Kaupungin kahdet kasvot näkymä

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2017 63 KIRJALLISUUS

kertoihin ja hurskaan elämäntavan kuvauksiin. Myöhemmin lisätyissä teksteissä on legendoja ja muita kertomuksia sekä elämänohjeita, rukouksia ja ohjeet sairaan ripittä- miseen. Mukana on myös lääkin- nällisten aineitten käyttöä koske- va teksti.

Luostarin kirjan pisimmät teks- tit ovat alkuosan Pyhän Ansgariuk- sen, Pyhän Gregorius Armenialai- sen sekä Barlaamin ja Josafatin legendat, jotka ovat kaikki paine- tussa tekstissä yli 50-sivuisia. Bar- laamin ja Josafatin legenda ker- too intialaisesta prinssistä, joka isänsä kauhuksi kääntyy kristinus- koon oppineen erakon vaikutuk- sesta. Tutkijan ja kääntäjän Marko Lambergin selitysosa kertoo yl- lättävästi, että legendan taustalla on kertomus Buddhasta ja hänen valaistumisestaan − päähenkilön nimi Josafat kantaa muistumaa sanskritin ”tulevaa Buddhaa” mer- kitsevästä sanasta boddhisattva.

Pyhän Germanuksen ja Pyhän Genovevan legendat sisältävät py- himyksen elämänvaiheiden lisäk- si runsaasti pieniä tarinoita py- himyksen tekemistä ihmeistä ja muista merkittävistä teoista. Py- hän Macra-neitsyen tarinassa ku- vataan kidutusta ja piinaa, jonka neito kesti ilolla. Useissa teksteissä muistetaan Neitsyt Mariaa, hänen riemujaan ja kärsimystään, sekä ylistetään ja rukoillaan häntä. Liial- linen samastuminen Marian elä- mään ei kuitenkaan ollut hyvästä.

Tästä kertoo tarina neitsyestä, joka eläytyi Jeesuksen äidin rooliin niin vahvasti, että uskoi kadottaneensa oman poikansa. Teksti ”Seitsemän viisasta mestaria” muistuttaa Tu- hannen ja yhden yön tarinaa siinä, että joka päivä kerrotaan opetta- vainen kertomus, joka lykkää kuo- lemantuomion täytäntöönpanoa.

Naantalin luostarissa hoidettiin todennäköisesti oman väen lisäk- si myös lähiseudun asukkaiden sairauksia ja vaivoja. Naantalin luostarin kirjaan sisältyvä yrtti- ja lääkekirja on vanhin Suomesta tunnettu kansankielinen sairauk- sia ja niiden hoitoa käsittelevä opas. Tekstiin on todennäköisesti

käytetty useita vanhempia lähtei- tä. Yrtti- ja lääkekirjassa esitellään kahdeksan lääkeainetta ja nii- den käyttöä sairauksien hoidossa.

Nämä ovat thus-suitsuke, kataja, mirha, sinappi, koiruoho, nokko- nen, myrtti ja majavanhausta. Näil- lä kaikilla oli runsaasti käyttömah- dollisuuksia. Esimerkiksi nokkosen kohdalla annetaan ohjeita, miten kasvilla hoidetaan mm. keltakuu- metta, kivespussien sairautta, ys- kää, paisunutta vatsaa, paiseita, haavoja, koiranpuremia ja useita muitakin vaivoja. Tekstien lopus- sa on tyhjää tilaa ehkä mahdollisia täydennyksiä varten, mutta sellai- sia ei näytä tehdyn. Tekstin margi- naaleihin on merkitty avainsanoja luultavasti siksi, että oikea kohta löytyisi helposti.

Huviksi ja hyödyksi

Naantalin luostarin kirjan teksteis- tä vain yrtti- ja lääkekirja on jul- kaistu aikaisemmin suomennettu- na. Suomen alueen keskiaikaiset tekstit on kirjoitettu pääosin lati- naksi tai keskiaikaisella ruotsilla, joten tekstien sisältö ei aukene ta- valliselle lukijalle, vaikka niiden lä- helle pääsisikin. Siten on todella mainiota, että Naantalin luostarin kirja on julkaistu suomennettuna ja selityksin varustettuna. Tekstien alkuperää ja käyttöä käsittelevät kontekstitiedot avaavat sekä yksit- täisiä tekstejä että käsitystä keski- ajasta muutenkin.

Tekstien kautta lukija saa jon- kinlaisen käsityksen keskiajan uskonnollisesta maailmasta. Kir- ja sisältää muun muassa useita tekstejä, joissa annetaan ohjeita nöyryyteen. Hurskauden ja nöy- ryyden tuli näkyä teoissa, mutta nämä teot piti tehdä nöyrällä mie- lellä eikä niitä esiin nostaen. Hurs- kainkaan ihminen ei saanut itse kuvitella olevansa mitenkään erin- omainen tai muita parempi. Teks- teissä korostuu myös Neitsyt Ma- rian suuri merkitys. Kiinnostava on esimerkiksi tieto, että keskiajan kristillisessä perinteessä pidet- tiin selvänä, että Jeesus ilmestyi myös äidilleen ylösnousemuksen jälkeen, vaikka tästä ei ole Raama-

tussa mainintaa.

Vaikka ei olisi kauhean kiin- nostunut keskiajan hengellises- tä elämästä, osa teksteistä on myös varsin viihdyttäviä. Naanta- lin luostarin kirjaa voi siten lukea myös aivan huvikseen ja viihdyk- keekseen. Kirjan lopussa on läh- detietojen sekä henkilö- ja pai- kannimihakemistojen lisäksi myös ruotsinkielinen yhteenvetoteksti.

MERJA LEPPÄLAHTI

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tie- tokirjailija.

Kaupungin kahdet kasvot

Tampereen yliopiston yleisen his- torian oppiaineessa elää voima- kas kaupunkihistorian perinne.

Mervi Kaarninen, Tanja Vahtikari ja Timo Vilén ovat koonneet sen tut- kimustuloksista mielenkiintoisen kahdeksan artikkelia käsittävän kokoel man. Teos on Marjatta Hie- talan johtaman laajan kaupun kien attraktiivisuutta tutkineen han- keen sivu- tai jälkituote vaikka sitä ei kirjassa sanotakaan.

Toimittajat ovat panostaneet esipuheeseen. Ilman siihen tutus- tumista teos vaikuttaa hajanaisel- ta. Alkuperäistutkimuksista koottu teos on jaettu kahteen ryhmään.

Ensin esitellään otsikolla ”Kau- punki näytillä” erityisesti 1800- ja 1900-luvun vaihteen kaupunki- tapahtumia, kuten kansainväli- siä näyttelyitä. Toinen osa tarkas- telee kaupunkia katsojan silmin

64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2017 KIRJALLISUUS

ja se on otsikoitu ”Kaupunki näh- tynä”.

Kaupungit kasvoivat ja kehittyi- vät 1800-luvulla nopeasti. Kaikil- le avoimet museot, tavaratalot ja maailman näyttelyt tulivat kaupun- kilaisten ulottuville. Niiden avul- la kohotettiin kokonaisten kansa- kuntien itsetuntoa ja edistettiin turismia. Elintason kohoaminen ja matkustamisen helpottuminen auttoivat matkailijoita lähtemään liikkeelle. Kaupungit houkutteli- vat turisteja vilkastuttamaan nii- den elinkeinoelämää. Toinen mur- roskausi oli toisen maailmansodan kurjuudesta kohoaminen 1940-lu- vun lopulla ja 1950-luvulla.

Kaupunki näytillä

Ensimmäisessä osassa kirjoittajat pohtivat sitä, miten nämä tapahtu- mat ovat olleet kaupunkien ja ko- konaisten kansakuntien murros- kohtia. Asukkaiden kansallinen identiteetti ja suhde muuhun maail- maan ovat tarkastelun kohteena.

Tanja Vahtikari esittelee Helsin- gin 400-vuotisjuhlaa vuonna 1950 nousuna sodanjälkeisestä ankeu- desta. Kaupungissa oli paljon uu- sia asukkaita, evakkoja ja työnha- kuun tulleita veteraaneja. Juhlan tarkoituksena oli kasvattaa histo- riatietoisia ja tulevaisuutta raken- tavia kansalaisia. Se sisälsi erilai- sia musiikki-, taide-, kirjallisuus- ja urheilutapahtumia. Kotiseututyö vahvistui sodan jälkeen, kun pe- rustettiin kaupunki- ja kaupungin- osayhdistyksiä, jotka osallistuivat juhlan valmisteluun. Suurin pon- nistus oli historiallinen kilometrin pituinen kulkue. Jo aiemmin aloi- tetusta Helsingin historiasta jul- kaistiin kolme osaa. Sen rinnalla julkaistiin Eino E. Suolahden popu- laari teos Helsingin neljä vuosisa- taa, joka palveli tavallisia kansalai- sia ja turisteja vuosikymmeniä.

Käytännössä juhlan tulokse- na kaupunki siistiytyi ja sai uu- sia istutuksia. Vahtikarin mukaan 400-vuotisjuhla täytti parhaiten kaupunkijuhlan monista tarkoitus- peristä viihteellisyyden vaatimuk- sen. Yleisöä saatiin liikkeelle va- semmiston kritiikistä huolimatta.

Tekijä tekee myös onnistuneesti vertailuja muihin kaupunkien vuo- sijuhliin muun muassa Zürichin 600-vuotisjuhlaan vuonna 1951.

Kaikkiaan sodan jälkeisissä kau- punkijuhlissa eli toivo elämän jat- kumisesta ja niissä kohotettiin kansallista itsetuntoa.

Timo Vilénin Tukholman yleistä taide- ja teollisuusnäyttelyä vuon- na 1897 käsittelevä artikkeli laaje- nee maailmannäyttelyitä ja muita pienempiä näyttelyitä valaisevak- si kokonaisuudeksi. Suomalaiset eivät osallistuneet kovin laajas- ti Tukholman näyttelyyn. Yritykset pitivät jo tässä vaiheessa osallis- tumista näyttelyihin taloudellisesti kannattamattomana, mitä maam- me lehdistössä surkuteltiin. Tuk- holma esiintyi Pohjolan Venetsia- na ja veti paljon turisteja myös Suomesta. Vilénin mukaan alueel- lisilla näyttelyillä oli pienille mail- le suurempi merkitys kuin laajoilla maailmannäyttelyillä.

Kirsi Ahosen ystävyyskaupun- keja koskeva artikkeli kertoo ul- kopolitiikan sekä sodan ja kylmän sodan vaikutuksista kaupun kien elämään. Ystävyyskuntatoimin- ta vilkastui 1950-luvulla ja sen vilk- kainta aikaa elettiin 1970-luvulta 1990-luvulle. Globalisaatio, matkus- tamisen yleistyminen ja Euroopan unionin erilaiset verkostot ovat sen jälkeen vähentäneet kiinnostusta.

Taloudellista hyötyä peräänkuulu- tetaan helposti eikä sitä ole helppo kulttuurivaihdossa laskea. Suomen kunnilla oli siitä huolimatta vuonna 2013 yli 1 300 ystävyyssuhdetta.

Suomen kuntien kansainväliset suhteet alkoivat jatkosodan aikana Suomen ja Ruotsin välisenä kum- mikuntaliikkeenä. Se alkoi avus- tustyönä ja muuttui kulttuuriyhteis- työksi 1950-luvulla sulautuakseen lopulta Pohjola-Nordenin ystävä- kuntatoimintaan. Suomella on eni- ten ystävyyskuntia Pohjoismaissa, Virossa ja Venäjällä. Seuraava ryh- mä ovat Saksa ja Unkari. Euroo- pan ulkopuolisia ystävyyssuhteita on muutama, Yhdysvaltojen kunti- en kanssa (13) sekä viiden kanada- laisen ja viiden tansanialaisen kun- nan kanssa. Euroopan sisällä on

17 000 ystävyyskuntasuhdetta ta- saveroisten kumppanien kesken.

Vasta parina viime vuosikymmene- nä suhteita on solmittu kehittyviin maihin, silloin toimintaan on tullut kehitysyhteistyön piirre.

Neuvostoliittoon solmitut suh- teet ovat mielenkiintoisia. Niiden avulla toteutettiin uutta ulkopoli- tiikkaa. Vastapuolella puolestaan tutkittiin tarkoin, mitkä venäläiset paikkakunnat saivat solmia ulko- maisia suhteita. Niiden piti olla jol- lakin tavalla merkittäviä ja näyt- tämisen arvoisia teollisuus- tai kulttuurikohteita. Saksan ja Rans- kan kuntien välinen yhteistyö taas nojasi teollisuuden ja talouden nousuun sodan raunioista.

Ystäväkuntatoiminta oli pääasi- assa viranomaisten ja poliittisen johdon välistä. Heidän rinnallaan kuntalaiset osallistuivat matkoihin sellaisilla aloilla, missä kielitaidon puute ei ole este. Niinpä orkeste- reita, kuoroja ja urheilijoita otettiin mukaan sekä järjestettiin taide- näyttelyitä.

Kaupunki nähtynä

Teoksen jälkimmäinen osan käsit- telee tavalla tai toisella turistin kat- setta kaupunkiin tai heidän houkut- telemistaan paikalle. Pia Koivunen kertoo, miten Moskova kohtasi vuonna 1957 maail man nuoriso- festivaaleilla, joihin osallistui viral- lisen tiedon mukaan 33 000 vie- rasta. Neuvostoliitto korosti, että länsimaisista vieraista vain 40 % kuului vasemmistopuolueisiin. Se halusi vaikuttaa maailman nuori- son käsitykseen Neuvostoliitosta.

Todellisuudessa festivaali oli kui- tenkin kuin Troijan hevonen tuo- dessaan länsimaisia ajatuksia ja herättäessään oman nuorison kiin- nostuksen lännen kulttuuriin.

Marjatta Hietala tarkastelee Berliiniä ja sen vetovoimaa sadan vuoden perspektiivillä. Artikkelista huokuu kirjoittajan syvällinen kau- punkihistorian ja innovaatioiden leviämisen historian tuntemus.

Pitkä ajallinen perspektiivi antaa mahdollisuuden vertailuihin.

Aluksi Berliini oli keisarikun- nan pääkaupunki, teknopolis ja

TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2017 65 KIRJALLISUUS

kansainvälinen kaupunki. Se oli 1920-luvulla avantgarden ja kir- jailijoiden kaupunki. Sitten se oli muusta maailmasta eristetty kan- sallissosialistinen kaupunki, jota sota tuhosi. Myöhemmin se oli jaettu kaupunki, jossa on 1990-lu- vulla tapahtuneen yhdistymisen jälkeen pohdittu, mitä traditiota noudattaen sitä olisi kehitettävä.

Keisarikunnan aikana Berliinis- sä kehitettiin yliopistoja sekä hu- manistista ja luonnontieteiden tukimusta. Erityisesti lääketiede ke- hittyi. Monet suomalaiset tiedemie- het hakivat uusia tutkimustapoja Saksasta. Arvo Ylppö esimerkiksi toi Suomeen lastentautien hoitotie- toa ja neuvoloiden idean.

Aulikki Litzen kertoo Roomas- ta Suomen tiedeinstituutin Villa Lanten näkökulmasta ja avaa Roo- man turismia ja sitä koskevaa kir- jallisuutta yleisesti. Villa Lante oli suomalaisen kansainvälisesti kor- keatasoisen antiikin tutkimuksen keskus. Sinne tultiin karismaattis- ten opettajien, kuten Jaakko Suo- lahden, Päivi Setä län, Veikko Lit- zenin tai Henrik Liliuksen imussa.

Litzenin haastattelemat Villa Lanten-kävijät muistavat Roomaa yllättävän kielteisesti. Alun kuher- ruskausi ikuisessa kaupungissa vaihtui arjen ankeuteen. Asuinolot olivat alkeelliset Suomen verrattu- na, posti ei kulkenut, varkaita piti varoa ja kaupunki oli vähän väliä sekaisin mielenosoitusten takia.

Myös roskat, huumeet ja ruuhkat vaivasivat. Ennen internetin aikaa yhteydet Suomeen olivat hankalia, kun 1980-luvulla vielä kaukopuhe- lutkin piti tilata keskuksen kautta.

Toisaalta ikuinen kaupunki oli monille ensimmäinen kosketus kansainvälisyyteen turvallisesti suomalaisessa seurassa. Monille tutustuminen italialaiseen kult- tuuriin jäi pinnalliseksi, kun ener- gia suunnattiin opiskeluun ja tut- kimukseen sekä yhdessäoloon muiden villalantelaisten kanssa.

Mirja Mäntylä kertoo Tampe- reella vuonna 1897 pidetyn geolo- gikongressin merkityksestä Suo- melle ja Tampereelle. Se on ehkä yllät täen vaikeimmin tutkittava aihe

tässä teoksessa, koska kongressis- ta on vain vähän lähteitä. Artikke- li laajenee kuitenkin sen arvioimi- seksi, miten tieteellisten kongressit olivat alku kansainväliselle tie- deyhteisölle. Tampereen kongres- sin mate riaalista voidaan kuitenkin nähdä, mitä ulkomaisille tutkijoille haluttiin näyttää. Matkakertomuk- sissaan geologivieraat kuvailivat yltäkylläisiä kartanoillallisia sekä ekskursiolla nähtyä kaunista järvi- maisemaa ja luontoa, mutta eivät sanoneet sanaakaan Tampereesta!

Mervi Kaarninen kuvaa Helsin- kiä opiskelijoiden kaupunkina ja opiskelijoiden roolia kaupungissa.

Vaikka he nykyään muodostavat yli 10 prosenttia asukkaista, heidän viisi prosenttiansa 1800-luvun kau- punkilaisista näkyivät eniten. Artik- keli pohjautuu osin muistelmiin ja kaunokirjallisuuteen. Helsingin va- lot tekivät 1800-luvulla vaikutuksen tulijoihin, kuten Zachris Topeliuk- seen ja Juhani Ahoon. Heidän li- säkseen muun muassa Hella Wuo- lijoen, Alma Söderhjelmin, Tyyni Tuulion ja Mika Waltarin ääni tu- lee esiin. Muisteluissa on nostalgi- nen sävy, mutta kadonneet raken- nukset ja käytännöt nousevat esiin ja elävät.

Opiskelijat vaikuttivat Helsingin ravintolaelämän kehittymiseen ja asunto-oloihin. Yliopisto taas tar- vitsi rakennuksia, jotka elävät en- tisten opiskelijoiden muistoissa.

Muualta tulleille opiskelijoille on jäänyt mieleen saapuminen rau- tatieasemalle jännittävän elämän- vaiheen alkaessa. Yliopiston pää- rakennus ja sieltä avautuva näky Senaatintorille oli monille mieltä ylentävä näky. Opiskelu kauniis- sa yliopiston kirjastossa oli mo- nelle mieluista. Radikaalit nuo- ret 1960-luvulla puolestaan pitivät rakennuksia vanhanaikaisina ja tunkkaisina.

Ravintoloista opiskelijaelämään liittyvät eniten Kaisaniemi ja Van- ha ylioppilastalo. Vappu on pysy- nyt ylioppilaiden juhlana ja Manta on lakitettu vuodesta 1932 lähtien.

Kaarninen on ottanut myös naisyli- oppilaat ja heidän erityiset ongel- mansa huomioon. Aluksi heille ei

ollut edes naistenhuonetta, vaan tytöt kävivät lähikahviloissa. Nais- ten ei sopinut olla ravintoloissa il- man herraseuraa ja herrat taas pi- tivät liikaa alkoholista.

Kaarnisen mukaan muiste- lot ovat pääsoin samansuuntai- sia 1800-luvulta aina 2000-luvul- le asti. Yliopiston päärakennus ja sen läheiset korttelit ovat niiden muistojen keskiössä.

Artikkelien erilaiset teoreetti- set viitekehykset on kerrottu yleis- tajuisesti mitätöimättä tutkimusten tieteellistä arvoa. Kaupungin kah- det kasvot on paljon hauskempi, monipuolisempi ja mielenkiintoi- sempi kuin sen tylsä ulkoasu an- taa olettaa. Kansikuvasta lähtien kuvavalintaa on vaikea ymmärtää ja painojälki on kelvoton. Melkein- pä ainoita ilonaiheita ovat histo- riaperformanssin ohjaaja Viveca Band ler moottoripyörän sivuvau- nussa ja nuori Päivi Setälä otta- massa aurinkoa Villa Lanten te- rassilla.

AURA KORPPI-TOMMOLA Kirjoittaja on Suomen historian dosentti, tietokirjailija ja professori.

Yliopiston kahleet murrettava

Pekka Kauppi: Kahlittu yliopis- tomme – Miten vapaudumme byrokratiasta ja opetuksen ylen- katsomisesta. Into 2017.

Pekka Kauppi on kirjoittanut pe- rusteellisen analyysin yliopistojen henkisestä ja taloudellisesta hätä- tilasta. Hän ei jää vain voihkimaan kurjaa tilannetta, vaan esittää kes-