Hyväksyvä katse-
Seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten toimijuus vertaisryhmän prosessissa
Heidi Tenovirta Pro-gradu tutkielma Sosiaalityö
Yhteiskuntatieteiden laitos Itä- Suomen yliopisto Joulukuu 2019
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yksikkö
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Heidi Tenovirta
Ohjaaja
Professori Timo Toikko Työn nimi (suomeksi ja englanniksi)
Hyväksyvä katse- Seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten toimijuus vertaisryhmän prosessissa
Pääaine Sosiaalityö
Työn laji
Pro-Gradu tutkielma
Aika
Joulukuu 2019
Sivuja
82 sivua, 1 liite Tämä pro gradu- tutkielma tarkastelee seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten toimijuutta vertaisryhmän prosessissa. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita selvittämään, millaisia toimijuuden ulottuvuuksia vertaisryhmän prosessissa muodostuu, ja millaisia merkityksiä näillä on toimijuudelle. Tavoitteena on saada tietoa millaiset auttamiskäytännöt vahvistavat naisten toimintamahdollisuuksia, lisäävät selviytymiskeinoja sekä tukevat toipumista seksuaaliväkivallan kokemuksista.
Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu toimijuuden käsitteestä sekä seksuaaliväkivallan ilmiön ja seksuaaliväkivaltatyön käsitteiden tarkastelusta. Seksuaaliväkivallan ilmiö pitää sisällään voimakkaita kulttuurisia, sosiaalisia sekä sukupuolistuneita käsityksiä, jotka ovat omiaan ohjaamaan myös seksuaaliväkivaltatyön käytäntöjä. Tämä asettaa haasteita tunnistaa ja auttaa seksuaaliväkivaltaa kokeneita uhreja sekä haavoitetuksi tulemista.
Tutkimuksen aineisto koostuu Tyttöjen Talon ammatillisesti ohjatusta seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten vertaisryhmästä, joka on osa valtakunnallista seksuaaliväkivaltatyön OTAVA-hanketta.
Aineistonkeruu on toteutettu haastattelemalla neljää ryhmään osallistunutta naista sekä kahta vertaisryhmän ohjaajaa. Lisäksi ryhmään osallistuneille naisille toteutettiin ryhmätehtävä. Tutkimuksen analysointi on toteutettu sekä aineistolähtöisesti että teoriaohjaavasti, soveltaen Jyrki Jyrkämän toimijuuden modaliteettiteoriaa. (Jyrkämä 2008.)
Tulosten perusteella vertaisryhmän prosessissa muodostui kuusi erilaista toimijuuden ulottuvuutta;
Pakko selviytyä, epätoivo- toivo, kohtaaminen, lupa olla minä, toivon näköala ja hyväksyvä katse. Näiden kuuden ulottuvuuden tarkastelu osoitti, että toimijuudelle merkitykselliset työkäytännöt kytkeytyivät erityisesti sukupuolisensitiiviseen lähestymistapaan ja työskentelyyn, jossa tunnistettiin ja huomiotiin seksuaaliväkivallan kokemukseen kietoutuneet ominais- ja erityispiirteet. Sukupuolisensitiivinen työskentely nosti esiin kulttuuriin ja sukupuoleen kytkeytyvät merkitykset sekä mahdollisuudet ja rajoitteet toimijuudelle. Vertaistuen merkitykselliset toimijuuteen liittyvät tekijät muodostuivat aikaisempien tutkimusten mukaisesti kokemusten jakamiseen samankaltaista kokeneiden kanssa sekä tunteisiin tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenään.
Seksuaaliväkivaltatyö tulisi ennen kaikkea nähdä sukupuolierityisenä kysymyksenä sekä kohdennettuna erityispalveluna. Toimijuuden näkökulma kohdistaa katseet työskentelyssä yksilön omiin kokemuksiin mahdollisuuksistaan ja kyvyistään, joka auttaa tunnistamaan myös heikon ja haavoittuneen toimijan.
Avainsanat: Seksuaaliväkivalta, sukupuolistunut seksuaaliväkivalta, kulttuuriset käsitykset, feministinen tutkimus, toimijuus, toimijuuden modaliteetit, seksuaaliväkivaltatyö,
sukupuolisensitiivisyys, vertaisryhmä.
Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department Social Sciences Author
Heidi Tenovirta
Supervisor
Professor Timo Toikko Title
Approbative look- The agency of woman in the peer group process who have experienced sexual assault
Main subject Social Work
Level
Master´s Thesis
Date
December 2019
Number of pages 82 pages, 1 appendice This Master Thesis examines the agency of women in the peer group process who have experienced sexual assault. The research is interested to explore what kind of agency dimension are formed in the peer group process, and what kind of meanings of these sexual work practices have for agency. The purpose of the study is to get information on sexual violence work to identify, strengthen and increase opportunities and ways to recover for woman who have experienced sexual assault.
The theoretical framework of the study consists of the concept of agency and the examination of the phenomenon of sexual violence and sexual violence work. The phenomenon of sexual violence holds strong cultural, social and gendered perceptions, which can also guide the practice of sexual violence work. This sets challenges helping and identify the vulnerability of victims’ sexual assault.
The study is focused on the Girls´ House, which is part of the national OTAVA- project. The material consists of a professionally supervised peer group for women who have experienced sexual assault. The material was collected by interviewing four women in the peer group and two group supervisors. The women who participated in the group also conducted a group task. The analysis of the study has been carried out by data-driven and theory-driven, applying the modality theory of Jyrki Jyrkämä agency.
(Jyrkämä 2008.)
The results show that the peer group process formed six dimensions of agency; forced to survive, despair- hope, encounter, permission to be me, hope perspective and approbative look. Significant working practices for agency specifically related to a gender- sensitive approach and work that identified and pay attention the characteristics and special features of the sexual assault experience. Gender sensitive work emphasizes cultural, gender-specific meanings, opportunities and limits for agency. The meanings of peer support and agency were formed according to previous studies, sharing experiences with others who have experienced sexual assault, feeling of been heard and understood and become accepted.
Sexual violence work should first and foremost be seen as a gender-specific issue and targeted at special services. The agency perspective focuses on the individual´s own experience of their capabilities and abilities, which also helps to identify weak and vulnerable agency.
Key words: Sexual assault, gendered sexual violence, cultural perceptions, feminist research, human agency, agency modalities, sexual violence work, gender-sensitive work, peer group.
1 JOHDANTO ... 1
2 SEKSUAALIVÄKIVALTA ... 4
2.1 Seksuaaliväkivalta ilmiönä ... 4
2.2 Seksuaaliväkivallan haavoittavuus ... 6
2.3 Sukupuolistunut seksuaaliväkivalta ja kulttuuriset käsitykset... 8
3 TOIMIJUUS ... 12
3.1 Toimijuus käsitteenä ... 12
3.2. Toimijuuden modaliteetit ... 15
3.3 Toimijuus ja modaliteetit aiemmissa tutkimuksissa ... 18
4 SEKSUAALIVÄKIVALTATYÖ JA TOIMIJUUDEN NÄKÖKULMA ... 20
4.1 Seksuaaliväkivaltatyö suomessa ... 20
4.2. Sukupuolisensitiivinen työskentely ... 22
4.3. Vertaisryhmä kontekstina ... 25
5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 28
5.1 Aineisto ja tutkimuskysymykset ... 28
5.2 Fenomenologinen lähestymistapa aineistoon ja analyysiin ... 30
5.3 Aineisto ja analysointi ... 31
5.4 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 34
6 TULOKSET: Toimijuuden modaliteetit analyysikehikkona ... 38
6.1 Pakko selviytyä ... 38
6.2 Epätoivo- Toivo ... 44
6.3 Kohtaaminen ... 46
6.4 Lupa olla minä ... 50
6.5 Toivon näköala ... 56
6.6 Hyväksyvä katse ... 61
6.7 Tulosten yhteenveto ... 63
7 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 66
LÄHTEET ... 71
LIITTEET ... 81
KUVIOT Kuvio 1. Toimijuuden modaliteetit (Jyrkämä 2007) ... 17
Kuvio 2. Vertaisryhmän prosessin toimijuuden ulottuvuudet ... 38
1 JOHDANTO
Seksuaaliväkivaltaa kuvaa yhtä aikaa sen näkyvyys ja näkymättömyys. Ilmiönä se näyttäytyy kaksiteräisenä miekkana, jonka toista terää kuvaa tämän hetken voimakas, osittain sensaatiomainen yhteiskunnallinen uutisointi ja keskustelu. Miekan toista terää kuvaa puolestaan yksinäinen ja hiljainen kärsimys, jossa läsnä ovat häpeä, syyllisyys ja puhumattomuus (Ronkainen 2006, 539). Seksuaaliväkivalta sisältää ilmiönä voimakkaita sosiaalisia, kulttuurisia, eettisiä sekä juridisia ulottuvuuksia, jotka ovat olleet kuluneen vuoden aikana värikkäästi esillä mediassa. Seksuaaliväkivalta on voimakkaasti sukupuolittunutta, suurin osa uhreista on naisia. Seksuaaliväkivallassa on kyse rikollisuudesta, jossa luotettavien tilastojen saaminen on vaikeaa uhrien vaikenemisen vuoksi. Yhteiskunnan tavat suhtautua seksuaaliväkivaltaan, sukupuoleen, uhriin ja tekijöihin välittyvät myös seksuaaliväkivaltatyön käytäntöihin. Tämä asettaa haasteita tunnistaa seksuaaliväkivaltaa kokeneita ja haavoitetuksi tulemista. (Ronkainen & Näre 2008, 8-9; Laitinen 2006, 211.)
Tutkijat ovatkin olleet viime aikoina yhä enemmissä määrin kiinnostuneita seksuaaliväkivaltaan liitetyistä kulttuurisista käsityksistä, jotka ohjaavat tapaa suhtautua ja rakentaa palvelujärjestelmää seksuaaliväkivaltaa kokeneille (Keskinen 2010, 243). Suomessa seksuaaliväkivaltaa kokeneille suunnatut palvelut ovat riittämättömiä, alueellisesti hajanaisia sekä keskenään koordinoimattomia. Tämä vaikeuttaa seksuaaliväkivallan uhrien tunnistamista ja avun saamista. (Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma 2010, 45; Nipuli &
Bildjuschkin 2016, 3-6.) Tutkijoiden mukaan tulisi kiinnittää enemmän huomioita seksuaaliväkivaltaa kokeneiden kohtaamisen ja kohtaamattomuuden ulottuvuuksiin kehittämällä konkreettisia työkäytäntöjä (Kainulainen 2006, 92; Laitinen 2004, 314). Lisäksi viimeisten vuosikymmenten aikana on tunnistettu paremmin seksuaaliväkivallan sukupuolistuneisuuden ongelma, joka on auttanut ymmärtämään, tunnistamaan ja kehittämään uusia naisia tukevia lähestymistapoja. (Kuronen 2009, 113-114.)
Tämä pro gradu- tutkielma tarkastelee seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten toimijuutta vertaisryhmän prosessissa. Tutkimuksen viitekehys paikantuu toimijuuteen. Toimijuus voidaan ymmärtää arkisemmin ihmisen toimintakykynä sekä mahdollisuuksina toimia ja vaikuttaa omaan elämään. Toimijuus rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, jossa yhdistyvät sekä yksilön omat että ulkoisten rakenteiden luomat mahdollisuudet sekä rajoitteet toiminnalle. (Ruuskanen & Parrukoski 2018, 20; Bandura 1995.) Kiinnostuksen kohteena on
tutkia, millaisia merkityksiä vertaisryhmän seksuaaliväkivaltatyön käytännöillä on seksuaaliväkivaltaa kokeneille naisille. Tavoitteena on saada tietoa millaiset auttamiskäytännöt vahvistavat naisten toimintamahdollisuuksia, lisäävät selviytymiskeinoja sekä tukevat toipumista seksuaaliväkivallan kokemuksista.
Tutkielman aineisto on saatu Tyttöjen Talon seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten vertaisryhmästä. Tyttöjen Talolla toimiva seksuaaliväkivaltatyön vertaisryhmä on osa Setlementtiliiton OTAVA- hanketta. OTAVA-hankkeen tavoitteena on edistää EU:n uhridirektiivin mukaisesti seksuaaliväkivaltatyön kehittymistä valtakunnalliseksi palveluksi.
OTAVA -hanke vastaa toiminnallaan puuttuvaan erityistukipalveluun kohdentaen tukitoiminnan nuoriin seksuaaliväkivaltaa kokeneisiin tyttöihin ja naisiin. (OTAVA-hanke 2019.)
Aineistonkeruu on toteutettu haastattelemalla neljää vertaisryhmään osallistunutta naista sekä kahta vertaisryhmän ammatillista ohjaajaa. Haastatteluiden lisäksi on toteutettu ryhmän neljälle naiselle ryhmätehtävä ja ryhmäkeskustelu. Tutkielman tulosten analysointi pohjautuu aineistolähtöiseen, teoriaohjaavaan analyysiin. Tutkimuksen tulosten analyysi kytkeytyy aineistoni ehdoilla Jyrki Jyrkämän toimijuuden modaliteettiteoriaan. (Jyrkämä 2008.)
Tutkielma on aiheena ajankohtainen ja tarpeellinen. Vastaavanlaista tutkimusta, jossa tarkasteltaisiin seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten toimijuutta vertaisryhmän prosessin kautta, ei ole vielä suomessa toteutettu. Tutkimuksia, joissa yhdistyy tämänkin tutkimuksen osa-alueita, on kuitenkin runsaasti. Näissä seksuaaliväkivallan tutkimus on pyrkinyt tuomaan esille kokemuksen haavoittuvuutta, auttamistyönkäytäntöjä ja toipumista, painottaen uhrien omaa ääntä ja kokemusta. Samansuuntaiset tutkimukset ovat kohdistuneet parisuhdeväkivaltaan ja lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneiden tarkasteluun.
(Keskinen 2010, Laitinen 2004, 2006, Honkatukia 2008, 2011.) Lisäksi seksuaaliväkivallan ilmiön tarkastelu yhteiskunnallisella ja kulttuurisella tasolla on ollut kiinnostuksen kohteena.
Erityisesti naistutkimuksen ja feministisen tutkimuksen kautta on haluttu nostaa esiin ja purkaa kulttuurissa vallitsevia yleisiä käsityksiä sukupuoliin liitetyistä rooleista ja odotuksista.
(Ronkainen 2006, 2008, Lidman 2016, Juvonen, Rossi & Saresma 2010.)
Viime vuosien aikana toimijuus on ollut useamman tutkimuksen sekä opinnäytteiden mielenkiinnon kohteena. Toimijuuden tutkiminen on noussut tarpeesta tuoda yhä enemmän
esiin kokijan näkökulmaa. Lisäksi on haluttu nostaa esiin myös marginaalista ja haavoittuvaa toimijuutta, tuoden esille yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta. Vertaistukeen liittyvä tutkimus on myös lisääntynyt viime vuosina suomessa. Sen kiinnostus on kohdentunut vuorovaikutuksen, osallisuuden, yhteisöllisyyden ja sitä kautta voimaantumisen näkökulmiin kuntoutumisprosessissa. (Mikkonen & Saarinen 2018, 157- 163.) Toivon tämän tutkimuksen tuovan joukkoon mukaan erityisesti toimijuuden näkökulman merkitystä seksuaaliväkivaltatyössä.
2 SEKSUAALIVÄKIVALTA
Tässä luvussa tarkastellaan seksuaaliväkivaltaa ilmiönä ja oikeudellisesta näkökulmasta.
Lisäksi hahmotetaan seksuaaliväkivallan haavoittavuutta. Teoreettista lähestymistapaa aiheeseen kuvataan feministisen ja sukupuolistuneen väkivallan käsitteen sekä niitä tarkasteltavien tutkimusten avulla. Kappaleen lopussa avataan seksuaaliväkivallan sukupuolistuneita kulttuurisia käsityksiä yksilön ja yhteiskunnan välisessä suhteessa.
2.1 Seksuaaliväkivalta ilmiönä
Seksuaaliväkivaltaan liittyvä yhteiskunnallinen uutisointi on ollut hyvin näkyvää viime aikoina.
Seksuaaliväkivaltaan liittyvät teot, tuomiot ja rikostutkinnan esille tuominen mediassa on voimallista ja moninaista. Ilmiön lisääntyneestä keskustelusta huolimatta edelleen jää paljon piiloon ja sanomatta. Seksuaaliväkivallassa on kyse rikollisuudesta, joka jää monesti tilastojen ja numeroiden taakse, tunnistamatta uhrin seksuaaliväkivallan traumaattista kokemusta ja haavoitetuksi tulemista. (Kallio 2015, 6; Laitinen 2006 a, 211.)
Seksuaaliväkivallan ilmiötä tulkitaan yleisesti rikosoikeudellisen näkökulman kautta, joka on muuttanut muotoaan melko radikaalisti ajan saatossa. Ennen vuotta 1999 seksuaalirikokset kuuluivat asianomistajarikoksien alaisiksi. Tämä tarkoitti sitä, ettei syyttäjä voinut nostaa syytettä, ellei uhri itse ilmoittanut rikoksesta ja halunnut sitä syytteeseen pantavaksi.
Tämänkaltaisen asianomistajarikoksen vanhenemisaika oli tuolloin yksi vuosi. Lisäksi seksuaaliväkivalta avioliitossa muuttui rikokseksi suomessa vasta vuonna 1994. Tätä ennen esimerkiksi raiskaus avioliitossa ei ollut oikeudellisen näkökulman mukaisesti tuomittava rikos.
Nykyään miltei kaikki seksuaalirikokset ovat virallisen syytteen alaisia rikoksia, joiden vanhentumisaika on 10 tai 20 vuotta. (Silver 2003, 23-24; Kainulainen 2006, 80.)
Vuoden 1999 voimaan tullutta seksuaalirikoksia koskevaa kokonaisuudistusta on muutettu tämän jälkeen useita kertoja. Viimeisin muutos on tullut voimaan vuonna 2014. Muutoksilla on tavoiteltu naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämistä sekä itsemääräämisoikeuteen liittyvän suojan parantamista. Uudistuksen muutokset ovat johtaneet näiden myötä rangaistussääntöjen ankaroitumiseen. (Ojala 2014, 2-3, 13-18.) Seksuaalirikoksia koskevat rangaistussäännökset ovat rikoslain (RL) 20 luvun 1-9 §:n mukaisesti raiskausrikokset, pakottaminen seksuaaliseen tekoon, seksuaalinen hyväksikäyttö ja seksuaalinen ahdistelu.
Lisäksi seksuaalirikoksiin lukeutuvat lapseen kohdistuva seksuaalirikos, seksikaupan kohteena olevan henkilön hyväksikäyttö ja paritusrikokset. Vuoden 2014 uudistusten myötä tuli uutena rangaistusäännöksenä seksuaalinen ahdistelu. (Ojala 2014, 1; RL 1-9 §.)
Seksuaalirikoksia voidaan tarkastella kokonaisrikollisuutena sekä viranomaisten tietoon tulleiden rikosten perusteella. Poliisille ilmoitettujen seksuaalirikosten määrä on vuosien aikana kasvanut. Vuosien 2003-2012 poliisille ilmoitettujen raiskaustapausten määrä on lähes kaksinkertaistunut. Samalla myös poliisin tietoon tulleet lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset ovat kasvaneet vuosi vuodelta. (Ojala 2014,7; Ojala 2012.) Tilastoitujen seksuaalirikosten määrä kasvoi 13,8 prosenttia vuonna 2018. Vuonna 2018 Raiskauksia ilmoitettiin 1 338 tapausta, joka on 7,5 prosenttia enemmän kuin vuonna 2017. Lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli tietoon 1 363 mikä on 16,7 prosenttia enemmän kuin vuonna 2017. Lisäksi ilmoitettiin 1 019 muuta seksuaalirikosta. Näistä rikoksista 529 oli seksuaalista ahdistelua, mikä on 27,8 prosenttia enemmän kuin vuonna 2017. (Tilastokeskus 2018.)
Seksuaaliväkivalta on voimakkaasti sukupuolittunut ilmiö. Vuonna 2014 poliisin tietoon tulleista raiskausrikosten uhreista 97 prosenttia oli naisia. Tuomioistuinkäsittelyyn edenneissä raiskauksissa tekijä ja uhri ovat hyvin usein tunteneet toisensa, vain reilussa kuudesosassa tapauksista tekijä oli entuudestaan uhrille tuntematon. Joka kolmannessa tapauksessa osapuolet olivat puolisoita tai seurustelivat keskenään (Lappi-Seppälä & Niemi 2015, 85-86, 102.)
Samalla kun poliisille ilmoitettujen seksuaalirikosten määrä on kasvanut, on useiden tutkimusten kautta todettu kokonaisrikollisuuden määrän kuitenkin vähentyneen. Kansallisten uhritutkimuksien mukaan seksuaalirikosten uhrikokemukset eivät ole viimeisten vuosikymmenien aikana lisääntyneet, vaan puolestaan on ollut merkkejä päinvastaisesta. (Ojala 2014,7; Lappi-Seppälä & Niemelä 2015.) Tilastollisen, poliisille ilmoitetun seksuaalirikollisuuden määrän kasvun on todettu johtuvan seksuaalirikosten ilmoituskynnyksen alentumisesta, poliisin tutkintatoiminnan tehostumisesta sekä kasvaneesta ihmisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden merkityksen ymmärtämisestä. (Ojala 2014, 10.)
Seksuaalirikosten oikeudellinen näkökulma toimii yhteiskuntamme itsemääräämisoikeuden ja arvostuksen kuvaajana. Lisäksi se ohjaa myös yhteiskunnallisia tapoja suhtautua väkivaltaan, sen tekijöihin ja uhreihin. (Ronkainen 2008, 395-397.) Seksuaalirikosten juridinen prosessi on konkreettisella tasolla monitulkintainen. Kehittämistä kaivataan seksuaaliväkivallan uhrien
kohtaamisen ja kohtaamattomuuden välisiin ulottuvuuksiin sekä uhrien tukemiseen rikosprosessissa. (Kainulainen 2006, 92; Laitinen 2004, 314; Ojala 2014, XI-XII.)
2.2 Seksuaaliväkivallan haavoittavuus
Seksuaalisuus on osa ihmisyyttä, jonka kautta yksilö rakentaa minäkuvaa sekä käsitystään identiteetistään ja kehostaan. Seksuaalisuuteen liittyvä vapaaehtoisuus ja mielihyvä turmeltuu seksuaaliväkivallan kokemuksen myötä. (Brusila 2006, 333-335.) Seksuaaliväkivallassa on kyse vallankäytöstä ja väkivallasta. Seksuaaliväkivalta loukkaa ihmisen itsemääräämisoikeutta, turvallisuuden tunnetta sekä käsitystä itsestään. (Kallio 2015, 6, 10). Seksuaaliväkivalta voi olla luonteeltaan hyvin monimuotoista. Se voi tapahtua toistuvasti, kerran tai jäädä yritykseksi.
Teosta tai sen tasosta riippumatta koetaan se usein yhtä järkyttäväksi. (Hintikka ym. 2015, 11;
Ronkainen 2006, 544.)
Seksuaaliväkivalta aiheuttaa lukuisia fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia oireita. Monesti myös oma suhde kehoon ja seksuaalisuuteen muuttuu. Seksuaaliväkivallan kokemus ja seksuaaliväkivaltaan liitetyt kulttuuriset käsitykset saavat uhrin tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneesta, vaikeuttaen avun hakemista. (Kallio 2015, 10-12; Hintikka ym.
2015, 12.) Seksuaaliväkivallan kokemus on lähes poikkeuksetta traumaattinen kokemus. Riitta Raijas (2003) on tarkastellut seksuaaliväkivallan traumaa ja siitä toipumista. Tekijä on monesti uhrin tuttu tai läheinen, johon uhrilla on luottamuksellinen suhde. Seksuaaliväkivalta tapahtuu usein niin ennakoimattomasti, ettei uhrille jää tilaa tai ulospääsyn mahdollisuutta.
Traumatilanteessa ihmisen mielen ja kehon yhteys katkeaa, eikä uhri kykene kokemaan tai käsittelemään asioita loogisesti. (Emt, 35-36.)
Seksuaaliväkivallan kokemus aiheuttaa uhrille usein myös kuolemanpelkoa.
Tapahtumahetkellä uhri voi tilanteen mukaan taistella tekijää vastaan tai pyrkiä pakoon mahdollisuuksien mukaan. Jos uhrilla ei ole mahdollisuuksia taistella tai paeta tilanteesta, uhri saattaa lamaantua. Kun ihmisen mielen sietokyky ylittyy järkyttävän tapahtuman vuoksi, pyrkii ihminen pakenemaan pois tilanteesta mielen avulla. (Daniels 2017, 26, 34.) Traumaattisessa tilanteessa, ja sen jälkeen ihminen ei kykene liittämään ja tiedostamaan seksuaaliväkivallan kokemuksia ja oireita toisiinsa liittyviksi. Traumamuisto ei jää ihmisen mieleen loogiseksi kokonaisuudeksi, vaan se kuvautuu uhrille hajanaisena joukkona erilaisia aistituntemuksia.
Uhrin on myös vaikea jälkeenpäin tiedostaa, tunnistaa tai yhdistää oireita seksuaaliväkivallan kokemukseen. (Raijas 2003, 33-35.)
Seksuaaliväkivallan kokemus aiheuttaa usein moninaisia traumaperäisiä stressireaktioita.
Seksuaaliväkivaltaan liittyvät ahdistavat muistot ja traumat voivat pulpahtaa uhrin mieleen yllättävissäkin tilanteissa, ja niiden hallitseminen voi olla hankala. Tällaiset uudelleen kokemisen tunteet ovat hyvin yleisiä tilanteissa tai ympäristöissä, jotka muistuttavat uhria tapahtuneesta. Uhri voikin herkästi eristäytyä tai vältellä tilanteita, tapahtumia ja asioita, jotka muistuttavat traumaattisesta tilanteesta. Seksuaaliväkivallan traumaattinen kokemus aiheuttaa uhrille myös erilaisia vireystilaoireita, kuten univaikeuksia, mielialan ja ruokahalun muutoksia sekä keskittymisvaikeuksia. Nämä oireet ovat usein vastineita uhrin kokemalle turvallisuudentunteen menetykselle. (Daniels 2017, 28-29; Raijas 2003, 35-42.)
Merja Laitinen (2006) on tarkastellut omassa tutkimuksessaan lapsena seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneiden uhrien haavoittuvuutta. Laitinen nostaa esiin, että läheissuhteissa tapahtuva seksuaalinen hyväksikäyttö mahdollistuu hyväksikäyttäjän ja uhrin eriarvoisen valtasuhteen kautta. (Emt, 212-214.) Valta on monesti alistavaa, pakottavaa ja manipuloivaa valtaa. Seksuaalisessa hyväksikäytössä valta luo uhrin ja tekijän ympärille salaisuuden, jota ympäröivät puhumattomuus sekä tunteet häpeästä ja syyllisyydestä. Usein hyväksikäyttäjä siirtää omaa häpeän tunnetta lapsen kannettavaksi, syyllistämällä lasta. Lapsi saattaa kokea hyväksikäytön olleen oikein häntä kohtaan, kokemalla itsensä pahaksi ja arvottomaksi.
(Laitinen 2004, 107-119.)
Heikinheimo ja Tasola (2004) tuovat myös esille, että seksuaalisen hyväksikäytön tunnevaikutukset kuten häpeä, syyllisyys ja viha ovat hyvin yleisiä tunteita seksuaaliväkivaltaa kokeneelle. Läheissuhteissa seksuaalisesti hyväksikäytetyllä on usein tarve suojella tekijää, ja lapsi kokee olevansa tekijälle erityisen tärkeä. (Emt, 39-47.) Seksuaaliväkivaltaa kokeneilla ahdistavien ja traumaattisten kokemusten poissulkeminen mielestään voi olla keino selviytyä tapahtuneesta. Monella uhrilla ei ole myöskään kykyä, halua, mahdollisuutta tai oikeutta näyttää seksuaaliväkivallan aiheuttamia tunteita tai käsitellä niitä. Tämänkaltainen selviytyminen ei kuitenkaan mahdollista kokemuksesta toipumista, vaan torjuminen ja välttäminen siirtävät kokemuksien käsittelyä ja toipumista. (Laitinen 2004, 218-219, 265.)
Päivi Honkatukia (2008) on tutkinut nuoruudessaan seksuaaliväkivaltaa kohdanneiden naisten kokemuksia ja niiden merkityksiä. Honkatukian tarkastelunäkökulma pohjautuu sukupuolittuneeseen ruumiillisuuteen. Raiskausta ilmentää traumaattinen kokemus siitä, ettei pääse pakoon tilanteesta, eikä ole kykyä hallita tapahtumien kulkua. Seksuaaliväkivallan kokemuksen ympärille rakentuu näin vahvoja tunteita likaisuudesta sekä sen vaikutuksista omaan persoonaan ja seksuaalisuuteen. Honkatukian (2008) aineistossa raiskauksen kokeneet naiset kertoivat kokeneensa tapahtumahetkellä kuolemanpelkoa. (Emt 2008; vrt. Cahill 2000, 56.) Seksuaalisen väkivallan merkitykset kytkeytyivät myös oleellisesti naisten kokemaan turvattomuuteen ja pelkoon uhriksi joutumisesta. Feminiinisesti naisen ruumis koetaankin usein heikoksi ja herkästi haavoittuvaksi. (Niemelä 2000, 355; Cahill 2000, 54-56.)
”Hiljainen ja yksinäinen kärsimys” kuvaa Suvi Ronkaisen (2006) mukaan uhrin kokemusta seksuaaliväkivallasta. Seksuaaliväkivalta ja seksuaalirikokset ovat uutisten, lehtien ja erilaisten tiedostuskanavien esillä monisäikeisesti. Vaikka seksuaaliväkivallan ilmiö on tunnustettu yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, ei se poista siihen liittyvää uhrin haavoittuvuutta.
Ronkainen on tutkimuksissaan pohtinut yhteiskunnan tapaa suhtautua väkivaltaan, tekijöihin ja uhreihin. Ronkainen nostaa esiin yhteiskunnallisen uhrin äänen heikon tunnistamisen ja väkivallan sietämisen kulttuurin. Uhrin haavoittuvuudessa on kysymys väkivaltaan liittyvistä kulttuurisista käsityksistä ja siitä, millaisia palveluita seksuaaliväkivallan uhreille rakennetaan ja miten uhrit tulevat kohdatuksi ja autetuksi. (Emt, 531-533, 539.)
Seksuaaliväkivallasta selviytyminen ja toipuminen on kaiketi yksilöllinen prosessi. Monella tapaa se voidaan nähdä seksuaaliväkivallan trauman työskentelynä, jossa uhri pystyy ymmärtämään ja sulauttamaan trauman kokemuksen osaksi elämäntarinaansa. Toipumiselle tämä tarkoittaa sitä, ettei traumamuisto pulpahda mieleeni hallitsemattomasti, vaan on palautettavissa mieleen, kun uhri itse haluaa ja kykenee siihen. (Raijas 2003, 42- 43.)
2.3 Sukupuolistunut seksuaaliväkivalta ja kulttuuriset käsitykset
Sukupuoli näyttäytyy ruumiillisten erojen lisäksi sekä kulttuurisena että sosiaalisena ilmiönä.
Sukupuolen kautta tarkastellaan sosiaalista sukupuolijärjestelmää, sitä miten yhteiskunnassa naiset ja miehet ovat suhteessa toisiinsa. (Juvonen, Rossi & Saresma 2010, 9-13.) Sukupuoli liittyy myös väkivallantekoihin ja siihen, miten väkivalta kulttuurissamme käsitetään, miten
sitä esitetään ja millaisiin rooleihin sitä istutetaan. Yhtä lailla se liittyy siihen, millä tavoin tekijään ja uhriin suhtaudutaan, ja millaisin keinoin väkivaltaan puututaan ja ennaltaehkäistään.
(Keskinen 2010, 243; Ronkainen 2006) Sukupuolistuneen väkivallan tarkastelussa väkivalta ja sukupuoli nivoutuu toisiinsa kulttuurisesti, rakenteellisesti ja toimijatasolla.
Sukupuolistuneessa väkivallan tutkimuksessa halutaan tuoda esiin sukupuoliin, rooleihin ja väkivaltaan liitettäviä yleisiä käsityksiä. Sukupuolistuneella väkivallalla ei tarkoiteta vain naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, vaan katse kohdistuu sukupuolen, seksuaalisuuden ja vallan yhteyteen. (Juvonen, Rossi & Saresma 2010, 9-15; Rossi 2010, 21- 30.)
Sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja väkivallan yhteyden tarkasteleminen on ominaista sukupuolen tutkimuksen, naistutkimuksen ja feministisen tutkimuksen parissa. (Rossi 2010, 21- 30.) Näitä kolmea käsitettä on käytetty jo vuosikymmeniä rinnakkain, vaikkakin käsitteen määrittelyn epämääräisyys on aiheuttanut myös ristiriitoja tutkimussuuntauksien välille.
Kaikkien suuntauksien tavoitteena on erilaisien tulokulmien kautta tuoda esille sukupuolten välisiä kulttuurillisesti vallitsevia normeja, ihanteita, olettamuksia sekä näiden välisiä valtasuhteita. Tavoitteena on korostaa tasa-arvoa ja toisaalla nostaa esiin ja purkaa sukupuolittuneita valtarakenteita. Nykyään sukupuolen tutkimus tekee tilaa kaikenlaisille sukupuolille, myös niille, jotka eivät asetu nais- tai mieskategorioihin. (Juvonen, Rossi &
Saresma 2010, 9-13; Liljeström 2004, 9-17.) Tutkielmassa Sukupuolistuneen seksuaaliväkivallan tarkastelussa ei ole tarkoituksena peittää, häivyttää, tai kohdistaa sitä miehen naiseen kohdistuvana seksuaaliväkivaltana. Puolestaan tarkoituksena on tuoda esiin vertaisryhmän työskentelyn kautta naisten antamia merkityksiä ja kokemuksia toimijuudestaan.
(Vrt. Lidman 2016, 18; Ronkainen 2008, 14-15, 21-22.)
Sukupuolen ja väkivallan tutkimuksella on pitkät ja vivahteikkaat juuret. Feminismillä on ollut suuri vaikutus sukupuolistuneen väkivallan tunnistamisessa. Väkivallan ilmiö on moninainen.
Se on kulttuuristen, historiallisten ja sosiaalisten neuvotteluiden tulos. Historiallinen tarkastelu auttaa ymmärtämään tapojamme suhtautua väkivallan kulttuurisiin käsityksiin. Ilmiötä on aikaisemmin lähestytty sukupuolten vastakkainasettelun ja yhteiskuntien patriarkaalisuuden kautta, jossa nainen nähtiin miehen omaisuutena. (Laitinen 2004, 43.) Sukupuoliin liitettyjä merkityksiä on tarkasteltu arvostuksen, voiman ja vallan sekä myös kontrolloimattomuuden, uhriuden ja heikkouden lähtökohdista. Naisiin kohdistuneita tai feminiinisyyttä arvostavina ominaisuuksina on pidetty huolenpitoa sekä empatiaa. Miehisyyteen ja maskuliinisuuteen on
kuulunut perinteisesti valta, voima ja aktiivisuus. (Ronkainen 2017, 19-20.; Lidman 2016, 30- 34.)
Useiden eri tieteenalojen parissa on oltu jo pitkään kiinnostuneita naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja naisten asemasta. Sosiaalityössä kiinnostus on kohdistunut naisten yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja sosiaalisten ongelmien sukupuolittuneisuuden tarkasteluun. Viimeisten vuosikymmenien aikana on herätty väkivallan sukupuolistuneisuuden ongelmaan, ja tunnistettu ilmiö paremmin myös tutkimuksen kentällä. Sukupuolistuneen väkivallan tunnistaminen on auttanut löytämään uusia lähestymistapoja sekä kehittänyt työhön valtasuhteista vapaita ja naisia tukevia työkäytäntöjä. (Kuronen 2009, 113-117.)
Feministinen tutkimus nostaa esiin erityisesti uhrin näkökulmaa pyrkien purkamaan historian kautta vaikuttaneita seksuaaliväkivaltaan liittyviä myyttejä ja käsityksiä. (Lidman 2016, 136- 137, 139-142, 167.) Ann Cahill tuo esille feminististä näkemystä naisen ruumiista ja kulttuurista käsityksistä. Nämä käsitykset rakentavat ja ylläpitävät naisen ruumiin heikkoutta ja naisten vastuuta omasta turvallisuudestaan. Tämä on merkityksellistä, kun puhutaan seksuaaliväkivallan haavoittavuudesta, häpeästä ja syyllisyydestä, jotka ylläpitävät ja ohjaavat uhrin vastuuttamista ja syyllistämistä. (Emt, 54-57.) Kulttuurimme on rakentunut monilta osin tasa-arvon ja vahvan selviytyjän vaateeseen, jossa kieltäydytään herkästi näkemästä väkivaltaan ja sukupuoleen liittyvää eriarvoisuutta. Naiset eivät halua kokea olevansa haavoittuvaisia tai heikkoja, joka vaikeuttaa uhriuden tunnistamista ja auttamista palvelujärjestelmässä. (Keskinen 2010, 246-248; Ronkainen 2006, 544-545.)
Ronkainen korostaa Cahillin (2000) tavoin sosiaalista ulottuvuutta ja kulttuurimme tapaa suhtautua väkivaltaan. Nämä nojautuvat pitkälti tekijän neutralisointiin sekä uhrin vastuuseen väkivallassa ja sen seurauksissa. Ronkainen nostaa esiin, että usein parisuhdeväkivallassa mies nähdään heikkona toimijana, jolta ei vaadita vastuun ottamista tekemästään väkivallasta tai muuttumisestaan. Nainen voidaan puolestaan asettaa vastuuseen kyvyttömyydestään suojella itseään. Naisen uhriutta ei tunnisteta, tai sitä saatetaan vähätellä. (Ronkainen 2017, 29-30;
Ronkainen 2006, 531-535.)
Seksuaaliväkivaltaan liittyy kulttuurisia stereotypioita. Raiskausmyytti perustuu lähtökohtaisesti ajatukseen yöaikaan, julkisella paikalla tapahtuvasta seksuaaliväkivallan teosta. Tämän ”puskaraiskauksen” uhri on nainen ja tekijä tuntematon, marginaaliryhmään
kuuluva mies. Tämän tyyppiset tekijän ulkopuolisuutta ja uhkaa korostavat seksuaaliväkivallan uutisoinnit ovatkin usein näkyvillä mediassa. Todellisuudessa seksuaaliväkivallan tekijä ja uhri tuntevat usein toisensa, ja heillä on keskenään luottamuksellinen suhde. Mitä vähemmän uhri kokee samankaltaisuutta oman ja stereotyyppisen seksuaaliväkivallan kokemuksen kanssa, sitä enemmän se aiheuttaa puhumattomuutta sekä vaikeuttaa avun hakemista. (Aaltonen 2012, 136- 138.)
Satu Lidman (2017) tuo esiin myös syvälle juurtuneita ajatustapoja naisen vastuusta suojella itseään seksuaaliselta väkivallalta. Lidman käyttää vertaiskuvana satua punahilkasta kuvaamaan puhtaan uhrin dilemmaa. Tarina kertoo punahilkasta viattomasta tytöstä, joka saattaa itsensä vaaraan. Punahilkka pukeutuu seksuaalisesti houkuttelevaan punaiseen väriin, ja lähtee yksin metsään. Lisäksi Punahilkka juttelee tuntemattoman suden kanssa. Punahilkan olisi pitänyt tietää paremmin ja osata varautua. (Emt, 182-186.) Tähän liittyy myös Cahillin (2000) esiin nostama naisen vastuu sekä uhrin syyllistäminen. Myös Aaltosen (2012) tavoin uhri herkästi syyllistää seksuaaliväkivallan kokemuksesta itseään. Uhri pohtii kulttuuristen peilausten kautta omaa pukeutumistaan, käyttäytymistään, ja altistamistaan yksin liikkumiseen pimeään tai yöaikaan. (ks. myös Lidman 2017, 182-186.)
Susan Erlich (2001) on tutkinut Kanadassa tuomioistuinten päätöksiä raiskaustapauksissa.
Erlich nosti aineistostaan esille kulttuuristen käsitysten hallitsevuuden. Oikeudenkäynnin väärinymmärrykset keskittyivät erityisesti uhrin toimintaan ja tätä kautta vääränlaisiin tuomioihin. Tutkimuksen havainnoissa uhri pelkonsa vuoksi lamaantui seksuaaliväkivallan tilanteessa, eikä kyennyt sen vuoksi toimimaan. Oikeudenkäynnissä tämä tulkittiin herkästi väärinymmärryksinä. Uhrin syyllistämiseen johtavat tekijät olivat seurausta siitä, ettei uhri ollut vastustellut, pyytänyt lopettamaan tai pyrkinyt pakenemaan ja taistelemaan tilanteessa. Tällöin selitysmallina aineistossa nousee esille kulttuurillinen näkemys siitä, ettei uhri sanonut tai tuonut selkeästi esille haluamattomuuttaan. (Emt, 95-99, 113, 122-123, 149-152.)
3 TOIMIJUUS
Tässä luvussa käsitellään toimijuutta ja sen kytkeytymistä tutkielman aiheeseen.
Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan toimijuutta yleisenä käsitteenä, yksilön ja ympäristön ohjaamana toimimisen areenana. Tämän jälkeen hahmotetaan toimijuuden tarkastelun mahdollisuuksia toimijuuden modaliteettiteorian kautta. Luvussa esitellään Jyrki Jyrkämän toimijuuden modaliteettikehikkoa, joka mahdollistaa toimijuuden käsitteen ymmärtämisen erityisesti käytännön toiminnan tarkastelussa. Luvun lopuksi esitetään toimijuuteen liittyvää aikaisempaa tutkimusta.
3.1 Toimijuus käsitteenä
Toimijuus on laaja sekä moniselitteinen käsite. Yhteiskuntatieteissä toimijuutta on pohdittu monesta näkökulmasta. Toimijuuden määritelmää voidaan pitää myös melko abstraktina ja saippuamaisena käsitteenä, johon on vaikea saada käytännön kosketuspintaa. Toimijuuden käsitteen moniselitteisyys ja käytännön tason epämääräisyys juontuu toimijuuden käsitteen lukuisista lähestymistavoista. (Honkasalo, Ketokivi & Leppo 2014, 365- 366.) Toimijuuden ilmiön tarkastelussa huomio kiinnittyy yksilön ja ympäristön väliseen suhteeseen, vuorovaikutukseen. Toimijuuden luonne on tuonut käsitteen tarkasteluun jännitteitä, usein riippuen ajallisesta kontekstista sekä toimijuuden näkökulman painotuksesta. (Gordon 2005, 114-117.)
Kuusela (2011) lähestyy toimijuuden jännittyneisyyttä rakenne- toiminta välisen dilemman kautta. Karkeasti ajateltuna tällainen jaottelu nostaa esiin kysymyksen, kuinka paljon yhteiskunnalliset rakenteet ja kulttuuri ohjaavat ihmisen toimintaa. Nähdäänkö ihminen yhteiskunnan rakenteista irrallisena, omasta vapaasta tahdostaan toimivana subjektina. Vai pikemminkin rakenteiden asettamien rajoitteiden ja mahdollisuuksien välimaastossa toimivana yksilönä. (Kuusela 2011,52, 65-66; ks. myös Vanhalakka-Ruoho, Silvonen & Kauppila 2015, V.)
Kaikkiaan kysymykset ihmisen vapaasta tahdosta on ollut keskeinen tarkastelunäkökulma jo vuosikymmenien ajan niin filosofiassa kuin yhteiskuntatieteissä. Tarkastelussa on kiinnitetty huomiota ajan saatossa yksilön vapaan tahdon lisäksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukseen yksilön toimintaa ohjaavina tekijöinä. Yhteiskuntatieteilijöistä viitataan usein
sosiologi Anthony Giddensin näkemyksiin toimijuudesta. Giddensin mukaan toimijuudessa on kyse yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen keskinäisestä kiinteästä yhteydestä. Giddensin mukaan ihmiset toiminnallaan uudistavat ja muokkaavat sosiaalisia rakenteita. Giddens korostaa erityisesti rakenteiden merkitystä toiminnan mahdollistajana, ei toiminnan esteenä.
(Giddens & Sutton 2014, 23-25.)
Sosiaalipsykologi Gil Musolf määrittelee toimijuutta myös yksilön ja yhteiskunnan väliseksi suhteeksi. Musolf kuitenkin nostaa esille näkemyksessään ihmisten rakentavan elämäänsä niissä olosuhteissa, jotka eivät välttämättä ole heidän itsensä valitsemia. Musolf korostaa Giddensin tavoin toimijuutta, joka rakentuu ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Musolf haluaa kutenkin korostaa yksilöiden toimivan sekä tuottajina ja vaikuttajina, mutta myös yhtäältä sosiaalisten rakenteiden ohjaamina ja vaikutettuina. Ihmisen toimijuus rakentuu yksilön kyvystä arvioida, harkita sekä liittää merkityksiä asioihin ja kokemuksiin, ja toimia niiden ohjaamina. (Musolf 2003, 9-10.)
Jyrki Jyrkämä näkee Giddensin ja Musolfin tavoin toimijuuden yksilön ja yhteiskunnan välisenä suhteena. Jyrkämä kuitenkin korostaa Musolfin tavoin, ettei toimijuus rakennu tyhjiössä, vaan vallitsevien yhteiskunnallisten rakenteiden ja yksilön välisessä vuorovaikutuksessa, jossa rakenteet voivat myös estää tai rajoittaa toimijuutta. Jyrkämän mukaan yksilöt reflektoivat elämäänsä, mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa käyttäen hallussaan olevia resursseja. (Jyrkämä 2008.)
Toimijuuteen vaikuttavat yksilön kokemukset omista mahdollisuuksista toimia, valita ja tehdä päätöksiä. Toimijuudessa oma kokemus kyvykkyydestä on jännitteinen, ja monesti yksilö peilaa mahdollisuuksiaan tai rajoitteitaan suhteessa yhteiskuntaan. Ihmiset joutuvat ikään kuin tasapainoilemaan elämään vaikuttavien, ympäristön tuomien rakenteiden välimaastossa. Albert Banduran mukaisesti yksilön toimijuus rakentuu yksilö, läheis- ja kollektiivisesta tasosta.
Banduran mukaan ihmisen toimijuutta voidaan ymmärtää ja selittää minäpystyvyys teorian kautta. Minäpystyvyydessä toimijuutta ohjaa yksilön uskomus omasta pystyvyydestään.
Pystyvyyden uskomukset vaikuttavat siihen, miten ihminen ajattelee, tuntee, motivoituu ja toimii. (Bandura 1995, 1-3.)
Banduran tavoin Jaana Hallamaa kuvaa toimijuutta yksilön ja yhteiskunnan välisenä vuorovaikutussuhteena. Hallamaan mukaan yksilön omat käsitykset kyvyistään ja
mahdollisuuksistaan vaikuttavat tavoitteiden asetteluun ja sitä kautta toimintaan. Hallamaa tuo esille intentionaalisuuden toiminnan ymmärtämisen lähtökohdaksi. Intentionaalisuudella Hallamaa tarkoittaa tarkoituksellista toimintaa, johon yksilö määrittämänsä tavoitteen kautta tähtää. Tavoitteella joko pyritään aikaisempaa tyydyttävämpään tilanteeseen tai vastaavasti pyritään estämään haitallisen asian tai tilanteen tapahtuminen. Lisäksi Hallamaa korostaa ympäristössä vallitsevien odotusten ja roolien ohjaavaa vaikutusta yksilön kykyyn tunnistaa mahdollisuuksiaan. (Hallamaa 2017, 21, 31.) Myös Ranskalainen semiootikko Algirdas Greimas näkee, että yksilön eli subjektin halu ja motivaatio kohti päämäärää ohjaa yksilöä toimintaan. Greimas kuitenkin painottaa, että yksilön haluamisessa on kyse subjektin ennakko- olettamuksista päämäärän toteutumiseksi. Subjekti ei voi tietää etukäteen, saavuttaako päämäärän toiminnallaan. (Budniakiewicz 1992,101-102.)
Myöhäismodernin aikaan korostetaan yksilöllisyyttä, jonka mukaan ihminen huolehtii itse omasta turvallisuudestaan ja kantaa vastuun tekemistään päätöksistä. (Gordon 2005, 114-117.) Jyrki Jyrkämän mukaan toimijuutta tulee tarkastella erityisesti ihmisen oman käsityksensä kautta. Toimijuus ei tarkoita vain konkreettista toimintaa tai suorittamista, vaan se voi ilmetä yhtä lailla hiljaisena olemisena, haavoittuneena ja ristiriitaisena toimijuutena. Yksilön toimintaa tulee tarkastella elämäntilanteen mahdollisuuksien ja rajoitteiden kautta. Lisäksi tulee huomioida tilanteisuus, suhteisuus ja konteksti. (Jyrkämä 2008; Honkasalo, Ketokivi ja Leppo 2014.) Kokemusten kautta yksilölle rakentuu käsitys omista kyvyistään ja mahdollisuuksistaan toimia. Toisin sanoen ihmiselle muodostuu toimintakykyä ja toimintakapasiteettia. (Ronkainen 1999, 53). Yhteiskunnalliset rakenteet voivat toimia toimijuutta ja sen mahdollisuuksia avaavina, mutta myös sitä rajoittavina tekijöinä (Silvonen 2015, 12).
Näen pienen, haavoittuvan ja hauraan toimijuuden kuvaavan tutkielmani käsitettä monisyisin.
Rakenteen ja yksilön vastakkainasettelu tai toimijuuden autonomisuus, irrallisuus sekä vapaus valita ja toimia toisin olisi liian kapea näkökulma. Puolestaan näen, että seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten toimijuuden tarkastelu auttaa ymmärtämään toimijuutta haurauden lisäksi myös dynaamisena muuttuvana prosessina. Tämä auttaa hahmottamaan arkeen ja elämänkulkuun vaikuttavia tekijöitä, sekä työskentelyn kautta rakentunutta kykyä suunnata kohti tulevaa (vrt. Ruuskanen – Parrukoski 2018, 20).
3.2. Toimijuuden modaliteetit
Toimijuuden modaliteetteja voidaan lähestyä ranskalaisen semiootikko Algirdas Greimasin teoreettisen kehyksen kautta. Semioottisessa tarkastelussa lähdetään liikkeelle merkitysrakenteiden olemistavasta ja niiden ymmärtämisestä. Semiotiikassa on kyse kielen kautta yhteisesti jaetuista havainnoista, joilla jaamme samoja kulttuurisia merkityksiä. Voidaan ajatella, että kyse on kommunikaatiosta, jossa toisia merkityksiä valitaan ja toisia suljetaan pois.
(Greimas 1980, 41,44-47.)
Greimas oli kiinnostunut yksilön toiminnasta, ja sitä ohjaavista sekä liikkeellepanevista voimista. Greimasin pragmaattisen toiminnanteorian, myös modaliteettiteoriana tunnetun kehyksen tarkoitus oli tarkastella yksilön, eli subjektin kompetenssia, joka ilmenee yksilön toiminnan kautta. Greimasin mukaan yksilön toimintaa ohjaavia ja liikkeelle panevia voimia ovat tahto ja velvollisuus. Näiden sisäisten ja ulkoisten tekijöiden kautta yksilö toimii omien mahdollisuuksien ja kykyjen varassa. (Greimas 1980.) Modaliteetit edustavat nimenomaan sitä kohtaa, jossa toiminnasta tulee puheessa tai tekstissä merkityksellinen (Sulkunen 1997, 50).
Greimasin modaliteettiteorian määrittelemät perusmodaliteetit ovat halu, täytyminen, voiminen ja tietäminen/osaaminen. Greimasin mukaan yksilöllä on oltava tietty kompetenssi, jotta hän pystyy toteuttamaan jonkin toisen asian. Yksilöllä on siis kompetenssi puhumiseen, mutta ei välttämättä siinä hetkessä kykyä siihen. Puhumista voi estää haluttomuus puhua esimerkiksi sen ahdistavuuden vuoksi. (Budniakiewicz 1992, 61-63, 100-103.) Kompetenssin lisäksi yksilöllä on tahto tai velvollisuus puhumiseen, jonka toiminta muodostuu vuorovaikutuksessa.
(Emt, 100-103.)
Vuorovaikutuksella on keskeinen merkitys ihmisen toiminnan toteutumisessa, eli kompetenssin kehittymisestä performanssiin. Vuorovaikutus voi tukea muutosta tarjoamalla välineitä muutoksen mahdollistumiseksi. Greimas näkee vuorovaikutuksen toimintana, jossa pyritään motivoimaan ja vaikuttamaan toiseen ihmiseen ja sitä kautta toimintaan. Greimasin sisällön semiologisuus perustuu kokonaisuuksiin, jotka muodostavat merkitysmaailman. Greimasin mukaan on huomioitava myös se kontekstuaalisuus, jossa merkityksiä tuotetaan sekä tulkitaan.
(Budniakiewicz 1992, 61-64, 85-86, 111-117.) Näen Greimasin ajatuksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja ympäristön oleellisen merkityksen tarkastellessa tutkimukseen kiinnittyvää seksuaaliväkivaltatyötä ja toimijuuden näkökulmaa. Seksuaaliväkivaltatyössä
voidaan vuorovaikutuksen ja työskentelyn avulla motivoida ja tarjota seksuaaliväkivaltaa kokeneelle uusia välineitä kokemuksien käsittelyyn. Tämä voi tukea sekä vahvistaa uhria näkemään ja löytämään uusia selviytymiskeinoja ja mahdollisuuksia toimia.
Jyrki Jyrkämä on kehitellyt Greimasin modaliteetteihin liittyvää tarkastelua eteenpäin. Jyrkämä on tarkastellut toimijuutta erityisesti ikäihmisten parissa. Jyrkämä on kehitellyt viitekehystä, jonka avulla lähestyä ja ymmärtää toimintakyvyn lisäksi arkisia toimintakäytäntöjä. Jyrkämä on keskittynyt yksilöiden toimintaan ja toimintatilanteisiin sekä siirtymistä enemmän koettuun, tulkittuun ja odotettuun toimintakykyyn. Jyrkämä on hahmottanut toimijuuden konkreettisempaa ja tutkimuksellisesti käytännönläheistä näkökulmaa semioottisen sosiologian tuottamien ajatusten pohjalta. (Jyrkämä 2008, 190,19; Jyrkämä 2007, 195-196.) Jyrkämä on halunnut kehittää käsitteen hyödynnettävyyttä arjen elämän eri tilanteissa. Lisäksi Jyrkämä on halunnut korostaa mahdollisuutta teorian ja käytännön vuoropuheluun. Jyrkämän mukaan toimijuuden näkökulmat rakentuvat Greimasin tapaan yksilön sisäisten ja ulkoisten tekijöiden lisäksi yksilön ja ympäristön yhteen kietoutumisena. Toimijuus määrittyy sekä yhteiskunnallisten odotusten, rajoituksien ja mahdollisuuksien että yksilöllisten tunteiden, tavoitteiden ja merkityksien kautta. (Jyrkämä 2007, 195-205.)
Toimijuuden viitekehystä voidaan Jyrkämän mukaan tarkastella kolmesta näkökulmasta;
elämänkulun, rakenteiden sekä tilanteellisten modaliteettien ja ulottuvuuksien kautta.
elämänkulkunäkökulmaan vaikuttavat yksilön omat tavat, tottumukset ja valinnat. Lisäksi siihen vaikuttavat yhtä lailla odottamattomat tapahtumat, jotka voivat mahdollistaa tai estää ihmisen elämää ja toimintaa. Oleellista on se, millaisia mahdollisuuksia yksilö omassa tilanteessaan näkee, ja millä tavoin toimii suunnatakseen tulevaisuuteensa. Tarkastelussa voidaan kiinnittää huomiota, onko toimijuus kenties sidottu seksuaaliväkivallan kokijana uhrin identiteettiin tai kykenemättömyyteen mahdollisuuksistaan toipua. Oleellista on myös tunne ja kokemus ympäristön rajoitteista tukea ja auttaa uhria. Toimijuuden rakennenäkökulma muodostuu ympäristössä, jossa ihminen elää. Lisäksi siihen vaikuttavat muun muassa ihmisen ikä, sukupuoli sekä yhteiskunnan odotukset ja velvollisuudet. (Jyrkämä 2007, 196-214; 2008, 192-196.) Jyrkämä on mukaillut semiootikko Greimasin modaliteetteja, ja halunnut korostaa niiden toiminnallista ulottuvuutta. Jyrkämä on jaotellut kuusi erillistä, mutta samalla toisiinsa limittyvää modaliteettia. Nämä kuusi modaliteettia ovat täytyä, haluta, voida, tuntea, kyetä ja osata.
Kuvio 1. Toimijuuden modaliteetit (Jyrkämä 2007)
Täytyä- kuvaa tilanteen fyysisiä ja sosiaalisia sekä moraalisia ulottuvuuksia, jotka voivat olla ympäristön sekä kulttuurin asettamia pakkoja, esteitä tai rajoituksia. Haluta- liittyy yksilön tavoitteisiin, motivaatioon ja päämääriin. Voida- kuvaa toiminnan vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, joita kulloinenkin tilanne ja siinä ilmenevät erilaiset rakenteet tuottavat tai estävät. Tuntea- liittyy yksilön ulottuvuuteen tuntea, kokea ja liittää sekä arvottaa kohtaamiansa asioita. Kyetä – kuvaa yksilön fyysistä sekä psyykkistä kykyä. Osata- ulottuvuus kuvaa yksilön kompetenssia, pysyviä perusominaisuuksia kuten tietoja ja taitoja. Jyrkämän mukaan toimijuutta tarkastellessa tulee huomioida yksilön koko elämänkenttä ja siihen liittyvät mahdollisuudet ja rajoitteet. Toiminnan ymmärtäminen ilman sosiokulttuurisia tekijöitä, erilaisia rooleja ja kulttuurisia tekijöitä, on liian kapea näkökulma. (Mönkkönen 2018, 156- 159; Jyrkämä 2007, 206-207; 2008, 195-196.)
Jyrki Jyrkämän toimijuuden modaliteettien moniulotteisuus mahdollistaa sen hyödyntämisen ja soveltamisen myös tutkimukseni aiheen ympärille. Sen kautta voidaan tarkastella toimijuuden eri tasoja ja ulottuvuuksia, kuten yksilön mahdollisuuksia, pakkoja, osaamista ja kykenemistä.
Sitä voi käyttää myös erilaisten arjen prosessien tarkastelussa. Vertaisryhmän prosessia ja siinä esiintyviä toimijuuden ulottuvuuksia on mahdollista ymmärtää tarkastelemalla prosessin sisältöä. Millaisia fyysiseen, psyykkisen ja sosiaaliseen liittyviä toimijuuden ulottuvuuksia se pitää sisällään, ja millaisia vaihtoehtoja, mahdollisuuksia tai rajoitteita se asettaa yksilölle.
3.3 Toimijuus ja modaliteetit aiemmissa tutkimuksissa
Viime vuosien aikana toimijuus on ollut useamman tutkijan sekä opinnäytteiden mielenkiinnon kohteena. Toimijuuden näkökulman tutkiminen on noussut tarpeesta tuoda yhä enemmän esiin kokijan omaa näkemystä ja merkitystä. Toimijuutta tarkastellessa on haluttu nostaa esiin marginaaliin jäänyttä, haavoittuvaa ja hiljaista toimijuutta. Tutkimuksissa on korostettu yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta, nimenomaisesti toisiin tiiviisti vaikuttavina, ei vastakkainasetteluiden kautta. Toisaalla tutkimukset nostavat myös kriittisesti esille toimijuuteen ja vuorovaikutukseen liittyvää valtaa, joka näyttäytyy monimerkityksellisenä.
Marjo Romakkaniemi ja Aila Järvikoski (2013) ovat tarkastelleet masennuksen sosiaalista ulottuvuutta hyödyntäen toimijuuden modaliteetteja. He ovat jäsentäneet masennusta osaamisen, kykenemisen, haluamisen, täytymisen, tuntemisen ja voimisen ulottuvuuksien kautta. He tarkastelivat masennuksesta toipujan sekä palvelujärjestelmän jaetun tai jakamattoman toimijuuden ulottuvuuksia. Aineistossa toimijuudet rakentuivat kolmeen jaettuun toimijuuteen, joita olivat emotionaalinen, kommunikatiivinen sekä supportiivinen ulottuvuus. Jakamattomat toimijuuden ulottuvuudet olivat toteutumattomat odotukset, hylkäämisen kokemukset sekä valtakonfliktit. Toimijan intentionaalisuus, sitoutuneisuus sekä ympäristön roolivaikutusten tunnistaminen olivat aineiston mukaisesti merkityksellisiä.
Masennuksesta toipumiseen tarvittiin asiantuntijaa, mutta vuorovaikutuksen ja yhteistyön tuli perustua jaettuun toimijuuteen. Tämä tarkoitti kuulluksi tulemista, luottamuksen, yhteisen ymmärryksen, pystyvyyden sekä toivon löytymistä ja yhteistä jakamista. Jakamattoman toimijuuden ulottuvuuksissa läsnä olivat palveluiden ja tavoitteiden toteutumattomuus, keskinäisen ymmärryksen puute sekä ammattilaisen käyttämä valta. (Emt, 39-44.)
Tarja Juvonen (2014, 2016) on tarkastellut nuorten toimijuutta kulttuuristen odotusten, rajoitusten ja pakkojen näkökulmasta. Juvonen on tutkinut erityisesti toimijuuden modaliteettien täytymiseen liittyviä kulttuurillisia odotuksia. Tutkimus kohdentui etsivän työn viitekehykseen, analysoiden nuorten ja viranomaisten välistä kohtaamista. Nuorten täytymiseen liittyvät puhetavat vaihtelivat rajojen asettamisesta uusien näkökulmien tuottamiseen.
Aineistosta löytyi neljä toimijuuden ulottuvuutta, joita olivat ohipuhuttu, uhmakas, vaativa sekä väistelevä toimijuus. Juvonen nostaa esiin, että erityisen tärkeäksi nousee autonomian ja kontrollin välinen suhde. Kohtaamisessa nuoren omien mahdollisuuksien ja kykyjen
tunnistaminen ja niiden suhteuttaminen ympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin tai asettamiin rajoituksiin oli olennaista. (Juvonen 2014, 3-14; 2016, 354-356.)
Opinnäytteissä ja pro gradu tutkielmissa toimijuutta on tarkasteltu melko paljon viime vuosina.
Lisäksi Jyrki Jyrkämän toimijuuden modaliteetteja on hyödynnetty useammissa tutkielmissa.
Katri Aho ja Emmi Backman ovat tarkastelleet vuonna 2018 valmistuneessa pro Gradu tutkielmassaan romaninaisten arjessa esiintyvää toimijuutta Jyrkämän modaliteettikehikkoa hyödyntäen (Backman &Aho 2018). Laukkanen Sanna on vuoden 2018 sosiaalityön pro gradussaan tarkastellut kriiseistä selviytymistä hyödyntäen Jyrkämän toimijuuden modaliteetteja asiakkaiden ja auttajien välisessä vuoropuhelussa (Laukkanen 2018). Mari Paasolainen on tarkastellut vuonna 2016 sosiaalityön pro gradussaan parisuhdeväkivallan kohteena olevien naisten toimijuuden rakentumista. Paasolainen on tarkastellut millaisista parisuhteeseen sitovista ja irtautuvista tekijöistä toimijuus rakentuu. (Paasolainen 2016.)
Anni Taskinen on vuonna 2016 valmistuneessa sosiaalityön pro gradu- tutkielmassaan tarkastellut nuoren toimijuutta vanhempien päihdeongelman ja lähisuhdeväkivallan läheisyydessä. Tutkielman analyysinä on käytetty modaliteettiteoriaa. (Taskinen 2016.) Tiina Peksiev on pro gradu tutkielmassaan vuonna 2015 käsitellyt ikääntyvien päihdekuntoutujien toimijuutta. Tutkielman analysointi on toteutettu Jyrkämän modaliteetteja hyödyntäen.
(Peksiev 2015.) Mari Karttunen on vuonna 2011 valmistuneessa sosiaalityön pro gradussaan tarkastellut parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten toimijuuden ja identiteetin rakentumista, tarkastelemalla naisten antamia merkityksiä kokemastaan toimijuudesta ja identiteetistä (Karttunen 2011).
4 SEKSUAALIVÄKIVALTATYÖ JA TOIMIJUUDEN NÄKÖKULMA
Neljännessä luvussa tarkastellaan yleisesti seksuaaliväkivaltatyötä Suomessa.
Seksuaaliväkivaltatyön käytäntöjä lähestytään toisessa kappaleessa sukupuolisensitiivisen työotteen kautta. Luvun viimeisessä kappaleessa tarkastellaan seksuaaliväkivaltatyötä vertaisryhmän kontekstissa.
4.1 Seksuaaliväkivaltatyö suomessa
Yhteiskunnan kulttuuriset tavat suhtautua seksuaalisuuteen, väkivaltaan, uhriin ja tekijöihin välittyvät seksuaaliväkivaltatyön käytäntöihin. Työskentelyssä tämä voi näkyä uhrin vaatimuksena vahvasta toimijuudesta sekä sukupuolistuneisuuden hälventymisenä. (Ronkainen
& Näre 2008, 8-9.) Suomessa palveluita seksuaaliväkivallan uhreille on saatavilla julkisella, yksityisellä sekä kolmannella sektorilla. (Tuorila 2000, 14.) Seksuaaliväkivallan uhreille suunnattu yhtenäinen palvelujärjestelmä on kuitenkin todettu riittämättömäksi, eikä tähän tarpeeseen ole kyetty halutulla tavalla vastaamaan (Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma 2010, 45). Seksuaaliväkivallan uhreille saatava apu on Suomessa hajanaista ja palvelut ovat usein keskenään koordinoimattomia. Tämä vaikeuttaa seksuaaliväkivallan tunnistamista ja lisää uhrien riskiä jäädä ilman apua. (Nipuli &
Bildjuschkin 2016, 2-6.)
Suomessa naisiin kohdistuva väkivalta oli pitkään vaiettu ilmiö, ja nousi laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun vasta 1990-luvulla (Riski 2009, 19). Erityisesti viime vuosina on kansallisesti pyritty kehittämään yhtenäisempää palvelujärjestelmää naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi. Tavoitteina on ollut puuttua väkivaltaan liittyviin asenteisiin ja käyttäytymismalleihin. Lisäksi on pyritty parantamaan palveluiden saatavuutta sekä kehitetty keinoja tunnistaa ja auttaa uhreja paremmin. (Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma 2010, 9- 10; Riski 2009, 26, 59.) Kansallisten tavoitteiden lisäksi Suomea sitovat myös erinäiset kansainväliset sopimukset, kuten Istanbulin sopimus ja Uhridirektiivi. Nämä sopimukset velvoittavat Suomea muun muassa parantamaan seksuaaliväkivaltaa kokeneiden uhrien asemaa. Käytäntöjen tavoitteena on taata uhreille riittävät erityispalvelut, ja kehittää palveluiden laatua sekä madaltaa uhrien kynnystä avun hakemiseen. (Nipuli & Bildjuschkin 2016, 2-6, 13-14.)
Taina Riski (2009) nostaa raportissaan esiin kuitenkin huomion, että naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyn toimenpiteet, sekä ilmiön yhteisesti jaettu käsite on yhä pirstaleinen. Tämä jättää herkästi naisiin liittyvän väkivallan sukupuolierityisyyden kysymyksen varjoon. Suomi on saanut YK:n naisten syrjinnän poistamista käsittelevältä komitealta sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaarilta moitteita sukupuolineutraalista lähestymistavasta naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyssä. Myöhemmin Suomessa sukupuolierityisyyden ja sukupuolinäkökulman huomioimien väkivaltatyössä onkin nostettu ohjaavaksi tekijäksi. (Emt, 45- 46.)
Suomessa seksuaaliväkivaltaa kokeneille uhreille ei ole valtakunnallisesti yhtenäistä hoitoketjua tai palvelujärjestelmää, Keski-Suomen, Varsinais-Suomen ja Pirkanmaan sairaanhoitopiiriä lukuun ottamatta. Julkisen sektorin erityspalvelut seksuaaliväkivallan uhreille puuttuvat terveydenhuollosta lähes kokonaan. (Nipuli & Bildjuschkin 2016, 2-6, 21- 24.) Suomessa seksuaalirikosten uhrien tukipalveluita tuottaa julkisen ja yksityisen palvelujärjestelmän lisäksi suurilta osin kolmas sektori, joiden toiminta on pitkälti erinäisten rahoitusten varassa. (Valkama 2003, 10-11; Riski 2009, 24.) Suomessa seksuaaliväkivallan uhreille toimivia tahoja ovat Ensi- ja turvakotien liitto sekä Raiskauskriisikeskus Tukinainen, jonka toimipisteet sijaitsevat Helsingissä ja Jyväskylässä. Seksuaaliväkivaltaa kokeneille palveluita tarjoavat myös Tyttöjen Talo Helsingissä, Espoossa, Turussa, Tampereella, Kuopiossa, Oulussa ja Rovaniemellä. Väestöliiton Nuska-Projekti toimii pääkaupunkiseudulla.
Seri-seksuaaliväkivallan uhrien tukikeskuksia on Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Uusia Seri-tukikeskuksia ollaan valmistelemassa myös Kuopioon ja Ouluun. (Otava-Hanke; Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma 2010, 45.)
Seksuaaliväkivaltatyössä uhrin auttaminen voidaan nähdä moniulotteisena. Siinä yhdistyvät väkivallan henkinen, fyysinen ja sosiaalinen kokemus sekä niiden rakentuminen suhteessa väkivallan tekijään, yhteisöön, viranomaisiin ja koko yhteiskuntaan. (Laitinen & Nikupeteri 2016, 432-433.) Suvi Ronkainen (2008) on tarkastelussaan kiinnittänyt huomiota Suomen palvelujärjestelmän käytäntöjen suhtautumisesta väkivaltaan. Ronkainen on kiinnostunut toimijuuden näkökulmasta, siitä ketkä ovat konkreettisesti toimijoita ja kenen vastuulla väkivalta nähdään yhteiskunnassamme olevan. Väkivaltatyössä toimijuuden tarkastelussa yhdistyvät yksilön voimavarojen ja ympäristön välinen jännite, ja toimijuuden mahdollisuudet.
Ronkainen nostaa esiin, että väkivaltatyössä toimijuuden tunnistaminen on kuitenkin
haasteellista. Väkivallan uhriuteen liitetään usein ristiriitaisia käytäntöjä, kuten avuttomuutta ja passiivisuutta tai vastakohtaisesti liian vahvaa selviytymisen vaadetta. (Emt, 390-398.)
Sukupuolistuneen seksuaaliväkivallan näkymättömyyteen ja problematiikkaan ovat törmänneet useat tutkijat. Merja Laitinen (2004) nostaa esiin, ettei palvelujärjestelmän tai hoitoketjun kehittäminen takaa itsessään seksuaaliväkivaltaa kokeneen avun saamista. Uhria on vaikea tunnistaa, sillä uhrin keinot viestittää seksuaaliväkivallasta voivat olla epäsuoria ja myös torjuvia. Uhrin keinot selviytyä arjessa voivat näkyä arjessa esimerkiksi ylisuoriutumisella.
Laitinen (2004) on tutkinut lapsena hyväksikäytetyksi joutuneiden uhrien traumaattisten kokemuksien merkityksiä sekä niiden käsittelyä auttamiskäytännöissä. Tutkimuksen mukaan monella oli kokemuksia torjutuksi ja mitätöidyksi tulemisesta. Tyypillisesti kokemukset johtuivat ammattilaisen tiedon ja osaamisen puutteesta seksuaaliväkivallan ilmiöön ja uhrin auttamiseen. (Emt, 282-297, 307, 314.)
Tuija Virkki ja Mari Lehtikangas (2014) ovat tutkineet naisten toimijuuden rakentumista parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten auttamistyönkäytännöissä. He havaitsivat väkivaltatyön käytännöissä uhrin vastuullistamisen ja psykososiaalisen voimaannuttamisen diskursseja. Näissä korostettiin uhrin vastuuta väkivaltaongelman ratkaisussa. Uhri asetettiin toimijan asemaan tilanteen ratkaisemiseksi, sivuuttaen tekijän ja myös yhteiskunnan palvelujärjestelmän vastuun. (Emt, 119-120, 124-125.) Hurtig, Nikupeteri ja Laitinen (2014) tuovat myös esille, että väkivallan neutralisointi yhteiskunnallisella tasolla vaikeuttaa uhrin avun saamista. Auttamiskäytännöissä tulee tunnistaa ja huomioida oikeudenmukaisuus ja tasa- arvo kysymykset, jotta kyetään löytämään ja purkamaan epätasa-arvoa kannattelevia ja sortavia suhteita. (Emt, 254.)
4.2. Sukupuolisensitiivinen työskentely
Sukupuolisensitiivisen työotteen lähtökohdat voidaan paikantaa feministiseen tutkimukseen.
Feministinen väkivaltatutkimus keskittyy sukupuolen ja seksuaalisuuden yhteiskunnallisiin sekä poliittisiin näkökulmiin. (Keskinen 2005, 53.) Sukupuolisensitiivisessä työskentelyssä on kyse sukupuolitietoisuudesta sekä niiden merkityksistä ja vaikutuksista naisten ja miesten elämään (Nummenmaa & Korhonen 2000, 70-72). Biologisen sukupuolen lisäksi siinä kiinnitetään huomioita naiseuteen sosiaalisena, yhteiskunnallisena ja kulttuurisena kysymyksenä. (Karttunen 2015, 229, 240.) Sukupuolisensitiivisessä työskentelyssä nostetaan
esiin sukupuolien erityistarpeita. Työskentelyssä kiinnitetään huomioita ongelmakohtiin, kuten esimerkiksi seksuaaliväkivallan sukupuolistuneisiin kulttuurisiin käsityksiin, myytteihin sekä uhriuteen auttamiskäytännöissä (vrt. Näre 2007, 542).
Suvi Keskinen (2005) on tutkimuksessaan tarkastellut parisuhdeväkivallan diskursiivisia ulottuvuuksia perheammattilaisten työkäytännöissä. Keskinen on erityisesti kiinnittänyt huomioita siihen, millaisia sukupuoliin liitettäviä diskursiivisia puhetapoja auttamiskäytännöissä tuotetaan ja synnytetään. (Emt, 52-53.) Keskisen tutkimus osoittaa naisiin kohdistuvan väkivallan puhetapojen merkityksellisyyden auttamiskäytännöissä. Sukupuolen, seksuaalisuuden ja vallan huomioiminen auttamistyössä nostaa esiin uhrin asemaa kulttuurissa ja kiinnittää huomioita sukupuolineutraaleihin puhetapoihin. (Emt,111-116.)
Työskentelyssä puhetapojen kautta voidaan tuoda esille sukupuolisensitiivisyyttä, jossa tunnistetaan sukupuolten vaikutuksia yksilön elämään (Punnonen 2007, 521-522). Puhetapojen merkitys on ilmeinen, se tapahtuu kohtaamisessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Anttonen Erja (2007) näkee sensitiivisyyden herkkyytenä aistia ja olla avoin kaikille mahdollisuuksille, muutoksille ja uusille toimintatavoille. Sukupuolisensitiivinen lähestymistapa mahdollistaa sukupuoliin liitettävien eroavaisuuksien lisäksi myös sukupuolen sisäisten erojen ymmärtämistä ja huomioon ottamista työskentelyssä. (Emt, 10-11.)
Suomessa palvelu- ja auttamiskäytännöt nojaavat pitkälti sukupuolineutraaliuteen, joka näkyy monella tapaa puhetavoissa sekä lainsäädännössä (Anttonen 2007, 21; Eischer & Tuppurainen 2009, 16). Sukupuolineutraalinen lähestymistapa nähdään monilta osin ongelmallisena, sillä se peittää herkästi alleen sukupuolittuneita käytäntöjä. Auttamiskäytännöissä tämä voi tarkoittaa sitä, ettei sukupuoliin kohdistuneita vaateita kyetä huomioimaan tai tunnistamaan.
Tämänkaltainen huomioimattomuus voi näkyä esimerkiksi seksuaaliväkivaltaa kokeneiden naisten syyllistävinä kulttuurillisina käsityksinä. (Punnonen 2007, 534.)
Seksuaaliväkivaltatyössä toimijuuden ja sukupuolisensitiivisyyden teema kytkeytyy yhteen monilla tavoin. Toimijuus muotoutuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Feministisessä tutkimuksessa korostetaan sukupuolen huomioimisen lisäksi erityisesti haurasta ja haavoittunutta toimijuutta. Vuorovaikutuksella auttamistyönkäytännöissä tuotetaan toimijuutta, joka voi olla sitä rajaavaa, estävää tai uusia toimintamalleja avaavia. (Juvonen 2016, 330-331, 354.) Pupita- Mattila (2007) nostaa esiin, että erityisesti auttamistyön
kontekstissa asiakkaan kohtaamisen ja vuorovaikutuksen tulisi perustua sallivuuden näkökulmaan. Se, että auttaja kykenee avoimuuteen kohtaamisessa ja tunnistamaan myös omien käsitysten vaikutuksia autettavaan on merkityksellistä. (Emt, 12-14.)
Sukupuolisensitiivistä työskentelyä voidaan hahmottaa myös ohjausteorioiden kautta.
Ohjaustyöskentelyssä huomio kiinnittyy yksilön sisäisiin ja ulkoisiin tekijöihin sekä niiden vaikutuksiin. Ulkoiset tekijät kuvastavat kulttuurin ja yhteiskunnan yksilölle asettamia sukupuoliin kohdistuneita odotuksia. Yksilön sisäisillä tekijöillä kuvataan sitä, mitä yksilö itse kokee ja ymmärtää itselleen hyväksi. Sukupuolisensitiivisen ohjaustyöskentelyn tavoitteena on tunnistaa sukupuoliin kohdistuvia yhteiskunnallisia odotuksia, sekä näiden vaikutuksia toimintaan. Ohjaustyöskentelyssä pyritään yksilön sisäisen muutoksen lisäksi sosiaaliseen muutokseen dialogisen vuorovaikutuksen keinoin. (Nummenmaa & Korhonen 2000, 70-74.)
Maija Jäppinen (2015, b) on tutkinut väitöskirjassaan Venäjän kriisikeskuksen väkivaltatyönkäytäntöjä ja sukupuoleen kohdistunutta toimijuutta. Jäppinen erittelee tutkimuksessa tekemiään tulkintoja sukupuolen ja väkivallan suhteesta kolmeen lähestymistapaan. Ensimmäisessä väkivallan ilmiötä tarkastellaan sukupuolineutraalina perheen vuorovaikutuksen ja perheenjäsenten välisenä häiriönä, jossa sukupuolella ei ole juurikaan merkitystä. Toisessa biologisoivassa tavassa huomio keskittyy erityisesti naisten ja miesten välisiin fyysisiin ja evolutionaarisiin eroihin. Kolmannessa sukupuolisensitiivisessä lähestymistavassa väkivaltaa tarkastellaan sukupuolijärjestelmiin kiinnittyvänä ongelmana, jolloin väkivallan syyt liitetään sen hyväksyviin kulttuurisiin malleihin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Työskentelyssä korostettiin naisiin kohdistuvaa muutoshakuisuutta ja aktiivisuutta. Heikkouden kokemuksille jäi vain vähän tilaa, ja vastuu väkivallan estämisestä jäi naiselle itselleen. Jäppinen näkee tutkimuksessaan yhtymäkohtia myös Suomen väkivaltatyön käytäntöihin. Lähisuhdeväkivallan käytännöissä naisiin kohdistuvat odotukset väkivallan lopettamisesta ja vastuusta on huomioitu myös muissakin Suomalaistutkimuksissa (Jäppinen, 2015, b; ks. myös, Keskinen 2005, 2010; Kainulainen 2017.)
Parisuhdeväkivaltatyön tarkastelusta voidaan löytää myös oleellisia yhtymäkohtia seksuaaliväkivaltaan. Molemmissa ilmiöissä suurin osa uhreista on naisia, jonka vuoksi sukupuolen merkityksen huomioiminen auttamiskäytännöissä on suuri. Uhrit tuntevat usein tekijän entuudestaan ja väkivallan muodoissa ja tekotavoissa kyse on monelta osin vallasta ja seksuaalisuudesta. (Heikinheimo & Tasola 2004, 142.) Seksuaaliväkivaltaa
