Tieteellinen elämä näkymä

263

AKATEEMINEN loisto ja op- pineen elämän auvo rapistu- vat nopeasti muuallakin kuin Suomessa. Yliopistojen rahoi- tusongelmat, “organisaatioi- den tehostaminen” ja muut viime vuosina tutuksi tulleet ilmiöt ovat Isossa-Britannias- sa ja Yhdysvalloissa johta- neet siihen, että yhä suurem- pi osa yliopistolaitosten tie- teellisestä henkilökunnasta työskentelee määräaikaisin sopimuksin, joiden kesto on puolesta yhteen vuotta ker- rallaan. Myös akateeminen tuntityöläisyys on lisääntynyt 1990-luvun aikana. Esimer- kiksi Isossa-Britanniassa yli- opisto-opettajien järjestöt ar- vioivat, että jopa lähes puolet yliopistojen opetushenkilö- kunnasta työskentelisi mää- räaikaistettuna (casualisation on sikäläinen termi). Guar- dianin mukaan määräaikais- tetut työsuhteet ovat Isossa- Britanniassa kolmanneksi ylei- simpiä jatko- ja yliopisto-ope- tuksen alalla. Edelle kiilaavat ainoastaan rakennustoiminta sekä hotelli- ja ravintola-ala.

Pätkätyöläistyminen koskee erityisesti alempia opetustoi- mia sekä nuorimpia akatee- misesti koulutettuja ihmisiä.

Yliopistotoimien määräai- kaistamisella on lukuisia vai- kutuksia. Akateemisilla pät- kätyoläisillä ei ole mahdollis- ta suunnitella tulevaisuutta minkään verran, eikä heillä yleensä ole samoja eläke-, loma-, sairausvakuutus- yms.

etuja kuin vakinaisella väellä.

Samoin mahdollisuudet jat- kokoulutukseen, oman tutki- muksen teosta puhumatta- kaan, ovat olemattomat. Mo- nissa yliopistoissa on myös lisäyllätyksiä “ekstroilleen”:

heidän on allekirjoitettava si- toumus (nk. waiver clause),

jossa luopuvat kompensaa- tiovaatimuksista tapauksissa, joissa heidän sopimustaan ei uusita. Mutta kun eivät vain akateemisesti koulutetut kär- si tämän lyhytjännitteisyyden seurauksia nahoissaan, vaan myös opiskelijat saavat osan- sa: tällä hetkellä Isossa-Britan- niassa myönnetään julkisesti, että opetuksen pyörittäminen määrä- ja osa-aikaisten voi- min on pudottanut tasoa.

Silti jatkoa seuraa. Univer- sity of Central England on tänä vuonna aloittanut kokei- lun, jossa se ostaa määräai- kaisia opetus- ja luennointi- palveluja ulkopuoliselta yri- tykseltä. Education Lecturing Service -yhtiö on useiden vuo- sien ajan palvellut brittiam- mattikorkeakouluja välittämäl- lä palkkalistoillaan olevia “it- setyöllistyneitä” akateemisia näiden palvelukseen. Nyt yh- tiö kokeilee, toimisiko sama malli myös yliopistoissa. Siis kenties akateemiset pätkäleh- torit ja -tuntiopettajat, oppi- neet proletaarit, eivät tulevai- suudessa ole minkäänlaises- sa virallisessa suhteessa yli- opistoihin vaan pikemmin- kin akateemisten Eila Kaislo- jen vippareita.

VOIKO akateemisella luen- nolla olla tavaraesteettisiä omi- naisuuksia, onko sillä käyttöä markkinoinnissa? Ilmeisesti on, sillä Englannin Channel 4:lla pyörii automainos, joka on rakennettu University Col- lege Londonin perinnöllisyys- tieteen professori Steve Jone- sin luennon varaan. Kaupalli- sen tiedotteen tunnelma on futuristinen ja vauhdikas. Mai- seman läpi kiitävän hopea- hohtoisen auton kuvat vaih- tuvat nopeassa tahdissa ly- hyisiin otoksiin luennoivasta

oppineesta. Nopeat leikkauk- set luovat akateemisuuden ja biotieteellisyyden kehykset – luentosali, laboratorio, rönt- genkuvat, tilastograafinen esi- tys, katederi – professori Jo- nesin lyhyille genetiikan vii- sauksille. “It could be called genetic engineering”; loppu- kaneetti liukuu vaivattomasti Renault’n sulavia linjoja pit- kin.

UUSEVOLUTIONISMI ja Dar- winin juhlinta kasvattavat suo- siotaan brittilukeneiston kes- kuudessa ja populaaritieteel- lisenä muotina sitä vauhtia, että humanisteja ja sosiaali- tieteilijöitä alkaa hirvittää.

Wellcome Institute for the History of Medicinen Malt- hus-seminaarissa maaliskuus- sa tieteenhistorioitsija Robert Young puhui pitkään siitä, kuinka oppi- ja tieteenhisto- riallinen ulottuvuus on pyy- hitty pois tiedotusvälineiden ja suuren julkisuuden kes- kusteluissa Darwinin opista ja perinnöstä. Omien koke- mustensa ja havaintojensa pe- rusteella hän totesi, että suu- relle yleisölle Darwin tarjoil- laan nykyään Richard Daw- kinsin, Stephen Jay Gouldin ja muiden “popularisoijien”

solmimassa suurmiespaketis- sa, joka litistää alleen histori- allisesti eritellyt ja konteks- tualisoidut esitykset Darwi- nin opeista. Samaan popu- laarin evolutionismin hege- moniaan kiinnitti huomiota myös maskuliinisuustutkimuk- sistaan kuulu australialais- sosiologi Rob Connell esitel- möidessään British Sociolo- gical Associationin kokouk- sessa Edinburghissa huhtikuun alussa. Hän esitti yleisölleen havainnollisia esimerkkejä sii- tä, kuinka selitykset, jotka

T I E T E E L L I N E N E L Ä M Ä

264

palauttavat erityisesti suku- puolieroihin, seksuaalisuu- teen, perhe-elämään ja rikol- lisuuteen liittyvät ilmiöt bio- logiaan ja “evoluutioon”, ovat suuressa julkisuudessa jättä- neet tyystin varjoonsa hieno- varaisemmat sosiaali- ja kult- tuuritutkimukseen nojaavat erittelyt.

Näistä piipityksistä huoli- matta darwinismimuoti leviää myös ihmistieteiden puolel- le. Kuluvan kesän aikana Lon- don School of Economicsin filosofipiireissä syntynyt ryh- mä tai paremminkin tuote- merkki Darwin@LSE järjesti lukuisia darwinistisia tapah- tumia. Vuosittaisen Darwin- LSE-luennon pitäneen eläin- oikeusfilosofi Peter Singerin – joka tunnetaan myös uus- eugenistisista ajatuksistaan – aiheena oli “A Darwinian Left?”

Toukokuun lopulla oli vuo- rossa iltapäiväseminaari “Et- hics and Nature”, jossa esitel- möivät Singerin lisäksi Ken Binmore ja Jonathan Glover.

Aiheiden nimet ovat paljon puhuvia: “How and why fair- ness evolve?” ja “How evolu- tion helps us to understand ethics?” Elokuun alussa vuo- rossa on rynnäkkö: Darwin-

@LSE:n ja kustantaja Weiden- field & Nicolsonin “Darwinism Today” -esseesarjan ensim- mäiset julkaisut esitellään lu- kevalle yleisölle. Luvassa on muun muassa Women at work:

An evolutionary view sekä A Darwinian view of parental love.

ECONOMY AND SOCIETY (2

& 3/1998) on julkaissut Lon- toon Canguilhem-seminaarin paperit. Georges Canguilhe- mia (1904–1995) ei tiettävästi ole koskaan julkaistu suo- meksi. Parhaiten tämä Gas-

ton Bachelardin oppituolin perinyt ja vuonna 1971 eläk- keelle jäänyt ranskalaisintel- lektuelli tunnetaan lääketie- teen väitöskirjastaan “Normaa- li ja patologinen” (1943; laa- jennettu versio 1996, engl.

1978). Lisäksi on ilmestynyt englanniksi kokoelma hänen kirjoituksiaan otsikolla A Vi- tal Rationalist: Selected Wri- tings from Georges Canguil- hem (Zone 1994) Teema- numeron toimittajat Thomas Osborne ja Nikolas Rose sa- novat Canguilhemin olevan

“most provocative philo- sopher of the life sciences”

ja arvelevat häneltä voitavan saada uusia mahdolisuuksia nyky-yhteiskuntien sosiaalisen järjestyksen arvioinnille. Nu- merossa kirjoittavat myös muiden muassa David Ma- cey, Pierre Bourdieu, Paul Rabinow, Ian Hacking ja Mo- nica Creco. Lisäksi siihen on otettu mukaan Dominique Lecourtin ja Alain Badioun muutama vuosi sitten Etienne Balibarin toimittamassa kir- jassa (Georges Canguilhem:

Philosophe, Historien des Sciences, Paris: Albin Michel, 1993) ilmestyneet yksilöä ja subjektia käsitelleet kirjoituk- set sekä Canguilhemin oma teksti “The Decline of the idea of progress” vuodelta 1987. Rose tietysti alleviivaa ongelmien muotoiltavuuden ehtojen historian tarkastelus- sa Canguilhemin katkosidealta saatavaa apua, mutta antaa myös (tosin paljon Lecourtia varovaisemmin) ymmärtää, ettei Canguilhemin vitalismia (elämännormaliteetti organis- min organisaation toiminnan tulosta) ole (enää?) helppo niellä. Tämä heittää varjon Canguilhemin yhteiskuntape- räisiä ja orgaanisia normeja

koskevan erottelun selitys- kyvyn ylle. On tietysti hauska muistaa, että Canguilhemin mukaan ‘normaali’ omaksut- tiin 1759 ja ‘normalisoitu’ 1834, mutta Canguilhemin tarkaste- luilla ei ehkä ole kovinkaan paljon annettavaa normalisoi- vien käytäntöjen tarkasteluil- le, vaan niiden spesifinä koh- teena on ehkä elämän ja kuo- leman essentialistisen norma- tiviteetin kysymykset, tai ylei- semmin menetyksen momen- tin (moment of loss) luovutta- ma tieto. Canguilhemin “elä- mäntieteelliset” käsitteelliset kehittelyt näyttävät muistakin kirjoittajista suoraviivaisilta.

Kannattaa silti muistaa Can- guilhemin itsensä 60-luvulla esittämä tunnustus, jonka mu- kaan “sosiaalisia normeja ei voida käsittää yhtä selvästi kuin orgaanisia normeja”. To- sin se ehkä jää puolitiehen:

vaikka hän kuinka yritti tais- tella yksinkertaistamista (kes- kimääräisyyttä, koulukäsittei- tä, tasapainoa jne.) vastaan, häntä tuntui edelleen kiin- nostavan “normaalin” yhteys

“kokonaisuuden henkeen”,

“normatiivisten suunnitelmien läpivientiin”, “yleispätevyy- teen”, siis jonkinlaisen nor- maliteetin historiallisen nimi- kirjoituksen (ja siihen kirjoit- tautumisen) olemassaoloon.

Hyvä esimerkki tämänkaltai- sen ajatuksen mahdottomuu- desta saadaan Jürgen Linkin tuoreesta (1997) väitöskirjas- ta (Versuch über den Natio- nalismus. Wie Normalität pro- duziert wird?), jossa huikei- den läpikäyntien jälkeen saa- daan esille vain yksinkertai- nen erottelu kompensaatio- ajattelusta tutun protonorma- lismin ja nykyajalle tunnus- omaisen ja mitä erilaisimista sybolisista maisemista ammen-

265

tavan joustavan normalismin välillä. Loppuluvun otsikko- na onkin itse itsensa selittävä

“Knappe Resource Normali- tät”. Näyttää myös siltä kuin Canguilhemiltä peräisin ole- va erottelu “keskuksen” (cent- re) ja “liikkeen” (déplacement) välillä olisi alkanut elää omaa elämäänsä marginalisoitumista ja eksluusiota koskevissa kes- kusteluissa. Keskus (“the li- ving being is, precisely, a centre of reference”) ja liike (moving around, human er- rancy, presumed free objecti- vity) ovat edellä selostetussa mielessä “elämäntieteellisiä”, mutteivät ehkä lainkaan “elä- mänpoliittisia” (vrt. life poli- tics) konstruktioita. Silloin myös liike tai paikaltaanolo ovat pikemminkin jonkinlai- sia parantamisoperaatioilla korjattavia nyrjähdyksiä tai sijoiltaanmenoja kuin moder- nin maailman muutoksia.

TIEDÄTTEKÖ mikä on työ- väenliikkeen ainoa ase nyky- päivänä? Se on sosiologinen mielikuvitus. Näin ainakin, mikäli on uskominen Helsin- gin yliopiston Aleksanterin instituutin johtajaa Markku Kivistä. Kanta sisältyy Kivi- sen teokseen Sosiologia ja Venäjä (Tammi, 1998). Ki- visen mielestä sosiologisen mielikuvituksen – C. Wright Millsin tarkoittamassa mieles- sä – on korvattava vasemmis- ton oma intellektuaalinen pe- rinne, jonka riittämättömyy- den ja ongelmallisuuden vii- meistään Venäjän viimeaikai- set mullistukset ovat osoitta- neet. Kivinen ei ole tässä pyrkimyksessään suinkaan huonossa seurassa. Onhan esi- merkiksi brittisosiologi ja Lon- don School of Economicsin rehtori Anthony Giddens aset-

tanut oman “sosiologisen mie- likuvituksensa” Britannian La- bourin ja pääministeri Tony Blairin palvelukseen. Kivisen mielikuvitus on kuitenkin lä- hempänä työväenliikkeen pe- rinettä – ja myös esikuvaansa C. Wright Millsiä – korostaes- saan vallan, omistuksen ja edistyksen uudelleen ajatte- lemisen tärkeyttä kuin Gid- densin elämänpolitiikkaa ko- rostavia aikalaisanalyysejä.

Kivisen projekti ei ole “va- semmiston ja oikeiston tuolla puolen”, kuten Giddensin, vaan vahvasti vasemmalla.

Kun Kivinen loppuluvussaan kirjoittaa, että “ei ole enää yhtä suurta vasemmistolaista projektia, mutta on olemassa vasemmistolaisia kysymyksiä, jotka koskevat erilaisten omis- tusmuotojen oikeutusta, työ- elämän demokratisoitumista, rahan vallan rajoittamista, kou- lutuksellista eriarvoisuutta”, hän itse asiassa näyttää yksin- kertaisesti tarjoavan perinteistä sosiaalidemokratiaa lääkkeek- si kaikille niille, jotka potevat sosialismin luhistumisen ai- heuttamaa ummetusta tai äh- kyä. Giddens taas on jo poh- timassa sitä, mitä Euroopalla on tarjota tuon perinteisen ja omalla tavallaan myös tiensä päähän tulleen sosiaalidemo- kratian jälkeen ja tilalle.

ADOLF HITLER kirjoitti kir- jassaan Taisteluni “Linzin juu- talaisesta”, mainitsematta kui- tenkaan nimeä. – Hitler tar- koitti sillä nimenomaan tule- vaa filosofia Ludwig Wittgen- steinia, väittää australialainen elämäkertakirjailija Kimberley Cornish kirjassaan The Jew of Linz: Wittgenstein, Hitler and Their Secret Battle for the Mind (Century Books, 1998).

Mutta Cornish esittää vielä

rankemmankin väitteen, että kun Adolf Hitler oli vuoden Wittgensteinin kanssa samal- la I luokalla koulussa Linzissä hän tunsi juutalaista luokka- toveriaan Wittgensteinia koh- taan niin syvää inhoa että juuri se tuotti myöhemmin itse juutalaisvainot ja polt- touhrit. Wittgensteinissa ja hänen suvussaan, varakkaas- sa assimiloituneessa juutalais- perheessä, inkarnoitui Cor- nishin mukaan Hitlerin myö- hemmin muotoilema natsis- min juutalaisviha. Hitler siis vihasi juutalaisia, koska hän vihasi Wittgesteinia, päätte- lee Cornish. Mutta ei tässä vielä kaikki: vastoin kaikkia akateemisen filosofian käsi- tyksiä hän väittää lisäksi, että nuoren Wittgensteinin philo- sophy of mind, sekä “panteis- mi” ja “mystinen kokemus”

olivat sukua natsismin teori- alle “arjalaisen tahdon yksey- destä”. Cornishin kirjan voisi tietysti sivuuttaa olankohau- tuksella, ellei juuri olisi tullut tietoon että nyt se on jo ilmestynyt ranskaksi.

Koskakohan se tulee suo- meksi?!