58 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 4 – 5 / 2 0 1 1
KIRJOJA
Pitkän linjan tieteenhistoriaa
ANTO LEIKOLA Paolo Rossi: Modernin tieteen synty Euroopassa. Suom. Lena Talvio. Vastapaino 2010.
Firenzen yliopiston filosofian his- torian professorina pitkään toimi- nutta Paolo Rossia voitaneen sanoa pitkän linjan tieteenhistorioitsijak- si. Hänen kirjansa La nascita della scienza moderna in Europa ilmes- tyi vuonna 1997, jolloin tekijä oli jo 73 vuoden ikäinen, ja se käännet- tiin englanniksi neljä vuotta myö- hemmin, ranskaksi kolme vuotta sen jälkeen. Rossi toimi Italian tie- teenhistorian seuran puheenjohta- jana useita vuosia 1980-luvulla ja, kuten asiaan kuuluu, hän on saa- nut useita mitaleita ja muita palkin- toja sekä kotimaassaan että muual- la. Suomessa Rossi lienee jokseen- kin tuntematon, joskin yksi hänen artikkelinsa ilmestyi vuonna 1983 Kanava-lehdessä. Kansainväliset oppihistorioitsijat eivät tosin ole muutenkaan meillä kovin tunnet- tuja. Siksi on kunnioitettavaa, että Vastapaino on julkaissut suomeksi Rossin ehkä tärkeimmän teoksen, jota voidaan pitää hänen ajattelun- sa ja tutkimustyönsä summana. Le- na Talvion käännös antaa alkuteok- selle täyttä oikeutta, jopa niin, et- tei huomaa käännöstä lukevan- sakaan. Talviota ei suotta palkittu tästä työstään tietokirjallisuuden suurimmalla vuotuisella tunnus- tuksella, J. A. Hollon palkinnolla.
Teoksen nimen kaikki neljä pai- navaa sanaa on säilytetty suoma- laisessa versiossa, toisin kuin eng- lantilaisessa ja ranskalaisessa, jois- ta ”Eurooppa” on lyhennetty pois.
Hyvä, koska moderni tiede – ja täs- sä scienza tarkoittaa nimenomaan luonnontieteitä – on läpikotaisin eurooppalainen ilmiö. Vaikka mo- net kulttuurit ovat tuottaneet mo- nenlaisia, luonnonilmiöitäkin kos- kevia maailmanselityksiä, euroop- palainen tiede on osoittautunut kaikkia muita ylivoimaisemmaksi.
Se on levittäytynyt kaikkialle maa- ilmaan, ei pelkästään siirtomaaval- loitusten myötä, vaan ennen kaik- kea siksi, että se on tarjonnut käy- tännön toimille, tekniikalle, ainoan pitäväksi havaitun pohjan. Euroop- palainen tiede on syntynyt, kuten Rossi osoittaa, filosofian ja käsi- työtaidon – sekä niiden tuottaman tuottaman välineistön – avioliitos- ta, ja tämän liiton ensimmäiset tu- lokset kuuluvat renessanssiaikaan, joka tieteessä sijoittuu selvästi myö- hemmäksi kuin taiteessa.
Sanaa ”moderni” Rossi käyt- tää sen perinteisessä merkitykses- sä ”nykyaikainen” tai ”uudenaikai- nen”. Se nojaa tietenkin sekä an- tiikin että keskiajan perinteeseen, mutta samalla irrottautuu siitä.
Rossi osoittaa, kuinka vähittäistä tämä irtoaminen oli ja kuinka ”van- ha” ja ”uusi” saattoivat elää samo- jenkin tutkijoiden töissä. Nikolaus Kopernikus, Tyko Brahe, Johan- nes Kepler ja Galileo Galilei eivät olleet niin läpikotaisin moderneja kuin helposti kuvitellaan, ja alke- mia muuttui kemiaksi vain vähitel-
len, itse asiassa vasta kohti 1700-lu- vun loppua tultaessa. Tämä on Ros- sin esityksen rajalinja: 1800-luvun puolelle hän ei juuri poikkea, sil- lä silloin moderni tiede oli jo olen- naisesti syntynyt ja vaikuttamas- sa. Vain Charles Darwin ja Gregor Mendel, Michael Faraday ja James Clerk Maxwell puuttuivat, Albert Einsteinista ja Max Planckista pu- humattakaan, mutta heidän työn- sä kuuluukin jo kokonaan moder- nin tieteen piiriin, eikä Rossin teos siksi kosketa heitä.
Yhdessä kirjansa alkuluvuista nimeltä ”Salaisuuksia” Rossi to teaa, että Länsi-Euroopan kulttuuria oli- vat tuhannen vuoden ajan hallin- neet pyhimys, munkki, lääkäri, yli- opiston professori, sotilas, käsityö- läinen ja maagikko. Myöhemmin heidän rinnalleen ilmestyivät hu- manisti ja hovimies.
Noin vuosina 1550–1650 ilmaantui jälleen uusia hahmoja: mekaanikko, luonnonfilosofi ja virtuoosi eli vapaa kokeilija. Uudet hahmot eivät tavoi- telleet pyhyyttä, kirjallista kuolemat- tomuutta eivätkä hämmästyttäneet rahvasta tekemällä ihmeitä. Uusi tie- teellinen tieto syntyi myös sen kitke- rän polemiikin yhteydessä, jota käytiin munkkien, skolastikkojen, humanisti- en ja professoreiden edustamaa tietoa vastaan.
Tässä Rossi tavoittaa kuin päh- kinänkuoreen olennaisen osan sii- tä, mitä ns. tieteellinen vallanku- mous (tai ”tieteen vallankumous”) merkitsi, ja samalla hän rajaa sen summittaisen aikavälin. Koper- nikuksen uusi maailmanjärjestys ja Andreas Vesaliuksen omiin ha- vaintoihin perustunut anatomia,
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 4 – 5 / 2 0 1 1 59 jotka molemmat ilmestyivät vuon-
na 1543, ja Iisac Newtonin Princi- pia, joka ilmestyi vuonna 1687, ovat tuon aikavälin täsmennettyjä raja- paaluja, mutta kuten Rossi useas- ti korostaa, modernin tieteen syn- ty oli monitasoinen prosessi, jossa erilaiset keskenään ristiriitaisetkin ajattelutavat elivät rinnan. Näin- hän on nykyäänkin: samat ihmi- set, jotka käyttävät tämän päivän tieteeseen perustuvaa tekniikkaa täysin määrin hyväkseen, uskovat horoskooppeihin ja muihin järjet- tömyyksiin piittaamatta lainkaan noiden ajatustapojen välisistä ris- tiriidoista.
Vaikka Rossi käsittelee niin täh- titiedettä ja fysiikkaa kuin kemiaa ja biotieteitäkin, hänellä tuntuu olevan selvää lukkarinrakkautta fy- sikaalisten tieteiden suuntaan. Hä- nen heeroksiaan ovat ennen kaik- kea Kepler, Galilei ja Newton, jos- sain määrin myös René Descartes, vaikka tämän pyörreteoria osoit- tautui lopulta kestämättömäksi.
Hän antaa suuren arvon myös mit- taavien ja kokeellisten biotieteiden edustajille, kuten William Harveyl- le ja Francesco Redille, ja varsin- kin biologisen luokittelun puolella hän ulottaa tarkastelunsa aina Carl Linnéen asti. Kaikista näistä Rossi löytää sekä ”moderneja” että ”van- hanaikaisia” piirteitä. ”Tuskin edes kannattaa pohtia, oliko Galilei poh- jimmiltaan platonisti, aristoteelik- ko, Arkhimedeen seuraaja vai in- sinööri, joka onnistui yleistämään yksittäisiä kokemuksia.” Ja todet- tuaan Galilein hyödyntäneen kaik- kia näitä traditioita Rossi tiivistää upeasti: ”Matemaattinen idealismi yhdistettynä ’jumalaisen Arkhi- medeen’ perintöön ja eräänlaiseen
’korpuskeliteoriaan’ oli osoittava länsimaiden historiassa valtavan
voimansa.” Kuten kaikki tiedäm- me, tämä voima ei jäänyt vain fi- losofian ja aatehistorian puitteisiin.
Rossin kirjan 17 luvusta kol- me on omistettu tietyille henki- löille: Galilei, Descartes ja New- ton. Omalla tavallaan kiinnosta- vin on luku Newtonista, sillä siinä ei tyydytä vain ”Luonnonfilosofian matemaattisiin periaatteisiin” eli Newtonin matemaattiseen fysiik- kaan eikä myöskään hänen optiik- kaansa, joka oli ollut suurin piirtein valmis jo paljon ennen hänen op- tiikankirjansa ilmestymistä vuon- na 1704. Osansa saavat näet myös Newtonin – paljolti omana aika- naan julkaisematta jääneet – miet- teet okkultismista, alkemiasta, me- tafysiikasta, uskonnosta ja mui- naisten kansojen viisaudesta. Voi- daan tietenkin kysyä, kuuluvatko nerokkaan fyysikon ”harhapolut”
oikeastaan tarinaan modernin tie- teen synnystä. Ne kuitenkin mo- nipuolistavat kuvaa Newtonista ja antavat oikeutuksen Rossin totea- mukselle, jonka mukaan kaikkien Newtonin väitteiden tulkitsemi- nen ”moderneiksi” olisi toivoton tehtävä. ”Se, mitä me tänään kut- summe tieteeksi, ei ole koskaan ol- lut historioitsijoille, eikä sen tulisi koskaan ollakaan, mikään valmis tuote, vaan joukko yrityksiä ottaa kantaa kysymyksiin, jotka olivat sii- hen aikaan vailla ratkaisua ja jot- ka usein torjuttiin, vaikka niiden asettaminen oli täysin järkevää ja oikeutettua.”
Lordi Snow toi aikanaan keskus- teluun käsitteen ”kaksi kulttuuria”, joista toinen oli luonnontieteellis- tekninen ja toinen humanistis-kir- jallinen. Näiden kulttuurien välil- lä tuntuu edelleenkin olevan mel- koinen kuilu. Luonnontieteilijät eivät yleensä paljon piittaa tieteen-
sä menneisyydestä, kun yhdenkin vuosikymmenen takaisia tietoja ja käsityksiä pidetään vanhentuneina ja siis turhina, eikä tieteen histo- ria kuulu historiantutkijoiden kes- keisiin aiheisiin, ikään kuin se olisi perifeerinen kuriositeetti verrattu- na ”oikeaan” historiaan eli poliitti- seen tai taloushistoriaan, sosiaali- historiaan tai yleisempään aatehis- toriaan. Rossin kaltaiset oppihis- torioitsijat ovat keskeisen tärkeitä
”kahden kulttuurin” välisen kui- lun silloittajia, ja sitä suuremmalla syyllä hänelle toivoo laajaa lukija- kuntaa näiden ja kaikkien muiden- kin kulttuurien piiristä.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian professori (emeritus).
Kosmisen optimistin kosto
Markus Hotakainen Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja.
Ursa 2010.
Vaikka artikkelikokoelmat ovat maailmalla suosittu tietokirjal- lisuuden muoto, meillä ne eivät useinkaan oikein toimi – tai ai- nakaan käy kaupaksi. Epätasaisis- ta ja aihepiireiltään laveista jutuis- ta on vaikea saada lukukelpoista kokonaisuutta, joten tuloksena on yleensä vain yksiin kansiin koottu sekava sillisalaatti. Optimistina Es- ko Valtaoja on kuitenkin lähtenyt tälle hetteiselle tielle. Eikä suotta.
Kirjansa esipuheessa Valtaoja paljastaa aloittaneensa kirjoittajan uransa lähes 45 vuotta sitten, kun
