70
Työelämästä ja työn kehityk- sestä kertovia teoksia ilmestyy vuosittain suurin määrin, mutta harvemmin ilmestyy tutkimuksia työntekijyyden muutoksista.
Teoksen tarkoitus on selvittää, kuinka suomalaisen työelämän suuri kertomus, kansainvälisesti ennätysmäisen raju rakennemuu- tos pelloilta ja metsistä teollisuu- teen ja sitten palvelu- ja asiantun- tijatöihin, vaikutti työntekijää kos- keviin odotuksiin.
Työntekijäkuvat ovat kulttuu- risia ideaaleja ja merkitystihenty- miä, mutta kirjan toimittajat usko- vat niiden olevan vastavuoroisessa yhteydessä palkkatyön ja työpaik- kojen todellisuuteen ja heijastele- van laajemminkin kulttuuris-sosi- aalisia muutoksia. Kirjan otetta he kutsuvat yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneeksi työelämän his- torian tutkimukseksi.
NEUVOTTELUTAIDOISTA KOVAA VALUUTTAA
Kirjoittajia kiinnostaa ilmaantumi- sen historia eli ilmiöiden nousut ja läpimurrot. Kultturisissa malleis- sa eli tässä tapauksessa työnteki- jäideaaleissa voidaan eri aikoina havaita niin orastavia, vallitsevia kuin jäänteenomaisia piirteitä.
Toimittajien mukaan ensim- mäiset merkit suomalaisen työn- tekijyyden laajemmasta muutok- sesta näkyivät 1950–60-lukujen taitteessa. Työpaikkailmoittelua
Työ muuttuu, muuttuuko työntekijä?
Ari Väänänen & Jussi Turtiainen (toim.). Suomalainen työntekijyys 1945–2013.
Vastapaino 2014. 300 s. ISBN 978-951-768-444-6
ja johtamisoppeja tutkittaes- sa kävi ilmi, että työntekijöiden psyykkisiin ja sosiaalisiin omi- naisuuksiin alettiin kiinnittää huomiota. Enää ei riittänyt, että työntekijä on ”täysin ammatti- taitoinen ja raitis” (HS:n työ- paikkailmoitus 6.2.1949).
Työpaikoille tuli lisää koulu- tettuja työnjohtajia ja esimiehiä.
Samalla laajenivat organisaati- oiden talous-, markkinointi- ja henkilöstöosastot. 1970-luvulle tultaessa työntekijän sosiaaliset taidot, kuten neuvottelutaidot, alkoivat olla kovaa valuuttaa.
JOTAIN ON TAPAHTUMASSA
Opettajaihanne alkoi muuttua kurinpitäjästä ja moraalikoodi- en varmistajasta nykyiseksi tun- nevalmentajaksi. Kasvatusopit vaihtuivat 1960-luvulla demo- kraattiseen suuntaan. Murrosta ja rajoilla oloa kuvaa opettaja ja Kansakoulunopettajain liiton pu- heenjohtaja Lauri Järvi (Opetta- jain lehti 47/1959) näin:
”Olemme ymmällä, sillä jotain sellaista on tapahtumassa nuo- risomaailmassa, jota emme kä- sitä. [--] Koditkin valittavat voi- mattomuuttaan [--]”.
Mieleen tulee Bob Dylanin laulu muutamaa vuotta myöhemmin:
”Because something is happening here / But you don’t know what it is / Do you, Mister Jones?”
Työsuojelulainsäädännössä ja työelämäkeskustelussa nousi esiin työntekijän subjektiivinen kokemusmaailma, kuten työssä viihtyminen ja tyytyväisyys sekä yksilöllinen työmotivaatio.
Työelämän humanisointi- ja reformihenki liittyivät tuolloin eksoottiselta vaikuttavaan laajaan yhteiskunnalliseen hyvinvoinnin projektiin ja hyvinvointivaltion instituutioiden vahvistamiseen.
Katsottiin, että sekä työtä että lisääntyvää vapaa-aikaa rikasta- malla voidaan aktivoida kansalai- sia ja estää vieraantumista. Ter- veelliset työolot ja vapaa-ajan elintavat nostettiin keskusteluun.
Työelämän demokratisoinnis- takin puhuttiin, vaikka asiassa ei edetty samalla tavoin kuin muis- sa Pohjoismaissa. Talouden kas- vu, valtiokapitalismi ja työmark- kinoiden sopimusinstituutioiden kehitys tukivat toisiaan.
PREKARISAATIOTA EI ENNUSTETTU
Osin kirjan keskustelun ulko- puolelta sallittaneen muistikuva 1970–1980-luvun taitteen työ- prosessikeskusteluista. Tällöin oli jo monin tavoin nähtävissä tietotekniikan ja muiden mullis- tusten tuoma töiden syvällinen muutos.
Keskusteluissa esitettiin kol- me kilpailevaa teesiä. Rekvalifi- kaatioteesi heijasteli edistysuskoa
71 AIKUISKASVATUS 1’2015
ja ennusti osaamisvaatimusten ja mielekkyyden yleistä lisääntymis- tä. Dekvalifikaatioteesin mukaan kehitys olisi juuri päinvastainen.
Polarisaatioteesi ennakoi töiden voimakasta jakautumista statuk- sen ja mielekkyyden suhteen.
Työelämän kehitys on sittem- min ollut niin paradoksaalista, että varmaankin kaikkien kol- men teesin tuolloiset kannattajat voisivat nyt sanoa olleensa kau- konäköisiä ja osuneensa oikeaan.
Sen sijaan nykyisen globalisaati- on seurauksia työmarkkinoille, hyvinvointivaltion muuttamista kilpailuvaltioksi tai kaikkiin työn- tekijäryhmiin ulottuvaa prekari- soitumista ei kai kukaan tuolloin, palkansaajan kulta-ajan lopulla, osannut ennakoida.
SUBJEKTIN NOUSU
Vuodet 1979–1992 kirjan toi- mittajat nimeävät subjektivitee- tin nousun kaudeksi. Suuret ikä- luokat olivat 1980-luvulla vasta kolmekymppisiä. Koulutus- ja kulutustaso nousivat ja toimi- henkilöistyminen kiihtyi. Työn- tekijöiden tukemiseen (muun muassa työterveys) riitti aiempaa enemmän resursseja.
Työntekijöitä ja organisaati- ota katsottiin entistä tarkemmin erilaisten johtamisoppien ja psy- kologian silmälasein. Työnteki- jöiltä alettiin vaatia joustavuutta ja organisaatioilta ketteryyttä.
Kun reformien kaudella on- gelmat liittyivät usein kollektiivi- siin vastakkainasetteluihin, kehi- tys kulki 1980-luvulla kohti työ- paikkojen ilmapiirin, psyykkisten työolojen ja esimiestyön kehittä-
mistä. Ihanteeksi nostettiin femi- niinisyyteen liitettyjä tunne- ja organisointitaitoja, mutta samal- la työnantajat arvostivat masku- liinisina pidettyjä yksilöllisyyttä, kunnianhimoa ja kilpailullisuutta.
RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNNETTA
Vuodesta 1993 alkanut jakso saa kirjassa nimekseen ”tiivistymisen kausi”. Työntekijän standardi oli korkeakoulutettu erityisosaa- ja, ellei peräti huippuosaaja, ja samalla pidäkkeetön innovoi- ja. 1990-luvun lamanjälkeisissä oloissa kaivattiin kasvua muun muassa tunne-elämysten tuotta- misen avulla.
Työntekijän uusiksi määreik- si nousivat ”tunneälytaidot” ja ää- rimmäinen sitoutuneisuus, mutta samalla sitoutumisen vastakohta, valmius muutoksiin ja saaliseläi- men valppaus. Kun työntekijä nähtiin aiemmin vajavaisena ja johdon valistavien toimenpitei- den kohteena, nykyaikaa lähes- tyttäessä vajavaisuuden leima säilyy, mutta kehittäjänä on nyt itseään johtava ja yksilöllistetty työntekijä itse.
Työn intensiivisyyden lisään- tyminen ja monimutkaistumi- nen on voitu ainakin Britanni- assa osoittaa laajan aineiston alulla. Samalla tuottaja ja tuote ovat tulleet vaarallisen lähelle toisiaan. Raija Julkusen teesin mukaan vailla kollektiivisuuden puskuria työ ”tärähtää” suoraan tekijään. Persoonallistunut työ sulautuu tekijäänsä, kolonisoi ja
”ylikuumentaa” minuuden. Fure- din mukaan aiemmin poliittisin
käsittein tulkitut työelämäkysy- mykset voidaan nyt tulkita yksi- löterapian ja mielenterveyspu- heen keinoin. Työn ja työelämän henkilökohtaistuminen, yksilöl- listyminen ja epäpolitisoitumi- nen luovat riittämättömyyden tunnetta, mielekkyyden katoa- mista ja vaikeasti määriteltävää pahoinvointia.
TYÖELÄMÄN TUTKIMUS HÄMMENTÄÄ
Työelämän tutkimus on pyrkinyt ratkomaan työelämän ongelmia.
Erilaisia yksilöllisen selviytymi- sen strategioita on pyritty tun- nistamaan 1970-luvulta alkaen.
Käsitteitä ovat olleet coping, ko- herenssi ja minäpystyvyys.
1990-luvulla positiivinen psykologia nousi tukemaan yk- silöllisiä voimavaroja käsittei- nään muun muassa työn imu ja optimismi. 2000-luvun alussa yleistyneet yksilön psyykkistä kestävyyttä lisäävät kehittämis- hankkeet voidaan teoksen toi- mittajien mukaan nähdä pikem- minkin osana ongelmaa kuin ratkaisuna.
Kun työelämän kaoottisuutta ei voi hallita, hallitaan sitä mitä voidaan, eli omaa itseä. Psyko- kulttuurin kritiikki kovenee, ja tätä keskustelua on teoksen lop- puluvussa tiiviisti selostettu.
Kirjassa kiinnitetään aiheel- lisesti huomiota työelämän tut- kimuksen ristiriitaisuuteen. Eri lähteiden tietystä ajanjaksosta antamissa kuvissa on vaikea tun- nistaa yhtäläisyyksiä. Sotien jäl- keiset työntekijäkuvat ovat olleet toisistaan irrallisia ja eritahtisia.
72
Vanhojen työntekijäideaali- en päälle asetetaan uusia, mutta vanhojen ideaalien jotkut puo- let saattavat nousta esiin hieman muuntuneina. Tällöin vanhat asiat on voitu uudelleen myydä organisaatioille sopivasti tuu- nattuina. Jotkut johtamisoppi- en muodit puolestaan näyttävät vuorottelevan heiluriliikkeenä.
PREKAARI MIELENTILA JÄÄ HUOMIOTTA
Suomalaiset työntekijäideaalien muutokset ovat olleet lainaa suu- resta maailmasta, mutta valitetta- vasti kirjassa ei laajemmin selvitetä kansainvälisten vaikutteiden kul- keutumisia meille, joskin joitain yksittäisiä väläyksiä tuodaan esiin.
Tosin kulkeutumisen jäljittä- minen olisi varmaankin kasvat- tanut tämän teoksen tarkastelu- kulmaa liian laajaksi. Enemmän olisi toivonut keskustelua preka- risaatiosta ja pätkätyöläisten pre- kaarista mielentilasta sekä italia- laisen operaismo-koulukunnan ajattelusta – jota tänä vuonna il- mestyvä Aikuiskasvatuksen vuo- sikirja tuo esiin.
Kirjoittajat ovat Työterveys- laitoksen tutkijoita, ja artikkeleis- sa kiinnitetään huomiota yleisten kehityskulkujen lisäksi työtervey-
den ja työhyvinvoinnin näkökul- miin. Ulkopuolelle on puoles- taan jouduttu jättämään työssä oppimisen, epävarmuuden, työ- elämävalmennuksen, yrittäjyys- kasvatuksen ja ammatinvalinnan ilmiöt, joista varmaankin saisi runsaasti lisäaineistoa itsehallin- tavaatimusten ja yksilöllistymi- sen kuvauksiin.
Kirjan jäsennys on seuraava:
Aluksi tarkastellaan työntekijyy- den ja työntekijäideaalien his- toriaa (toimittajat), työpaikkail- moituksia (Pekka Varje), johta- misoppaita (Anna Kuokkanen), opettajien työnkuvaa (Erkko Anttila), metallialan maskuliini- suutta (Turtiainen), työsuojelua (Sirkku Kivistö ja toimittajat) sekä riskejä ja työterveyttä leh- distökeskustelussa (Väänänen ja Varje).
Päätösluku on oikeastaan kir- jan pääluku, toimittajien moni- puolinen katsaus työntekijyyden kehitykseen vuodesta 1945 nyky- päiviin. Teosta voi ilman muuta suositella työelämän pitkistä ke- hityslinjoista kiinnostuneille.
Jussi Onnismaa Dosentti,
Kehityspiikki Consulting Oy
