lektiot
Väitöksenalkajaisesitelmä Helsingin yliopistossa
17. tammikuuta 2003
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat.
Tässä samassa salissa kokoontui muu- tamia kuukausia sitten toinen kansainväli- nen konstruktiokieliopin konferenssi. Tuon konferenssin yhteydessä puhuttiin ääneen- kin konstruktiokieliopin »Helsingin koulu- kunnasta». Nyt tarkastettavana oleva tutki- mus edustaa tuota koulukuntaa ja on sen tavoin voimakkaasti suuntautunut myös konstruktiokielioppia laajempaan kognitii- visen kielentutkimuksen paradigmaan.
Mainitussa konferenssissa oli selvästi nähtävillä, että konstruktiokieliopin nimellä tehdään eri puolilla maailmaa melko mo- nenlaista kielitiedettä; kysymys ei siis oi- keastaan ole aivan yhtenäisestä teoriasta vaan kenties pikemminkin ajattelutavasta.
Toki konstruktiokieliopillakin on oma yti- mensä, tai kenties muutamia osin erillisiä ytimiä, mutta nimen takaa löytyy todella kirjavuutta.
Konstruktiokieliopin pääasiallisena mie- lenkiinnon kohteena ovat teorian nimen
Sääntö vai poikkeus?
JAAKKO LEINO
mukaisesti konstruktiot: kielenyksiköt, jois- sa yhdistyy kielellinen muoto ja merkitys, kielen rakenne ja funktio. Erityisesti kon- struktiokieliopin piirissä on tarkasteltu ver- raten kompleksisia konstruktioita, tietynlai- sia ilmaus- ja lausetyyppejä, argumentti- rakenteita ja muita sellaisia.
Konstruktiokielioppi ei pidä kielen ensi- sijaisina rakenneyksikköinä sellaisia perus- käsitteitä kuin sanaluokkia, lausekekatego- rioita tai konstituenttirakennetta, vaan läh- tee siitä, että kielijärjestelmä, kielioppi, koostuu yksinomaan konstruktioista. Kon- struktioita taas ovat yhtä lailla yksittäiset morfeemit ja lekseemit, lausekerakenne- mallit ja peruslauseformulat kuin laajem- mat diskurssia jäsentävät kokonaisuudet- kin.
Kantavana ajatuksena on siis, että kie- lenkuvauksessa tulee keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin kuin vain S, NP, VP ja niin edelleen. Erityisen kiinnostavia ovat sellai- set perinteisen kieliopin hieman epämääräi- set käsitteet kuin lausetyyppi ja lauseke- tyyppi kokonaisuuksina, ei niinkään se, mi- ten ne voidaan rakentaa mahdollisimman pienistä »alkeishiukkasista». Toisaalta kiin- nostavaa on sekin, miten tällaiset keskenään
päällisin puolin hyvinkin erilaiset ja näen- näisesti eritasoisetkin konstruktiot yhdisty- vät keskenään ja muodostavat uusia koko- naisuuksia.
Konstruktiokieliopin piirissä on myös tutkittu paljon kontekstisidonnaisia tai muuten idiomaattisia ilmiöitä, sanonnan tapoja, joissa merkitys on usein voimak- kaasti riippuvainen siitä kontekstista, jossa ilmausta käytetään. Idiomaattiset ilmaukset, vaikkapa sananlaskut, ovat usein jopa ra- joittuneet tiettyihin pragmaattisiin tehtäviin ja tietynlaisiin konteksteihin.
Permissiivirakenne ei kuitenkaan ole tällainen kontekstisidonnainen ilmiö. Sitä voidaan käyttää hyvin monenlaisissa yh- teyksissä ja tehtävissä — esimerkiksi tässä väitöstilaisuudessa.
Väitöskirjani takakansi antaa permissii- virakenteesta kolme esimerkkiä. Anna mi- nun olla voisi olla minun väittelijänä vas- taväittäjälle osoittamani vetoomus, Sallikaa minun nauraa voisi olla vastaväittäjän väi- töskirjaani koskeva huomautus, ja Käske- kää tuon tyypin olla hiljaa puolestaan voi- si olla teidän yleisössä istuvien hiljaa mie- lessänne pyörittelemä ajatus kummasta ta- hansa meistä. Jopa reaktioksi tähän anek- doottiini sopii permissiivirakenne: juuri sanotun jälkeen päällimmäinen tunne voi olla Anna mun kaikki kestää.
Idiomaattisten ilmiöiden lisäksi kon- struktiokieliopin piirissä on kyllä tarkasteltu myös säännöllisemmäksi sanotun syntaksin ilmiöitä, niin sanotun ydinkieliopin sääntöjä ja muita vastaavia ilmiöitä. Kiinnostuksen kohteen valintaa keskeisempi piirre kon- struktiokieliopissa onkin se, ettei idiomaat- tisia ilmauksia ja kieliopin sääntöjä nähdä toisistaan erillisinä ja luonteeltaan erilaisi- na asioina vaan olemukseltaan samanlaisi- na kielen ilmaisuvälineinä.
Charles Fillmore, Paul Kay ja Mary Catherine O’Connor julkaisivat vuonna 1988 Language-lehdessä idiomaattisuutta käsittelevän artikkelin, jota voidaan pitää yhtenä konstruktiokieliopin kulmakivistä.
Se on osoittautunut myös ajan hammasta hyvin kestäväksi: se on juuri julkaistu uu- delleen arvovaltaisessa kansainvälisessä kognitiivisen kielentutkimuksen artikkeli- kokoelmassa »The New Psychology of Language» (Tomasello 2002). Tuossa artik- kelissa kirjoittajat esittivät muun muassa leksikaalisesti täytettyjen ja leksikaalisesti avoimien idiomien välisen eronteon.
Leksikaalisesti täytetyissä idiomeissa leksikaalinen aines, sanat, on (enemmän tai vähemmän) spesifioitu; tällaisia ovat esi- merkiksi useimmat sananlaskut, vaikkapa Mitä isommat edellä, sitä pienemmät peräs- sä tai sellaiset sanonnat kuin potkaista tyh- jää tai viilata linssiin.
Leksikaalisesti avoimet idiomit taas ovat syntaktisia malleja tai kaavoja, jotka liittyvät sellaisiin semanttisiin tai pragmaat- tisiin tarkoituksiin, joita ei voida ennustaa pelkästään mallin muodon perusteella. Täl- laisia taas ovat vaikkapa sellaiset ilmausten mallit kuin mitä X:mpi, sitä Y:mpi (esimer- kiksi mitä enemmän, sitä parempi tai mitä suurempi, sitä painavampi). Tämän ilmaus- tyypin muodossa ei ole mitään, mikä suo- raan kertoisi sen kuvaavan juuri skalaaris- ten ominaisuuksien välistä korrelaatiota;
tämän merkityksen se saa vain, koska täl- lainen muodon ja merkityksen yhteenliitty- mä on suomen kieleen vakiintunut.
Erilaisilla vakiintuneilla ilmauksilla ja niihin kytkeytyneillä merkityspiirteillä voidaan myös leikitellä: erään nyttemmin muusikkona tunnetun työtoverini1 työpöy- dällä oli aikanaan pitkään postikortti, jo- hon oli painettu teksti mitä isommat edel-
––––––––––
1 Maija Vilkkumaa.
kokoelmassa The new psychology of language (Tomasello 2002). Tuossa artik-
lä, sitä parempi. Tämä teksti on ehkä jon- kun mielestä hauska synnyttämänsä mie- likuvan vuoksi, mutta ennen muuta se ve- toaa lukijaan siksi, että se harhauttaa: toi- seksi viimeiseen sanaan asti lukija kuvit- telee olevansa tekemisissä aivan eri ilmaus- tyypin, eri konstruktion kanssa kuin lopul- ta on.
Fillmoren, Kayn ja O’Connorin esittä- mä jako ei kuitenkaan ole aivan selvä. Rajan- käynti leksikaalisesti täytettyjen ja leksikaa- lisesti avointen idiomien välillä on hanka- laa: keskimäärin idiomit ovat osittain lek- sikaalisesti täytettyjä, osin avoimia.
Tämä herättää kuitenkin kysymyksen:
mitä muuta niin sanotusti »säännöllisiä»
ilmauksia tuottavat kieliopin säännöt, mal- lit tai konstruktiot lopulta ovat kuin leksi- kaalisesti avoimia idiomeja? Miksi mitä X:mpi, sitä Y:mpi olisi idiomi, mutta vaik- kapa permissiivirakenne ei? Ja jos permis- siivirakennekin on idiomi, onko yksinker- tainen transitiivilausekin lopulta leksikaa- lisesti täysin avoin idiomi?
Konstruktiokieliopin näkemys onkin, että konstruktiot muodostavat jatkumon leksikaalisesti avoimista leksikaalisesti täy- tettyihin tai päinvastoin. Tätä voi tietysti nimittää myös jatkumoksi »säännöllisistä»
tai »säännönmukaisista» »idiomaattisiin»
tai »poikkeuksellisiin».
Kieliopista puhuttaessa on vanhastaan puhuttu »ytimestä» ja »periferiasta», »sään- nöistä» ja »poikkeuksista» ja niin edelleen, jos kohta eri aikoina ja eri yhteyksissä eri nimillä. Konstruktiokielioppi ei tee niin.
Konstruktiokieliopin nimenomaisena ja ohjelmallisena päämääränä on tämän kie- liopin kahtiajaon purkaminen.
Permissiivirakenteen tutkijan kannalta tämä näkökulma on vapauttava: olisikin vaikea sanoa, kumpaan permissiivirakenne kuuluisi, »ytimeen» vai »periferiaan». Täs- sä suhteessa se poikkeaa vaikkapa indo- eurooppalaisten kielten objektikontrolli-
rakenteista, joita se käytöltään ja osin muo- doltaankin muistuttaa, sellaisista kuin vaik- kapa englannin Let me finish, ruotsin Låt mig säga en sak till tai ranskan Laissez-moi vous expliquer cela. Ne ilmaisevat siis pit- kälti samaa kuin permissiivirakennekin, mutta ovat »säännöllisempiä» siinä mieles- sä, etteivät ne mitenkään kategorisesti poik- kea kyseisten kielten muista infinitiivi- rakenteista. Permissiivirakenne tai laajem- min 1. infinitiivin permissiivinen käyttö taas on suomen kielessä aivan omanlaisen- sa, kieliopeissakin erikseen, jonkinlaisena poikkeus- tai erikoistapauksena mainittava ilmiö.
Permissiivirakenne avaa ikkunoita eri suuntiin: »säännölliseen» ja »idiomaatti- seen», jos niin halutaan (esimerkiksi suo- men kielen syntaksin, erityisesti infinitiivi- syntaksin yleisiin lainalaisuuksiin ja toisaal- ta myös kiteytyneisiin, idiomaattisiin il- mauksiin). Samoin se tarjoaa näkymän ra- kenteiden valtavaan runsauteen ja kielen rikkauteen. Edelleen se avaa erittäin kiin- nostavia näköaloja kielen muutokseen ja ra- kenteiden varioivuuteen, kielen jatkuvaan käymistilaan. Muodon ja merkityksen suh- detta ja niiden rakentumistakin se valottaa hyvin antoisasti.
Väitän, että ilmiönä vähäiseltä ja vaati- mattomalta tuntuva permissiivirakenne on- kin itse asiassa aivan kielen keskeisintä ydintä. Väite voi kuulostaa haetulta ja po- leemiselta, ja oikeastaan se sitä onkin. Silti se ansaitsee tulla perustelluksi.
Kielen teorian kehityksessä keskeinen mielenkiinnon kohde tuntuu olevan jatku- vassa heiluriliikkeessä: milloin kiinnosta- vaa on ydin, milloin periferia; eilen kiinnos- tivat säännöt, tänään poikkeukset; joku ju- listaa kielellisen merkin arbitraarisuutta, mielivaltaisuutta, toinen motivoituneisuut- ta, jopa ikonisuutta; milloin keskeiseksi koetaan syntaksi, milloin semantiikka tai pragmatiikka; kielen »syvimpänä olemuk-
sena» saatetaan pitää muotoa tai merkitys- tä; ja niin edelleen.
Permissiivirakenne ei edusta mitään näistä ääripäistä: se sijaitsee niiden kaikkien välimaastossa, »harmaalla alueella», kuten hiihtotermi kuuluu. Se osoittaa, että ääripäi- den välilläkin on elämää ja että joidenkin (ellei kaikkien) kielenilmiöiden täysi ym- märtäminen edellyttää monenlaisten näkö- kohtien ja näkökulmien huomioon ottamis- ta. Tätä kautta se osoittaa mainittujen ääri- päiden edustamat näennäiset vastakohta- parit jatkumoiksi tai oikeammin jatkumoi- den päiksi. Näin permissiivirakenne kenties valottaa jotakin aivan keskeistä kielen, kieli- järjestelmän olemuksesta.
Väitöskirjani on jossakin määrin kaksi- jakoinen. Yhtäältä sillä on tietty kuvaus- tavoite: suomen kielen permissiiviraken- teen ja sen kehityksen kuvaaminen. Toisaal- ta sillä on teoreettinen tavoite: kognitiivi- sen kieliopin ja konstruktiokieliopin (sekä eräiden muidenkin ainesten) yhdistäminen viitekehykseksi, jonka puitteissa on mah- dollista lähestyä permissiivirakenteen kal- taisia kuvausongelmia, morfosyntaksia ja sen muutoksia, muodon ja merkityksen suhdetta, käsitteistystä ja sen heijastumis- ta kielioppiin ja niin edelleen.
Tämän kaksijakoisuuden taustalla on osaltaan väitöskirjani syntyhistoria. Alku- jaan siitä piti tulla yleisen kielitieteen väi- töskirja, ja tuossa vaiheessa pääasia oli teo- reettisen viitekehyksen rakentaminen ja ennen kaikkea kognitiivisen kieliopin ja konstruktiokieliopin suhde. Keskeisenä ta- voitteena oli rakentaa sellainen notaatio ja yleisemminkin kuvausvälineistö, jonka avulla olisi mahdollista käyttää molempien teorioiden käsitteitä, ja myös selvittää teo- rioiden toisiaan läheisesti muistuttavien käsitejärjestelmien ja yksittäisten käsit- teidenkin välisiä suhteita. Lopulta tutki- muksen alaksi kuitenkin tuli suomen kieli, ja huomio kääntyi enemmän itse permissii-
virakenteeseen.
Tutkimuksellani on siis kaksi fokusta.
Tyystin erillisiä nämä eivät tietenkään ole;
teoreettinen viitekehys on välttämätön ku- vaustehtävän kannalta, ja permissiiviraken- teen kehityshistoria toimii viitekehyksen koetinkivenä. Tätä kautta nämä kaksi aihe- piiriä kytkeytyvät erottamattomasti yhteen.
Lisäksi näiden kahden aihepiirin välil- lä on syvempi vaikkakin vaikeammin huo- mattava käsitteellinen yhteys. Molemmis- sa on nimittäin kysymys käsitteistyksestä ja sen esittämistavasta. Permissiivirakenteen kuvauksen osalta tämä on ilmeistä: kielel- linen muoto on merkityksen esittämistapa, ja sen taustalla olevaa käsitteistystä — sa- moin kuin käsitteistyksen ja muodon muu- toksia — olen työssäni runsaasti käsitellyt.
Vähemmän ilmeistä tämä on työni teoreet- tisen puolen osalta. Perusasetelma on silti siinäkin sama: kielitieteellisten teorioiden käsitteet ovat monessa suhteessa samanlai- sia merkityksen ja maailman hahmottami- sen välineitä kuin arkikielenkin käsitteet;
niiden esittämistapa taas on sanallisen esi- tystavan ohella teoreettinen notaatio, jota olen sitäkin työssäni runsaasti käsitellyt ja kehitellyt.
Yksi keskeinen teesini on, että käsittei- den tasolla kognitiivinen kielioppi ja konst- ruktiokielioppi ovat hyvinkin pitkälle sa- manlaisia. Käsitteiden ja niiden avulla muodostettujen teoreettisten rakennelmien esitystapa, notaatio, on niissä kuitenkin huomattavan erilainen.
Ehkä näin on eri kieltenkin laita: vaik- ka muoto, käsitteiden nimet ja kielen raken- ne ovat niissä erilaiset, itse käsitteet voivat olla eri kielissä hyvinkin samanlaisia. Se, että esitämme asiat eri tavoin, vaikeuttaa keskinäistä ymmärystämme, vaikka ajatte- lisimme asioista hyvinkin samalla tavalla
— oli syynä sitten se, että puhumme eri kieltä, tai se, että edustamme eri teorioita, eri tieteellisiä lähestymistapoja.
Yksi keskeinen teesini on, että käsittei- den tasolla kognitiivinen kielioppi ja kon- struktiokielioppi ovat hyvinkin pitkälle sa- manlaisia. Käsitteiden ja niiden avulla muodostettujen teoreettisten rakennelmien esitystapa, notaatio, on niissä kuitenkin huomattavan erilainen.
LÄHTEET
FILLMORE, CHARLES J. – KAY, PAUL – O’CONNOR, MARY CATHERINE 1988:
Regularity and idiomaticity in gram- matical constructions: the case of Let Alone. – Language 64:3 s. 501–538.
TOMASELLO, MICHAEL (toim.) 2002: The new psychology of language II: Cognitive and functional approaches to lan- guage structure. Mahwah, New Jer- sey: Lawrence Erlbaum Associates,
JAAKKO LEINO Antaa sen muuttua. Suomen kielen permissiivirakenne ja sen kehitys.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 900. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura 2003.
Suomen kielen laitoksen tutkijat, PL 4, 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: jaakko.leino@helsinki.fi
sey: Lawrence Erlbaum Associates.
