HALTIOITUMISTA LEHTISAAREN SANIAISTIHEIKÖSSÄ

Saavun Lehtisaareen kädessäni kartta, jonka avulla lähden ihmettelemään ympäristöäni. En ole ikinä ennen vieraillut Lehtisaaressa, joten voin aloittaa työskentelyni puhtaalta pöydältä. Olen viettänyt Leh-tisaaressa tunnin verran, kun löydän asutuksen ja suuren puistoalueen rajalta paikan, joka vetää minua puoleensa kuin magneetti. Puiden ja kallion reunustama sekä saniaisten valtaama alue kutsuu minua kokemaan ja aistimaan. Nimeän paikan saniaistiheiköksi.

Kokeminen ja aistiminen kulkevat minulla käsi kädessä, sillä ilman aisteja on mahdotonta kokea ympäristöä. Aistiminen ei kuitenkaan yksin riitä, sillä tarvitsen kokemiseen myös tunteet. Sa-niaistiheikkö antoi impulsseja: se pyysi minua aistimaan parvekeremontin melun ja linnun lau-lun. Paikka ei kuitenkaan voi vaikuttaa siihen, miten koen nuo äänet; tämän päättävät yhdessä tunteeni ja oma eletty historiani.

Paluu Lehtisaareen keväällä 2020.

Ajattelen, että eletty historiamme on kaikkien kertyneiden kokemustemme summa. Eräänä kesänä nukuin kovalla patjalla helteisessä asunnossa, jossa huollettiin parveketta eikä ikkunoita saanut avata. Yön aikana oli kuumuuden vuoksi vaikea hengittää ja aamulla heräsin rakennus-työntekijöiden metelöintiin. Tämä kokemus on vain yksi ikävä muisto, mutta tällä kertaa se johdatteli työskentelyäni. Koin remonttiäänet negatiivisena ja minusta tuntui kuin ne olisivat vallanneet ja peittäneet alleen koko Lehtisaaren metsän.

Mielestäni on tärkeää ymmärtää, että ihminen kokee kaiken aikaa, vaikka hän ei pysäh-tyisi havainnoimaan tilannetta; me koemme myös alitajuisilla tasoilla. Filosofi John Dewey to-teaa, että kokemuksemme ei läheskään aina jäsenny. Sitä esiintyy koko ajan, sillä vuorovaikutus elävän olennon ja ympärillä olevien tilanteiden välillä sisältyy elämään. (Dewey 2010, 49.) On kokemuksemme yhteistä, objektiivista tai subjektiivista; se on mielestäni arvokasta.

Tässä vaiheessa esiin astuu Bachelard sekä ihailu ja haltioituminen. Koen, että jokaisessa pai-kassa on asioita, joita hämmästellä. Minulle paikan ihaileminen on yksityiskohtien havaitsemista ja niihin keskittymistä; se on uteliaisuutta ja itseltään sekä ympäristöltään kysymysten kysy-mistä. Lehtisaaressa astuin saniaistiheikköön ja jumaloin sen tuoksua, värejä, ääniä ja tuulenvi-rettä kasvoillani. Kun tutkailin paikkaa tarpeeksi pitkään herkkien ja hämmästelevien linssien läpi, se ryhtyi herättämään minussa syvempiä tunteita. Silloin suhteeni saniaistiheikköön muut-tui haltioitumiseksi.

Haltioidun tunteesta, jonka tila minussa herättää. Mitä kompleksisempi ja ristiriitai-sempi tuo tunne on, sitä enemmän se kiehtoo minua. Lehtisaaressa ihastuin moniaistilliseen kokemukseen sekä rauhaan, jonka metsässä olo minussa herätti. Samalla häkellyin ihmisen luo-man melusaasteen aiheuttamasta sisäisestä ristiriidasta. Olemme Bachelardin kanssa samaa mieltä siitä, että haltioituminen voi olla monenkirjavaa. Hän ajattelee, että ilman kyvykkyyttä haltioitumiseen on taideteoksen tarkastelu kuollutta; oli se sitten kuvailevaa, erittelevää tai arvottavaa. Tilan Poetiikka neuvoo, että antaessa asioiden liikkua jokaisella mieleen tulevalla tavalla, vailla tuomitsemista, löytää tuhansia yhdyssiteitä symbolien ja todellisuuden viidakosta (Bachelard 2003, 16-17 & 88). Myös minulle on tärkeää, etten jumitu työskennellessäni yhteen tunteeseen tai ajatukseen. Haluan, että ne saavat vapaasti virrata minussa. Lopulta vietin run-saasti aikaa saniastiheikössä ihaillen ja hämmästellen sitä. Uskon, että tuolloin vastaanotin Leh-tisaaren puistoalueen, ja paikka ryhtyi elämään sisälläni. Bachelard kertoo, että poeettisten kuvien vastaanottaminen on itse asiassa niiden elämistä (Bachelard 2003, 16-17).

Valmistaudun työskentelyyn Lehtisaaressa; harjoittelen Otaniemen metsissä läsnäoloa sekä paikan aistimista ja kokemista. Kuvat: Gustaf Broms

Ajattelen, että tietoisessa paikan kokemisessa on oleellista omata taito läsnäoloon, sillä ilman sitä kokisin mahdottomaksi haltioitua tilasta. Kun työskentelen taiteellisin keinoin, olen elossa ja valpas. John Deweyn sanat kuvaavat tilannetta, jolloin toimin parhaimmillani paikkasidonnai-sen taiteen tekijänä: “Olento kiinnittyy ympäristöönsä ja herää paikkasidonnai-sen ansiosta kunnolla eloon ainoastaan silloin, kun sitä ei vaivaa menneisyys eivätkä tulevaisuuden odotukset hämmennä sitä” (Dewey 2010, 29). Myönnän olevani naiivi ihminen, joka ihastelee ja innostuu ilmiöistä ja kokemuksista. Bachelardin mielestä fenomenologia on itse asiassa ”naiiviuden koulu” ja tätä naiiviutta on hänen mukaansa systemaattisesti pidettävä yllä. Hän ajattelee, että ihailu ja halti-oituminen ovat osa naiiviutta. (Bachelard 2003, 16-17) Tutkimustyylini ottaa luonnostaan fe-nomenologisia piirteitä ja uskon tämän pääosin johtuvan naiivista suhtautumisestani maailmaan.

Herätessäni eloon alan kirjoittamaan ja äänittämään. Haltioituminen saa minut liikkeelle ja ottaa lopulta taideteoksen muodon. Performanssieni avulla minulla on mahdollisuus ilmaista ajatuksia ja tunteita, jotka koen hankalaksi sanallistaa. Ajattelen samalla tavalla kuin Antti Turkko; minun on helpompi puhua teosten kautta, koska taiteen avulla on mahdollista konk-retisoida subjektiivisia aistihavaintoja (Turkko 2015, 36). Läsnä oleva nykyhetki sekä menneet kokemukset elämästä ja ympäristöstä saavat elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Tilan Poetii-kan ajatuksiin tiivistäen; naiviuden voima, tilasta haltioituminen ja vapauden riemu ovat keskei-sessä osassa paikkälähtöisen taiteeni syntyä. (Bachelard 2003, 17 & 63)

Kuva: Gustaf Broms

Alkuun ajattelin saniaistiheiköstä, että se on kaunista luontoaluetta. Kuvittelin, miten onnelli-nen se on, kun se saa vapaasti kasvaa miten tahtoo. Kun jäin tutkimaan paikkaa pidemmäksi aikaa, havainnoin ihmisen jäljet kaikkialla. Aloin nähdä Lehtisaaren vangittuna ympäristönä; ih-minen päättää, missä se saa kasvaa ja milloin sen päälle rakennetaan taloja. Ymmärsin, että kaupungissa ei ole aluetta, jossa luonto olisi täysin kahlitsematon. Eliisa Suvannon opinnäyt-teestä löytyy aiheeseen sopiva katkelma: “Kaupunki on ihmisen rakentama, ylläpitämä ja asut-tama. Se on keinotekoisesti tuotettu tila, jossa luonto näyttäytyy pääsääntöisesti sille valmiiksi kaavoitetulla puistoalueena, kaupungin läpi virtaavana jokena, siirtolapuutarhoina ja patsaiden päälle kuivuneena linnunulosteena”. (Suvanto 2014, 27) Seuraavaksi esittelen videodokumen-toinnin päivästä, jolloin vein terveiset Lehtisaarelta Helsingin päärautatieasemalle. Videon ää-nite on ote ääninauhasta, jota soitin performanssin aikana perässä vedettävästä kaiuttimesta.

Performanssin muoto ja sisältö syntyivät Lehtisaaressa.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=OJXQVuNCjx8&feature=youtu.be