Uskontokeskustelu jatkuu
Lokakuun alussa Helsingin Sanomissa Helsingin yliopiston Venäjä-tutkimuksen professoriTimo Vihavainenlaukoi jyrk- kiä sanoja maahanmuutosta ja erityisesti islamista. Vihavainen on aiemmin kirjoit- tanut suomettuneesta kansakunnasta, joka oli itään päin rähmällään. Hänen mukaan- sa tilanne on nyt toistumassa: kulttuurisen suvaitsevaisuuden nimissä islamia ei ha- luta arvostella. ”Islamin perussanoma on hyvin aggressiivinen. Islam on elävä us- konto, joka otetaan hyvin vakavasti tie- tyissä piireissä”, sanoo Vihavainen. Hän myös ennustaa, että Suomessa eletään pian yhä enemmän islamismin ehdoilla:
”Kaikkein aktiivisin porukka sanelee eh- tonsa muillekin. Meillä on vastaavasta ko- kemusta taistolaisuuden ajalta”. Vihavai- sen mukaan islamin pitäisi uudessa eu- rooppalaisessa ympäristössään eurooppa- laistua, ettei Eurooppa islamisoituisi.
Kiinnostavaa on ollut huomioida eri- laisia reaktioita Vihavaisen kannanottoon.
Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa kirjoittajat ovat tuulettaneet tunteitaan:
huomattava enemmistö on ollut Vihavai- sen kanssa samaa mieltä islamista ja myös maahanmuuton ongelmista. On kuitenkin oletettavaa, että aiheesta kirjoittavat hen- kilöt, jotka ovat etukäteen asennoituneet maahanmuuttokriittisesti. Entä mitä HS- raadin älymystö vastaa Vihavaiselle? Ara-
bian kielen ja islamin tutkimuksen profes- sori Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan älymystö ei hyssyttele, mutta asiallinen ja kriittinen keskustelu puuttuu; ”heikosti perusteltu heittely korvaa kriittisen kes- kustelun.” Kirjailija Anja Snellman en- nustaa, että 30 vuoden kuluttua pohditaan nykyisen 1970-luvun itsetutkiskelun tyy- liin, miksi kukaan ei uskaltanut sanoa maahanmuuttajien joukossa olleen myös suvaitsevaisuuden, tasa-arvon ja sananva- pauden halveksijoita. Tärkeä on päätoi- mittaja Jarmo Papinniemen kommentti.
Hän arvelee, että ihmiset mieltävät maa- hanmuuttajat itsensä kaltaisiksi. ”Niinpä suvaitsevainen älykkö olettaa että kaikki maahanmuuttajat ovat suvaitsevia ja ute- liaita tyyppejä. Ahne materialisti taas on varma, että tänne tullaan laiskottelemaan ja kahmimaan etuja.” Näinhän projektio- mekanismi toimii. Me löydämme vieraista ihmisistä – toiseen potenssiin korotettuna – ne piirteet, jotka (salaisesti) hallitsevat meitä itseämme.
Maahanmuuttajat ja islam ovat tuntei- ta kuumentava aihe, josta useimmilla on mielipide. Maahanmuuttaja kulttuurei- neen on peili, jonka pinnasta heijastuvat omat käsityksemme itsestämme, arvois- tamme ja vieraista ihmisistä. Tätä metafo- raa ei ole syytä tulkita automaattisesti niin, että näemme heijastuksena vain omat
ennakkoluulomme. Voimme nähdä vie- raan peilin kautta entistä terävämmin myös ne arvot, joita meidän kannattaa ja täytyy puolustaa. Länsimaisen yhteiskun- nan perustana ovat yksilönvapaudet (mm.
uskonnonvapaus) ja niiden pohjalle ra- kentuva moniarvoinen kulttuuri. Jos me emme seiso näiden arvojen takana, kuka niitä silloin puolustaa? Toisaalta on myös muistettava, että maahanmuuttajakin koh- taa peilin. Erona kanta-asukkaaseen on kuitenkin se, että vieraan on elettävä suo- rastaan peilitalossa – hän on jatkuvan ar- vioinnin kohteena, halusipa tai ei.
Tässä Vartijan numerossa Jyri Ko- mulainen muistuttaa tärkeästä maahan- muuttoon liittyvästä piirteestä. Usein aja- tellaan, että maahanmuuttajat ovat ensisi- jaisesti muslimeja, jolloin mahdolliset kulttuurikonfliktit olisivat islamista johtu- va erityishaaste. Tosiasiassa maahan- muuttajat edustavat kuitenkin monia us- kontoja ja useimmat heistä ovat taustal- taan kristittyjä. Tämä huomio on kuiten- kin sivuteema Komulaisen kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on puolustaa uskon- non älyllistä ja moraalista kotipaikkaoi- keutta nykykulttuurissa. Komulainen sa- noo uskaltavansa ”väittää, että ateismin perusteluiksi esitettävät tosiasiat voidaan asettaa poikkeuksetta myös teistiseen vii- tekehykseen: myös kristitty voi hyväksyä
erilaiset faktat, joskin hän tulkitsee ne osana erilaista kokonaiskuvaa kuin ateis- ti.”Ilkka Pyysiäinenon eri mieltä. Kysy- mys ei ole vain tulkinnoista, vaan tieteen ja uskonnon välillä on ollut konflikti – ja taistelukentälle on jäänyt uskonto, jonka jäänteistä kukin voi korkeintaan koota it- selleen henkilökohtaisen mielenylennys- paketin. Pyysiäinen huomauttaa, että jos uskontojen perusväitteitä ei enää tieteen valossa voi puolustaa, asettuu myös us- konnollinen vallankäyttö traditioineen uu- teen, kriittiseen valoon.
Virpi Hämeen-Anttila lähestyy us- konnollisen ja tieteellisen maailmankuvan suhdetta toiselta suunnalta. Luonnontiede on johtanut teknologiseen kehitykseen, joka taas on kiinteässä yhteydessä mate- rialistiseen (turhien) tarpeiden tyydytyk- seen ja luonnon alistamiseen. Kuinka pal- jon luonnontieteen totuudet auttavat ih- mistä hänen suruissaan tai moraalisissa ongelmissaan? Kaiken tieteellisen tiedon keskellä länsimaisten kirjakauppojen hyl- lyt pullistelevat elämäntaitokirjallisuutta.
Miksi emme ammentaisi hengellisiä to- tuuksia koetelluista uskonnollisista tradi- tioista? Näitä viisaita kirjoituksia kannat- taa lukea tarkkaan. Uskontokeskustelu jat- kukoon.
Leo Näreaho
Virpi Hämeen-Anttila Totuudet puntarissa
1Onko olemassa totuuksia, jotka kestävät aikaa? Ennen puhuttiin jopa ikuisista to- tuuksista. Sitten luonnontieteilijät, aikam- me arvovaltaisimmat tiedon haltijat, pas- sittivat ikuisuuden käsitteen historiaan.
Heidän mukaansa ajalla on rajat, koska kosmoksella on alkupisteensä, alkuräjäh- dys, jolle on annettu suhteellisen tarkka ajoitus: se tapahtui noin 13,8 miljardia vuotta sitten. Alkuräjähdyksestä alkaa aika, sanoo tiede. Siitä, milloin aika lop- puu, ei olla yhtä yksimielisiä. Ehkä ylei- simmin hyväksytty oletus on, että aika ja kosmos päättyvät lämpökuolemaan, kun epäjärjestyksen kasvu tai pimeä energia on niellyt ja tuhonnut kaiken järjestyksen ja näkyvän energian kosmoksesta.
En voi olla ajattelematta ristiriitoja, joita nykyajan kosmologisiin totuuksiin sisältyy. Miten nämä uudet totuudet voi- vat olla niin pysyviä ja ehdottomia kuin niiden julistajat väittävät, jos ikuisuus on käsitteenä ongelmallinen ja kosmoksen lopullista kohtaloa on mahdoton ennustaa siksi, että meillä ei ole kylliksi tietoa uni- versumin rajallisuudesta tai rajattomuu- desta tai sen kaikista mahdollisista ener- gioista, voimista ja mekanismeista? Miksi
niin monet kosmologit kieltäytyvät kes- kustelemasta siitä, mitä oli ennen alkurä- jähdystä, tai siitä, mikä sai aikaan sen ää- rimmäisen tiivistyneen tilan, jossa alkurä- jähdys tapahtui, tarjoten selitykseksi vain sen, että nämä kysymykset eivät ole mil- lään tavalla relevantteja? On tietenkin vii- sasta olla puhumatta siitä, mistä ei pystytä saamaan tieteellistä tietoa. Mutta ei ole kovin viisasta väittää, että tieteen ulottu- mattomiin jäävä alue ei ole relevantti tai tosi.
Jos törmätään luonnontieteellisen tie- don rajoihin, luonnontieteilijät vetoavat usein siihen, että tiede tulee joskus tule- vaisuudessa löytämään selityksen niille universumin piirteille ja tapahtumille, jot- ka ovat nyt tuntemattomia. Tämä on kui- tenkin pelkkä tulevaisuutta koskeva in- duktio-oletus eikä kelpaa tieteen omien kriteerienkään mukaan todistukseksi tie- teen (jumalallisen!) kaikkivoipuuden ja kaikkitietävyyden puolesta. Enemmän on todistuksia siitä, että tiede joutuu koko ajan korjaamaan ”varmoja totuuksiaan!
Jokin aika sitten huomattiin, että hups vain, Linnunrata onkin massaltaan yli kaksi kertaa suurempi kuin ennen oli las- kettu. Ja kysymys on sentään siitä univer- sumin kolkasta, joka on oma kotimme ja meitä lähinnä.
En väitä, että tieteen totuudet olisivat
1 Artikkeli perustuu Kirkkopäivillä 21.8.2009 nykypäivän totuuksia käsitelleessä keskuste- lussa käyttämiini puheenvuoroihin ja keskus- telun herättämiin ajatuksiin.
umpimähkäisiä. Tiede pyrkii löytämään totuuden tutkimistaan asioista, ja yleensä se on onnistunut tehtävässään. Tiede on yltänyt lukemattomiin ihailtaviin ja häm- mästyttäviin saavutuksiin, enkä tahtoisi- kaan kysellä niin hanakasti luonnontietei- den, erityisesti kovien luonnontieteiden totuuksien perään, elleivät niiden edusta- jat olisi niin innokkaita vähättelemään muunlaisten totuuksien sisältöä, arvoa ja merkitystä. Toisaalta luonnontieteet tun- nustavat, ettei niiden tarkoitus ole vastata siihen, miksi luonnonlait toimivat juuri si- ten kuin ne toimivat, toisaalta ne kieltävät lähestymästä tätä kysymystä ja muita sa- mantyyppisiä miksi-sanalla alkavia kysy- myksiä muuten kuin luonnontieteiden kei- noin. Koska luonnontieteet pystyvät tutki- maan vain materiaa, niiden oletus on, ettei muuta ole olemassa. Sen sijaan, että luon- nontieteilijät selittäisivät, että heidän nä- kökulmastaan materialismi on hyödylli- nen hypoteesi, niin kuin se useimmiten onkin, he vaativat, että kaikista muista maailmankatsomuksista pitää luopua, koska ne eivät ole järjenmukaisia. Uskon- not joutuvat tietenkin ensimmäisinä tuli- linjalle. Hyvin yleistä materialistien pu- heenvuoroissa on palauttaa kaikki henki- syys ja hengellisyys samalle tasolle, joka on poikkeuksetta se karkein ja naiivein.
Korkeauskontojen pitkälle kehitetyt onto- logiset, epistemologiset ja kosmologiset pohdinnat ja mystisten suuntien hiljenty- miseen ja mietiskelyyn keskittyvät tradi- tiot sivuutetaan ja hengellistä vaihtoehtoa
kelpaavat edustamaan vain kaikkein kiih- koisin fundamentalismi, kaikkein irratio- naalisin rajatieto ja usko joulupukkiin ja vauvoja tuoviin haikaroihin. Jos lähtökoh- ta on tällainen, tieteen ja uskonnon maail- mat ja totuudet näyttävät olevan niin kau- kana toisistaan, ettei hedelmällinen kes- kustelu useinkaan onnistu.
Riittävätkö tieteen totuudet ihmisen maailmankuvan rakennusaineiksi? Ehkä yksittäinen kosmologi saavuttaa mielel- leen rauhan ajatellessaan luonnonlakeja ja taivaalla yhä loitommalle kiitäviä galakse- ja, mutta sama ei onnistu kaikilta, eikä ole kovin ansiokasta pitää tyhminä ja puut- teellisina niitä, joita ei tyydytä pelkkä ma- teriaalisen maailman mietiskely ja sen eh- doilla eläminen. Voidaan näet perustellus- ti kysyä, onko länsimaita nykyaikana lei- maava maallistuminen tehnyt ihmisistä yhtään onnellisempia kuin he ennen oli- vat.
Materialismin illuusio
Materialistisen maailmankuvan haltija mittaa tietysti ihmisen onnea pelkässä ma- teriassa. Hän julistaa, että ilman teknistä kehitystä eläisimme yhä luolissa. Mutta luolista ulos päästäkseen ihminen tarvitsi vain perustason teknologiaa, työkaluja ja taitoja, jonka avulla metsästää, rakentaa majoja ja kasvattaa itselleen ruokaa. Hy- vinkin korkealle sivilisaation tasolle on ollut mahdollista edetä ilman ilman kuto- makonetta ja höyryveturia, tietokonetta ja kännykkää. Materialisti ei tyydy tieten- kään tähän, vaan selittää, miten yltäkylläi- sesti elämme verrattuna entisiin aikoihin, miten teknologia tekee elämämme niin paljon mukavammaksi ja helpommaksi kuin ennen, miten lääketieteen saavutuk- set auttavat meitä elämään vanhemmiksi
Voidaan näet perustellusti kysyä, onko länsimai-
ta nykyaikana leimaava maallistuminen tehnyt
ihmisistä yhtään onnellisempia kuin he ennen oli-
vat.
kuin ennen. Mutta mitä merkitystä on yl- täkylläisyydellä, joka on luotu ajattele- matta luonnonvarojen ehtymistä? Mitä iloa on helpoksi tehdystä elämästä, jos sii- tä nauttivat kärsivät stressistä, masennuk- sesta ja muista mielenterveyden häiriöistä enemmän kuin koskaan aikaisemmin?
Kannattaako elää vanhaksi yhteiskunnas- sa, joka ei arvosta vanhuksia, vaan pitää heitä tuottamattomana kansanosana, sysää heidät laitoksiin ja hiljentää ja turruttaa heidät psyykenlääkkeillä?
Sen jälkeen kun maailma alkoi 1800- luvun loppupuolella kääntyä yhä enem- män tieteen ja erityisesti teknologian sää- telemäksi, ihmisen maailmankuva on muuttunut entistä pirstoutuneemmaksi ja ristiriitaisemmaksi. Lisäksi häntä on vaa- dittu rakastamaan tätä ristiriitaisuutta, sil- lä ”moderni” on sana, johon on lupa liittää vain positiivisia mielleyhtymiä. Moderni on yhtä kuin vapautuminen vanhasta, ja vanha on yksikantaan pahasta. Uskonto, moraali ja perinne ovat ne vanhat voimat, jotka ovat kahlinneet ihmistä, ja modernin projektiin on kuulunut niiden haastaminen ja niistä irtautuminen.
Modernin länsimaisen ihmisen onnel- linen vapaus on kuitenkin suuri illuusio.
Häntä vaivaavat yhä ihmiselämän vakitui- set murheet: sairaus, kuolema, köyhyys, syrjäytyminen, väkivalta, vaikeat ihmis- suhteet. Korkea bruttokansantuote ei var- jele niiltä eikä valmenna kohtaamaan niitä niin, etteivät ne musertaisi. Valinnanva- pauden mukana on tullut valinnan vaikeus ja epävarmuus. Kiihtyvän muutoksen maailmassa mikään ei ole enää pysyvää eikä mikään valinta välttämättä paras tai oikea. Perinteiden kadottua on kadonnut ihmisen psyykelle tärkeä tunne juurista ja jatkuvuudesta. Perhe ja yhteisö eivät tuo
enää samaa turvaa kuin ennen, ihminen ei voi pitää itseään isänmaansa aitona kansa- laisena, kun yhteiskunnan rakenteista tu- lee yhä suurempia ja ylikansallisempia ja hänen elämästään määräävät valtiaat ovat yhä kaukaisempia ja kasvottomampia.
Modernin aatemaailman arvonkieltopro- jekti ja jyrkkä rationalismi ja uuden ajan teknologia ja materialismi ovat jyränneet alleen ihmisen tunteet ja moraaliset im- pulssit. Meidän on ollut pakko hyväksyä esteettisesti ankea, ruma ja likaantuva ym- päristö, rahan kaikkivaltius ja kova, kyy- ninen ja armoton ihmisihanne. Ei ihme, että tunnemme masennusta ja vieraantu- mista.
Vapaita emme todellakaan ole. Meillä on suuri määrä uusia pakkoja, joihin mei- dän pitää alistua. Teknologinen edistys on jo kauan sitten kyennyt täyttämään olen- naiset tarpeemme, mutta tähän ei ole mal- tettu pysähtyä. Teknisillä uudistuksilla an- saitut voitot on tahdottu taata tulevaisuu- dessakin ja niitä on haluttu koko ajan kas- vattaa. Liike-elämä on kietonut teknolo- gian tukahduttavaan syleilyynsä ja syn- nyttänyt mekanismin, jota filosofi Georg Henrik von Wright on osuvasti nimittä- nyt teknologiseksi imperatiiviksi. Sen mu- kaan kaikki, minkä teknologia vain pystyy keksimään, pitää toteuttaa – ja myydä. On samantekevää, vastaako uutuus kysyntään ja täyttääkö se tarpeen. Jos tarvetta ei ole, se luodaan ihmisten tajuntaa manipuloi- malla. Ja jollei tarve synny tällä tavoin, se syntyy pakottamalla. Koneista tehdään ly- hyessä ajassa särkyviä, tai ne vanhenevat niin nopeasti, etteivät sovi toistensa kans- sa yhteen eikä niihin saa varaosia, ja nii- den korjaaminen hinnoitellaan kalliim- maksi kuin uuden laitteen ostaminen. Ih- misten elämää hankaloitetaan, jos he eivät
halua uutta tuotetta. Asioiden hoitaminen ohjataan nettiin, jotta ihmisten olisi pakko ostaa tietokone tai vaatia sitä lähikirjas- toon, televisiot pimenevät ilman uutta di- gisovitinta, lankapuhelinverkot puretaan, jotta kaikki ostaisivat kännykän. Kysyn- nän ja tarjonnan normaali, luonnollinen yhteys on nykymaailmasta kokonaan hä- vitetty.
Monet teknisistä hienouksistamme palvelevat kyseenalaisia tarpeita. Tekno- logia on ponnistellut erityisen paljon tuot- taakseen yhä enemmän yhä tehokkaampia ja tappavampia aseita: voiko tätä pitää edistyksenä? Toiset keksinnöt eivät ole yhtä haitallisia, mutta parhaimmassakin tapauksessa ne ovat täysin tarpeettomia.
Osa niistä vie meiltä luonnollisen mahdol- lisuuden liikkua. Osa niistä tekee ravin- nostamme epäterveellistä, liian pitkälle prosessoitua ja lisäaineilla kyllästettyä.
Osa riistää meiltä kallista aikaamme ja hä- märtää käsityksemme siitä, mikä on elä- mässä todella merkittävää. Miksi meillä pitää olla enemmän kuin kaksi televisio- kanavaa ja tarkempi kuva laitteessamme?
Miksi tavallinen ihminen tahtoo uutisia reaaliajassa – miten häntä muka haittaa se, että hän saa ne vasta seuraavana päivänä?
Mitä me teemme kaikkien uusien hieno- jen medioiden meille syytämällä infor- maation tulvalla, jota emme pysty käsitte- lemään tai jäsentämään? Materia tuo kyllä ihmisille mukavuutta ja onneakin, kuten materialisti väittää. Myönnän, että iloitsen
kauniista vaatteesta tai esineestä. Ongel- ma on siinä, että jatkuvan kasvun ja tek- nologisen imperatiivin ideologia ei tahdo jättää ihmistä rauhassa nauttimaan siitä materiasta, mitä hänellä on. Ihminen ei saa tyytyä, hänen on koko ajan ajateltava, että hän tarvitsee uutta ja vain uusi ja taas uusi tekee hänet onnelliseksi.
Lakkaamattoman kasvun ja haluami- sen pakko, jonka noitapiiriin liike-elämä ja teknologia ovat meidät sulkeneet, on paitsi moraalisen ja psyykkisen korroo- sion aiheuttaja, myös ihmisen ympäristön kannalta tikittävä aikapommi. Luonto ei yksinkertaisesti kestä siihen kohdistuvaa kasvavaa riistoa, eikä mikään tieteen ja teknologian kehitys auta, jos ilmakehän, meren ja maaperän tuhot ylittävät kriitti- sen mitan. Maailman ympäristöhistoria todistaa useista vanhoista kulttuureista, jotka ovat sortuneet ja hävinneet teknisen kehityksen, tuotannon kasvun, sen aiheut- taman väestöräjähdyksen ja tätä kaikkea seuranneen luonnon riiston, köyhtymisen ja ekokatastrofin seurauksena. Tällä het- kellä sama ketjureaktio on käynnissä koko maailman laajuudessa. 1800-luvun lopulla käyntiin lähtenyt nopea tekninen kehitys on vaurastuttanut jo ennestään vauraita maita ja joitain etuoikeutettuja yksilöitä köyhemmissä maissa, mutta väestönkasvu ja luonnonvarojen riisto eivät ole todella- kaan hallinnassa, eivätkä uudet tekniset keksinnöt ehdi kääntämään maailmaa ka- tastrofiin johtavalta tieltä. Sen pystyisi te- kemään vain kertakaikkinen muutos asen- teissa: sen sijaan, että ihannoisimme ja ta- voittelisimme ”innovaatioyhteiskuntaa”, meidän pitäisi lakata kehittelemästä itsel- lemme uusia keinotekoisia tarpeita ja tyy- tyä nykyistä vähempään ja yksinkertai- sempaan. Vain tällä tavalla vastataan
Lakkaamattoman kasvun ja haluamisen pakko,
jonka noitapiiriin liike-elämä ja teknologia ovat
meidät sulkeneet, on paitsi moraalisen ja psyyk-
kisen korroosion aiheuttaja, myös ihmisen ympä-
ristön kannalta tikittävä aikapommi.
maailman todellisiin tarpeisiin, jotka ovat köyhyyden vähentäminen hyvinvointia ta- saamalla, väestömäärän rajoittaminen ja luonnon saastumisen pysäyttäminen.
Hengelliset totuudet eivät vanhene Olisi epäoikeudenmukaista sanoa, että ny- kymaailman suuret ongelmat ovat koko- naan luonnontieteiden ja teknologian syy- tä. Meidän pitää olla biologeille ja ympä- ristötutkijoille kiitollisia siitä, että he ovat keränneet objektiivista tietoa luonnon kär- simistä vaurioista, saattaneet sen päättä- jien ja yleisön tietoon ja vaatineet suun- nanmuutosta. Mutta ne luonnontieteiden edustajat, jotka ovat antaneet liike-elämän yhä sokeammaksi käyvän voitontavoitte- lun määrätä tutkimuksensa suunnan, olisi- vat voineet ja voisivat nykyään useammin kysyä itseltään, käytetäänkö heidän kyky- jään ja tietojaan oikeastaan ihmisten ja maailman hyvää ajatellen ja voisivatko he tehdä jotain arvokkaampaa. Sama kysy- mys pitää tietenkin esittää vallanpitäjille, jotka ohjaavat rahoituksellaan ja muilla toimillaan kaikkea tutkimusta yhä avoi- memmin kohti tuotekehittelyä.
Edellä kuvatusta pitäisi käydä ilmi, että se vanhojen totuuksien, uskonnon, moraalin, arvojen ja perinteiden hylkää- minen ja vaihtaminen uusiin uskomuksiin ja arvoihin – tai pikemminkin arvotto- muuteen –, joka lähes poikkeuksetta esite- tään länsimaiden menestystarinana, voisi negatiivisten vaikutustensa perusteella näyttäytyä meille yhtä hyvin harharetkenä ja tragediana. Se, että tätä karkean mate- rialistista edistyksen mallia työnnetään omahyväisesti ja usein pakotteilla ja väki- vallalla muille kulttuureille ainoana oikea- na tienä onneen, on yksi modernin impe- rialismin salakavalimmista muodoista.
On totta, etteivät uskonnot ole muutta- neet ihmisiä enkeleiksi, ja perinteet voivat olla myös sorron välineitä. Mutta sen enempää kuin teknologiaan, niihin ei si- sälly sinänsä mitään, joka sortaisi ihmistä, kuten vannoutuneet ateistit ja modernistit väittävät. Sorto ja pakottaminen tulevat niin teknologiaan, ateismiin kuin uskontoonkin mukaan muiden kuin niiden omien perus- motiivien kautta. Teknologia on hyvällä asialla palvellessaan ihmisen aitoja tarpei- ta, mutta tuhoava voima muuttaessaan it- sensä voittojen käärimisen käsikassaraksi, ihmisen pelkäksi kuluttajaksi ja tuotanto- välineeksi ja maapallon kaatopaikaksi.
Uskonto on hyvä voima, kun se tukee ja auttaa ihmistä hänen henkisessä kasvus- saan ja kilvoittelussaan, mutta muuttuu tu- hoavaksi, jos sen edustajat antavat vallan omille alhaisille vieteilleen.
Jotkut luonnontieteilijät tahtovat selit- tää, että nykyinen pahoinvointi, yliteknil- listyminen ja saastuminen olisivat nekin viime kädessä uskonnon syytä. Kristinus- kohan opettaa, että luonto kuuluu ihmisel- le ja hän on sen herra. Mutta kristinusko opettaa myös, että luonto on Jumalan luo- mistyön tulos eikä sen estoton riistäminen ja sotkeminen ole Jumalalle otollista. Sitä paitsi kiistämätön totuus on, että viimeis- ten sadanviidenkymmenen vuoden ajan länsimaisen yhteiskunnan kehitystä eivät ole ohjanneet uskonnon edustajat, vaan materialismin opetuslapset, ja juuri vii- meisten sadanviidenkymmenen vuoden aikana teknologia on muuttunut erityisen alistavaksi ja saastuttavaksi. Uskonnon ja erityisesti islamin väkivaltaisuudesta pu- huvat voisivat miettiä, mikä maanosa ja kulttuuri oli 1900-luvulla ennennäkemät- tömän väkivallan ja verenvuodatuksen areena ja minkä verran kristinuskolla tai
millään muulla uskolla oli osuutta tuossa väkivallassa. Modernin maailman tuhoi- simmat diktaattorit, Hitler, Stalin, Mao jaPol Pot, ovat sitoutuneet kaikki johon- kin ateismin muotoon.
On myös erikoista, miten hyvin yri- tysmaailma ja teknokraattinen eliitti ovat onnistuneet peittämään osallisuutensa maailmansotiin ja kääntämään katseet toi- seen suuntaan. Jokin merkillinen näköhar- ha saa monet järkevätkin ajattelijat väittä- mään, että 1900-luvun suuret sodat olisi- vat jollain lailla humanistisen sivistyksen ja kulttuurin vika. Usein vedetään esille kliseinen kuva natseista, jotka kuuntelivat klassista musiikkia ohjatessaan juutalaisia kaasukammioihin. Sivistys ei todellakaan ole takuuvarma kilpi barbariaa vastaan, jos sitä ei sellaiseksi huolita. Syyt barba- rian nousuun eivät kuitenkaan löydy Eu- roopan vanhan kulttuurin arvoista, vaan tämän kulttuurin murtumisesta sitä hajot- tavien voimien alla 1900-luvun alkupuo- lella.
Sivistyneistön ja vallanpitäjien suhde on ollut kautta historian ongelmallinen.
Tyrannit ja diktatuurit voivat kiillottaa pintaansa kulttuurin vahalla, mutta todel- lisuudessa ne epäilevät ja vihaavat intel- lektuelleja. 1900-luvun sodat ja puhdis- tukset löivät kovalla kädellä juuri euroop- palaista älymystöä ja Euroopan vanhaa humanistista kulttuuria. Se on uhri eikä syyllinen, eikä suhteettomaan itseruoskin- taan ole perusteita. On vaikea käsittää sitä, että esimerkiksi kapellimestari Wil-
helm Furtwängler, jotka ei mitenkään vaikuttanut toisen maailmansodan tapah- tumiin, on joutunut moralisoinnin ja ripi- tyksen kohteeksi, kun taas Lontoota mou- karoineita V-2-raketteja suunnitelleesta Wernher von Braunista tuli sodan jäl- keen nopeasti Yhdysvaltojen ase- ja ava- ruusohjelman sankari, eikä hänen syylli- syytensä esimerkiksi keskitysleirivankien käyttöön orjatyövoimana aseteollisuudes- sa ole kiinnostanut moralisteja tai näytel- mäkirjailijoita.
Tieteen totuudet eivät auta ihmistä hä- nen eettisissä valinnoissaan tai hänen ar- kensa suruissa ja ongelmissa. Teknologia on puolestaan neutraali apuväline, ei arvo sinänsä, vaikka se on nykyään tähän ase- maan absurdisti korotettu. Olen puhunut pitkään luonnontieteiden ja teknologian luoman materialistisen aatesuunnan hait- tapuolista. Niitä tutkimalla voi myös ha- vaita, mitkä totuudet ja arvot ihmisiltä ja maailmalta tällä hetkellä puuttuvat. Suu- rin osa siitä, mitä tarvitsemme, löytyy ar- voista ja totuuksista, jotka uutuuden aja- tuksesta humaltunut länsimainen moder- nismi jätti halveksien syrjään. Mutta mo- dernismi on itsekin jo yli sata vuotta van- ha aatesuunta: eikö olisi aika vihdoin va- pautua siitä ja ajatella toisella tavalla?
Vanha ei ole yhtä kuin vanhentunut. Uusi ei ole vanhaa parempi vain siksi että se on uusi.
Ihmiset kaipaavat muutosta. Länsi- maissa julkaistaan valtavat määrät elä- mänlaatua ja elämäntaitoa käsitteleviä opaskirjoja. Niiden sisällön voisi kuiten- kin löytää huomattavasti viisaammassa, johdonmukaisemmassa, selkeämmässä ja tiiviimmässä muodossa vanhojen länsi- maisten ja itämaisten filosofien ja suurten uskonnollisten ajattelijoiden teoksista.
Jokin merkillinen näköharha saa monet järkevät-
kin ajattelijat väittämään, että 1900-luvun suu-
ret sodat olisivat jollain lailla humanistisen sivis-
tyksen ja kulttuurin vika.
Antiikin filosofit päättelivät kaksituhatta vuotta sitten, että kohtuullisuus, myöntei- syys ja mielentyyneyden tavoittelu teke- vät ihmisen niin onnelliseksi kuin hän voi omassa ympäristössään suinkin tulla, ja tämä totuus ei ole päivääkään vanhentu- nut. Uskonnollisten ajattelijoiden ohjeet hiljentymisestä ja itsetutkiskelusta ovat yhtä käyttökelpoisia nyt kuin tuhat vuotta sitten. Ajasta ja paikasta riippumatta ihmi- sillä on ollut halu erottaa hyvä ja paha toisistaan ja antaa hyvälle positiivinen arvo, eikä tämä ole suinkaan sattuma.
Olen kuullut monta kertaa selitettä- vän, että koska emme kykene olemaan sa- taprosenttisen hyviä, emme ole hyviä lain- kaan, joten hyvyyden tavoittelu on mah- dotonta. Tämä modernin nihilistinen päät-
telyketju on joka kohdasta virheellinen.
Ihminen on puutteellinen, mutta se ei mer- kitse, että hänen pitäisi pysyä sellaisena, tai että hänen pitäisi ihmisenä kasvaes- saan ehdottomasti yltää täydellisyyteen tai koko hanke on turha. Hyvyyden ensim- mäinen ja tärkein sääntö, Jeesuksen keho- tus rakastaa lähimmäistä ei ole menettänyt arvoaan, vaikka maailmassa on rikottu sitä vastaan lukemattomia kertoja. Lainai- sin sen tueksi äskettäin edesmennyttä puolalaista filosofia Leszek Kolakows- kia, joka oli yksi suurista eurooppalaisista intellektuelleista ja sosialististen aatteiden terävin kriitikko. Hän sanoi kerran: ”Aja- tus ihmisten veljeydestä on poliittisena ohjelmana tuhoisa, mutta yleisenä ohje- nuorana ehdottoman välttämätön.”
Jyri Komulainen
Jumala monien totuuksien markkinoilla
1Amerikkalaisesta kirjailijasta Mark Twainistajulkaistiin aikanaan muistokir- joitus virheellisen tiedon takia. Episodi kirvoitti Twainilta sarkastisen kommen- tin: ”Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja.” Nyt 2000-luvun alussa voi sanoa, että myös Jumalan kuolemaa kos- kevat väitteet ovat osoittautumassa vir- heellisiksi ja vahvasti liioitelluiksi. Ennen kuin tarkastellaan sitä, missä mielessä Ju- mala on tullut takaisin, lienee syytä ly- hyesti katsoa hänen hetkellistä katoamis- taan näyttämöltä – ainakin länsimaisen in- telligentsian näkökulmasta.
Jumalan paluu?
Valistuksesta lähtien erilaiset ajattelijat ovat kyseenalaistaneet uskon Jumalaan ja puhuneet Nietzschen johdolla jopa ”Ju- malan kuolemasta”. Ateismi läpäisee var- sinkin toisen maailmansodan jälkeistä kir- jallista maailmaa. Eksistentialistit kuten Jean-Paul Sartre ja Albert Camus sa- noittivat ihmisen kokemuksen maailmas- sa vailla Jumalaa.
Teologit ovatkin joutuneet puolusta- maan Jumalaa ja ylipäätään uskonnollis- ten näkemysten merkitystä alati maallistu- vassa maailmassa. Esimerkiksi natsien te-
loittamaksi joutunutDietrich Bonhoeffer pohti vankilassa kirjoittamissaan kirjeissä maailmaa, jossa Jumala itse haluaa mei- dän elävän ikään kuin häntä ei olisikaan (etsi deus non daretur). Bonhoefferin fragmentaariset ajatukset tulivat inspiroi- maan myöhempiä yrityksiä kuvata kristil- linen usko uudella sekulaarilla kielellä.
Usein Bonhoefferin ajatuskehitelmät yh- distettiin Rudolf Bultmannin sekä Paul Tillichin teologioihin. Tuloksena oli uu- denlainen teologia, jossa lähtökohdaksi otettiin modernin ihmisen eksistenssi maailmassa ilman että Jumala käsitettäi- siin perinteisen teismin ”ylhäällä” olevak- si, persoonalliseksi Jumalaksi.
Amerikkalainen aikakauslehti Time julkaisi ateistisista teologisista virtauksis- ta artikkelin huhtikuussa 1966. Lehden kannessa luki mustaa taustaa vasten pu- naisilla kirjaimilla ”Is God Dead?”. Juma- la on kuollut -koulukunta jäi kuitenkin ly- hytkestoiseksi ja hajanaiseksi, mutta sen perintö elää edelleen tietyissä liberaaleis- sa kristinuskon tulkinnoissa. Akateemisen teologian vanavedessä syntyi joukko po- pulaarimpia yrityksiä sanoittaa kristillinen usko maailmalle, joka ei enää kykene tun- nistamaan Jumalaa tämän perinteisessä teistisessä hahmossa. Tunnetuimpia näistä ovat kahden anglikaanisen piispan luon- nostelmat uudeksi uskonpuhdistukseksi.
1 Artikkeli perustuu Kirkkopäivillä 21.8.2009 pidettyyn esitelmään.
John A. T. RobinsoninRehellinen Juma- lan edessä(1963, suom. 1965) sekäJohn Shelby SponginMiksi kristinuskon tulee muuttua tai kuolla (1998, suom. 2005) löytyvät myös suomeksi, mikä kertonee kirjojen herättämästä huomiosta. (Olen kirjoittanutVartijassa 5–6/2003 kriittisen kommentin Spongin uuteen uskonpuhdis- tukseen. Edelleenkin ihmettelen, miksi 2000-luvun Suomeen on pyritty tuomaan innolla teologiaa, joka edustaa mennei- syyttä.)
Aktiivisessa työiässä olevat teologit ovatkin saaneet oman teologisen koulu- tuksensa maailmassa, jossa uskonnon roo- li näytti kaventuneen pysyvästi. Yhden sukupolven aikana tilanne on muuttunut:
voidaan puhua uskonnon paluusta. Ilmeis- tä on, että uskonnon paluu ei tarkoita pe- rinteisen kristillisen yhtenäiskulttuurin el- pymistä. Ajan henki tiivistyy osuvasti slo- ganissa ”I am spiritual, not religious”. Au- toritaarisiksi mielletyt instituutiot kuten Suomen evankelisluterilainen kirkko koe- taan vieraiksi. Kirkosta eroaminen jatkuu, vaikka uskonnollisuus sinänsä on erilais- ten mittareiden mukaan nousussa.
Uusi moniuskontoinen konteksti Uskonnon paluussa on kyse monitahoi- sesta ilmiöstä. Jos yksi ainoa sana tarvi- taan, se on moniuskontoistuminen. Esi- merkiksi Suomessa voidaan havaita mo- nia rinnakkaisia kehityssuuntia, jotka haastavat perinteiset mielikuvat niin lute- rilaisesta kuin maallistuneesta Suomesta.
Ensimmäinen huomionarvoinen muu- tostrendi on se, että konservatiiviseksi luokiteltava uskonnollisuus lisääntyy ja saa enemmän näkyvyyttä maahanmuutta- jien myötä. Nämä tuovat mukanaan omat uskontonsa, jotka eivät ole suodattuneet
valistuksen projektin läpi. Erityisen kiin- nostava esimerkki on afrikkalaisten maa- hanmuuttajien kristillisyys, jossa usein ikään kuin hypätään suoraan esimodernis- ta postmoderniin. Eteläinen kristillisyys alkaa olla jo olla merkittävä tekijä, jos katsotaan vaikkapa Britannian tai Hollan- nin uskonnollista kenttää. (Vartijan luki- joille aihepiiri on tuttu, silläMika Vähä- kangas kirjoitti Vartijassa 4/2008 Suo- meenkin rantautuneesta afrikkalaisesta kristillisyydestä.)
Usein mielletään, että maahanmuutta- jat olisivat lähinnä muslimeita, jolloin po- tentiaaliset kulttuurikonfliktit olisivat isla- min asettama erityishaaste. Tosiasiassa maahanmuuttajat edustavat kaikkia mah- dollisia uskontoja, joskin useimmissa ta- pauksissa he ovat kristittyjä. Eteläisten kristittyjen arvomaailma osoittaa, ettei kristinuskokaan ole välttämättä jatku- vuustekijä perinteiset arvot omaavan maa- hanmuuttajan ja vastaanottavan liberaalin yhteiskunnan välillä.
Toinen tulevaisuuden kannalta ratkai- seva kehityssuunta on se, että samalla kun kansainvälinen muuttoliike muokkaa suo- malaista yhteiskuntaa, kantasuomalaisten uskonnolliset mielipiteet kirjavoituvat – näin siitäkin huolimatta, että neljä viidestä suomalaisesta kuuluu edelleen luterilai- seen kirkkoon.
Brittiläinen uskontososiologi Chris- topher Partridge esittää kaksiosaisessa tutkimuksessaan The Re-Enchantment of the West (2004–2005), että heikentyvä
Huomionarvoinen muutostrendi on se, että kon-
servatiiviseksi luokiteltava uskonnollisuus lisään-
tyy ja saa enemmän näkyvyyttä maahanmuutta-
jien myötä.
kristillinen kulttuuri tulee korvautumaan kulttiympäristöllä. Hänen mukaansa oma aikakautemme todistaa maagisen kulttuu- rimuodon paluuta, joka ammentaa niin idän uskonnoista kuin länsimaisen uskon- nollisuuden vaihtoehtoisista virtauksista.
Kristillinen symboliikka menettää sen merkityksellisyyden, mikä sillä on aiem- min ollut. Yhtenä osoituksena monista Partridge viittaa siihen, että uusimmissa vampyyrielokuvissa krusifiksi näyttäisi menettäneen perinteisen tehonsa.
Uskonnollisen kentän laadullinen muutos näkyy myös Suomessa, vaikka varsinaisiin uusiin uskonnollisiin liikkei- siin kuuluu vain marginaalinen osa kansa- laisista. Ensinnäkin, suurin osa nuorista aikuisista kokee itsensä ”henkiseksi” mut- ta harvempi ”uskonnolliseksi”. Toiseksi, uskonnollisuus mielletään muiden elä- mänalueiden lailla yksilön omien valinto- jen ja mieltymysten säätelemäksi. Myö- häiskapitalistinen eetos, jota leimaa yksi- löllinen valinnanvapaus, värittää myös katsomuksellista kenttää. Uudenlaisen va- pauden vallitessa yhä useampi rakentaa oman maailmankatsomuksensa yhdistele- mällä eri perinteiden aineksia.
Turkulainen uskontotieteilijä Teemu Taira on kuvannut uutta spirituaaliteettia olemukseltaan ”notkeaksi”, kun taas lute- rilainen kirkko edustaa perinteistä ”kiin- teää” uskonnollisuutta. Uskonnon notkis- tuminen ilmenee niin opillisuuden vieras- tamisena kuin erilaisten raja-aitojen suju- vana ylittämisenä. Hyvä esimerkki raja- aitojen ylittämisestä on se, että seitsemäs-
osa suomalaisista uskoo haastattelututki- musten perusteella jälleensyntymisoppiin.
Vaikka perinteisin opillisin kriteerein ar- vioituna intialaisperäinen reinkarnaatio- oppi näyttäisi sopivan erittäin huonosti yhteen luterilaisuuden kanssa, käytännös- sä opillinen taso ei ole ratkaiseva. Kan- sanuskonnollisuus on aina eri asia kuin oppineen eliitin määrittelemä virallinen oppi.
Kun puhdasoppisuuden viimeisetkin jäänteet ovat kadonneet, suomalaisella katsomuksellisella kentällä vallitsee en- nennäkemätön vapaus sekä siihen vastaa- va tarjonta. Monimutkaisesti jäsentyvästä uskonnollisesta kentästä todistavat kirja- kaupan uskontohyllyt, jotka pursuavat muun muassa buddhalaisten opettajien teoksia. Enemmistö ostajista on mitä to- dennäköisimmin luterilaisen kirkon jäse- niä samoin kuin enemmistö ihmisistä, jot- ka jonottavatÄiti Ammanhalausta tämän vieraillessa Suomessa. Kirkon sisäinen monimuotoisuus kasvaa, kun kirkon jä- senet omaksuvat vaikutteita oman perin- teensä ulkopuolelta.
Edellä mainitut kaksi prosessia – glo- baalin uskonnollisen kirjon rantautuminen maahanmuuttajien myötä sekä kantasuo- malaisten uudenlainen spiritualiteetti – ovat sinänsä toisistaan riippumattomia vaikkakin samanaikaisia prosesseja. On silti mielekästä olettaa, että maahanmuut- tajien tuoma uskonnollinen monimuotois- tuminen ohjaa yhä useampia kantasuoma- laisia etsimään vastauksia perinteisen kristillisen opin ulkopuolelta. Esimerkiksi islamin näkyvyys nostaa esiin uskontoteo- logisia kysymyksiä: Voiko vain yksi us- konto olla oikeassa? Miksi juuri luterilai- suus?
Runsaan uskonnollisen tarjonnan kes-
Kirkon sisäinen monimuotoisuus kasvaa, kun kir-
kon jäsenet omaksuvat vaikutteita oman perin-
teensä ulkopuolelta.
kellä löytyy monia vastauksia aikamme polttavaan uskontoteologiseen kysymyk- seen. Niitä voi tulla vastaan yllättävissä- kin yhteyksissä kutenMadonnankonser- tissa, jossa esitettiin sanoma kaikkien us- kontojen samanarvoisuudesta kymmenille tuhansille ihmisille. Kappaleen Like a Prayer aikana screenille heijastettiin eri uskontojen jumalien nimiä sekä tekstejä kuten ”The Lamps are different but the light is the same, it comes from beyond.”
Vaikka elokuussa 2009 lehdet täyttyivät Madonna-aiheisista jutuista, Helsingin konsertin vahvasta henkisestä sisällöstä ei kirjoitettu juuri ollenkaan.
Vaikka Madonna ammentaakin oman elämänfilosofiansa kabbalistisesta perin- teestä, hänen uskontojen samuutta koros- tavassa sanomassaan on paljon yhteistä uushindulaisuuden kanssa. Samansuun- taista sanomaa opettaa vaikkapa Äiti Amma, jonka mukaan sinisen ja vihreän kynttilän liekit ovat samanvärisiä. Uskon- tojen välistä rauhaa tavoitteleva suvaitse- vaisuuspuhe ammentaa uskontojen mysti- sistä perinteistä sivuuttaen uskonnollisten traditioiden tosiasialliset eroavaisuudet.
Tällainen strategia sopii notkeaan uskon- nollisuuteen, joka leimaa nykyistä aika- kautta.
Luterilainen kirkko on jäämässä histo- riallisen roolinsa vangiksi. Mielikuvat lu- terilaisesta kirkosta eivät ohjaa keskiver- tojäsentä etsimään omasta perinteestään avaimia uskontojen moninaisuuden herät- tämiin ajatuksiin. Asiaa ei edesauta se, että kirkollisella kentällä vallitsee mielipi- teiden hajaannus, mitä tulee kysymykseen evankeliumin ja monien uskontojen väli- sestä suhteesta. Yhtäältä voi kuulla muut uskonnot ennakkoluuloisesti torjuvia kan- nanottoja, mutta toisaalta kirkossa saattaa
kuulla samaa epäkriittistä suvaitsevai- suuspuhetta kuin muualla.
Tosiasiassa ekumeenisesti orientoitu- neella luterilaisuudella voisi olla paljon- kin annettavaa yhteiskunnalliseen keskus- teluun siitä, miten eri uskonnot voivat elää harmonisesti yhdessä. Kansainvälinen us- kontoteologinen keskustelu osoittaa, että asetelma ei polarisoidu akselille ”omasta perinteestä kiinni pitäminen” (ekslusivis- mi) vs. ”eri uskontojen hyväksyminen”
(pluralismi). Edellinen mielletään usein suvaitsemattomaksi ja jälkimmäinen ava- raksi. Tosiasiassa väliin jää sellaisia vaih- toehtoja, joissa omaan traditioon kiinnit- tyminen avaa mahdollisuuksia asettua kriittiseen mutta sympaattiseen vuorovai- kutukseen toisinuskovien kanssa.
Esimerkiksi kristitty löytää omasta perinteestään periaatteen, jonka mukaan jokainen ihminen on Jumalan luoma ja siksi arvokas sisar tai veli. Tällainen teo- loginen viitekehys perustelee rauhan- omaisen, ei-väkivaltaisen ja ei-imperialis- tisen suhtautumisen toisiin ihmisiin – sil- loinkin kun he uskovat eri tavalla. Muissa uskonnoissa on epäilemättä vastaavia ajattelurakenteita, jotka voivat luoda har- moniaa ja sopua eri tavoin ajattelevien vä- lille. Tällaisia näkökulmia tarvitaan maa- ilmassa, jossa uskontojen rooli on voi- mistunut niin kansainvälisessä politiikassa kuin moniuskontoisen yhteiskunnan arjes- sa. Suomalaisenkin maailmankatsomuk- sellisen keskustelun konteksti on muuttu- nut perin toisenlaiseksi kuin muutama vuosikymmen sitten odotettiin.
Tässä kohdassa lukija saattaa miettiä, mihin on unohtunut uusateismi. Eikö Richard Dawkinsin teosta Jumalharha (2006, suom. 2007) ole myyty miljoonia kappaleita? Eikö kesällä 2009 Helsingis-
säkin saatu todistaa vapaa-ajattelijoiden näyttävää bussikampanjaa, jonka mainos- lauseena on ”Jumalaa tuskin on olemassa:
Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämäs- tä”? Eikö tämä kaikki kerro aikamme us- konnottomuudesta?
Uskaltaisin arvioida, että uusateismi pikemminkin todistaa oikeaksi väitteet Ju- malan paluusta kuin todistaisi ateismin yleistymisestä. Varsinaisten ateistien määrä on pysynyt haastattelututkimuksis- sa varsin alhaisena. Syksyllä 2009 julkais- tun tutkimuksen mukaan peräti kolme nel- jäsosaa suomalaisista uskoo Jumalaan.
Muuttuvasta uskonnollisuudesta kertoo kuitenkin se, että vain neljännes ilmoitti uskovansa Jumalaan kristinuskon mu- kaan.
Vapaa-ajattelijoiden aktivoitumisessa lienee kysymys viivytystaistelusta tilan- teessa, jossa uskonnon pysyvä merkitys on ilmeinen. Jos maallistuminen kulkisi siinä määrin eteenpäin kuin aiemmin ar- vioitiin, tuskin olisi tarvetta näkyville ateistisille kampanjoille.
Joka tapauksessa uusateismi asettaa kristityille merkittävän intellektuaalisen haasteen, johon pyrin seuraavassa hah- mottelemaan vastausta. Tarkoituksenani on nostaa esille näkökulmia, jotka puolus- tavat Jumalaan uskomisen uskottavuutta.
Miksi uskontokritiikki ei vakuuta?
Useimmat jumalauskoa kritikoivat pu- heenvuorot toistavat samantyyppisiä ar- gumentteja. Ateistiset argumentit yrittävät ensinnäkin hyödyntää kristittyjen antamaa negatiivista todistusta omasta uskostaan:
viittaukset ristiretkiin ja muihin väkival- taisuuksiin ovat ateistisen argumentaation kierrätysmateriaalia. Tämän alan huippu- suoritus lienee saksalaisen Karlheinz
Deschnerin kymmenosaiseksi aiottu kir- jasarja Kriminalgeschichte des Christen- tums, josta on vuodesta 1986 alkaen jul- kaistu jo yhdeksän osaa.
On kiinnostava kysymys, voiko us- konnollisten väitteiden totuusarvon todis- taa tai kumota tarkastelemalla sellaisten henkilöiden eettistä käyttäytymistä, jotka väittävät uskovansa kyseisiin väitteisiin.
Puhtaan loogisesti arvioiden lauseiden to- tuusarvo ei voi olla riippuvainen niiden totuusarvon myöntävien moraalisesta käytöksestä.
Pelkkä logiikka ei silti ratkaise tätä kysymystä. Päinvastoin useat teologit ja uskonnonfilosofit ovat pyrkineet allevii- vaamaan sitä, että kristinuskon totuudessa ei ole kyse ensi sijassa propositioiden oi- keellisuudesta vaan elämämuodosta ja ek- sistentiaalisesta totuudesta. Näin ollen ni- menomaan kristillinen praksis todistaisi (jos mikään) kristinuskon totuudesta. Esi- merkiksi Kevin Vanhoozerin mukaan teologisen totuusväitteen asettaminen edellyttää marttyyriutta, joka sisältäessään passion ulottuvuuden on kokonaisvaltai- nen todistamisen akti. Vain lauseet eivät riitä välittämään teologian kuvaamaa to- tuutta, joka on olemukseltaan käytännöl- listä viisautta (fronesis). Vanhoozer nä- kee, että teologia pyrkii perimmiltään osoittamaan todeksi Jumalan viisauden – ei vain hänen olemassaoloaan.
Uskovien käytös voi toki olla ristirii- dassa heidän uskoonsa kuuluvien eettisten ihanteiden kanssa. Tämä tosiasiahan nou- see uusateistien argumentaatiossa esiin, joskin islam on vieläkin enemmän Sam Harrisin kaltaisten uusateistien tulilinjal- la. On silti muistettava, että myös kristin- uskon sisältä katsottuna erilaiset väärin- käytökset ja vääristymät tunnustetaan
reaalisena mahdollisuutena. Jeesus itse il- maisi ”väärien profeettojen” tunnistami- sen kriteeriksi sen periaatteen, että hedel- mistään puu tunnetaan. (Matt. 7:16) Useissa muissakin Uuden testamentin kohdissa kristittyjen käyttäytyminen näh- dään todistuksena heidän uskostaan – tai kääntäen valheopettajat identifioidaan juuri heidän väärän käytöksensä avulla.
Jos vaakakupin toisella puolella on vaikkapa Deschnerin dokumentoima kris- tinuskon rikoshistoria, toisella puolella ovat kristinuskon inspiroimat hyvät teot.
Hyvin usein uskontokriittiset puheenvuo- rot jättävät nämä tyystin huomiotta, mikä vaikuttaa omituiselta, mikäli kyse on to- della kriittisestä ja vapaasta ajattelusta.
Ehkä kyse onkin siitä, että yksipuolinen argumentaatio on tehokas demagoginen ase.
Toinen ateistien taajaan käyttämä ar- gumentti viittaa tieteen edistykseen ja se- litysvoimaan. Erityisesti luonnontietei- den väitetään osoittaneen Jumalan tar- peettomaksi. Tämäntyyppisessä argumentaatiossa evoluutioteoria on lähes poikkeuksetta keskeisessä roolissa, koska sen väitetään kumoavan Raamatun luo- miskertomuksen. Richard Dawkins raken- taa koko argumentaationsa sen varaan, että darwnismi pystyy selittämään elämän alkuperän sekä monimuotoisuuden ilman työhypoteesia Jumala.
Evoluutioteorian selitysvoiman suh- teen ei-biologin lienee vain luotettava luonnontieteilijöiden laajaan konsensuk- seen, jonka mukaan darwinismi on luon- nontieteellisesti paras selitysmalli maail- mansyntymisen (luomisen) mekanismista.
Sen sijaan teologi voi kiinnittää huomion siihen, että elämän monimuotoisuuden ke- hittyminen ei sulje pois Jumalan olemas-
saoloa eikä hänen rooliaan kaiken takana olevana perimmäisenä toimijana, joka on ohjannut evoluutiota.
Aivan liian usein ateistit olettavat kristittyjen olevan raamattufundamenta- listeja, jotka lukevat Ensimmäisen Moo- seksen kirjan alkulukuja kirjaimellisina kuvauksina. Tosiasiassa evoluutio on yh- distettävissä luomisuskoon. On monia esi- merkkejä kristillisistä ajattelijoista, jotka pystyvät pitämään kiinni sekä Raamatun auktoriteetista että evoluutioteoriasta luon- nontieteellisenä teoriana. Kotimainen esi- merkki on perinteistä herätyskristillisyyttä edustanut, konservatiiviksi luettu dogma- tiikan professoriOsmo Tiililä, joka teok- sessaan Systemaattinen teologia II(1954) innostuneesti tarkastelee luomisuskon yh- teydessä paleontologista aineistoa. Hänen mukaansa ”teologialla on paljon väärää apologiaa tilillään, kun se on suhtautunut torjuen niihin ihmisen esihistoriaa koske- viin löytöihin, jotka muodostavat mitä mielenkiintoisimman osan ihmisen maail- maantuloa valmistaneesta kehityksestä”
(s. 355). Tiililä pyrki yhdistämään kehitys- opin ja uskon näkökulmat päätyen seuraa- vaan lopputulokseen: ”Takanamme ei ole vain apinan kaltaisia olentoja, vaan nelijal- kaisia hyönteissyöjiä, sitten vesieläimiä, trilobiitteja ja ehkäpä jokin Corycium, jos- ta on jäljellä vain hiilipusseja 1400 miljoo- naa vuotta vanhassa Näsijärven kalliossa.
Mutta kerran kuudentena luomispäivänä Jumalan mahtisana tuli ihmiselle tehden tästä ihmisen. (s. 367)”
Hyvin usein uskontokriittiset puheenvuorot jättä-
vät kristinuskon inspiroimat hyvät teot tyystin
huomiotta, mikä vaikuttaa omituiselta, mikäli
kyse on todella kriittisestä ja vapaasta ajattelusta.
Evoluutioteorian luonnontieteellinen selitysvoima on asia, joka on jätettävä luonnontieteellisen debatin kohteeksi.
Teologin asiantuntemus astuu kuvioon siinä vaiheessa, kun joku tekee epäoikeu- tetun hyppäyksen ja väittää, että evoluu- tioteoriasta seuraa ateismi. Samoin silloin, jos joku leimaa Genesiksen luomiskerto- muksen hölynpölyksi – kyse on kuitenkin tekstistä, joka on antanut merkityshori- sontin lukemattomille ihmisille tuhansien vuosien ajan ja johon liittyy monivivahtei- nen tulkinnallinen traditio.
Luettuani muutamia keskeisiä uusia uskontokriittisiä puheenvuoroja uskaltai- sin väittää, että ateismin perusteluiksi esi- tettävät tosiasiat voidaan asettaa poik- keuksetta myös teistiseen viitekehykseen:
myös kristitty voi hyväksyä erilaiset fak- tat, joskin hän tulkitsee ne osana erilaista kokonaiskuvaa kuin ateisti. Keskustelu ei etene mihinkään vaan muistuttaa pikem- minkin soutamista ja huopaamista, jolloin keskustelu jää pyörimään ympyrää. Juma- laan uskominen tai ei-uskominen on pe- rimmiltään eksistentiaalinen valinta. Oli- pa kyse filosofisista argumenteista tai em- piirisestä havaintomateriaalista (esimer- kiksi universumin rakenteesta), sama to- dellisuus voidaan tulkita erilaisissa viite- kehyksissä.
Mikä Jumala?
Kun katsoo maailmaa kristittynä, yksi huomionarvoinen seikka on ihmiskunnan parissa vallinnut pysyvä usko transsen- denttiin elämän päämäärään. Uskontohis-
torian voisikin tulkita todistavan Jumalas- ta: etenkin uskontojen perustajilla on ko- kemuksia, jotka on hyväksytty laajemmin- kin jumalalliseksi ilmoitukseksi tai pelas- tavaksi tiedoksi. Näitä kokemuksia on tal- letettu erilaisiin pyhiin kirjoihin sekä hen- gellisiin elämänkertoihin. Jos joku vaatii empiiristä aineistoa, joka olisi relevanttia keskusteltaessa Jumalan olemassaolosta, niin on syytä viitata uskontohistorialliseen aineistoon.
Uskonnolliset kokemukset voidaan toki selittää usealla eri tavalla. Esimerkik- si jotkut esittävät, että ihmisyyteen kuuluu taipumus uskoa intuitionvastaisiin olen- toihin kuten Jumalaan. Siksi uskontohis- toria todistaisi korkeintaan ihmisen evo- luution myötä kehittyneestä kyvystä tuot- taa erilaisia jumalallisia toimijoita kan- soittamaan hänen ympärillään avautuvaa maailmaa. Tämä selitysmalli ei kuiten- kaan kumoa mahdollisuutta, että ihmisen uskonnollisella imaginaatioilla voisi olla jokin todellinen kohde, jota se tavoittelee.
Useimmat uskonnolliset traditiot ko- rostavat Jumalan itsensä tavoittamatto- muutta ja ilmaisemattomuutta. Esimerkik- si Upanisadeissa Brahman määritellään negaation kautta ”ei tämä, ei tämä” (neti, neti). Vastavaa korostaa kristillinen mys- tiikan teologia ja sen apofaattinen perinne.
Suoran todistuksen vaatiminen Jumalasta olisikin naiivia, ja se myös ignoroisi us- kontojen omat väitteet Jumalan olemuk- sesta.
Uskontohistoriallinen argumentti, jo- ka viittaa uskonnollisiin kokemuksiin ja ennen muuta uskonnonperustajien norma- tiivisiin kokemuksiin, ei ole vastaansano- maton. Mielestäni on kuitenkin järkevä oletus, että kokemusten taustalla on jon- kinlainen kokemukseen itseensä nähden
On järkevää olettaa, että uskonnollisten kokemus-
ten taustalla on jonkinlainen kokemukseen it-
seensä nähden transsendenttinen perusta.
transsendenttinen perusta. Uskonnolliset kokemukset antaisivat siis epäsuoraa ja jäsentymätöntä tietoa transsendenssista.
Voidaan myös olettaa, että jos Jumala on olemassa, hän myös antaisi itsestään tie- toa. (Kriittinen vastakysymys on tieten- kin, miksi annettu tieto on sitten ristirii- taista tai riittämätöntä, jos kerran kaikki eivät usko.) Naturalismi ei vaikuta luonte- vimmalta viitekehykseltä, jossa uskonnol- liset kokemukset kannattaa selittää.
Kiinnostava puheenvuoro tästä näkö- kulmasta on amerikkalaisen uskontososio- login Rodney Starkin teos Discovering God: The Origins of the Great Religions and the Evolution of Belief(2007). Starkin mukaan uskontohistoriassa on tapahtunut murroksia, joiden voi tulkita todistavan jumalallisesta ilmoitustoiminnasta. Us- kontohistoriallisen katsauksensa päätteeksi Stark uskaltautuu jopa hahmottelemaan kriteereitä sille, mitkä uskonnollisista mo- nista innovaatioista ovat autenttisia ilmoi- tuskokemuksia ja lisäävät todellista tietoa Jumalasta. Kriteerit päätyvät korostamaan juutalais-kristillisen perinteen arvoa, min- kä Stark kyllä itsekriittisesti myöntää. Hän tarjoaa joka tapauksessa ajattelemisen ai- hetta osoittaessaan, ettei empiiristä uskon- tojen maailmaa saa unohtaa keskusteltaes- sa Jumalan olemassaolosta.
Toinen esimerkki uskonnolliseen ko- kemukseen perustuvan argumentin työstä- misestä on brittiläinen uskonnonfilosofi John Hick, joka on painiskellut uskon- nollisen kokemuksen problematiikan kanssa ja kehitellyt uskontoteologista plu- ralismia kokemusten moninaisuuden pe- rusteella. Hick on ajan kuluessa korvannut käsitteen Jumala ilmaisulla Todellinen (the Real), jotta hän saisi uskontojen yh- teistä kohdetta kuvaavan kattokäsitteensä
alle myös ei-teistiset traditiot kuten budd- halaisuuden.
Uskontohistoriallisesta argumentista seuraa väistämättä uskontoteologinen ky- symyksenasettelu, sillä erilaiset transsen- denssin kokemukset ovat usein keskenään ristiriitaisia. Miten selitämme uskonnolli- sen monimuotoisuuden? Voiko vain yksi uskonto olla tosi? Jos, niin mikä uskonto?
Näin palataan artikkelini alun johtopää- tökseen: aikamme vakavin teologinen haaste näyttäisi olevan uskontojen moni- naisuus, ei niinkään ateismi.
Uskontoteologisessa keskustelussa on syntynyt useita malleja, jotka selittävät uskontojen moneutta. Näitä malleja on myös analysoitu kriittisesti, ja erityisesti uskontoteologinen pluralismi on joutunut suurennuslasin alle. Itse tiivistäisin moni- polvisen keskustelun tulokset seuraavasti:
Eri uskonnot eivät voi olla samaan aikaan totta. Vaikka kaikkien uskontojen yhtä- läistä totuutta painottava perennialismi on laajasti omaksuttu kanta ja vaikuttaa pri- ma facierauhanomaiselta sekä avaran su- vaitsevaiselta, siinä piilee monia käsitteel- lisiä ja käytännöllisiä ongelmia. Tosi- asiassa kriteerit kaikkien uskontojen hy- väksymiselle joudutaan ottamaan aina jostain uskonnollisesta tai filosofisesta traditiosta, joka näin saa eräänlaisen meta- teorian aseman. On parempi ilmaista nämä avoimesti kuin esittäytyä kaikki hy- väksyvänä pluralistina, sillä pluralismi on lopultakin mahdoton kanta – lähimpänä aitoa pluralismia olisi nihilismi, jossa kaikki on lopulta yhdentekevää.
Moniarvoisessa yhteiskunnassa jou- dumme sietämään useita ristiriitaisia mie- lipiteitä, koska jokainen yritys luoda har- moniaa on taas yksi mielipide. Sitä, kenen totuus on perimmiltään oikea, emme voi
objektiivisilla kriteereillä ratkaista, koska sellaisia ei ole. Keskenään jännitteisten viitekehysten ja maailmankatsomuksellis- ten visioiden viidakossa eri traditiot joutu- vat selittämään omista lähtökohdistaan, miksi juuri kyseinen perinne olisi selitys- voimaltaan parempi ja uskottavampi kuin muut. Miten kristinuskon käy tällaisessa asetelmassa?
Oman näkemykseni mukaan kristin- uskon puitteissa pystytään paitsi selittä- mään muiden traditioiden olemassaolo myös suhtautumaan niihin arvostavasti.
Kristillinen usko korostaa sitä, että Jumala ei ole jättänyt ihmiskuntaa vaille todistus- ta itsestään (Room. 1: 19–20; Ap. t. 17:
23) saati huolenpitoaan (Matt. 5:45). Eri- laiset uskontoperinteet todistavat kukin siitä, että Jumala on jollain salatulla taval- la ollut läsnä ihmisyyden historiassa, jos- kin normatiivinen Jumalan ilmoitus on ta- pahtunut Jeesuksessa Kristuksessa. Viime vuosikymmeninä teologiassa on löydetty uudelleen niitä klassisia näkökulmia (esi- merkiksi logos-teologia), joiden mukaan Kristuksessa ilmaantunut totuus suhteutuu myönteisesti muihin maailmassaoleviin totuuksiin. Eri uskonnoissa olevat valon- säteet ovat perimmiltään samaa totuutta kuin Kristuksessa asuva totuus, siksi kris- tityt voivat iloiten tunnustaa niiden arvon.
On toinenkin tärkeä tekijä, jonka suh- teen kristinuskolla on selitysvoimaa. En ole vielä maininnut merkittävintä vasta- argumenttia jumalauskolle, joka on teodi- kean ongelmaa. Sen mukaan Jumalan kaikkivaltiuden ja hyvyyden sekä maail- massa vallitsevan kärsimyksen välillä on loogisesti ratkeamaton ristiriita.
Teodikean ongelma ei ratkenne kos- kaan teoreettisella tasolla. Kristillinen usko tarjoaa kuitenkin viitekehyksen, jos-
sa teodikean ongelma otetaan vakavasti.
Kristillisen peruskertomuksen mukaan Ju- mala samastuu rakkaudessaan tämän maa- ilman kanssa aina siinä määrin, että tulee lihaksi Jeesuksessa. Tämä inkarnaatio ei ole doketistinen eli ainoastaan näennäinen kuten vaikkapa hindulaiset avatarat. Jo varhaisimmat kristilliset ajattelijat halusi- vat korostaa Kristuksen kärsimysten au- tenttisuutta, koska näin Jumalan nähtiin laskeutuvan ihmisyyden pohjamutiin saakka. Nykykielellä ilmaisten Jumala on ristillä ilmaissut olevansa solidaarinen maailmassa, jossa epäoikeudenmukaisuus ja kärsimys vallitsevat.
Olen pyrkinyt edellä esittämään, että aikamme moniuskontoistuvassa konteks- tissa ateistinen uskontokritiikki rakentuu ongelmallisille perusteille: se ei pysty ku- moamaan kristillistä jumalapuhetta vaik- ka niin imperialistisesti väittääkin. Olen yrittänyt myös lyhyesti viitata niihin ulot- tuvuuksiin kristillisessä uskossa, joita kristittyjen tulisi mielestäni nostaa esiin keskustelussa aikamme Jumalaa koske- vassa keskustelussa.
Kristillinen narraatio pystyy sulke- maan arvostavasti sisäänsä ihmisen us- konnollisen etsinnän ja vastaamaan (aina- kin jossain määrin) kärsimyksen ongel- man kaltaisiin ikuisiin kysymyksiin.
Tämä ei sulje pois sitä, etteivätkö älykkäät ihmiset voisi tulkita samaa maailmaa muistakin sisäisesti johdonmukaisista vii- tekehyksistä. Kaikki keskenään ristiriitai- set selitysmallit eivät kuitenkaan voi olla samaan aikaan oikeassa. Siksi keskustelu tulee jatkumaan. Yhteiskunnallinen muu- tos kohti moniuskontoisuutta antaa uutta ajankohtaisuutta maailmankatsomukselli- selle keskustelulle – keskustelulle Juma- lasta ja elämän mielekkyydestä.
Ilkka Pyyysiäinen
Tiede, uskonto ja ateismi
Uskonto ja tiede
Yksi länsimaisen kulttuurin laajimmin le- vinneistä uskomuksista on se, että uskonto ja tiede eivät ole ristiriidassa, koska ne puhuvat eri asioista. Tämän käsityksen esitti esimerkiksi paleontologiStephen J.
Gould kirjoituksessaan ”Nonoverlapping magisteria”, josta tuli klassikko. Väitän, että käsitys on virheellinen.
Ongelmana on muun muassa se, että uskonnosta ja tieteestä puhutaan yhtenäi- sinä oliomaisina kokonaisuuksina, mitä ne eivät ole. Ei vain uskonto vaan myös tiede on lähinnä ”perheyhtäläinen” kategoria, josta ei löydy mitään kovaa ydintä. Miten esimerkiksi kirjallisuustiede voisi olla ris- tiriidassa uskonnon kanssa? Yleensä tie- teellä tarkoitetaankin tässä yhteydessä lä- hinnä fysiikkaa ja biologiaa vaikka sitä ei aina suoraan sanota.
Myöskään uskonnolla ei ole mitään ydinolemusta; vaihtelu voi jopa olla suu- rempaa uskontojen välillä kuin uskonnon ja ei-uskonnon välillä. Esimeriksi monet suo- malaisten vapaamielisten teologien kannan- otot ovat lähempänä ateistien kuin joidenkin yhdysvaltalaisten evankelikaalien näke- myksiä. Ei ole olemassa mitään yhtä ja ta- sapaksua ”uskonnollista kieltä”, jolla olisi oma semantiikkansa ja syntaksinsa. On vain erilaisia uskonnollisia puhetapoja.
Mikäli kuitenkin löytyy yksikin us-
konnollinen käsite tai uskomus, joka on ristiriidassa tieteellisen tiedon kanssa, ei voida sanoa, että uskonnon ja tieteen väli- nen konflikti on periaatteessa mahdoton.
Ja esimerkkejä löytyy: maapallo ei ole 6000 vuotta vanha, elämä ei syntynyt kuu- dessa päivässä, aurinko ei kierrä maata ja niin edelleen. Teologeilla on tähän kaksi vastaväitettä. Joko tällaiset uskomukset tulkitaan pelkiksi vertauskuviksi tai sitten niiden todetaan olevan uskonnon kannalta marginaalisia ja merkityksettömiä. Tämä argumentaatio ei kuitenkaan toimi seuraa- vista syistä.
Ensinnäkin Raamatun tekstien myto- logia on tulkittu vertauskuvalliseksi vasta tieteen edistyksen myötä. Vaikka allegori- sen tulkinnan idea esitettiin jo antiikissa mytologian sisäisten ristiriitojen takia, ei mytologialle ollut todellista vaihtoehtoa ennen empiirisen tieteen syntyä. Euroop- palaisten ainoa tietolähde maailman syn- nystä ja elämän kehityksestä oli pitkään Raamattu. Muuta selitystä ei ollut. Siksi mytologia ymmärrettiin kirjaimelliseksi selitykseksi maailman ja ihmisen alkupe- rästä. Vasta tieteen edistyksen myötä yleistyivät modernit uskonnonfilosofiset tulkinnat ”uskonnollisen kielen” symboli- suudesta. Tiede on siis ainakin ollut risti- riidassa uskonnon kanssa ja uskontoa on uudelleentulkittu tieteellisen kritiikin pa-
kottamana. Siten uskonnolliset ja tieteelli- set uskomukset ovat tosiasiassa kohdan- neet.
Toiseksi väitteet joidenkin uskonnol- listen uskomusten marginaalisuudesta ovat nekin seurausta tieteen kehityksestä.
Edistys historiassa, uskontotieteessä, kos- mologiassa ja biologiassa on saanut teolo- git väittämään, että Raamatun teksteissä on paljon aikaansa sidottuja uskomuksia, joita ei enää voida ottaa kirjaimellisesti.
Tästä seuraa kysymys, onko olemassa jo- kin tunnettu tai periaatteellinen raja aika- sidonnaisten uskonnollisten uskomusten ja periaatteellisesti kumoutumattomien uskonnollisten uskomusten väillä.
Yleensä ainakin Jeesuksen ylösnouse- mus ja Jumalan olemassaolo on asetettu tavalla tai toisella kaiken epäilyn yläpuo- lelle. Varsinkin Jumalan olemassaolosta on mahdollista pitää kiinni loputtomiin, kunhan vain käsitteet ”Jumala” ja ”ole- massaolo” tulkitaan alati uudelleen. Kuten Willard Quineosoitti 1950-luvulla, mitä tahansa propositiota voidaan puolustaa lo- puttomiin, kunhan vain ympäröivässä kä- sitejärjestelmässä tehdään tarvittavia muutoksia. Tähänkin liittyy ongelmia.
Uskonnollisten uskomusten viilaami- nen tieteellisen tai filosofisen kritiikin edessä johtaa vääjäämättä niin abstraktei- hin käsitteisiin ja väitteisiin, että niistä on jokseenkin mahdoton tehdä arkielämän kannalta relevantteja johtopäätöksiä. Tästä on kokeellista näyttöä kognitiivisessa us- kontotieteessä. Ihmiset rukoilevat mie-
luummin ”Taivaan isää” kuin ”olemista it- sessään”, koska meillä ei ole minkäänlaisia luontaisia intuitioita siitä, millainen olio on
”oleminen itsesään” ja mitä siltä voisi odot- taa. ”Isä” taas on kaikille tuttu käsite.
Näin teologian kehitys edesauttaa maallistumista siinä mielessä, että ihmiset alkavat hylkiä teologiaa ja siihen liittyviä instituutioita, vaikka heidän uskonnolli- suutensa ei välttämättä vähene. Tämä nä- kyy myös institutionaalisella tasolla.
Kirkko joutuu ottamaan kantaa monen- moisiin konkreettisiin kysymyksiin, eikä tätä ole mahdollista tehdä liian abstraktin jumalakäsityksen pohjalta. Vallankäytös- sä filosofien Jumala korvautuu väistämät- tä jollakin konkreettisemmalla.
Loppujen lopuksi kaiken ”taakse”
postuloitu Jumala ei edes ole koherentti käsite. Olen eri yhteyksissä kirjoittanut siitä, että esimerkiksi alkuräjähdyksen taakse postuloitu Jumala on ristiriitainen käsite, koska ennen alkurähdystä ei ollut aikaa. Usko tällaiseen Jumalaan voi toki motivoida toimintaa ja siihen liittyy mo- nenlaisia tunteita. Siksi sitä ei yleensä hy- lätä rationaalisen kritiikin vuoksi.
On kuitenkin hieman harhaanjohtavaa väittää, että Jumalan käsite olisi rationaa- lisesti puolustettavissa, koska tieteellisen kritiikin edessä puolustettavissa oleva ju- malakäsite on väistämättä jokseenkin tyh- jä. Heti kun Jumalan uskotaan tekevän jo- takin todellisuudessa, syntyy potentiaali- nen konflikti tieteen kanssa. Tieteellisessä todellisuuden kuvauksessa ei ole tilaa eikä tarvetta Jumalan käsitteelle. Ikuisesti vain kaiken takana oleva Jumala taas on us- konnollisesti hyödytön. Silta näiden kah- den välille syntyy, kun ihmiset liittävät ra- tionalisoituun Jumalaan tunnekokemuk- siaan, odotuksiaan ja uskomuksiaan. Mut-
Teologian kehitys edesauttaa maallistumista sii-
nä mielessä, että ihmiset alkavat hylkiä teolo-
giaa ja siihen liittyviä instituutioita, vaikka hei-
dän uskonnollisuutensa ei välttämättä vähene.
ta tällöin filosofien Jumala jo muuntuukin enemmän ihmisen kaltaiseksi toimijaksi.
Kosmologian ohella varsinkin evoluu- tioteoria on koettu uhaksi uskonnolle. Pu- lasta on päästy olettamalla, että evoluutio on vain mekanismi, jota Jumala käyttää välineenään. Mutta tässäkin jää ammotta- va aukko Jumalan ja tosiasillisen evoluu- tion väliin. Eikö evoluutioteoriaan kuulu- va näkemys ihmisen polveutumisesta ase- ta kyseenalaiseksi kristillisen antropolo- gian, joka lähtee ihmisen ja eläimen ole- muksellisestalajierosta?
Onko Raamatun ihminen homo sapiens?
Emil Brunner (1950, s. 94–95) toteaa, että kysymys ihmisen ihmisyydestä (”hu- manumista”) on eri kuin kysymys eläinla- jista nimeltä homo sapiens.Humanum on
”jotakin perustavasti muuta kuin kuin eläimellisyys. Humanumia luonnehtii jo- kin, mikä eläimeltä puuttuu täysin, nimit- täin subjektiivisesti tarkastellen henki, ob- jektiivisesti kulttuuriluomukset”. Homo sapiensissa oleva animaalinen palautuu eläimeen, mutta ei hänessä oleva ihmisel- linen. Ihmislaji ymmäretään tässä essen- tialistisesti, olettamalla sille näkymätön sisäinen olemus. Biologiassa taas lajeilla ei ole olemusta vaan ne ymmärretään po- pulaatioiksi, joiden jäsenillä on tietty määrä yhteisiä ominaisuuksia.
Nyt on syytä, kysyä, kenellä kaikilla on tuohumanum. Meillä toki, mutta miten kauas voimme mennä evoluutiohistorias- sa ja olettaa edelleenhumanuminolemas- saolon? Homo sapiens on yksi laji ihmi- sen suvussa (esimerkiksi neandertalilaiset ovat eri laji), joka taas on yksi suku kädel- listen heimossa. Brunnerin mukaanhuma- num saattoi olla jo pystyihmisiin kuulu-
neella Pekingin ihmisellä (400 000–
230 000 vuotta sitten), koska ”häneltä on säilynyt kivityökalujen jäänteitä ja jälkiä tu- lenkäytöstä”. Nämä, kuten kuolleiden kun- nioittaminen, ovat vihjeitähumanuminole- massaolosta vaikkakaan humanum ei tyh- jenny mihinkään empiirisiin esimerkkeihin.
”Koko probleemi ei ole luonnontieteellinen vaan aivan yksinkertaisesti looginen ja täy- sin riippumaton luonnontieteen tähänasti- sista ja tulevista tuloksista” (s. 95).
Kysymys asettaa kuitenkin luomis- opin uuteen valoon, koska Brunnerin mal- lissa Jumala ei luo ihmistä kertaheitolla.
Homo sapiens on evoluution tulos ja hu- manum on jotakin, mikä on jossakin vai- heessa tullut juuri tätä lajia teologisesti määrittäväksi ominaisuudeksi. Brunnerin mukaanhumanumissaon saattanut tapah- tua kehitystä vaikka sen ydin on joko–tai- kysymys:humanumjoko on tai ei.
Sikäli kuin humanumin olemassaolo päätellään tietyistä behavioraalisista vih- jeistä, on kyseessä historiallinen seikka.
Jotkin lajit ovat jossakin vaiheessa saa- neet uuden ominaisuuden. Paleontologian löytöihin vetoaminen merkitsee sitä, että Brunnerin väite ei tosiasiassa ole ”riippu- maton luonnontieteen tähänastisista ja tu- levista tuloksista”. Voimme päätellä jota- kin humanumin olemassaolosta etsimällä sen näkyviä ilmauksia, vaikkakaan itsehu- manumiaei voida havaita tai tutkia empii- risesti. Kyseessä on metafyysinen oletus.
Oletus on kuitenkin ankkuroitu empiriaan, koska voimme kaikesta päättäen tehdä ai- nakin oletuksia siitä, keillä humanumon.
Teologisesti postuloitu ihmisyys attribuoi- daan todellisille homo-suvun jäsenille.
Vaikka humanum on nimenomaan homo sapiensille kuuluva ominaisuus, Brunner ei rajoita sitä ehdottomasti vain
tämän lajin edustajiin. Lajikategoriat eivät siis rajoita teologista ihmisyyttä absoluut- tisesti. Sikäli kuin työkalujen käyttö tai kuolleiden kunnioittaminen ovat välttä- mättä merkkejä humanumin olemassa- olosta, saattaa humanum olla useilla eri lajeilla. Esimerkiksi simpanssien työkalu- jen käyttöä on tutkittu paljon ja joillakin eläimillä kuten norsuilla vaikuttaa olevan kyky reagoida lajitoverin kuolemaan su- rulla. Kognitiivinen psykologia ja etologia ovat jatkuvasti kaventaneet ihmisen ja muiden eläinten välistä oletettua kognitii- vista kuilua.
Kun humanum päätellään tietyistä vihjeistä, on siis olemassa mahdollisuus, että se jouduttaisiin postuloimaan evolu- tiivisesti hyvinkin etäisille sukulaisillem- me. Tämä taas olisi teologisesti ongelmal- lista; mikäli ihmisen luominen kytketään nimenomaan humanumin syntymiseen, ihmisen luomista ei voidakaan rajoittaa vain homo sapiensiin. Teologia pyrkii ole- maan eksakti tiede, mutta koska luonnon kategoriat ovat yleensä sumeita, syntyy ongelmia. Teologinen raja ihmisen ja ei- ihmisen välillä voi olla absoluuttinen, mutta meillä ei silti ole keinoja selvittää, keillä kaikilla ihmisyys on.
Johtopäätöksiä
Keskustelun uskonnosta ja tieteestä kahtena abstraktiona, joita sovitellaan yhteen, voisi jo lopettaa. Se ei johda mihinkään niin kauan, kun ei keskustella konkreettisista esimerkeistä. Yhteensopivuutta ei voida rat- kaista millään periaatteellisella tasolla.
Uskonto ei myöskään ole vain filoso- finen oppi vaan elämäntapa. Koska ku- kaan ei voi elää elämäänsä pelkästään tie- teellisten uskomusten varassa, olisi koh- tuutonta vaatia tätä ”uskovaisilta”. Mikäli
rituaaleihin osallistuminen ja rukoilemi- nen tuntuvat hyviltä ja oikeilta, ei tähän kaivata mitään tieteellisiä perusteluja sen enempää kuin jalkapalloon tai Lions Club -toimintaan. Viime aikoina uskontoa on- kin puolustettu vetoamalla juuri siihen, että siinä on kyse enemmän yksilön elä- mänhallinnasta kuin todellisuuden objek- tiivisesta kuvaamisesta ja selittämisestä.
Vaikka tämä on totta, on uskonto kui- tenkin myös sosiaalinen instituutio, joka pyritään oikeuttamaan jopa lakien avulla.
Tällöin konfliktia tieteen kanssa ei voida kokonaan välttää, kuten esimerkiksi kes- kustelu evoluutioteorian ja kreationismin kouluopetuksesta osoittaa. Tosin käräjä- tuomari Jussi Sippolan kuolemattoman muotoilun mukaan ”Logiikalla tai niin sa- notuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa.”
Epäselväksi jää, onkotämätarkoitettu jär- kiperusteeksi.
Toinen esimerkki on erilaisia usko- mushoitoja ja lääketiedettä koskeva kes- kustelu. Aina silloin tällöin tulee julkisuu- teen tapauksia, joissa lääketieteellisen hoidon laiminlyöminen uskomuksellisista syistä on johtanut potilaan kuolemaan.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa tuomittiin ke- sällä 2009 taposta vankeuteen aviopari, jonka tytär kuoli hoitamattomaan diabe- tekseen, koska vanhemmat uskoivat pel- kän rukouksen parantavan tytön. ”Jos me- nen lääkärille, asetan hänet Jumalan edel- le”, isä kommentoi. Tässäkin on kyse elä- mänhallinnasta, mutta kyseessä on silti myös tieteellisten ja uskonnollisten usko- musten välinen konflikti, jolla on vakavia seurauksia.
Konfliktit voidaan välttää vain tulkit- semalla uskonnolliset uskomukset joten-
