nau ri I'e rk o no ja : os. la im io , Haanpää.
R I P P I - I ' S Ä E K U X K A 3 E f .
PAIMION KIRJASTO
PL 58 21531 PAIMIO Puh. (02) 474 5320
I
Pitäjän pappila oli jo vanha. Vain erinäisiä korjausvaiheita koki
en oli se ylimuistoiset ajat seisonut sijallansa: niemekkeellä, jär
ven kupeessa, Lipä ihme, jos talo oli ränstynyt ja harmaa. Uutta siel tä se vain lähti hengen valo pitäjään - oli lähtenyt sukupolvesta toi seen. Vuosi vuoden jälkeen oli sen suojissa suunniteltu joulu- ja rip pisaarnat, hoosiannat ja liturgiat. Pappila oli kuin suuri taimitar
ha, jossa siemenet kylvettiin, kunnes taimet sitten kirkossa siirret
tiin lopulliseen multaansa kukkimaan ja tekemään hedelmää. Uljaina kohosivat haapojen ja koivujen kenties satavuotiaat latvat sen laa
jassa pihapuistossa ja ympärillä levittäytyi supisuomalainen sisä
maan maisema: johonkin suuntaan silmänkantamattomiin metsiä ja vaaro
ja, toiseen pitkälle järven sinistä selkää ja jossain taas kumpaakin sekaisin kuin kirjavaa tilkkumattoa. Uutta pysyvä ote oli myöskin kulttuurilla tässä kuvassa. Jatkuvasti laajeneva viljelysaukea oli a:
motta työntänyt metsää edellään eikä asumusten määräkään enää kirkon
kylässä vähäinen ollut. Lisäksi louskutteli pari sahaakin lahtien poi;
kamissa. Siis tyypillinen kappale sitä kaunista maata joka meille suomalaisille on kultaakin kalliimpi.
Vain kolme paimenta ijäkkäimmät asujamet pappilan haltijoina muis
tivat: viimeksi kuolleen rovasti Kustaa Flingin, häntä edeltäneen ro
vasti Pietari Petulaisen ja nykyisen virkaatekevän kirkkoherran Antti Luostarisen. Uutta kirkon läheisyydessä oli pitkä rivi entisten pap
pien hautakiviä, pappien, jotka kukin vuorollansa olivat huolehtinee seurakuntalaisten sielunhoidosta ja saaneet sitten itsekin viimeisen lepopaikkansa täällä, monta ankaraakin herraa tiedettiin noiden kivi
en alle haudatun. Varsinkin kahta perintätiedot yhä kunnioittivat nii
että läheisyydessä puheet hiljenivät. Kiistä toisen alla lepäsi suur
ten nälkävuosien aikainen kirkkoherra, rovasti Otto Erikinpoika Berg ja toisen taas isonvihan melskeissä surmansa saanut silloinen kirkko
herra, rovasti Tuomas Jönson.
Ankaralla kädellä tiedettiin Bergin nälkävuosina jakaneen jumalan sanaa ja oikeutta. Monen saidan isännän oli pakko rovastin määräyk
sestä aukaista aittansa ovet ja antaa mahdolliset ylijäämät oman pi
täjän nälkäisille sekä lukemattomille vaeltaville kerjäläisille. Ei ollut hyvä sen, joka ei armahtanut lähimmäistään milloin ja missä- ta
hansa, jos lliä vain tuli rovastin tietoon.
Jönsonista taas oli paljon juttuja, kuinka hän silloisina vainon vuosina rohkeana ja nokkelana puijasi rajantaikalaisia, huolehtien sa
malla vointinsa mukaan kotimaan miehistä, mutta oli myöskin kirkossa syntisille armottoman kova. Valitettavasti ei miehen oma mainekaan ollut puhdas. Ferintätiedoissa sanottiin hänet juopoksi räyhääjäksi ja vahvasti naisiinnenevaksi mieheksi - tietenkin kaikkien sääntöjen ja hyvien tapojen ulkopuolella. Uskottavaa lienee sekin, että juuri kirkkomatkalla juopuneena toikkaroidessaan joutui vihollisten käsiin
ja menetti hengensä, mutta, että rovasti Jönson saarnatessaan, vähän muustakin kuin armosta liikuttuneena, olisi lausunut nuo kuuluisat sanat: ''Älkää tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä käsken", kuten myöskin väitettiin, se tuskin pitää paikkaansa, sillä viinaa
ja pappeja kuin myöskin hyviä ja huonoja tapoja oli jo ennen häntäkin Kuitenkin tällaiset voimamiehet ovat kautta-aikojen luoneet kir
kolle perinteitä: ehdoton kuuliaisuus hyvässä ja pahassa, oikeassa js väärässä. Kuinka tunnottomia diktaattoreita kaikki uskonnot ovatkaan.
Ainoa vapaus niiden piirissä on sokea alistuminen. Jos ja kun kirkko sanoo, että alussa Jumala loi taivaan ja maan, niin jumala loi ne, sanokoot tiedemiehet kehitysoppeinensa mitä tahansa. Kun kirkko sanoc että maapallo ei pyöri, niin se ei pyöri. Joka muuta väittää, hänet poltetaan. Sinun on vain uskottava, ja sittenkin sinulla täältä elä
män humusta erottuasi on hyvin pienet mahdollisuudet joutua muuanne kuin kadotukseen.
- Lörpötystä, lörpötystä! kuulöi nyt jo kuorossa maallikkoja myö
ten. - Sellainen elämänmeno on kirkonpiirissä ollutta ja mennyttä.
Toivokaamme, että niin todella olisi asian laita! Mutta niihin ai
koihin kirkko ja sen palvelijat olivat mahtitekijä. Rovastin sanoille oli maagillista voimaa.
» L t n y i. r t
Rovasti Bergin kuoltua jäivät kirkon menneisyyttä rasittavat sekä
hyvät että pahat teot tämän seurakunnan osalta nuoren Antti Luosta
risen harteille. Kolmen apulaisvuoden jälkeen hänestä tuli virkaate
kevä kirkkoherra. Valitaanko sitten talvella pidettävissä vaaleissa myöskin vakinaiseksi? se oli häntä jännittänyt jo lähes parivuotta.
Ei niinkään saarna- kuin kansanmiehenä hänellä kyllä on huomattavaa kannatusta, mutta eräät tapaukset, joissa pappikin on mainittu, voi
vat muuttaa tilannetta.
Vanhat perinteet jatkuivat siinäkin, että kirkkoherra oli antanut vuokralle pappilan viljelysmaat. Niitä kynteli muudan Koivisto-nimi
nen mies, mies, joka ansaitsisi muistokiven siinä kuin joku kirkko
herrakin, mutta - vuokraajat unohdetaan.
Vuokraajan kartano sijaitsi noin sataviisikymmentä metriä pappi
lasta. Lähimpänä oli vanha olkikattoinen riihi, sitten pitkänomainen asuntorivi, keskeltä lotkoon painuneine kurkihirsineen, sekä tarvit
tavat karja- ja muut suojat. Niin pappilan kuin vuokraajankin pihalla komeili pitkäriukunen vipukaivo, joiden ruostuneissa vitjoissa van
hat ämpärinkelhot tuulen mukana haikeasti vinkuivat ja kalisivat.
II
Eräänä kevätkesän aurinkoisena aamuna istuu kirkkoherra puiston penkillä. Hän on juuri palannut saattamasta vaimoaan ja lapsiaan, jo"
ka matkustivat sukulaisiin - vain kahdeksi viikoksi alussa sovittiin mutta runsaasti viisi he lopulta viipyivät. Kirkkoherrasta tuli kesä
leski, joskin sillä varauksella että Männikön Tuulikki - erään met- sätorpan kahdeksannellatoista oleva tyttö - oli pyydetty pappilan ta
loutta hoitamaan.
Aamu oli kaunis. Puiston pienet laulajat olivat jo etelästä saapu
neet ja vihreän lahvikön lomasta välkkyivät järven siniset vedet.
Kirkkoherralla ei ollut mitään kiireitä. Hän sai kerrankin olla yksi]
nauttia luonnosta ja - vapaudesta. Ei hänen vapauttaan tosin muulloi]
kaan mikään kahlinnut. Hänellä oli toimi, hyvä vaimo ja kaksi hert-' täistä lasta, mutta kuitenkin kuin joku ahdistus olisi aina kaivellul
Kirkkoherra ei oikein sopeutunut nykyiseen säätyynsä. Hänen lap
suuden kotinsa oli ollut vaatimaton ja köyhä, mutta se elämänmuoto o!
syvälle juurtunut hänen sieluunsa, lienen maalaistalon suvinen tänne]
kukkivat niityt, keltaiset viljamaat ja kiikkuvat karjankellot, sekä talvien huikaisevat kelkkamäet ja keväiden solisevat purot... Vain siinä ilmapiirissä hän oli ollut onnellinen, eivätkä opintie ja myö
hemmin kaukainen koti muualla olleet sitä mielikuvaa haihduttaneet.
Opiskeluaikanaan hän oli tutustunut erään varakkaan aatelissuvun tyttöön, josta sitten tuli hänen vaimonsa. Tämä oli paljossa ylevä, oikeamielinen nainen, mutta ylpeyttä siniseen vereensä ei hän koskaar unohtanut. Se oli hänen kotinsa perinteitä ja sitä hän vaali, mutta kaukana se oli miehensä ihanteista.
Lapsiansa he kumpikin rakastivat, eikä vaimon ja miehen välillä
kään ulkonaisesti näyttänyt mitään erikoista olevan. Vointinsa mukaai he tasoittelivat toistensa tietä, kuten käsky kuuluu, mutta hemnoite]
Ien ja ylellisyydessä kasvanut vaimo ei päässyt siitä, että sisimmäs- sään halveksi täällä vähän kaikkea. Mitätön oli pappila, mitätön sen puistikko koivuineen ja h^apoinensa, mitättömiä ihmiset - koko tämä viheliäinen kylä. Ja alhaisen syntyperänsä muistaen tiesi mies ilman muuta kuuluvansa tuohon samaan luetteloon. Ja juuri se loi pääsemät
tömän esteen heidän välillensä. Koskaan ei siitä puhuttu, mutta sen läsnäolo tajuttiin sietämättömän kiusallisena kahleena.
Kirkkoherra tunsi kuin poismenneiden mukana olisi tuo painostava usvakin vähän haihtunut. Hän heitti "sivistykset” kaulastansa penkil
le, riisui takkinsa, kääri paidan hiat ja oli itseensäkin malkein tyj tyväinen - tottakai, ei vielä täyttä neljääkymmentä, terve voimakas mies!
Menneitä ja tulevia siinä haaveiltiin. Hän seurasi perhosten kir
javaa leikkiä nurmikolla ja kimalaisten ahkeraa touhua kukasta toi
seen, ihmetteli peipposten pursuavaa elämäniloa ja muisteli aina vä
lillä vaimoansa Iltaa, pikku-Jussia ja Kaijaa.
- Ooh, kuinka sininen taivas! Siellä autuaat uneliaina rimputtele- vat harppujansa. Siellä rieska ja hunaja loputtomasti vuotavat ja ky]
sät hedelmät ovat aina ulottuvilla. Ei ole siellä itkua eikä huoka
usta, -ei surua eikä murhetta. Ei ole, ei... Mutta mihin taivas mahta;
loppua? Olisiko sittenkin niinkuin Loistila-vainaa sen määritteli:
"Sanokaa te mitä sanotte, mutta minä sanon että kyllä taivaskin lop
puu. Llkeehan se jokapuolella kuin jyrkkä seinä". Mitä sitten vain lieneekään tuon seinän takana...
- Helvetti! tuhahti kirkkoherra sekä vastauksena että hätähuutona.
Iso hämähäkki oli ryöminyt paidan selkää ylös ja nipisteli vähän kor- valehteä. Ei viritellyt se koskaan enää sen jälkeen ansojansa.
Lukin hävytön kepponen toi kirkkoherran aatokset jälleen maanpin-
tr.
nalle. Tyytyväisenä hän katseli kuolevan viimeistä kamppailua jal- kainsa edessä. Samalla miehen parempi minä alkoi kuitenkin kolkutel
la. - riitä teette yhdelle näistä pienimmistä... Hän katui, että oli ilman muuta tappanut, mutta pelästynyt kun oli...
Tunti, jopa toistakin siinä vierähti, kunnes kirkkoherran katse kiintyi lähestyvään tyttöön. Sinisessä leningissään tämä sipsutteli puiston keskikäytävää.
- Hyvää päivää! niiasi tyttö lähelle ehdittyhän.
- Hyvä päivää, mutta...tuota sinäkö se olet, Tuulikki?
- Hiin, ujosteli tyttö. - Kirkkoherra on hyvä ja tulee syömään!
*
- Kiitoksia paljon, mutta...eikö. nyt olekin kaunis päivä: sanoi kirkkoherra, katsellen yllättävän pitkään ujostelevaa tyttöä.
- Onhan se, vastasi tämä.
Tyttö oli paljon muuttunut sitten rippiköuluaikojen. Silloisesta hontelosta, vähän kuin kehityksessään jälelläolevasta oli tullut vie]
keä neitonen. Kopeasti pani kirkkoherra merkille hänen somat, ruske-|
at kiharansa, kasvojen terveen raikkauden ja pitkät ripset alas luo-|
duista silmistä. Uutta aivan luvattoman ärsyttävä oli uytön korkea povi. heidän siinä rinnan kävellessään tuli kirkkoherran mieleen, kuinka kauneimmat kukat aina ovat luoksepääsemättömissä.. ..'Jutta sil-|
loin hän äkkiä huomasi liikkuvansa jo alueella, joka tarkasti ottaen|
luetaan synniksi.
Syötyänsä toimitteli kirkkoherra tarpeellisia virkatehtäviään, mul ta iltapäivällä hän taas lähti luontoon. Hän haki kauvan rokulia pi— | täneet kalavehkeensä ja yritti saunanlaiturilla narrata ahvenia, mut
ta, eipäs tärpännyt - huonosti oli siinä ainakin syönyt. Kun ei niin ei, ajatteli hän ja pani siimat kasaan. .Jutta huomenna soudan jo aa-|
mulla varhain tuonne Lammassaareen...
Kirkkoherra soutikin seuraavana aamuna kalavehkeinensä Lammassaa-|
reen ja kahtena sitäkin seuraavana. Kauvaa ei hän kuitenkaan koskaan viipynyt. Siellä oli niin yksinäistä - siis samaa jota muutama päivä sitten oli kovasti odottanut. Mutta tuskin itsekään vielä täysin ta-|
juten, hän aina vain ikävöitsi Tuulikin seuraa.
Alku-ujoudesta päästyään tulikin Tuulikista erinomainen veitikka ja seuralainen. Hän oli välittömän iloinen luonnonlapsi. Veikein ele:
ja sanakääntein hän kertoi mitä hullunkurisimpia juttuja - enimmäk
seen kotonaan kokemia koska se lähes yksinomaan oli ollut hänen tä
hänastinen maailmansa - ja nauroi aina itsekin heleästi kuin leivon liverrys. Kas näinkin:
- ...ja ne juostiin isän kanssa että hupsis, hupsis... Jos et ole hiljaa, niin taitan suita niskat, senkin rakki, huusi isä Tessulle,
joka räyski siellä vastassa, ja rynkäsi jälleen vasikan perässä. Ja vasikka juoksi, juoksi, juoksi... Huui huusin minä, kun sotkeuduin saunan takana sanajalkoihin ja nokkosiin, jotka hirveästi polttivat, ja äiti nauroi pihalla ihan vääränä... Lopulta sai isä vasikan kiin
ni. Kovasti hän uhkasi lyödä sitä viimeisen kerran, mutta ei hän sen
tään lyönyt. Minä otin sitä kaulasta ja katselin, kun se ponnisteluis ta ihan vapisi. Sen sieraimet olivat suuret ja punaiset,,.
Ja näin:
- ...hiivin hiljaa, hiljaa sinne lähemmäksi, kesässä oli nyt jo poikasia, ja emon häntä keikkui siinä reunalla että noin, noin vaan, ylös alas, ylös alas... Voi tinnuu rikuttaiaa niien kanssa, löpötin minä, enkä mennyt enää lähemmäksi. Äiti on sanonut, että metsänhal- . tija - sellainen hiukan ruma, pitkäpartainen ukko - on vihainen, jos lintuja häiritsee. Mutta voi,kuinka ihanasti paistoi ilta. Metsä ihai hehkui ruskeana...
Tarinoiva tyttö, jonka poskilla pienet hymykuopat usein leikkivät, oli kuin keijukaisten maasta. Eipä ihme, jos kirkkoherrakin pian oli hänen lumoissansa fraklceinensa ja mekkoinensa. Kaikki sointui niin
erinomaisesti hänen omaan nuoruuteensa. Ja mikä ihmeellisintä: tyttö ei milloinkaan eksynyt mihinkään rumaan. Kaikkinainen kauneus ja hy
vyys oli hänelle luonteenomaista - veressä. Lian kirkkoherra unohti- kin koko papillisen tärkeytensä ja usein ihan ilveili tytön kanssa.
Hyväntuulisena, joskin vähän haikealla mielellä, jättää kirkkohera eräänä iltana jälleen Tuulikin ja vetäytyy kammioonsa, Vaipuen noja
tuoliin hän ristii kätensä ja kiittää kaiken hyvän antajaa, antaa sit ten silmien painua kiinni ja miettii:
- Merkillinen ilo on tullut vanhaan pappilaan. Se hyppii ja puik
kelehtii pihalla, puistossa, sisällä huoneissa, hellillä kattiloiden helistessä, jopa syödessäkin pöydän kulmalta toiselle ja vieläpä nuk
kumaan mennessä silmätkin sulkee. Kirkkoherra naurahtaa: - tuo pikku- Tuulikkihan sen on mukanansa tuonut. Merkillinen tyttö: ruumiillises
ti joka suhteessa valmis, mutta sielunsa naisena nukkuu herttaista viattomuuden unta. Sen sanoo silmien avoin rauha milloin tahansa. Ho, hyvähän se vain on...itseänikin ajatellen...
Hän havahtuu. On vähän hämmästynyt, kun ajatuksensa niin usein pyörivät tuossa tytössä. Hiinpä hän päättääkin huomisesta alkaen olle taas enemmän yksin. Hän riisuutuu ja menee vuoteeseensa, sulkee vai
monsa ja pienokaiset suojeleviin ajatuksiinsa, ja kohta kuuluu huo-
noessa vain nukkuvan tasainen henkitys.
Aamulla aikaisin tuli Seikon Lianta pappilaan. Cli lauvantaipäivä ja vuosien perinne sellainen, että hän silloin ilman eri kutsua saa
puu siivoamaan ja leipomaan - muulloin vain pyydettäessä. Ammatiksesi hän tällaisia toimittelee milloin missäkin, kukkojen tapaan luo Llan- ta Tuulikkiin merkitsevän katseen ja tokaisee ensitöikseen:
- No, hyvinkös se uusi rouva täällä jaksaa?
- Hyvimpähyvin, heläyttää Tuulikki. - älykäs on jaksaessa kun on mukava herra ja lystit lapset!
Mantaa ei vastaus oikein tyydyttänyt ja hän tiuskasi:
- Muistakin Mantan sanomaksi: Jos prikkaat tämän kiltin kirkkoher
ramme, on se kuoleman synti!
- Eiköpähän synti olisikin vain kirkkoherran puolella jos tällai
seen tyttöön... Mutta mitäs sellaisia, onhan hänellä vaimo ja lapset.
Monta kertaa päivän mittaan palasi Manta samaan asiaan, koettaen kiusotteluilla puristaa Tuulikista jos olisi jo jotain tapahtunut, mutta viaton tyttö vain nauraa helisteli. Kuitenkin - kukapa tietää, vaikka Mantan puheista olisi jotain ituja jäänyt tytön piilotajuntaa!
~ i
Llyöskin kirkkoherralla oli kiireinen kansliapäivä. Seurakuntalai
sia kävi monenlaisissa asioissa. Takamäen Henrikiltä oli vaimo kuol
lut: Justiina, jota monet arvelivat pitäjän vanhimmaksi. Kirjat osoit tivat kuitenkin, että tämä kunnia kuuluu Visutalon Kustaa-vaarille.
Kaksi ja puolivuotta kun on ennen Justiinsa ketkutellut maailman tu
milla. Tietoa vaimon muuttohonmista toimitteli naapurin eukko - Hen
rikki itse kun on myöskin täysin sänkyn omana, vaikka onkin vuosissa runsaat kaksikymmentä Justiinaansa perässä.
- Niin se käski Hentrikki, että hänkin on ihan viimeisillään, ja jos vain sopii, niin merkittäisi lähteneeksi Justiinan kanssa samana päivänä, selitti naapurin eukko.
Mutta kirkkoherra ei tällaiseen sopimukseen suostunut, jolloin eul<
ko arveli:
- No, eipä häntä sitten. 'Minun vaivojani kai vain ajatteli, että molemmat yhdellä matkalla...hyväntahtoinen mies kun aina on ollut.
Eipähän tuota itseään liikuttane, vaikkapa vielä kirjoissakin...
- Mutta ainahan minun puoleeni on käännyttävä, kun Henrikki jos
kus haudataankin, ojensi kirkkoherra vielä, johon eukko:
- Niinhän se tietysti on, mutta mitäs se Hentrikki...kun tinkii
vain kuoleman kanssa matkarahoista...
Kansliatöiden vihdoin loputtua piti kirkkoherran vielä valmistella huomista saarnaansakin. Syvä kiitollisuus ja helpotuksen huokaus sii- vittelivätkin mieltä, kun vihdoin viimein pääsi saunanlauteilla hää
tämään päivän väsymyksiä.
Sunnuntaikin oli poutainen. Kirkkoherra palasi kirkosta vähän hi
kisenä, kun oli kävellyt koko matkan, mutta erinomaisella tuulella.
Oli saanut vaimolta kirjeen, joka ilmoitti paljasta hyvää: kaikki voi vat suuremmoisesti. Hän puheli innokkaasti kirkkomatkasta ja oli ilc nen, kun sai jälleen olla Tuulikin kanssa kahden, xäätöksensä mene
tellä vähän toisin oli jo unohtunut, hiinpä hän kaiken kukkuraksi eh
dottikin iltapäivällä yhteistä soutumatkaa Lammassaareen.
Tuulikki oli kuitenkin tavallista pidättyvämpi. Liekö Mantan ju
tuilla osansa. Saattoihan se olla tilapäistäkin alakuloisuutta, mutta yhtä hyvin jonkinlaista tunne-elämän heräämistä. Vaikea sanoa tässä vaiheessa. Heti hän kuitenkin suostui kirkkoherran ehdotukseen ja sää li käskystä mukaan myöskin kahvikojeet, jos niinkuin viivyttäisiin.
Kun kirkkoherra oli sopivasti lepäillyt ruuan jälkeen matka alkoi.
Lian oli kaikki tarpeellinen veneessä ja alettiin lipua tyyntä järveä kirkkoherran soutaessa.
Joka vedolla jää ranta. Lähipolvekkeen takaa aukeaa jo laajeap;i ulappa. Maisemat ovat hurmaavat, sinistä ja vihreää jokasuunnalla - yllä ja alla. Hiljainen viri väräjää veden kalvossa, jota joskus häi
ritsee vain kalastavan linnun jälkeiset mainingit. Hyttyset tanssivat lummeikossa ja päivänkorento puolestaan levähtää veneen laitapuulla.
Vapaakyydin hurma sitäkin houkuttelee, mutta vain siunaaman hetken - sen tiimalasissa valuu hiekka nopeasti loppuuni Kirkkoherra hyräi- lee suvivirttä ja Tuulikki vain istuu ja katselee. Oikealla kylä ta
loineen kaikkineen katoaa suvipäivi.n salaperäiseen väreilyyn, kun taas vasemmalla katsojan silmää saattelee saarien ja salmien sinivih
reä vyö. Mutta edessä lähenee matkalaisten määränpää...
- Huh! Iso lintu Tuulikin seläntakana nappasi kalan ja viillettää pois.
- Taisi olla kalasääski, selittää kirkkoherra.
- Mutta eikö se ymmärrä suvesta ja sunnuntaista mitään, kun se vain raatelee? ihmetteli Tuulikki.
- Varmasti se ymmärtää ja nauttiikin niistä niinkuin mekin, mutta sillä on nälkä ja se asia noudattaa vain omia lakejansa - sunnuntai-
nakin.
Vene karahti Lammassaaren rantaan. Se ankkuroitiin ja noustiin maihin.
Kuten nimikin osoittaa, oli saari ollut .joskus lammaslaitumena joskaan ei tämän kirkkoherran aikana. Kuitenkin se kuului pappilaan, eikä sinne ollut siis muilla asiaa, hiinkään iso se ei ollut mutta vehreydessään kaunis. Valkea hietikko lounaiskulmassa oli erinomai
nen uimaranta. Usein perhe siellä kesäisin kävikin, kotirannat kun olivat louhikkoisia. Olipa Tuulikkikin käynyt siellä jo parikertaa kirkkoherran mukana. Itse oli kirkkoherra tehnyt vaatimattoman puku
suojan ja kivistä keittokojeen.
Kirkkoherra somisti itsensä kohta rantapukimiinsa, kävi uimassa ja kokeili sitten kalaonneaankin. Mutta Tuulikki puolestaan oleili vain sellaisenaan milloin missäkin, tutustui koko ympäristöön ja ko
koili kahvipuita. Tämä kaikki poikkesi vähän kirkkoherran mielessään 1 luomista meiningeistä: sydämensä salainen toive kun oli, että saisi vähän lepuutella katsettaan Tuulikin uimapukuisilla linjoilla. Pet
tymys oli kuitenkin niin sisäistä laatua, ettei se vähääkään häirin
nyt hänen iloisuuttaan. Mutta kahvit juotua tuli kuin tulikin Tuu
likki kojusta höyhennettynä ja perhosteli veteen. Yhdessä sitten pu
likoitiin ja välillä loikoiltiin kuumalla hiekalla.
Siunattu sunnuntairauha. Vain silkinhieno tuuli saatteli mainin
keja rantaan, jotka sammuivat valkeaan hiekkaan kuin väsynyt uneen.
Juhla-asuinen koivikkokin nukkui, eikä koko metsästä kuulunut muuta kuin yksinäisen haavan surumielinen lipitys. Pysähtynytkö on koko
elämä? Ei sentään. Pieni naksutus johdatti katseita puuhun, jossa orava keikkui käpy suussa. Tämä tuotti suurta huvia pappilan väelle.
Kummastusta herätti sen saarellaolo. Hyvin järkevänä selityksenä kek-1 sittiin talvinen jääkeli, koska ei tunnettu sen mahdollisia uintiky- kyjä. Mene ja tiedä.
Mutta syvällisempiinkin mietteisiin heidät sai hiekalla huomaa
mansa karavaani: muurahaiset hinaamassa suurta kovakuoriaista. Tämä oli vielä hengissä ja tarttui aina sopiviin kiviin ja korsiin, mutta I
•joka kerta ote petti muurahaisten ylivoimaan. Sen lopullisesta koh
talosta ei ollutkaan enää mitään epäilyä.
- Olemassaolon taistelua tuossakin, sanoi kirkkoherra. - Lohdut
toman ankarana se on tullut kovakuoriäisen kohdalle. Ja samanlaista tapahtuu kaikkialla: maalla, vedessä ja ilmassa. Onkin vain sattuma, että ihminen siinä leikissä on selvinnyt pinnalle "elämän herraksi". I Yhtä hyvin olisi sille asteelle voinut kehittyä joku toinenkin. On
/ o .
esimerkiksi arveltu, että termiitti tuhoaisi kaiken muun-elämän jos se olisi vaikkapa jäniksen kokoinen.
PCauvan ihmeteltiin muurahaista, tuota merkillistä työjuhtaa, kirk
koherra selitteli pitkään sen elämäntapoja ja 'Tuulikki kuunteli.
- Voi voi, kun niillä on voimaa noissa pienissä jaloissa ja leu- voissa, ihaili Tuulikki. - Jutta raakoja ne ovat. Hyi! Ke tappavat tuon kiiltävätakkisen. Kiitä hävyttömiä kun on sadottain yhden kim
pussa.
- Niinhän ne tappavat, vastasi kirkkoherra vain. - "Syödä, tahi tulla syödyksi", se on elämän kova laki.
- Mutta oikein se ei o l e !
Kun he lopulta laittautuivat kotimatkalle, oli aurinko jo alene
massa. Tämä olikin melkeimpä ainoa merkki ajan kulumisesta. Olihan edelleenkin valoisaa ja lämmintä. Kaikkialla vallitsi sama nyörinä kuJ.n tullessakin. Pääskyset tosin piirtelivät kuvioitaan vieläkin lä
hempänä veden pintaa, ja aurinkoisilla rinteillä lepäsi ohut puner
rus. Selvimpänä se näkyi kirkon tornissa ja sen kuparisella ristillä.
Onnistunut matka oli tehty. Vene hinattiin valkamaansa ja kahvi- kojeet Tuulikin kädessä siirryttiin sisälle. = On saatava ruokaa, oli kummankin mielessä.
Kun oli syöty ja muu tarpeellinen toimitettu istui kirkkoherra pianotuolille. Hartaana kuunteli Tuulikki etäämpänä soittoa. Hän oli itsekin musikaalinen ja lauloi hyvin. Lopulta kuitenkin - itsensä ai
van unohtaen - liukui hänkin pianon viereen. Hurmaantuneena hän kat
seli sormien hyttysmäistä leikkiä koskettimilla, soittajan vaaleita kiharia, sovinnollista nenää ja pienehköä kuin sisälle vetääntynyttä leukaa.
Kirkkoherra alkoi myöskin laulaa kansanlaulun sävelmää ja kohta sulautui Tuulikki mukaan. Juhlavaa oli vanhan pappilan hämyisessä sa
lissa. Laulu toisensa jälkeen siinä helisi. Kun he lopettivat, kat
soivat .he kuin yhteisestä sopimuksesta toisiinsa - kohtalokkaalla ta
valla. Tuulikin poskille karahti hehkuva puna. Kuin sähköiskun saa
neena hän tunsi jotain uutta ja outoa. Hänen kätensä vapisivat, povi aaltoili ja veren kasvoilta paetessa puristui ripsille kirkkaat kyy
neleet. Hätääntyneenä hän poistui paikalta.
Suuren hämminkiä vallassa sulki kirkkoherra myöskin pianon, toi
votti hätäisesti hyvää yötä ja meni rnakuukammioonsa.
Heille kummallekin tuli uneton yö.
/ /
Luonnon suuressa tarhassa on jokaisella eliöllä tarkoituksensa, eikä se ilmaiseksi vaali jotain antteja ja tuulikkeja. Ei se ilman tarkoitusta pyöristä tytön lanteita ja povea, eikä anna punaisia pos
kia ja sinisiä silmiä, hiistä on myöskin maksettava. Jokaiselle ty
tölle ja pojalle luonto kerran ojentaa laskunsa: pidä huolta siitä, että näköisiäsi olioita elää vielä jälkeesikin. Ja tämä tehdään usein niin vakuuttavalla tavalla, että maksajat sen pyörteissä ovat kuin lastut laineilla, männikön pikku-Tuulikki oli juuri saanut laskunsa, voimakkaana tuhotulvana kävi ensirakkaus hänen ylitsensä ja kuinka avuttomaksi hän itsensä tunsikaan sen kaikki nielevässä virrassa.
Jotain suurta ja merkittävää tajusi Tuulikki elämässään nyt ta
pahtuneen, mutta mitä -? Hän heittäytyi silmät avoinna vuoteellensa ja haki apua katon kellastuneista papereista - niiden takaa suuresta tyhjyydestä. Hän muisteli kaikkea pappilassa kokemaansa, ja Keksi kirkkoherran monissa otteissa jotain, jonka luuli vasta nyt ymmärtä
vänsä. Jos prikkaat kirkkoherran, on se kuoleman synti, oli kanta sa
nonut. Iiiin, varmaankin se olisi synti, mutta onko rakkaus yleensäki syntiä ; Sitä hän ei oikein käsittänyt.
Hauvan, kauvan hän kuumeisesti pohdiskeli asioita, kysymys toisen
sa jälkeen tuli esille saamatta useinkaan tyydyttävää ratkaisua. Vä
hitellen hillitön palo kuitenkin raukeni ja ajatukset . siirtyivät lapsuuden kultamaille. Männikön kujanteilla ne seurasivat pienen ty
tön puuhia: marjanatkoja, leikkejä ja villiä telnintää pihanurmikon Tessu-koiran kanssa. Vasta aamun sarastaessa hän hetkeksi nukkui.
Myöskin kirkkoherra myönsi, että oli rakastunut.’ Ei kelvannut enää selitys, että kaikki on vain viatonta leikkiä seuran vuoksi. Ja tämä toteamus toi sekä iloa että huolta
Hän käveli rauhattomana lattialla. Heljä ihmistä: vaimo ja lapset sekä Tuulikki, pyörivät yhdessä rykelmässä hänen ajatuksissansa. Ra
jattomalla rakkaudella hän muisteli Jussia ja Kaijaa. Ajatteli myös
kin vaimoansa. Rakkauttako? Varmasti sitäkin, mutta sen lisäksi oli vuosien mittaan tullut voimakas kunnioituksen tunne tätä naista koh
taan, joka näkymättömällä - ja armottomalla - kädellä ohjasi kaikkea täällä pappilassa. Hän ei yrittänytkään kieltää tällaista olotilaa.
Se oli kuin irtipääsemätön kahle ja hänen perimmäisen onnensa se mak
soi, mutta tulla ilman sitä toimeen tuntui jo ajatuksenakin mahdot
tomalta.
Sitten tuli Tuulikki, kirkkaana ja puntaana kuin auringon nousu.
Tämän seurassa hän jälleen samoili kuin lapsuutensa leikkikentät -
huoletornia ja vapaana. Pala palalta oli Tuulikki vienyt hänet mokaan
sa, kunnes kaikki suojat murtuivat tytön ripsiltä vieriviin kyyneliin Mitä pitempään kirkkoherra kaikkea ajatteli, sitä syvemjjiin risti
riitoihin hän huomasi joutuvansa. Ilman Tuulikkia tosin kaikki olisi entisellään, mutta...niin niin -
Kirkkoherra otti raamatun: "Kun himo on siittänyt, synnyttää se synnin. Kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman".
Eän pani kirjan nopeasti pois ja aukaisi akkunan. Viileä suviyö tulvahti vastaan. Suloisesti se hiveli kuumennutta otsaa. Pitkäkau
laiset liljat penkissään kurkoittelivat toisiansa kuin rakastuneiden kädet. Koivut ja haavat seisoivat hiljaa, ja järven tuntumilla häi
lyi ohut vaalea utu. Vain kehrääjän rukki jossain etäämpänä hyräjää.
- Ooh! huokaisee kirkkoherra.
Usein ennenkin hän oli tuijottanut samasta akkunasta yön hiljai
suuteen sydämessään yksinäisenä kuin vangittu lintu häkissään. Yli hämärien maisemien, ohuiden utupilvien takaa hän oli odottanut jotain
saavuttamatonta, sellaista, jota eivät vaimo ja lapset eikä raamattu
kaan olleet voineet hänelle antaa. Mutta nyt hän näki kaiken toisella tavalla: syvemmin - materialistisesti. Uusi rakkaus oli tuonut hänet
jälleen elämän läheisyyteen. Hän henkitti syvään niityltä kantautu
vaa heinän tuoksua.
- Yö...Vain hetken levähdys kaikelle kuin valmiusasemiin sijoit
tumista uutta päivän nousua varten. Siellä jossain vaalennut elo tork kuu joutuneiden jyvien painosta. Siellä kasteen kirkas pisara lepää sulkeutuneen kukan terällä, ja siellä sadat - tuhannet - miljoonat pienet elämänalut emon hellässä huolessa uinuvat ja odottavat...
Kirkkoherra kävelee jälleen kiihkeästi lattialla. Hän muistaa äs
keiset kyyneltyneet silmät ja uudet tunteet saavat hänessä vallan:
riimit ja loppusoinnut. Runojen muodossa hän usein ruokkii verensä taiteilijapisaraa, joka oli kannelta soittaneen herkän äitinsä pe
rintöä. Hän hakee esille päiväkirjansa johon kirjoittaa:
Satusilmälleni.
Silmät ihmeen kirkkaat, syvät kuni lähde pohjaton,
jolion taivaan kuulas sini pysyvästi jäänyt on.
Hiiden väike mukanaan kuin virvatuli vie ja vie,
niissä hiven ikuisuutta elon tuoltapuolen lie.
Satusilmä, aamun lapsi, valkovuokko suviyön, pisar itse auringosta, kaunein helmi tähtivyön.
Katsoin silmiin kerran, kaksi - Jumalani, kadotin
niiden pohjattomaan sineen kalleimman mit omistin.
Loput tuskan alttarille nöyränä kuin lapsi tuon.
- Onneksesi, satusilmä, sentään kaikki maljat juon.
Vihdoin väsyneet jalat kaipasivat vuodetta. Kirkkoherra sulki ak
kunan. Pitkästä aikaa hän nukkumaan mennessä polvistui seinälläolevar.
ristiinnaulitun kuvan edessä, rukoillen jumalan armoa synnin pauloi
hin joutuneelle sielulleen. Idän taivas jo heikosti punersi, kun hän lopulta vaipui uneen.
Kun kirkkoherra jälleen aukaisi silmänsä, heloitti heinäkuinen päivä jo korkealla. Hänen katseensa kiintyi ensimmäiseksi vastakkai
sella seinällä vaimonsa suureen muotokuvaan: luja, itsetietoinen, yl
peä... Suun ympärillä olevaa kireyttä korosti vielä sälekaihtimen luoma tumma varjo. Mutta kaiken tuon näennäisesti kylmän takaa kuulsi kuitenkin hyvän sydämen antama valo, se, joka ensi katseella oli hä-
„ \
net silloin kerran voittanut ja jonka hän toivoi ja luuli saavutta
vansa... Ajatus on ikävä, ja niinpä hän nouseekin vuoteesta.
Tuulikki oli varhaisesta alkaen käynyt monta kertaa makuukammion oven takana. Oli koettanut varovasti hiipien selvittää, joko voisi viedä kahvinsa, olipa koputeHutkin, mutta mitään ei vain kuulunut.
Pannu oli jälleen peitettävä lämpimään. Puutteellisesta unesta hän
/ K
oli hermostunut ja kaikesta peloissaan mutta jollain tavalla kuiten
kin onnellinen. Hän oli kuin kukka, joka vastikään on aukaissut en
simmäisen nuppunsa suvipäivän auringossa:.uutta ja outoa, valoa ja lämpöä ja mehiläisten huumaavaa surinaa...
Nyt kuului jo liikettä. Pesuvälineet kalisivat. Vanha kello sei
nällä löi kymmenen kertaa. Pelon ja onnensekainen tunne sydämessään valmistelee Tuulikki jälleen kahvikojeitaan.
Kirkkoherra on pukeutunut ja juuri istumassa nojatuoliin, kun Tuu
likki koputtaa.
- Sisääni
- Huomenta, kirkkoherra!
Tuulikki vapisee niin, että astiat tarjottimella hyppivät. Saa kuitenkin kaikki onnellisesti pöydälle ja seisoo hämillään katse lat
tiaan luotuna.
- Huomenta, rakas Tuulikki, pääsi kirkkoherralta. Loppu tuli mel
kein kuiskaamalla, mutta sävyssä oli se jokin, joka aukaisi padot.
Tuulikille kuiskaus oli kuin synkkään pilviverhoon olisi yhtäkkiä repäisty auringolle tie. Posket hehkuen hän nosti katseensa, ihanat silmät, joissa oli ensirakkauden kutsu ja lupaus...
- Tuulikki, Tuulikki, sopersi kirkkoherra tukahtuneesti ja ojensi kätensä joille tämä ilman ainuttakaan vastaväitettä vaipui.
- Syntiä! huusi pöydräPPä raamattu, pöydällä.
- Syntiä, syntiä! huusi ristiinnaulitun kuva seinällä.
- Syntiä, syntiä, tuhannesti syntiä! hehkuivat vaimon tummat sil
mät taulusta. Hiin, koko vanha pappila rämisi:
- Syntiä, syntiä, syntiä...!
Mutta kirkkoherra Ja Tuulikki eivät sitä kuulleet. He olivat kuu
roja ja sokeita niinkuin kaksi rakastunutta on aina ollut ja tulee myöskin aina olemaan. He olivat muissa maailmoissa, ja jos tälläker- taa jotain olisivat tajunneetkin, olisi se korkeintaan ollut se lau
se joka riippui seinällä kellon vieressä:"Jumala on rakkaus". Ei ol
lut sitä voimaa, joka olisi estänyt aviorikoksen joutumasta siinä huoneessa loppuun saakka. Vain seinällä leikkivä pieni puhdassilmäi- nen päivän säde huokasi: Jos tätä tapahtuu tuoreessa puussa niin mitä
sitten kuivassa! . •
On kulunut muutama päivä. Pappilassa menee kaikki kuin helmeilevä kevätpuronen. Ulkona luonto kukkii ja viheriöitsee, aurinko paistaa
ja lämmintä on. Myöskin sisälle vanhaan pappilaan on tullut kuin li
sää valoa. Tuulikkihan toi sitä alunalkaen, mutta nyt se on ikäänkuin syventynyt, Makuukammi o s s aan kirkkoherra vain ei oikein viihdy. Hän on alkanut jo osittain kuulla mitä siellä puhutaan. Saarnattu melkein polttaa sormia. Ristiinnaulitun tuska ja vaimon syyttävä katse ikään kuin lähenisivät seinältä. Ulkona enimmin oleillaankin. Tuulikki juok
see ja telmii, osittain vielä lapsuuden lumoissa, ja toinen nauraa ja yllyttää kuin kissa pentuaan. Aurinkoinen päivä toisensa jälkeen tulee ja menee. Yhtenä kuitenkin kun rakastuneet istuvat jotenkin sy
likkäin, nousee etelän taivaalle uhkaavan synkkiä pilviä. Satamatta ne jälleen teltankin, katoavat, mutta kirkkoherran mielestä niissä oli kuin tulevaisuuden sanomaa, kun hän samana päivänä sai vielä vai
moltaan kirjeen - joskin vallan hyviä uutisia - oli hän illalla vähän kuin luvattomasta tavattu.
Monien retkien lisäksi ovat kirkkoherra ja Tuulikki päättäneet käydä Männikössä, Tuulikin vanhempia tervehtimässä. Eräänä kauniina iltapuolena he tekevät lopullisia matkavalmisteluja.
- Pitäisiköhän ottaa onkikin mukaan, puhelee kirkkoherra. - Totta
han siellä Tarinalammessa jotain kalojakin on?
- On siellä, noin pitkiä, tommottia, mittaili Tuulikki. - Siellä on vaikka mitä. Santeri sai kerran sillinkin.
- Mahtoikohan vain olla silli, nauroi kirkkoherra, - ellei nyt jo
ku ollut kupistaan heittänyt!
- Niin Santeri ainakin sanoi, intti tyttö vain. Samalla hän tuli kuitenkin hyvin hiljaiseksi.
Santeri oli ollut siellä metsässä Tuulikin ainoa leikkitoveri, to
sin runsaat kahdeksan vuotta vanhempi, mutta sellaisenaan juuri sopi
va sekä oppaana että turvana pienelle Tuulikille. Santerin koti oli maatunut, hatara neliskulmainen kehikko, vielä Männikköäkin röttelom
pi, jonka sammaleisella katolla jokasuuntaan vinossaoleva savupiippu kyyhötti. Santerilla oli vain äiti. Isää ei ollut eivätkä leikkito- verit siitä koskaan puhuneetkaan. Olipa kysymys akkojenkin kahvipöy
dissä ajat sitten loppuun käsitelty.
- Siinä notkelmassa taitaa jo olla kunnollinen siltakin, jossa se
musta virta juosta-loilottaa? kysyi kirkkoherra jälleen.
- Ainahan siinä on ollut.
- Eikä ole. Kerran kymmeniä vuosia sitten kun kuljin siellä, tai
simme jo toverini kanssa apuakin huutaa, kun lahot pitkospuut kat
keilivat. Sinua, tyttöseni, ei silloin ollut vielä olemassakaan.
- Olipas, koska äiti sanoi, kun pienenä kyselin mistä minä oikein olen tullut, että sinä olet täällä Männikössä odottanut isää ja äitiä jo kauvan, kauvan sitten ennenkuin me tänne tulimmekaan.
- Ho sittehän 'iuulikki tietää sen mustavetisen puron nimenkin';
- Tarinavi£tahan se on niinkuin järvikin on ‘Tarinajärvi. Tiedätkö sinä minkätähden se vesi on niin mustaa?
Kirkkoherran pyynnöstä oli Tuulikki näin kahdenollen yhä useammin ruvennut sinuttelemaan.
- Mikäpä niitä kaikkia tarinavesiä tietäisi, torjui kirkkoherra.
- Ei ainakaan tälläkertaa tule mieleen, vaikka olisin joskus sattu
nut kuulemaankin.
- Siellä josta se alkaa, kaukana metsässä, on joskus tapahtunut kauheita. Manta sanoo, että siitä on aikaa paljon, paljon, mutta vie
läkin ne tytöt usein iltasin itkevät siellä virran rannalla. Minäkin olen kuullut ja äiti on...
- Ettäkö tytöt itkevät?
- Hiin ne tytöt jotka se herra oli murhannut. Siellä on joskus ollut suuri kartano, suurempi kuin tämä pappila, ja siinä asui rikas mahtava herra. Herralla oli monta vaimoa, mutta lisäksi hän vietteli nuoria tyttöjä. Senjä.lkeen ne tytöt aina jonnekin katosivat. Kerran taas oli erään lähitorpan tyttö joutunut herran pauloihin. Eräänä päi vänä kun tyttö lähti kartanoon, seurasi isä perässä. Isä odotteli met sikössä, josta näki kaikki mitä kartanossa tapahtui. Kuitenkin vasta auringon laskiessa nousi herra satulaan ja otti tytön taakseen. Hur
jasti he ratsastivat metsään virran kohisevalle koskelle. Isä juoksi jälkeen minkä jaloistaan pääsi. Jo kaukaa hän kuuli tytön vaikeroivaa itkua. Herra oli ajanut kosken partaalle ja pahoitti tytön hyppäämääi virtaan. Juuri kun tämä itkien hyppäsi sivalsi herra hänet miekallaar keskeltä poikki. Isä tuli paikalle, kun herra oli lähtemässä pois.
Ei ehtinyt tämä edes miekkaansa käyttää, kun rautaiset kourat puris- tuivat hänen kurkkuunsa. Yhdellä rykäisyllä oli herra alhaalla satu
lasta, ja miehet pyörivät vinhasti yhdessä rykelmässä, kunnes molem
mat suistuivat virtaan ja katosivat kuohuihin. Ratsu juoksi yksin ko
tiin, mutta herra ja torppari olivat ainiaaksi kadonneet. Tyttöjen verestä se vesi on tullut niin mustaksi. Hui! minä aina niin pelkään
sitä. Aina siellä rannalla kuulee itkua kun tarkkaan kuuntelee. Ja aina syysmyrskyjen ja tulvien aikana sanotaan, että kartanon herra siellä taasen taistelee torpparinsa kanssa.
- Mutta uskalsitte vain Santerin kanssa kalastellakin?
- Niin siitä järvestä, vaikka samaa vettä niissä molemmissa on.
- Mutta kalat kai sentään ovat valkoisia: kureili kiekkoherra.
- Niinhän ne ovat, myönteli Tuulikki.
- Eipäs ole Santeria moneen aikaaan sattunut tänne pappilaankaan raukkaa, huomautti kirkkoherra kuin vähän puheenaihetta muuttaen.
• . v v , ,
- Vieläkö leikkisit Santerin kanssa?
- Ei, minä pelkään niin hirveästi häntä. Voi, se on kauheata. Hän oli meillä silloin viimeisenä iltana kun lähti rintamalle. Muistan hyvin, kuinka komea ja kaunis hän oli,ja nyt... Hän tahtoi minut sil
loin vielä syliinsä, vaikka olin jo kymmenen ikäinen, kun ei tiedä vaikka olisi viimeinen kerta, hän sanoi.
- Niin niin, mutta jumalalla oli häntä varten toisenlainen tie.
- Isä sanoo vain, että kaikki oli julman sodan ja pahojen ihmisten syytä. Ei Santeri olisi ilman pakkoa mennyt. Ja siellä rintamalla sitten sattui se joka silpoi hänen päänsä ja kasvonsa. Nyt hän on ni:
kauhean näköinen ja niin tolkuton että, että aina minä juoksen pii
loon jos vain voin, kun tn.n tulee meille.
- Niin, parastahan hänen kanssaan on olla varovainen, vaikka ei ainakaan vielä ole ihan raivoonsa tullut.
Santerin koti oli hävinnyt kokonaan. Äiti oli sodan aikana kuol
lut ja joku kulkija tuikannut tyhjän mökin tuleen. Raunioille sitten palasi mielipuoli poika. Sen jälkeen hän on kierrellyt pitäjällä pai
kasta toiseen. Ei hän kuitenkaan mikään synkkä ole. Päinvastoin hän puhua-pälpättää tavattomasti, varsinkin naisten kanssa, joskin usein]
sekavasti, laulelee ja on perin iloinen. Mielellään ihmiset hänestä sillätavalla huolehtivat.
- Mutta kävisinköhän katsomassa, jos Koivisto ehtisi meitä kyyti!
sanoi kirkkoherra yhtäkkiä. - Onhan sinne Männikköön matkaa:
- - Isä on sanonut, ettei ihan kymmenenkään kilometriä riitä.
Kirkkoherra ei tavannut Koivistoa kotoa. Olivat vaimonsa ja ren- kimiehen kanssa heinänkorjuupuuhissa. Siellä niityllä sitten keskus
teltiin.
- Hyvältä näyttää vai heinävuosi? sanoi kirkkoherra ja kätteli sydämellisesti vuokraajan perettä.
- Kiinhän se - tuota..., tuumaili Koivisto. - Eyväähun se, varsin
kin kylmän kevään huomioiden. Mutta kasvuaika oli perin sopiva jä
nöinä korjuupoudat nyt sitten...ai ai, miten erinomaista. Kun nyt vaii vielä huomennakin pitäisi ja sitäkin seuraava meillä sentään vielä tarvittaisiin.
Vähän ovelana miehenä oli Koivisto tottunut siihen, että sillä on melkein kuin voitto pivossaan joka ehtii ensiksi. Hän epäili, että kenties joku kyytiasia, ja kirkkoherra oli yleensä aina valmis so- vitteluihin.
Kirkkoherra miettiikin jo, että vähän joutavahan se minun asiani on, ja voisihan sitä vaikka jalkaisin taikka siirtää eteenpäin. Sa
noo :
- M i n niin, eiköpähän nyt sentään pitänekin, ja tarvitaanhan nii
tä hyviä ilmoja, tuossahan ruis ja ohrakin ovat aivan viimeisillään.
- Vähitellen, vähitellen, vitkastelee Koivisto, - ne kaikki taa- . sen osansa ottavat sekä korjuumiehiltä että ilmoilta.
- Juu juu, jatkaa kirkkoherra, - olen ajatellut tässä vähän kylil
lekin, tuota...
- Erinomaiset ilmat juuri sellaisiin matkoihin, innostuu Koivisto, etenkin jos jalkaisin...
Koivisto oli jo varma että kyytiä ja se oli estettävä. Ikäänkuin edelliseen jatkoksi:
- Jos taas pitempiä,niin ainahan niitä kyytejä ja aikoja sovitte
lemalla. ..
Kirkkoherralta ei suinkaan ollut jäänyt huomaamatta Koiviston pur
naava mieli silloinkin kun se oli aivan aiheetonta, mutta nyt hän myönsi, että syytäkin oli, mies kun kilvoitteli heinäpoutien kanssa,
ja niinpä sanookin ykskantaan:
- Joutaviahan sellaiset matkat npt tietenkin kiireisten heinätöi
den rinnalla ovat.
Monenlaista siinä vielä turistiin sateita ja halloja myöten, kun
nes kirkkoherra hyvästeli ja meni jälleen menojaan sen paremmin edes asiaansa ilmaisematta.
- Vallan hyvannahkainen mieshän se on tämä kirkkoherra, alkoi Koivisto oman väen keskuudessa. - Ei nytkään osannut asiaansa edes kunnolla ilmaista, ho, tottahan minä ymmärsin, että joku kyyti sillä mielessä oli, mutta hehheh...täytyyhän sitä minun ikäiseni jo osata herroja käsitellä hehheh...
- Hm, sinun käsittelysi, tiuskasi seipäältä nostava hikoileva vaimo. Mikäs on käsitellessä kun mies on tuota tyyliä. Ja tavallista
kin löysempi hän on ollut siitä asti, kun sen tytön sai. I.Iikä niistä tietää...vaikka vähätkös maailma hollaa... mutta eipäs ole tyttö mi
nun kanssani, vaikka joka aamu maidolla...
- Oletkos sinä riivattu siinä, keskeytti Koivisto ankarana. - Ole]
hän sanonut, etteivät ihraisten asiat ämmille kuulu. Vallan hyvännah- kainen mies, se olkoon vieläkin sanottu. Ja siinä olet kyllä oikeas
sa, ettei herra juuri käsittelystä parane jos kerran niikseen on.
Sitä ikävää maata oli tämän edellinenkin, ja isävainaa sanoi, että sitä edeltänyt vasta oli. Kymmenykset vaati kaksin kolmin kerroin, käräjöitsi jatkuvasti seurakuntalaisten kanssa, ja haukkui saarnois
saan pataluhaksi kenelle sattui vihainen olemaan. Syntisessä nuoruus- ijässä olevat taas oli tuominnut muitta mutkitta yhdessä rykelmässä helvettiin. Uutta;kuten sanottu, on tämä. Luostarisen Antti vallan laatuunkäypä mies. No, ehkäpä ei hän va££än maailmoja mullistava saa:
namies ole, mutta sopii kuitenkin ihmisten kanssa ja jotain se on se
kin. ..
- Niin, tarkoittiko emäntä, että pappi elikkä kirkkoherra sitä tyttöä...? puuttui nyt renkimies Esa puheeseen.
- Tarkoitin mitä tarkoitin, tiuskasi emäntä, ja lähti topakasti seuraavalle seipäälle. Hän kiirehti pois, koska tiesi Esan saastaiser rivosuiseksi jos kerran alkuun pääsi.
- Mahtaiskohan se sitten olla joko sakramenttia elikkä evankeliu
mia, jupisi matala, paksunomainen, länkisäärinen Esa ja taapersi emäi nän perässä.
Vähän omalaatuinen se on tämä Koivisto, mutta toimeenhan tässä vain on tultu - hyvinkin on, ajattelee taas kirkkoherra, kun palailee vanhan riihen kautta takaisin.
Pukki siinä kedolla laiduntaa liekaköyden varassa hajuinensa ja pitkine partoinensa. mutta mielukkaampikin, kotoinen tuoksu tulvahtac riihen luota: tervattu rekipari ja lamuskavehkeet sekä pari haravan- lapaa.
Ja toimen mieskin se vain on, jatkaa kirkkoherra edellistä ajatus
taan. Toimen merkki se aina on ollut tuollainen huolenpito tarveka
luista.
Ruskea terva oikein kirisee siiiällä jalaksella siinä kuumassa paahteessa. Kirkkoherra katselee ja muistelee. Siellä kotivajan luone hänkin nuorena oli monena keväänä tervannut rekiä ja rattaita. Niin niin...ja sitten; Merkillistä tämä elämän meno: sitten puhdistamaan tervasta ihmissieluja! Jumala yksin tietää, onko vanha tervaaja puh- distushommissaan myöskin onnistunut, tulee hiljaisena huokauksena
sanalla kun joku alemmuuden tunne itsepintaisesti kuiskaa: tervaaja pysyy tervaajana käsitelköön sitten rekiä taikka sieluja.
liennarkukkien reunustama kuumasantainen tie. Pääskyset sujahta
vat kulkijan edestä ja takaa kuin ammuttu nuoli ja leivonen lirittää taivaan näkymättömässä sinessä.
Tulija, jonka akkunasta katseleva Tuulikki huomasi vastakkaisella tiellä heti kirkkoherran lähdettyä, lähenee... Ihan kuin äiti..?
- O n , äiti se on! huudahtaa tyttö ja juoksee pihal le äitinsä kaulaan. - Voi, äiti kulta, että tulit. Oletko ollut ter
veenä? Kuinka isä voi, kuinka Tessu ja se pieni sonni? Joko heinät ovat ladossa? Onko Santeri käynyt meillä...?
Kysymyksiä tuli kuin sataen ja jossain välissä sellainenkin tieto, että "me aijoimme kirkkoherran kanssa tulla huomenna sinne kotiin käy mään".
Hyvät olivat äidin ja tyttären välit aina olleet, mutta Tuulikin iloisuudessa oli kuitenkin äidistä jotain outoa, joka hänessä vain vahvisti sitä pelkoa, jonka takia oli tälle matkallekin lähtenyt.
- Ho olehan nyt, sanoi äiti. - Kyllähän se siellä sentään mutta sinua meillä kaikilla on ollut vähän ikävä. Olemme jo odottaneet, et
tä pääsisit jälleen kotiin. Taidat itse kuitenkin viihtyä täällä oi
kein hyvin?
Äiti katsoi kysyvästi tyttöä, jonka koko olemus kuin vaistonvarai
sesti ryhdistäytyi ja kasvoille tuli hetkeksi määrätietoinen ilme kuin uudesta suunnasta varmistautuneella tieinsinöörillä, .inä hetke
nä äiti ensikerran huomasi, että pikku-Tuulikista oli tullut nainen.
- Äiti, sanoi Tuulikki ja kietoi kätensä jälleen kaulaan, viihdyn täällä niin erinomaisesti.
Äidin tutkiva katse huomasi,kuinka hän samalla punastui hiusrajaa myöten. Juuri silloin astui kirkkoherra sisään.
- Antti, äiti on tullut tänne! pääsi Tuulikilta, mutta hätääntyi itsekin tuttavallisesta livahduksesta ja korjäten,kirkkoherra, katse
li hämillään alas.
Äiti aivan hätkähti. Kaikki selvisi. Hänen pelkonsa oli oikea.
Hyvin surumieliset kasvot kuitenkin kätkivät mielenliikutulcsen.
Kirkkoherra pureskeli lievästi alahuultaan, kuten hänellä oli usei tapana, ja mittaili hetken tilannetta ja naisia. ..ienee sitten terveh
timään äitiä:
- Tervetuloa vain tänne pappilaan! Tuulikkihan on usein suurella kunnioituksella puhellut isästään .ja äidistään. Tervetuloa ja herran rauhaa!
kirkkoherra katseli lempeästi lähes kuudenkymmenen ikäistä kurt
tuista naista. Heti ensihätään hänelle selvisi, että äidin perintöä olivat Tuulikin kauniit silmät ja paljon muutakin. Jos äidin harteil
ta vain riisuttaisiin neljäkymmentä ikävuotta niin, niin -
- Mutta, äiti kultä, istuutukaahan toki, herää hän mietteistään.
- Eiväthän ne peninkulmat siinä ijässä varmaankaan enää ilman muuta
taitu? ,
Äidin istuessa alkoi Tuulikki laitella kahvia. Yritettiin keskus
telua mutta hitaanlaisesti se lähti. Äiti varsinkin oli hiljainen ja pidättyvä. Kirkkoherran tiedusteluun, josko hänellä oli muutakin asiaa kuin Tuulikkia tapaamaan, hän sanoo:
- Jos kirkkoherralle sopii, puheliain vaivaisin hetken mieleeni painavassa asiassa.
- Sopii, sopii, kyllä vain, n önteli kirkkoherra. - Käyn vain kir
joittamassa muutaman virkatodistuksen ja sitten... Tuulikilta/
- Milloinkas rouva tulee lasten kanssa: kysyi äiti kirkkoherran nej|
mentyä.
- En oikein tiedä...ehkä jo seuraavalla viikolla. Minua vähän ve
loittaa se rouva. Kaikkihan sanovat, että hän on niin ylpeä ja kova - vaikka lähteä minä sitten saan...
- Hiinhän ne ihmiset hänestä sanovat, mitta sen myöskin ovat to
denneet, että ilman rouvaa tämän talon asiat olisivat vahan niin ja näin. Sanovat tätä kirkkoherraa valun kuin haihattelijaksi, kuiskasi äiti viimeisen Tuulikin korvaan.
- Se ei ole totta, väitti Tuulikki. Ihmiset vain senvuoksi kun häj on hyväntahtoinen, puhelee jokaiselle ja on kuin muutkin ihmiset.
- Jaa, huusi kirkkoherra, sopiiko äidin nyt tulla tällepuolen, nii|
voimme rauhassa keskustella? Istumaahan ja keventäkää sydäntänne]
Muistakaa, että rippi-isällenne voitte olla täysin avoin!
- Hiin kun tällainen hupsu äiti nyt vaivaa kirkkoherraa, mutta en voinut tulemattakaan olla. Kirkkoherrahan tietää, että Tuulikki on meidän ainoamme. Vain häneen olemme toivoen ja uskoen siellä metsässä]
katsoneet, kun halla on vienyt vilj. n taikka rutto karjan - kun päivä|
niin usein on ollut pilvessä. Mutta nyt hän on tullut isoksi ja len
tää pois, ja me pelkäämme, että h,ai lentää itsensä siipirikoksi - nijj kuin äitinsäkin kerran... Äidin siivet eivät sen jälkeen enää koskaaj
z z .
ole oikein kunnolla kantaneet.
Rauhallisena, ajatuksiaan kooten vanha nainen on hetken hiljaa kunnes jälleen:
- Katsokaa,kirkkoherra, näitä uurteita tässä otsallani! Le tuliva siihen jo kolmenkymmenen ijässä. Jo silloin ilmestyivät nuo tuhannet ue¥§§ä%, jotka nyt kasvoillani näette. Kirkkoherra ei ihmettele jos minun ikäiselläni on tukka valkoinen, mutta se oli- samanlainen jo yli kaksikymmentävuotta sitten. Olin noihin aikoihin kuolemaan väsy
nyt ihminen... Uutta kenties kirkkoherralla olisi kiirekin?
- Ei minulla ole kiirettä, luhukaahan kaikki vain!
Kirkkoherra jo aavisti mihin toinen tähtäsi, mutta tuo torpane- männän ihmeellinen kaunopuheisuus kiinnosti kovasui häntä. Kärsimys
ten jalostama ihminen, hän ajatteli.
- Olin nuori ja kokematon - kenties kauniskin, ja ne toivat turmi on tunnottomassa maailmassa, jatkoi toinen.
- Tahtoisitteko kertoa niistäkin, pyysi kirkkoherra, mikäli muis
tot eivät kovin tuskallisia o l e !
- Eivät enää. Eräs kirjanoppinut nuori maisteri huomasi köyhän tytön poskilla houkuttelevat ruusut, eivätkä sellaiset tunne sääliä.
Kauniita runoja, muka ihanista silmistäni, ja muuta helyä alkoi tul
la satamalla. Ja kahdeksantoista vuotias tyttö puolestaan on kypsä ja valmis tuulien vietäväksi kuin kukan tuleentunut tähkä. Eian oli
vatkin ruusut varisseet tunnottoman poimijan käsissä ja satu lopussa - taikka ei aivan vielä. Puoskarinuija vaati vielä vahan saastaista rahaa ennenkuin lopullisesti turmeli tytön ruumiin ja sielun.
Joka sana on sattunut kipeästi kirkkoherraan, mutta suurta kunni
oitusta tuntien hän katsoo puhujaa joka on täysin tyyni.
- Se riittääkin siitä sadusta.
Ikäänkuin jälleen muistojansa kooten, pitää kertoja pitkän tauon.
- Uutta luonto on ihmeellinen. Talven raiskaamasta, latvansakin katkaisseesta luo monen kesän lämmin vielä eläjän - viheriöivän puun.
Lähes neljänkymmenen ikäisenä tapasin nykyisen mieheni, menimme yh
teen ja Männikköön,
Kaunis hymy tulee äidin huulille kun hän jatkaa:
- Kirkkoherra ymmärtää ilomme, kun saimme Tuulikin. Sen kuvaami-.
seen eivät sanani riitä. Että minäkin...kaiken jälkeen... Taivaan ihmetöitähän ne sellaiset. Huomaamatta alkoi pieni varttua: hymyä, jokellusta, juoksua, iloa, naurua... Kyllä kirkkoherra tietää, kun on|
itsellään lapsia. Toinen aurinko meille Tuulikista tuli. Talven kyl-
z J
millä hän valaisi tupaamme, kun pienet, ruudut olivat umpijäässä, ja kesällä hän oli ketojemme kaunein kukka. Uutta nyt - ;
Hätääntynyt äiti tuijottaa kuin kaukaiseen tyhjyyteen, uurteisill<
kasvoille vuotaa kyyneleitä ja melkein kiihtyneenä hän huutaa:
- Jumalan nimessä, luvatkaa kirkkoherra, ettette tuhoa häntä!
Suora syytös häkellytti kirkkoherran kokonaan. Avuttomana hän kat
soi lattiaan käsien tolkuttomasti hapuillessa.
- Niin, minä olen rakastunut häneen, sai hän lopulta sanotuksi.
- Minäkin olin onneton ja hänestä tuli tännekin ihana valo. Minä. olej rakastunut...
- Ja entäs sitten? 'Onhan kirkkoherralla vaimo ja lapsetkin.
- Niin, ehkäpä jumala sitten...
- Ei kaikkea jumalan aarteille. Aijotteko myöskin huolehtia tytös
tä, kun hän tulee mielestänne tarpeettomaksi?
- Hyvä jumala minua armahtakoon! En osaa muuta sanoa kuin että ra’-] kastan häntä, rakastan...
- Se taas on perin vähän, mutta jos se oikeaa rakkautta on, ette koskaan voi sitä luotanne työntää. Tuokoon tuskaakin, niin kuitenkin
se kuva joka kerran tosirakkautena sieluumme painuu, pysyy siellä kaikkea kauniinpana elämän ijän. Valitettavasti vain rakkaus ja tus
ka ovat eroittamattomat. No niin, minä olen sanottavani sanonut, köy
hänä äitinä en ole muuta voinut. Kirkkoherra antanee anteeksi!
Hopeahiuksinen vanha nainen poistuu huoneesta vaatimattomana jos
kin arvokkaan näköisenä, jolloin kirkkoherra yksin jäätyään jupisee:
- Hänellä on ollut hyvä äiti...sillä pikku-Tuulikilla.
Äiti oli ajatellut vähän nuhdella myöskin Tuulikkia, mutta teke
mättä se kuitenkin jäi. Onnestaan säteilevä tyttö vei kaikki siihen tarvittavat voimat. Äiti tiesi sen onnen muutenkin peloittavan lyhy- etsi eikä hennonnut omilla toruillansa sitä enää lyhentää - mutta kuka mittaneekaan sen tuskan, jota hän sillä hetkellä sydämessään kantoi. Siitä kuitenkin sovittiin, että pappilanväen suunnittelema matka Männikköön ainakin toistaiseksi peruuntuu.
Vähän haikealla mielellä Tuulikki katseli, kun äiti kahvit juo
tuansa lehti kotimatkalle.
Pappilassa on touhua. Heikon Mantan ja Tuulikin käsissä kaikki pyörii ylösalaisin. Pestään, pyyhitään, vedetään ja lykätään. Tuole j;
sikin sokin, jalat pystyssä sohvilla, sänkyissä ja lipastoillakin.
Pöytiä kumollaan, kyljellään ja selällään. Tauluja ja ryijyjä vinossa ja suorassa, oikein ja väärinpäin. Pesupulverit, lysoolit ja saippu
at sekä niiden mukaiset hajut ja tuoksut... Sanalla sanoen: oikea naisten aikaansaama sekamelska.
Lukija arvannee: suursiivous, ja säälittelee miesväkeä - kirkko
herraa. Tuskiinpa sääliin on syytä, mutta häädetty hänet muitta mutkit ta on. Kaikki hämmennys johtuu siitä, että rouvan ja lasten pitäisi tulla huomenissa kotiin.
Mantan suu on pälppinyt kohta kaksi päivää kuin miljoonavoittajal' la. Useamman pitäjän asiat on seulottu eikä niinkään kiitos mielessä kuin vikoja hakien. Suorasukaisesti antaa Manta järkähtämättömän tuo
mionsa, olipa kyseessä sitten herra taikka narri. Ja hyvin usein niic sä käräjissä myöskin tuomio tulee. Mantan kunniaksi on kuitenkin sa
nottava, että läheskään pahinta lajia tyypissään hän ei ole. Hänellä ovat omat lakinsa joita tinkimättä noudattaa. Mielestään alhaisia ja rikollisia hän armotta piiskaa kuin vanhaa riepumattoa, mutta kuka kerran voittaa Mantan ystävyyden,se kyllä kestää. Ei ole Tuulikilla
kaan valittamista. Alussa Manta kyllä tapansa mukaan yritti kiusoi
tella rakastelijoista, mutta tytön ehdottomasti vaiettua kalleimmis
ta asioistaan, ei niihin ole enää puututtu. Koko männikköläiset ovat aina olleet Mantan luotettuja, ja sellaisia ei hän missään vaiheessa petä. Manta:
- Varkaita, varkaita kaikki tyyni, koko lahdentakalaiset, sanoi
sin minä, jos vain uskaltaisin, mutta linnaa ne sellaisesta antavat - juuttaat... Vedäpäs vähän sitä sohvaal Ho riittää, riittää... Piin sitä vain piti sanomani, että ensin veivät, hyväkkäät, muka veroista kaiken mitä irti saivat ja lopulta sitten koko miehen. Jaa-ah, Karu- liina-parkaa sen joukkonsa kanssa. Mihinkäs se kirkkoherra oikein mahtoi joutua? hihihi... Nostetaanpas tuokin vahna. seinästä! Ohhoh!
onpas senkin taakse kokoontunut..."Ja ryönää kuin .Seivästän markki
noilla, "sanoi Kylänpään taatakin, kun viiskymmenvuotista Plikkaansa kosijoille esitteli. Ja nyt, Tuulikki, kahvipannu tulelle ja äkkiä, sanoo Reikon Manta!
Tapansa mukaan Tuulikki vain naureskeli Mantan jutuille ehtimättä useinkaan vastaamaan, Köyränä vanhemmille hän nytkin kuitenkin kohta riensi kahvipannulle.
- Kyllä me kaikki ajoissa valmiiksi saamme. Käetkös, tämä kanta panee tuulemaan niin työssään kuin puheissaankin.
Kuin varjona välähti Tuulikin viattomassa mielessä: 1 hyppy-kanta"
mutta kauhistui samalla jo moista ajatustakin, kanta ei mistään niin raivostunut kuin tuosta sanasta. Joskus lilliputtina oli kanta otta
nut vaarallisen syrjähypyn ja sen muistona h:~n koko ikensä vahan on
tui toista jalkaansa. Äitinsä sitten pientä toisoikoista rääpälettä hypitellessään oli leikillään usein nimittänyt häntä "hyppykeikaksi1' mutta siitäkin seurasi varjo kantaa hautaan asti. Juuri hyppykeikka
ja lyhyt jalka olivat Mantassa ruokkineet niitä vaistoja, jotka hä
nen kielensä lopulta hioivat teräväksi kuin naskalin kärki. Vähitel
len oli Manta kuitenkin oppinut jotenkin sietämään !;hyppykeikkaa"
taikka vain "keikkaa", kuten moni sen lyhensi, mutta "hyppy-kanta...
Sillä sanalla ei ollut leikkimistä Mantan kuullen.
kanta oli jäänyt naimattomaksi, mutta suuri rakkautensa hänelläkin oli. Tarina tunnettiin kylillä paremmin kuin Herran rukous, sillä Mantalla oli melkein säännöllinen tapa kolmannen kupin tyhjennetty- ään vaipua hetkeksi muistoihinsa ja kertoa. Käin tarina meni usein montakertaa päivässä kuin levyltä soittaen, mutta ei koskaan aivan samanlaisena, ja juuri se teki Mantasta suuren...
- Manta on nyt hyvä ja tulee kahville! kutsui Tuulikki, kun oli ensin vienyt kirkkoherrallekin kansliaansa, johon rankka sade oli tä
män hätistänyt.
- Mahtaahan se kirkkoherra nyt olla...kun ne vaimo ja lapset, hö
pisi Manta pöytään istuessaan. Ko, onpas siinä taas ukkelilla...hihi:
onpas, onpas vaan siinä... Saapas nähdä, onko se Kaijan typykkä yh
tään venynyt sinne ylöspäin. Jussihan oli jo aikamies lähtiessään...
kolmentoista, niin kuinkas ei olisi ollut. Ja tuleehan sieltä Mimmi
kin, se karjalaistyttö...
- Kuka on Mimmi? uteli Tuulikki väliin.
- Etkös sinä Mimmiä tunne? Karjalaistyttö, kuten sanoin. Ollut ta;
lä lasten kanssa siitä asti kun Kaija tuotiin. Mimmi rakasteli vähän joskus talvella tuota Koiviston Esa-renkiä. Eipäs tiedä siitäkään juuri muut kuin he itse ja Manta. Mukava tyttö se on Mimmi. Saapas nähdä vieläkö on jatkuakseen Esa-ruojan kanssa...kaunemmin sano - mo
komakin juopporatti. Mutta kuulepas, Tuulikki, pitäisikö rouvan huo
neeseen panna vähän tulta, että ilma jjulidistuisi?
