Kirjallisuutta
den herättämää ajatuksenvaihtoa.
Kielitieteellinen keskustelu on meidän oloissamme usein vaimeata sen takia, et- tä kenttä on laaja, tutkimusongelmat ja käsittelytavat ovat erilaisia ja tutkijalla on vain harvoin mahdollisuus puhua juuri niistä asioista, jotka todella tuntee hallitsevansa. Etäisempien ongelmien käsittely vaatii miettimisaikaa, tietojen tarkistamista ja uusien hankkimista, ja tämä kaikki jarruttaa tai estää spontaa- nia keskustelua. Kielitieteessä voitaisiin nämä näkökohdat huomioon ottaen ke- hittää uudenlainen kirjallisen keskuste- lun muoto siten, että esitelmöitsijät, jot- ka omalta osaltaan ovat jo orientoitu- neet teemaan, avanneet keskustelun ja näin osoittaneet keskusteluhalukkuuten- sa, lukisivat ja kommentoisivat toistensa kirjoituksia. Nämä kommentit painettai- siin kunkin artikkelin loppuun. Kukin saisi puuttua siihen, mihin haluaisi ja mitä pitäisi tärkeänä. Kieli, valta ja eri- arvoisuus osoittaa kokonaisuutena, että keskustelun ja väittelyn pohjaksi sovel- tuvia aiheita löytyy enemmän kuin kyl- liksi.
KAisA HÅKKı Nı-LN
Perustietoa etymologiasta
KAı sA HÄKKINEN Mistä sanat tulevat.
Suomalaista etymologíaa. Tietolipas 1l7.
Pieksämäki 1990. 326 s.
Kaisa Häkkinen jatkaa vuonna 1990 il- mestyneessä tietolippaassaan etymologi- sen tutkimuksen menetelmien ja tulosten kansantajuista selvittelyään. Käsillä ole- va teos on sujuvaa jatkoa hänen vuonna 1989 ilmestyneelle etymologiselle sana- kirjalleen, joka esittää suomen kielen tuhannen yleisimmän sanan alkuperän.
Etymologisten metodien esittelyn osalta kirja pohjautuu osittain Häkkisen väi- töskirjaan, joka käsitteli suomen kielen
96
vanhimman sanaston tutkimusmetodeja.
Tätä osuutta on laajennettu nyt käsittä- mään koko sanaston alkuperän tutki- musperiaatteita mukaan lukien aivan nuoretkin lainasanat ja muu myöhäsyn- tyinen sanasto. Nimenomaan viimeksi mainittu sanasto, tuoreet johdokset, yh- dyssanat sekä sellaiset sanat, joilta kos- ketuskohdat suku- ja naapurikieliin puuttuvat, onkin etymologisessa tutki- muksessa aikaisemmin jäänyt varsin vä- hälle huomiolle.
Kaisa Häkkisen kirja toimii sekä op- pikirjana että etenkin sanastokerrostu- mien osalta myös hakuteoksena. Oppi- kirjamaisuus selittyy sillä, että teos on syntynyt tekijän sanahistorian luentojen pohjalta. Kirjaan voikin tarttua aloitte- levakin etymologiasta kiinnostunut luki- ja, sillä etymologian perusteet selitetään alkeista lähtien. Kirja alkaa etymologia- termin selvityksellä ja katsauksella ylei- sen ja suomalaisen etymologisen tutki- muksen historiaan. Tästä käyvät selvästi ilmi ne tarkoitusperät, joita etymologi- nen tutkimus erityisesti Suomessa on palvellut, ja miksi on tutkittu sitä mitä on tutkittu eli etupäässä vanhaa sanas- toa. Tässä yhteydessä esitellään myös tärkeimmät suomen kieltä koskevat etymologiset tutkimukset ja niiden teki- jät.
Etymologian peruskriteereitä, äänne- asua, merkitystä ja levikkiä selvitellään laajasti. Perusasiat on esitetty selkeästi, ja mukana on myös tuoreita näkökulmia etenkin merkityksen muuttumiseen. Ai- van aiheellinen on kritiikki esim. ››alku- merkityksen» rekonstruointia kohtaan (s. 38). Samoin affektin osuudesta sano- jen merkityksen muuttumisessa on ai- heellisesti muistutettu. Koko merkityk- sen muutosten lajeja ja syitä esittelevä kappale on paitsi erinomainen johdatus aiheeseen myös terveellistä luettavaa tot- tuneellekin etymologian harrastajalle.
Levikkikriteeriä selvitellään sekä omape- räisten että lainasanojen näkökulmasta.
Etymologioinnin yleiset periaatteet on esitetty lyhyesti mutta sujuvasti teesien muodossa sivuilla 67-74. Kukin periaa-
te on otsikkonsa jäljessä selitetty ja kommentoitu esimerkein.
Toisessa pääjaksossa keskitytään sa- naston kuvaamiseen ja luokitteluun.
Pohditaan perussanoja, etenkin aiheellis- ta kysymystä uusien perussanojen ilmes- tymisestä, ja esitellään ikivanhojen pe- russanojen äänteelliset kriteerit. Johta- minen sanamuodostuskeinona on saanut kirjassa laajasti tilaa, mikä onkin paikal- laan. Onhan se nimenomaan sanaston kokonaisuuden kannalta ehdottomasti tärkein etymologian tutkimusprinsiippi.
Huomiota kiinnitetään myös sellaisiin usein sivuutettuihin tekijöihin kuin muuntelu (mursu ja norsu), typistäminen (akku, sellu, reuma), suffiksaatio (lenk- karit, länkkäri; julkkis, kovis) ja konta- minaatio, joista etenkin viime mainittu on ilmeisimmin tuottanut melkoisen määrän perussanan näköisiä uudennok- sia. Johdosten etymologiointiin liittyviä ongelmia on tarkasteltu s. 124-136.
Näistä johtimen ››epäproduktiivisuuden››
kohdalla mainitut esimerkit eivät näh- däkseni ole kovin onnistuneita. Isännän ja emännän rinnalla mainituista sanoista saalis, takuu ja tekele vain ensin mainit- tu on johtimensa osalta harvinainen: ta- kuu-sanahan on täysin produktiivisen johdostyypin edustaja (takuu < takaa- kuten leikkuu < leikkaa-) ja tekele-sanas- sa on erittäin produktiivinen e* -johdin, joskin liittyneenä kontinuatiivijohdok- seen, joka ei ole käytössä (*tekele-: *te- kelen, josta myös johdos teelmä).
Kolmannessa pääjaksossa esitellään suomen sanaston etymologiset kerros- tumat. Omaperäinen sanasto nähdään jälleen kerran luokiteltuna sukupuun mallia noudattaviin ikäkerrostumiin, vaikka nimityksiä onkin hieman muutet- tu ja hierarkiassa yhdenvertaisia ovat nyt ››uralilaiset sanat››, ››suomalais-ugri- laiset sanat›› ja ››suppeammat esisuoma- laiset etymologiat››, joista viime maini- tun alaluokkina ovat ››suomalais-permi- läinen sanasto››, ››suomalais-tšeremissi- läiset etymologiat» ja ››suomalais-mord- valaiset etymologiat››. Kantasuomalaise- na sanastona esitellään varhaiskanta-
Kirjallisuutta
suomen sanasto, myöhäiskantasuomen sanasto sekä suomen kielen erilliskehi- tyksen aikainen sanasto. Tämä vain osoittanee sen, miten vaikea suomen kie- len vanhinta sanastoa on toisin järjestel- lä, vaikka kuinka haluttaisiin päästä eroon sukupuumallista. Häkkinen tuo kyllä selvästi esiin levikkien aukkoisuu- teen liittyvät ongelmat. Luettelot ovat erinomainen pika-apu sille, joka haluaa esimerkkejä eri-ikäisistä omaperäisistä sanoista. Kunkin sanan vastineet suku- kielistä on esitetty lyhyesti ja yksinker- taisella mutta luotettavalla tavalla transk- riboituina. Pieni mutta tärkeä lisä on viittaus UEW:hen, josta löytyvät täydel- lisemmät ja suhteellisen ajantasaiset tie- dot kustakin etymologiasta. Sanat on esitelty luontevasti merkityksen mukaan luokiteltuina.
Etymologisella tutkimuksella on vielä runsaasti työsarkaa kahden nuorimman sanastokerrostuman alkuperän selvittä- misessä, ja Häkkinen arveleekin, että kyseisten ryhmien sanoille tullaan vielä löytämään lainaoriginaaleja. Nuorimpien sanojen osalta hän aivan oikeutetusti korostaa ekspressiivisyyden ja kontami- naatioiden vaikutusta sanaston runsas- tumiseen.
Lainasanoista Häkkisen kirja antaa erinomaisen tuoreinta alan tutkimusta referoivan tietopaketin. Kutakin yksit- täistä lainanantajatahoa ja sieltä saatua sanastoa kuvaillaan omassa lyhyessä mutta informatiivisessa kappaleessaan.
Myös käännöslainoille on omistettu oma kappaleensa. Kirjan lopussa oleva 28 si- vun mittainen sanahakemisto on hyvä ja tarpeellinen lisä.
Kaisa Häkkisen kirja on mainio tieto- paketti sanahistoriasta ja etymologisesta tutkimuksesta kiinnostuneelle. Se on myös hyödyllinen pikahakuteos sellaisel- le, joka haluaa esimerkinomaista tietoa suomen kielen eri-ikäisistä sanastoker- rostumista tai jolta usein kysytään sano- jemme alkuperää koskevia perustietoja.
Ainakin minulla sen luontevin paikka lienee työpöydällä puhelimen vieressä.
ULLA-MAIJA KuLoNEN
