AHDISTELUA, EHDOTTELUA JA LÄÄPPIMISTÄ
Naisten kokemukset ja toimijuus seksuaalisen häirinnän kertomuk- sissa
Henna Turunen Pro gradu -tutkielma Yhteiskuntapolitiikka Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskunta –ja kauppatieteiden laitos
Toukokuu 2019
TURUNEN; HENNA: Ahdistelua, ehdottelua ja lääppimistä: Naisten kokemukset ja toimijuus seksuaalisen häirinnän kertomuksissa
Pro gradu -tutkielma, 92 sivua
Tutkielman ohjaaja: Yhteiskuntapolitiikan professori Eeva Jokinen
Toukokuu 2019_________________________________________________________
Avainsanat: Sukupuolinen häirintä, seksuaalinen väkivalta, sukupuoli, valta, toimijuus Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkasteltiin seksuaalista häirintää yhteiskunnallisena on- gelmana, joka ilmenee ihmisten välisissä suhteissa ja yksilöllisissä kokemuksissa. Tavoit- teena oli tuoda näkyväksi häirinnän arkipäiväisyys ja lisätä tietoisuutta häirintää ylläpitä- vistä sukupuolistuneista valtarakenteista ja asenteista, jotka vaikuttavat naisten häirintä- kokemuksiin. Tutkimusaineisto löytyi memyos.fi -sivuston verkkokirjoituksista, joista tutkimuskäyttöön valikoitui kahdeksantoista häirintäkertomusta. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin sukupuolen, vallan ja toimijuuden teorioita hyö- dyntäen.
Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin, miten naiset kertoivat seksuaalisen häirinnän kokemuksistaan osana Me Too -kampanjaa. Naisten kokemuksiin vaikutti se, millaisissa sosiaalisissa suhteissa häirintää tapahtui. Kertomuksissa häiritsijöinä oli niin läheisiä ihmisiä kuin tuntemattomiakin. Häirintäkokemukset vaihtelivat siltäkin osin, millaisessa muodossa seksuaalista häirintää tapahtui. Kokemukset vaihtelivat sanallisista ja sanattomista ehdotteluista ja ahdistelusta seksuaalisen väkivallan rajuimpiin muotoi- hin. Kokemukset vaikuttivat osapuolten valtasuhteisiin ja siten naisten toimintamahdol- lisuuksiin häirintätilanteissa. Toisessa tutkimuskysymyksellä tarkasteltiinkin, miten nai- set rakensivat toimijuuttaan ja toimintamahdollisuuksiaan seksuaalisen häirinnän koke- muksissa. Naisten toimijuus ilmeni siinä, miten he reagoivat häirintätilanteisiin ja selviy- tyivät niistä. Naiset reagoivat häirintään lamaantumalla, sivuuttamalla ja sietämällä sekä pakenemalla ja puolustautumalla. Häirintään liittyi vaikenemista ja hiljaista hyväksyntää sekä häpeää, syyllisyyttä ja vihan tunteita. Seurauksina oli inhimillistä kärsimystä ja trau- moja sekä elintilan kaventumista ja turvallisuudentunteen menettämistä. Naisten toimi- juus häirintätilanteissa oli tilannekohtaista, suhteellista ja yksilöllisen monimuotoista.
Aiemmissa tutkimuksissa ilmeni samankaltaisuuksia saamieni tulosten kanssa, mikä osal- taan vahvistaa tutkielman luotettavuutta ja toistettavuutta sekä kokemusten yleisyyttä.
Vaikka jokaisen häirintäkokemukset ovatkin subjektiivisia, niissä ilmenee yhteiskunnan rakenteisiin ja sukupuoleen liittyviä tekijöitä. Tutkimustuloksia ei voi kuitenkaan yleistää koskemaan kaikkia häirintää kokeneita naisia, sillä hyödyntämäni verkkoaineisto edustaa vain pientä, valikoitunutta osaa häirintäkokemuksista.
Tutkimuksessa nousi myös esiin joitakin teemoja, jotka vaatisivat syvempää perehtymistä ja jatkokäsittelyä, esimerkiksi kunniaväkivalta ja digitaalinen väkivalta naisiin kohdistu- van väkivallan muotoina.
Department of Social Sciences Social and Public Policy
TURUNEN, HENNA: Sexual assaults, suggestions and groping: Women’s experiences and agency in sexual harassment stories
Master's thesis, 92 pages
Advisor: Professor of Social and Public Policy, Eeva Jokinen May 2019
___________________________________________________
Keywords: sexual harassment, sexual violence, gender, power, human agency
This Master's thesis examined sexual harassment as a social problem that occurs in inter- personal relationships and in individual experiences. This study aimed to make visible the commonness of sexual harassment and raise awareness of the power structures and gendered attitudes that maintain harassment culture. The research material was found on the website “memyos.fi”, from where eighteen harassment stories were selected for re- search use. The material was analysed with theory-driven content analysis.
The first research question examined how women told about their experiences of sexual harassment as part of the Me Too campaign. Women had experienced harassment in dif- ferent social relationships: with both close people and strangers. Experiences varied from verbal and non-verbal suggestions to physical abuses and sexual assaults. Harassment affected the power relations between women and men and consequently affected women's agency. The second research question examined how women constructed their agency in sexual harassment experiences. Women’s agency became apparent in the way they re- acted to sexual harassment and survived in harassing situations. Reaction to harassment varied among women: from involuntary “paralysis” to escaping and defending. Some had tried to ignore and tolerate harassment. Most of the women had kept silent about their experiences which caused them feelings of shame, guilt and anger. The harassment caused them human suffering and trauma, as well as feelings of unsafety and insecurity – limiting their courage to walk outside alone in public spaces, for instance. Experiences showed how women's agency was relative, relational, situational and individual.
Similar results from previous studies confirm the reliability of this thesis. Although each of the harassment experiences is subjective, there are structural and gendered factors re- lated to the experiences. However, this study’s results cannot be generalized to all women who have experienced harassment, because the material used in this study represents only a small selected part of the harassment experiences.
This study considered some themes that should be further researched: honor-related vio- lence and digital violence, for instance.
1 JOHDANTO... 3
2 SEKSUAALINEN HÄIRINTÄ YHTEISKUNNALLISENA ONGELMANA ... 6
2.1 Seksuaalisen häirinnän määritelmä ja lainsäädäntö ... 6
2.2 ”Me too” -ilmiö ... 8
2.3 Aiempia tutkimuksia ja selitysmalleja seksuaaliseen häirintään ... 9
3 VALLAN, TOIMIJUUDEN JA SUKUPUOLEN KEHYKSISSÄ ... 13
3.1 Valta ja väkivalta seksuaalisessa häirinnässä ... 13
3.2 Näkökulmia toimijuuden tarkasteluun... 16
3.3 Seksuaalinen häirintä sukupuolikysymyksenä ... 19
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 23
4.1 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset ... 23
4.2 Verkkokirjoitukset tutkimusaineistona ... 24
4.3 Tutkimuksen eettinen pohdinta ja luotettavuustarkastelu ... 26
4.4 Teoriaohjaava sisällönanalyysi menetelmänä ... 29
4.5 Analyysin toteutus ja kulku ... 31
5 NAISTEN KOKEMUKSIA SEKSUAALISESTA HÄIRINNÄSTÄ ... 33
5.1 Seksuaalisen häirintä sukupuolten välisissä, sosiaalisissa suhteissa ... 33
5.1.1 Parisuhteessa tapahtunut häirintä ja hyväksikäyttö ... 34
5.1.2 Perheessä, sukulaisuus- tai ystävyyssuhteessa tapahtunut häirintä ja hyväksikäyttö ... 38
5.1.3 Työsuhteessa tapahtunut tai auktoriteettiaseman väärinkäyttöön liittynyt häirintä ... 42
5.1.4 Tuntemattoman ihmisen tekemä häirintä ... 47
5.2 Seksuaalisen häirinnän ilmenemismuodot... 50
5.2.1 Sanallista häirintää ... 51
5.2.2 Sanatonta häirintää ... 52
5.2.4 Digitaalista häirintää ... 56
5.2.5 Häirinnän ja flirtin rajamailla ... 58
6 NAISTEN TOIMIJUUS HÄIRINTÄKOKEMUKSISSA ... 61
6.1 Häirintään reagoiminen ... 62
6.1.1 Lamaantuminen ... 63
6.1.2 Häirinnän sivuuttaminen ja sietäminen ... 64
6.1.3 Pakeneminen ja puolustautuminen ... 66
6.2 Häirinnän seuraukset ja selviytyminen ... 69
6.2.1 Vaikenemista ja hiljaista hyväksyntää ... 70
6.2.2 Häpeä ja syyllisyys taakkana ... 72
6.2.3 Inhimillistä kärsimystä ja traumoja ... 75
6.2.4 Elintilan kaventumista ja turvallisuudentunteen menettämistä ... 78
6.2.5 Toimijuutta vihan kautta ... 79
7 POHDINTA ... 82
7.1 Tulosten yhteenveto ... 82
7.2 Johtopäätökset ... 88
7.3 Tutkimuksen arviointi ja jatkotutkimus ... 90
LÄHTEET ... 93
1 JOHDANTO
Syksyllä 2017 sosiaalisessa mediassa maailmanlaajuisesti levinnyt #metoo-kampanja – sittemmin myös esimerkiksi suomenruotsalaisten #dammenbrister ja suomalaisten
#memyös -kampanjat – toi julkiseen keskusteluun seksuaalisen häirinnän laajana yhteiskunnan rakenteellisena ongelmana. Kampanjassa kannustettiin seksuaalista ahdistelua kokeneita kirjoittamaan jollekin sosiaalisen median kanavalle sanat ”me too”
osoittamaan, kuinka laajamittaisesta ilmiöstä on kyse. Sen seurauksena lukuisat naiset ovat tuoneet julki kohtaamansa seksuaalisen häirinnän, jota on tapahtunut niin työpaikoilla, oppilaitoksissa kuin julkisilla paikoilla. Naiset kokevat seksuaalista häirintää, sukupuoleen liittyvää vihapuhetta ja vähättelyä selkeästi useammin kuin miehet: naisista 38 ja miehistä 17 prosenttia kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää kahden viime vuoden aikana. Alle 35-vuotiaista naisista yli puolet (56%) oli kohdannut seksuaalista häirintää. (STM 2018, 32.)
Pro gradu -tutkielmani tavoitteena onkin selvittää, miten naiset kertovat seksuaalisen häirinnän kokemuksistaan ja millaista toimijuutta heidän kertomuksissaan rakentuu.
Kokemusten kautta on mahdollista tarkastella niihin liittyviä rakenteellisia ja sukupuolistuneita ongelmia. Tutkimusaineistona hyödynnän #metoo-liikkeen seurauksena julkituotuja naisten seksuaalisen häirinnän kokemuksia suomalaiselta ”Me myös” -verkkosivustolta. Naisten kirjoittamissa kokemuksissa ei tule suoraan esiin esi- merkiksi kirjoittajan ikä, etninen tausta eikä ammatti. Kertomuksia ovat kirjoittaneet eri- ikäiset naiset, erilaisista lähtökohdista ja sosioekonomisista taustoista, mutta yhteistä näille kaikille on se, että he ovat jollakin tapaa kokeneet seksuaalista häirintää miesten taholta ja nämä kokemukset ovat jättäneet heihin vaihtelevia tuntemuksia ja seurauksia – osa on päässyt helpommalla, kun taas osalle on voinut jäädä syviäkin traumoja.
Tutkielmani aihe on ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti merkittävä: seksuaalinen häirintä, yhtenä naisiin kohdistuvan väkivallan muotona, on vakava tasa-arvo -ja ihmisoikeusongelma maailmanlaajuisesti – eikä Suomi ole poikkeus. Suomi sijoittuu EU- maiden kärkikastiin naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyyden osalta (Piispa & Heiska- nen 2017, 78). Seksuaalisen häirinnän ja sen erilaisten ulottuvuuksien tutkiminen on tarpeellista, jotta tämä sosiaalinen ongelma saataisiin kitkettyä yhteiskunnasta. Kuten
eduskunnassakin on painotettu, häirinnän kitkemiseen tarvitaan muutakin kuin pelkkiä lakimuutoksia1. Tarvitaan yleisen asenneilmapiirin muutosta kohti sellaista yhteiskuntaa, jossa ei anneta sijaa ihmisarvoa loukkaaville ja syrjiville käytännöille.
Seksuaaliseen häirintään liittyvien valtarakenteiden ja pinttyneiden asenteiden tunnustaminen ja tunnistaminen on tärkeää, jotta sopimattomaan, ihmisoikeuksia rikkovaan käytökseen voitaisiin puuttua. Seksuaalinen häirintä ei ole mitenkään uusi ja marginaalinen ilmiö, vaan se on syvästi rakenteisiin juurtunut ongelma yhteiskunnassa.
Me Too -kampanjan ja siitä heränneen keskustelun myötä ongelma on tehty aiempaa näkyvämmäksi. On huomionarvoista, että sosiaalisessa mediassa käynnistyneestä kampanjasta on tullut näin laaja ilmiö. Se kertoo seksuaalisen väkivallan ja häirinnän vakavuudesta ja laajuudesta – siitä että asiasta on keskusteltava ja sitä on tutkittava. Sek- suaalista häirintää tuleekin tarkastella yhteiskunnallisena rakenteena, joka on voinut jat- kua vuosikausia, koska ihmiset – sosiaalisina toimijoina – ovat sen hiljaa hyväksyneet ja vieneet tätä vaikenemisen kulttuuria eteenpäin seuraaville sukupolville. Moni ei edes tun- nista häiritsevää käytöstään tai pitää sitä vahinkona (ks. YLE 16.11.2017). Häiritsevä käytös voi olla tarkoittamatonta, mutta toinen ihminen voi silti sen kokea häiritseväksi ja loukkaavaksi. Monet kokevatkin tämän juuri hankalaksi: mistä tietää, missä menee häi- rinnän raja, kun jokaiselle se raja on yksilöllinen?
Seksuaalinen häirintä voi koskettaa ketä tahansa sukupuolesta, iästä, etnisestä taustasta, sosiaalisesta asemasta, vammaisuudesta tai muusta riippumatta. Yhtäkään häirintätapausta ei tule vähätellä, vaan kaikki tapaukset ovat merkityksellisiä ja ansaitsevat tulla kuulluiksi. Sitä tilastollista tosiasiaa ei voida kuitenkaan kiistää, että häirintä kohdistuu todennäköisemmin naisiin. Näin ollen on oikeutettua myös kohdistaa tutkimuksen huomio naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sen erityispiirteiden tunnistamiseen, jotta tämäntyyppistä väkivaltaa voitaisiin paremmin ehkäistä. Me Too- liike onkin tuonut naisten kertomusten myötä konkreettisesti esiin seksuaalisen väkivallan sukupuolistuneisuuden, jos sitä ei aiemmin ole haluttu tunnustaa.
Tutkielmassani korostuukin tämä seksuaalisen häirinnän sukupuolistuneisuus, koska se
1ks. Pöytäkirja PTK 136/2017 vp. Eduskunnan täysistunto (12.12.2017). Keskustelu seksuaalisesta häirin- nästä, sivut 4-28. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Poytakirja/Documents/PTK_136+2017.pdf
ansaitsee lisähuomiota ja lisätutkimusta. On huomioitava, että sukupuolistuneisuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sitä, että valtaosa häirintää kokeneista on naisia ja valtaosa häirinnän tekijöistä on miehiä, vaan myös sitä, että häirintä vaikuttaa eri tavalla sukupuoliin (esim. Lidman 2015, 18-19; Ronkainen 2017, 29-30).
Sukupuolistuneisuuden lisäksi seksuaalinen väkivalta on usein piilorikollisuutta, kun suurin osa teoista ei tule viranomaisten tietoon. Seksuaalinen väkivalta määrittyy yleensä väkivallan kautta eikä esimerkiksi suostumuksen puutetta osata huomioida, mikä tekeekin siitä todistusoikeudellisen haasteen, kun toisen sana on toisen sanaa vastaan. (Lidman 2017, 190.) Tästä onkin käyty kiivasta keskustelua ja kansalaisaloite raiskauksen määritelmän suostumusperustaisuudesta (Suostumus2018) on saanut yli 55 000 ihmisen kannatuksen. Kaikki tämä seksuaaliseen väkivaltaan liittyvä ongelmallisuus osoittaa, että asiaan on puututtava entistä tehokkaammin ja mitä varten Me Too -liikekin on olemassa.
Aiempaa tutkimusta aiheesta löytyy jonkin verran, mutta se ei tarkoita, että aihe olisi jo läpikoluttu. Toivoisin, että voisin tuoda tutkielmassani esiin naisten subjektiivisten kokemusten kautta myös niitä rakenteita ja kulttuurisia käsityksiä, jotka ylläpitävät seksuaalista häirintää ja sukupuolten epätasa-arvoa – tarkastella ilmiötä ”pintaa syvemmältä”.
Tutkielmani etenee siten, että johdannon jälkeen toisessa luvussa määritellään tutkimuksen yhteiskuntapoliittinen konteksti, toisin sanoen, millaisesta yhteiskunnallisesta ongelmasta seksuaalisessa häirinnässä on kyse ja millainen lainsäädäntö sen taustalla on. Lisäksi samassa luvussa tarkastellaan #metoo-ilmiön taustoja sekä esitellään aiempia tutkimuksia, joissa on etsitty selitysmalleja häirintään.
Kolmannessa luvussa rakennetaan tutkielman teoreettinen viitekehys, joka muodostuu sukupuolen, vallan ja toimijuuden teorioista. Neljännessä luvussa luodaan katsaus siihen, kuinka ja millaisin menetelmin tutkimus on toteutettu. Viidennessä luvussa siirrytään esitelemään tutkimuksen tuloksia eli naisten häirintäkokemusten piirteitä. Kuudennessa luvussa puolestaan jatketaan aineiston analyysiä keskittyen naisten toimijuuteen ja selviytymiseen seksuaalisesta häirinnästä. Seitsemännessä eli viimeisessä luvussa palataan tutkimusasetelmaan -ja kysymyksiin sekä tehdään yhteenvetoa saaduista tutkimustuloksista. Samaisessa luvussa arvioidaan omaa tutkimusprosessin kulkua ja pohditaan mahdollista jatkotutkimuksen tarvetta.
2 SEKSUAALINEN HÄIRINTÄ YHTEISKUNNALLISENA ONGELMANA
Seksuaalisen häirinnän tutkimisessa on olennaista huomioida sen yhteiskunnallinen ja yhteiskuntapoliittinen konteksti – millaisessa ajassa ja yhteiskunnassa häirintää tapahtuu ja mikä sitä voisi selittää. Esittelenkin tässä luvussa aihetta taustoittaakseni, miten seksu- aalinen häirintä määritellään ja millainen lainsäädäntö sen taustalla ja tukena on. Lisäksi esittelen aiempaa tutkimusta aiheesta ja sitä, mistä Me Too -ilmiössä oli alun perin kyse.
2.1 Seksuaalisen häirinnän määritelmä ja lainsäädäntö
Seksuaalinen häirintä katsotaan tasa-arvolain mukaan syrjinnäksi, mikä on kiellettyä.
Naisten ja miesten välistä tasa-arvoa koskevan tasa-arvolain (1986/609 7§) mukaan sek- suaalisella häirinnällä tarkoitetaan: ”sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksu- aalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, hal- ventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri”. Seksuaalinen häirintä voi ilmetä muun mu- assa seksuaalisesti vihjailevina eleinä tai ilmeinä, härskeinä puheina ja seksuaalisesti vä- rittyneinä yhteydenottoina (kirjeet, sähköpostit, tekstiviestit, puhelinsoitot), vartaloa ja pukeutumista tai yksityiselämää koskevina kaksimielisinä huomautuksina, pornografisen aineiston levittämisenä, fyysisenä kosketteluna, ehdotuksina tai vaatimuksina seksuaali- seen kanssakäymiseen, raiskauksena tai sen yrityksenä. (THL 2018a.) Seksuaalinen häi- rintä ja ahdistelu ovat valitettavan arkisia ilmiöitä ja niillä voi olla traumatisoivia vaiku- tuksia yksilön elämään.
Kansalliseen lainsäädäntöön vaikuttavat olennaisesti kansainväliset ihmisoikeussopi- mukset, kuten YK:n kaikkinainen naisten syrjinnän poistamista koskeva CEDAW-sopi- mus (68/1986) ja Istanbulin sopimus (53/2015). Suomessa seksuaalinen ahdistelu krimi- nalisoitiin vuonna 2015, mutta ei kansainvälisen ihmisoikeussopimuksen, niin kutsutun Istanbulin sopimuksen, edellyttämällä tavalla. Kyse on siis vuonna 2011 hyväksytystä Euroopan neuvoston yleissopimuksesta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Naisiin kohdistuva väkivalta on vakava ihmisoikeuslouk- kaus, joka perustuu sukupuoleen ja liittyy sukupuolten välisiin epätasa-arvoisiin valta- suhteisiin. Istanbulin sopimukseen sisältyy velvoituksia ja kehotuksia, joiden kautta
pyritään ehkäisemään väkivaltaa ja auttamaan uhreja sekä rankaisemaan väkivallanteki- jöitä. Se myös sisältää määräyksiä laajoista yhteen sovitettavista toimintaperiaatteista.
(Nousiainen & Pentikäinen 2017, 55-56.) Istanbulin sopimus ei välttämättä edellytä sek- suaalisen häirinnän kriminalisoimista, mutta sopimusosapuolten on toteutettava tarvitta- vat lainsäädäntötoimet varmistaakseen, että ”kaikista sellaisen ei-toivotun sanallisen, sa- nattoman tai ruumiillisen seksuaalisen käyttäytymisen muodoista, jonka tarkoituksena tai vaikutuksena on henkilön ihmisarvon loukkaaminen, voidaan määrätä rikosoikeudellinen tai muu oikeudellinen seuraamus, erityisesti, jos tämä käyttäytyminen luo uhkaavan, vi- hamielisen, halventavan, nöyryyttävän tai loukkaavan ilmapiirin” (53/2015 40§). Krimi- nalisointi onkin jäänyt Suomessa keskeneräiseksi, koska se ei kata kaikkia häirinnän muo- toja. Suomessa sanallinen häirintä on kielletty tasa-arvolain ja työturvallisuuslain perus- teella, mutta ei rikosoikeudellisesti. Tämä ei auta tunnistamaan ongelman luonnetta ja vakavuutta. (Nousiainen ym. 2017, 60-61.)
Suomea on toistuvasti kritisoitu riittämättömistä kansallisista toimista naisiin kohdistu- van väkivallan torjumiseksi. Vaikka Suomi sijoittuu EU-maiden kärkikastiin naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyyden osalta, väkivaltaa ennaltaehkäisevät toimet eivät ole olleet riittäviä. (Nousiainen ym. 2017, 57-58, Piispa ym. 2017, 78.) Suomalainen lainsää- däntöpolitiikka on tyypillisesti suhtautunut hitaasti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja painottanut toimenpideohjelmissaan sukupuolineutraaliutta. Istanbulin sopimuksen täy- täntöönpano jatkaakin samaa linjaa. (Nousiainen ym. 2017, 59 & 66). Esimerkiksi Suo- messa puhutaan mieluummin lähisuhdeväkivallasta eikä erikseen naisiin tai miehiin koh- distuvasta väkivallasta. Tällainen sukupuolineutraalius piilottaa sukupuolten kohtaamat erilaiset ongelmat ja rajoittaa tehokasta puuttumista ongelman perisyihin ja itse väkival- tatekoihin Nousiaisen ja Pentikäisen (2017, 66) mukaan.
Suomalaisessa yhteiskunnassa seksuaalinen häirintä jatkuu, vaikka se on otettu mukaan rikoslakiin seksuaalisen ahdistelun nimikkeellä. Yhtenä syynä tähän on se, että seksuaa- liseksi ahdisteluksi katsotaan ainoastaan kosketellen tehty teko. Rangaistuksena seksuaa- lisesta ahdistelusta on sakko tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. (Rikoslaki 1889/39, luvun 20 5a§.) Työturvallisuuslaissa seksuaalista häirintää käsitellään työsuojelun näkö- kulmasta: pyritään suojelemaan työntekijän turvallisuutta ja terveyttä. Häirintää on käsi- telty ennemminkin työpaikkakiusaamisena kuin seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rik- komisena. Tasa-arvolaissa häirinnän seurauksena uhri on voinut saada hyvityksen, mutta
vain sellaisissa tilanteissa, joissa häirintä on tapahtunut julkisessa yhteydessä, kuten työ- elämässä tai oppilaitoksessa. Sanktio on tällöin kohdistunut työnantajaan, ei häirinnän tekijään. (Nousiainen ym. 2017, 60.)
Lainsäädäntö kertoo omalta osaltaan yhteiskunnassa vallalla olevista asenteista erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja ongelmia kohtaan (Husso 2003, 17). Esimerkiksi vuonna 1969 homoseksuaalisuus oli vielä laitonta, kun taas puolison raiskaaminen avioliitossa oli laillista (Ahtola, Forsström & Paalanen 2019, 9). Nykyään nämä asiat ovat päinvas- toin, ja olisi käsittämätöntä kuvitella vuoden 1969 tilannetta tähän päivään ja yhteiskun- taan soveltuvaksi. Muutokset lainsäädännössä ovat näin ollen myös osoitus asenteiden muutoksista ja siitä, että erilaisiin ongelmiin suhtaudutaan asianmukaisella vakavuudella (Husso 2003, 17). Jos seksuaalista häirintää vähätellään lainsäädäntötasolla, asenne vä- littyy kansalaistenkin keskuuteen – tällöin häirintää ei viitsitä tuoda esiin ja hiljaisen hy- väksynnän kulttuuri saa jatkaa eloaan.
2.2 ”Me too” -ilmiö
Kansainvälinen Me Too -liike onkin pyrkinyt omalta osaltaan vaikuttamaan hiljaisen hy- väksynnän kulttuurin murtamiseen. Vasta kyseisen ilmiön myötä ihmiset ympäri maail- maa ovat alkaneet ymmärtää, kuinka naisia sortavasta ja syrjivästä ilmiöstä seksuaalisessa häirinnässä on kyse. Amerikkalainen tutkija ja juristi Catherine A. MacKinnon on toden- nut The New York Timesissa julkaistuissa mielipidetekstissään, että Me Too -kampanja on tehnyt sen, mihin häirintää koskevat lait eivät ole kyenneet: saanut aikaiseksi yhtenäi- sen liikehdinnän ”uppiniskaista saalistusta” vastaan. Sosiaalisesta mediasta lähteneen massaliikkeen myötä seksuaalisen häirinnän ongelmallisuus ja todellisuus on tunnistettu ja uhrien ihmisarvo tunnustettu. Etenkin aiemmin häirinnän kokemusten julkituomiseen saatettiin reagoida vähätellen. (NY Times 4.2.2018.)
MacKinnonin (NY Times 4.2.2018) mukaan usein ajatellaan, että kun jokin asia on laissa kielletty, se ennemmin tai myöhemmin lakkaa tapahtumasta. Tämä voi päteä joissain il- miöissä, mutta ei seksuaalisen väkivallan kaltaisissa laaja-alaisissa ja syvälle yhteiskun- nan rakenteisiin juurtuneissa ilmiöissä. Hän rinnastaa tähän esimerkiksi epätasa-arvoisen palkkauksen ja rasistisen syrjinnän: vaikka nämä ovat laissa säädettyjä, ei se estä niiden
systemaattista halveksuntaa. MacKinnon uskoo, että nyt Me Too -liikkeen myötä tästä lain halveksunnasta voitaisiin päästä eroon. Rakenteellinen naisviha, seksismi ja eriarvoi- suus on tuotu julki häirintää kokeneiden naisten omalla äänellä ja kertomuksilla. (NY Times 4.2.2018.) Ongelma on kytenyt yhteiskunnan rakenteissa jo vuosikymmeniä eikä ole sattumaa, että se alkoi purkautua juurikin Yhdysvalloista elokuvapiireistä vuonna 2017. Heillä, joilla on vaikutusvaltaa, saavat äänensä parhaiten koko kansan kuultavaksi.
Valta kiinnittää huomiota.
#Metoo -iskulauseen lanseeraamisen takana eivät kuitenkaan ole liikkeen johtohahmoina esiintyneet Alyssa Milano, Asia Argento tai yksikään muu näyttelijä, vaan alun perin ky- seisen sanaparin kehitti afroamerikkalainen ihmisoikeustaistelija Tarana Burke 12 vuotta sitten. Burke perusti Me too -liikkeen jo vuonna 2006 auttamaan seksuaalista väkivaltaa kokeneita, erityisesti värillisiä naisia köyhistä yhteisöistä. Liike keskittyy edelleen autta- maan eniten apua tarvitsevia pääsemään yli vaikeista kokemuksista sekä kitkemään sel- laisia rakenteita, jotka sallivat seksuaalisen väkivallan jatkumisen. Liikkeen tavoite on myös laajentaa globaalia keskustelua seksuaalisesta väkivallasta kattamaan niin nuoret, queer-ihmiset, transsukupuoliset ja kehitysvammaiset henkilöt, tummaihoiset naiset ja ty- töt ja kaikki värilliset yhteisöt. (MetooMvmt.org 2018.)
2.3 Aiempia tutkimuksia ja selitysmalleja seksuaaliseen häirintään
Tutkimuskirjallisuuteeni kuuluu muun muassa parisuhdeväkivaltaa ja seksuaalista hyväk- sikäyttöä koskevia teoksia, jotka auttavat ymmärtämään ja lähestymään seksuaalista vä- kivaltaa yhteiskunnallisena ongelmana. Näistä teoksista olen saanut tutkimukseeni kei- noja ja teoreettisia välineitä lähestyä aihetta. Esimerkiksi Sanna Aaltosen (2006) teos
”Tytöt, pojat ja sukupuolinen häirintä”, Marita Husson (2003) teos ”Parisuhdeväkivalta – Lyötyjen aika ja tila” ja Martta Kaukosen (2003) toimittama teos ”Seksuaalinen väki- valta ja hyväksikäyttö – selviytymiskertomuksia” sekä Päivi Honkatukian, Johanna Niemi-Kiesiläisen ja Sari Näreen (2000) teos ”Lähentelyistä raiskauksiin – Tyttöjen ko- kemuksia häirinnästä ja seksuaalisesta väkivallasta” kertovat erilaisista naisten ja tyttöjen kohtaaman seksuaalisen väkivallan kokemuksista ja niistä selviytymistä sekä väkivalta- kokemusten seurauksista. Koska nämä edellä mainitut tutkimukset keskittyvät 2000-
luvun alkupuolelle, on tärkeää tuoda tähän keskusteluun 2010-luvun ja ”Me-too -aika- kauden” jälkeistä näkökulmaa, mitä pyrinkin tässä tutkielmassa tekemään.
Suomessa on jonkin verran tutkittu työpaikoilla (esim. Kauppinen & Purola 2001) ja op- pilaitoksissa (esim. Mankkinen 1995) tapahtunutta seksuaalista häirintää. Myös tuoreem- paa tutkimusta aiheesta on tehty vuoden 2017 julkisen Me too -keskustelun myötä. Esi- merkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto julkaisi vuoden 2018 alkupuolella kyselytutki- muksen seksuaalisesta häirinnästä työpaikoilla (EK 2018). Lasten ja nuorten kokemaa seksuaalista väkivaltaa ja häirintää puolestaan on tarkasteltu muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen teettämässä tutkimuksessa (THL 2018b). Sosiaali –ja terveysmi- nisteriöltä ilmestyneessä tuoreimmassa Tasa-arvobarometrissa (8/2018) niin ikään käsi- teltiin seksuaalista häirintää yhtenä asiakohtana. EU:n laajuisessa naisiin kohdistuvan vä- kivallan tutkimuksessa (FRA 2014) tutkittiin myös naisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä.
Kansainvälisesti seksuaalisen häirinnän ilmiötä on tutkittu jo vuosikymmeniä ennen koko
”metoo-vallankumouksen” alkua. Sitä on lähestytty teoreettisesti sukupuolen ja vallan kehyksistä. Amerikkalainen tutkija ja juristi Catherine A. MacKinnon oli aikansa edellä- kävijä julkaistuaan tutkimuksen ”Sexual harassment of working women” vuonna 1979.
MacKinnon tuli minulle tutuksi, kun luin The New York Times -lehden kirja-arvostelun (NY Times 19.3.2018) hänen edellä mainitusta teoksestaan. MacKinnon esitti teoksessa edistyksellisesti, että seksuaalinen häirintä on eräs sukupuolisyrjinnän muoto. Hänen mu- kaansa kauneimmat naiset saivat parhaiten palkatut työpaikat. Kääntöpuolena tässä oli, että kauniin naisen kohtalo oli hyväksyä ”pomomiehen” koskettelut, jos hän halusi ansaita elantonsa. Tällainen järjestely teki naisten seksuaalisen alistamisen väistämättömäksi.
Naisten taloudellinen arvo ikään kuin mitattiin siinä, olivatko he miesten silmissä tar- peeksi ”seksuaalisesti häirittäviä”. (NY Times 19.3.2018.)
Vaikka seksuaalisella häirinnällä onkin ikivanhat juuret, nimitys sexual harassment otet- tiin käyttöön vasta 1970-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa. Edellä mainitulla MacKin- nonin (1979) teoksella oli tärkeä merkitys häirinnän tunnustamisessa viralliseksi nimik- keeksi. Suomessa puolestaan Hannele Varsa toi tiettävästi ensikertaa esiin ilmaisun sek- suaalinen häirintä (YLE 14.11.2017). Varsa on julkaissut myös ”Sukupuolinen häirintä ja ahdistelu työelämässä – näkymättömälle nimi” (1993) tutkimuksen, jossa hän on
pohtinut seksuaalisen häirinnän käsitettä. Vaikka julkisuudessa usein käytetään käsitettä
”seksuaalinen häirintä”, häirinnässä ei välttämättä ole kyse seksuaalisesta halusta vaan vallankäytöstä. Seksuaalisuus on häirinnässä keskeinen väline, mutta ”sukupuolinen häi- rintä” kuvaa ilmiötä ja sen taustoja laajemmin. Varsan mukaan seksuaalista häirintää tut- kittaessa eri puolilla maailmaa onkin usein päädytty vallan, sukupuolen ja naisiin kohdis- tuvan kontrollin teemoihin. (Varsa 1993, 11-12.)
Esimerkiksi David M. Bussin ja Neil M. Malamuthin toimittamassa (1996) teoksessa
“Sex, power and conflict” Michael Studd lähestyy seksuaalista häirintää sukupuolten konfliktina ja perustelee asetelmaa sekä feministisestä että evolutiivisesta näkökulmasta.
Feministinen näkökulma on keskittynyt varsinkin naisten aseman kohentamiseen. Evo- luutioon perustuvassa näkökulmassa painotetaan biologisia ja geeneihin perustuvia me- kanismeja, jotka ovat vaikuttaneet seksuaalisen motivaation ja halun kehittymiseen ajan saatossa. (Studd 1996, 54-86.) Margaret Crouch (2001) teoksessaan “Thinking About Se- xual Harassment: A Guide for the Perplexed” lähtee puolestaan liikkeelle seksuaalisen häirinnän käsitteen määrittelyn historiasta: miten se määrittyy laissa, oikeustapauksissa ja empiirisessä tutkimuksessa. Crouch tarkastelee seksuaalista häirintää kolmen näkökul- man kautta: naturalistis-biologisesta, sosiokulttuurisesta ja liberaalista näkökulmasta. Na- turalistis-biologisen näkökulman taustalla on evoluutio ja ajatus siitä, että häirintä on su- kupuolten välinen “väärinymmärrys”, koska miehillä ja naisilla on erilaiset toimintastra- tegiat pariutumisesta. Sosiokulttuurisen lähtökohdan mukaan taas sukupuoli on sosiaali- nen kategoria, joka jakaa yhteiskunnan kahteen luokkaan: hallitsevaan ja alisteiseen luok- kaan. Liberaalinen näkökulma perustuu vapaudelle ja tasa-arvolle: ajatukselle, että sek- suaalinen häirintä loukkaa yksilön oikeutta onnelliseen seksuaalisuuteen. Liberaalin kä- sityksen mukaan häirintä tulisi nähdä pakottamisen muotona, joka ei aina pohjimmiltaan liity sukupuoleen. (Crouch 2001, 8-21.)
Niin ikään ”Kliininen seksologia” teoksessa (Virtanen 2002) esitellään erilaisia selitys- malleja seksuaaliseen häirintään. Seksuaalista häirintää on selitetty esimerkiksi perinteis- ten sukupuoliroolien tuloksena, kun nainen näyttäytyy passiivisena halujen kohteena ja mies aktiivisena, naisia ”metsästävänä” maskuliinina. Tätä ajattelua voidaan verrata edellä esitellyn Crouchin (2001) sosiokulttuuriseen näkökulmaan, jonka mukaan nainen on miehelle alisteinen. Myös hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen kautta on haettu selitystä. Käsitteellä korostetaan miehen seksuaalista viriiliyttä ja oikeutta käyttää valtaa
suhteessa naiseen. Selitysmallia, joka perustuu ajatukseen, että naisen arvon muodostuu hänen seksuaalisen haluttavuutensa kautta, voidaan kutsua ”trofismiksi”. Sen mukaan nuori, kaunis nainen on ahdistelijalle tavallaan oman maskuliinisuuden ”voitonmerkki”
(trophy). (Virtanen 2002, 316.) Aiemmin esitelty MacKinnon (NY Times 19.3.2018) kri- tisoi juurikin tällaista näkökulmaa, jossa seksuaalinen häirintä nähdään naisen arvon mit- tarina. Myös ihmisten erilaisella seksuaalikäyttäytymisellä on pyritty selittämään seksu- aalista häirintää: häirintä voi olla osoitus pakkomielteisestä toiminnasta ja käyttäytymis- häiriöistä (Virtanen 2002, 316).
Valtaan -ja voimankäyttöön liittyvän selitysmallin mukaan mies osoittaa omaa voimaansa ja valtaansa lähestyessä naista aggressiivisesti ja aktiivisesti, välittämättä naisen kielloista jatkaa toimintaansa (Virtanen 2002, 316). Tällainen selitysmalli kuvastaa sitä, kuinka seksuaalinen häirintä on sukupuolten välisissä valtarakenteissa. Suvi Ronkaisen (2017) mukaan väkivallan todennäköisyys ei selity yksittäisillä ihmisillä, vaan väkivaltaan kan- nustavilla, sen mahdollistavilla ja väkivaltaista toimintatapaa ylläpitävillä syillä, jotka ovat yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Ronkainen on sitä mieltä, että seksuaalisen väkivallan sukupuolistuneisuutta ei voi palauttaa ihmisen yksilöllisiin ominaisuuksiin tai biologiaan, sillä se on rakenteellinen piirre. (Ronkainen 2017, 34-35.)
Edellä esitellyt selitysmallit tarjoavat erilaisia tulokulmia seksuaalisen häirinnän tarkas- teluun, ja jokaisella niistä on oma potentiaalinsa riippuen siitä, mistä näkökulmasta haluaa ilmiötä tarkastella. Tässä tutkielmassa keskitytään kuitenkin pääasiassa seksuaaliseen häirintään rakenteellisena sekä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin liittyvänä, toimijuu- teen vaikuttavana, ilmiönä.
3 VALLAN, TOIMIJUUDEN JA SUKUPUOLEN KEHYKSISSÄ
YK:n kaikkinainen naisten syrjinnän poistamista koskeva CEDAW-sopimus teki naisiin kohdistuvan väkivallan näkyväksi ihmisoikeusjärjestelmässä 1990-luvulla. Syrjinnän määritelmä sopimuksen mukaan kattaa sukupuolistuneen väkivallan (gender-based vio- lence). Sukupuolistunut väkivalta tarkoittaa sitä, että se kohdistuu naiseen tämän suku- puolen perusteella tai vaikuttaa suhteettomasti naisiin. Kyseessä on syrjinnän muoto, joka kattaa niin fyysisen, henkisen sekä seksuaalisen kärsimyksen, tällaisilla teoilla uhkaami- sen, pakottamisen tai vapaudenriiston. (Nousiainen ym. 2017, 53-54.) Sukupuolistuneen väkivallan lisäksi käytetään usein termiä sukupuolittunut väkivalta. Molemmilla termeillä viitataan väkivaltaan, jossa sukupuoli ja väkivalta olennaisesti kytkeytyvät toisiinsa.
Tämä kytkös näkyy niin kulttuurisesti, rakenteellisesti kuin toimijatasollakin. Tutkiel- massani käytän pääasiassa termiä sukupuolistuneisuus, sillä se kuvastaa ennemminkin väkivallan dynamiikkaa tai tapahtumasarjaa, jossa sukupuoli ”tehdään”. Siinä missä su- kupuolittunut viittaa selkeämmin kahtiajakoon - naisiin ja miehiin – sekä väkivallan lop- putulemaan, sukupuolistuneisuuden termin pääpaino on väkivallan tekemisen luonteessa ja dynamiikassa. (Ronkainen 2017, 29.)
Seksuaalisessa häirinnässä on kyse väkivallan ja ei-väkivallan rajalla olevasta sukupuo- listuneesta ilmiöstä (Ronkainen 2017, 24), joten sitä on syytä tarkastella muutenkin kuin vain lakien kautta. Tarkastelenkin häirintää vallan ja toimijuuden sekä sukupuolen teori- oista käsin. Seksuaalinen häirintä on yksi seksuaalisen väkivallan muoto, ja seksuaalinen väkivalta taas on sukupuolistunut ongelma. Näin ollen hyödynnän teoksia, jotka käsitte- levät sekä seksuaalista että sukupuolistunutta väkivaltaa. Nojaan tutkielmassani feminis- tiseen väkivallan tutkimusperinteeseen, jossa korostuu ajatus siitä, että väkivalta on yh- teydessä vallankäyttöön (Niemi, Kainulainen & Honkatukia 2017, 13). Esittelen seuraa- vissa alaluvuissa teoreettisia välineitä, joiden kautta tarkastella ja käsitteellistää seksuaa- lista häirintää.
3.1 Valta ja väkivalta seksuaalisessa häirinnässä
Seksuaalisen häirinnän sukupuolistuneisuuden ja rakenteellisuuden ymmärtämiseksi on syytä tarkastella historiasta kumpuavia asenteita. Satu Lidman (2015) on tutkinut
sukupuolittunutta väkivaltaa historiallisesta näkökulmasta teoksessaan ”Väkivaltakult- tuurin perintö: sukupuoli, asenteet ja historia”. Hän valaisee sukupuolittuneen väkivalta- kulttuurin asennehistoriaa erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan näkökulmasta. Mies- ten ja naisten eriarvoisuus kumpuaa pitkältä menneisyydestä ja se on syvälle kulttuuriin juurtunutta. (Lidman 2015, 12.) Tämän tosiasian tiedostaminen ja kriittinen tarkastelu voi auttaa ymmärtämään seksuaalista häirintää omassa ajassamme. Lidmanin mukaan naisiin kohdistuvan väkivallan ymmärtämiseksi on kiinnitettävä huomio väkivallan, seksuaali- suuden ja sukupuolen välisiin yhteyksiin. Naiset ovat usein väkivallan kohteina juurikin siitä syystä, että he ovat sukupuoleltaan naisia. Erityisesti naisiin kohdistuu useammin seksuaalista väkivaltaa. Naisten kohtaamaa väkivaltaa ei kuitenkaan huomioida sen an- saitsemalla vakavuudella: tapaukset jäävät usein piiloon ja rankaisematta. Lidman pohtii tämän taustalla olevaa historiaa, jossa miesten vallankäyttöä naisiin on pidetty oikeutet- tuna. Kyseessä onkin historiasta kumpuava rakenteellinen ongelma. Lidmanin mukaan oikeudessa saattaakin edelleen jäädä paheksumatta teot, joita ei suoraan määritellä sanalla väkivalta, esimerkiksi seksuaalisten tekojen vaatiminen lähisuhteessa tai seksuaalinen häirintä. (emt., 22-26.)
Johanna Niemen, Heini Kainulaisen ja Päivi Honkatukian teos ”Sukupuolistunut väki- valta - Oikeudellinen ja sosiaalinen ongelma” (2017) auttaa niin ikään ymmärtämään ja käsittelemään sukupuolistuneen väkivallan syitä ja seurauksia. Teoksen mukaan valta voidaan nähdä yhteiskunnallisena rakenteena, jolloin sitä pidetään esimerkiksi sukupuo- lijärjestelmänä. Sukupuolijärjestelmän asettamia sukupuolittuneita ja sukupuolistuneita oletuksia tehdään ja uusinnetaan niin arjessa kuin politiikassakin, usein tiedostamatta ja kyseenalaistamatta. (Niemi ym. 2017, 13.) Rakenteellisessa väkivallassa on vastaavasti kyse siitä, että resurssit ja oikeudet jakautuvat epätasaisesti eri ihmisryhmien kesken, jol- loin tietyt ryhmät hyötyvät toisten ryhmien kustannuksella. (Ronkainen 2017, 26). Tästä- hän seksuaalisessa häirinnässä usein onkin kyse: valta-asemaa käytetään väärin hierark- kisesti alempana olevaan ihmiseen sekä loukataan toisen itsemääräämisoikeutta ja koske- mattomuutta. Tästä syystä on tärkeää tarkastella niitä vallan rakenteita ja vallan paikkoja, joissa seksuaalinen häirintä tehdään mahdolliseksi yhteiskunnassa. Väkivallan ja vallan- käytön yhteys on ilmeinen, mutta ei kuitenkaan muuttumaton: ihmiset voivat aktiivisesti muuttaa ja murtaa esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvoa tuottavia rakenteita ja kulttuu- risia käsityksiä (Niemi ym. 2017, 13).
Valta voidaan myös käsittää tiettyjen väkivaltaa koskevien näkemysten valta-asemana media -tai kansalaiskeskustelussa, jolloin näitä näkemyksiä ei edes kyseenalaisteta (Niemi ym. 2017, 13). Esimerkiksi Lidman (2015, 26) on pohtinut etenkin puhekielessä käytetyn seksuaalisen häirinnän termin vähättelevää sävyä: häirintä saa kohtelun kuulos- tamaan varsin mitättömältä ja vähäiseltä - ”vain hieman häiritsevältä”. Seksuaalinen häi- rintä on kuitenkin kriminalisoitu laissa seksuaalisen ahdistelun nimikkeellä, mutta se tun- tuu vakiintuneen yleiseen kielenkäyttöön häirinnän nimikkeellä. (emt., 26-27.) Käytetyn kielen ja termistön yhteiskunnallista merkitystä ei tulekaan ohittaa, sillä myös kielenkäy- töllä voidaan osoittaa valtaa ja valtasuhteita. Tietyt diskursiiviset käytännöt säätelevät sitä, mistä asioista voi puhua missäkin yhteydessä ja kenellä on valtaa puhua. Muun mu- assa Michel Foucault (1998) on puhunut seksuaalisuudesta ja diskursiivisesta vallasta, eli siitä, kuinka seksuaalisuutta määrittävät tietyt puhetavat eli diskurssit. (ks. Karkulehto 2014.)
Seksuaaliseen väkivaltaan ja häirintään liittyykin diskursiivista vallankäyttöä, joka ilme- nee esimerkiksi media- tai kansalaiskeskustelussa siinä, miten joistakin asioista herkem- min vaietaan, kun taas toiset asiat saavat paljon mediahuomiota osakseen. Esimerkkinä tästä, kuinka naisiin ja tyttöihin kohdistuneet seksuaalirikokset nostetaan esiin etenkin silloin, jos epäillyt ovat ulkomaalaistaustaisia. Erityisesti kansalaiskeskustelussa on tyy- pillistä, että kantasuomalaisten tekemiin seksuaalirikoksiin suhtaudutaan valitettavina yk- sittäistapauksina, kun taas ulkomaalaistaustaisten tekemien seksuaalirikosten kohdalla nähdään systemaattista toimintaa ja koko ulkomaalaisväestö leimataan rikollisiksi, mikä lietsoo pelkoa heitä kohtaan. (ks. esim. HS 15.1.2018.) Tällaiset diskurssit vaikuttavat väistämättä siihen, kuinka seksuaalisen väkivallan tekoihin suhtaudutaan ja esimerkiksi siihen, millaisia toimia käytetään seksuaalirikosten ennaltaehkäisemiseksi. Lisäksi tällai- sissa keskusteluissa usein unohtuu itse tärkein – eli seksuaalirikosten uhrit ja heidän ko- kemuksensa – kun keskitytään vain syyllistämään tiettyjä etnisiä ihmisryhmiä. Seksuaa- liseen väkivaltaan tulisi kuitenkin suhtautua ensisijaisesti sukupuoleen ja valtarakentei- siin liittyvänä kysymyksenä – ei etnisenä kysymyksenä.
Seksuaalista häirintää voidaan tarkastella myös symbolisen (väki)vallan kautta, sillä su- kupuolella hallitseminen on symbolista väkivaltaa. Symbolinen väkivalta viittaa tässä ta- pauksessa sellaiseen toimintaan, jossa ihmiset sukupuolensa vuoksi joutuvat hierarkki- seen tai toiseuttavaan asemaan suhteessa toisiinsa (Ronkainen 2017, 26). Pierre
Bourdieun (1977) mukaan symboliseen väkivaltaan ei aina liity fyysistä väkivaltaa, vaan olennaista siinä on keskittyä niihin mekanismeihin, jotka tuottavat ja uusintavat valtasuh- teita. Tällaisessa väkivallassa ja hyväksikäytössä emotionaalinen ja psykologinen luonne on keskeinen. (ks. Husso, Hirvonen & Notko 2017, 229-230.)
Valtaa käytetään myös ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja kanssakäymisessä: se voi ilmetä esimerkiksi varovaisena houkutteluna ja ylipuhumisena, mutta äärimmillään alistavana vallankäyttönä – niin henkisenä kuin fyysisenäkin väkivaltana. (Niemi ym.
2017, 13.) Väkivaltaa voidaan siten myös jaotella ihmisten motiivien kautta joko instru- mentaalisena tai ekspressiivisenä väkivaltana. Instrumentaalisuus viittaa siihen, että vä- kivaltateko on keino tai väylä saavuttaa jotakin eikä siinä ole henkilökohtaista tun- nesidettä mukana. Ekspressiivisyys puolestaan kuvastaa väkivaltaa, joka ilmaisee jotakin tunnetta, kuten vihaa, pelkoa tai turhautuneisuutta. (Ronkainen 2017, 26-27.) Nämä jaot- telut soveltuvat myös seksuaalisen häirinnän tarkasteluun, sillä häirintätekoihin voi liittyä niin ”välineellisiä” kuin tunteita ilmaisevia motiiveja.
Tutkielmassani (seksuaalinen) väkivalta ymmärretään sosiaalisena ilmiönä, jossa väki- valtatekoja ei voida selittää pelkästään yksilöllisillä motiiveilla tai tilannekohtaisesti. Mo- tiivit ja tilanteet ovat toki olennaisia, mutta ne eivät yksin selitä väkivaltaa. Väkivallan oikeuttaminen ja selittäminen sekä yhtä lailla väkivallan välttäminen ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti säänneltyjä. (Ronkainen 2017, 34.)
3.2 Näkökulmia toimijuuden tarkasteluun
Väkivaltaan ja vallankäyttöön kietoutuu olennaisella tavalla toimijuus. Onkin olemassa lukuisia erilaisia näkemyksiä ja tapoja käsitteellistää toimijuutta. Esimerkiksi Tuija Virkki (2004, 18-19) on tarkastellut toimijuutta suhteellisena: relationaalisena, relatiivi- sena ja temporaalisena. Relationaalisuudella hän tarkoittaa sitä, että toimijuus syntyy so- siaalisissa suhteissa. Relatiivisuus puolestaan viittaa siihen, että toimijuus näyttäytyy val- tasuhteissa muodostuneena eikä se näin ollen ole omaehtoista. Virkin käsitys tukeutuu tältä osin Foucault’n (1998) ajatuksiin vallasta kaikkien sosiaalisten suhteiden ja tilantei- den ohjaajana: vallasta vapaata toimijuutta ei siis olisi olemassa. Temporaalisuus taas tar- koittaa toimijuuden kohdalla sitä, että toimijuus on jatkuvasti käynnissä oleva ”prosessi”,
jossa menneisyydessä opittujen toimintamallien pohjalle rakentuu uudenlaisia taipumuk- sia, joita arvioidaan nykyhetkestä käsin ja suunnaten tulevaisuuteen. Näin ollen toimijuus ilmenee sekä sosiaalisissa suhteissa että myös ajallisissa suhteissa muotoutuvana tapah- tumasarjana. (Virkki 2004, 18-22.) Tarkastelenkin tässä tutkielmassa naisten toimijuuden ilmenemistä seksuaalisen häirinnän kokemuksissa, joihin liittyy erilaisia sosiaalisia suh- teita.
Husso (2016, 74) on tuonut esiin Lois McNayn (2004) ajatuksia toimijuudesta tarkastel- lessaan lähisuhde -ja parisuhdeväkivaltaa. McNayn mukaan toimijuuden käsitteen avulla voidaan käsitellä niitä yhteyksiä, joita arkisten kokemusten ja sosiaalisten rakenteiden välillä on. Näitä yhteyksiä ei voi huomata, jos tarkastellaan pelkkää kokemusta, vaan ko- kemus on paikannettava erilaisiin valtasuhteisiin ja nähtävä laajemmassa mittakaavassa.
(McNay 2004, 176.) Rakenteet nähdään ihmisten toiminnan tuotteina, joiden vaikutukset kasautuvat sukupolvien myötä eletyissä suhteissa (Husso 2016, 74). Virkki (2004) puo- lestaan on viitannut Anthony Giddensin (1984) teoriaan, jonka mukaan yhteiskunnan ra- kenteet ovat sekä toimijuuden resurssi että toimintamahdollisuuksien rajoittaja. Toisin sanoen: yksittäiset toimijat eivät voi noin vain muuttaa yhteiskunnan vallitsevia raken- teita, mutta toisaalta näiden rakenteiden olemassaolo on toimijoista riippuvaista: vain toi- minta pitää rakenteita yllä. Voidaankin sanoa, että seksuaalista häirintää ylläpidetään yh- teiskunnan rakenteissa. Yhtäältä voidaan ajatella, että näihin juurtuneisiin rakenteisiin ei- vät voi yksittäiset toimijat vaikuttaa hetkessä, mutta toisaalta nämä rakenteet ovat ole- massa juuri sen takia, että niitä toistetaan toiminnan tasolla. Toimijoilla olisi siis periaat- teessa mahdollisuus muuttaa rakenteita. Olennainen kysymys onkin, kuinka joustavia ra- kenteet ovat ja onko toimijoilla tarpeeksi voimaa muutokseen. (Virkki 2004, 24-25.)
Ronkainen (2008) näkee toimijuuden valtajakojen kautta tarkasteltavana toimintamah- dollisuuksien, resurssien ja ehtojen välisenä suhteen. Hänen mukaansa toimijuudesta on kyse vain silloin, kun ihmisellä on olemassa mahdollisuus myös toimia toisin ja tehdä valintoja: esimerkiksi pakko ja alistaminen kaventavat toimijuuden tilaa. Toimijuuden analyysi onkin aina myös vallan analyysiä. (Ronkainen 2008, 388.) Yksilöiden toiminnan mahdollisuuksiin eli toimijuuteen vaikuttavat yhteiskunnalliset rakenteet ja järjestelmät:
esimerkiksi naissubjekti ei ole yhtenäinen vaan tilanteittain muuttuva ja monimuotoinen (Rossi 2012, 30-32). Jotta seksuaalista häirintää voidaan analysoida, on tärkeää huomi- oida, millaisia erilaisia toimijuuden mahdollisuuksia naisilla, miehillä sekä
muunsukupuolisilla on. Tässä tutkielmassa keskityn kuitenkin pääosin naisten toimijuu- teen. Esimerkiksi seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun kokemukset voivat rajoittaa toimi- juutta sellaiseksi, että joitakin tilanteita ja ihmisiä aletaan vältellä sen pelossa, että tullaan jälleen ahdistelluksi tai loukatuksi. Myös vaikeista kokemuksista vaikeneminen voidaan nähdä osoituksena toimijuuden tilan kaventumisesta. Tarkastelenkin toimijuuden käsit- teen kautta naisten toimintatapoja ja selviytymiskeinoja häirintäkokemuksissa (vrt. Aal- tonen 2006, 48).
Kulttuurissamme väkivalta nähdään miehisenä eli maskuliinisena käytöksenä, ja masku- liininen ruumiillisuus liitetään valtaan ja voimaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaik- kien miesten toimijuutta luonnehtisi väkivaltaisuus, vaan aina on toisin tekemisen mah- dollisuus. Maskuliinista väkivaltaa tutkineen Arto Jokisen (2017) mukaan väkivalta ei ole miesten ”biologinen, sosiaalinen tai kulttuurinen kohtalo”, vaan maskuliinisuuteen kyt- keytyvää sukupuolistunutta väkivaltaa. Poikien sosiaalista todellisuutta kuitenkin leimaa väkivallan mahdollisuus. Väkivaltaan sosiaalistutaan ja tekoja perustellaan toteamuksella
”pojat on poikia”. Jokinen esittää, että miehille ”ohjeistettua”, normatiivista heteromas- kuliinisuutta määrittää vahvuus ja tietynlainen tunnekylmyys, jota miehet joutuvat todis- telemaan uudelleen ja uudelleen. Tämä tekeekin siitä hauraan. Maskuliinisuutta rakenne- taan tekemällä eroa naisellisuuteen eli feminiinisyyteen, mistä esimerkiksi homofobia ja naisviha kumpuavat. Tukahduttamalla tunteitaan miehet rakentavat maskuliinista egoaan.
Tällainen tunteiden patoaminen voi kuitenkin lopulta purkautua muihin kohdistuvana ag- gressiona. (Jokinen 2017, 37-46.) Vahingollisista kulttuurisista miehisyyden vaatimuk- sista käytetään usein myös nimitystä toksinen maskuliinisuus (ks. esim. Lidman 2018, 32
& 51).
Bourdieu (2001, 50-51) on niin ikään esittänyt, että miehen rooli voi olla myös ”ansa”, jossa hänen tulee todistella maskuliinisuuttaan kerta toisensa jälkeen. Maskuliinisuus saa- tetaan kokea velvollisuutena: täytyy olla tietynlainen ollakseen ”oikeanlainen” mies.
Maskuliinisuutta voidaan esimerkiksi todistella korostamalla seksuaalista viriiliyttä, vä- kivaltaisuutta ja voimaa. Bourdieun mukaan naiset taas nähdään haavoittuvuuden ja neit- seellisyyden ruumiillistumina. Naisten haavoittuvuus ajaa miehet maskuliinisuuden vä- kivaltaisiin peleihin, kun miehet kilpailevat naisten huomiosta ja omasta menestyksestään (emt., 50-51.) Sosiologi ja miesaktivisti Henry Laasanen (2008) onkin esittänyt, että nais- ten seksuaalinen valta on se, mikä saa miehiä ottamaan riskejä. Maskuliinisen
rooliodotuksen mukaan miesten tulisi toimia naisten suojelijoina ja tarvittaessa vaarantaa turvallisuutensa naisten puolesta. Maskuliinisen rooliodotuksen onkin sanottu olevan eri- tyisen vahingollista nuorille pojille, joilta odotetaan usein rajoittuneempaa käyttäytymis- mallia kuin tytöiltä. Tytöille suodaan ”poikatytön” rooli, kun taas tyttömäisyys ei sovellu poikien normatiiviseen rooliodotukseen. (Laasanen 2008, 294-295 & 310.) Tällaiset su- kupuolittuneet rooliodotukset osaltaan ylläpitävät seksuaalisen häirinnän kulttuuria, kun nuorten poikien ja miesten täytyy todistella maskuliinisuuttaan ja heteroseksuaalisuuttaan sekä muiden miesten että naisten silmissä. Kasvatuksella onkin keskeinen merkitys suku- puoliroolien murtamisessa.
On ilmeistä, että väkivalta ja sen uhka muokkaavat sukupuolten välisiä suhteita. Suku- puolten väliset suhteet taas vaikuttavat koko ihmiskunnan hyvinvointiin ja kokemukseen tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Onkin olennaista huomioida näissä suhteissa, millaisia erilaisia odotuksia naisten ja miesten toimijuuteen kohdistuu. (Husso 2016, 81.) Väkival- lan sukupuolistuneisuus on rakenteellinen piirre, jota olisi syytä hahmottaa kysyen, mil- laisiin toimintamahdollisuuksiin väkivallan teko perustuu ja miten sitä oikeutetaan. Toi- sin sanoen: millaista sukupuolistunutta toimijuutta väkivaltaan liitetään? (Ronkainen 2017, 35.) Sukupuolten roolijärjestyksen mukaan miestoimijoilla katsotaan olevan enem- män valtaa kuin naistoimijoilla sekä miestoimijuutta arvotetaan eri tavalla kuin naistoi- mijuutta. Sukupuoli voikin näin ollen joko mahdollistaa tai rajoittaa toimijuutta. (Lem- piäinen 2007, 109 & 114.) Seuraavassa alaluvussa jatkan tarkastelua sukupuolen näkö- kulmasta.
3.3 Seksuaalinen häirintä sukupuolikysymyksenä
Tuija Saresman, Leena-Maija Rossin ja Tuula Juvosen teoksessa ”Käsikirja sukupuoleen”
(2012) tiivistetään sukupuoli seuraavanlaisesti:
“Sukupuoli ei ole pelkkää biologiaa, mutta ei myöskään vapaasti valitta- vissa oleva rooli tai identiteetti. Sukupuoli on yhtä aikaa henkilökohtainen ja kokemuksellinen, sosiaalisesti tuotettu ja ruumiillinen. Sukupuoli on suh- teita ja valtaa. Se muotoutuu yhteiskunnallisten ja kulttuuristen käytäntöjen ja normien määräämissä puitteissa.” (Juvonen, Rossi & Saresma 2012.)
Sukupuolta voidaan siis lähestyä sekä kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä (gender) että ruumiillisena ja biologisena käsitteenä (sex). Sitä voidaan tarkastella myös performatii- visuuden kautta. Performatiivinen sukupuoli tarkoittaa sitä, että sukupuolta tehdään tois- toina, eleinä ja tekoina. Judith Butlerin (1990) mukaan toistaessamme sukupuolta ruu- miillisten eleiden ja kielen kautta me samalla rakennamme normatiivista käsitystä suku- puolesta. (ks. Rossi 2012, 22; Juvonen 2016, 50.) Myös väkivallan voi nähdä performa- tiivisena: esimerkiksi seksuaalisella väkivallalla performoidaan sukupuolista ylemmyyttä sekä uhrin voimattomuutta ja haavoittuvuutta (Ronkainen 2017, 27). Sukupuoleen ja vä- kivaltaan liittyykin olennaisella tavalla ajatus haavoittuvuudesta, kun tietyt ihmiset ovat hauraammassa ja haavoittuvammassa asemassa, mikä voi altistaa heitä väkivallalle ja esi- merkiksi seksuaaliselle häirinnälle. Intersektionaalisuuden näkökulma on tässä tärkeä:
miten eri tekijät vaikuttavat yhtäaikaisesti ja risteävästi yksilöihin. Sukupuolen lisäksi onkin syytä huomioida muun muassa ikä, sosiaalinen asema, etninen tausta, vammaisuus ja seksuaalinen suuntautuminen. (Lidman 2015, 21.) Seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi olennaista olisi haavoittuvuuksien tunnistaminen: tiedostaa, ketkä ovat yhteiskunnassa erityisesti alttiita häirinnälle ja hyväksikäytölle.
Sukupuoli – kuten myös seksuaalisuus – voidaan nähdä ajasta ja paikasta riippuvaisena, poliittisten merkityskamppailujen myötä muuttuvana käsitteenä (Rossi 2012, 23). Femi- nististen teorioiden mukaan sukupuolten rooleja on tarkasteltava osana yhteiskunnassa vallitsevaa sukupuolijärjestelmää, joka määrittelee ja ylläpitää sukupuolten valtasuhteita.
Naisiin kohdistuvan väkivallan historiaa onkin hankala ymmärtää, ellei tarkastele patri- arkaalisista yhteiskuntarakennetta, jossa miehet ovat hallitsevassa asemassa, sekä hete- ronormatiivisuutta eli oletusta miehen ja naisen ”luonnollisista”, toisilleen vastakohtai- sista rooleista. Nämä rakenteet ja oletukset näkyvät edelleen niin työelämässä, perhe-elä- mässä kuin politiikassakin. (Lidman 2015, 19 & 74-75.)
Husso (2016, 79-85) on käsitellyt sukupuolistuneen toimijuuden ja tapaisuuksien yhteyk- siä ruumiillisuuteen ja havainnollistanut näitä muun muassa parisuhdeväkivaltaan liitty- vien esimerkkien kautta. Seksuaalista häirintää voi myöskin tarkastella samaisesta näkö- kulmasta. Husson mukaan sukupuolistuneet tapaisuudet syntyvät aiempaa toistamalla ja perinteisiä toimimisen tapoja muunnellen – tiettyjä tekemisen tapoja on vahvistettu niin usein, että ne ovat saaneet ensisijaisen merkityksen. Tämän ajatuksen mukaan, mitä use- ammin ja pidempään seksuaalinen häirintää tai ahdistelua toistuu, sitä vahvemmin se
kerrostuu ruumiilliseen olemassaoloon, ja sitä suurempi merkitys sillä on vuorovaikutuk- sessa tapahtuvassa naiseuden ja mieheyden kokemisessa. Toisin sanoen: ruumis muistaa seksuaalisen väkivallan ja häirinnän uhriksi joutumisen, ja nämä muistot voivat muokata pitkäkestoisesti yksilön kokemuksia ja käsityksiä omasta feminiinisyydestä tai maskulii- nisuudesta. (Husso 2016, 84.)
Sukupuolentutkimuksessa eri aikakausina on käyty keskusteltua naisten oikeudesta oman ruumiinsa määrittelemiseen: on muun muassa kritisoitu naisruumiin esineellistämistä ja korostettu ajatusta, että jokainen voi muokata omaa ruumistaan, kuten itse haluaa ja tuoda ruumiinsa rohkeasti esiin. Ruumista on tarkasteltu sekä sorron kohteena että voimaantu- misen, nautinnon ja vastarinnan mahdollisuutena. (Husso 2016, 73.) Naisten kokema sek- suaalinen häirintä tuokin oman lisänsä tähän keskusteluun, kun häirintätekojen kautta voi kyseenalaistua naisen oikeus määrätä oman ruumiinsa koskemattomuudesta. Lisäksi sek- suaalisen häirinnän uhka voi aiheuttaa pohdintaa siitä, missä määrin nainen uskaltaa tuoda itseään ja ruumistaan esiin eri tilanteissa, eri ihmisten kanssa, jotta sopimattomalta lähes- tymiseltä ja käytökseltä vältyttäisiin.
Seksuaalisessa häirinnässä onkin pohjimmiltaan kyse ihmisten välisestä kanssakäymi- sestä ja suhteista, joissa valtaa käytetään väärin hyväksi. Ronkainen (2017, 29) on toden- nut, että seksuaalisen väkivallan estämiseksi olisi syytä kohdistaa huomio siihen tapaan, jolla nuoret miehet sosiaalistuvat seksiin ja seksuaalisuuteen. Sukupuolittunut seksuaali- kulttuuri, jossa miehille on suotu etuoikeus käyttää tyttöjen ja naisten seksuaalisuutta omaksi nautinnokseen (emt., 31), ylläpitää seksuaalista häirintää yhteiskunnassa. Austra- lialaisissa kouluissa seksuaalista häirintää tutkineen Kerry Robinsonin (2005) mukaan nuoret miehet käyttävät seksuaalista häirintää keinona ylläpitää ja säädellä valtasuhteita:
ei vain suhteessa sukupuoleen vaan myös esimerkiksi luokkaan ja etniseen taustaan. Sek- suaalinen häirintä on näin ollen tapa rakentaa hegemonista heteroseksuaalista maskuliini- identiteettiä. (Robinson 2005, 19.) Hegemonisen maskuliinisuuden ajatus on peräisin Raewyn Connellin (1987) teorioista, joilla hän pyrki haastamaan käsityksiä sukupuoli- rooleista ja patriarkaatista. Hegemonisen maskuliinisuuden käsitteellä voidaan tarkastella sekä sukupuolten välisiä suhteita että erilaisia maskuliinisuuksia. Käsite ”hegemonia il- mentää miesten hallitsevaa valta-asemaa yhteiskunnassa, ja kuinka tätä ylläpidetään ideo- logisesti. (Connell 1987, 183-188.)
On havaittu, että sukupuolen esiin tuominen väkivallan yhteydessä aiheuttaa ihmisissä usein ärsytystä ja vastustusta (Husson 2016, 79). Tämä näkyy niin ikään keskusteluissa seksuaalisesta häirinnästä. Keskusteluissa on pohdittu, onko Me Too -kampanjan tarkoi- tuksena kollektiivisesti syyttää kaikkia miehiä seksuaalisesta häirinnästä – ikään kuin ky- seessä olisi jonkinlainen naisten vastaisku koko mieskuntaa kohtaan. Lisäksi närkästystä on aiheuttanut se, että kampanja on keskittynyt pääasiassa naisten kokemuksiin, vaikka miehetkin kokevat häirintää. Lidman onkin esittänyt, että erityisesti miesten tekemän vä- kivallan esiin tuomisen aiheuttama vastustus kumpuaa väkivaltakulttuurista ja asennehis- toriasta. Sitä voi osin selittää pitkällä naisten syyllistämisen perinteellä – ja sillä, että mie- het ovat saaneet käyttää valtaansa naisia kohtaan. (Husso 2016, 79; Lidman 2015, 17-23.) Tällainen ajattelu ei kuitenkaan ole enää nykypäivää, vaan seksuaalisen väkivallan ja häi- rinnän kohdalla tulee tehdä näkyväksi myös sen sukupuolittunut ja sukupuolistunut luonne; kuinka eri tavoin se vaikuttaa eri sukupuoliin ja heidän välisiin suhteisiinsa.
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN
Tässä luvussa esittelen, kuinka tutkimus käytännössä toteutettiin. Ensimmäisessä alalu- vussa kuvaan tutkimuksen tavoitteet, tutkimuskysymykset ja teoreettiset näkökulmava- linnat. Toisessa alaluvussa esittelen hyödyntämäni tutkimusaineiston ja kolmannessa ala- luvussa pohdin verkkoaineiston hyödyntämisen eettisyyttä. Neljännessä alaluvussa käyn läpi analyysimenetelmän ja viidennessä alaluvussa puolestaan kuvaan analyysin toteu- tusta ja kulkua.
4.1 Tutkimuksen tavoitteet ja tutkimuskysymykset
Pro gradu -tutkielmassa tarkastelen seksuaalista häirintää2 yhteiskunnallisena ja yhteis- kuntatieteellisenä ongelma, joka ilmenee ihmisten välisissä suhteissa ja yksilöllisissä ko- kemuksissa (vrt. Husso 2003, 20). Tutkimustehtävänä on selvittää, millaisia sukupuoleen liittyviä valtarakenteita, asenteita ja käytänteitä seksuaaliseen häirintään liittyy. Tähän et- sin vastauksia tarkastelemalla naisten kertomia seksuaalisen häirinnän kokemuksia. Ta- voitteena on tutkimuksellani tuoda näkyväksi seksuaalisen häirinnän arkipäiväisyys ja samalla lisätä tietoisuutta seksuaalista häirintää ylläpitävistä syvään juurtuneista valtara- kenteista ja asenteista, jotka vaikuttavat naisten häirintäkokemuksiin ja niistä selviytymi- seen. Tutkimukseni tarkoitus on näin ollen tuottaa tietoa ymmärryksen ja päätöksenteon tueksi – yhteiskuntapoliittisten ratkaisujen löytämiseksi.
Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat:
1. Miten naiset kertovat seksuaalisen häirinnän kokemuksistaan osana Me Too -kampanjaa?
2. Miten naiset rakentavat toimijuuttaan ja toimintamahdollisuuksiaan seksuaalisen häirinnän kokemuksissa?
Ensimmäisen tutkimuskysymyksen mukaisesti pyrin selvittämään, millaisia seksuaalisen häirinnän kokemuksia naisilla on kerrottavanaan osana Me Too -kampanjaa. Tarkastelen naisten kokemaa häirintää erilaisissa sosiaalisissa suhteissa. Selvitän myös, millaisia
2 Vaikka tarkastelenkin tutkielmassani ensisijaisesti seksuaalista häirintää, huomioin myös muita seksu- aalisen väkivallan muotoja, joita aineistossa esiintyy.
erilaisia häirinnän muotoja naiset kokevat. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen pääpaino on näin ollen naisten yksilöllisissä kokemuksissa ja suhteissa muihin ihmisiin. Lähestyn näitä naisten subjektiivisia kokemuksia hyödyntämällä erilaisia teoreettisia näkökulmia, jotka liittyvät niin sukupuoleen, seksuaalisuuteen kuin valtarakenteisiin. Toisessa tutki- muskysymyksessä keskityn puolestaan siihen, millaisia toimijuuden ja toiminnan mah- dollisuuksia naisilla on erilaisissa häirintätilanteissa ja niistä selviytymisessä. Käsitän toi- mijuuden tässä yhteydessä yksilölliseksi tilanteeksi, jossa naiset määrittelevät omia toi- mintamahdollisuuksiaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin. Näin ollen toimijuus saa merkityksensä naisten oman toiminnan kautta ja se muodostuu sosi- aalisissa suhteissa. Aiempiin tutkimuksiin tukeutuen ymmärrän toimijuuden tutkielmas- sani muuttuvaksi ja vuorovaikutuksessa rakentuvaksi sekä tilannesidonnaiseksi.
Tutkimuskysymyksiin etsin vastauksia kolmeen teoreettiseen näkökulmaan tukeutuen:
sukupuolen, vallan ja toimijuuden kehyksistä. Nämä teoreettiset lähestymistavat limitty- vät toisiinsa tutkimusaineiston analyysin eri vaiheissa. Kun aineiston analyysissä hyö- dynnetään useita teorioita, puhutaan teoriatriangulaatiosta – tällainen triangulaatio lisää tutkimuksen luotettavuutta (Kananen 2017, 154). Tutkielmassani sukupuoli, toimijuus ja valta vaikuttavat jokainen toisiinsa kehämäisesti: sukupuoli vaikuttaa toimijuuteen ja val- tarakenteet sukupuoleen – ja sukupuoleen kohdistuviin odotuksiin – sekä rakenteet mää- rittävät yksilön toimijuutta. Sukupuoli, valta ja toimijuus ovat tutkimuksessani keskeisiä analyysikategorioita, sillä seksuaalinen häirintä on sukupuolistunut ja rakenteellinen on- gelma, joka voi rajoittaa yksilön toimintamahdollisuuksia.
4.2 Verkkokirjoitukset tutkimusaineistona
Seksuaalista häirintää tutkittaessa ja ilmiön ymmärtämiseksi on tärkeää kuulla ihmisiä, joilla on omakohtaisia kokemuksia kerrottavana aiheesta. Tutkimusta suunnitellessani pohdin, olisiko tutkittavasta aiheesta jo olemassa materiaalia, joka soveltuisi tutkimustar- koitukseeni. Päädyinkin etsimään verkosta häirintäkokemuksia, sillä lähtihän koko Me Too -ilmiö alun perin sosiaalisesta mediasta liikkeelle. Ihmiset viihtyvät verkkomaail- massa ja käyttävät siellä paljon aikaa, joten pidin tutkimusaineiston etsimistä verkosta perusteltuna. Sosiaalinen media mahdollistaa erilaisten – myös henkilökohtaisempien – aihealueiden ympärille syntyvät ryhmät ja keskustelut sekä niiden tulkitsemisen.
Aineistoa kerätessäni tutustuin memyos.fi -sivustoon3, jossa on julkisesti luettavissa 250 häirintätapausta. Seksuaalista häirintää vastustavan suomalaisen Me Myös -kampanjan verkkosivuille on koottu vuoden 2017 joulukuussa 250 henkilökohtaista kertomusta, jossa anonyymit naiset tai naisoletetut kertovat häirintäkokemuksistaan. Kävin noista ker- tomuksista läpi 100 peräkkäistä häirintätapausta, joista valikoin satunnaisotannalla 38 ta- pausta. 38 tapausta valikoitui siitä syystä, että sosiaali -ja terveysministeriön tasa-arvoba- rometrin mukaan 38 prosenttia suomalaisista naisista oli kokenut seksuaalista häirintää viimeisen kahden vuoden aikana (STM 2018, 32). Luin nämä kertomukset perusteellisesti läpi jaotellen niitä erilaisiin luokkiin ja teemoihin. Näin sain muodostettua yleiskuvaa naisten häirintäkokemusten luonteesta. Päädyin vielä rajaamaan aineistoa siten, että vali- koin tutkimuskäyttööni kahdeksantoista (18) tapausta. Valikoinnin perusteena oli tutki- mustehtäväni kannalta merkityksellisen informaation kokoaminen: eli lisäsikö tapaus ymmärrystä siitä, millaisia sukupuoleen liittyviä valtarakenteita, asenteita ja käytänteitä seksuaaliseen häirintään liittyy. Katsoin, että jo nämä 18 tapausta riittävät tuomaan esiin sen, mitä tutkimustehtävässäni hain sekä havainnollistamaan erilaisia häirintäkokemuk- sia, joita naiset kohtaavat. En pyri tutkimuksellani yleistämään, vaan ymmärtämään sek- suaalisen häirinnän ilmiötä ja yksilöiden kokemuksia syvällisemmin, joten koin hyödyl- lisemmäksi keskittyä määrällisesti pienempään joukkoon. Loput kertomukset, jotka kävin läpi, toimivat tausta-aineistona tuomaan lisää näkökulmia omalle ajatustyölleni tutkiel- man parissa.
Tässä tutkielmassa seksuaalisen häirinnän määritelmä on kunkin häirintätapauksen kir- joittajan henkilökohtainen näkemys asiasta. Kirjoittajien häirintäkokemukset täyttävät kuitenkin pääosin tasa-arvolakiin (1986/609 7§) kirjatut seksuaalisen häirinnän määritel- mät. Aineiston kirjoitusten pituus on vaihtelevaa: osa naisista on kertonut alle sadalla sanalla kokemuksistaan, osa taas useiden sivujen verran. Yhteensä tutkimusaineistoa ker- tyy 18 kirjoituksesta noin 14 sivun verran (fonttikoko 12, fontti Times New Roman). Kir- joituksissa kerrotaan seksuaalisen häirinnän kokemuksista ja omista tuntemuksista sekä selviytymisestä. Niissä kerrotaan myös suhteista muihin ihmisiin ja siitä, kuinka häirintä on vaikuttanut suhteisiin. Välillä kirjoittajat siirtyvät omien kokemustensa kerronnasta
“moraaliseen kerrontaan”, jossa otetaan yleisemmin kantaa seksuaaliseen häirintään
3© 2019 #memyös
liittyviin käsityksiin ja uskomuksiin. Muistelmat eivät näin ollen ilmennä vain yksilöllisiä kokemuksia vaan myös kollektiivisesti jaettuja käsityksiä. Kokemusten muistaminen on aina vuorovaikutuksellista sekä myös ruumiillista. (ks. Husso 2003, 32-33.)
Pyrin aineistosta tutkimaan naisten häirintäkokemusten luonnetta ja keskeisiä piirteitä, joita kokemuksista nousee esiin. Tutkimani tapaukset ovat eri-ikäisten naisten subjektii- visia kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seksuaali- sesta väkivallasta. Näissä häirintäkertomuksissa ihmiset ovat itse päättäneet kirjoituksen sisällöstä ja esille nostamista asioista “me too” -kattoteeman alle. Verkkokirjoitukset ei- vät siten ole suoria vastauksia tutkimuskysymyksiini – mikä toisaalta tekee aineistosta erityisen rikkaan ja autenttisen.
Näitä verkkokirjoituksia voidaankin luonnehtia myös temaattisiksi muistelukirjoituk- siksi, joissa kirjoittajat kertovat pyydetystä asiasta ja jäsentävät kokemuksiaan aiheen sa- ralta. Haastattelu eroaa kirjoituspyynnöstä siten, että kokemuksista kirjoittavat ne, jotka niistä haluavat kertoa ja kirjoittaa omin sanoin. Kirjoituspyyntö onkin hyvä aineistonke- ruumenetelmä silloin, kun aihepiiri on arkaluontoinen. (ks. Husso 2003, 30.) Häirintäker- tomusten kirjoittaminen ja jakaminen muille on varmasti monille toiminut terapeuttisena kokemuksena, mitä pyrin myös kunnioittamaan tutkimusta tehdessäni. Tutkijan ei tarvitse olla viileä ja tunteeton, mutta objektiivisuus on toki säilytettävä. En pyri retostelemaan naisten kokemuksilla, vaan kuvaamaan asiat sellaisena kuin näiden kertomusten naiset ne ovat ilmaisseet, ja tulkitsemaan kokemuksia tutkimusongelmani mukaisesti. Pyrin tulkin- noissani pitäytymään siinä, mitä kertomuksissa tulee ilmi, ja varovasti suhtautumaan sel- laisiin tulkintoihin, mitä niissä ei tule (ks. Hakala & Vesa 2013, 224).
4.3 Tutkimuksen eettinen pohdinta ja luotettavuustarkastelu
Luotettavan tiedon saannin varmistamiseksi tutkimusasetelmaa on tarkasteltava tiettyjen luotettavuusmittareiden kautta. Katsoin, että valitsemani aineisto on tutkimustehtävän ja aihepiirin kannalta relevantti, sillä seksuaalisen häirinnän vaikutuksia ja ulottuvuuksia ei voida ymmärtää kuulematta häirintää kokeneiden omia kertomuksia (ks. Husso 2003, 26).
Vertaamalla tutkielmassa saatuja tutkimustuloksia sekä kotimaisiin että kansainvälisiin tutkimuksiin pyrin osaltaan vahvistamaan tutkielman luotettavuutta. Lisäksi tällainen ver- tailu vahvistaa tutkimustulosten toistettavuutta ja pysyvyyttä eli reliabiliteettia. Tutkimus
on myös tarkoituksenmukainen eli validiteetti, sillä se sisältää tutkimustehtäväni kannalta merkityksellistä ja oleellista tietoa seksuaalisesta häirinnästä yhteiskunnallisena ongel- mana. (Kananen 2017, 174-180.)
Internetistä löytyvän tutkimusaineiston käyttöön liittyy aina eettistä pohdintaa siitä, mitä tietoa voi tutkimuksessa hyödyntää ja miten aineiston henkilöiden identiteettiä kuuluisi suojella. Yksityisen ja julkisen rajat sumentuvat herkästi verkossa. Verkkoaineiston kanssa tutkija liikkuukin jokseenkin ”harmaalla alueella”, sillä verkon tutkimusetiikka on vielä jossain määrin ”häilyvää” ja ohjeet tapauskohtaisia. Tutkijan onkin luotettava omaan harkintakykyynsä verkkoaineiston käyttämisessä ja kyettävä perustelemaan valin- tansa. (Turtiainen & Östman 2013, 49-65.)
Tutkimuseettinen pohdinta lähtee Riikka Turtiaisen ja Sari Östmanin (2013, 52) mukaan aina liikkeelle tutkimustehtävästä, jonka ei tulisi olla eettisessä ristiriidassa tutkimusai- neiston tuottaman tiedon kanssa. Nähdäkseni tutkimustehtäväni ei ole ongelmallinen suh- teessa aineistoon, sillä pyrin tarkastelemaan kokemuksiin liittyviä yhteiskunnallisia teki- jöitä, en arvioimaan tai kritisoimaan yksittäisten ihmisten käyttäytymistä. En pyri yleis- tämään kokemuksia koskemaan kaikkia häirintää kokeneita, vaan tarkastelemaan koke- muksia syvemmin, osana laajempia yhteiskunnallisia kokonaisuuksia – yksityisestä ylei- seen – ja suhteessa aiempiin tutkimuksiin.
Hyödyntämäni tutkimusaineiston kertomukset ovat jo lähtökohtaisesti anonyymejä ja verkossa julkisesti esillä. Ne ovat yksittäisten henkilöiden kertomia kokemuksia, mutta samalla myös osa kollektiivista kampanjaa, jonka osallisina lukuisat naiset ovat halunneet tuoda kokemuksensa esiin. Sivuston viestinnällisenä tavoitteena on tuoda julki naisten häirintäkokemuksia osana Me Too -ilmiötä. Koska kokemukset ovat kaikkien verkko- käyttäjien saatavilla eikä niiden lukeminen vaadi erillistä rekisteröitymistä sivustolle, pi- din oikeutettuna valita kyseisen materiaalin tutkimusaineistokseni. Perustelen menette- lyäni ”nelikenttään” vedoten (ks. kuvio 1). Nelikentän pohjalta aloittelevakin tutkija voi pohtia aineistojensa tutkimuseettisiä kysymyksiä ja ratkaisuja (Turtiainen ym. 2014, 59).
Hyödyntämäni tutkimusaineisto sijoittuu kaaviossa arkaluontoisen ja julkisen tiedon puo- lelle eli oikean alareunan suunnalle lähelle kohtaa ”blogikirjoitus seksuaalisen hyväksi- käytön kokemuksesta”. Katson kuitenkin, että verrattuna kyseiseen esimerkkiin, aineis- toni on enemmän ”katkoviivan” yläpuolella, jossa tutkittavien suostumus ei ole eettisesti
