JA ERITTELYJÄ T&E 3/03 LATOUR, BRUNO: La fabri-
que du droit. Une ethnographie du Conseil d’État. Éditions la découverte, Paris 2002.
SARSin, hullun lehmän tau- din, kloonauksen, geenimani- puloitujen ravintoaineiden ja ilmakehän lämpenemisen aika- kautena ei ole häkellyttävää väittää, että oikeus ja tiede sekoittuvat toisiinsa. Michel Serres kuitenkin esittää teok- sessaan Luontosopimus, että tämä sekoittuminen ei ole mi- kään uusi asia vaan läsnä jo esimerkiksi geometrian ja al- gebran alkuperissä. Herodo- tos kertoo, kuinka faaraon virkamies, harpedonapti, las- kee pellon pinta-alan vuo- tuisten tulvien jälkeen kuivu- vasta liejusta ja jakaa sen viljeltäväksi. Harpedonapti to- teuttaa lain määräyksen, mut- ta samalla hän mittaa maan ja luo abstraktin geometrisen suhteen. Vastaavasti algebran syntyhistoriaan kytkeytyy roo- malaisen oikeuden tapa käyt- tää kirjaimia yleistettävän ti- lanteen kuvaamisessa: sen si- jaan että käsittelemme vain Gaiuksen, Jeanin tai Pierren tekoja, edessämme ovatkin suhteet A:n, B:n ja C:n välillä.
Hieman erilaisen ulottu- vuuden yhteydelle oikeuden ja tieteen välille tuo etymolo- gia. Serresin mukaan sanoilla
“syy”, “tarkoitus” ja “asia” on indoeurooppalaisissa kielis- sä yhteiset juuret, jotka ovat kasvattaneet esimerkiksi ny- kyranskaan sanat cause ja chose. Syyn ja alkuperäisen asian etsiminen on sekä oike- uden että tiedon alku. Listaan yhteyksistä voi lisätä myös sen, että tiedon tunnistami- nen on prosessi, jossa väite tuomitaan oikeaksi tai vää- räksi. Anaksagoraan, Galilein, Lavoisierin tai Lysenkon ta- paukset – lukuisten vähem-
män tunnettujen tavoin – osoit- tavat, että tuomiolla eivät ole vain väitteet vaan myös hen- kilöt poliittisina kansalaisina.
Eivätkä nämä jutut ole kerral- la ohi: uuden tietonsa turvin tulevat sukupolvet saattavat nostaa häviäjät voittajiksi ja tuomita itse tuomioistuimet.
Kuten jokainen koulut läpäis- syt tietää, oikeus ja tiede eivät kuitenkaan yhdisty ainoas- taan vallankumouksellisissa löydöksissä: länsimaista nuo- ruutta rytmittää toistuva alis- tuminen tutkintolautakuntien arviointeihin. Ja silti joskus vain valitus ja oikeusjuttu lo- pulta takaa etenemisen oppi- uralla.
Ei siis ihme, jos tieteentut- kijaa kiinnostaa yhteydet tie- teen ja oikeuden välillä. Uu- simmassa kirjassaan La fabri- que du droit Bruno Latour tarttuu tähän teemaan – mutta sillä tapaa kiertoteitse, että hänen ensisijainen kiinnos- tuksensa kohdistuu Ranskan korkeimman hallinto-oikeu- den eli Conseil d’État’n toi- mintaan itsessään. Latour on seurannut muutamassa jak- sossa tämän instituution työs- kentelyä 1990-luvun puolivä- lissä ja osallistunut sen istun- toihin yhteensä yli vuoden ajan. Hän tarkastelee niitä konkreettisia välityksiä, joiden kautta virallinen käsitys oi- keudenmukaisuudesta syntyy.
Sitä rakennetaan paikallisesti mutta tavalla, joka mahdollis- taa lain ulottumisen Ranskan joka kolkkaan. Tutkimus on Latourin merkittävin empiiri- nen työ viime vuosikymme- nen aikana.
Nojautuessaan yksityiskoh- taiseen etnografiaan tämä kir- ja ei vauhdita Latouria sa- manlaiseen metafyysiseen hurjasteluun kuin vuoden 1999 kunnianhimoinen Poli- tiques de la nature. Se ei ole
myöskään yhtä omakohtai- nen ja vaikeasti lähestyttävä kuin vuonna 2002 ilmestynyt uskontoa käsittelevä essee Jubiler ou les tourments de la parole religieuse tai samalla tapaa näyttävän houkuttele- va kuin kolmas vuonna 2002 ilmestynyt teos Iconoclash, jonka Latour on toimittanut yhdessä Peter Weibelin kans- sa ja joka tarkastelee kuvien ympärille kehkeytyviä kiisto- ja. Oikeuden neuvonpidon vakava ja tekninen hitaus ei tunnu mahdollistavan sellaista etnografisen esityksen len- nokkuutta, joka on ollut La- tourin tutkimuksille ominais- ta. Nyt tuloksena on kunnian- himoinen mutta muodoltaan melko perinteinen tutkimus.
KO R K E I N H A L L I N T O- O I K E U S
Ranskan oikeusjärjestelmä on edelleen pääosin sellainen, miksi Napoleonin hallinnon- uudistukset sen aikoinaan muokkasivat. Rinnakkain toi- mii kaksi systeemiä: le juridi- ciaire ja l’administratif. En- sin mainittu säätelee yksityis- ja rikosoikeutta, ja sen kor- kein instituutio on Cour de cassation. Jälkimmäisen eli Conseil d’État’n toimialaan kuuluu hallinto.
Latourin tutkimalla Con- seil d’État’lla on kaksi tehtä- vää, jotka täydentävät toisi- aan: se toimii hallinnollisena tuomioistuimena mutta tämän lisäksi auttaa ministeriöitä ja antaa neuvoa lakiehdotusten muotoiluun. Yhtäältä se toi- mii vain jälkikäteen, kun joku kantaja lakimiesten avulla pyr- kii osoittamaan vääryyden ta- pahtuneen. Toisaalta se osal- listuu jo etukäteisesti lakien laatimiseen: se huolehtii nii- den läpinäkyvyydestä, kielel- lisestä täsmällisyydestä ja ym-
T&E 3/03 ESITTELYJÄ JA
don kunnioituksesta. Näin se pyrkii takaamaan mahdolli- simman suuren oikeudenmu- kaisuuden mutta myös selke- än käsityksen lain luonteesta.
Onnistuakseen tässä sillä on oltava asiantuntemusta kaik- kien ministeriöiden toimi- alueilla.
Korkeimman hallinto-oikeu- den työntekijät tulevat Rans- kan keskitetyn koulutusjärjes- telmän parhaista opinahjois- ta, valtaosa ENA:sta (École Normale d’Administration).
Varsinaisen juridisen toimin- nan ohella Conseil d’État’lla on huomattava merkitys poli- tiikan ja virkamieskunnan huippujen koulutus-, kohta- us- ja läpikulkupaikkana. Eri- tyistä on, että monet sen jäse- nistä ovat työskennelleet niis- sä julkisen hallinnon elimis- sä, joita he nyt kontrolloivat, ja myös tulevaisuudessa he siirtyvät niihin; jotkut saatta- vat myös työskennellä yksi- tyisissä yrityksissä jonkin ai- kaa ja palata uudestaan hal- linto-oikeuden virkaan. He eivät toki ole sekä tuomareita että tuomittavia samanaikai- sesti, sen sijaan he kyllä liik- kuvat näiden asemien välillä.
AS I A K I R J O J E N K I E R T O J A P Ä Ä T Ö K S E N
K Y P S Y T Y S
Korkeimmalla hallinto-oikeu- della ei ole taustanaan varsi- naista perustuslakia. Sen teh- tävänä on ennemminkin täy- dentää Code Napoléoniin poh- jaavaa oikeuskäytäntöä, joka englantilaisen tapaan nojaa ennen muuta ennakkotapauk- siin ja juttukohtaiseen harkin- taan. Periaatteellisesti se puut- tuu vain vakaviin tapauksiin.
Tästä seuraa, että päättämi- nen koostuu olennaisesti va- kavuuden asteesta keskuste-
kaisuus jää tuomitsematta, jos juttua ei katsota niin vakavak- si, että se kuuluu korkeim- man hallinto-oikeuden toimi- valtaan. Rajoja ylläpitämällä taataan, että oikeus säilyttää toimintakykynsä eikä huku käsiteltävän aineksen tulvaan.
Latourin erityiskiinnostus kohdistuu istuntoihin yhdes- sä kirjoittamisen tilanteina.
Korkeimman hallinto-oikeu- den toiminta asiakirjojen kier- toineen ja polveilevine kes- kusteluineen on olennaisesti tekstien muokkamista. Ta- pausten käsittelyyn eivät osal- listu ihmiset, joita ne koskevat, eivätkä nämä anna suullisia lausuntoja. Pitkissä jaksoissa Latour kuvaa yksittäistapauk- sia: kuinka oikeuden jäsenet keskustelevat kärsivällisesti ja päätyvät suosittamaan ratkai- sua kysymyksessä pikkukau- pungin vastuusta, kun sen torin pulut tuhoavat läheiset auringonkukkaviljelmät; miten toimia, kun aiempi ministeri on jättänyt allekirjoittamatta päätöksen, ja nyt tarvittaisiin uusi allekirjoitus, mutta uu- den ministerin ei pidä tehdä uutta päätöstä; pitääkö vaka- vaan huumerikokseen monta kertaa syyllistynyt siirtolainen karkottaa, kun tiedetään, että hänen alkuperäisessä koti- maassaan hänet telotettaisiin?
Ehdotuksen pohjalta neuvo- tellaan lopullinen päätös ja sitä vastaava juridisesti suju- va muotoilu.
Latour kiistää yhteiskunta- tieteissä yleisen tavan ajatella oikeutta silkan voimankäytön hienostuneena verhona, jon- ka takana toimisivat yksinker- taiset intohimot, eduntavoit- telut ja ennakkoasetelmat. Sa- malla hän kumoaa vastakkai- sen kannan: oikeus ei ole myöskään pelkkää muodol- lista ajattelurakenteen seuraa-
keuden tosi olemusta ei yli- päänsä tule etsiä sen käytän- nön takaa. Etnografia tuo esil- le mutkittelevan järkeilyn, jos- sa kohdataan niin valtapyrki- mykset, ennakkoluulot, halu seurata muotoja kuin tahto ottaa yksityistapauksen mo- ninaisuus huomioon ja todel- la tuomita oikeudenmukai- sesti.
Lopullinen päätös ei toki synny irrallaan muusta maail- masta. Siihen vaikuttavat asian- ajajien taitavuus ja kunnian- himo, “ajan henki”, poliittiset suuntautumiset ja lehdistön paineet. Samaten tapauksen etenemisessä esiin tulee sen rutiininomaisuuden tai kiin- nostavuuden aste. Tämä puo- lestaan voi juontua joko laki- teknisen hiomisen haastees- ta, ajankohtaisesta poliittises- ta keskustelusta tai tulevan päätöksen vaikutuksesta ta- louselämään. Silti Latour painottaa oikeuden itsenäi- syyttä, sen erityistä tapaa sitoa yhteen asioita ja muodostaa näin juridisia kokonaisuuk- sia. Oikeuden toteutuminen vaatii kekseliäisyyttä. Tämä onkin tuomarien erityistaito:
kyky ympätä toisiinsa kym- menet asiakirjat, lakipykälät ja aikaisemmat päätökset, ylei- nen mielipide ja hallinnon tehokkuuden vaatimus, luo- da uudella yhteydellä näihin kaikkiin uusi merkitys mutta kuitenkin niin vähän siirtynyt, että lain kokonaisuus pysyy koossa.
Jutun ratkaisee periaattees- sa instituutio yksittäisten jä- senten sijaan. Niinpä erityis- tapaukseen sopiva uusikin tulkinta perustellaan niin, että se näyttää suoraan juontuvan aiempien tapausten korpuk- sesta ja tämän sisältämästä harkinnan historiasta. Lakia tai oikeuskäsitystä ei kui-
JA ERITTELYJÄ T&E 3/03 tenkaan noin vain “seurata”.
“Tuomitseminen hallinto-oi- keudessa [...] ei ole koskaan vain tapauksen tuomitsemista vaan aina myös oikeuden tuo- mitsemista, jossa juttua käyte- tään oikeuden täsmentämi- seen, jopa sen muuttamiseen”
(s. 115). Oikeuden kokonai- suus pyrkii pysymään ehyenä mutta liikkuu silti hitaasti.
Latourin mielestä oikeu- den ydin on epäröinnissä, hitaassa punnitsemisessa, jos- sa vaihtoehtoisten toimintata- pojen koko valikoimaa yrite- tään pitää esillä niin pitkään kuin mahdollista. Esimerkiksi tarkastajan asemaa Latour ku- vaa “vapaaehtoisesti pysty- teksi esteeksi” oikeuden kul- kutiellä (s. 230), tarkoitukse- naan taata, että yksimielinen kanta ei kiteydy liian nopeas- ti. “Oikeuden tasapainon on pitänyt vavista, jotta se kyke- nisi tallentamaan uskollisesti oikeudenmukaisuuden” (s.
202-203). Ainoa keino päät- tää riidat ja sanoa viimeinen sana on hidas uudelleenkir- joittaminen, asiakirjojen esil- leottaminen ja sivuunpane- minen, moninkertainen mah- dollisten tulkintojen kartoitta- minen tummiin pukeutunei- den kollegoiden kesken. Tä- män sommittelemisen ja so- vittelun takana ei ole enää mitään korkeampaa tahoa, ei mitään suurempaa, vähem- män horjuvaa – tai oikeuden- mukaisempaa.
Latour painottaa, että yhtä vähän kuin tiedettä voidaan ymmärtää sanojen ja asioi- den kertakaikkisena nokka- kohtaamisena, oikeutta voi- daan ajatella valmiin ongel- man ja yksiselitteisen arvos- telman suhteena. Jotta oikeus- laitokselle syntyy jokin käsi- teltävissä oleva tapaus, vaadi- taan monivaiheista valmiste- lua. Ratkaisu ei synny mistään
puhtaasta oikeuden ulkoisuu- desta, vaan sen perustana on asiakirjojen “transsubstantiaa- tio” (s. 72), niiden kypsyttämi- nen päätöksen välineiksi.
Perinteisessä oikeusteoriassa asiakirjat ovat sivuasemassa, mutta Latourin mielestä ni- menomaan ne ovat kiertäviä viestikapuloita, joita seuraa- malla voidaan nähdä oikeu- den syntyminen.
Mahdollisesti oikeuskäsit- telyyn päätyvien papereiden joukko on rajaton: kaikki mitä erilaisimmat laput ja doku- mentit, joita ranskalaiset tuot- tavat tonneittain joka päivä.
Näistä aineksista instituutio saostaa päätökset. Jo ennen oikeusistuimeen saapumista anomus tai kanne on muok- kautunut monessa vaiheessa, mikä on jättänyt siihen merk- kinsä: paperin laatu, tekstin hioutumisen aste, ehkä tun- netun asianajajan nimi, leima ja osoite. Talon sisällä asiakir- ja numeroidaan, kansioidaan, kopioidaan. Sen liikkumista vastaavat liikuttajat: kirjekuo- ret, mapit, hyllyköt, erityiset työntekijät, osastot ja istun- not. Nämä kaikki jättävät jäl- kensä, vaikka kuinka pienen- kin, lopulliseen päätökseen, jota ei koskaan voisi tulla ilman näitä loputtoman run- saalta tuntuvia välityksiä. “Äl- käämme kiirehtikö erotta- maan, mikä näistä liikuttajista kuljettaa ‘puhdasta’ oikeutta ja mitkä liittyvät siihen vain seuralaisina tai loisina” (s.
152).
Latourin mukaan “oikeu- den voima” on välitysten ket- jussa, jonka yhtäkään lenkkiä ei voi sivuuttaa.
OI K E U D E N J A T I E T E E N T O T U U D E T
Mitä tällainen tarkka oikeu- den seuraaminen kertoo sen
suhteesta tieteisiin? Tätä tee- maa Latour käsittelee luvus- sa, joka on jo ehditty kääntää englanniksikin (www. ensmp.
fr/~latour/livres/ix_chap5.
html). Siinä hän vertaa syste- maattisesti Conseil d’État’n ja pariisilaisen neurotieteiden laboratorion käytäntöjä.
Tiedettä erottaa oikeudes- ta ennen muuta se ulkoisuus, jonka se tuo keskelleen ja jolla siinä on osittain ristirii- tainen asema. Yhtäältä tutki- muksen kohde – rotta, neuro- ni tai DNA – on viimekätinen tuomari tiedekiistoissa: se alis- tetaan kokeisiin, ja sen niissä osoittama toimintakyky rat- kaisee, mitä siitä ylipäänsä voidaan sanoa. Toisaalta se ei kuitenkaan ole tuomari, sillä aina joku muu kuin se itse puhuu sen puolesta: se tarvitsee laboratorion, tieteili- jät ja julkaisukanavat asian- ajajikseen. Tuottaakseen in- formaatiota tutkimus trans- formoi maailmaa. Tieteilijä paloittelee, kuumentaa, lajit- telee tai muokkaa kohdet- taan, jotta saisi jotain kiinnos- tavaa ja ennalta tuntematonta näkyviin laboratorion laitteil- la. Kokeiden avulla tutkijat saavat maailman asiat yllättä- mään heidät itsensä ja opet- tamaan uutta. Tulosten pe- rusteella muutetaan teoriaa, joka puolestaan mahdollisim- man uskollisesti sekä kuvaa etäisyyden päästä yksittäista- paukset että kertoo, miten maailma on yleisesti. Tutki- musraportista voidaan peri- aatteessa johtaa takaisinpäin ne elementit, joista se on koottu.
Oikeudessa takaisinpäin tulkintaa ei ole: lausunnosta ei voi päätellä, mitä maail- massa yleisesti tapahtuu. Oi- keuslaitos ei periaatteessa myöskään ylläty koskaan, sil- lä sen käytännöt eivät tuota
T&E 3/03 ESITTELYJÄ JA
itsestään. Kun istunnossa esi- tellään juttu dokumentteineen, nämä transformoidaan nos- tamalla esiin juridiset kytkök- set ja hankaluudet: erityista- pausta tarkastellaan nimen- omaan lain kokonaisuuden näkökulmasta. Oikeus ulot- tuu “kaikkialle” mutta ei ku- vaa asioita tai esitä kaltaisuut- ta. Sen sijaan se osoittaa vas- tuullisuuden ja velvollisuu- den suhteita, jotka lähtevät oikeudesta ja päätyvät oikeu- teen. Tuomareiden uskotta- vuus ei tule mistään heille ulkoisesta objektista, vaan heidän kyvystään kytkeytyä lain johdonmukaisuuteen ja osoittaa harkinnan luotetta- vuus.
Latour haluaa tarkentaa, että edes oikeuden käytäntö ei ole yksinkertaisesti “sosiaa- lista konstruktiota”. Päätös, arbitrage, ei ole sattumanva- rainen tai mielivaltainen, arbi- traire. Olisi selvästi erheellis- tä ajatella yhtäältä tieteitä yksinkertaisesti suhteessa to- dellisuuteen, jota ei voi mi- tenkään muuttaa, koska se vastustaa kaikkea manipulaa- tiota, ja toisaalta pitää oikeut- ta läpimuokattavana laitokse- na, joka voisi sanoa mitä tahansa, kunhan vain käyte- tään viimeisen sanan arvo- valtaa. Tuomareiden kyvyttö- myys “kertoa totuutta” ei seu- raa liiasta sitoutumisesta ih- misten maailman satunnai- suuteen vaan siitä, että hei- dän tehtävänsä on ihan muu:
tuottaa oikeutta ja ilmaista se niin, että se suhteutuu oikeus- käytännön koko voimaan ja pakottavaan painoon. Kään- teisesti Latour korostaa – aiem- pien tekstiensä tapaan – että tiede kykenee puhumaan maa- ilmasta juuri siksi, että se ei pidä maailmaa koskematto- mana vaan koettelee sitä.
keuden käytännöissä ollaan aina jo uponneina teksteihin, jotka korvaavat maailmaa. Nä- mä kuitenkin tuotetaan keske- nään hyvin erilaisilla tavoilla.
Lähes kaikki oikeuden väli- neistö liittyy sanojen muok- kaamiseen ja hallintaan. Niin- pä sen tilat muistuttavat toi- nen toistaan. Kun oikeudessa asiakirjat ovat kaikki kaikessa, laboratoriossa puheen kes- keyttää usein ele, joka osoit- taa laitteilla aikaansaatua il- miötä ja sen esitystä mittareis- sa. Tutkijat liikkuvat neuronien, mikropipettien, kemiallisten kaavojen, kirjoitusten ja ulko- laisten referee-lausuntojen vä- lillä. Tieteellisen laboratorion tilat on yksilöllistetty sen mu- kaan, mitä laitteita niissä käy- tetään ja minkä alan asian- tuntijat niissä työskentelevät.
Tiede ja oikeus myös yksi- löivät harjoittajansa eri tavoin.
Oikeushallinnon sisällä voi toki kerätä mainetta, mutta kiinnostavatkaan tapaukset eivät kanna tuomareiden vaan asianosaisten nimiä. Mitä tai- tavampi tuomari on, sitä pa- remmin hän kytkee jo ole- massa olevaan korpukseen omaperäisenkin ratkaisun niin, että juuri siihen laki näyttää aina tähdänneen. Sen sijaan tieteessä koko ajattelu- tavan mullistaminen on kaik- kein hienointa. Suurin kunnia on keksijän nimen jääminen koko kansan muistiin – kuten watti tehon yksikkönä, pastö- roitu maito tai celsius-asteet.
Oikeuslaitos pyrkii takaa- maan, että käsittelyyn osallis- tuvilla ei ole asian suhteen puolueellista kantaa eikä in- tohimoa. Siksi se ylläpitää epäilyä niin kauan kuin mah- dollista. Asioiden tuleminen loppuunkäsitellyiksi on kui- tenkin välttämätöntä oikeus- turvan näkökulmasta. Juttuun
loin kiistämätöntä, kun kiiste- ly päätetään päätöksellä. De- mokratiassa korkeimman oi- keuden jälkeen ei ole enää ylempää ulkoisuutta tai yh- teistä objektia, johon vedota.
Tutkiminen puolestaan ei pääty vaan vie asioita eteen- päin. Avoimena pitämisen si- jaan laboratoriossa lähtökoh- tana on kuitenkin kaikkien asioiden nopea varmistami- nen: havainnot on saatu monta kertaa, vastaväitteet on enna- koitu, parhaat erikoistuntijat on yritetty saada omalle puo- lelle, on valittu sopivimmat julkaisukanavat – ja silti lo- pullista tuomiota ei koskaan tule. Kun tutkimus on valmis- tunut ja muuttunut artikkelik- si, epäilemisen velvollisuus siirretään kollegoille ja tieteen kentälle. Objektien kautta kul- keva tie varmuuteen on aina avoin: periaattellisesti voidaan yhä uudestaan kyseenalais- taa kaikki kerätyt tiedot. Vii- meinen sana jää sanomatta, mahdolliselle lisää tietämisel- le jätetään tilaa.
Tärkeä syy siihen, että kan- santajuisesti tieteilijöiden on oletettu kykenevän sanomaan
“viimeinen sana” – mikä on oikeasti tuomarien kyky ja velvollisuus –, on ollut “asian- tuntijuuden” korostuminen hallinnossa ja julkisuudessa.
Latourin mielestä kuitenkin
“asiantuntija ja tutkija ovat kaikessa toisilleen vastakkai- sia”. Jälkimmäisen työ on ni- menomaan muuttaa kaikki it- sestään selvyydet tutkimuk- sen kysymyksiksi, avata mus- tat laatikot. “Kun asiantunti- jaksi tulleella tieteilijällä luu- lotellaan olevan ‘valta yhdis- tää ja erottaa’, hänen käsiinsä annetaan sellaisen suveree- niuden avaimet, joka ei kuulu kuin oikeudelle” (s. 252). Mikä tärkeintä, oikeus nojaa suve-
JA ERITTELYJÄ T&E 3/03 reeniuteen, jota se itse ei ky-
kene luomaan. Sen sijaan “vä- hittäinen suvereeniuden ko- koaminen” on Latourin mu- kaan varsinaisesti politiikan tehtävä. Jotta oikeuden voima ylipäänsä purisi mihinkään, se vaatii taustakseen edusta- misen ja tottelemisen kehä- mäisen liikkeen. “[...] erehdy- tään välineestä, jos toivotaan juridisen liikuttajan kuljetta- van auktoriteettia: päinvas- toin auktoriteetin on jo oltava paikalla, jotta oikeuden oma työ voisi alkaa” (s. 290).
VE R T A I L E VA A N T R O P O L O G I A J A K O K E E L L I S E T K Ä S I T T E E T
Miltä tieteen ja oikeuden suh- teet lopulta näyttävät Latourin seikkaperäisen tarkastelun jäl- keen? Serresin huomioihin nähden kaksi asiaa tuntuu tärkeimmiltä. Ensinnäkin tie- de ja oikeus tuovat keskel- leen kumpikin erilaisen “kol- mannen”, kiertävän ja muo- kattavan kohteen, jonka kaut- ta ihmisten keskinäiset suh- teet jäsentyvät ja muuttuvat.
Toiseksi ne abstrahoivat ja yleistävät toisistaan poikkea- vien prosessien kautta. La- tour painottaa kummankin it- senäisyyttä myös kohtaami- sen tilanteissa, esimerkiksi sil- loin, kun oikeuteen pyyde- tään tieteilijän lausuntoa siitä, mikä on tieteellinen käsitys jostain ilmiöstä: oikeus pitää aina huolen siitä, että tieteelli- sellä tiedolla ei sen sisällä ole ratkaisevaa valtaa päätöksiin.
Erot eivät kuitenkaan estä, etteivätkö tiede ja oikeus voi perustavasti kietoutua toisiin- sa. Itse asiassa tämä on ylei- sesti se, miten Latour ajattelee kollektiivien syntyvän: ne ovat monen erilaisen kerääntymi- sen kerroksellisia kimppuja;
jokaisen kokoonpanon voi purkaa yhä pienempiin ko- koonpantuihin osiin niin, että kokoonpanemiselle ei näytä tulevan loppua millään ta- solla.
Latour on siitä omintakei- nen yhteiskuntatieteilijä, että ankarimmin hän haluaa kiis- tauttaa ajatuksen kaikkea yh- dessäolemista kattavasta “yh- teiskunnasta”. Happamasti hän toteaa, että tässä sekoite- taan syy ja seuraus: sen si- jaan, että nähtäisiin esimer- kiksi oikeuden oma tapa ta- koa ja jähmettää erilaisia ih- misten ja asioiden kokoon- panoja, sitä yritetään selittää jollain ensisijaiseksi ja itse- näiseksi oletetulla “sosiaali- sella”. Tarkemmin lukien käy ilmi, että Latourilla on kyllä myös oma, positiivinen ym- märryksensä “sosiaalisesta”, joka tällöin viittaa yhdistymis- ten, kiinnittymisten ja assosiaa- tioiden moninaisuuteen. Si- ten hänen kiihkoilunsa “so- siaalisen sosiologiaa” vastaan kohdistuu ennen muuta mar- xilais-durkheimilaiseen perin- töön. Varhaisista pragmatis- teista ja Tardesta hän sen sijaan kirjoittaa innostunees- ti; eikä esimerkiksi Simmelin tapa tarkastella “yhteiskun- nallistumista” vuorovaikutuk- sena tunnu vieraalta Latourin muotoiluille – sillä ratkaise- valla erotuksella, että Latourin mielestä on tärkeää kehitellä materiaalisen maailman ase- maa näiden vuorovaikutus- ten aktiivisena osapuolena.
Latour ajattelee, että niin tiede, taide, uskonto, talous, tekniikka kuin oikeuskin syn- nyttävät jokainen omat meta- kielensä. Silti ne eivät ole
“alajärjestelmiä” tai itseriittoi- sia kenttiä irti toisista. Oikeus ei ole tehty oikeudesta – yhtä vähän kuin kaasuputki on tehty kaasusta. Se on raken-
nuksia, ihmisiä, lauseita, py- käliä ja vaikuttimia kokoava tapa kierrättää asioita, tapa lausua niistä arvostelmia.
Hyväksyttäköön, että oi- keus on oma metakielensä.
Mutta mikä asema silloin on Latourin omalla yleiskäsittei- den arsenaalilla? Hän nimit- täin sanoo esimerkiksi, että kun tiede tuottaa informaatio- suhteita ja oikeus puolestaan synnyttää vastuullisen ja vel- vollisuuden osoittavia suh- teita, ne ovat kaksi erilaista
“kiertämisen regiimiä” (régi- me de circulation, s. 235).
Kuvatakseen näiden eroja hän käyttää myös toista saman- tyylistä, Foucault’n arkeolo- giselta kaudelta kalskahtavaa käsitettä eli “lausumisen re- giimiä” (régime d’énonciation, s. 249). Tavoitteena on sel- västi antaa välineitä, joihin perustaa vertailut. Näin kui- tenkin toistuu Latourin töi- den perusjännite: miten yh- distää seikkaperäinen etno- grafinen tutkimus hyvin ylei- seen filosofiseen keskuste- luun?
Lähtökohtaisesti Latour ei pyri luomaan perustaa mo- raalifilosofialle tai kysy, mitä laki, oikeus tai oikeudenmu- kaisuus on universaalisti on- gelmina tai mahdollisuuksi- na. Silti hän päätyy tapaustut- kimuksensa perusteella pu- humaan hyvin yleisesti oikeu- den luonteesta lausumisen regiiminä. Mukavaa tietysti on, että hän näyttää etnogra- fian voivan johtaa muuhun- kin kuin yksityiskohtien kans- sa pipertämiseen. Silti sangen avoimiksi jäävät välitykset, joi- den avulla tapaustutkimuk- sista kuljetaan yleistyksiin.
Tässä suhteessa kuvaavaa on, että kun Latour käsittelee tie- teen ja oikeuslaitoksen eroja, hän tarkastelee vain luon- nontiedettä ja laboratoriotut-
T&E 3/03 ESITTELYJÄ JA
lakikäytäntöjä huomattavasti lähempänä olisivat filosofin tapa työstää käsitteitä tai mik- sei myös humanistinen tut- kimus, jossa tekstuaalisista dokumenteista kootaan uusi teksti.
Kysymys ihmistieteiden luonteesta tulee esiin toista kautta, Latourin luonnehties- sa omaa työtään antropolo- giana. Nyt hän ei kuitenkaan enää vertaa tätä oikeuden käy- täntöihin vaan pohtii sitä ins- tituution toiminnan kuvaami- sen keinona. Aiemmin etno- logia on verrannut kulttuure- ja siten, että samalla se on heijastanut näille yhteisen taustan, kaikille saman luon- non. “Kulttuuristen” piirtei- den joukkoon ei ole luettu tieteen objektiivisuutta, tek- nologian tehokkuutta tai ta- louden tuloksellisuutta, joita on pidetty luonnon tapaan universaaleina. Tämän ase- telman Latour tahtoo töillään purkaa. Antropologinen ote ei tarkoita tarttumista ilmisel- vimmin “kulttuuriseen”, esi- merkiksi viihteen kulutukseen tai huvittaviin jäänteisiin men- neisyydestä kuten kansanta- ruihin, perinneasuihin ja sa- nanparsiin. Etnografian tavoit- teena ei ole myöskään nähdä etäisyyden päästä meidän käy- täntöjämme, sillä tähän liittyi- si halu puhua “myytistä”, “ri- tuaalista” ja ylipäänsä “kult- tuurista”, jotka kaikki viittaa- vat johonkin järkevyyden ja edistyksen ulkopuoliseen. Jos vertailu ei ole kulttuurien vä-
toisiinsa? Latour vastaa: tar- kastellaan elämänmuodot asettavien erottelujen jouk- koa, heijastetaan “kontrastien leikkiä kontrastien leikkeihin”
(s. 265). Vertailua ei voi tehdä jonkin liikkumattoman taus- tan suhteen, eikä se siksi voi merkitä rauhallista järkeilyä vaan “vaaralle altistavaa neu- vottelua” (s. 265).
Latourin motto on: “Ei ole enää yhtä luontoa vaan luon- toja tai paremmin sanoen maa- ilman kehittelyjä” (s. 263).
Luopumalla yhteisen luon- non oletuksesta hän ei ainoas- taan ota etäisyytä epistemo- logian ja antropologian to- tunnaisuuksiin vaan myös oppi-isäänsä Serresiin, jonka tiivistys Luontosopimuksessa on perinteinen: “Tuhat kult- tuuria, yksi luonto”. Latourin mukaan vain luontojen moni- naisuuden ajatus mahdollis- taa tieteen, teknologian, ta- louden ja oikeuden kautta rakennetun länsimaisen elä- mänmuodon tutkimisen. Hän väittää tieteen antropologian osoittaneen, että nämä eivät edellytä yhtä luontoa vaan monta. On kuitenkin mahdo- ton pitää tätä yhtään sen “to- distetumpana” kuin ajatusta kaikille yhteisestä luonnosta.
Miten tällainen kysymys yli- päänsä voisi asettua etno- grafisen – tai minkään muun- kaan – tutkimuksen ratkais- tavaksi?
Puhe monesta luonnosta on sellaista filosofointia, että se välttämättä edeltää tutki-
Harmi kyllä, nimenomaan kä- sitteiden asemointi Latourin töistä toistaiseksi uupuu. Nii- den paikkaa voi kuitenkin ounastella parista suunnasta.
Ensinnäkin voi väittää, että aiemmissa tutkimuksissaan Pasteurista ja Aramisista La- tour oikeastaan työstää de- leuzelaisittäin “käsitteellisiä henkilöitä”. Tämä ei kuiten- kaan auta asemoimaan pu- hetta esimerkiksi “kollektiivis- ta” tai “lausumisen regiimis- tä”. Toinen vaihtoehto on ehkä tätä laajemmin sattuva – eivät- kä siitäkään deleuzelaiset sä- vyt ole kaukana. Nimittäin Latour itse tuo toistuvasti esiin kriteerinä tutkimuksen laadul- le konkreettisen toimivuuden ja koeteltavuuden. Tässä voi olla avain myös hänen käsit- teidensä lukemiseen: ehkä ne ovat ennen muuta kokeita?
Kysymyksenä on, mihin käsi- te kykenee, kuinka laajalle se kantaa. Käsitteellisillä koette- luilla katsotaan, millä uusilla tavoilla voidaan kietoutua maailmaan, mitä uutta siitä voidaan oppia – aivan kuten laboratorioiden kekseliäillä asetelmilla voidaan oppia uut- ta. Ja kun käsitteet eivät enää avaa näkemään asioiden moninaisia kokoonpanemisia entistä paremmin vaan lähin- nä estävät uuden havaitsemi- sen, ne voidaan jättää sivuun.
Tässä lienee myös syy, miksi Latour itse ei enää puhu “toi- mijaverkosta”...
Turo-Kimmo Lehtonen
