Maailmanhistorian parhaat äidit näkymä

66

nä Mäkelä haastaa pohtimaan kie- lellisen vaihtelun luonnetta ja hou- kuttelee keskustelemaan, jopa väit- tämään vastaan.

Mäkelä jätti jäljen moneen asiaan ja vaikutti suomalaiseen yhteiskuntaan ja tutkijayhteisöön enemmän kuin moni tietääkään tai osaa aavistaa. Voisi luulla, että täl- laisen ihmisen muistokirja olisi hy- mistelevä. Vaan eipä ole. Teoksesta välittyy vahvasti kunkin kirjoitta- jan rehellinen käsitys Mäkelästä, ja artikkelit kertovat konkreettisesti toiminnasta, jolla oli aina päämää- rä. Kaipaus ja menetyksen tunne on sekin monissa kirjoituksissa läsnä, kuten Ilkka Taipaleen hämmen- tynyt kysymys ”Keneltä minä nyt kysyisin?” osoittaa. Läsnä on myös ymmärrys siitä, että kun kuolema tulee pokeripöytään ja hiipii kutsu- matta lukupiiriin, se voittaa lopulta aina. Sitä se ei vie, mikä oli.

Kirjan ansiosta nuorempikin lu- kija saa kuvaa siitä, miten Mäkelä oli Yhdistys 9:ssä, Marraskuun liik- keessä, Sadankomiteassa ja lukui- sissa muissa ryhmissä ja verkos- toissa ideoimassa ja luomassa lä- hes kaikkea sitä, mitä me tänään pidämme itsestäänselvyytenä. Sik- si suosittelen kirjaa erityisesti kai- kille nuorille tutkijoille, joilla on se tunne, etteivät he ehdi elää ja osal- listua, kun yhä syvenevä ja usein kapenevakin tutkimuskohde vie kaiken ajan ja energian. Kirja kan- nustaa näkemään, että yhteiskun- nallinen toiminta antaa ideoita ja uusia voimia ja että aina kannattaa yrittää muuttaa maailmaa, vaik- ka tähän uskominen näinä aikoina kovilla onkin.

Kirjoittaja on professori ja Kotimaisten kielten keskuksen johtaja.

Maailmanhistorian parhaat äidit

Heikki Hiilamo

Anna Rotkirch: Yhdessä – lapsen kasvatus ei ole yksilölaji. WSOY 2014.

BBC:n tositapahtumiin perustu- vassa ”Hakekaa kätilö!” -sarjassa keski-ikäinen brittipariskunta saa ensimmäisen yhteisen lapsen. Vau- van ihonväri on kuitenkin musta.

Ensisilmäyksestä mies tietää, et- tei lapsi ole hänen, mutta liikut- tavalla tavalla ottaa pojan omak- seen. Teko hätkähdyttää yhtä lailla 1950-luvun Itä-Lontoon asukkaita kuin nykykatsojia.

Biologinen vanhemmuus on tärkeä kysymys evoluutiopsykolo- gisessa perhetutkimuksessa. Sen mukaan esimerkiksi isovanhem- mat antavat enemmän apua tyttä- riensä kuin poikiensa lapsille, kos- ka voivat olla varmoja siitä, että tyt- tären lapset ovat hänen omiaan ja kantavat isovanhempien geene- jä. Miehet osallistuvat vähemmän lapsen hoitoon, koska eivät voi ol- la täysin vakuuttuneita biologisesta isyydestään. Kyse on tiedostamat- tomasta käyttäytymisestä.

Tutkimusprofessori Anna Rot- kirchin kirja Yhdessä – lapsen kas- vatus ei ole yksilölaji käsittelee per- hettä ja ihmissuhteita evoluutio- psykologian näkökulmasta. Evo- luutiopsykologian perusajatus on yksinkertainen: tunteet ohjaavat ihmisten välisiä suhteita, tunteita ohjaa evoluutio. Toisin sanoen tun- teisiimme ja sen myötä ihmissuh- teisiimme vaikuttaa se, mikä aikai- sempina vuosituhansina on edistä- nyt lisääntymistä.

Rotkirch kirjoittaa paljon bio- logisesta vanhemmuudesta. Ter- mi on Rotkirchin mukaan kuiten- kin virheellinen, sillä esimerkiksi adoptioäidissä käynnistyy hormo- naalisia eli biologisia prosesseja.

Selkeämpää olisikin puhua geneet- tisestä ja epägeneettisestä vanhem- muudesta.

Evoluutiopsykologian näkökul- masta perhe on tapa järjestää lajin lisääntyminen. Äiti on silloin tie- tysti ykkönen. Luonnonvalinta on karsinut pois kaiken sellaisen käyt- täytymisen, joka uhkaa äidin ky- kyä pitää pieni lapsi elossa. Nykyi- set äidit ovatkin maailmanhisto- rian ”parhaita äitejä”, koska ”huo- nojen äitien” lapset ovat kuolleet eikä heillä ole jälkeläisiä. Eri asia on se, lohduttaako tämä tieto sitä nykyäitiä, joka haluaisi lähteä len- kille, kun kolmivuotias lapsi makaa lattialla itkien ja potkien.

Luonnoton omistautuja-äiti Perhe on yksi suosituimpia suo- malaisia tutkimusaiheita. Evoluu- tionäkökulma ei ole kuitenkaan ollut nimeksikään esillä. Tämä on suuri puute, sillä evoluutiopsykolo- gian lupaus on suuri: se pyrkii löy- tämään yleispäteviä lainalaisuuk- sia, joihin on suhtauduttava vaka- vasti kaikissa kulttuureissa. Rot- kirchin Yhdessä perustuu paitsi alan tuoreimpiin tutkimuslöytöi- hin myös hänen oman tutkimus- ryhmänsä uraauurtaviin tuloksiin ylisukupolvisen hoivan alalla.

Kirjan nimeen kiteytyy sen ydinsanoma. Ihmislaji ei olisi voi- nut kehittyä, jos äiti olisi yksin vas- tannut lapsen kasvatuksesta. Yh- teisöllinen kasvatus on ihmiskun- nan viisastenkivi.

Perustelu on yksinkertainen.

Ihmisellä on paljon pidempi lap-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4

67

tehtävä kuin millään toisella eläin- lajilla. Jälkeläisemme tarvitsivat peräti 13 miljoonaa kaloria en- nen kuin he kykenivät itse huoleh- timaan ravintonsa hankkimisesta.

Vaikka lapsi pysyi pitkään avutto- mana, äiti saattoi hankkia seuraa- van lapsen, koska hän sai muilta apua lapsenhoitoon. Jos äiti oli- si omistautunut täydellisesti nuo- rimman lapsensa hoitoon, seuraa- vaa lasta ei olisi syntynyt riittävän nopeasti – ja homo sapiens tunnet- taisiin nyt vain fossiileista.

Rotkirchin mukaan ”äitejä ei ole tehty olemaan pitkään yksin vastuussa lapsistaan” ja ”yksin ole- va äiti on suorastaan luonnoton asia”. Evoluution näkökulmasta ei olekaan ihme, jos yksin jäänyt pie- nen lapsen äiti tuntee itsensä eristy- neeksi ja rasittuneeksi, koska kaut- ta aikojen äitien ympärillä on ollut muita aikuisia ja lapsia. Monilla äi- deillä on tukenaan puoliso, isovan- hemmat, ystäviä, puisto- ja päivä- hoitojärjestelyitä, mutta silti liian useat äidit ovat vauvoineen kaksin ja voivat huonosti.

Evoluutioon kuuluu myös se, että lapset ovat luonnostaan itsek- käitä. Lapset on ohjelmoitu vaati- maan aina vähän liikaa. Jos lapsi saa enemmän ravintoa, huomiota tai hoivaa, se ei ainakaan haittaa. Tä- mä voi kuitenkin olla haitaksi van- hemmille tai sisaruksille. Vanhem- pien on opittava asettamaan rajoja.

Isyys tulee muotiin

Äitiys on siis biologista, kun taas isyys muodostuu parisuhteessa ja lasten äidin kautta. Rotkirch poh- diskelee, miksi äiti halusi tyytyä yhteen mieheen, vaikka useampi kumppani olisi ehkä ollut edulli- sempi jälkeläisille. Voisi myös olet-

taa, että moniavioisuus olisi vaati- vaa, koska siinä on tultava toimeen monien partnereiden kanssa. Eri lajien välinen vertailututkimus kuitenkin osoitti, että yksiavioi- suus verrattuna moniavioisuuteen on yhteydessä suurempaan aivojen kokoon. On vaativampaa pysyä pit- kään yhdessä yhden ja saman puo- lison kanssa. Monogamia vaatii suunnitelmallisuutta, johdonmu- kaisuutta, toisen ymmärtämistä se- kä tiimityötaitoja.

Nuo taidot ovat varmaankin korostuneet Pohjoismaiden anka- rissa olosuhteissa. Rotkirchin mu- kaan tärkein piirre oman kullan va- linnassa on ollut se, että selvittäisiin yhdessä talven yli. Naisia ei arvos- tettu vain hedelmällisyyden vuok- si, vaan myös sen mukaan, miten he kykenivät hankkimaan elan- toa. Pohjoismaiden ykköstila su- kupuolten välisestä tasa-arvos- ta ei välttämättä olekaan alun pe- rin seurausta hyvinvointivaltiosta, vaan siitä miten esi-isämme ja äi- timme ovat rinta rinnan sinnitel- leet talven yli ja yrittäneet yhdes- sä pitää lapsensa hengissä.

Rotkirchin mukaan vain pie- nellä osalla nisäkkäitä on jälkeläi- sen hoivaamiseen osallistuvia isä.

Ihmisissä miesten hoivaavat piir- teet liittyvät kilpailuun naisista. Jos naisia on vähän ja miehiä paljon, isien hoivaavat piirteet korostuvat.

Kilpailussa naisista miehetkin mu- kautuvat, sillä jatkuva seksuaalinen torjunta verottaa miesten itsetun- toa ja terveyttä.

Tulevaisuudessa isien merkitys- tä korostaa kuitenkin se, että muilta sukulaisilta tuleva tuki on vähene- mässä. Lukuisat tutkimukset kerto- vat siitä, että isän läsnäolo perhees- sä edistää lapsen kognitiivista kehi- tystä, psykologista sopeutumista ja

sosiaalisia taitoja, vähentää aggres- siota, riippuvuutta ja erilaisia käyt- täytymisoireita. Joissain tutkimuk- sissa on osoitettu, että lesboäidit pärjäävät paremmin vanhempina kuin heterovanhemmat, mikä voi- si kertoa siitä, ettei isän merkitys ole kiinni siitä, onko hän mies vaan et- tä geneettisen äidin rinnalla on toi- nen lasta rakastava aikuinen.

Perheen tabut

Liian usein suomalaiset huipputut- kijat keskittyvät yksinomaan kan- sainväliseen uraansa, eivätkä jul- kaise tuloksiaan suomeksi – tai ai- nakaan yleistajuisessa muodossa.

Rotkirch tekee poikkeuksen. Yh- dessä on mainio johdatus evoluu- tiopsykologiseen perhetutkimuk- seen. Se puhuttelee kaikkia per- heestä kiinnostuneita – erityises- ti pienten lasten vanhempia – ja haastaa pohtimaan myös tabuja, sisarusten menestyseroja ja välejä, ystävien ja sukulaisten rooleja se- kä kumppaninvalinnan perusteita.

Hyvän tietokirjan tavoin Yhdes- sä pakottaa myös väittämään vas- taan. Rotkirchin mukaan sisarusten kesken isosiskon ja pikkuveljen välit ovat lämpimimmät, kun taas kaksi veljestä riitelee eniten. Paras puoliso on sellainen, joka on riittävän hou- kutteleva, muttei kuitenkaan liian haluttava, jottei hän karkaa muual- le. Rotkirch väittää myös, että ”sisa- ruskonfliktien taustalla piilee se ikä- vä tosiasia, että sisaruksista on tosi- asiallisesti usein haittaa”.

Monia sosiaalitieteitä vaivaa pu- la teorioista. Empiriaa on ympäril- lämme vaikka millä mitalla, mutta sitä ei osata vielä jäsentää. Evoluu- tiopsykologiassa tilanne on päin- vastainen. Evoluutio suorastaan tyrkyttää vastauksia erilaisiin arki- havaintoihin. Hypoteeseja on kui-

68

tenkin erittäin vaikea testata, kos- ka satoja ja tuhansia vuosia taak- sepäin ulottuvia aineistoja ei juuri ole. Siksi evoluutiotiede muuttuu helposti ideologiaksi, kuten euge- niikan ja vulgaareimman taloustie- teen esimerkit kertovat.

Rotkirch väistää tyylikkäästi selvimmät karikot esittämällä sel- keitä tutkimustuloksia ja riittäviä varaumia.

Lukija jää silti pohtimaan, mi- ten vähän tiedämme siitä, millai- sissa olosuhteissa ihmislaji on ke- hittynyt. Selviytyminen on aina si- doksissa kulloiseenkin ympäris- töön, joka on vaihdellut ajallisesti ja maantieteellisesti. Päiväntasaa- jan viidakoissa ja pohjoisen metsis- sä on tarvittu erilaisia ominaisuuk- sia. Ehkä tärkein evoluutiopsykolo- gian opetus onkin se, että ihminen on joustava ja mukautuva olen- to. Geneettinen ja biologinen van- hemmuus on tärkeää, mutta myös toisenlaiset vanhemmat voivat pär- jätä mainiosti.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaali politiikan professori.

Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan

Merja Leppälahti

Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Toim. Pirjo Mark­

kola, Ann­Catrin Östman ja Mar­

ko Lamberg. Vastapaino 2014.

Mies on pitkään ollut tutkimusten näkymätön sukupuoli siinä mieles- sä, että miehiin keskittyneet tutki- mukset ovat olleet näennäisen su- kupuolineutraaleja ja sukupuoli- sensitiivisyys on merkinnyt nimen- omaan naisten huomioonottamista

tutkimuksessa. Monet tutkijat an- tavat kuitenkin nykyään sukupuo- lelle ja mieheyden käsitteille suuren selitysarvon monenlaisten erojen ja hierarkioiden muotoutumisessa.

Mieheys on osa hyvin monenlai- sia yhteiskunnallisia suhteita ja ke- hityskulkuja, mutta tämän teoksen näkökulma mieheyteen on histo- riantutkimuksen näkökulma. Joh- dantotekstissään ”Onko suoma- laisella miehellä historiaa?” kirjan toimittajat toteavat, että mie heys- termi on historiantutkimuksessa vakiintumassa viittaamaan miehe- nä olemiseen ja miehisinä pidettyi- hin ominaisuuksiin. Termiä käyte- tään myös analyyttisena käsitteenä.

Toimittajien mukaan kirjasta löytyy kolme keskeistä temaattista aihepii- riä. Nämä ovat ensinnäkin perhe, kotitalous ja patriarkaaliset suhteet, toiseksi erilaiset miesten yhteisöt ja kolmanneksi kunnia ja sivistys mie- hen mittana. Yksittäisissä artikke- leissa teemat kietoutuvat toisiinsa.

Monenlaista mieheyttä

Näkymätön sukupuoli -teoksen kaksitoista artikkelia käsittele- vät erilaisia miehiä, mieskuvia ja mieheyden ihanteita 1400-luvun birgittalaisluostarista 1900-luvun miesten sosiaaliseen liikkuvuu- teen. Artikkelien lähteinä on hy- vin monenlaista aineistoa. Artik- kelit on järjestetty kronologisesti ja lähes kaikki artikkeleissa kuva- tut miehet ovat eläneet alueella, jo- ka nykyisin on Suomi. Yhtä ja yh- tenäistä kuvaa suomalaisesta mie- hestä ei tietenkään silti muodostu.

Ville Sarkamon artikkelissa ”So- turikunnia Suuren Pohjan sodan kokeneiden karoliinien miehisenä ihanteena” tarkastellaan 1700-lu- vun alun ruotsalaisen upseeriston kunniakäsityksiä. Sotilaskunnia

liittyi vahvasti kaikkeen upseerina elämiseen. Sotilaan kunnia oli kor- keimmillaan taisteluissa saaduissa haavoissa, ja myös kaatunut upsee- ri pyrittiin hautaamaan ”kunnial- lisesti”. Sotilaskunnian symboleista keskeisimmät olivat miekka ja lip- pu. Lipun kantajaa ohjeistettiin en- nemmin kuolemaan kuin menettä- mään yksikkönsä lippu.

Kaikissa artikkeleissa ei suin- kaan käsitellä ihanteellisia miehiä.

Esimerkiksi Mats Hallenberg ku- vaa artikkelissaan ”Psykopaattien aikakausi?” 1500-luvun kruunun- voutien aggressiivista ja väkival- taista maskuliinisuutta, jolla hal- littiin alempia. Voudeista tehdyis- sä valituksissa kerrotaan miesten ja naimisissa olevien naisten fyysi- sestä pahoinpitelystä sekä miesten nöyryyttämisestä jopa näiden ko- deissa. Hallenberg toteaa, että kun oma ruumis, vaimo ja koti kuu- luivat talonpoikaismiesten omim- paan alueeseen, näihin kajoaminen oli nimenomaan voudin pyrkimys- tä osoittaa ja pönkittää valtaansa.

Keski- ja yläluokkaisten mies- ten moraali oli keskustelun koh- teena 1800-luvun loppupuolella alkaneessa prostituutiokeskuste- lussa, jota Pirjo Markkola käsitte- lee artikkelissaan ”Moraalin mie- het”. Avioliiton ulkopuoliset suku- puolisuhteet olivat laissa kielletty- jä, mutta prostituoitujen toimintaa säänneltiin ja ohjailtiin lainsää- dännöllä. Moraalikeskustelu jatkui useita vuosikymmeniä vaihtelevin painotuksin. Yksi keskustelunaihe oli kysymys miehen luonnosta: on- ko mies eläimen tavoin viettiensä ja halujensa vietävänä, vai pystyykö hän hallitsemaan itse ruumistaan, kuten naisten odotettiin pystyvän.

Matias Kaihovirta tarkastelee artikkelissaan ”Käsitykset työläis-