Sosiologinen evankeliumi näkymä

AIKUISKASVATUS 1/2001

61

Antti Eskolan

viimeisimmän, mutta ei var- maankaan viimeisen, kirjan pinnalla on kysymys uskon- nosta, pinnan alla kysymys ihmistieteilijän ja ihmisen tehtävästä. Kirjassa jatketaan pitkän metodologisen päivän matkaa kohti ihmistieteeksi kutsutun elämänmuodon omaa metodologiaa ja kirjoi- tuskäytänteitä. Matkakumppa- neina ovat Eskolan vanhat ystävät, kysymykset todelli- suuden ja sen esityksen suh- teesta, tutkimuksen etiikasta, elämän merkityksestä, lisä- mausteena pohdinta rationaa- lisen tiedon ja uskon suhtees- ta. Pohdittu ja keskusteltu onkin: radiossa, televisiossa, aikakauslehdissä, eri uskonto- kuntien hyvissä sanomissa.

Kirja on kirjoitettu ajan kanssa – nykyisin epätavallista tu- losahdetussa tiedeyhteisössä – ja kuuluu, erinomaisesti kir- joitettuna, Eskolan pohdi- tuimpaan tuotantoon.

Kirjan ponnin on ollut ajatus kirjoittaa jostakin van- henevalle tutkijalle tarpeeksi tärkeästä aiheesta. Uskonnon maailma on epäilemättä tällai- nen. Kirjoittamista ohjaa aja- tus, että kasteessa ihminen saa vanhemmiltaan ikään kuin suljetun kirjeen, joka kerran elämässä olisi avattava ja luet- tava ajatuksella. Sen jälkeen kirjeen voi laittaa keräyspape- reihin, tallettaa muiden kir-

Sosiologinen evankeliumi

Eskola, Antti, 1999, Uskon tunnustelua.

Mitä Jumalasta pitäisi ajatella? Keuruu:

OTAVA

jeiden joukkoon tai yrittää vastata siihen. Jälkimmäinen mahdollisuus, johon Eskola tarttuu, on viehättävä: eikö jokainen teksti tai käytänne, joka on laadittu tai toimite- taan rakastaen ja hartaudella, olekin osoitettu vastaamiseksi ja vastaanotettavaksi.

Eskola on tälläkin kirjallaan halunnut edistää ihmistieteellisen kirjoittami- sen monimuotoisuutta, kir- joittaa sellaisen kirjan, “että kirjastovirkailijalle tulee vai- keuksia löytää sille oikea hyl- ly.” Selkeitä opillisia vastauk- sia tai johdonmukaisia päätel- miä etsivälle lukijalle kirja tuottaa pulmia; ehkä kirjan aihepiiri ei edes oikeuta pää- telmällisyyttä. Kysymys on tunnusteluista, jotka sallivat myös sisäiset ristiriitaisuudet.

Metodologinen muotopuhe motivoituu tieto-opillisesta varmuudesta, jossa kerrotun tarinan (Eskolan lapsuudesta juontuva side uskontoon) suhde elämän kokonaisdraa- maan “on olennaisempi kuin suhde ‘todellisuuteen’, josta tarina puhuu”, sillä “vaikka tarinoiden suhde ‘todellisuu- teen’ olisi hatara, niiden merkitys toimiani ohjaavan elämänkertomuksen osana voi olla huomion arvoinen.” Ol- laan siis kompleksisissa todel- lisuuden, tarinan ja toimin- nan välisissä sokkeloissa, jotka Eskolaa ovat näyttäneet mo- nesti ennenkin mietityttä- neen.

Kelpo realistille tällainen motivointi ja kirjoitustapa ei kuitenkaan yleensä riitä. Mal- tillisenkin realistin – olkoon

hän sitten luonnontieteilijä tai tätä leikkivä yhteiskunta- tieteilijä – todellisuuskäsitys on pantu kokoon rakennus- puista, jossa kurkihirtenä on uskomus tieto-opillisten ky- symysten perustavuudesta vieläpä dualistisessa muodos- saan, jossa tietävä subjekti ja tiedon objekti ovat tiukasti erossa toisistaan.

Lisävakuutteluja valitun esitystavan puolesta löytää Vilma Hännisen täsmällisestä ja oppineesta väitöskirjasta Sisäinen tarina, elämä ja muu- tos (Tampere, 1999). Hänni- nen mm. erottelee erilaisia käsityksiä elämän, kokemuk- sen ja kerronnan suhteesta ja päätyy kriittisessä uskossaan kannattamaan ontologiseksi kutsumaansa todellisuussuh- detta: “Tämän käsityksen mu- kaan niin kerronta, kokemus kuin eletty elämä itsekin ovat narratiivisesti jäsentyneitä:

ihmiselämä on kudos, jossa eletyt ja kerrotut, todelliset ja kuvitellut, menneet ja enna- koidut, omat ja muiden tari- nat jäljittelevät ja muotoilevat toinen toisiaan. Tällaista ajat- telutapaa ovat hiukan eri muodoissaan kehittäneet esi- merkiksi Alastair MacIntyre, Paul Ricouer ja David Carr.”

Mielelläni lisäisin joukkoon sosiaalipsykologian rajaseutuja kiertelevät John Shotterin ja Kenneth Gergenin.

Kirjan kiintoisaa antia ovat pohdinnat yhteiskunta- tieteellisen toiminnan merki- tyksestä, inhimillisen toimin- nan logiikoista ja toiminnan tuulen viriämisestä sekä us- konnollisuuden toiminnalli-

K I R J A - A R V I O I T A

62

eettisestä luonteesta. Tampe- relaisen tiedeyhteisön Aika- lainen-lehdessä Eskola sanoo, ettei ole “samaa mieltä kuin Wittgenstein, että siitä mistä ei voida puhua, siitä on vai- ettava. Minun mielestäni siitä on ainakin yritettävä puhua.”

Eskola on tähän asti korosta- nut rationaalisen ajattelun ja totuusdiskurssin ylivoimai- suutta muihin uskomusjärjes- telmiin verrattuna, eikä tästä perustasta nytkään luovuta.

Silti haastattelukatkelma ja kirjan ajatuskulut johdattele- vat kysymään koko länsimai- sen filosofian epistemologis- ten perusteiden rajoja ja rajoi- tuksia. Uskon tunnusteluista- kin näyttää jäävän jokin hen- ki, joka ei pelkisty ‘sosiaali- psykologiseen’.

Yhteys Eskolan pohdintoihin syntyy Jyrki Laineen kirjasta Paljon mah- dollista (Like, 2000). Myös Laine viittaa Wittgensteiniin tähdentäen sitä, että muodol- lisin, teknisin tai mekaanisin perustein ei voida rakentaa ehdotonta tietojärjestelmää, sillä “Tietojemme mielekkyys on tietojärjestelmän kokonai- suuden tuote.” Laine haluaa ts. tähdentää, että tietoa ja totuutta koskevien epistemo- logisten kysymysten alla tai niitä edeltäen on kysymyksiä toiminnan merkityksellisyy- destä, arvostuksista ja arvoista:

“Jokuhan voisi esittää teori- an, että maailman köyhimpiä maita ei voida auttaa pysyväs- ti eikä tehokkaasti. Mutta jos niiden auttaminen on mei- dän mielestämme tärkeää ja merkityksellistä, se on myös mahdollista. Miksei olisi?

Silloin meidän merkityksem- me edeltäisi teoreetikon ‘to- tuutta’.” Viimeinen lause on

erityisen tärkeä. Eikö tämä ole eräs tapa yrittää puhua siitä, mistä olisi vaiettava teknora- haa pursuavassa Suomessa, jossa samanaikaisesti jonote- taan leipää ja osakkeita?

Eräs kirjan “opillisista”

tunnusteluista, kysymys syn- nin merkityksestä ihmisen elämässä, vaikuttaa ristiriitai- selta; ehkä juuri ristiriita tai dilemmaattisuus on olemuk- sellista synnin, armon ja pe- lastuksen kolmiyhteydelle.

Eskola kirjoittaa synnistä ja armosta, että ne “häämöttävät kaiken alta koko ajan, ehkä heikosti mutta tunnistettavas- ti. Niistä ei pääse kokonaan eroon.” Synti tarkoittaa Esko- lalle tekoa, joka ei riko vain ihmisten kirjoittamaa lakia,

“vaan rikkoo myös jotakin sellaista vastaan, mikä ylittää ihmisten maailman ja pelkäs- tään siitä nousevat normit.”

Kun tarkemmin miettii, huo- maa, kuinka vaikeaselkoista teksti tässä kohdassa todella on. Mitä on se jokin sellai- nen, mikä ylittää ihmisten maailman? Synti on jokatapa- uksessa Eskolalle teko ja paljon käytetyn arkkipiispa Svebili- uksen katkismusselityksen (1689) mukaan vieläpä sellai- nen, jossa “Kaikki kun sotii Jumalan lakia wastaan, Juma- lan wihoittaa, ja ansaitzee rangaistuksen.”

En oppimattomuuttani pääse synnin asiassa kunnolla selvyyteen, mutta aivan kuin Eskolan ajattelun taustalla vai- kuttaisi ajatus perisynnistä.

Idea kerrotaan pukemalla se körttiläisen sielunrakenteen kaapuun. Herännäisten hoke- ma pienestä syntisestä ihmi- sestä Jumalan kämmenellä pitää myös sisällään ajatuksen perisynnistä ja elämän ennal-

tamääräytyneisyydestä. Synnin käsitteellä toki on funktionaa- linen paikkansa sosiaalisen elämän kudoksessa toimintaa ohjaavan sääntöjärjestelmän osana; en minäkään hyväksy jonkun pastori Kylliäisen aja- tusta, että kaikki pääsevät taivaaseen. Porttikieltoni pohjaa kuitenkin puhtaasti kuunalisiin perusteisiin eikä siihen tarvita uskonnollista puhetapaa, jonka välineistöön synti, armo ja taivas kuuluvat;

niillä ei ole merkityksellistä paikkaa uskomusjärjestyksessä- ni, vaikka tietyn persoonalli- sesta uskonnollisuudesta ker- tovan jumalkaipuun itsessäni ajoittain tunnistankin.

Minusta ihmisille aivan hyvin riittäisi tavoitella tai- vasta maan päälle; tätä kai hädänalaiset ovat sielunhoita- jilta aina kaipailleet, eivät arvoituksellisia ja ylevöittäviä puheita taivaan kodosta ja kirkkaasta kruunusta, jotka kärsimyksen jälkeen koittavat.

Eskola kirjoittaa synnistä ja armosta ekumeeniseen, sovit- televaan sävyyn yrittämättä- kään riitauttaa psykologista ja uskonnollista kieltä puhumat- takaan, että ottaisi käyttöön kriittisen sosiologian kieli- opin. Siinä synnin ja armon käsitteet asettuisivat konteks- tiin, jossa niiden merkitys ei niinkään kohdistuisi persoo- naan kuin persoonaan kirkko- nimisen sosiaalisen laitoksen hallinnoituna subjektina;

kuvaan tulisivat mukaan his- torian viekkaus ja vallan läpi- tunkevuus. Kriittisen kieli- opin kautta pääsisi lisäksi pohtimaan ihmisen alaikäi- syyttä, luokkatietoisuutta, institutioidun uskon indokt- rinoivaa ja patriarkaalista luonnetta ja sitten näistä va- pautumisen mahdollisuutta.

K I R J A - A R V I O I T A

AIKUISKASVATUS 1/2001

63

Luulen, että vapautuminen ja onnellisuus ovat nykyihmisel- le olennaisempia kysymyksiä kuin synnintunto.

Antropologiakin auttaa tässä: miksi luonnonuskonto- jen piirissä elävät ihmiset eivät tarvitse sielunhoitajia, vaan näkijöitä, joiden tehtävä on kokonaan toinen. Syy ei voi olla muu kuin sosiaalihis- toriallinen. Siksi myös Eskolan teksti on olennaisilta osiltaan nähtävä mikrohistoriallisesti kirjoitettuna ja elämähistorial- lisista aineksista koostuvana tapauskertomuksena. Tyystin toisen sukupolven ja elämän- muodon edustajana ainakin minun on mahdotonta vetää siitä yleisiä johtopäätöksiä tai rakennella yleisiä lakeja us- konnollisuuden vaikutuksista ihmisten elämään.

Jos synnille kirjoitetaan niinkin vahva paikka ihmisen elämässä kuin kirjassa tehdään, voi ajatuksen lukea siten, että sana ‘synti’ on representatii- visessa eli jotakin asiantilaa esittävässä käytössä. Tällöin ollaan langettu realistisen puhetavan loveen, vaikka toisaalla kehitelläänkin sosiaa- lisen konstruktionismin mu- kaista uskonnollisen ilmiö- kentän lukutapaa. Ajatus kyllä- kin toistaa diskurssianalyyttis- ten lähestymistapojen perus- teesin kielen maailmaa raken- tavasta ja siihen vaikuttavasta funktiosta, mutta kun toisaal- ta tiedetään, että sanat ovat sosiaalisia sopimuksia eikä niitä luultavasti ole annettu taivaasta, niin miten tähän ristiriitaan pitäisi suhtautua?

Kun historiallinen narratiivi kertoo, että perisyntiä pup- puna pitäneiden Pelagiuksen ja hänen kannattajansa Coeles- tiuksen ideat tuomittiin Au-

gustinuksen myötävaikutuk- sella ensin vuonna 411 Kart- hakossa ja viittä vuotta myö- hemmin Paavi julisti ne har- haopeiksi, ollaan niiden sosi- aalisten sopimusten ja vaiku- tusten historiallisilla lähteillä, jotka muokkaavat ihmisten ajattelua ja maailmanjäsennyk- siä, ja antavat myös vallan ja sorron välineitä.

Armollista tietenkin on, että käsitteiden, kuten syn- ninkin, merkitykset ja käyttö- tavat ajanmittaan muuttuvat.

Piispa Eero Huovinen (Kanava 4-5/2000) kirjoittaa: “Ollak- seen ajankohtainen kristinus- kon on puhuttava kunkin ajan kieltä ja otettava huomi- oon kuolloisetkin ajattelu- muodot”. Ajankohtaistamises- sa ei ole kysymys vain vies- tinnällisestä tehtävästä, vaan

“aatteiden yhteensopivuudes- ta tai sopimattomuudesta.

Yhtäältä on säilytettävä kris- tinuskon uskonnollinen iden- titeetti, sen aito olemus, toi- saalta on oltava vuorovaiktuk- sessa inhimillisten aatevirtaus- ten ja filosofioiden kanssa.”

Puhe on tässä opillista, mutta jos kirkossa tosissaan etsitään suuntaa, maallikkona ajatte- lisin mielekkään painotuksen löytyvän jälkimmäisistä kysy- myksistä ja niistä nousevasta toiminnasta.

Eskolakin antaa paikoin ymmärtää, että vaikka uskon- nollisen kieliopin Jumala on käsittämätön ja herran tiet tuntemattomat, jumalasta ja jumalan armosta tulisi sosiaali- sina luomina ajatella maan- päällisesti, ei “halpana” vaan toiminnallisena armona. Ehkä kysymys on sosiologin evan- keliumista, mutta myös va- pautuksen teologisesta sano- masta, jossa armo on tämän-

puoleinen ja yhteisöllinen asia, joka estää liian itseensä- kinostumisen: “Armoon liit- tyy hurja toiminnallinen vel- voitus, mutta samalla armo tekee toiminnan mahdollisek- si. Emmekä me ole vailla toi- minnan suuntaa. Sen Jeesus osoitti omalla maanpäällisellä toiminnallaan. Näin ajatellak- seen ei edes tarvitse uskoa Jumalaan. Voihkailu, että eikö Jumala ole hyvä vai eikö hän ole kaikkivaltias, kun maail- massa on kärsimystä, on tässä tilanteessa oman vastuun kier- tämistä. Meidän tehtävämme on vähentää kärsimystä. Siinä on suurin mahdollinen mer- kistys, mikä ihmisen kuole- maan päättyvällä maanpäälli- sellä elämällä voi olla.”

(s. 109)

Juha Suoranta