Maailma studiona - Rakenteet paikkalähtöisten performanssien takana

Tekijä Marianne Turtio

Työn nimi Maailma studiona - Rakenteet paikkalähtöisten performanssien takana Laitos Taiteen laitos

Koulutusohjelma Visual Cultures, Curating and Contemporary Art

Vuosi 2020 Sivumäärä 73+3 Kieli Suomi

Tiivistelmä

Opinnäytteessä tutkin työskentelyä taiteilijana paikkalähtöisten performanssien parissa.

Työ rajautuu valikoituihin julkisiin tiloihin, joissa olen työskennellyt vuosien 2018-2020 välillä. Opinnäytetyö toimii polkuna, joka esittelee kasvuni paikkalähtöiseksi performans- sitaiteilijaksi. Työn aikomus on herättää lukija pohtimaan omaa suhdettaan ympäröiviin tiloihin.

Tutkimus sai alkunsa tarpeesta selvittää, miksi paikkälähtöiset teokseni nostavat esiin yh- teiskunnallisissa keskusteluissa esillä olevia aiheita. Halusin tietää lisää erilaisista tunnel- mista, joita aistin rakennuksissa. Mitä nuo tunnelmat ovat, mikä ne synnyttää? Kysyin it- seltäni, pystynkö tutkimaan paikkoja objektiivisesti vai ovatko havainnot aina subjektiivisia.

Lähdekirjallisuutena käytän Gaston Bachelardin Tilan poetiikkaa, arkkitehti Christian Norberg-Schulzin Genius locia (Paikan henki) sekä Kirsi Saarikankaan, Taina Syrjämaan ja Janne Tunturin kirjoituksia julkaisussa Eletty ja muistettu tila. Muita lähteitä tarjoavat kaupunkitutkimuksen opettajani Taina Rajannin henkilökohtainen tiedonanto, John De- weyn Taide kokemuksena sekä Miwon Kwonin pohdinnat paikkasidonnaisuudesta. Lisäksi käyn keskustelua Eliisa Suvannon ja Antti Turkon tila-aiheisten opinnäytetöiden kanssa.

Minulle selvisi tutkimuksen avulla, että tilan merkitystä tavoitellessa tarvitaan moniaistil- lista havaitsemista. Opin ymmärtämään, että kokemukset paikasta ovat samaan aikaan henkilökohtaisia, mutta myös kulttuurisesti määrittyneitä sekä yhteisöllisiä. Tilan käyttä- minen on vastavuoroinen tapahtuma, jossa tila ja käyttäjät muokkaavat toinen toisiaan.

Aiemmin mainittua rakennuksissa havaittavaa tunnelmaa voi kutsua paikan hengeksi; se muodostuu inhimillisen elämän seurauksena. Huomasin, että paikkaa lähestyessä kannat- taa hyödyntää poeettista ajattelua, jotta paikan todellinen luonne saadaan esiin.

Tutkimukseni esittää, että paikkalähtöisten töiden yhteiskunnalliset aiheet nousevat eri- laisista tarpeistamme käyttää tilaa; tämä luo poliittisia vivahteita. Tilallisuus, ajallisuus ja yhteiskunnallisuus ovat erottamattomia ja keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Opinnäyte tuo esiin, että tilojen muuttuessa samankaltaisiksi paikkojen ainutlaatuiset hen- get häviävät; tämä voi johtaa toiseuden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin.

Opinnäytetyön löydökset syventävät paikkaa konseptina. Tutkimus tuo esiin syitä, miksi meidän tulisi keskustella enemmän tilan havainnoimisesta. Työ osoittaa, että meillä on vel- vollisuus nykyaikaistaa julkisten tilojen käyttötarkoituksia tasa-arvoisempaan suuntaan.

Julkisen tilan taiteella voidaan tuoda näkyväksi tilan omistussuhteet.

Avainsanat julkinen tila, paikkalähtöinen taide, paikkasidonnaisuus, performanssitaide, taiteellinen tutkimus, paikan henki, eletty tila, tilan poetiikka

Author Marianne Turtio

Title of thesis World as a studio - Structures behind site-oriented performances Department Department of Art

Degree programme Visual Cultures, Curating and Contemporary Art

Year 2020 Number of pages 73+3 Language Finnish

Abstract

In my thesis I research my artistic work with site-oriented performances. Research focuses on selected public spaces where I have been working during 2018-2020. This thesis presents a path which shows my growth as a performance artist who works with site-specificity. The objective of this study is to make the readers reflect their own relations to their surrounding sites.

The starting point for this research was a need to explain why my site-oriented artworks brought up current social topics. I wanted to know more about the unique atmospheres that I sensed inside different buildings. What are those atmospheres and from where are they from? I asked myself; can I research places objectively or are my perceptions always subjec- tive?

As source literature I use Gaston Bachelard’s The Poetics of Space, architect Christian Norberg-Schulz’s Genius Loci (The spirit of place) and writings from Eletty ja muistettu tila by Kirsi Saarikangas, Taina Syrjämaa and Janne Tunturi. Other sources I work with are an interview with my urban research teacher Taina Rajanti, John Dewey’s Art as Experience and Miwon Kwon’s thoughts about site-specificity. This study engages in dialogue with two site themed theses by Eliisa Suvanto and Antti Turkko.

During the research I found out that multisensorial perception is needed while seeking the meaning of the space. I understood that our experiences from the space are at the same time personal but also culturally defined and communal. Using the space is a complementary occasion where space and it’s users modify each other. The earlier mentioned atmosphere inside buildings can be called the spirit of the space; it forms as the result of human life. I also noticed that poetical thinking is needed when reaching the genuine character of the space.

This thesis states that our different needs to use space are the reason why social topics arise to the centre of site-oriented artworks. This creates political nuances. Time, space and society are inseparable and in constant interaction with each other. Thesis articulates that the spirits of the places begin to fade away if the places start to remind each other; this might lead to the feeling of otherness and externality.

The findings in this thesis deepen the concept of space. The research highlights the rea- sons why we should discuss more perceiving our surroundings and sites. This thesis points out that we have the responsibility to modernize the use of public spaces towards a more equal way. Public space art can help to make the ownerships of the space more visible.

Keywords Public space, site-oriented art, site-specificity, performance art, artistic research, the spirit of space, lived space, poetics of space

SISÄLLYSLUETTELO

1. JOHDANTO ... 2

2. SUKELLUS PAIKKALÄHTÖISEEN TAITEESEEN ... 6

2.1. MAAILMA STUDIONA JA PAIKAT YSTÄVINÄ ... 8

3. AJATTELUA JA NAIIVIUTTA BACHELARDIN KANSSA ... 16

3.1. HALTIOITUMISTA LEHTISAAREN SANIAISTIHEIKÖSSÄ ... 18

3.2. KUVITELTUJA PÄÄRAUTATIEASEMAN TUNTEITA ... 23

4. KYLÄSAAREN KIERRÄTYSKESKUKSEN ANKKURI ELI OLENNAISIN ELEMENTTI ... 29

4.1. PAIKAN KANSSA DIALOGISSA: HAVAINNOT JA TUNTEET MATERIAALINA ... 30

4.2. SUBJEKTIIVINEN KOKEMUS PAIKASTA ... 36

5. PAIKAN HENKI LAPINLAHDEN VENETSIA-RAKENNUKSESSA ... 39

5.1. TILASTA JA PAIKASTA ... 41

5.2. ELETTY TILA PAIKAN HENGEN KOTINA ... 45

5.3. PAIKKOJEN SAMANKALTAISTUMINEN JA ILMIÖN ONGELMALLISUUS ... 50

6. KANSANELÄKELAITOKSEN PÄÄTOIMITALON RISTIRIITAISET OMISTUSSUHTEET ... 56

6.1. VIERAILU PÄÄTOIMITALOLLA ... 58

6.2. KENELLÄ ON OIKEUS KÄYTTÄÄ TILAA? ... 63

6.3. JULKISEN TAITEEN MAHDOLLISUUDET ... 67

7. LOPPUSANAT ... 70

LÄHTEET ... 74

1. JOHDANTO

Tästä alkaa maisterintutkinnon kirjallinen opinnäytetyöni Aalto Yliopistosta Visual Cultures, Curating and Contemporary Art -koulutusohjelmasta. Opinnäytteessä tutkin työskentelyäni taiteilijana paikkalähtöisten performanssien parissa. Tutkimuksessa kulkee mukana visuaalinen materiaali taiteellisesta työskentelystä: valokuvia ja linkkien takaa löytyviä videodokumentoin- teja teoksista.

Aikuisiällä on ollut helpottavaa löytää termejä ja teoriaa tekojen taakse, jotka jo nuorena tun- tuivat niin merkityksellisiltä. Lapsena pidin partioleireillä otsalamppua koko vuorokauden ym- päri ja valo oli päällä myös päiväsaikaan. Ihmisistä toimintani oli kovin huvittavaa. En tehnyt sitä ollakseni hauska, vaan minulle se tuntui tärkeältä; halusin kyseenalaistaa normeiksi muotoutu- neita käytäntöjä. Pienestä pitäen mietin, miksi aina pitäisi toimia niin rationaalisesti, mutta vielä silloin minulla ei ollut sanoja keskustella tästä tuntemuksesta. Toteutin otsalampun kaltaisia päähänpistoja pitkäjännitteisesti, koska ne olivat minun kannanottoni kaikkeen järjestykseen, sääntöihin ja logiikkaan, joita itse halusin kyseenalaistaa. Tähän kuului esimerkiksi julkisen tilan hämmentäminen makoilemalla x-asennossa Oulun keskustan vilkkaimmilla aukioilla.

Taustani on esittävien taiteiden parissa. Lukion draaman ja teatterin kursseilta löysin tieni opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajan ammattikorkeakoulututkintoon. Valmistuttuani koin tarvetta löytää lisää teoriaa työskentelyni taakse, joten suuntasin maisteriopintoihin Aalto-yliopistoon. Opintojen alkaessa muistuttelin itselleni, että vaikka olen sukeltamassa ins- tituutioiden ja nykytaiteen maailmaan, en halua unohtaa pohjaani teatteri-ilmaisun ohjaajana.

Minulle tärkeimpiä arvoja on taiteen jakaminen niille, jotka siitä eivät normaalisti pääse nautti- maan. Olen tehnyt forum-teatteria Sambian maaseudulla, ohjannut teatteria päihdekuntoutu- jille ja innoittanut vanhuksia muistelupajoihin. Jos joku mielestäni ansaitsee ja tarvitsee taidetta, niin ihmiset, joille sen saatavuus ei ole itsestäänselvyys. Yhteiskuntarakenteemme ei sovi kai- kille ja henkilökohtaisesti pidän siitä, että taiteen kautta yksilöt ja yhteisöt voivat kokea tul- leensa kuulluksi, tunnistaa omia oikeuksiaan tai nähdä mahdollisuuksia muutokseen.

Maisteriopintojen alussa havahduin erilaisten paikkojen ihmeellisyyteen. Aallossa minulla ei ol- lut enää käytössä perinteistä “black box” -teatteritilaa, ja sen puuttuminen antoi minulle paljon uutta. Se ravisteli mutta avasi minulle ympäröivän maailman ja lopulta teki minusta yhteiskun- nallisesti aktiivisemman yksilön. Ruumiini ei ollut enää teatteria varten luodussa tilassa, vaan huomasin sen olevan keskellä erilaisia ja erityisiä rakennuksia, tiloja ja ympäristöjä, joihin tai- teeni alkoi kietoutua. Jokainen paikkalähtöinen performanssini on ollut itsenäinen prosessi, mutta yhdessä ne ovat muodostaneet laajemman ja henkilökohtaisemman kokonaisuuden, josta haluan tulevaisuudessa ammentaa ja antaa muille. Koen, että taustani teatteri-ilmaisun ohjaajana osuu yhteen paikkasidonnaiseen taiteeseen nivoutuvan teoreettisen ajattelun kanssa.

Molemmissa pyritään tuomaan taide pois museo- ja teatteritiloista jokaisen ihmisen saavutet- tavaksi (Kwon 1997, 92).

Paikka toisensa jälkeen synnytti minussa performanssin kuin se olisi ohjannut minut työskentelemään omilla ehdoillaan. Huomatessani tämän halusin ymmärtää, miksi niin tapahtui.

Miksi paikka nosti minussa esiin yhteiskunnallisia aiheita ja ristiriitoja? Mitä ruumiissani tapah- tuu, kun ryhdyn työskentelemään tilan kanssa ja miksi koen sen niin luontaiseksi ja vaivatto- maksi?

Opinnäytteeni keskittyy ja rajautuu julkisiin tiloihin. Hyödynnän fenomenologisia tutki- musotteita, ja puhuessani paikasta viittaan niihin paikkoihin, joissa olen henkilökohtaisesti teh- nyt taiteellista työskentelyä. Pidän ajatuksesta, että nämä paikat ovat olemassa ilman minua, mutta performanssini ja ajatteluni eivät puolestaan olisi olemassa, elleivät paikat olisi synnyttä- neet niitä.

Tutkimukseni ja työskentelyni pohjautuvat minussa itsessäni tapahtuvaan prosessiin, joka ei ole selitettävissä yksittäisellä olemassa olevalla teorialla. Olen saanut vaikutteita taitei- lijoilta, filosofeilta, teoreetikoilta sekä erilaisista paikoista, jotka ovat inspiroineet minua per- formanssin tekoon. Opinnäytettä varten haastattelin kulttuuriteorian ja kaupunkitutkimuksen opettajaani Taina Rajantia. Lähdekirjallisuutena hyödynnän Gaston Bachelardin Tilan Poetiikkaa (2003) sekä filosofi John Deweyn teosta Taide Kokemuksena (2010). Syvennyn Miwon Kwonin paikkasidonnaiseen ajatteluun sekä arkkitehti-tutkija Christian Norberg-Schulzin käsitykseen paikan hengestä. Näiden ohella peilaan pohdintojani kanssani saman koulutusohjelman käynei- den Eliisa Suvannon ja Antti Turkon tilaa käsitteleviin opinnäytetöihin. Tutkimuksen viimeiste- lyssä käytän Janne Tunturin, Taina Syrjämaan ja Kirsi Saarikankaan kirjoituksia teoksesta Eletty

ja muistettu tila (2002). Työn sommittelun ja asettelun kanssa minua neuvoi ystäväni ja kurssi- kaverini Ines Masanti. Lisäksi opettajani Pia Euron kanssa käydyt keskustelut jäsensivät ajatte- luani ja veivät tutkimusta eteenpäin.

Kirjallisen opinnäytteeni tavoitteena on löytää tekijät, jotka ovat olleet edesauttamassa paik- kalähtöisten teosteni syntyä. Opinnäyte toimii eräänlaisena polkuna; lähden liikkeelle henkilö- kohtaisesta tavastani kokea ympäristöä ja siirryn luku kerrallaan tarkastelemaan paikkaa laa- jemmasta mittakaavasta. Tekstilaji ja -tyyli vaihtelevat, sillä tarvitsen poeettista lähestymistapaa rationaalisen rinnalle. Opinnäytetyön alussa kerron paikkasidonnaisesta taiteesta ja omasta suhteestani siihen. Sen jälkeen jaan lukijalle, millä tavalla haltioidun Lehtisaaresta ja miten ku- vitteluni työskentelee päärautatieasemalla. Kyläsaaren Kierrätyskeskuksella pohdin paikan olennaisimman elementin eli paikan ankkurin hapuilua ja esiin tuomista taiteen keinoin. Seu- raava etappi on Lapinlahden Venetsia-rakennus, jossa hiljennyn paikan hengen äärelle ja mää- rittelen paikan ja tilan käsitteitä. Lopuksi esiin nousevat tilan omistussuhteet ja yhteiskunnalli- set vivahteet, joita pohdin Kelan Päätoimitalon kautta. Päätin rakentaa opinnäytteeni samansuuntaisesti kuin oma tutkimukseni on edennyt parin viime vuoden aikana. Ensin tapah- tuivat omat subjektiiviset havaintoni, sitten dialogi tilan kanssa ja lopuksi astuivat kuvaan huoli paikkojen samankaltaistumisesta sekä tilankäytön valtasuhteista.

Tervetuloa tutkimusmatkalle seuraamaan, miten teokseni, paikkojen minussa synnyttämä ajat- telu sekä lukemani aihetta käsittelevä kirjallisuus kietoutuvat yhteen. Tässä mielessä opinnäyt- teen esikuvana toimii Gaston Bachelardin Tilan Poetiikka (2003). Kuten teoksen suomentaja Tarja Roinila sen alkusanoissa ilmaisee; kirjaa lukiessa tulee tunne kuin saisi itse olla mukana seuraamassa Bachelardin filosofian muotoutumista. (Bachelard 2003, 24) Toivon, että saan opinnäytteeseen mukaan samankaltaisen vivahteen ja onnistun tuomaan prosessin läpinäky- väksi.

2. SUKELLUS PAIKKALÄHTÖISEEN TAITEESEEN

Avaan alkuun paikkasidonnaisen ja -lähtöisen taiteen teoriaa ja historiaa. Kuraattori ja taide- historioitsija Miwon Kwon kirjoittaa esseessään One place after another - Notes on site specificity (1997), että vielä 70 vuotta sitten paikkasidonnaisen taiteen nähtiin viittaavan paikan fysiikan lakeihin. Näitä elementtejä olivat muun muassa pituus, syvyys, tekstuuri sekä seinien ja huo- neiden muoto. Kwon kertoo, että 1960-luvun loppupuolella käsitys paikkasidonnaisuudesta koki suuren muutoksen: keskiöön nousi aito ja autenttinen paikka. Syntyi paikkasidonnainen taide, joka keskittyi tuomaan julki paikan ja teoksen välisen näkymättömän suhteen. Kwon painottaa, että tärkeänä osana teoksen viimeistelyssä toimi tarkkailija, jonka tavoitteena oli läsnäolollaan saattaa teos valmiiksi. Esseessä kerrotaan, miten paikkasidonnainen taide syntyi vastustamaan taiteen muodostumista kapitalistiseksi kulutustuotteeksi. Paikkasidonnaisuudella estettiin taideteosten vaihto sekä siirto paikasta toiseen, joten sitä ei voinut myydä eteenpäin.

(Kwon 1997, 85-87)

Kwon jakaa paikkasidonnaisen ajattelun kolmeen eri tapaan: fenomenologiseen, sosi- aaliseen ja institutionaaliseen sekä diskursiiviseen tyylin. Kwonin mukaan näitä kolmea ei voi tarkkaan erottaa toisistaan, ja ne operoivat samanaikaisesti taide- ja kulttuurikentällä sekä yk- sittäisten taiteilijoiden yksittäisissä teoksissa. (Kwon 1997, 95) Myös minun työskentelyni yh- distelee näitä. Esittelen fenomenologiseen tutkimukseen nojautuvaa tapaani hahmottaa näitä kysymyksiä luvussa kolme: ajattelua ja naiiviutta Bachelardin kanssa. Sosiaalinen ja institutio- naalinen tarkastelutapa korostuu parhaiten luvussa kuusi: Kansaneläkelaitoksen päätoimitalon ristiriitaiset omistussuhteet.

Olen huomannut saman kuin Miwon Kwon; paikkalähtöiset teokset nostavat usein esiin yhteiskunnallisia aiheita liittyen esimerkiksi poliittisiin asioihin ja sosiaalisiin ryhmiin (Kwon 1997, 96). Koen, että tästä syystä paikka konseptina pystyy tarjoamaan taiteilijalle käsiteltäväksi aiheita, jotka sitoutuvat pinnalla oleviin ilmiöihin. Eri tilat ovat saaneet minut käsittelemään esimerkiksi mielenterveyttä, luonnon tuhoamista ja kierrättämistä sekä materialismia ja eko- logisuutta, jotka kaikki näen esillä yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Mielestäni paikoilla on pal- jon kerrottavaa, jos niitä pysähtyy kuuntelemaan ja tarkastelemaan.

Paikkasidonnaisuudessa on myös ongelmansa. Kwon osoittaa, että teos voi jäädä pysy- västi osaksi paikkaa, josta se on saanut alkunsa ja näin se voi haitallisesti muokata tilan sosiaa- lisia tai historiallisia ulottuvuuksia. Tämä palvelee Kwonin mukaan vain taiteilijan näkemystä tai

instituution toiveita. Hän painottaa, ettei tämä lähtökohtaisesti ole ollut paikkasidonnaisen tai- teen tarkoitus. (Kwon 1997, 105) Olen tyytyväinen siihen, että performanssitaiteeni ei jää pysyvästi tilaan, kuten esimerkiksi patsaat tai veistokset. Performanssi on hetken taidetta ja minun tapauksessani performanssini tapahtuvat ilman näkyvää pysyvää jälkeä. Ennen koin, että teoksesta pitää jäädä jälki; esityksen päätyttyä lavan kuuluisi olla kaaoksessa, maalitahroissa, roskissa tai huonekalut kaatuneina. Nykyään olen jättänyt tilan koskemattomaksi. Haluan aja- tella, että performanssit jäävät osaksi tilan historiaa ja paikan henkeä. Näin työskentelyni ei koskaan häviä paikasta, vaikka ihminen ei sitä pystyisi näkemään tai havainnoimaan.

Kwon toteaa, että paikkasidonnaisuus on menettämässä suosiotaan. Hänen mukaansa tämä johtuu siitä, että siirrettävyys on noussut tärkeään osaan ja taiteilijat pyrkivät saamaan taiteensa näkyviin laajalla alueella. Paikkasidonnaisessa taiteessa tämä on ongelma, joten Kwon kertoo, että paikkalähtöisesti työskentelevien taiteilijoiden on täytynyt keksiä ratkaisuja tilan- teeseen. Jos taiteilija haluaa pitää periaatteistaan kiinni, hän tarjoaa ratkaisuna kiertävää prak- tiikkaa. Kwonin mukaan kiertävä praktiikka tarkoittaa sitä, että kiertelevät taiteilijat matkusta- vat paikasta toiseen tekemään paikkasidonnaisia töitä. Heidät voidaan kutsua tekemään teos tai he tekevät itse tarjouksen. Kwon valaisee, että tällaisissa teoksissa korostuu se, etteivät ne ole siirrettävissä paikasta toiseen. (Kwon 1997, 100)

2.1. MAAILMA STUDIONA JA PAIKAT YSTÄVINÄ

Tässä alaluvussa osoitan, mikä on minun lähestymistapani tilasta lähtevään taiteeseen ja millä tavalla suhtaudun erilaisiin paikkoihin. Kerron myös, mitä tarkoitan moniasitisella työskente- lyllä ja paikan monikerroksisuudella. Luvussa esiintyvä ajatteluni on kehittynyt taiteellisen työs- kentelyn ja lähdekirjallisuuden lukemisen myötä.

En omista varsinaista studiotilaa. Kun teen taiteellista työskentelyä tai aloitan uuden projektin, lähden ulos. Paikkalähtöinen ja väliaikainen studioni voi muodostua minne tahansa.

Se voi olla puiden katveessa Lehtisaaren puistoalueella tai rautatieaseman huomaamattomassa nurkassa. Parhaiten studio löytyy, kun asetan itseni moniaistilliseen havainnoinnin tilaan. Opin- tojeni aikana työskentelypaikka on välillä suurpiirteisesti määrätty minulle. Tämä on opettanut minulle, että kykenen haltioitumaan mistä tahansa paikasta, kun annan sille aikaa. Jos työsken- telytila tai -paikka on laaja, etsin kohdan, joka vetää minua puoleensa. Teen siitä oman tilani.

Opettajani Taina Rajanti kertoi minulle, että julkisen tilan tekeminen omakseen on osalle ih- misistä helpompaa kuin toisille. Tästä hän mainitsee esimerkkinä junan, jossa voi joko istua jäykkänä ja tietoisena olevansa jonkun toisen tilassa tai rentoutua ja tehdä paikasta väliaikaisesti omansa. (Rajanti 2020) Koen, että minulla on taito tehdä oma tilani mitä erilaisimpiin paikkoi- hin ja näin ollen rakentaa studioni, minne tahansa.

Aloin tietoisesti kiinnittää huomiota rakennuksiin, tiloihin ja arkkitehtuuriin vasta, kun löysin oman taiteellisen tapani lähestyä niitä. Tämä tarkoitti, että vähensin visuaalisiin ärsykkei- siin takertumista ja ryhdyin keskittymään tilojen tunnelmaan ja siihen, miten koen ne jokaista aistia hyödyntäen. Kiinnostuin erilaisten paikkojen tarjoamista kokemuksista, tuntemuksista ja oivalluksista. Ensimmäisiä kertoja tämä tapahtui työskennellessäni Porin Reposaaressa. Olin kuukausi aikaisemmin aloittanut opinnot ViCCA:n maisteriohjelmassa, kun lähdimme On-Site workshop -kurssilla viideksi päiväksi Reposaareen. Kävimme ensimmäisenä päivänä pitkällä kä- velyllä tutustumassa ympäristöön omassa rauhassa. Huomasin vanhojen pimeiden rakennel- mien, bunkkereiden ja korsujen kutsuvan minua muuta ympäristöä enemmän. Kun seuraavana päivänä saimme tehtäväksi hakeutua työskentelemään haluamaamme paikkaan, lähdin vaelta- maan sotarakennelmia kohti. Astuin sisään pilkkopimeään ja valitsin korsun sen päivän stu- diokseni ja tietämättäni myös paikkalähtöisen työskentelyni aloituspisteeksi. Seuraava video on luonnos, jonka työstin Reposaaressa muutaman tunnin korsussa työskentelyn pohjalta ja esit- telin samana päivänä muille kurssilaisille. Luonnos käsittelee sotakokemusten ja -traumojen siirtymistä sukupolvelta toiselle.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=lfuGaadkT9g

Fenomenologian “isäksi” tituleerattu Edmund Husserl näki myöhäisessä ajattelussaan, että ih- misen näköhavainnot korostavat ajallisuutta. Jos pyrittiin tavoittelemaan tilan merkitystä, tar- vittiin Husserlin mukaan laaja-alaisempaa kokemusta. (Syrjämaa ja Tunturi 2002, 16) En usko sattumaksi sitä, että ensimmäiset paikkalähtöiset työskentelyni tapahtuivat juuri pimeässä.

Siellä minun oli helpompi siirtää näköhavainnot sivuun ja keskittyä tilaan kokonaisvaltaisemmin.

Reposaaressa pimeys herättää aistit. Kuvat: Marianne Turtio ja Ines Masanti

Kun keskityin omaksumaan ympäristöä koko ruumiillani, minusta tuli moniaistillinen työsken- telyväline, jollainen se ei ollut aiemmin. Moniaistillisessa työskentelyssä hyödynnän kaikkia ais- teja. Näkö, tunto, haju, maku ja kuulo ovat kaikki samanarvoisia ja antavat kaikki yhtä relevant- tia informaatiota. Taina Syrjämaa ja Janne Tunturi sanovat hienosti, että tilaan liittyvä abstrakteinkin asia tulee moniaistillisen kehon kautta ihmisen ymmärrettäväksi (Syrjämaa &

Tunturi 2002, 26). Pyrin huomioimaan moniaistillisessa työskentelyssä laajasti eri ilmiöitä, olo- suhteita ja ärsykkeitä. Näitä ovat esimerkiksi valot, varjot, värit, muodot, lämpö- ja säätila, ilmanpaine, tuuli ja veto, hapen laatu, äänitaajuudet ja aistiärsykkeiden resonointi kehossani.

Kaikkien näiden asioiden hahmottaminen on haastavaa ja siksi pyrin työskentelemään pilke silmäkulmassa ja oman inhimillisyyteni rajat hyväksyen.

Koetan tarkastella jokaista tilaa, paikkaa ja rakennusta monimutkaisena pienoismaail- mana. Tällä tarkoitan, että jokainen yksittäinen paikka on jatkuvasti monenlaisten omistussuh- teiden ja erilaisten tarpeiden vaikutuksen alaisena. Lisäksi paikan historia, siellä tapahtuneet kohtaamiset ja hetket, tilan konkreettiset rakennusaineet sekä ympäröivä luonto ja ilmapiiri tekevät kaikki osansa monimutkaisen pienoismaailman syntyyn. Kutsun tätä ilmiötä nimellä paikan monikerroksisuus.

Reposaaren korsun monikerroksisuutta luovat muun muassa sen historia 1930-luvulta asti, puiset ja betoniset rakennusmateriaalit, rakennelmien entisöinti, sota-aika, sotilaiden eletyt tunteet, turistien vierailut korsussa, omistajuuden vaihtuminen Puolustusvoimilta kaupungille, saaren ainutlaatuinen luonto ja vaihteleva merenrannan ilmasto. Kuvat: Ines Masanti ja Marianne Turtio

Performanssitaiteesta puhuttaessa on tärkeää muistaa ajan merkitys teoksen synnyssä. Se ta- pahtuu juuri sillä hetkellä, kun se on tapahtuakseen. Yksittäinen performanssi ei ole enää tois- tettavissa, sillä se ei säily muuttumattomana. Jokainen toisto on erilainen. Kun mietin työsken- telyäni, minun on vaikeaa määritellä, milloin yksittäinen työ saa alkunsa. Helpointa on ajatella, että performanssin luominen käynnistyy siitä, kun astun ensimmäistä kertaa tilaan, eli kun minä ja paikka kohtaamme. Tosiasiassa teos on ryhtynyt muotoutumaan jo paljon aikaisemmin sekä minussa että paikassa. On sattumaa, missä vaiheessa oma prosessini ja paikan historian kulku ovat kohdatessamme, mutta ne määrittävät lähtökohdat yhteiselle työskentelyllemme. Repo- saaren korsun historian jatkumo oli lopulta tuonut sen ajankohtaan, jolloin minä astuin sinne sisälle. Juuri tähän hetkeen minä pääsin heijastamaan omaa sen hetkistä ymmärrystäni sota- aikaan liittyen. Kohtaamisemme aikana korsu tarjosi minulle lisää kokemuksellista tietoa so- dasta ja minun taiteellinen työskentelyni jäi puolestaan osaksi sen historiaa.

Lähestyn paikkaa samalla tavalla kuin uutta ihmistä. Pyrin kohtaamaan molemmat syvemmällä tasolla; avoimena ja uteliaana. Kysyn uudelta ihmiseltä tai paikalta kysymyksiä ja haluan selvit- tää, mikä toiselle on tärkeää. Toivon, että kanssani voi olla avoimesti ja luottavaisesti juuri sellaisena kuin on. Tutustun tunnepitoisesti ja elän mukana toisen tarinoissa. Tällä tavalla uskon pääseväni lähemmäs ihmisiä ja paikkoja. Näin luon syvemmän suhteen uuteen ystävään. Koen, että nämä erilaiset ystävät, olivat ne sitten paikkoja tai ihmisiä, voivat tehdä hyvää henkilökoh- taiselle kasvulle ja auttaa näkemään maailmaa laajemmin.

Koin vahvan tuntemuksen käydessäni katsomassa teatteria Turun Ylioppilasteatterilla tammi- kuussa 2020. Mysteerio Buffo -esityksen päätyttyä ja yleisön poistuttua päädyin hetkeksi jää- mään yksin teatteritilaan. Kävelin keskelle lavaa ja katselin tyhjiä penkkirivistöjä. Muistin, miten kotoisalta lavalla seisominen on tuntunut ja tavoittelin kyseistä tunnetta löytämättä sitä. Koin ajan, päivien, hetkien ja vuosien kulun ja liikutuin siitä. Siinä hetkessä pääsimme vanhan ystäväni eli teatteritilan kanssa samalla aaltopituudelle; olimme olleet läheisiä, mutta viime aikoina kul- keneet omia teitämme. Kuten kunnon ystävyyteen kuuluu, mikään ei kuitenkaan erottaisi meitä; teatteri kulkisi aina kanssani, vaikka olisin välillä etäällä. Ottamalla etäisyyttä olen anta- nut tilaa toisille paikoille ja ympäristöille tulla elämääni.

Vaikka teatteri on jäänyt vähemmälle, en koe työskenteleväni yksin. Tehdessäni paik- kalähtöisiä performansseja hyödynnän paikkaa vastanäyttelijänä. Paljon näyttelijäntyötä teh-

neenä minulle kommunikaatio ja impulssit ovat tärkeitä. Paikka laittaa minut toimimaan, puo- lustautumaan ja käsittelemään asioita. Paikka herättää minussa reaktioita, ja se saa minut poh- timaan valintojani. Parhaan ja sujuvimman dialogin saavutamme flow-tilassa työskennellessä.

Silloin keskustelen ja kysyn siltä asioita. Välillä se antaa vastauksia ja välillä se kyseenalaistaa tai kysyy kysymyksiä minulta. Joskus se on hiljaa ja joskus se sekoittaa päätäni lukuisilla impuls- seilla. Aina keskustelumme ei ole sopuisaa, mutta kuten ystävyyssuhteissa, tärkeintä on, että olen tilan kanssa samalla puolella ja annan sen kertoa. Paikka käy koko prosessin kanssani läpi ja sen kanssa yhdessä me muodostamme lopullisen teoksen. Myös tätä opinnäytettä koen kir- joittavani yhdessä tähän valikoitujen paikkojen kanssa. Ne ovat ystäviä, jotka hurraavat, ky- seenalaistavat ja kannustavat minua. Pian sukellamme tarkemmin näihin yksittäisiin paikkoihin.

Esitellessäni töitä, paikkoja ja dialogiamme tarkastelen niitä teoria-aiheiden läpi, jotka tukevat kutakin ympäristöä.

Luvun loppuun haluan jakaa videon, jossa esittelen itseni paikkalähtöisenä taiteilijana.

Linkin takana olevalta videolta lukija saa kokonaiskuvan työskentelytavoistani. Vierailen Kam- pin ostoskeskuksessa, Helsingin päärautatieasemalla ja Lehtisaaren puistoalueella. Näissä kai- kissa olen työskennellyt aikaisemmin paikkasidonnaisesti. Tehdessäni esittelyvideota tarkaste- lin, miten suhteeni entisestään tuttuihin paikkoihin oli kehittynyt. Rautatieasema tuntui ystävältä, jonka olen kuitenkin menettänyt. Se oli muuttunut liikaa maailmantilanteen ja ihmis- ten mukana. Kamppi ei alun perinkään synnyttänyt performanssia, vaan aihe oli määräytynyt etukäteen. Siellä koin, että sain tutustua vanhaan puolituttuun paremmin ja me lähennyimme.

Lehtisaaressa kokemus oli hyvin vaikuttava; yllätyksekseni liikutuin suuresti sinne saavuttuani.

Tuntui kuin olisin tavannut vanhan sydänystävän, jonka kanssa voi jatkaa siitä mihin jäi. Ihminen ei ole radikaalisti koskenut Lehtisaaren metsäalueeseen ja muun muassa siksi tunnelma oli ennallaan, vaikka ulkonäöllisesti ympäristö oli vuodenajan vaihtumisen vuoksi muuttunut eni- ten.

Linkki taiteilijaesittelyyn: https://www.youtube.com/watch?v=yFo4Eie4vpg&t

3. AJATTELUA JA NAIIVIUTTA BACHELARDIN KANSSA

Tartuin Gaston Bachelardin Tilan Poetiikkaan (2003), kun aloitin opinnäytetyön kirjallisen osuu- den työstämisen. Olin jo vuoden ajan odottanut sopivaa hetkeä lukea sitä, sillä teos oli tullut minua vastaan useasta suunnasta. Lukukokemus oli vahva ja luin kirjaa hitaasti keskittyen sen nyansseihin. Kirjoitin kynä sauhuten post-it lapuille huomioitani ja jätin niitä kirjan väliin. Tuntui siltä, kun Bachelard olisi kirjoittanut suoraan minun ja paikkojen välisestä vuorovaikutuksesta sekä minun tavastani ajatella ja aistia tilassa. Hämmästelin Bachelardin tapaa kuvailla runouden lukemista, koska tunsin itseni tilan lukijana ja kokijana sykähtävän ja samaistuvan hänen ajatuk- siinsa. Tilan Poetiikasta esiin nousivat “termit” haltioituminen, kuvittelu, ihailu sekä naiviuden koulu. Koen, että tilalähtöisten taideprosessieni aloituspiste on Bachelardin mainitsema ihailu ja sitä seuraava haltioituminen. Tämä ympäristöstä haltioituminen puolestaan käynnistää mie- lessäni ajatusleikin nimeltään kuvittelu. Olen välillä tuskastunut omaan naiviuteeni, mutta Bachelard sai minut tyytyväiseksi naivista suhtautumisestani elämään, sillä juuri haltioituminen saa minut hengittämään. (Bachelard 2003, 16-17) Näen, että näitä “käsitteitä” pohtimalla ja lähdekirjallisuuden kanssa dialogia käymällä, voin hahmotella omaa ajatteluani ja pyrkiä käsit- teellistämään taiteellista työskentelyäni.

Tässä luvussa esittelen syksyllä 2019 tekemäni Greetings from -perfromanssisarjan, jonka avulla heijastelen minun, Bachelardin ja muiden taiteilijoiden ja filosofien pohdintoja toisiinsa. Työs- tämässäni teossarjassa keskiössä toimi kaksi paikkaa; Helsingin päärautatieasema sekä Lehti- saaren alue. Prosessilähtöisessä työskentelyssä minulle nousi tärkeäksi viedä paikoilta terveiset toisilleen. Olin tehnyt samankaltaisen terveisten välittämisen Oulussa 2015. Tällöin ohjasin muistelutyöpajoja kahden eri palvelutalon vanhainkotiryhmien välillä ja viimeisellä kerralla vä- litin taiteen keinoin muisteluiden tulokset ryhmältä toiselle. Tämä inspiroi minut kokeilemaan, miten välittää terveiset kahden konkreettisen paikan välillä.

Lehtisaaresta kertovassa osuudessa 3.1. kirjoitan miten aistiminen, naiivius, ihailu ja haltioitu- minen näkyvät tavassani lähestyä paikkaa. Alaluvussa 3.2. kerron työskentelystäni Helsingin päärautatieasemalla ja pohdin kuvittelun osuutta teoksen muotoutumisessa. Bachelardin lisäksi luvussa toimii lähdekirjallisuutena filosofi John Deweyn teos Taide kokemuksena (2010), taide- kuraattori Eliisa Suvannon maisterin tutkinnon opinnäyte Ei kenenkään tila, ei tilaa kenellekään (2014) ja paikkasidonnaisen taiteilija Antti Turkon maisterijulkaisu Ajattelua villissä tilassa (2015).

Performanssisarjan kaksi teosta ovat sidoksissa toisiinsa ja niiden kautta paikkojen välille kehittyy suhde.

Minä otan kuuntelijan ja viestinviejän aseman; annan äänen ja estradin ympäristölle. Kuvat: Gustaf Broms

3.1. HALTIOITUMISTA LEHTISAAREN SANIAISTIHEIKÖSSÄ

Saavun Lehtisaareen kädessäni kartta, jonka avulla lähden ihmettelemään ympäristöäni. En ole ikinä ennen vieraillut Lehtisaaressa, joten voin aloittaa työskentelyni puhtaalta pöydältä. Olen viettänyt Leh- tisaaressa tunnin verran, kun löydän asutuksen ja suuren puistoalueen rajalta paikan, joka vetää minua puoleensa kuin magneetti. Puiden ja kallion reunustama sekä saniaisten valtaama alue kutsuu minua kokemaan ja aistimaan. Nimeän paikan saniaistiheiköksi.

Kokeminen ja aistiminen kulkevat minulla käsi kädessä, sillä ilman aisteja on mahdotonta kokea ympäristöä. Aistiminen ei kuitenkaan yksin riitä, sillä tarvitsen kokemiseen myös tunteet. Sa- niaistiheikkö antoi impulsseja: se pyysi minua aistimaan parvekeremontin melun ja linnun lau- lun. Paikka ei kuitenkaan voi vaikuttaa siihen, miten koen nuo äänet; tämän päättävät yhdessä tunteeni ja oma eletty historiani.

Paluu Lehtisaareen keväällä 2020.

Ajattelen, että eletty historiamme on kaikkien kertyneiden kokemustemme summa. Eräänä kesänä nukuin kovalla patjalla helteisessä asunnossa, jossa huollettiin parveketta eikä ikkunoita saanut avata. Yön aikana oli kuumuuden vuoksi vaikea hengittää ja aamulla heräsin rakennus- työntekijöiden metelöintiin. Tämä kokemus on vain yksi ikävä muisto, mutta tällä kertaa se johdatteli työskentelyäni. Koin remonttiäänet negatiivisena ja minusta tuntui kuin ne olisivat vallanneet ja peittäneet alleen koko Lehtisaaren metsän.

Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että ihminen kokee kaiken aikaa, vaikka hän ei pysäh- tyisi havainnoimaan tilannetta; me koemme myös alitajuisilla tasoilla. Filosofi John Dewey to- teaa, että kokemuksemme ei läheskään aina jäsenny. Sitä esiintyy koko ajan, sillä vuorovaikutus elävän olennon ja ympärillä olevien tilanteiden välillä sisältyy elämään. (Dewey 2010, 49.) On kokemuksemme yhteistä, objektiivista tai subjektiivista; se on mielestäni arvokasta.

Tässä vaiheessa esiin astuu Bachelard sekä ihailu ja haltioituminen. Koen, että jokaisessa pai- kassa on asioita, joita hämmästellä. Minulle paikan ihaileminen on yksityiskohtien havaitsemista ja niihin keskittymistä; se on uteliaisuutta ja itseltään sekä ympäristöltään kysymysten kysy- mistä. Lehtisaaressa astuin saniaistiheikköön ja jumaloin sen tuoksua, värejä, ääniä ja tuulenvi- rettä kasvoillani. Kun tutkailin paikkaa tarpeeksi pitkään herkkien ja hämmästelevien linssien läpi, se ryhtyi herättämään minussa syvempiä tunteita. Silloin suhteeni saniaistiheikköön muut- tui haltioitumiseksi.

Haltioidun tunteesta, jonka tila minussa herättää. Mitä kompleksisempi ja ristiriitai- sempi tuo tunne on, sitä enemmän se kiehtoo minua. Lehtisaaressa ihastuin moniaistilliseen kokemukseen sekä rauhaan, jonka metsässä olo minussa herätti. Samalla häkellyin ihmisen luo- man melusaasteen aiheuttamasta sisäisestä ristiriidasta. Olemme Bachelardin kanssa samaa mieltä siitä, että haltioituminen voi olla monenkirjavaa. Hän ajattelee, että ilman kyvykkyyttä haltioitumiseen on taideteoksen tarkastelu kuollutta; oli se sitten kuvailevaa, erittelevää tai arvottavaa. Tilan Poetiikka neuvoo, että antaessa asioiden liikkua jokaisella mieleen tulevalla tavalla, vailla tuomitsemista, löytää tuhansia yhdyssiteitä symbolien ja todellisuuden viidakosta (Bachelard 2003, 16-17 & 88). Myös minulle on tärkeää, etten jumitu työskennellessäni yhteen tunteeseen tai ajatukseen. Haluan, että ne saavat vapaasti virrata minussa. Lopulta vietin run- saasti aikaa saniastiheikössä ihaillen ja hämmästellen sitä. Uskon, että tuolloin vastaanotin Leh- tisaaren puistoalueen, ja paikka ryhtyi elämään sisälläni. Bachelard kertoo, että poeettisten kuvien vastaanottaminen on itse asiassa niiden elämistä (Bachelard 2003, 16-17).

Valmistaudun työskentelyyn Lehtisaaressa; harjoittelen Otaniemen metsissä läsnäoloa sekä paikan aistimista ja kokemista. Kuvat: Gustaf Broms

Ajattelen, että tietoisessa paikan kokemisessa on oleellista omata taito läsnäoloon, sillä ilman sitä kokisin mahdottomaksi haltioitua tilasta. Kun työskentelen taiteellisin keinoin, olen elossa ja valpas. John Deweyn sanat kuvaavat tilannetta, jolloin toimin parhaimmillani paikkasidonnai- sen taiteen tekijänä: “Olento kiinnittyy ympäristöönsä ja herää sen ansiosta kunnolla eloon ainoastaan silloin, kun sitä ei vaivaa menneisyys eivätkä tulevaisuuden odotukset hämmennä sitä” (Dewey 2010, 29). Myönnän olevani naiivi ihminen, joka ihastelee ja innostuu ilmiöistä ja kokemuksista. Bachelardin mielestä fenomenologia on itse asiassa ”naiiviuden koulu” ja tätä naiiviutta on hänen mukaansa systemaattisesti pidettävä yllä. Hän ajattelee, että ihailu ja halti- oituminen ovat osa naiiviutta. (Bachelard 2003, 16-17) Tutkimustyylini ottaa luonnostaan fe- nomenologisia piirteitä ja uskon tämän pääosin johtuvan naiivista suhtautumisestani maailmaan.

Herätessäni eloon alan kirjoittamaan ja äänittämään. Haltioituminen saa minut liikkeelle ja ottaa lopulta taideteoksen muodon. Performanssieni avulla minulla on mahdollisuus ilmaista ajatuksia ja tunteita, jotka koen hankalaksi sanallistaa. Ajattelen samalla tavalla kuin Antti Turkko; minun on helpompi puhua teosten kautta, koska taiteen avulla on mahdollista konk- retisoida subjektiivisia aistihavaintoja (Turkko 2015, 36). Läsnä oleva nykyhetki sekä menneet kokemukset elämästä ja ympäristöstä saavat elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Tilan Poetii- kan ajatuksiin tiivistäen; naiviuden voima, tilasta haltioituminen ja vapauden riemu ovat keskei- sessä osassa paikkälähtöisen taiteeni syntyä. (Bachelard 2003, 17 & 63)

Kuva: Gustaf Broms

Alkuun ajattelin saniaistiheiköstä, että se on kaunista luontoaluetta. Kuvittelin, miten onnelli- nen se on, kun se saa vapaasti kasvaa miten tahtoo. Kun jäin tutkimaan paikkaa pidemmäksi aikaa, havainnoin ihmisen jäljet kaikkialla. Aloin nähdä Lehtisaaren vangittuna ympäristönä; ih- minen päättää, missä se saa kasvaa ja milloin sen päälle rakennetaan taloja. Ymmärsin, että kaupungissa ei ole aluetta, jossa luonto olisi täysin kahlitsematon. Eliisa Suvannon opinnäyt- teestä löytyy aiheeseen sopiva katkelma: “Kaupunki on ihmisen rakentama, ylläpitämä ja asut- tama. Se on keinotekoisesti tuotettu tila, jossa luonto näyttäytyy pääsääntöisesti sille valmiiksi kaavoitetulla puistoalueena, kaupungin läpi virtaavana jokena, siirtolapuutarhoina ja patsaiden päälle kuivuneena linnunulosteena”. (Suvanto 2014, 27) Seuraavaksi esittelen videodokumen- toinnin päivästä, jolloin vein terveiset Lehtisaarelta Helsingin päärautatieasemalle. Videon ää- nite on ote ääninauhasta, jota soitin performanssin aikana perässä vedettävästä kaiuttimesta.

Performanssin muoto ja sisältö syntyivät Lehtisaaressa.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=OJXQVuNCjx8&feature=youtu.be

3.2. KUVITELTUJA PÄÄRAUTATIEASEMAN TUNTEITA

Aloitan työskentelyn Helsingin päärautatieasemalla. Tiedostan, että olen vieraillut täällä elämäni ai- kana paljon. Nyt saavuin paikan päälle uuden lähtökohdan kanssa; olen kiinnostunut siitä, mitä rau- tatieasema aistisi ja kertoisi, jos sillä olisi ihmisen kaltaiset tunteet. Tästä lähtee liikkeelle kokemista ja mielikuvitusta hyödyntävä ajatusleikki eli kuvittelu.

Puhun kuvittelusta ajatusleikkinä, sillä leikki tekee kaikesta mahdollista. Kuvittelun sujuessa keskeytyksittä, se tuottaa uusia kuvia ja kuvitelmia. Mieleni kysyy lisää kysymyksiä ja unohtaa rationaalisen maailman rajat. Rautatieasema voi kiljua ja nauraa, jutella viereisille rakennuksille, varastaa ihmiseltä Hesburger-aterian tai lähettää terveiset Lehtisaarelle.

Bachelardin mukaan kuvittelu on “psyykeen primitiivinen taso”. Se on toimintaa, joka irrottaa meidät sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta. Jos ei kykene kuvittelemaan epäto- dellisuutta, kahlitsee Bachelardin mukaan ihminen tuottavan psyykeensä. (Bachelard 2003, 14

& 63-64) Bachelardin kuvittelu ottaa samoja piirteitä kuin minun; huomaan, että mieleni pääs- tessä vauhtiin sen tajunnan tila muuttuu. Uskon, että noina hetkinä se siirtyy lähemmäs psyy- keen primitiivistä tasoa.

Paluu päärautatieasemalle keväällä 2020.

Olen samaa mieltä kuin Bachelard: kuvittelua tulisi pitää yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista (Bachelard 2003, 63). Ilman kuvittelua en osaisi vastata tilan kutsuun. Olin aiemmin käynyt rautatieasemalla pysähtymättä koskaan kokemaan ja kuuntelemaan, mitä sillä on ker- rottavanaan. Nyt kun ensimmäistä kertaa päästin siellä kuvittelun valloilleen, asema pysäytti minut sijoilleen ja kuiskaili tarinoitaan; se kannusti minua työskentelemään. Bachelard kertoo, että tila kutsuu toimintaan, mutta ennen toimintaa kuvittelu tekee työtä (Bachelard 2003, 89).

Koin tarpeen toimia. Viedä ja vapauttaa rautatieaseman kaaosta Lehtisaareen metsään.

Tuoda Lehtisaaren parvekeremontin äänet rautatieasemalle. Kuvat: Gustaf Broms

Bachelard lainaa Jean Lescurea seuraavasti: ”Tietämyksen rinnalla tarvitaan vähintään yhtä suurta kykyä unohtaa tietämys. Ei-tietämys ei ole tietämättömyyttä vaan vaikea teko, jossa tieto ylitetään. Tämä on sen hinta, että teos voi joka hetki olla sellainen puhdas alku, joka tekee luomistyöstä vapauden harjoittamista.” (Bachelard 2003, 60) Minulle on ollut oleellista oppia hyväksymään rationaalisen tiedon hiljentäminen eli ei-tietämys, jotta voin haalia lisää tietoa.

Silti rationaalisuus elää joka hetki, vaikka osaan pitää sen taka-alalla. Tunnistan hetken, kun rationaalisuus keskeyttää työskentelyni. Rautatieasemalla se kyseenalaisti: “Ei rakennus voi tun- tea tunteita kuten ihminen, joten miksi kuvittelet sellaista?” Minun on päästettävä irti tästä rationaalisuudesta, jotta voin rauhassa kokea Lescuren mainitsemaa vapauden harjoittamista.

Aina ei ole oleellista heti ymmärtää, mitä on tekemässä. Jos en olisi rautatieasemalla jatkanut kuvittelua, olisi koko Greetings from -teos jäänyt syntymättä.

Bachelardin mukaan kuvittelu ryhtyy työskentelemään vasta, kun oleminen tilassa on löytänyt pienenkin suojan (Bachelard 2003, 77). Minulle tuo suoja voi olla mitä vaan, kunhan se saa minut kokemaan turvallisuuden tunnetta. On ollut kiinnostava huomata, miten olen kehittynyt suojan löytämisessä. Ennen hakeuduin paikkaan, jossa sain olla yksin. Piilouduin kaappiin tai etsin tyhjän tilan, sillä minun oli päästävä katseilta piiloon. Rautatieasemalla minulle riitti löytää seinän vierustalta lattialta paikka, jossa pystyin istumaan ja asettamaan tavarat vie- reeni. Ihmiset ravasivat ohitseni ja samaan aikaan höpötin nauhuriin ajatuksiani, kirjoitin vih- koon havaintojani, suljin silmäni ja keskityin ympäristöön.

Näistä rautatieaseman kohdista olemiseni tilassa löysi suojan; tein niistä hetkeksi oman paikkani.

Yritin olla liikaa vertailematta rautatieasemaa ja Lehtisaarta keskenään, etten menettäisi jotain oleellista. Pelkästään vertailemalla näitä kahta ympäristöä tai ”kuvaa” olisin helposti voinut määritellä ne luontoalueeksi ja kaupunkirakennukseksi. Bachelardin mukaan ”kuvittelun objek- tiivinen tutkimus on ajatuksena mieletön, sillä kuvan voi ottaa todella vastaan vain ihailemalla sitä.” Hänen mielestään jo kahden kuvan vertaileminen saattaa aiheuttaa sen, että menettää osallisuutensa kuvan yksilöllisyyteen. (Bachelard 2003, 16) Kohtaamalla Lehtisaaren ja rauta- tieaseman yksilöllisinä alueina huomasin, että vaikka Lehtisaari oli paljon luonnonmukaisempi ympäristö, ei sekään ollut piilossa ihmisen kosketukselta.

Kuva: Gustaf Broms

Bachelard kiteyttää, että sellainen ihminen, joka hyväksyy minimaaliset hämmästyksen aiheet, on valmis kuvittelemaan suuria (Bachelard 2003, 250). En rajoita kuvitteluani, vaikka sortuisin välillä liioitteluun. Rautatieasemalla pohdin, mitä rakennus ajattelisi sen seiniin nojailevista ih- misistä, rakenteissa kaikuvista äänistä tai pikaruokapaikan rasvan hajusta. Päädyin ajatuksissani siihen, ettei paikka tiennyt paremmasta ja siksi se tyytyi kohtaloonsa miellyttää ihmisiä. Tunsin, miten ajatus tästä masensi minua, enkä kokenut enää oikeudekseni päättää mitä rautatieasema kokisi, jos sillä olisi ihmisen tunteet. Tämä tunnelma nousi keskeiseen osaan performanssia.

Alla oleva videsjtyo toimii lyhyenä dokumentointina Greetings from Railwaystation -teokselle.

Videon äänitteet ovat otteita performanssin ääninauhasta. Toin rautatieasemalla syntyneen muodon ja sisällön Lehtisaaren saniaistiheikön koettavaksi.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=dM2spfPbCwc

Luvun loppuun totean, että Tilan Poetiikan lukukokemuksessani oli paljon samaa kuin työsken- telyssäni paikkojen kanssa. Minusta oli ihanaa, miten koin haltioituvani Bachelardin ajattelusta, kuten haltioidun erilaisista paikoista. Ihailin hänen tapaansa kirjoittaa ja valita sanoja. Hänen kirjoituksensa myös ruokki omaa kuvitteluani ja aloin arvostamaan naiviuttani. Ei siis ole ihme, että päädyn hyödyntämään Bachelardin ajattelua läpi opinnäytetyön.

4. KYLÄSAAREN KIERRÄTYSKESKUKSEN ANKKURI ELI OLENNAISIN ELEMENTTI

Keväällä 2019 osallistuin kurssille, jossa loimme paikkasidonnaisen What is this stuff? -näyttelyn Kyläsaaren Kierrätyskeskuksen ja Uusix-verstaiden pihapiiriin. Tästä eteenpäin kutsun aluetta lyhennetyllä nimellä Kierrätyskeskus. Näyttely tehtiin Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston Ku- vataideakatemian yhteistyönä. Työskentelyn lähtökohta oli mielenkiintoinen, sillä Kierrätys- keskuksen “romuja” tarkasteltiin aarteina. Oman prosessini päätteeksi syntyi performanssi Recycled Sounds - Apology Letter To My Purple Sofa, joka hyödynsi ääntä, tekstiä ja kierrätettyjä tavaroita.

Kurssilla mukana ollut toinen opiskelija Ines Masanti kertoi minulle, että hänen mieles- tään työstämäni performanssi tiivisti jotain oleellista Kierrätyskeskuksesta. Tämä tukee ajatus- tani, että suurimmalla osalla paikoista on eräänlainen ankkuri, johon sen olemus, tarina ja si- sältö kiteytyvät. Näen paikan ankkurin sen olennaisimpana elementtinä ja keskeisimpänä tekijänä, johon paikan yksityiskohdat heijastuvat. Koen, ettei sitä voi määrittää rationaalisen ajattelun kautta, vaan sitä on lähestyttävä poeettisesti. Näen taiteen parhaana työkaluna hah- motella ankkuri esiin konkreettiseen muotoon.

Alaluvussa 4.1. otan vapauksia tekstilajin suhteen. Kirjoitan prosessista, jossa hapuilen Kierrä- tyskeskuksen paikan ankkuria tunteiden ja aistien kautta. Kuvailen millä tavoin muutan ajatuk- seni sekä havaintoni konkreettiseen muotoon materiaaliksi. Luku on kirjoitettu muistojen poh- jalta, joten se sisältää jälkikäteen kuviteltuja elementtejä. Alaluvussa 4.2. pohdin, onnistuinko taiteellisen työskentelyn avulla löytämään Kierrätyskeskuksen ankkurin. Voiko paikalla olla ob- jektiivisesti tarkkailtavaa ankkuria vai kokevatko yksilöt paikan olennaisimman elementin eri tavoin? Käytän lähdekirjallisuutena teosta Eletty ja muistettu tila (2002), josta poimin sekä Kirsi Saarikankaan pohdintoja että Taina Syrjämaan ja Janne Tunturin ajattelun yhteistyötä. Lisäksi hyödynnän jälleen Gaston Bachelardin tuotantoa sekä Eliisa Suvannon opinnäytetyötä.

4.1. PAIKAN KANSSA DIALOGISSA: HAVAINNOT JA TUNTEET MATERIAALINA

On kirkas aamu, kun saavun Kierrätyskeskuksen pihaan. Hieman hikisenä, myöhässä. Tutkaillen vie- raita kasvoja, tavaroita. Kuuma ja kylmä vaihtelevat aloittaessani tutustumaan paikkaan ja sen ole- mukseen. Ryhdyn hapuilemaan ankkuria, olennaisinta elementtiä.

Hengittelen pihapiiriä silmiä sulkien ja avaten. Nojaan ohueen rautalanka-aitaan ja kuvittelen sen salmiakkikuvion muotoiset ääriviivat selkääni pitkin. Kuulen, miten aidan toisella puolella traktorit ja rekka-autot hurisevat. Teollisuusjätteen asema huutelee ja kutsuu Kierrätyskeskuksen tavaroita, mutta aarteet ovat suojassa rautalanka-aidan tällä puolella. Täällä niillä on mahdollisuus uuteen tar- koitukseen, uuteen elämään. Aidan toisella puolella tavarat ja rojut muuttuvat äänten kakofoniaksi riipien, raastaen ja hinkkautuen toisiaan vasten. Ne muuttuvat massaksi. Sydämeni sykkii rinnassa epätahtiin kummallisen jyskyttävän äänimaiseman kanssa. Tämä on se hetki, kun haltioidun paikasta.

Jalkani vievät minua Kierrätyskeskuksen pihaa pitkin. Työskentelen intuitiivisesti. Kolisuttelen, silittelen, tärisyttelen ja raaputtelen sieltä löytyviä esineitä. Ne muodostavat yksittäisiä erityisiä ääniä, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi. Näillä äänillä ei ole hierarkiaa; ei ole olemassa kaunista tai kammottavaa ääntä. On loppumattoman kiinnostavia erityisiä kilahduksia, kalahduksia, esineiden kuiskailuja ja huu- toja; kaikki saman arvoisia. Ne ansaitsevat tulla kuulluksi.

Puhumme tavaran kiertokulusta. Maailmamme antaa materiaalin meille. Me muokkaamme ne älymme avulla tavaraksi. Me heitämme älymme kaatopaikalle yhdessä tavaroiden kanssa. Syyllisyys kuiskailee korvaani, lähettää visuaalisia kuvia verkkokalvoilleni. Muistatko violetin sohvan? Muistatko takapihan roskalavan? Pyydä anteeksi. Pahoittele.

Kuljen hetkissä ensin taaksepäin. Sitten eteenpäin. Tarina minusta ja violetista sohvasta alkaa Tori.fi- sivustolta. Hain sohvan lähes uutena vanhan herran autotallista. Hän antoi minulle ja violetille sohvalle kyydin kotiin Oulun Myllytulliin. Vietin sohvalla tuhansia tunteja. Olemme nukkuneet yhdessä, katso- neet Netflixiä, juoneet teetä, syöneet iltapalaa, kyynelehtineet ja hekotelleet. Lopulta olen käpertynyt sen syleilyyn. Violetti sohva ei ollut maailman pehmein tai tilavin, mutta se oli minun sohvani. Minun vastuullani. Sen valmistus on kuluttanut luontoa; jokainen osa on peräisin maapallomme tarjoamista lahjoista. Näen tarkasti, miten kannan sohvaa roskalavalle. Sinne se heitetään ja askellan pois. Tuijo- tan kauempaa, miten sohvan käsinoja pilkistää roskalavan laidan yli. Törröttää kohti taivasta. Kään- nän sohvalle selän ja haaveilen uudesta, isommasta, mukavasta ja pehmeästä divaanisohvasta.

Palaan nykyhetkeen, Kierrätyskeskuksen maisemaan. Muodostan sanoja. Kirjoitan pahoittelun.

Puen päälleni valkoiset vaatteet. Ne kuvastavat tahrattomuutta. Kyseenalaistavat anteeksipyynnön aitoutta. Asetan violetin peruukin päähäni. Se toimii kunnianosoituksena sohvalle. Kertoo vastuun pakoilusta, naamioitumisesta. Voinko kohdella maailmaa, miten haluan, kunhan lopuksi pyydän ar- mahdusta? Muutunko puhtaaksi ja viattomaksi? Onnistunko piiloutumaan muovisten hiusten alle?

H-hetki laittaa minut varpailleen. Paikka voi milloin tahansa yllättää. En uskonut, että sataisi, olihan Kierrätyskeskus oma pieni kuplansa. Sateen hakatessa takkia haaveilen varastokontin suojasta. Sinne raahaan sähkö- ja äänilaitteet. Asettelen aarteet valkoiselle pöytäliinalle kunniapaikalle. On aika kier- rättää ääntä. Antaa uusi tarkoitus...

Kierrätyskeskus on lempeä suoja. Osallistava ja kutsuva. Työntekijät jakavat turvapaikan kierrätetty- jen tavaroiden kanssa. Kaksi taiteen koulutusohjelmaa kohtaa rautalanka-aitojen sisäpuolella. Haa- veissani jaamme kaikki vastuun käytöksestä toisiamme sekä maailmaa kohtaan. Sohvan anteeksi- pyyntö on kaksikielinen, jotta jokainen voi ymmärtää. Ihmiset pakkautuvat sisään varastokoppiin;

olemme yksittäisiä aarteita kasattuna pieneen varastokoppiin. Kutsun muut mukaan mahdollista- maan roinalle, tavaroille, esineille uuden elämän. Yhdessä annamme aarteiden laulaa ja puhua omalla kielellään. Osallistavasti ja kutsuvasti.

On aika pyytää anteeksi.

Apology Letter to My Purple Sofa – Pahoittelukirje violetille sohvalleni

You are so soft - Sinä olet niin pehmeä Your embrace around me - Sinun syleily ympärilläni You were there when I cried - Olit tukena kun itkin

You were there by my side - Olit siinä vierelläni

But let's face it - Mutta ollaan rehellisiä you were too small for me - Olit minulle liian pieni You are too hard to sleep - Sinussa oli kova nukkua You were dirty and sheep - Olit likainen sekä halpa

––

My my my my darling sofa - Mun mun mun mun rakas sohva My my my my purple sofa - mun mun mun mun violetti sohva My my my my dearest sofa - mun mun mun mun rakkain sohva

I gave you for a dumpster - Roskalava sai sut ––

I remember when I first met you - Muistan kun tavattiin ekaa kertaa I remember last time I saw you - Muistan kun näin sinut viimeistä kertaa

Farewell made me feel nothing - Hyvästit eivät tuntuneet miltään I just left you there alone - Jätin sut vain yksin

Lately I've been thinking about you - Viime aikoina olen miettinyt sinua How I didn't really appreciate you - Kuinka en oikeastaan arvostanut sinua

So where ever you are right now - Joten missä tahansa olet nyt I'm sorry how I treated you - Olen pahoillani kuinka kohtelin sinua

This is my apology to you - Tämä on anteeksipyyntöni sinulle

Rehellisyys paikkaa kohtaan tarkoitti rehellisyyttä itselleni. Muodon ja aiheiden taakse kätkeytyi ajat- telu, havainto, kysymys ja tunne. Tuo näkymätön materiaali, jonka kanssa keskustelin. Abstrakti ko- kemus muuttui konkreettiseksi ja jaettavaksi. Taiteeksi. Paikan ankkurin paljastukseksi.

Hetkiä pahoittelutilanteesta löytyy videokoosteelta linkin takaa.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=q2PgTtlC_ic

4.2. SUBJEKTIIVINEN KOKEMUS PAIKASTA

Paikan ankkuria lähestyessä tarvitsen hapuilevaa sekä abstraktia ajattelua. Eliisa Suvanto näkee, että kuten kaupunki itsessään, taide sen sisällä on poeettista ja aika ajoin hapuilevaa. Hänen mielestään on mahdotonta määritellä tarkasti todellisuuden ja mielikuvien eroja sekä rajoja.

(Suvanto 2014, 19) Jos kaupunkia tarkastellaan poeettisena ilmiönä, on mielestäni täysin luon- nollista, että ajattelu kaupungin sisällä erilaisissa paikoissa ottaa samanlaisen muodon.

Opinnäytetyön tekoprosessin aikana olen päätynyt siihen, että käsitys ja kokemukset eri paikoista ovat subjektiivisia. Tätä väittämää perustelen enemmän alaluvussa Tilasta ja pai- kasta. Olen oppinut, että oma kokemushistoriamme vaikuttaa siihen, millaisen ankkurin havait- semme paikasta. Tästä syystä koen tarpeelliseksi tiedostaa, onko paikka, jossa työskentelen, minulle tuttu vai tuntematon. Kierrätyskeskuksen pihapiiri oli minulle uusi alue. Koin pystyväni astumaan tilaan tyhjänä, vailla paikkaan liittyviä vanhoja muistoja; näin tarkkailin sitä objektiivi- semmin. Bachelard mainitsee, että lihastietoisuus muistaa äärettömän tarkkaan tutut ympyrät ja tilat (Bachelard 2003, 87). Kirsi Saarikangas tarkentaa, että tilalla on voima säilyttää, tuottaa ja palauttaa mieliin muistoja. Hän sanoo, että lähes tunnistamattomaksi muuttuneet paikat voi- vat palauttaa muistoja ja aistimuksia kokemuksista, joita olemme eläneet tilassa. Saarikangas huomauttaa, että tilan ja muistin yhteys voi toimia myös toiseen suuntaan: paluu paikkaan saat- taa tuhota vanhat tilalliset muistot. (Saarikangas 2002, 63) Uskon, että kehon ja mielen vanhat kokemukset voivat sekoittaa ajattelun ja joskus viedä työstä oleellisen osan paikkaa. Toisaalta, jos kokemus paikasta on lähtökohtaisesti subjektiivinen, haittaavatko vanhat muistot? Voivatko ne antaa syvempää informaatiota paikasta ja tehdä kokemuksesta moniulotteisemman? Vai oli- sivatko vanhat kokemukset häirinneet ankkurin hapuilua?

Bachelard puhuu ihmisestä tilana ja talona. Poeettinen vertaus maalailee yksilöstä mo- nimutkaisen ja kerroksellisen kuvan. Koska vertaus toimii, näen sen samalla todisteena tilan kompleksisuudesta ja sen kokemisen moniulotteisuudesta. (Bachelard 2003, 83) Taina Syrjä- maa ja Janne Tunturi kertovat, että tila on täynnä erilaisten merkitysten kerrostumia, jossa sekä mennyt että nykyinen kohtaavat. Lisäksi he huomauttavat, että vaikka kokemukset ovat samaan aikaan henkilökohtaisia, ne ovat myös kulttuurisesti määrittyneitä sekä yhteisöllisiä.

(Tunturi & Syrjämaa 2002, 24-25) Täysin erilaisesta kulttuurista saapunut henkilö olisi siis to- dennäköisesti kokenut Kierrätyskeskuksen eri tavoin kuin itse koen. Luokkakaverini koki sen samankaltaisesti kuin minä, sillä hän on kanssani samasta yhteisöstä ja kulttuurista.

Saarikangas kiteyttää, että fyysinen tila ei koskaan ole vain yksi tila, sillä siihen sisältyy useita tiloja. (Saarikangas 2002, 55) Luulen hänen tarkoittavan tällä jokaisen yksittäisen subjektin ko- kemusta tilasta ja vielä laajemmin yksittäistä hetkeä tilassa. Olen päätynyt lopputulokseen, että mielestäni paikalla ei ole yksiselitteistä objektiivista ankkuria, sillä jokainen kokee paikan eri tavoin eri päivinä ja hetkinä. Näin ollen täysin objektiivista paikkalähtöistä teosta ei pysty te- kemään eikä tarvitse tehdä. Ei haittaa, vaikka katsoja-kokijan näkemys Kierrätyskeskuksen pai- kan ankkurista olisi erilainen kuin omani, enkä olisi onnistunut saamaan esiin hänen mielestä paikan oleellisinta elementtiä. Tavoitteenani on löytää oma subjektiivinen tuntemukseni tilasta ja antaa muiden peilata siihen omaansa. Vaikka kokemus olisi toisella yksilöllä erilainen, voin performanssilla saada katsojan oivaltamaan, varmistumaan, kyseenalaistamaan, suuttumaan tai pohtimaan. Minun taiteellinen työskentelyni puolestaan ankkuroituu tarpeeseen herätellä ko- kija ajattelemaan tai kokemaan uudella tavalla.

5. PAIKAN HENKI LAPINLAHDEN VENETSIA-RAKEN- NUKSESSA

Loppusyksystä 2018 astuin ensimmäistä kertaa elämässäni Lapinlahden alueelle. Uutta kurssia varten meille oli varattu tila vanhan Venetsia-rakennuksen yläkerrasta. Kurssin aiheena oli paikka/tila, joten saimme paljon aikaa tutustua alueeseen ja taloon. Alusta asti tuijotin kiinnos- tuneena kaappeja ja vaatekomeroita, joita meille vuokrattu tyhjä tila piti sisällään. Ne vetivät minua puoleensa, sillä kaipasin omaa tilaa; paikkaa rauhoittua haltioitumaan ja kuvittelemaan.

Muistan, kuinka pimeässä kaapissa istuessani tunsin erityisen tunnelman, jota oli vaikea pukea sanoiksi. Aistin samankaltaista energiaa myös muualla rakennuksessa ja Lapinlahden alueen ympäristössä. Alkuun kutsuin tuota tunnelmaa paikan energiaksi, mutta kirjallisuuteen syven- nettyä tutustuin termiin paikan henki, joka mielestäni kuvastaa tunnelmaa ja ilmiötä, jota tar- koitan. Koen tuon paikan hengen olleen suuressa osassa synnyttämässä paikkalähtöistä Do not enter! -performanssia, jota esitin joulukuussa Dimensions-näyttelymme avajaisissa. Seuraavaksi avaan lyhyesti Lapinlahden alueen historian ja nykytilanteen, sillä ne liittyvät oleellisesti paikan hengen syntymiseen.

Lapinlahden sairaala on Carl Ludvig Engelin suunnittelema ja se valmistui vuonna 1841 ensim- mäiseksi Suomen psykiatriseksi sairaalaksi. Tässä tehtävässä se toimi vuoteen 2007 saakka, jolloin Helsingin kaupunki päätti, ettei se enää sovellu sairaalaksi. Vuodesta 2013 asti Helsingin kaupunki on vuokrannut sairaala-aluetta Lapinlahden Lähde Oy:lle. Yritys syntyi usean mielen- terveysalan yhdistyksen yhteistyönä; tavoitteena on mahdollistaa mielenterveyttä tukevaa toi- mintaa entisen sairaalan tiloissa. Lapinlahden Lähde Oy:n tärkeimpiä arvoja ovat mielen hyvin- vointi, avoimuus, osallisuus ja yhteisöllisyys sekä kulttuurin ja luonnon positiivinen vaikutus.

Sairaalan vieressä sijaitsee jo mainitsemani Venetsia-rakennus, jossa Dimensions-näyttely ja Do not enter! -performanssini tapahtuivat. Historiansa aikana se on toiminut kotina mielisairaalan työntekijöille ja sitä on käytetty sairaalan pesulana. Näinä päivinä Venetsia toimii tapahtumati- lana Pro Lapinlahti mielenterveysseuralle. Lisäksi Lapinlahden Lähde Oy vuokraa siellä toimiti- loja. (Lapinlahden Lähde)

Vuonna 2019 järjestettiin ideakilpailu, jossa Helsingin kaupunki etsi Lapinlahdelle uutta omis- tajaa sekä käyttötarkoitusta. Ideakilpailun voitti ehdotus, jonka takana oli kiinteistösijoitusyhtiö NREP yhteistyökumppaneineen. Lopulta Helsingin kaupunkiympäristölautakunta päätti, että ratkaisun tulee olla monipuolisempi, eikä NREP:n ehdotus korostanut sen mielestä tarpeeksi kulttuuriympäristön säilymistä, luontoarvoja ja mielenterveystyön jatkumista. Monivaiheinen tunteita herättävä Lapinlahden kohtalo on näin ollen yhä auki. (Kosonen & Valtanen, 2020)

Lapinlahden sairaala & Venetsia-rakennus

Seuraavaksi paneudun Lapinlahden alueen ja Venetsia-rakennuksen avulla seuraaviin aiheisiin:

Ensimmäisenä avaan miten minä työskentelyssäni käsitän tilan ja paikan. Sen jälkeen esittelen käsitteet paikan henki, eksistentiaalinen paikka sekä eletty tila. Lopuksi pohdin vielä syitä sille, miksi meidän olisi tärkeää säilyttää ympäristömme monimuotoisena. Tässä luvussa merkittä- vimpänä teoreettisena peilauskohteena toimii arkkitehti Christian Norberg-Schulzin teos Ge- nius Loci (1979). Käytän myös lähteinä aiemmin esiteltyjä Kirsi Saarikangasta, Gaston Bache- lardia ja Miwon Kwonia. Nostan lisäksi esiin tärkeitä huomioita Suvannon ja Turkon opinnäytetöistä sekä keskustelustani opettajani Taina Rajannin kanssa.

5.1. TILASTA JA PAIKASTA

Kun ensimmäistä kertaa yritin määritellä tilan käsitettä, se muodosti ajatuksen fyysisestä mää- ritellystä paikasta, jolla on rajat. Mitä pidemmän aikaa olen miettinyt käsitettä, sitä enemmän käsitys tilasta laajenee ja monimutkaistuu. Antti Turkko kertoo, että tilasta on vaikea saada kiinni pitävä ote. Se on sekä konkreettinen, että abstrakti asia: fyysinen ja matemaattinen, ke- hollinen sekä mentaalinen, haptinen ja symbolinen. Tila on mahdollista nähdä fyysisenä koke- muksena sekä abstraktina käsitteenä. Tilaa voi ajatella myös symbolisena, metaforisena sekä alitajuisena. (Turkko 2015, 7-10)

Paikkaa määriteltäessä mukaan astuu subjektiivisempi näkemys ja kokemus. Opettajani Taina Rajannin mukaan se, että meillä on paikkoja, lähtee siitä, että asumme. Hän ajattelee, että tästä tavasta syntyy ihmisen tapa ajatella ja kokea, että on erilaisia ympäristöjä mihin mennä ja missä vierailla. Rajannin mukaan paikka on merkityksellinen kohta maailmassa, ja ih- misillä tunnetusti on tapana antaa paikoille erilaisia merkityksiä. Hän haluaa muistuttaa, että vaikka subjektiivinen projisointi on paikan havainnoinnissa oleellinen osa, ei paikkaa kannata määritellä moralistisen ajattelun kannalta. Köyhä betonilähiö on yhtä lailla paikka kuin omako- tialue. Rajanti uskoo, että ihminen pystyy tekemään ja näkemään paikkoja missä tahansa. (Ra- janti 2020) Minä ajattelen, että paikat voivat olla myös hyvin pieniä ja toistensa kanssa sisäkkäin.

Taiteellisen työskentelyn keinoin pyrin löytämään ympäristöstä Rajannin mainitsemia merki- tyksellisiä kohtia, kuten puun oksan, metalliaidan tai allaskaapin. Sijoitan itseni tällaiseen koh- taan ja tarkastelen sitä paikkana.

Do not enter! -performanssia luodessani olin vähintään neljässä paikassa samalla hetkellä; kaapissa, kolmannen kerroksen huoneessa, Venetsia-rakennuksessa ja Lapinlahdessa.

Eliisa Suvannon opinnäytteessä paikasta puhutaan suhteen tuotoksena: paikka on osittain sub- jektiivista projisointia ja osittain ulkoisen todellisuuden sisäistämistä (Suvanto 2014, 37). Pidän tästä pohdinnasta, sillä koen paikkojen syntyvän henkilökohtaisesta kokemuksesta, kun py- rimme sisäistämään ympäristöä omista lähtökohdistamme. Christian Norberg-Schulz tarken- taa, että paikka on kokonaisvaltainen ja laadullinen ilmiö. Jos paikkoja kuvailee analyyttisesti, jää kuvauksesta puuttumaan paikan todellinen luonne. Näin ollen hänen mielestään paikan tut- kimukseen tarvitaan fenomenologiaa. (Norberg-Schulz 1979, 6-7) Olen Norberg-Schulzin kanssa samaa mieltä, että fenomenologia tukee paikan tutkimusta, sillä tutkijan olisi mielestäni hyvä lähestyä paikkaa ilman odotuksia tai valmiita teorioita. Käsitykseni mukaan fenomenologia arvostaa ja pohtii aistimuksia sekä kokemuksia ja uskon, että näiden taitojen avulla tutkija pää- see lähemmäksi aitoa autenttista paikkaa.

Kuten tilaa, myös paikkaa voi katsoa laajempana ilmiönä. Miwon Kwon kertoo, että osa taitei- lijoista näkee paikkasidonnaisen työskentelyn itsessään “paikkana”. Myös aiheiden, kuten ho- moseksuaalisuuden, rasismin tai kolonialismin, voi nähdä olevan eräänlaisia “paikkoja” joiden parissa taiteilija liikkuu. Hänen mukaansa paikka voi toimia älyllisen keskustelun vaihtona, kult- tuurisena väittelynä ja tiedon kenttänä. (Kwon 1997, 92-93) Itse olen kiinnostunut eniten konkreettisista paikoista. Aiheita en toistaiseksi ole käsitellyt paikkoina, sillä haluan katsoa ai- heita monimutkaisina labyrintteina, jossa eri teemat ja ilmiöt risteävät ja ovat yhteydessä toi- siinsa.

Minulle tekijänä on oleellista hahmottaa tilan ja paikan käsitteiden sävyeroja. Kun puhun ympäristöstä paikkana, omaan siitä henkilökohtaisen kokemuksen. Silloin ympäristöön kohdis- tuu jonkintasoinen tunnelataus tai mielikuva. Kun puhun ympäristöstä tilana, pystyn tarkaste- lemaan sitä sivustakatsojana. Tila on minulle etäisempi kuin paikka. Minun ajattelussani paikka siis edustaa subjektiivista kokemusmaailmaa ja tila objektiivisempaa tarkastelua. Paikassa on läsnä kokemuksellinen tieto ja tilassa rationaalisempi ajattelu. Mielestäni Norberg-Schulzin aja- tus siitä, että paikka on tila, jolla on selkeä ja erityinen luonne, käy myös yhteen ajatteluni kanssa (Norberg-Schulz 1979, 5). Minun on esimerkiksi haastavaa ajatella Venetsia-rakennusta tilana, sillä sen luonne on niin aistittavissa ja minulla on tunneyhteys paikkaan.

Opettajani Taina Rajanti kiteyttää, että tila muodostuu abstraktista ajatuksesta, mutta paikan omin ominaisuus on olla jossakin; se on tarkoitettu olemaan jokin tietty kohta (Rajanti 2020). Kuvat: Mari- anne Turtio ja Anna Suonsyrjä

Minulle paikan määrittely on yksinkertaisempaa kuin tilan, sillä näen tilan toimivan laajempana käsitteenä ja sisällyttävän enemmän asioita. Toisaalta paikka voi sisällyttää jokaisen ihmisen yksilöllisen kokemuksen, joka tekee keskustelun paikkojen ympärillä kiinnostavaksi. Puhutta- essa paikasta ja tilasta emme ole yksinkertaisten asioiden äärellä. Yksi ihminen saattaa esimer- kiksi nähdä Venetsia-rakennuksen ränsistyneenä vanhana rakennuksena, jonka voisi purkaa huomenna. Hän voi nähdä sen tilana, jota voisi hyödyntää muihin tarkoituksiin. Toinen yksilö saattaa puolestaan kokea Venetsia-talon Helsingin tärkeimpänä pisteenä ja rakkaimpana paik- kana. Hän voi nähdä historian arvon ja kokea tehtäväkseen suojella rakennusta viimeiseen asti.

Haluan loppuun nostaa Kwonin huomion, että yleinen käsitys “paikasta” laajenee jatkuvasti teknologian levitessä ja kehittyessä. Esimerkiksi virtuaalitodellisuus avaa mahdollisuuksia eri- laiselle paikan kokemiselle ja internetin voi nähdä laajana paikkakokonaisuutena (Kwon 1997, 92-93). Turkko tiivistää, että paikan ja tilan käsitteet ovat muuttuneet ja muuttuvat yhdessä vallitsevan maailmankuvan kanssa (Turkko 2015, 11). Käsitys tilasta ja paikasta ei siis ole py- syvä, vaan se on sidoksissa aikaan. Samalla tavalla omat käsitykseni tilasta ja paikasta tulevat muuttumaan elämäni varrella, kun maailmankuvani kehittyy ja muuttuu.

Do not enter! markkinointikuva: Aleksi Höylä Näyttelyn juliste: Ines Masanti