66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
muussakaan yhteydessä. Oppi- historian hallintakaan ei vakuuta.
Se, että hallintotieteen professo- rit ovat kirjoittaneet tekstin, joka on julkaistu tuotemerkillä ”Busi- nessBooks”, on mahdollisesti uut- ta ja ennennäkemätöntä Suomessa, mutta onko tämä todella tehty sil- lä ammattiylpeydellä, joka tekijöi- den mukaan on julkisen tekemisen haaste tulevaisuudessa?
Teoksen ansiot ovat puolestaan sen teemassa yleensä, sisältörik- kaudessa ja huomion kohdistami- sessa palveluihin. Tekijöiden lähde- kirjallisuus on tuoretta. He johdat- tavat lukijan moniin kiinnostaviin keskusteluihin ja tutkimushavain- toihin. Virtasella ja Stenvallilla on- kin oma arvonsa tienraivaajina. Te- os avaa uutta uraa, vaikkei siitä ole varsinaiseksi tieksi. Se, kasvaako älykkäiden julkisten organisaatioi- den tutkimus koskaan todelliseksi tiedon ja toiminnan väyläksi, sel- viää vasta tulevaisuudessa. Idea on kuitenkin sangen myyvä ja tekijät sen takana ovat epäilemättä varsin idearikkaita, energisiä ja aikaan- saavia. Kaikki on vielä mahdollista.
Kirjoittaja on Poliisiammattikorkea- koulun erikoistutkija.
Filosofista tieteenhistoriaa
Topi Heikkerö Tuukka Perhoniemi: Mitan muunnelmat: Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja tietoa.
Vastapaino 2014.
Lenkillä seuraan sydämeni syket- tä suomalaisvalmisteisen syke- mittarin avulla. Sykkeen tulee py- syä valitun harjoituksen mukai- sesti tiettyjen rajojen sisällä. Len- kin jälkeen tutkailen tilastotietoja lenkistä, muun muassa kalorimää- rää, maksimisykettä ja keskisyket- tä. Suhteuttamalla nämä lenkin pi- tuuteen ja käyttämääni vauhtiin voin tehdä päätelmiä kunnostani ja sen kehityksestä.
Ollessani töissä Helsingin yli- opistossa viime vuosikymmenellä käyttöön tuli uusi palkkajärjestel- mä (UPJ). Se nojasi ajatukseen, että työtehtävien vaatimustasolle mää- ritellään numeroarvo ja esimie- hen kanssa arvioidaan työntekijän työstä suoriutumisen taso, mistä on johtopäätöksenä toinen luonnolli- nen luku. Sijoittamalla nämä kaksi lukua palkan määrittävään funkti- oon saadaan selville, mitä palkkaa yliopiston tulee työntekijälle mak- saa. Ja sitä palkkaa hän myös saa, jos budjetti sen sallii. Jos ei salli, täy- tyy kahta numeroa, funktion muut- tujia, korjata, jotta voidaan oikeut- taa johtopäätös eli maksettu palk- ka. Periaatteessa palkkafunktioon voi lisätä rajattomasti muuttujia, vaikkapa opiskelija-arviointien tu- loksia – numeroarvoksi käännetty- nä. Mittausesimerkkien listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tuukka Perho- niemi tiivistää asian: ”Nykyisin lä- hes kaikkea mitataan” (s. 7).
Perhoniemi esittää kirjassaan käsitteellis-historiallisen kuvauk- sen mittaamisesta ja mitasta. Hän pyrkii selvittämään, miten mitat, mittauskäytännöt ja mitan tul- kinnat yhtäältä ”jäsentävät koke- muksiamme ja käsityksiämme to- dellisuudesta” ja toisaalta ”teke- vät asiat hallittaviksi, asettavat ne luokkiin ja erilaisten käytäntöjen alaisiksi” (s. 14). Tästä lähtökoh- dasta johtuen Perhoniemen tutki- mus on monitieteinen eikä asetu selvästi minkään tyypillisen oppia- lan piiriin. Hänen kysymyksensä on filosofinen, mutta siihen vas- tataan historiallisten temaattisten tutkimusten avulla. Historiallis- ten tarkastelujen kautta päädytään mitan erilaisiin paradigmaattisiin tyyppeihin, ”muunnelmiin”.
Muunnelmalla Perhoniemi tar- koittaa mitan ja mittaamisen his- toriassa esiintyviä erilaisia mer- kitysjuonteita. Lukemalla histo- riaa filosofisesti Perhoniemi arti- kuloi näiden merkitysjuonteiden käsitteelliset luonnehdinnat. Esi- kuvina tälle metodille Perhonie- mi mainitsee G. H. Von Wrightin Hyvän muunnelmat (1963/2001) ja William Jamesin The Varieties of Religious Experience (1902) -teokset. Kyse on siis mitan eri- laisten historiassamme esiintynei- den hahmojen tai paradigmojen esiin piirtämisestä. Tässä työssä historiaa luetaan sen nyanssit ja yksityiskohdat huomioiden mutta siten, että lopulta päädytään yleisluonteiseen kuvaukseen historiassa esiintyneestä tyypistä.
Tietyllä tapaa Perhoniemen
”muunnelma” on siis sukua myös Max Weberin ”ideaalityypille”.
Mitan muunnelmat koostuu kolmesta laajasta historiallis-filo- sofisesta tarkastelusta: mitan aja-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 67 tus antiikissa, mitta ja mittaami-
nen Galileo Galilein (1564—1642) uudessa tieteessä sekä metrijärjes- telmän synty inhimillisten järjes- telyjen voimin. Luvuissa piirtyvät esiin mitan kolme keskeistä muun- nelmaa: ontologinen, representa- tiivinen sekä toiminnallinen. Näi- tä kolmea lukua kehystävät johdan- to, joka avaa tutkimuksen mielen ja metodiikan, sekä loppukatsaus, jo- ka vetää yhteen kirjan tarkastelu- jen filosofisia tuloksia ja näyttää, miten ne täsmentävät kuvaamme inhimillisestä tiedosta.
Kirjan rakenne on sikäli erikoi- nen, että Perhoniemi lähestyy tee- maansa vielä kahden liitteen kaut- ta: ”Histo rian merkitys nykyajalle”
-essee ja 1500-luvun lopulta peräi- sin olevan Mittaajat-maalauksen analyysi päättävät kirjan. Ensin- mainittu on laajahko katsaus erilai- sin tapoihin ymmärtää ajattelun ja käytäntöjen historiantutkimuksen luonne. Esitellessään erilaisia lä- hestymistapoja Perhoniemi arvioi niitä kriittisesti ja vähitelleen veis- tää esiin paikan, joka hänen omalla tutkimuksellaan on niiden joukos- sa. Liite kuvaa erinomaisesti suu- ren joukon ”tutkimusohjelmia” se- kä niiden mielekkyyden perustei- ta, vahvuuksia ja rajoituksia. Luku on kehystetty Mitan muunnelmi- en metodiluvuksi mutta se toimii myös oivaltavana vertailuna tavois- ta, joilla rationaalinen rekonstruk- tio, historiallinen rekonstruktio, aatehistoria, Husserlin intentio- naalinen historia, hermeneutiikka, dekonstruktio, 1900-luvun rans- kalainen tieteenhistoria, Thomas Kuhn sekä (sosiaalinen) konstruk- tionismi lukevat ja ymmärtävät his- toriaa.
Omaa lähestymistapaansa Per- honiemi kuvaa seuraavasti: ”Tut-
kimukseni motivaatio on nykyi- syyden ontologian mukainen: py- rin tarjoamaan käsitteellisiä erot- teluja ja jäsennyksiä nykyhetken mittaustoimien ja ennen kaikkea mittaamalla tuotetun tiedon mer- kityksen ymmärtämiseen” (s. 230).
Metodinen ote tiivistyy näin: ”Tut- kin teoreettisia ja käsitteellisiä mer- kityksiä suhteessa laajempiin käy- tännöllisiin ja kulttuurisiin aika- laiskonteksteihin, muun muuassa erilaisiin käytäntöihin ja institu- tionaalisiin rakenteisiin” (s. 229).
Mitan ontologinen muunnelma (luku 2) esiintyy hallitsevana antii- kin filosofiassa, matematiikassa ja tähtitieteessä. Platon, Aristote- les, Eukleides ja Ptolemaios etsivät mittaa, joka perustuisi todellisuu- den perimmäiseen rakenteeseen.
Inhimillinen mittaaminen on aina suhteellista, sillä ihmisen perspek- tiivi jäsentää mittaamista. Antii- kin ajattelijat pyrkivät tämän suh- teellisuuden yli apodiktisella geo- metrisella metodilla ja dialektii- kalla. ”Ideat”, taivaankappaleiden liike ja luonnossa ilmenevä järjes- tys toimivat epäsuhteellisen mitan lähtökohtina. Toisaalta absoluut- tisen mitan tavoittaminen on vai- keaa, miltei mahdotonta: ideoiden tuominen kieleen ja taivaanliikkei- den tavoittaminen matemaattisilla malleilla kohtaa perustavanlaatui- sia ongelmia.
Representatiivisessa muunnel- massa (luku 3) korostuu todelli- suuden kuvaus. Mittaamalla saadut tulokset ovat todellisuuden repre- sentaatioita, joista pyritään muo- toilemaan ”maailmankuva”. Oleel- lista tässä on tasa-arvoisuus: ai- ka ja tila aletaan ymmärtää täysin homogeenisina. Kaukoputki mur- taa erottelun kuunylisen ja -alisen todellisuuden väliltä. Myös ihmis-
ten kesken vallitsee tasa-arvo: pe- riaatteessa kuka tahansa voi ym- märtää luontoa representoivia mit- toja ja tehdä kokeita, sitä ei ole va- rattu yksin suurille ajattelijoille ja tiedemiehille. Tasa-arvosta seuraa, että tiedemies on tavallaan ”kenen tahansa” edustaja tehdessään mit- tauksia.
Mitan toiminnallisessa muun- nelmassa (luku 4) representatii- visuus alkaa korvautua verkostoi- tuneella toiminnalla. Metrijärjes- telmä ei sinänsä nojaa mihinkään
”luonnolliseen” vaan pikemminkin toimiviin teknisiin ja sosiaalisiin järjestelyihin, joiden avulla mitta- normaaleihin kiinnitetyt standar- dit saadaan ulotettua yhä uusille alueille. Käsitejärjestelmän puit- teissa mittayksiköt valitaan ja mää- ritellään siten, että ne ovat täsmäl- lisessä ja yksiselitteisessä suhteessa toisiinsa. Eksaktiuden ihanne kor- vautuu tilastollisuudella ja toden- näköisyyksien arvioinnilla. Käy- tännöt ja institutionaaliset puitteet varmistavat mittojen ja mittausten yhteismitallisuuden. Tässä mieles- sä yksiköt ja mittaustulokset ovat olemassa vain käsitteellis-käytän- nöllisen verkoston puitteissa: jou- leista (kg·m2/s2) voidaan puhua vain välitetyssä yhteydessä mitta- normaaleihin, jotka antavat meille metrin, sekunnin ja kilogramman.
Luvussa 5 Perhoniemi vetää yh- teen hienovaraisia inhimillistä tie- toa koskevia huomioita ja johtopää- töksiä, jotka nousevat teoksen ana- lyyseistä. Ennen kaikkea määrälli- sen eksaktin tiedon ihanne asettuu oikeaan kontekstiin, kun se näh- dään mittaamista koskevan ihmi- sen intellektuaalisen ja käytännöl- lisen toiminnan ja sen historian va- lossa. Mitään mittaa ei ole olemassa mittaajasta ja mittausjärjestelyistä
68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5
riippumatta. Mittaustulosten tul- kinnassa ja käytännöllisessä sovel- tamissa on aina kiusauksena jättää huomiotta mittaamisen konteksti ja ajatella, että on mitattu yksiselit- teisesti todellisuutta itseään. Myös siirtymät mitan muunnelmien vä- lillä sekä tulosten vieminen labo- ratoriosta elettyyn elämään sisäl- tävät usein tulkinnallisia katkoksia ja hyppyjä.
Perhoniemen kirjan erityinen ansio on itsenäisen tutkimusot- teen saavuttaminen. Vaikka Per- honiemen lähestymistapa lopul- ta tulee ehkä lähimmäksi Bruno Latourin filosofis-sosiologista nä- kökulmaa tieteeseen ja siihen liit- tyviin tekniikoihin, Perhoniemi avaa myös monesta muusta näkö- kulmasta tutkimiaan mitan histo- rian käänteitä. Tämä onnistuu hä- neltä jouhevasti ilman pakotetun eklektismin vaikutelmaa. Esimer- kiksi Perhoniemen Galileo-luenta on hedelmällisessä dialogissa Hus- serlin Kriisi-teoksessa galileises- ta käänteestä esittämän kuvauksen kanssa. Siinä missä Husserlin Ga- lileo on pitkälti tyyppi, jonka luon- nehdintaa ei sidota lähteisiin, Per- honiemi lukee lähteitään tarkasti ja erottaa tyypin, ”representatiivi- sen” mitan muunnelman, tekstien ja historian nyansseista, joista tyyp- pi kuitenkin on abstrahoitavisssa.
Husserlia huomattavasti tarkem- massa lähteiden luennassa Perho- niemi seuraa Jacob Kleinin (1899–
1978) tutkimusotetta tämän Die griechische Logistik und die Ent- stehung der Algebra (1934, 1936) -teoksessa. Perhoniemen kuvauk- set Kleinin tutkimuksista ovat te- räviä ja tervetulleita suomalaiseen keskusteluun, jossa Klein on mel- ko tuntematon hahmo.
Perhoniemen kirja myös osoit-
taa, millä tavalla luonnontie- teen alkuperäisteosten lukeminen on hedelmällistä filosofialle. Tie- teenhistorioitsijat tietysti lukevat lähteitään tarkasti. Heidän näkö- kulmansa kuitenkin on usein tar- kasti rajattu. Perhoniemi näyttää, mitä tiedettä ajatteleva voi oppia lukemalla tarkasti Eukleiden Al- keita, Ptolemaioksen Almagestia tai Galileon Dialogoa. Perhonie- men tulkinnat alkuperäisteksteis- tä ovat osuvia. Jossain kohdin hä- nen parafraasinsa tosin voisivat olla vielä tarkempia ja havainnol- lisempia — erityisesti, koska suo- menkielinen kirja on perustellusti suunnattu laajalle yleisölle. Esimer- kiksi, Alkeiden V kirjan viidennen määritelmän1 suomennos on hie- man vaikeatulkintainen, varsin- kin kun Perhoniemi esittää pelkän lainauksen ilman sitä selvittävää omaa tekstiä. Selitys sekä määritel- män ansioiden ja mahdollisten on- gelmien kuvaaminen lyhyesti olisi ehkä ollut paikallaan, koska tämä määritelmä on keskeinen sekä an- tiikin mittaamista koskevalle ajat- telulle että Galilein liikeopille.
Huolimatta vuoropuhelusta Husserlin ja Kleinin kanssa Per- honiemen valitsema tutkimustee- ma ja sen käsittelytapa kuitenkin seurailee 1900-luvun jälkipuolis- kon ”käytäntökäännettä” filoso- fiassa. Tällä käänteellä on monia lähtökohtia ja juuria, esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin myöhäisfi-
1 Algebrallisesti tiivistettynä:
A:B::C:D, jos ja vain jos aina kun mA>nB, mC>nD ja aina kun mA=nB, mC=nD ja aina kun mA<nB, mC<nD. Isot kirjaimet viittaavat suureisiin (megethos), pienet luonnollisiin lukuihin (arithmos). Ks. myös Alkeet VI.1, joka havainnollistaa määritelmän käyttöä ehkä parhaiten.
losofia, Michel Foucault’n histori- allis-filosofiset tutkmukset ja Pier- re Hadot’n tapa ymmärtää antiikin filosofia. Husserlin ja Kleinin feno- menologisen, tietoisuuskeskeisen, lähestymistavan tuominen yhteen käytäntöpohjaisen tutkimuksen kanssa on epätavallista, mutta se toimii Perhoniemen kirjassa hyvin.
Alun esimerkeissä mittaami- seen liittyvät katkokset ja tulkin- tojen painotukset tulevat selväs- ti ilmi. Sykemittarin käyttö siir- tää huomion sykkeen numeerises- ti ilmaistuun frekvenssiin. Mitatun asian painottuessa liikkuja ei ehkä enää kiinnitä yhtä paljon huomi- ota omaan subjektiiviseen ja ruu- miilliseen kokemukseensa harjoi- tuksessa. Tavallinen sykemittari ei myöskään kiinnitä huomiota syk- keen laatuun, joka oli keskeinen in- dikaattori monissa klassisissa lää- ketieteen perinteissä. Esimerkiksi arabifilosofi Avicenna oli tunnet- tu terävistä sydämen rytmin laa- tuun pohjanneista diagnooseis- taan. Toisaalta monien kokemus näyttää olevan, että sykemittari auttaa juoksemaan riittävän hitaas- ti, olemaan rääkkäämättä itseään väärällä tavalla, mikä on varmasti hyvä seuraus niin harjoittelun kuin yleisen hyvinvoinninkin kannalta.
UPJ:n numeeriset johtopäätök- set pyrkivät muuttamaan esimie- hen laadullisen
,
väistämättä jos- sain määrin subjektiivisen, arvos- telman työtehtävistä ja työntekijän suoriutumisesta yksiselitteiseksi, objektiiviseksi lukuarvoksi. Tällai- nen siirtymä on aina jonkinlainen hyppy. Pyrkimys läpinäkyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja kannus- tavuuteen palkan määrittelyssä on monella tapaa oikea päämäärä. Il- miselvät tiedolliset ja tulkinnalli- set kysymykset siihen sisältyvässäT I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 5 69 mittaamisen käytännössä kuiten-
kin syövät järjestelmän legitimi- teettiä. Esimerkiksi moni humanis- ti kyllä ymmärtää, että hänen alal- laan maksetaan pienempiä palkko- ja kuin vaikkapa tietojärjestelmien tutkimuksessa; humanisti ehkä lu- kee iltalukemisikseen kiinalaisia runoja köyhistä oppineista ja tun- tee kuuluvansa ikiaikaiseen pe- rinteeseen. Palkkojen oikeuttami- nen jäykällä objektiivisella järjes- telmällä näyttää silloin todellisuu- den pakottamiselta sille ulkoiseen muottiin.
Kirjoittaja on tuutori (professori) St.
John’s Collegessa, Santa Fessa, Uudes- sa Meksikossa.
Kirkas tähti Turusta
Tapio MarkkanenJohan C.-E. Stén: A Comet of the Enlightenment. Anders Johan Lexell’s Life and Discoveries.
Birkhäuser 2014.
Kuninkaallinen Turun akatemia oli vuodesta 1713 lähes vuosikym- menen suljettuna suuren Pohjan sodan venäläismiehityksen takia.
Kun yliopiston toiminta käynnistyi jälleen syksyllä 1722, akateeminen ilmapiiri oli muuttunut. Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa, ja tulevaisuuden rakentamisen pe- rustaksi etsittiin uusia lähtökohtia.
Valinnat tehtiin ilmeisesti oikein, sillä niiden seurauksena yhden su- kupolven aikana Turussa kasvoi tieteen eturintamaan hämmästyt- tävän monta loistavaa tähkäpäätä, jollaisia karulta kasvumaalta ei he- vin olisi odottanut.
Tähtien runsaan puolen tusi- nan joukon kirkkaimpiin kuului
Turussa syntynyt ja opiskellut An- ders Johan Lexell (1740–84). Aiem- min Lexellin elämästä ja työstä on julkaistu vain lyhyitä katsauksia.
Hänen perusteelliseen tutkimuk- seen perustuvaa elämäkertaan- sa on saatu odottaa näihin päiviin saakka, mutta nyt maamme eturi- vin valistusajan tieteen historioitsi- ja Johan Stén on täyttänyt aukon va- kuuttavalla työllään.
Lexell syntyi jouluaattona 1740 esikoiseksi hyvin toimeen tulevaan turkulaisperheeseen. Varhaislap- suutta varjosti uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, ja jo kymmenvuo- tiaana Anders Johan menetti äitin- sä. Hän kävi koulunsa ja aloitti yli- opisto-opintonsa Turussa. Hänen tärkeimpiä opettajiaan olivat ma- tematiikan professori Martin Jo- han Wallenius ja matemaatikko, fyysikko, tähtitieteilijä ja geodeet- ti Jakob Gadolin. Tämä oli viimei- nen Turun akatemian luonnontie- teilijä, joka vanhaan tapaan siirtyi ensin teologian professoriksi ja sit- ten piispaksi. Wallenius ja Gadolin opettivat jo vakavasti matemaattis- ta analyysia, eli differentiaali- ja in- tegraalilaskentaa, joka mullisti fy- siikan ja tähtitieteen. Lexellin en- simmäinen painosta ilmestynyt tutkimus vuodelta 1759 käsitte- li optiikan perusteita. Siinä oli ky- symys Fermat’n periaattesta, jonka mukaan valo etenee nopeinta tie- tä. Pierre Louis Moreau de Mauper- tuis ja Leonhard Euler olivat sitten yleistäneet sen pienimmän vaiku- tuksen periaatteeksi. Lexell tarttui ensimmäisessä työssään siis tieteen keskeiseen ja ajankohtaiseen ongel- maan.
Tie avautui itään
Lexellin maisterinväitöskirja vuon- na 1760 käsitteli matemaattista fy-
siikkaa. Samana keväänä mais- teriksi promovoitiin myös hä- nen opiskelutoverinsa ja ystävänsä Henrik Gabriel Porthan. Lexellin akateemiset mahdollisuudet Ruot- sissa eivät näyttäneet ruusuisilta.
Tavalliseen tapaan hän toimi hen- genpitimikseen kotiopettajana va- rakkaissa porvarisperheissä. Hän esittäytyi myös Upsalan ja Tukhol- man akateemisille piireille talvella 1763 tehdyllä vierailulla ja variaa- tiolaskentaa koskevalla matemaat- tisella väitöskirjalla. Kontakteja oppineisiin ilmeisesti syntyi, mut- ta Lexell palasi pian Turkuun, jossa hänestä tuli matematiikan dosent- ti syyskuussa 1763. Hän haki vuon- na 1766 Karlskronan merisotakou- lun matematiikan opettajaksi, mut- tei saanut virkaa. Samana vuonna Euroopan tieteen kartta kuitenkin muuttui merkittävästi ja Lexellille avautui uusi mahdollisuus.
1600-luvulla tieteen edistymi- sen kannalta keskeisiksi yhteisöik- si yliopistojen rinnalle tulivat tie- deakatemiat. Jotkut niistä olivat vapaita ja riippumattomia seuro- ja, kuten Lontoossa vuonna 1660 perustettu kuninkaallinen seura (Royal Society), osa hallituksen ra- hoittamia virka-akatemioita, kuten Ludvig XIV:n vuonna 1666 perus- tama Ranskan tiedeakatemia (Aca- démie des sciences). Yhteisöjen pe- rustamismotivaatiot ja tavoitteet olivat monenlaisia, kuten sivistys- tahto, valtakunnan menestyminen kilpailussa tai vain kruunun kiillot- taminen. Usein lopullisen sysäyk- sen päätökseen antoi yksilö, kuten Gottfried Leibniz, jonka kehotuk- sesta Preussin Fredrik II perusti tiedeakatemian Berliiniin. Wienin tiedeakatemia perustettiin Leib- nizin aloitteesta vuonna 1713.
Venäjän keisari Pietari I perus-
