivatkin tekemään tiivistä yhteistyötä, jotta junat saataisiin lähtemään asemalta määränpäihinsä mahdollisimman nope- asti. Liikenne kasvoi kasvamistaan ja vuonna 1963 Vainikkalan kautta kulki jo 700 vaunua päivässä. Samana vuonna Vainikkalaan valmistui uusi raja-aseman rautatieasemarakennus.
Matkustajaliikenne alkoi Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1953 ja Vainikkalan aseman kautta kulki Neuvostoliittoon ja takaisin myös paljon ulkomaalaisia matkailijoita. Matkustajaliikenne kasvoi vuodesta 1959 vuoteen 1963 noin 16 700 matkustajasta noin 20 840 matkustajaan. Vai- nikkalan asema kasvoi yhä suuremmaksi ja työllisti yhä enemmän ihmisiä paitsi suoraan myös välillisesti. Vainikkalan kylä on siis kehittynyt tiiviisti rautatieaseman yhteydessä.8
6 Hämynen 2010b, 92; Paavonen 1998, 36–37, 166, 344.
7 Paavonen 1998, 149, 158–165.
8 Iltanen 2009, 264; Juvonen 2011c, 398–401.
1.2 Kaakkois-Suomi raja-alueena
Kaakkois-Suomella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa vanhan Kymen läänin aluetta, joka oli en- nen läntinen osa vanhaa Viipurin lääniä. Kymen lääniin kuuluivat Kymenlaakson ja Etelä-Kar- jalan maakunnat. Vaikka Kymen lääni ei ollutkaan vanhan Viipurin läänin ydinaluetta, sitä ei kuitenkaan voine kutsua vanhan Viipurin läänin takapajulaksi, sillä Kymijoen seutu Kymen- laaksossa oli Suomen metsä- ja puunjalostusteollisuuden syntyaluetta ja Suomen suurin teolli- suusalue tuotantovolyymiltaan 1900–luvun alkupuolella. Alueella sijaitsi myös Suomen suurin paperiteollisuuskeskus Kuusankoskella. Teollisuus oli syntynyt ja kasvanut erittäin hyvän si- jaintinsa vuoksi, sillä tukkipuita pystyttiin kuljettamaan vesi- ja uittoväyliä pitkin pitkienkin matkojen takaa ja jalostuslaitokset ja sahat puolestaan voitiin rakentaa vientisatamien lähelle.
Lisäksi alueen runsaat kosket soveltuivat mainiosti teollisuuden käyttöenergian lähteeksi. Lau- ritsalan kauppalasta ja Lappeenrannasta ja Kotkan kaupungeista muodostui myös tärkeitä teol- lisuuskeskittymiä, jotka vetivät lähimaaseutujen asukkaita puoleensa. Teollisuuden parissa työskenteli myös paljon naisia. Kotkan seudulla olikin 1900–luvun alussa Suomen suurin saha- teollisuuden keskittymä ja Kotkan satama oli vuonna 1939 tavaravaihdoltaan maan suurin. Ky- men lääni ylitti selvästi koko Suomen teollisuusasteen ennen sotia. Myös Kouvolan kauppala oli tärkeä ja vireä rautateiden risteyskohtaan syntynyt liikenneyhdyskunta. Lisäksi Kymenlaak- son alueella oli huomattavan paljon suurviljelmiä ja joissakin alueen kunnissa oli yli 10 heh- taarin peltoviljelmiä suhteellisesti enemmän kuin muualla Suomessa eli teollisuuden lisäksi maatalous kukoisti Kaakkois-Suomessa.9
Suurin muutos Kaakkois-Suomen alueella oli toisen maailmansodan jälkeen Suomen ja Neu- vostoliiton rajan vakiintuminen nykyiseen kohtaan. Vanha Viipurin lääni hajosi, kun noin kaksi kolmasosaa eli noin 23 000 neliökilometriä siitä jäi Neuvostoliiton puolelle. Aluemenetykset olivat huomattavia, sillä Suomi menetti muun muassa 220 000 hehtaaria viljelysmaita, yli kym- menesosan maan tieverkosta, neljänneksen maan rakennetusta vesivoimasta sekä neljänneksen maan selluteollisuudesta. Rajan taakse jäi myös Viipuri, joka oli koko Suomen toiseksi suurin kaupunki. Toisaalta läänin toiseksi ja kolmanneksi suurimmat kaupungit, Lappeenranta ja
9 Hämynen 2010a, 79, 84–85; Hämynen 2010b, 98,108, 112, 136;Koskivirta 2010a, 278–281.
Kotka, jäivät rauhanteossa Suomen puolelle. Neuvostoliitolle jouduttiin luovuttamaan kaikki- aan 39 kuntaa Kannaksen Karjalan, Laatokan Karjalan ja Raja-Karjalan alueilta. Lisäksi useat kunnat menettivät osia alueistaan Neuvostoliitolle. Osa kunnista menetti valtaosan pinta-alas- taan ja ne liitettiin osaksi muita kuntia, sillä niiden ei katsottu pärjäävän omana kuntanaan. Osa aluemenetyksen kokeneista kunnista pystyi kuitenkin jatkamaan itsenäisinä kuntina Suomen puolella, kuten Lappee.10
Suomen puolelle jääneet alueet muodostivat Kymen läänin 1940–1990–luvuilla, jonka pääpai- kaksi valittiin lopulta rautatiepaikkakunta Kouvola. Kymen lääni, joka oli maan pienimpiä lää- nejä, liitettiin 1990–luvun lopulla Etelä–Suomen suurlääniin. Näin historiallisen Viipurin lää- nin länsiosa sulautui Suomen vauraimman läänin itäiseksi reuna-alueeksi. Kymen läänin muo- dosti kaksi talous- ja kulttuurimaakuntaa, joista varsinkin Etelä-Karjala, jatkoi karjalaisten pe- rinteiden ja identiteetin vaalimista Suomessa. Etelä-Karjalaa yhdisti sotien jälkeen yhteiset me- netykset ja Lappeenrannan-Lauritsalan ja Imatran laajeneva suurteollisuusalue. Ajan mittaan Kymen läänin asema rajalääninä oli muodostunut eräänlaiseksi Suomen ja Neuvostoliiton vä- liseksi ystävyyslääniksi.11
Sota ja sen jälkeen vedetty uusi raja toivat monia muutoksia ja uusia haasteita alueelle. Yksi niistä oli siirtoväen uudelleen asuttaminen. Kymen lääniin sijoittui paljon siirtoväkeä ja vuoteen 1949 mennessä lääniin oli asettunut reilu 44 000 siirtokarjalaista. Tämä oli väestöpohjaan suh- teutettuna eniten siirtolaisia ottanut lääni Suomessa ja siirtolaisia olikin läänin väestöstä keski- määrin jopa 14 prosenttia 1940–luvun lopulla. Siirtoväkeä houkutti Kymen läänissä kulttuurin ja murteen samankaltaisuus, jolloin uusille asuinpaikoille oli helpompi sopeutua. Lisäksi so- peutumista helpotti, jos koko kylä saatiin siirrettyä samaan paikkaan. Myöskään muuttomatka ei ollut pitkä, vaan lääniin siirtyi ihmisiä luovutetun Karjalan lähialueilta. Monet muuttivat ai- nakin aluksi oman kuntansa Suomen puolelle jääneeseen osaan. Töitä ja ansaintamahdollisuuk- sia löytyi käytännössä kaikille halukkaille, mutta siirtoväen suuri määrä johti huutavaan asun- topulaan. Hyvien ansaintamahdollisuuksien vuoksi siirtoväestä ei tullut suurta köyhäinhoitora- sitetta. Monet siirtoväkeen kuuluvat kuitenkin muuttivat hiljalleen Etelä-Suomen
10 Koskivirta 2010a, 277–278.
11 Koskivirta 2010a, 287–290, 307; Koskivirta 2010b, 344–345.
kasvukeskuksiin, mutta vielä 1960–luvulla Kymen läänin kaupungeissa oli huomattavia siirto- karjalaisyhteisöjä. 12
Uusi raja ja alueluovutukset toivat mukanaan myös muita ongelmia, esimerkiksi seudun maa- ja vesiliikenneverkko hajosi samoin kuin Viipurin läänin vanhat talousaluekokonaisuudet. Li- säksi ennen luovutetun karjalan alueelle, pääasiassa Viipuriin, kaupatuille tuotteille täytyi etsiä uusia markkina-alueita. Uusi itäraja katkaisi paitsi vanhoja tieyhteyksiä myös rataverkon. Neu- vostoliiton puolelle jäi noin 970 kilometriä eli 17 prosenttia Suomen rataverkostosta. Uusi rata Joensuusta Simpeleen ja Lappeenrannan kautta Etelä-Suomeen saatiin avattua vasta 1960–lu- vulla. Uusi yhteys takasi Kymen läänin metsätalouden pääsyn Pohjois-Karjalan metsävaroihin.
Tieverkon pirstaloitumisen merkittävää korjaamista saatiin odottaa 1950–luvulle asti, esimer- kiksi 1950–luvun lopulla valtatie kuuden uusi reititys valmistui. Saimaan kanava avautui uu- delleen liikenteelle vasta vuonna 1968 vuokrattuna. Myös sähköntuotannossa oli paikoin puut- teita, koska useat muuntajapiirit olivat jääneet rajan taakse. Tämä vaikutti haitallisesti piente- ollisuuteen, mutta esimerkiksi Uukuniemen ja Ruokolahden kylät jäivät myös pimentoon. Li- säksi elämä rajan pinnassa oli hankalaa ja paikoin tukalaa erilaisten sääntöjen astuttua voimaan.
Rajan läheisyydessä asuneet tarvitsivat esimerkiksi kulkuluvat itselleen ja vierailleen. 13
Sotakorvausten painopiste oli metalliteollisuudessa, joten Kymen läänin metsätalousvoittoisen teollisuuden tilauskannat eivät nousseet ratkaisevasti. Tästä huolimatta sotakorvaukset toivat lisää tilauksia alueelle, esimerkiksi Sunilan telakalla ja Lappeenrannassa valmistettiin Neuvos- toliittoon vietäväksi hinaajia ja trallausaluksia14. Kymen alueelta vietiin Neuvostoliittoon sota- korvauksena myös metsäteollisuuden tuotteita, kuten sahattua puutavaraa, paperi- ja kartonki- tuotteita sekä puisia lankarullia. Sotakorvausten tuomat työpaikat näkyivät lastauspaikoilla ja liikenteessä, sillä huomattava osa korvaustoimituksista lastattiin joko läänin rautateiden risteys- asemilta tai Kotkan ja Haminan satamista.15
12 Koskivirta 2010a, 301–304.
13 Koskivirta 2010a, 307, 311–315, 319.
14 Trallausalus tarkoittaa vesiväylää raivaavaa laivaa. Koskivirta 2010a, 295.
15 Koskivirta 2010a, 295.
Sotien jälkeen Kymen lääni aloitti verkkaisen toipumisen ja kehittymisen. Läänin väkiluku kas- voi 1940–luvun loppupuolella lähes 320 000 asukkaaseen suuren syntyvyyden vuoksi. Synty- vyys oli ajanjaksolla huomattavaa, 23-25 promillen luokkaa. Kuten koko yhteiskunnassa, myös Kymen läänissä olot alkoivat sotavuosien jälkeen jälleen vakiintua ja elinkeinoelämä virkistyä.
Lisäksi säännöstelystä pikkuhiljaa luovuttiin ja työn perässä muuttanut väestö vakiintui paik- kakunnilleen. Myös läänin terveysolot paranivat ja kulkutaudit talttuivat suunnitelmallisen ter- veydenhoitotyön ansiosta. Kulkutauteja vastaan taisteltiin järjestelmällisillä rokotusohjelmilla, sairaaloiden perustamisella ja uutta terveydenhoitohenkilökuntaa palkkaamalla. Myös koulu- tuksesta pidettiin huolta ja läänissä olikin enemmän oppikouluja kuin muualla Itä-Suomessa.
Lisäksi vuonna 1969 Lappeenrantaan perustettiin teknillinen korkeakoulu, joka alkoi tyydyttä- mään alueen teknillistaloudellisten asiantuntijoiden kysyntää. Lisäksi Kymen lääni vahvisti asemaansa saamalla uuden hovioikeuden Kouvolaan. Suomen yleinen vaurastuminen näkyi myös Kymen läänissä, sillä elintarvikepula oli muuttunut pysyvästi ylituotannoksi 1960–luvun lopulla. Kun Viipuri ylivoimaisena kilpailijana oli jäänyt rajan taakse, uudet aluekeskukset Lap- peenranta, Imatra, Kouvola ja Kotka pääsivät kasvamaan uuteen kukoistukseen ja niistä tuli sodan jälkeisten vuosikymmenien menestyjiä. Vielä 1950–luvulla Imatran koskella jauhettiin sähköä, jolla valaistiin lähes koko Etelä-Suomi. 1960–luvulla Kymen läänissä oli näkyvissä sama kehitys kuin koko maassa. Rakennemuutoksen seurauksena keskuspaikat vetivät ihmisiä puoleensa ja maaseutu alkoi tyhjentyä. 16
1.3 Tutkimusperinne
Tutkimuksessani käytän paljon alueen paikallishistoriasta kertovaa kirjallisuutta. Lappeeta ja Vainikkalaa tutkiessani käytän pääasiassa tutkimuskirjallisuutena teoksia Vainikkalan histo- riikki (1991), Vainikkalalaiset kertovat: Sota-aikaa (2001) sekä Lappeen historia osa II:ta. His- toriatoimikunnan ohjauksessa kirjoitettu Lappeen historia osa II on kattava kokoelmateos vuo- silta 1865–1966.
16 Hämynen 2010b, 113; Koskivirta 2010a, 291, 297–300, 305,315, 320; Koskivirta 2010b, 326–328.
Vainikkalan historiikin on koonnut Vainikkalan kylätoimikunta. Tärkeitä lähteitä Vainikkalan historiikin teossa ovat olleet haastattelut ja vanhat valokuvat sekä erilaiset sanomalehti- ja ar- kistoaineistot. Lappeen historia -teoksessa viitataan useita kertoja Vainikkalan historiikkiin.
Hilkka Keskisaaren teokset Vainikkalalaiset kertovat: Sota-aikaa ja Vainikkalan koulu 100 vuotta 1906–2006 teosten ohella Vainikkalan historiikki on ainoita teoksia, joissa käsitellään vain Vainikkalan historiaa. Vainikkalan kylätoimikunta on myös kustantanut Hilkka Keskisaa- ren kokoaman teoksen Vainikkalalaiset kertovat: Sota-aikaa. Kirjaa varten Keskisaari on haas- tatellut useita vainikkalalaisia ja teos perustuu näille haastatteluille. Haastattelut on aikaisem- min julkaistu Uutis-Vainikkalassa17 1990–luvun tienoilla. Teoksessa Vainikkalan koulu 100 vuotta 1906–2006 ei ole mainittu kustantajaa, kustantajan kotipaikkaa eikä painovuotta. Viit- taan kyseiseen teokseen kirjoittajan nimellä ilman painovuotta. Käytän kirjoja tutkimuksessani soveltuvin osin. Tutkimani alueen kuntia Lappeenrantaa ja Lappeeta on tutkittu laajemminkin, mutta itse Vainikkalasta on tehty tutkimusta varsin vähän.
Laajempaa kuvaa alueen historiasta saan tutustumalla Viipurin läänin historiaan erityisesti te- oksen Viipurin läänin historia VI: Karjala itärajan varjossa (2010) kautta. Teoksen ovat toi- mittaneet Yrjö Kaukiainen ja Jouko Nurmiainen ja se sisältää Suomen historian asiantuntijoi- den artikkeleita, jotka käsittelevät monipuolisesti Viipurin läänin historiaa 1900–luvulla. Tut- kimuksessani olen hyödyntänyt erityisesti Tapio Hämysen ja Anu Koskivirran artikkeleita. Li- säksi olen käyttänyt tutkimuksessani Kimmo Lagerblomin Kontiomäen rautatieyhteisöä tutki- vaa väitöskirjaa Kaukana Kainuussa, valtaväylän varrella: Etnologinen tutkimus Kontiomäen rautatieyhteisön elinkaaresta 1950–1972 (2004) ymmärtääkseni rautatieyhteisön erityispiir- teitä.
Perhehistoriassa olen käyttänyt hyväkseni Peter Laslettin teoksesta Household and Family in past time (1972) ja Kirsi Sirénin väitöskirjasta Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuoma- lainen perhe 1700-luvulla (1999) löytyviä perhehistorian luokituksia omaan tutkimukseeni
17 Uutis-Vainikkala oli Vainikkalan kylän tiedotus- ja uutislehti. Lehti ilmestyi kuukausittain 1988–2018.
Kivimäki, ”Kaikkein pienimmistä asioista kertonut lehti lopettaa 30 vuoden jälkeen – Päätoimittaja: "On ne aina joitain kiinnostanut". Ylen internetuutiset 15.2.2018.
soveltuvin osin. Lisäksi olen hyödyntänyt Sirkka-Liisa Rannan toimittamasta teoksesta Sydän Karjalassa: Arjen ja perheen historiaa (2017) erityisesti Anna Rauhalan perhettä koskevaa ar- tikkelia Suurperheet ja asuminen.
1.4 Tutkimustehtävä ja aika- ja aluerajaus
Tutkimuskysymyksiäni pro gradu -tutkielmassani ovat, miten Vainikkalan väkiluku on muut- tunut tutkimusaikana? Miten Vainikkalan väestöllinen rakenne on muuttunut? Tarkastelen tässä kysymyksessä väestön sukupuolta, ikää ja perherakennetta. Miten Vainikkalan väestön elinkei- not ja toimeentulo on muuttunut tutkittuna ajanjaksona? Mitkä yleiset ja alueeseen liittyvät te- kijät selittävät väestö- ja elinkeinorakenteen muutoksia? Entä miten Vainikkalan kehitys poik- keaa tai ei poikkea lähialueen kehityksestä? Lähialueella tarkoitetaan tässä yhteydessä lähinnä Lappeen kuntaa.
Olen rajannut tutkimukseni koskemaan Vainikkalan kylää. Se sijaitsee nykyisin Lappeenrannan kaupungin alueella Etelä-Karjalassa. Vainikkala kuului ennen Lappeenrantaa Lappeen kuntaan, kunnes Lappee liitettiin Lappeenrantaan 1.1.1967. Lähimmät kaupungit ovat Viipuri ja Lap- peenranta, joihin kumpaankin on matkaa noin 30 kilometriä. Viipurissa oli kuitenkin Lappeen- rantaa laajemmat palvelut ja myös kulkuyhteydet sinne olivat paremmat. Esimerkiksi Viipu- rissa oli vuonna 1915 jopa yli 2000 kauppiasta, mutta Lappeenrannassa kauppiaita oli samana vuonna vain noin 30. Viipuri olikin itäisen Suomen kaupan ylivoimaisesti suurin keskus. Tä- män vuoksi vainikkalalaiset toimittivat asiansa mieluiten Viipurissa ennen sotia. Jatkosodan jälkeen Vainikkalasta tuli osa Suomen ja Neuvostoliiton välistä rajaa. Vainikkalan kylätoimi- kunta on määritellyt Vainikkalaan kuuluviksi Suurvainikan ja Pienvainikan alkuperäisten talo- jen maiden lisäksi Ojalan, Niemen ja Hiivaniemen kylät. Tämä jako ei päde henkikirjoihin.
Esimerkiksi Niemen kylä on merkitty henkikirjoissa Rouhialaan. Noudatan rajauksessani Vai- nikkalan henkikirjakylää, joten Vainikkalaan kuuluvat tutkimuksessani siis ne talot ja ihmiset,
jotka ovat kirjattu henkikirjoissa Vainikkalan kohdalle, joten rajaukseni poikkeaa tässä suh- teessa kylätoimikunnan määrittelystä. 18
Ajallisesti olen rajannut tutkimukseni koskemaan ajanjaksoa 1890–1962. Aloitan tutkimukseni vuodesta 1890, koska silloin Vainikkalassa ei ollut vielä rautatieasemaa eikä rautatie näin ollen vielä suuresti vaikuttanut kylän elämään. Lopetan tarkastelun 1960–luvulle, jolloin rautatien aiheuttamat yhteiskunnalliset muutokset olivat selkeästi tulleet näkyviin. Lisäksi Lappee, johon Vainikkala kuului, liitettiin Lappeenrantaan 1.1.1967. Vertailuajanjaksona on noin kymmenen vuotta eli tarkastelen kylän tilannetta mahdollisuuksien mukaan kymmenen vuoden välein.
Niiltä vuosilta, jolloin 10 vuoden vertailuväliä ei voi soveltaa, käytän kyseistä vuosilukua lä- hinnä olevaa henkikirjaa, esimerkiksi 1960-luvulta tutkin Lappeen henkikirjaa 1960–1962.
1.5 Tutkimusaineisto ja metodi
Päälähteinäni käytän Lappeen kunnan Vainikkalan kylän henkikirjoja vuosilta 1890–1962.
Henkikirjojen avulla selvitän Vainikkalan kylän väestönkehitystä ja elinkeinorakenteen muu- toksia. Henkikirjat 1890–1920-luvuilta löytyvät kansallisarkiston (KA) digitaaliarkistosta va- lokuvattuina. Muut henkikirjat sijaitsevat Mikkelin maakunta-arkistossa (MMA). Henkikirjat olivat alun perin vanhoja veroluetteloita, joiden juuret ulottuivat 1600–luvun alkupuolelta aina vuoteen 1989, jolloin henkikirjat kirjoitettiin viimeisen kerran. Vuonna 1924 henkiraha, jota varten henkikirjoja alun perin tehtiin, poistettiin, koska seuraavana vuonna otettiin käyttöön ensimmäinen nykyaikainen laki tulo -ja omaisuusveron maksamisesta. Tästä huolimatta henki- kirjojen tekeminen säilyi ja niiden asema muuttui luonteeltaan veroluetteloista ainoastaan vä- estönrekisteriasiakirjoiksi. Henkikirjat siis toimivat 1920–luvulle asti verotuksen palveluksessa ja tämän jälkeen ne palvelivat muuta hallintoa. Valtio tarvitsi keräämiään tilastotietoja väestön lukumäärästä ja rakenteesta sotilaallisen, poliittisien ja taloudellisen päätöksenteon tueksi. Ih- miset henkikirjoitettiin sen mukaan, missä he asuivat ja näin verollepanopitäjä tai -kaupunki
18 Hämynen 2010b, 122; Juvonen 2011e, 472; Vainikkalan kylätoimikunta 1991, 13, 52.
muodostui asukkaan viralliseksi kotipaikkakunnaksi. Tutkimusajanjakson alussa henkikirjat laadittiin seurakunnittain ja sotien jälkeen kunnittain. Maaseudulla henkikirjat jaoteltiin kylit- täin ja taloittain, joka teki mahdolliseksi yksittäisen kylän, tässä tapauksessa Vainikkalan, tut- kimisen. Henkikirjojen tutkimista helpotti myös se, että kylät löytyivät aakkosjärjestyksessä. 19
Tiedot henkikirjoihin merkattiin lomakkeille, jotka muodostuivat erilaisista sarakkeista. Lo- makkeet eivät olleet yhtenäisiä koko maassa vaan lomakkeiden sarakejako saattoi vaihdella suurestikin. Vuonna 1804 otettiin käyttöön koko maassa yhteinen sarakejärjestelmä eli koko tutkimaltani ajanjaksolla oli käytössä yhtenäinen ja kattava järjestelmä. Vaikka tutkimallani ajalla henkikirjalomakkeet olivat koko maassa samanlaisia, poikkesivat lomakkeet hieman eri tutkimusvuosina. Niistä löytyivät kuitenkin samat perustiedot ihmisistä, joskin tiedot tarkentui- vat, mitä lähemmäksi nykyaikaa päästiin. Tämä johtui siitä, että vasta vuodesta 1941 lähtien kaikkien ruokakunnan jäsenten nimet oli kirjattava henkikirjaan. Tätä ennen henkirahaa mak- samattomien, esimerkiksi lapsien, nimiä ei oltu erikseen kirjattu. Nämä nimettömät henkikirja- laiset oli kuitenkin merkitty henkikirjaan numeroilla, joten heitä ei oltu kokonaan häivytetty pois, ja tämä mahdollisti koko väestön tutkimuksen myös ennen vuotta 1941. Esimerkiksi vuonna 1910 Lappeen henkikirjoihin kirjattiin muun muassa sen tontin numero, jossa ruoka- kunta asui, henkirahaa maksavien asukkaiden nimet ja syntymävuodet sekä alle 16-vuotiaiden lasten lukumäärä numeroilla ilmoitettuna. Lisäksi henkikirjoissa ilmoitettiin henkirahaa mak- savien yhteismäärä ja siitä vapautetut sukupuolittain erotettuna sekä ruokakunnan henkilöiden yhteismäärä, sekin sukupuolittain eroteltuna. Lisäksi henkikirjoissa oli omat sarakkeensa elin- keinojen luokitteluun. Näitä olivat muun muassa maanviljelijät, jotka omistivat maapalstan tai vuokrasivat sitä. Lisäksi virkamiehille ja muille itsenäisille ammatinharjoittajille (pl. maanvil- jelijät) sekä apulaisille, esimerkiksi konttoripalvelijoille, oli omat kategoriansa. Samaan am- mattikategoriaan luettiin myös työmestarit ja työnjohtajat. Erikseen merkittiin myös palvelus- väki, joka eroteltiin palveluksiin teollisuuden ja maanviljelyksen mukaan sekä vakinaista työtä tekemättömät. Myös vaimot ja lapset oli merkitty näihin sarakkeisiin. Lisäksi henkikirjoihin oli merkitty asevelvollisuusikäiset miehet (21-vuotiaat) ja muuta kuin luterilaista uskontoa tunnus- tavat ihmiset. 20
19 Happonen 2004, 86, 90–91; Happonen 2009, 29–30.
20 KA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1910, digitaaliarkisto; Happonen 2004, 88–91.
Henkikirjat ovat siis luonteeltaan melko neutraaleja asiakirjoja, joiden käyttötarkoitus oli vero- tuksessa ja väestökirjanpidossa. Niitä voidaan pitää yleensä luotettavina lähteinä tutkittaessa esimerkiksi jonkin kunnan tai kylän, tässä tapauksessa Vainikkalan, asukkaita. Henkikirjoja tuskin oli tarkoituksenmukaisesti vääristelty henkikirjoittajan toimesta henkikirjaa laatiessa, sillä siihen olisi vaikeaa löytää motiivia. Oli tietysti mahdollista, että henkikirjoittaja sai vääriä tietoja tai häntä yritettiin huiputtaa verojen välttelemiseksi. 1920–luvun jälkeen ei kuitenkaan enää kerätty henkirahaa, joten tämä huiputtamisen motiivi poistui. Lisäksi oli hyvin luultavaa, että Vainikkalan kokoisessa pienessä kylässä, jossa kaikki ihmiset tunsivat hyvin toisensa, hui- puttamisen ja erehtymisen mahdollisuus oli pieni. Toisaalta henkikirjojen tietojen täsmällisyys ja oikeellisuus oli niiden kirjoittajan huolellisuuden ja viitseliäisyyden varassa. Henkikirjoitta- jan käsialakin saattoi olla joissakin kohdissa haasteellista tulkittavaa. Tutkijan onneksi myö- hemmät henkikirjat kirjoitettiin jo kirjoituskoneella, joten niissä henkikirjoittajan käsiala ei vai- kuta tutkimukseen. Lisäksi kaikkien henkikirjojen kunto ei ole paras mahdollinen. Mahdolliset puutteet henkikirjoissa eivät kuitenkaan vaikuttane merkittävästi tämän tutkimuksen tuloksiin.
Tarkastelen myös alueen elinkeinoja ja käytän siinä apuna seuraavia lähteitä. Lappeen elinkei- noja tutkiessani käytän Tilastokeskuksen teosta Väestön elinkeino: väestö elinkeinon mukaan kunnittain vuosina 1880–1975 (1979). Teos luokittelee elinkeinot yhdeksään eri kategoriaan, joita ovat maa- ja metsätalous, teollisuus ja käsityö, rakennustoiminta, kauppa, liikenne, palve- lukset, sekatyömiehet, itsenäiset ammatittomat sekä elinkeino tuntematon. Käytän teoksen elin- keinoluokittelua soveltuvin osin taulukoissani. Teos on laadittu kirkonkirjojen pohjalta, joten sen tiedot eivät ole suoraan verrattavissa henkikirja-aineistoon, joista saan tietoa juuri Vainik- kalan elinkeinorakenteen kehityksestä. Kirkonkirjojen ja henkikirjojen tiedot poikkeavat hie- man toisistaan. Henkikirjat ovat alun perin henkirahaveroluetteloita. Niihin on Vainikkalan osalta merkitty verovelvollisten lisäksi verosta vapautuksen saaneet. Veronmaksajat on mer- kitty nimeltä, mutta vapautuksen saaneet ala- ja yli-ikäiset on merkitty vain numerotietoina tut- kimissani henkikirjoissa vuoteen 1932 saakka.21 Sen jälkeen on lueteltu kaikkien ihmisten syn- tymäajat. Henkikirjojen tiedot vastaavat kunakin vuonna tammikuun ensimmäisen päivän
21KA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1900–1920, digitaaliarkisto;MMA: Lappeen kunnan henki- kirjat, Vainikkalan kylä 1932–1962.
tietoja.22 Kirkonkirjat taas puolestaan kuvaavat kyseisen vuoden joulukuun viimeisen päivän tietoja.23 Tästä erosta johtuu pääosin henkikirjojen ja kirkonkirjojen saman vuoden väestölu- vuissa ilmenevät erot. Kirkonkirjojen tarkoitus on myös erilainen kuin henkikirjoilla, sillä kir- konkirjat ovat kirkon laatimia väestörekistereitä seurakuntien jäsenistä. Niissä on tietoa muun muassa kastetuista, vihityistä ja kuolleista. Henkikirjojen ammattinimikkeet olivat usein myös rippikirjoja ajantasaisempia, sikäli kun talouden päämies oli ilmoittanut elinkeinonsa rehelli- sesti. Elinkeinojen tutkiminen antaa tietoja taloudellisten suhdanteiden vaikutuksesta, esimer- kiksi väkilukuun, ja alueen ammatillisesta jakaumasta.24
Tilastolähteiden ja tutkimuskirjallisuuden analysoimiseen käytän kvantitatiivisia menetelmiä.
Henkikirjat ovat salassa pidettäviä asiakirjoja, jotka sisältävät ihmisten henkilötietoja. En esit- tele yksittäisten ihmisten henkilötietoja vaan tulkitsen aineistoa tilastollisena massana. Tilastoin ja taulukoin henkikirjoista ja tilastoista keräämäni aineistoa. Lasken niistä tunnuslukuja ja teen vertailua suhteellisten lukujen eli prosenttiosuuksien perusteella. Olennaiset tiedot tiivistän ku- vioiksi ja taulukoiksi. Havainnoinnin helpottamiseksi olen pyöristänyt prosenttiluvut lähim- pään kokonaislukuun. Tutkimuskirjallisuuden avulla etsin vastauksia väestönkehitykseen vai- kuttaneisiin muutoksiin ja esittämiini tutkimuskysymyksiin.
22 Orrman 1980, 1-21.
23 Tilastokeskus 1975, 143, 368.
24 Happonen 2009, 20, 71.
2 Vainikkalan kokonaisväestökehitys 1890–1962
2.1 Väkiluvun muutos
Vainikkalassa on asuttu jo hyvin kauan. Ensimmäisen kerran kylä on mainittu kirjallisessa läh- teessä jo 1500–luvun puolivälissä Suur-Lappeen maakirjoissa. Vuonna 1843 kun isojakoa to- teutettiin Vainikkalassa, mainittiin, että kylässä oli kaksi taloa, jotka olivat Suurvainikka ja Pienvainikka. Suurvainikka oli kooltaan 1663 hehtaaria ja Pienvainikka 440 hehtaaria. Perheit- ten kasvaessa tiloja lohkottiin perheen pojille, jotta he saivat tarvitsemansa maatilat, joilla elät- tää omaa perhettään. Kylä kehittyi myös otollisen sijaintinsa vuoksi, sillä Vainikkala sijaitsi tien ja vanhojen vesireittien risteyksessä. Vesireittejä pitkin pääsi aina Suomenlahdelle asti ja reitin varrella sijaitsi myös entisen Lappeen suurpitäjän keskus Hanhijärvellä. Rautatien raken- taminen Vainikkalan halki 1870 edisti asutusta entisestään. Rautatie kulki Vainikkalan läpi, mutta asemaoikeudet kylään saatiin vasta 1898. Vainikkalassa oli kuitenkin ollut jo ennen tätä pysäkki. Asemaoikeuden saaminen takasi kylään viisi vakinaista asemamiehen paikkaa. Itse rata oli ollut alusta alkaen vilkas ja kylän läpi kulki jo vuonna 1889 juna kerran kymmenessä minuutissa. Matkustajajunia meni Pietarin ja Helsingin suuntaan kaksikymmentä päivittäin muun liikenteen ollessa tavarajunia. Kaikki junat eivät tosin pysähtyneet Vainikkalassa, vaan osa jatkoi matkaa pysähtymättä aseman ohi. Vainikkalasta lastattiin juniin muun muassa puu- tavaraa ja maitoa meijeriin vietäväksi. Hyvät liikenneyhteydet mahdollistivat myös kesävierai- den tulon kylään. Pietarilaiset ja viipurilaiset rakensivat ennen sotia Vainikkalaan järvien ran- noille huviloita, joissa he viettivät kesiään, esimerkiksi Telkjärven rannalla oli parikymmentä huvilaa. Rautatieasemalla oli myös suuri sosiaalinen merkitys kyläläisille ja siitä muodostui pian paikka, jossa ihmiset kohtasivat toisiaan, vaihtoivat kuulumisia ja kuulivat juoruja.25
1890–luvulle tultaessa Vainikkala oli tyypillinen pienkylä Viipurin läänissä, sillä niillä pai- koilla, joilla asutus ei ollut muodostunut jonkin tietyn elinkeinon, kuten teollisuuden, kaupan tai liikenteen ympärille, pienet maalaiskylät olivat vallitseva asutusmuoto. Vainikkalan kylä oli
25 Juvonen 2011a, 18–17; Vainikkalan kylätoimikunta 1991, 5–14.
pieni ja uinuva noin 160 asukkaan maalaiskylä, jossa aikuisväestöä oli hieman yli puolet eli noin 80 henkilöä loppujen ollessa käytännössä lapsia. Vanhuksien määrä taas oli vähäinen ja heitä olikin alle viisi. Suurin osa vainikkalalaisista sai elantonsa maataloudesta. Itsenäisiä maa- talousperheitä oli kylässä 13 ja niihin kuului noin 120 henkilöä. Maanviljelijäperheet olivat myös suurikokoisia ja seitsemässä perheessä oli yli kymmenen jäsentä. Loisia26 oli kylällä noin 20 henkilöä viidessä perheessä. Maatalouden lisäksi Vainikkalassa oli kaksi muuta elinkeinoa, ratavahti ja työmies. Ratavahteja ja heidän perheitään oli Vainikkalassa kolme ja työmiehiä perheineen oli puolestaan kaksi. Ratavahtien perheissä asui yhteensä 14 ihmistä ja työmiesten perheissä asui viisi ihmistä. Vuonna 1890 kaksikymmentä vuotta vanha rautatie ei ollut vielä ehtinyt juurikaan vaikuttamaan Vainikkalan väestönkehitykseen. Vainikkalan kokonaisväki- luku kasvoi tarkastelujaksolla eli vuodesta 1890 1960–luvun alkuun alle kahdesta sadasta lähes kuuteen sataan. Asiasta kertoon tarkemmin seuraava kuvio. 27
Kuvio 1: Vainikkalan väkiluku 1890–1962
Lähde: KA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1890–1920, digitaaliarkisto; MMA:
Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1932–1962.
26 Loisella ei ollut omaa asuntoa vaan hän asui isäntäperheen nurkissa. Peltonen 2004, 56.
27 KA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1890, digitaaliarkisto; Hämynen 2010b, 91.
157
227
325 323 360
533 573 575
0 100 200 300 400 500 600 700
1880 1890 1900 1910 1920 1930 1940 1950 1960 1970
Vainikkalan väkiluku 1890–1962
Kuten kuviosta 1 voidaan päätellä, Vainikkalan väestömäärän kasvussa oli kaksi selkeää kautta.
Ensimmäinen kausi, jolloin väestö kasvoi vauhdilla, ajoittui kahdelle ensimmäiselle vuosikym- menelle eli 1800– ja 1900–lukujen vaihteeseen. Toinen nopean kasvun vaihe oli puolestaan toisen maailmansodan jälkeinen vaihe aina koko tutkitun ajan loppuun saakka. Näiden jaksojen välissä eli 1900–luvun alkuvuosikymmeninä kylän väestö kasvoi huomattavan paljon hitaam- min. Käytännössä kylän väestönkasvu pysähtyi ollen jopa hieman laskeva vuosien 1910 ja 1920 välillä ja jatkoi maltillista kasvua vuoteen 1930–luvun alkuun, jonka jälkeen väestö alkoi kas- vaa voimakkaammin tasaantuen taas 1950–luvulla.
Ensimmäisellä kasvukaudella vuosisadan vaihteen tienoilla Vainikkalan henkikirjoitettu väestö kasvoi kahdessa vuosikymmenessä yli kaksinkertaiseksi eli 157 asukkaasta 325 asukkaaseen.
Prosentuaalisesti väestönkasvu oli vuosien 1890 ja 1910 välissä jopa 106. Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana kasvuprosentti oli huomattavasti hitaampaa eli vain noin kymmenen.
Vuosien 1910 ja 1920 välillä väestönkasvua ei ollut ja väestö jopa pieneni muutamalla henki- löllä. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana 1930–luvulta 1960–luvun alkupuolelle väes- tönkasvu oli jälleen voimakasta, kuten kuviosta voidaan nähdä. Tarkastelujaksoni lopussa ky- lällä asui lähes kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin kolme vuosikymmentä aikaisemmin eli lä- hes kuusisataa ihmistä. Prosentuaalisesti väestönkasvu oli tällöin lähes 60. Koko tarkastelujak- son aikana Vainikkalan väestö kasvoi 70 vuodessa noin 420 henkilöllä, jolloin prosentuaalinen väestönkasvu oli jopa 266. Verrattaessa Vainikkalan väestönkehitystä koko pitäjään eli Lap- peeseen, huomataan muutamia poikkeavuuksia. Lappeen väkilukua kuvaa oheinen kuvio 2.
Kuvio 2: Lappeen väkiluku 1890–1960
Lähde: Juvonen 2011a, 14; Juvonen 2011b, 342.
Selvä ero Vainikkalan ja Lappeen väestömäärien muutoksessa on, että Lappeessa kasvu oli hy- vin tasaista 1890–luvulta 1930–luvulle saakka toisin kuin Vainikkalassa. Lappeen kohdalla ei siis ollut nähtävissä samanlaista väestönkasvun hidastumista kuin Vainikkalassa 1910–luvun alussa. Toinen selkeä eroavaisuus emäpitäjä Lappeen ja Vainikkalan kylän väestön kohdalla oli, että Lappeen väkiluku lähti selkeään ja äkilliseen laskuun 1930–luvulla ja tämä suunta jat- kui varsin jyrkkänä 1950–luvun alkuun saakka toisin kuin Vainikkalassa. Viimeinen vuosikym- men 1960–luvun alkuun oli kuitenkin myös Lappeen kohdalla tasaisen kehityksen aikaa samoin kuin Vainikkalassa.
Kaikkiaan Lappeen pitäjän väestönkasvu 1930–luvun alkuun mennessä oli suhteellisesti voi- makkaampaa kuin Vainikkalassa, sillä väestö lisääntyi neljässä vuosikymmenessä lähes nelin- kertaiseksi eli kasvuprosentti oli yli 200. Kasvuprosentti oli siis suurempi kuin Vainikkalassa, jossa se oli vain noin 130. Toisaalta myös väestömäärän lasku huippuvuosista 1960–luvun al- kuun oli poikkeuksellisen jyrkkää, sillä väestömäärän putosi tuona aikana Lappeella jotakuin- kin puoleen, yli 20 000 asukkaasta noin 12 000 asukkaaseen.
0 5000 10000 15000 20000 25000
1880 1890 1900 1910 1920 1930 1940 1950 1960 1970
Lappeen väkiluku 1890–1960
Kokonaisuutena siis Lappeen kunnan ja Vainikkalan kylän asukasmäärä muuttui tarkasteluai- kana eritahtisesti. Lappeen väestömäärän muutos oli poikkeuksellinen myös, kun sitä verrataan Kaakkois-Suomeen eli vanhan läänijaon mukaiseen Kymen lääniin. Sen väestömäärä nimittäin kasvoi 1890–luvulta vuoteen 1910 noin kaksinkertaiseksi eli noin 233 000 ihmiseen. Maailma- sodan jälkeen väestö kasvoi koko kymen läänin alueella voimakkaasti, sillä 1960–luvun alussa alueella eli jo lähes 340 000 asukasta. Kasvuvauhti oli Kymen läänissä samaa luokkaa kuin koko Suomessa.28
2.2 Rautatie ja kuntarajojen muutokset selittävät väestömäärän muutoksia
Väestön kokonaismäärän muutokset selittyvät sekä Vainikkalassa että Lappeen pitäjässä useilla erilaisilla tekijöillä, joita ovat muun muassa luonnollinen väestönkasvu, rautatieliikenteen ke- hittyminen ja kuntaliitokset. Sekä Vainikkalassa että Lappeella väestönkasvua selittää 1900–
luvun alkuvuosikymmenille asti luonnollinen väestönkasvu. Luonnollisella väestönkasvulla tarkoitetaan syntyneiden ja kuolleiden määrän erotusta, joten syntyvyys oli siis kuolleisuutta suurempi. Syntyneiden enemmyys oli Lappeella 5680 henkilöä 1901–1930. Samalla kun syn- tyvyys kasvoi, kuolleisuus laski. Tämä kehitys oli nähtävissä myös Vainikkalassa, sillä kylän lasten ja vanhusten lukumäärä kasvoi. Lapsia syntyi paljon ja he jäivät eloon ja samalla ihmiset myös elivät kauemmin, vaikka vanhuksia oli edelleen suhteellisen vähän. Kuolleisuutta laski erityisesti ravitsemuksen ja terveydenhuollon paraneminen. Vaikka terveydenhuolto parani ja monia länsimaisen lääketieteen saavutuksia tuli tavallisten ihmisten saataville, terveydenhuolto ei vielä osannut vastata kaikkiin haasteisiin. Esimerkiksi ahtaat asuinolot levittivät sairauksia, kuten keuhkotautia29, joka olikin yksi yleisimmistä kuolinsyistä. Muita yleisiä kuolinsyitä Lap- peella olivat muun muassa vanhuuden heikkous, lapsen synnynnäinen heikkous, sydän- ja ve- risuonisairaudet sekä syöpä. On hyvin mahdollista, että myös Vainikkalassa ihmiset kuolivat samoihin sairauksiin. Myös Viipurin läänin maaseudulla, johon Lappee ja Vainikkalakin kuu- luivat, väestö kasvoi luonnollisena väestönkasvuna 1900–luvun alkuvuosikymmeninä. Läänin
28 Tilastokeskus 1975, 138, 330.
29 Keuhkotaudilla tarkoitetaan yleisimmin keuhkotuberkuloosia. Se on krooninen keuhkosairaus, johon kuuluu kova yskä ja usein verisiä ysköksiä. Sairaus johtaa hoitamattomana kuolemaan. Kallioinen 2009, 100–102.
kaupungeissa tilanne oli toinen, sillä kaupunkien väestö kasvoi muuttoliikkeen ja esikaupunki- liitosten seurauksena.30
Vuonna 1918 sotatila vaikutti Lappeella väestörakenteeseen. Syntyvyys laski ja kuolleisuus nousi. Sotavuonna Lappeella kuoli yhteensä 803 ihmistä. Myös Vainikkalassa väestönkasvu näytti tasaantuvan vuosien 1910 ja 1920 välillä. Syynä saattoi olla sodan aiheuttama epävar- muus ja rauhattomuus, joka luultavasti vaikutti ihmisten tekemiin valintoihin. Vainikkalassa oli kuitenkin suhteellisen rauhallista sodan alkuvaiheessa, vaikka punakaartit miehittivät Lappeella rautatien ja sen taajamat, Vainikkalan mukaan luettuna. Vainikkalassa toimi myös punakaarti, joka huhtikuussa 1918 aloitti ottamaan miehiä pakko-otolla riveihinsä, jolloin osa seudun isän- nistä pakeni metsiin tunnettujen valkoisten kanssa. Punakaartin tiedettiin myös ampuneen kaksi vainikkalalaista miestä radanvarteen, johon syynä saattoi olla kosto. Sodan aikana Vainikka- lassa toimi työväen osuuskauppa, jossa myytiin viljelijöiden pakkoluovuttamaa ruokaa ja sodan loppuvaiheessa käytiin taistelu Vainikkalan asemalla. Sodan aikana ei kuitenkaan näy Vainik- kalassa kuolleisuuspiikkiä, josta voi päätellä kylän selvinneen sodasta suhteellisen vähillä tap- pioilla. 31 Sodan lisäksi lappeelaiset kärsivät tuona aikavälillä vakavasta elintarvikepulasta, jonka aiheutti se, ettei ensimmäisen maailmansodan puhjettua Venäjältä ei saatu tuontiviljaa.
Koko läänissä Lappee mukaan luettuna kärsittiin vielä vuonna 1919 toivottomasta taloustilan- teesta. Tämä näkyi muun muassa siinä, että elintarvikkeiden lisäksi raaka-aineista oli huutava pula, kauppa ja teollisuus olivat laman kourissa, rahan arvo aleni ja hinnat nousivat sekä vero- rasitus kasvoi. Kuitenkin jo seuraavana vuonna tilanne oli huomattavasti parantunut, sillä lää- nissä vallitsi lähes täystyöllisyys. Nämä vitsaukset eivät kuitenkaan pysäyttäneet Lappeen vä- estönkasvua vaan korkeintaan hidastivat sitä. Toisin kävi Vainikkalassa, jossa väestönkasvu pysähtyi. 32
Myös muuttovoitto toi Lappeelle uusia asukkaita. Muuttovoitto oli 3773 henkilöä 1901–1930.
Ainoastaan ajanjakso 1916–1920 oli muuttotappiollinen. Myös Vainikkalaan muutti ihmisiä, joka vaikutti positiivisesti kylän väestönkasvuun. Rautatien kehittyminen ja asemaoikeuksien
30 KA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1890–1920, digitaaliarkisto; MMA: Lappeen kunnan henki- kirjat, Vainikkalan kylä 1932–1962; Hämynen 2010a, 68–69; Juvonen 2011a, 14–16; Juvonen 2011b, 340.
31 Keskisaari, 10; Suomenmaa V. Viipurin lääni 1923, 102;Tikka 2011, 156–171.
32 Hämynen 2010a, 71; Juvonen 2011a, 14–15; Kuusisto 2011, 61–62.
saaminen 1890–luvun lopulla loivat Vainikkalaan uusia työpaikkoja niin suoraan kuin välilli- sestikin ja ihmiset muuttivat Vainikkalaan rautatien tarjoamien työpaikkojen perässä. Kehitys on nähtävissä esimerkiksi siinä, että Vainikkalaan tuli uusia ammatteja asemapäälliköstä tele- grafiin ja ratavartijaan. Myös kauppojen määrä kylällä lisääntyi, sillä kylän kasvaminen toi uu- sia asiakkaita ja näin ollen kysyntää uusille kaupoille, koska tuolloin oli vaivalloisempaa ja aikaa vievää lähteä ostamaan tarvitsemiaan tavaroita lähimmistä kaupungeista Viipurista tai Lappeenrannasta. Lisäksi rautatien kuljettamat kesäasukkaat, joita eleli muun muassa Vainik- kalan Telkjärvellä, toivat lisää asiakkaita kaupoille. Asema siis toi vainikkalalaisille uusia elan- non hankkimisen väyliä, ja elämä kylällä vilkastui. Vainikkalassa maaseutuasutus muutti luon- nettaan rautatieliikenteen kasvun seurauksena eli rautatie muutti pysyvästi kylän miljöötä ja elämäntapaa. Tämä kehityskulku ei ollut ainoa laatuaan Viipurin läänissä.33
Vainikkalan ja Lappeen väestönkehitykset erosivat toisistaan eniten 1930–luvulta lähtien, sillä Lappeen väestö pieneni, mutta Vainikkalan väestö kasvoi. Tähän on löydettävissä monia eri syitä, esimerkiksi Lappeen väestö pieneni myös negatiivisen luonnollisen väestönkasvun seu- rauksena, jolloin kuolleisuus oli syntyvyyttä suurempaa. Lappeen asukasluku alkoi laskea 1930-luvun jälkeen, kunnes se oli vuonna 1950 vain noin puolet vuoden 1930 tasosta, vaikka Lappeella syntyi suuret ikäluokat ja korkeimmillaan syntyvyys oli 1946–1947, jonka jälkeen syntyvyys laski jatkuvasti ja luonnollinen väestönkasvu väheni. Sotien jälkeen kuolleisuus luonnollisesti väheni ja erilaiset sairaudet nousivat jälleen tärkeimmiksi kuolinsyiksi. Lisäksi imeväiskuolleisuus oli suurta. Pahimpia sairauksia oli esimerkiksi keuhkotauti eli tuberkuloosi, johon kuoli 1946 14 prosenttia sen vuoden kuolleista ja vielä 1950 tuberkuloosiin kuoli 5,6 prosenttia kuolleista. Taudin torjumiseksi tehtiin paljon työtä ja se saatiinkin kuriin, ja lisäksi tuberkuloosilääkkeet tulivat yleiseen käyttöön 1952 ja näin ollen 1950-luvulla syövästä tuli tu- berkuloosia yleisempi kuolinsyy. Myös Vainikkalassa luonnollinen väestönkasvu väheni ja 1920–luvulla lasten määrä jopa laski samalla, kun aikuisten määrä kasvoi selvästi. 1930–luvulta lähtien Vainikkalan väestö kasvoi luonnollisesti, kun lasten ja vanhusten määrä lisääntyi. Luul- tavasti myös vainikkalalaisten kuolinsyyt olivat samankaltaisia kuin Lappeella yleensäkin, jo- ten vanikkalaisten elinikää pidensivät samat lääketieteen innovaatiot, kuten uudet tuberkuloo- silääkkeet. Enää tuberkuloosiin ei kuoltu vaan siitä oli mahdollisuus parantua. Luonnollista
33 KA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1890–1920, digitaaliarkisto;MMA: Lappeen kunnan henki- kirjat, Vainikkalan kylä 1932–1962; Hämynen 2010a, 70; Juvonen 2011a 14–16.
väestönkasvua enemmän Vainikkalan väestö kasvoi kuitenkin aikuisväestöllä, joka muutti Vai- nikkalaan luultavasti työn perässä. 34
Luonnollisen väestönkasvun vähenemisen lisäksi Lappeen väestö väheni erityisesti kuntaliitos- ten myötä, sillä osa Lappeen esikaupunkialueista liitettiin Lappeenrannan kaupunkiin 1930- luvun alussa ja sen myötä 7224 lappeelaista siirtyi kirjoille Lappeenrantaan. Ennen liitosta Lap- peenrannassa oli asunut noin 4000 ihmistä, joten liitos oli merkittävä. Tämä selittää Lappeen väestön vähenemistä 1930-luvulla. Monet lappeelaiset olivat kuitenkin tyytyväisiä kuntaliitok- siin, koska suuren pulakauden aikana valtaosa Lappeen työttömistä jäi Lappeenrannan ja Lau- ritsalan vastuulle. Liitosten takana oli se, että Lappeenrannan kaupungin esikaupunkialueet si- jaitsivat kaupunkia ympäröivän Lappeen kunnan alueella. Tästä aiheutui ristiriitoja, joita rat- kottiin aluejärjestelyillä. Lappeenranta kasvoi varsinkin sotien jälkeen, olihan se alueen isoin keskus, ja sen taajamat levittäytyivät ja kasvoivat Lappeen alueella, esimerkiksi 1950 Lappeen väestöstä 17 prosenttia asui taajamissa. Vaikka Lappeen pitäjän ja Lappeenrannan kaupungin välisen kuntarajan siirtäminen olikin suuri muutos Lappeella ja Lappeenrannassa, Vainikkalan kylän elämään se ei juurikaan vaikuttanut, sillä Vainikkala sijaitsi kaukana muutetusta kunta- rajasta ja kaupungin taajamat olivat noin kolmenkymmenen kilometrin päässä kylästä. 35
Jatkosodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton välille sovittiin uusi raja, joka sivusi osittain myös Lappeen kuntaa ja Vainikkalan kylää. Uuden rajan myötä Lappee menetti pinta-alastaan noin kaksi prosenttia. Lappeeseen liitettiin kuitenkin sen naapurikunnan Vahvialan Suomen puolelle jääneet alueet, Hiivaniemen ja Loukolan kylät. Nämä alueet kattoivat seitsemän pro- senttia Vahvialan pinta-alasta. Lappeella rajan taakse oli jäänyt osia Vainikkalan ja Haapajär- ven kylistä. 15 tilaa oli menettänyt osan maastaan ja seitsemän tilaa oli joutunut elinkelvotto- miksi. Vainikkalassa ainakin kaksi taloa jäi Neuvostoliiton puolelle. Näissä taloissa asuneet perheet rakensivat uudet talot Vainikkalaan omille mailleen, jotka olivat jääneet Suomen puol- lelle. Lappee siis menetti alueita, mutta sai toisia tilalle. Siirtoväki liikkui ja haki uutta asuin- paikkaa. 1940-luvun lopussa, kun siirtoseurakunnat ja -kunnat lopettivat toimintansa,
34 KA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1890–1932, digitaaliarkisto; Juvonen 2011a, 14–16; Juvo- nen 2011b, 340–341; Kallioinen 2009, 102.
35 Tilastokeskus 1975, 143, Juvonen 2011a, 15, 30–31.
siirtolaisten oli muutettava kirjat niihin paikkakuntiin, joissa he oleskelivat. Lappeella tämä nä- kyi muuttoliikkeenä moneen suuntaan. 36
Vuosien 1932–1941 välillä Vainikkalan väestönkasvu oli koko tarkastelujakson nopeinta. Vä- estönkasvu tällä ajalla selittyy suureksi osaksi sillä, että kylään muutti luovutetuilta alueilta tulleita evakkoja. Heitä merkittiin vuoden 1941 henkikirjaan noin 160, joka on noin 94 prosent- tia kylän uusista asukkaista. Evakot merkittiin Vainikkalan henkikirjaan, sillä vuoden 1940 ase- tuksen mukaan siirtoväki kirjattiin oleskelupaikkakuntansa henkikirjoihin vuonna 194137. Vai- nikkala oli Lappeen suosituimpia uusien asutustilojen perustamisalueita. Lisäksi kylän kasva- essa tarvittiin uusia palveluita ja ammatteja, kuten konstaapeli yhteiskuntarauhaa ylläpitämään.
Myös Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan läheisyys saattoi vaikuttaa konstaapelin viran perustamiseen kylään. Uuden rajan tullessa Vainikkalan kohdalle perustettiin kylään myös tulli, joka työllisti ihmisiä. Lisäksi työmiesten sekä rautatiellä ja asemalla työskennelleiden määrä moninkertaistui Vainikkalan rautatieaseman kasvaessa ja vakiinnuttaessa asemansa itärajan käytetyimpänä rajarautatieasemana. Olihan Vainikkalasta suora ratayhteys suurkaupunki Pie- tariin asti. Vainikkalassa oli siis ollut työtä tarjolla lisäväestölle. 1941–1950 väestönkasvun vauhti hiipui. Sota vaati veronsa myös Vainikkalassa. Vainikkalalaisia sankarivainajia, jotka kaatuivat talvi- ja jatkosodassa, oli yhteensä 31 ja muutamia siviileitä kuoli kylän pommituk- sissa talvisodassa. Sotien aikana elämä Vainikkalassa oli epävarmaa. Evakkoja tuli Vainikka- laan junilla, kävellen tai muulla kyydillä, esimerkiksi potkukelkoilla. Evakot jatkoivat usein matkaa muualle Suomeen, mutta osa jäi Vainikkalaan. Vainikkalalaiset joutuivat itsekin lähte- mään kolme kertaa evakkoon, mutta pääsivät kuitenkin aikanaan palamaan takaisin. Jatkosodan aikana Vainikkalassa oli sotavankeja paikallisissa taloissa töissä. Työvoimaa tarvittiin rakenta- maan uusia taloja palaneiden tilalle ja muihin maatalojen töihin. Sotavankeja ei kuitenkaan ole laskettu henkikirjojen väestökirjanpitoon eivätkä he näin ollen näy väestötaulukoissa, vaikka he asuivatkin Vainikkalan alueella.38
36 Tilastokeskus 1975, 143; Juvonen 2011a, 15, 30–31; Juvonen 2011b, 342–348; Keskisaari 2001, 8,41.
37 MMA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1932–1941; Orrman 1980, 1–21.
38 Keskisaari 2001, 22, 26, 41, 47–48, 63–68, 73; Kuusisto 2011b, 359–360; Vainikkalan kylätoimikunta 1991, 49–50.
Sotien jälkeen elämä kylässä ja sen väestö alkoi vakiintua. Tämä näkyi selvästi vuosien 1950–
1962 välillä, kun väestönkasvu tasaantui. Vainikkalaan ei tullut enää merkittäviä uusia työllis- täjiä, jotka olisivat houkutelleet kylään uusia asukkaita. Jatkosodan jälkeen Vainikkalan rauta- tieasema muuttui pysyvästi rajarautatieasemaksi. Aseman luokitus muuttui kuitenkin jo 1940, kun se korotettiin III-luokaan39 entisestä V-luokasta. Vainikkalan asemasta kehittyi Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan tärkein rautatieasema, kun lähes kaikki rajarautatieliikenne alkoi kulkea sen kautta. Sotien jälkeen Suomi toimitti Neuvostoliittoon rautateitse sotasaalispalau- tuksia sekä vahingonkorvaus- ja sotakorvauskuljetuksia. Vainikkalan kautta kulki esimerkiksi joka päivä 50 vaunullista sotakorvauksia kahdeksan vuoden ajan. Yhdysliikenneasemia oli Vainikkalan ohella ensin Imatra ja myöhemmin myös Simpele, Parikkala, Tohmajärvi ja Salla.
Sotakorvauksia alettiin viemään Neuvostoliittoon loppuvuodesta 1944 ja kuljetukset jatkuivat kesään 1952 saakka. Sotakorvauksina Neuvostoliittoon vietiin muun muassa koneita, laitteita, tehdaskoneistoja, aluksia, paperi- ja puuteollisuuden tuotteita sekä kaapelituotteita. Suurimmat tavararyhmät olivat koneet, laitteet ja tehdaskoneet, paperi- ja puuteollisuuden tuotteet sekä alukset. Neuvostoliitto palautti takaisin paljon varsinkin sahatavaravaunuja ja usein syynä oli kuormausmääräysten puutteellinen toteutus. Tämä aiheutti ongelman, koska Vainikkalan asema oli liian pieni vaunujen ja tavaroiden uudelleen käsittelyyn. Tämän vuoksi vaunut vietiin Lappeenrantaan, jossa saattoi olla jopa 400 vaunua odottamassa käsittelyä. On arvioitu, että sotakorvausten kokonaistonnimäärä olisi ollut neljä miljoonaa tonnia ja vuositasolla tämä tekisi noin puoli miljoonaa tonnia. Vuosittainen määrä vastasi noin 3,5 prosenttia kaikista rautateitse kulkevista tonneista. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Vainikkalasta 30.8.1952 ollen suuri ta- pahtuma kylällä. Tapahtumaa oli seuraamassa myös valtakunnan media.40
39 Kolmannen luokan asemarakennukseen kuului odotussali, jossa eri matkustusluokkiin kuuluvat odottivat ju- naa samassa tilassa, sisäkäymälä, palvelutoimisto, konttori ja asemanhoitajan tilava asunto. Turpeinen 2004, 152.
40 Juvonen 2011c, 399–400; Vesterinen 2012, 33; Zetterberg 2011, 248–251.
2.3 Muuttoliike Vainikkalassa
Tutkimani henkikirjat vuosilta 1941–1962 olivat tiedoiltaan tarkempia kuin edelliset henkikir- jat ja niihin oli kirjattu ylös henkilöiden syntymäpaikat. Tätä ennen syntymäpaikkaa ei ollut siis mainittu, sillä se ei ollut tärkeää tietoa henkikirjan tarkoituksen kannalta. Syntymäpaikkojen kirjaaminen mahdollistaa kylään muuttaneiden tutkimisen. Niistä voidaan päätellä, mistä ihmi- siä muutti ja mistä he olivat kotoisin sekä millaisia ihmisiä asettui kylään asumaan. Näillä tie- doilla ei kuitenkaan ole mahdollista tutkia ilmiötä toisinpäin eli ketkä muuttivat pois Vainikka- lasta ja minne he muuttivat. Pois muuttaneiden määrää voi kuitenkin arvioida kokonaisväestön kasvusta. 41
Vainikkalan kohdalla väestö kasvoi, joten aikaisempien tietojen valossa voidaan olettaa, ettei suurta muuttoliikettä Vainikkalasta poispäin ollut. Useimmiten syntymäpaikaksi oli henkikir- joissa merkitty kuntia tai kaupunkeja, mutta joskus syntymäpaikka oli kirjattu kylän tarkkuu- della. Myös Lappee oli mainittu muutamien henkilöiden syntymäpaikaksi, vaikka Vainikkalan kylä kuuluikin Lappeeseen. Nämä ihmiset olivat luultavasti muuttaneet Vainikkalaan muualta Lappeen alueelta. Kaikki kylään tulleet eivät suinkaan olleet muuttaneet Vainikkalaan suoraan syntymäpaikkakunnaltaan vaan he olivat saattaneet ensin asua useilla eri paikkakunnilla. Tästä kertoo myös se, että monien perheiden lapset olivat syntyneet eri paikkakunnilla. Esimerkiksi Kettusen42 perheen isä oli syntynyt Impilahdella luovutetussa Karjalassa ja äiti puolestaan Ki- teellä Pohjois-Karjalassa. He saivat kuusi lasta, jotka syntyivät neljällä eri paikkakunnalla, jotka olivat Sortavala, Simpele, Sippola ja Vainikkala. Tästä voi päätellä, että perheen vanhemmat olivat asuneet ainakin viidellä eri paikkakunnalla Vainikkala mukaan lukien.43
Taulukossa 1 selvitetään, mistä Vainikkalaan muuttaneet olivat alun perin kotoisin tai missä he olivat syntyneet ja kuinka paljon muualla syntyneitä oli Vainikkalan väestöstä kunakin tutki- musvuonna. Taulukossa on käytetty maantieteellistä jakoa, joka mukailee entisiä maakuntara- joja. Nämä alueet ovat luovutettu Karjala, Etelä-Karjala, Itä-Suomi, Etelä-Suomi, Länsi-Suomi,
41 MMA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1932–1962.
42 Nimi muutettu henkilötietojen suojelemiseksi.
43 MMA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1932–1962.
Pohjois-Suomi, ulkomaat ja muut -kategoria. Luovutettuun Karjalaan kuuluvat ne kunnat, jotka jäivät jatkosodan jälkeen kokonaan tai suurimmaksi osaksi Neuvostoliiton puolelle. Kuitenkin ne kunnat, jotka jatkoivat aluemenetyksistä huolimatta itsenäisinä kuntina Suomen puolella, ovat tilastoitu Etelä-Karjalan kohdalle. Etelä-Karjalan maakunnan olen ottanut erillisenä tutki- musalueena huomioon, sillä Vainikkala kuului kyseiseen maakuntaan, ja lähialueilta oli tullut Vainikkalaan paljon väkeä. Lisäksi Salla on tilastoitu Lapin kohdalle. Pohjois-Suomeen kuuluu Lapin maakunnan lisäksi Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa. Kohdassa muut ovat epäselväksi jää- neet syntymäpaikkakunnat.
Taulukko 1: Muualla syntyneet vainikkalalaiset 1941– 1962
1941 1950 1962
Syntymäpaikka-
kunta 1 2 1 2 1 2
Luovutettu karjala 28 % 67 % 21 % 45 % 13 % 30 % Etelä-Karjala 5 % 12 % 7 % 15 % 8 % 19 %
Itä-Suomi 4 % 8 % 5 % 12 % 7 % 16 %
Etelä-Suomi 2 % 6 % 6 % 12 % 5 % 13 %
Länsi-Suomi 1 % 3 % 3 % 7 % 4 % 10 %
Pohjois-Suomi 0 % 1 % 1 % 2 % 2 % 4 %
Ulkomaat 1 % 1 % 2 % 5 % 1 % 2 %
Muut 1 % 1 % 1 % 2 % 2 % 5 %
Vainikkalan väes-
töstä 42 % 47 % 42 %
1: Osuus Vainikkalan väestöstä 2: Osuus muualla syntyneistä
Lähde: MMA: Lappeen kunnan henkikirjat, Vainikkalan kylä 1941–1962.
Kuten taulukosta 1 voidaan päätellä, oli muualla syntyneiden osuus Vainikkalan väestöstä ollut vuosina 1941–1962 jopa 42-47 prosenttia. Osuus oli huomattava, sillä esimerkiksi vuonna 1950 lähes 50 prosenttia asukkaista oli syntynyt kylän ulkopuolella ja muuttanut Vainikkalaan jos- sakin elämänvaiheessa, osa aikuisina ja osa lapsina. Taulukosta 1 voidaan siis päätellä, että muuttoliike oli selvästi vaikuttanut kylän väestönkasvuun. Vainikkalassa täytyi olla sellaisia vetovoimatekijöitä, että sinne kannatti muuttaa muualta. Kokonaisuudesta voidaan huomata muutama seikka. Ensinnäkin luovutetussa Karjalassa syntyneiden osuus kyläläisistä tippui ta- saisesti kahdenkymmenen vuoden aikana. Heidän osuuteensa väheni jopa puolella. Toinen seikka oli, että muiden kuin luovutetussa Karjalassa syntyneiden osuus kasvoi taulukossa 1 tar- kastellun kahdenkymmenen vuoden aikana, vaikkakin Pohjois-Suomessa ja ulkomailla synty- neiden määrä pysyi suhteellisen vähäisenä koko ajanjakson ajan.
Tutkiminani vuosina voimakkain muuttoliike Vainikkalaan oli tullut luovutetun Karjalan alu- eelta. 1941 muualla syntyneistä peräti 67 prosenttia oli tullut luovutetun Karjalan alueelta ja he muodostivat jopa 28 prosenttia koko Vainikkalan väestöstä. Vuoteen 1962 mennessä heidän osuutensa kuitenkin väheni yli puolella, jolloin heitä oli Vainikkalalaisia enää 13 prosenttia.
Tästä huolimatta he olivat yhä suurin kylään muuttaneiden ryhmä. Toiseksi suurin muualla syn- tyneiden ryhmä oli muualta Etelä-Karjalasta muuttaneet. Heidän osuutensa muualla syntyneistä kasvoi vuodesta 1941 vuoteen 1962 12 prosentista 19 prosenttiin eli 1960–luvulla heitä oli lähes 20 prosenttia muualla syntyneistä. Yhteensä luovutetusta Karjalasta ja muualta Etelä-Karjalasta Vainikkalaan muuttaneita oli melkein 50 prosenttia kaikista kylään muuttaneista eli puolet muualta tulleista oli kotoisin lähialueilta ja heidän osuutensa koko kylän asukkaista oli jopa 21 prosenttia.
On huomionarvoista, että ihmiset muuttivat enemmän lähialueille kuin alueille, jotka olivat kaukana. Tämä näkyi Vainikkalan kohdalla myös siinä, että kaukana olevista alueista, kuten Pohjois-Suomesta ja ulkomailta muutti kylään suhteellisen vähän asukkaita. Ulkomailla synty- neistäkin suurin osa oli syntynyt Pietarissa eli kohtuullisen lähellä. Tutkimallani ajalla oli ul- komailla syntyneitä eniten vuonna 1950, jolloin heitä oli koko Vainikkalan väestöstä kaksi pro- senttia ja muualta tulleiden joukosta viisi prosenttia. Noin kymmenen vuotta myöhemmin heitä oli enää yksi prosentti koko Vainikkalan väestöstä ja muualla syntyneistäkin heitä oli enää vain
