Hyvinvointiyhteiskunta – mikä se on ja mihin se kannustaa

Hyvinvointiyhteiskunta –

mikä se on ja mihin se kannustaa

Raija Julkunen Dosentti

Jyväskylän yliopisto

Hyvinvointivaltio – hyvinvointiyhteiskunta

M

Kommentoin esitelmässäni ensin tätä erottelua, ja sen jälkeen puhun itsepintaisesti hyvinvoin- tivaltiosta ja sen kannustavuudesta. Yhteiskun- tatieteilijälle yhteiskunta on liian problemaat- tinen käsite, että se voitaisiin kovin kevyesti ottaa käyttöön ”hyvinvointiyhteiskuntana”.

Englanninkielisessä tutkimuskirjallisuudes- sawelfare state näyttää elinvoimaiselta.Welfa- re societyesiintyy siellä lähinnä uusliberaalina poliittisena tavoitteena, tosin myös postmoder- nin teorian analyyttisena käsitteenä. Vanhem- paakin traditiota löytyy.Rodger(2000) kiteyt- tää hyvinvointiyhteiskunnan tällöin viitanneen hyvinvoinnin muodostumiseen orgaanisena osana jokapäiväistä elämää kun taas hyvinvoin- tivaltio viittaa hallituksen ja parlamentin teke- misiin. Tässä mielessä yhteiskunta ja valtio ei-

vät ole toisiaan poissulkevia, mutta niiden kes- kinäinen suhde on huonosti tunnettu ja aliteo- retisoitu.

Suomalaisesta arki- ja poliittisesta kielestä hyvinvointivaltion käsite näyttää olevan häviä- mässä ja korvautumassa hyvinvointiyhteiskun- nalla. Kiinnostavaa tässä on, että samalla kun

”yhteiskunta” tulee sosiologisesti yhä proble- maattisemmaksi, arkipuhe ottaa sen käyttöön myös ”hyvinvointiyhteiskuntana”.

Puheella hyvinvointiyhteiskunnasta on vii- tattu vähän eri asioihin:

1. Kaikkein pragmaattisinta on perustella hy- vinvointiyhteiskunnan termin käyttö sillä, että valtion ohjauksesta itsenäistynyt kunta- sektori ei halua olla ”hyvinvointivaltio”. Kun piispat puolestaan kannanotoissaan puhuvat hyvinvointiyhteiskunnasta (Kohti yhteistä hyvää 2000), niin kuvittelen heidän viittaa- vaan laajaan yhteiseen vastuuseen ja kohee- sioon, siis sen tapaisiin laatuihin, mitä yhteis- kunnan käsitteeseen sosiologiassa on liitetty.

1Esitelmä Kansantaloudellisen Yhdistyksen ja Sosiaalipo- liittisen yhdistyksen järjestämässä Hyvinvointiyhteiskunta- tilaisuudessa 13.3.2001.

2. Toiseksi kysymys voisi olla siitä, että arki- kieli ei yleensäkään tee eroa valtion ja yh- teiskunnan välillä. Yhteiskunta on kvasisub- jekti, josta puhutaan kun itse asiassa tarkoi- tetaan valtiota, julkisia toimijoita ja poliittis- hallinnollista järjestelmää. (”Tämä asia kuu- luu yhteiskunnalle.”) Kari Palonen (1997) on kritisoinut vahvasti sitä, että valtio tai politiikka piilotetaan yhteiskunnaksi. Kysy- mys voisi siis olla siitä, että puhe hyvinvoin- tivaltiosta ja hyvinvointiyhteiskunnasta viit- taa suunnilleen samaan kohteeseen, mutta että hyvinvointivaltion käsite on tulossa pö- näkäksi. Hyvinvointiyhteiskunta olisi poliit- tisessa kielessä retorisesti tehokkaampi. Hy- vinvointivaltion käsite voisi vanheta pois käytöstä ilman että hyvinvointivaltiossa it- sessään tapahtuisi radikaalia muutosta.

3. Kolmas käsitteen käyttö korostaa julkisen vallan hyvinvointitehtävän ohjelmallista tai tosiasiallista kaventumista (esim. nuorsuo- malaisten puolueohjelmassa v. 1994 puhut- tiin kannustavasta hyvinvointiyhteiskunnas- ta ohjelmallisena tavoitteena). Savikuja (2000, 178) sanoo, että ”hyvinvointiyhteis- kunta-ajattelu perustuu siihen, että hyvin- vointia halutaan turvata pienemmillä julki- silla menoilla, ja että kansalaisten oma vas- tuu hyvinvoinnistaan korostuu”.

Yhteiskunta on tällöin sateenvarjo tai katto, joka kattaa valtion, kunnat, kuntien yhteenliittymät, työnantajat, vakuutusyhtiöt, järjestöt, säätiöt, yritykset, hoivayrittäjät, perheet ja yksilöt itse. Nämä toimijat muo- dostavat hyvinvointiyhteiskunnan niiltä osin kuin ne tuottavat hyvinvointia tai täyttävät sosiaalipoliittista funktiota. Samasta asiasta puhutaan myös hyvnvointisekoituksena tai hyvinvointipluralismina.

4. Edellisestä on nyanssiero jälkimodernistien

ja jälkistrukturalistien tapaan puhua hyvin- vointiyhteiskunnasta. Otan esimerkiksiRis- to Eräsaaren(2000, 37), joka kirjoittaa näin:

”Asteittainen siirtyminen valtiollisten ratkaisu- keinojen kypsymisestä ja aatteellisesta himmene- misestä kärsivästä hyvinvointivaltiosta ei-kos- kaan-valmiiseen hyvinvointiyhteiskuntaan on tehnyt sosiaalipolitiikan aikaisempaa hallitse- mattomammaksi. Siitä on tullut valtavan vaih- televa ja monimutkainen organisaatioympäristö, jonka yksiköt ovat itsessään erillisiä ja joilla ei näytä olevan mitään korkeamman tason ohjaus- ta ja valvontaa.”

Tämä näkökulma korostaa siis hyvinvoin- tivaltion kaltaisen totaliteetin pirstoutumista moniin toimijoihin ja subjekteihin, joita ei voi koordinoida eikä johtaa, ja jota kokonaisuutta ei ohjaa yhteinen hyvinvointivaltiollisuus.

Kirjoitan ja en allekirjoita tuota teesiä.

Vaikka ”hyvinvointivaltio” Eräsaaren kritisoi- malla tavalla antaa illuusion liian yhtenäisestä totaliteetista, niin ”korkeamman tason ohjaus ja valvonta” kyllä pitää edelleen sosiaalipolitiik- kaa otteessaan. Suomessakin politiikka on osoittanut kykyä mukauttaa ainakin sosiaalipo- litiikan talous 1990-luvun olosuhteisiin (Julku- nen 2001).

Organisoitujen toimijoiden kannustimet

Toisaalta hajautuminen ja eriytyminen pitävät kiistatta paikkansa. Kansalaisten ja ammatti- laisten suhteet hyvinvointivaltioon eriytyvät.

Lisäksi sosiaalipoliittisilla kentillä on uudenlai- sia toimijoita omine rationaliteetteineen, esi- merkiksi kolmas sektori, hoivayritykset ja jär- jestöt. Järjestöt ja yritykset eivät toimi riippu- matta valtiosta – tai EU:sta – vaan nimenomaan käyttävät hyväkseen näiden tarjoamia mahdol-

lisuuksia ja toimivat siis pikemmin insentiivien kuin käskyjen varassa.

Monitoimijaisessa maailmassa poliittis-hal- linnollinen järjestelmä ei voi saada asioita ta- pahtumaan (vain) käskyin ja normein vaan kan- nustamalla ja koordinoimalla. Hajautunutta kokonaisuutta ohjataan kannustin- ja mahdol- lisuusrakenteiden kautta. Kuntien valtion- osuusuudistus on paradigmaattinen esimerkki insentiivirakenteen muuttamisesta tavalla, joka korostaa kuntien omaa vastuuta. Myös yrityk- sille suunnattuja insentiivejä on korjailtu. Yksi keskeinen kysymys on, miten saada yritykset rekrytoimaan ja pitämään ikääntyvää henkilö- kuntaa. Organisaatioille suunnatuilla insentii- veillä on paljon merkitystä hyvinvointivaltion tehokkuuden ja taloudellisen kestävyyden kan- nalta (Saari 2001).

Kannustettavat yksilöt

Tavallisempaa on liittää kannustimet siihen ti- lanteeseen, jossa yksilön ajatellaan valitsevan markkinatyön (tehdäkö ansiotyötä vai ei, mi- ten pitkää työaikaa tehdä) ja ei-työn välillä.

Sosiaalipolitiikan ohjenuoraksi tulee sosiaali- turvan, palvelumaksujen ja verojen muotoilu niin, että työ(aja)n valinta maksimoituu.

Yksilöt ovat tietysti monimutkaisempia kuin neoklassisen mallin mielessä rationaalisia taloudellisia laskelmoijia, eikä taloustiedekään kaiketi kuvittele, etteikö yksilöillä olisi myös moraalisia hyötyfunktioita. Silti on kiistämä- töntä, että taloudelliset kannustimet ja niiden marginaalimuutokset, joita taloustiede analy- soi, vaikuttavat käyttäytymiseen. Kannustimet ovat markkinataloudellisen yhteiskunnan kes- keisiä politiikan välineitä; ne tarjoavat tarttu- makohdan, joilla yhteiskuntapolitiikka voi oh- jata yksilöiden valintoja ja käyttäytymistä. Mui-

ta keinoja ovat pakko, propaganda ja valistus, ja kaikilla niillä on rajansa (Spicker 2000, 165).

Kannustavuusparadigma on sikälikin käyt- tökelpoinen, että kannustimien manipulointi on suhteellisen helposti toteutettavaa politiik- kaa, vipu, josta voi vääntää.

Taloustieteelliset paradigmat edustavat me- todologista individualismia. Yhteiskuntatie- teessä on monenlaisia teorioita yksilön ja yh- teiskunnan välisestä suhteesta, myös metodo- logista individualismia edustavia. Mutta meto- dologinen individualismi, yksilön ajatteleminen rationaalisena valitsijana ja yhteiskunnan pa- lauttaminen näihin valintoihin, ei ole ollut hal- litseva paradigma sosiaalitieteissä.

Pikemmin kuin rationaalisina valitsijoina klassinen sosiaalipoliittinen teoria on nähnyt yksilöt olentoina, joilla on tarpeita ja joitten tarpeiden tyydyttämättömyys aiheuttaa kärsi- mystä. Yksilöt on myös nähty rakenteiden, ympäristönsä ja yhteisönsä tuottamina, osana ympäristöään. Yhteiskuntatieteiden suuri hu- manisoiva tehtävä on ollut rakenteellisten seli- tysten antaminen köyhyydelle, poikkeavuudel- le ja sosiaalisille ongelmille – siis muiden seli- tysten kuin yksilön valinnoista tai moraalista lähtevien (Julkunen 1993). Jos ajattelee sosio- logiaa moraalisina tunteina, se on ollut hyvin- vointivaltion puolella aina jälkistrukturalistisiin virtauksiin saakka.

Tähän nähden taloustiede ja ekonomistit ovat antaneet hyvinvointivaltion tarkasteluun toisen kehyksen ja sanaston, sellaisen, joka on vähemmän emotionaalisesti ja moraalisesti la- dattu ja joka vastuullistaa yksilöt uudella taval- la omasta kohtalostaan ja valinnoistaan. Väitän, että tällä kehyksellä on ollut keskeinen asema mentaalisten malliemme muuttamisessa.

Työetiikan viljely

Hyvinvointivaltiosta on tietty kirjoituspöytädis- kurssi, jossa hyvinvointivaltio osoitetaan ei-kan- nustavaksi, passivoivaksi ja riippuvuutta synnyt- täväksi, tehokkuuden, työinsentiivien ja yrittä- misen vastaiseksi. Diskurssi koskee ideaalityyp- pistä paperilla olevaa hyvinvointivaltiota, eikä A.B. Atkinsonin(1997) huomauttamalla taval- la ota huomioon todellisia, erilaisia hyvinvoin- tivaltioita, niiden instituutioita ja sitä työtä mitä kannustinrakenteiden uudistamiseksi on tehty.

Diskurssin tueksi on vaikea löytää empiiris- tä näyttöä (Bonoli ym. 2000). Yksilöiden insen- tiivirakenteisiin keskittyvän politiikan taloudel- lisesta tehokkuudesta ainakaan lyhyellä aikavä- lillä ei ole yksimielisyyttä. Silti sillä on moraa- lista hyväksyttävyyttä ja katu-uskottavuutta, retorista tehoa.

Tunnusomaista kannustavuuspolitiikan käytännöille on työetiikan viljely. Vaikka va- kaata täystyöllisyyttä ei voida enää palauttaa, niin työetiikan viljely on nostettu toiseen po- tenssiin yhteiskunnassa, missä yksilöiden on koko ajan ansaittava uudestaan oikeus työhön.

Työhön kannustavan politiikan mielen tai jär- jen korkean työttömyyden oloissa voi tulkita kahdella tavalla. Taloustieteellinen perustelu luottaa tarjontakeskeiseen politiikkaan: aktiivi- nen työnhaku luo työllisyyttä. Välittävänä me- kanismina on työvoiman hinnan lasku runsaan tarjonnan myötä. Työn hintaa voi laskea myös subventoimalla sitä sosiaalietuuksilla tai vero- tuksella. Tarjontaa voidaan stimuloida myös heikentämällä vaihtoehtoisia toimeentuloläh- teitä eli sosiaaliturvan tasoa.

Kriittiset yhteiskuntateoreetikot, esimerkik- si Ulrich Beck (1999) tai Pierre Bourdieu (1998), näkevät työllisyys- ja kannustinkeskei- sen politiikan osana ”epävarmuudella hallin-

taa” (Bourdieu) tai ”epävarmuuden poliittista taloutta” (Beck). Beckille täystyöllisyys, aina- kin normaali, vakaa täystyöllisyys onzombi, siis jotain joka on menetetty mutta joka ”elää kuol- tuaankin”. Palkkatyöllä on edelleen, tai entis- tä vahvemmin, inklusiivisuuden ja sosiaalisen järjestyksen monopoli.

Britanniassa työväenpuolueen ohjelmissa

”uusi moraalitalous” viestittää yksilölle seuraa- via velvollisuuksia ja hyveitä (Rodger 2000):

1. etsi koulutusta tai työtä

2. valitse mahdollisuus olla riippumaton, siis älä ota vastaan sosiaaliturvaa

3. tue, rahallisesti tai muuten, lapsiasi ja muita perheenjäseniäsi

4. säästä eläkeikää varten

5. älä käytä hyväksesi veronmaksajia

Tässä meillä on yksinkertainen uusprotes- tanttinen moraali siirrettynä entisestä yksinker- taisesta maailmasta monimutkaiseen jälkiteol- liseen maailmaan!

Kannustavuus vai investoinnit Sosiaalipolitiikan yksilöivä kannustavuusrefor- mi on ollut johdonmukainen osa 1980-luvulla käynnistynyttä transformaatiota, missä Suomi, kuten muutkin kansakunnat, ovat integroitu- neet globaaliin talouteen (Hänninen1998, Jul- kunen 2001). Eikä kukaan voi olla kannatta- matta sitä tavoitetta, että kaikkien, köyhien ja rikkaiden, efektiiviset marginaaliveroasteet jää- vät alle sadan tai mieluummin alle 80 %:n, jos tällaiset rakenteet voidaan tuottaa aiheuttamat- ta suurempaa haittaa kuin asiaan puuttumat- tomuus aiheuttaa. Mutta kannustavuusdoktrii- ni on enemmän, se on tapa ajatella ”maailmaa”.

Pelkistäen voisi sanoa, että sosiaalipolitii- kan uudistamisessa kilpailee kaksi taloustieteel-

lisesti virittynyttä lähestymistapaa, kannusta- vuusoppi ja oppi sosiaalisista investoinneista.

Jälkimmäinen korostaa hyvinvointivaltioiden kykyä tuottaa inhimillistä, sosiaalista ja luotta- muspääomaa.

Nämä kaksi orientaatioita eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Silti ne kehystävät sosiaali- politiikan uudistamista eri tavoin. Ajattelen, että kannustavuuspolitiikka tarjoaa nopeatem- poiseen yhteiskuntaan sopivia pikareseptejä.

Yksinkertaisimmillaan se käskee karsia ansio- työn kanssa kilpailevaa sosiaaliturvaa. Tämä on tietysti nopeasti toteutettavaa politiikkaa, mut- ta olisipa oikeudenmukaisen, tehokkaan ja kes- tävän talouden ja yhteiskunnan rakentaminen näin yksinkertaista!

Sosiaalipolitiikan investointiluonteen ko- rostaminen nojaa pitempään perspektiiviin.

Tosin sosiaalipolitiikan ”tuottavuuden” tuke- na ei välttämättä ole sen enempää empiiristä näyttöä kuin kannustavuusuudistustenkaan pohjana. Toisaalta kansantaloustieteellisen näytön puute ei ole estänyt ryhtymästä kannus- tinuudistuksiinkaan. Kysymys on siis myös ideologiasta tai mentaalisesta mallista.

Uusien tunnusten aika

Jorma Sipilä on esittänyt, että hyvinvointival- tioiden toimivuutta, tehokkuutta tai hyvyyttä voisi tarkastella seuraavien näkökohtien avulla:

1.inhimillisten resurssien käyttöönotto; tämän osoittimena on esimerkiksi se, missä määrin naisten tai syrjäseuduilta ja työväenluokasta lähtöisin olevien resurssit otetaan käyttöön politiikassa, työmarkkinoilla ja tieteessä.

Korkea työttömyys ja syrjäytyminen merkit- sevät myös inhimillisten voimavarojen tuh- lausta;

2. inhimillisten resurssien ylläpito; tämän indi- kaattoreina voivat toimia vaikkapa synty- vyys, elinikä, hoivan ja terveydenhuollon taso;

3. väestön hyvinvointi; indikaattoreina elinta- so, tulonjako, köyhyys;

4. yhteiskunnan hyväksyttävyys; luottamus eliitteihin, äänestäminen, ihmisoikeudet, naisten ja miesten tasa-arvo.

Olisi syytä analysoida, miten yksipuinen palkkatyötä ja työaikoja maksimoiva kannus- tinpolitiikka tukee näitä tavoitteita tai on nii- den kanssa ristiriidassa. Miten se suhtautuu syntyvyyteen, hoivaan, taloudelliseen tasa-ar- voon ja luottamukseen?

Kestävyys on nousemassa tämän ajan yh- teiskuntapolitiikan keskeiseksi ongelmaksi ja tavoitteeksi – niin ekologinen kestävyys, eko- sosiaalinen kestävyys kuin sosiaalipolitiikan ra- hoituksen kestävyys. Jos tarvitsemme iskulau- seita ja tunnuksia, niin liputtaisin mieluummin kestävän hyvinvointivaltion kuin kannustavan hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Sekin isku- lause hyväksyy talouden realiteetit, mutta oh- jaa katsomaan myös pitkäjänteisemmällä ta- valla politiikan seurauksia. Toki kestävyydes- säkin on vaaransa nimenomaan Suomessa, mis- sä olemme herkkiä uhraamaan tämän hetken kansalaisten elämän tulevan turvallisuuden hy- väksi.

Nykyisessä käytössä kannustavuuden sisäl- tö on kapeutunut. Kannustaminen ja rohkai- seminen elämään rohkeasti, ottamaan riskejä, kohtaamaan pettymyksiä ja uskaltautumaan uusiin alkuihin ovat tärkeitä periaatteita. So- siaalipolitiikka tarvitsee tällaista monitahoisem- paa rohkaisemisen käsitettä."

Kirjallisuus

Atkinson, A.B.: The economics of the welfare state:

an incomplete debate. Julkaisussa European Economy. European commission: The Welfare state in Europe, Challenges and reforms, No 4, 1997.

Beck, Ulrich: Työyhteiskunnan tuolle puolen. Janus 1999, 7, 3, 257–266.

Bonoli, Giuliano, George, Vic & Taylor-Gooby, Peter: European Welfare Futures. Towards a Theory of Retrenchment. Polity Press, Cam- bridge 2000.

Bourdieu, Pierre: Acts of Resistance. Polity Press, Cambridge 1998.

Eräsaari, Risto: Sosiaalipolitiikan viitekehys: aika, yhteiskunta, yhteisö, maailma. Teoksessa Eija Nurminen (toim.) Sosiaalipolitiikan lukemisto.

Palmenia, Helsinki 2000.

Hänninen, Sakari: Is Finland going beyond the age of entitlement? Teoksessa Sakari Hänninen (toim.): Displacement of social policies. SoPhi, University of Jyväskylä 1998.

Julkunen, Raija: Hyvinvointivaltion ajatusmuoto ja sosiologiset kehykset. Teoksessa Päivi Korvajär-

vi, Ritva Nätkin ja Antti Saloniemi (toim.): Tie- teen huolet, arjen ihmeet. Vastapaino, Tampere 1993.

Julkunen, Raija: Suunnanmuutos. 1990-luvun so- siaalipoliittinen reformi Suomessa. Vastapaino, Tampere 2001.

Kohti yhteistä hyvää. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuoro hyvinvointiyhteis- kunnan tulevaisuudesta. Teoksessa Kirkonkirjat köyhyydestä. Kirkkopalvelujen julkaisuja, Piek- sämäki 2000.

Palonen, Kari: Kootut retoriikat. SoPhi, Jyväskylän yliopisto 1997.

Rodger, John J.: From a Welfare State to a Welfare Society. Macmillan, London 2000.

Saari, Juho: Reforming Social Policy. Käsikirjoitus 2001.

Savikuja, Jari: Johdatus yhteiskuntapolitiikkaan.

Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia. Joensuu Uni- versity Press 2000.

Spicker, Paul: The Welfare State. A general theory.

Sage, London 2000.