Pappisystävällinen seurakunta · DIGI

Pappisystävällinen seurakunta

Kirjoittanut

J. A. C E D E R B E R G

(Julkaistu Teologisessa aikakauskirjassa 1908.)

Suomentanut H E L M E R W I N T E R

U U S I K A U P U N K I

Uudenkaupungin Sanomalehti» ja Kirjapaino O Y. 1930.

Epäämättömät merkit viittaavat siihen, että se aika, jolloin pappi oli rakas, mielellään nähty vieras seurakunnassa, auttamattomasti kuuluu menneisyy­

teen. Meidän ei silloin tarvitse ajatella sellaista ta­

pausta, kuin Sundin pitäjässä äsken sattunutta, jolloin eräs seurakunnan suurtalonpojista revolveri kädessä kääntyy kirkkoherransa puoleen; ei, koko ajan hemki on muuttunut. Uusi aika on koittanut, jolla monissa suhteissa on toinen katsantokanta kuin esi-isillä.

Siihen perintöön menneiltä ajoilta, jonka arvo huo­

mattavasti on laskenut, kuuluu myöskin papisto.

Koska minä 9 vuotta olen saanut palvella Uudessa­

kaupungissa, seurakunnassa, joka oli tavattoman ys­

tävällinen pappejansa kohtaan, tahdon minä muuta­

min sanoin palauttaa mieliin muistoja siltä ajalta, jol­

loin minulla oli se onni. Sydämeni lämpiää, kun muistelen noita kuluneita onnen päiviä ja minusta tuntuu hyvältä saada lausua sydämelliset, runsaat kiitokset kaikesta siitä hyvyydestä, jota perheineni siellä olen saanut kokea. *

* Sille lukijalle, joka ehkä omistaa muutamia hetkiä Iälle kirjoitelmalle, tahtoo tekijä huomauttaa, että se mahdollisesti näyttää olevan liian yksityistä laatua sopiakseen aikakauskir­

jaan. Ehkä tämä huomautus on oikeutettu, mutta tekijä ei olisi saanut julki sanottavaansa Uudenkaupungin seurakunnasta, jos kirjoitelma ei olisi saanut jossain määrin henkilökohtaista väritystä.

Vuonna 1886 astuin Uudenkaupungin kirkko­

herran virkaan. Oltuani väliaikaisena pappina 7 vuotta ja samalla kertaa osittain palveltuani pappina, osittain oppikoulun opettajana, sain mainittuna vuonna vakinaisen viran ja muutin Uuteenkaupun­

kiin perheineni. Kaupunki sijaitsee kauniisti meren rannalla. Raikkaat tuulet poistavat miasimit ( basil­

lit) ja muut taudin idut. Paikkakunnan asema on terveellinen. Saapuvaan matkustajaan kaupunki te­

kee -hyvän vaikutuksen. Kaupungin molempien pää­

katujen varrella on hyvin rakennettuja taloja, kirkolla on kaunis, vallitseva asema, kaikki vaikuttaa puh­

taalta ja siistiltä. Ihmiset osoittavat tulijalle vanhan­

aikaista ystävyyttä, joka vieraassa virittää ystävälli­

sen tunnelman.

Sitten kun me jonkun verran olimme ehtineet perehtyä oloihin, aloimme käydä seurakuntalaistem- me luona. Tarkoitan hyvää vaimoani ja itseäni.

Hyvin järjestettyyn pappilaan kuuluu näet välttä­

mättä, että talon hyvä hemgetär, papin rouva on imu- kana kaikessa. Iloisin toivein astuin uuteen virkaani.

Ei tarvinnut olla kauan paikkakunnalla nähdäkseen, että se ei kuulu niihin, jotka käyvät kulttuurikehityk­

sen etunenässä. Ei, kaikella oli vanhanaikainen leima, pidettiin lujasti ja sitkeästi kiinni vanhoista tavoista ja kaikilla oli vahva vastenmielisyys kaik­

keen uuteen. Mutta eristetyn pikkukaupungin elämä oli hyvää, sydälmellistä ja tervettä. Ihmiset olivat osaaottavia, iheidän tekonsa osoittivat, että sydämessä asui hyvyyttä.

Tarkastakaamme paifckiakunfaia! Kuvitelkaam­

me kaunista sunnuntaiaamua vanhassa Uudessakau­

pungissa. Kaikki, jotka kynnelle kykenevät, kiiruh*

5

tavat kirkkoon. Toinen ryhmä toisensa jälkeen suuntaa kulkunsa temppeliin. Myöskin köyhä, jolla ei ole monta erilaista pukua, on pukeutunut vaati­

mattomaan pyhäasuunsa, ottanut virsikirjan käteensä ja lähtenyt matkaan. Kirkonkellot kaikuvat vaka­

vina, juhlallisina, sunnuntaitunnelma vallitsee kaik­

kialla. Esi-isäin tapa oli, että nuoret ja vanhat kä­

vivät Herran huoneessa, siinä tavassa pysytään.

Kirkkoajan jälkeen ryhdytään milloin mihin­

kin. Kesäaikana nuoret ja vanhat lähtevät purjeh­

timaan. Kaikki ovat perehtyneitä tähän ikivanhaan uuskaupurikilaisurheiluun ja kaikille se tarjoaa suurta huvia. Otetaan kahvipannu mukaan, lähdetään »luo­

toon" ja nautitaan täysin vedoin luonnonkauneudesta.

Ko‘ko perhe on mukana nauttimassa oleskelusta ulko­

ilmassa. Talvisaikaan ovat vaihtelun mahdollisuudet hyvin rajoitetut. Käydään kävelemässä tai ystävien luona ja kulutetaan aika niin hyvin ikuin voidaan.

t Ikimuistoisista ajoista on kolme neljäsosaa Uu­

den kaulpungin väestöstä merimiehiä. Ylhäiset ja alhaiset hakivat toimeentulonsa mereltä, purjehdittiin etupäässä Kööpenhaminaan- Koko purjehduskauden Uudenkaupungin laivat yhtämittaa olivat matkalla Tanskan pääkaupungin ja Uudenkaupungin välillä.

Puutavarat olivat tärkein vientitavara- Monimut­

kaista uudenaikaista kirjanpitoa esi-isät eivät tunte­

neet. Jqs kukkaro syksyllä purjehduskauden lop­

puessa oli pullollaan, silloin oli tehty hyviä matkoja.

Jos se oli ohut, oli käynyt huionosti. Vanhemmalla iällä heittäydyttiin rauhaan ja jatkettiin laivanvarus- tuksella uusien voimien hoitaessa purjehdusta. Vielä tänäkin (päivänä (1908) tuodaan lähipaikkaikunnilta puutavaraa, lankkuja ja lautoja Uuteenkaupunkiin-

Talvet pitkät nähdään toisen lankkukuorman toisensa jälkeen saapuvan kaupunkiin. Kaikilla on samaa tavaraa. Tuodun sijaan viedään maaseudulle jau­

hoja, kahvia, sokeria ja valitettavasti myöskin sel­

laista, joka ei tuo siunausta koteihin, nimittäin erilai­

sia väkijuomia.

Kun me muutimme (kaupunkiin, oli siellä joukko henkilöitä, joita luulen parhaiten luonnehtivani sano- essani, että he olivat Uudenkaupungin erikoisuuksia.

Tätä en sano missään moittivassa tai arvostelevassa mielessä, vaan päin vastoin kehuvassa. Ei helposti unohda sellaisia henkilöitä, jotka meidän saapues­

samme Uuteenkapunkiin, olivat kaupungin arvohen- kilöitä, ja joiden tuttavuuden me saimme tehdä. Seu­

rustelu tuntui ensin kankealta, mutta pian huoma­

simme, että jäykkien muotojen takana oli osaaottava, lämmin sydän ja se teki meidät pian kotiutuneiksi*

Kun vaimoni ja minä — outoja ikun olimme kau­

pungin tavoille t— olimme olleet muutamissa hauta­

jaisissa, joita vietettiin vanhanaikaisella komeudella ja perusteellisuudella, arvelimme keskenämme, että jos meille olisi sanottu, että oli kysymyksessä Portha­

nin aikuinen hautajaissaatto, niin emme me olisi voi­

neet epäillä tiedon todenperäisyyttä. Monet vieraat istuivat pitkissä, juhlallisissa riveissä. Kahvia tarjot­

tiin moneen eri kertaan (vähintäin kolmeen), ja muu­

kin tarjoilu oli runsas. Kaikki vieraat saivat lähties­

sään suuren hautajais-rinkelin, joka eteisessä käärittiin vartavasten mukana tuotuun nenäliinaan tai käsi- pyyhkeeseen. Koko ajan oli vieraitten välinen kes­ *

kustelu sangen niukkaa: vaiettiin ja nautittiin talon antimista.

Elämän järjestys oli vanhanaikaisen yksinkertai­

7

nen. Noustiin aikaisin aamulla, ateriat olivat aikaiset ja aikaisin illalla mentiin levolle- Joitakin poikkeuk­

sia ehkä oli, mutta tämä oli yleinen tapa. Kaikki tekivät työtä, yrittivät kykynsä mukaan täyttää vel­

vollisuutensa ja antoivat suuren avaran maailman hoitaa omat asiansa.

Päivätyön loputtua jotkut mielellään ottivat pie­

nen tuikun („en stilla knäppare“), istuttiin kotona tai mentiin hyvän ystävän luokse. Kööpenhaminasta oli tuotu tuliaisiksi konjakkinassakka ja sitä käytettiin pitkien talvi-iltojen kuluttamiseen. Alettiin aikaisin, väliin jo kello kolmelta, mutta niinpä jo kello seitse­

mältä oltiin valmiita lähtemään kotiin. Puhun van­

han hyvän ajan tavoista- Kun ryhdyin virkaani Uudessakaupungissa oli kaupunki juuri eroitettu Uudestakirkosta eri seurakunnaksi- Palkka oli raha­

palkkaa ja vanhat luontaisedut olivat jääneet pois.

Siitä huolimatta lähettivät vanhat perheet, jotka olivat tottuneet maksamaan palkan luonnontuotteissa edel­

leenkin jauhoja, sokeria ja omenoita j.n.e. aivan kuin ei mitään muutosta olisi tapahtunut. Otin kerran asian puheeksi ja kiinnitin heidän huomiotaan siihen, että he maksavat osansa rahapalkasta, joten heidän ei enää tarvitse suorittaa mitään luonnossa. Mutta sain vastaukseksi, että niin oli maksettu esHsien ajoista ja niin edelleenkin tehtäisiin- Joka syksy tuli runsaasti elintarpeita taloomme. Täytyy myön­

tää, että tämä todistaa tavatonta hyväntahtoisuutta.

Vielä todistus siitä ystävällisyydestä, millä uus- kaupulnkilaiset kohtelevat paippiaan. Sellaisia voi­

taisiin esittää kymmenittäin, mutta riittäköön yksi.

Eräs kaupungin kauppiaista, joka oli papin takaa­

jana, määräsi kuollessaan, että hänen taikausosuutensa

— vähän yli 1200 markkaa — oli maksettava kassaan, minkä perilliset omantunnontarkasti tekivätkin. Kun saa kuulla sellaisesta ystävällisyydestä, ei tiedä, mitä pitäisi ajatella.

Minun yksinkertainen 'kuvaukseni tulisi hyvin epätäydelliseksi, jos eimme myöskin käväisisi lähi­

seuduin saarissa. Uudenkaupungin seurakuntaan kuu­

luu näet joitakin satoja ihmisiä, jotka asuvat Uuden­

kaupungin saaristossa. He hankkivat toimeentu­

lonsa kalastuksella. Toiset taas ovat merimiehiä.

Uteissa perheissä ovat sekä isä että poika ulkona ula­

poilla ansaitsemassa perheensä elatuksen. He ovat voimakasta, reipasta heimoa. Sen olen monta kertaa saanut todeta.

Ne saaret, joissa he asuvat näyttävät karuilta ja köyhiltä- Siihen, joka ei lapsuudestaan ote tottunut sikäläiseen elämään, ne eivät tee miellyttävää vaiku­

tusta. Tulee kysyneeksi itseltään, miten voivat nuo karut kalliot ja autiot rannat olla niin rakkaita, sillä sitä ne todella ovat Saaristolaisella olisi tavantakaa ollut tilaisuus hankkia itselleen toisia toimeentulo*

mahdollisuuksia, mutta hän ei ole voinut riistäytyä irti isiltä perityiltä rannoilta. Tosielämää katsellessa on meidän usein pakko kysyä: ^rnilY ansaitsit, maa- raukka sä noin suurta rakkautta, noin kallis kuinka olla voit, kun leiväks’ pettua vain soit?

Muistan niin selvästi kerran, kun minut kutsut­

tiin sairaskäynnille vanhan ruotsiapuhuvan ukon luo. Hän lepäsi täysin puettuna vuoteessaan lakki päässä. Minusta tuntui, että minulla oli vanhojen vii­

kinkien jälkeläinen edessäni- Hän oli niin sydämes­

tään toivonut Herran ehtoollista. Puhuin kauan hänen kanssaan. Annoin hänelle ehtoollista ja kiitollisesti

9

hän hyvästiksi puristi kättäni. Jälkeenpäin sain kuulla, että hän heti lähtöni jälkeen oli vaipunut hor­

rokseen, josta hän ei tässä elämässä enää herännyt.

Aiutio saari, kitukasvuiset koivut ja lefpät olivat omiaan lisäämään paikan köyhyyden tuntua. Kes­

kustelin hetkisen potilaan vaimon kanssa, jolla oli (>5 vuotta harteillaan ja joka teki erikoisen hyvän ihmi­

sen vaikutuksen. Hän oli iloinen ja tyytyväinen osaansa elämässä. Kysyin häneltä, kun kuulin, että hän 40 vuotta oli elänyt saaressa: »Kuinka olette jak­

sanut elää koko elämän täällä?" „Niin, arvoisa ro­

vasti — eivät kaikki päivät ole olleet niin hyviä, mutta ei yksikään niisitä ole tullut takaisin (raskauttamaan häntä ka(hta kertaa)."

Kun ajatus ikulkee takaisin oleskeluun Uudessa­

kaupungissa, sukeltaa muistiin monenlaisia tapauksia, mutta kaikki ne lopulta ovat jättäneet mieleen rak­

kauden ja kunnioituksen pohjatunnun niitä erisää­

tyisiä henkilöitä kolhtaan, joiden kanssa jouduin kos­

ketuksiin. Sallittakoon minun palauttaa muistiin muutamia niistä. Kerran olimme luotsiveneellä läh­

teneet Lyökin luotsiasemalle. Vaimoni ja minä saa­

toimme vanhaa äitiäni, joka oli ollut luonamme.

Hänen piti astua Vaasaan menevään höyrylaivaan.

Onnellisesti tulimme perille, mutta tuskin olimme istuneet 10 minuuttia luotsituvassa ennenkuin hirveä ukonilma puhkesi. Salamat sinkoilivat ilmassa, sade valui virtanaan ja meri heitteli raivoisia laineitaan kallioita vastaan. Tuntui kuin koko luonto olisi natissut liitoksissaan. Vene oli sidottuna laituriin.

Se sisälsi kaikki matkamiesten tavarat. Yhtäkkiä katkesi kiinnitys'köysi ja vene alkoi ajelehtia ulos merelle.

Tuntui mahdottomalta yrittääkään tavoittaa sitä.

Olimme iloisia saadessamme istua tuvassa. Kii­

timme sydämestämme Jumalaa, että itse emme joutu­

neet onnettomuuteen, ja totuttauduimme ajatukseen, että kaikki matkalaukkumme menisivät hukkaan.

Siten istuimme ja silloin tällöin loimme katseemme ikkunaan seurataksemme luonnon raivoa. Parin tun­

nin kuluttua tulivat luotsit, jotka olivat olleet ulko­

na ja olivat märkiä kiireestä kantapäähän. Ei ollut juolahtanut mieleemmekään pyytää heitä tekemään mitään veneen hyväksi. Sen he kuitenkin olivat teh­

neet. Kun vene oli joutunut tuuliajolle, kulkeutui se kapean jyrkkärantaison niemen ohi. Sen edustalla oli vettä 10 sylen syvyydeltä, joten leikki oli kaukana.

Mutta nämä rohkeat miehet, jotka olivalt koke­

neet myrskyjä ja rajuilmoja, eivät menettäneet malt­

tiansa. Kun vene ajautui niemen ohi, heittäytyivät luotsit täysissä pukimissa mereen ja alkoivat uida veneen luokse. Yritys onnistui. Heidän oli painis­

keltava raivoisia aaltoja vastaan, mutta siihen he ovat tottuneet lapsuudestaan. Pian he saivat kiinni veneen reunoista, ja ryömivät suurella vaivalla veneeseen. Hetken kuluttua oli vene lujasti kiinni sidottuna laituriin. Kun minä kuulin tästä urotyöstä ja näin, miten he käsittivät velvollisuuksiensa täyttä­

misen, tunsin itseni hyvin pieneksi ja mieleltäni nöy­

ryytetyksi. Jos kunniamerkkejä annettaisiin tosian siosta, niin ⁰¹¹ varmaa, että ne eivät aina pysähtyisi vain yhteiskunnan huipuille.

Miten suoriudutaan hädän hetkinä, kun on hyviä naapureita, jotka huolehtivat toisen tarpeissa, sen osoittaa seuraava tapaus, joka sattui Uudenkaupun­

gin saaristossa meidän aikanamme. Eräs kajastajja-

11

vaimo odotti pienokaista ja tunsi hetkensä tulleen.

Hänen miehensä oli poissa, eikä ketään asiantuntevaa ollut saatavissa. Vaimo oli yksin pienten lastensa kanssa. Meri oli juuri auennut keväällä jalluja tuuli pu­

halsi ulapalla. Kasvuiässä olevan pojan mukana hän sai lähetetyksi sanan tutulle vaimolle joka asui kilomet­

rin päässä toisella saarella. Naapurivaimo tuli heti, -mutta oli itse samassa tilassa kuin apua tarvitsevakin, sillä -erotuksella vain, eittä hän odotti tapausta vasta parin viikon kuluttua. Soutu ja ponnistus veneessä vaikutti kuitenkin sen, että hän pari tuntia sen jäl­

keen, kun oli antanut ensi avun naapurilleen sairastui ja synnytti lapsen. Siten molemmat naapurukset joutuivat makaamaan jonkun aikaa. Kaikki oli men­

nyt onnellisesti ja kaksi sitkeän karaistun kalastaja- heimon vesaa oli ilmestynyt maailmaan. Kun minä itse paikalla niin monta kertaa sain nähdä, kuinka äärimmäisen vaikea näitten kalastajien taistelu ole­

massaolonsa puolesta on, kuinka he saavat työsken­

nellä otsansa hiessä ja uisein kärsivät niin huomatta­

via vahinkoja, että todella tulee kysymys perheen olemassaolosta tai sortumisesta, ajattelin, etifä yhteis­

kunnan velvollisuus olisi jollain tavoin tukea heitä.

Tapahtuu usein, että kalastaja on laskenult mereen suuren joukon kalanpyydyksiä. Ennenkuin hän aavistaakaan, nousee myrsky ja hänen on vain pyrit­

tävä henkensä pelastamaan. Hän on iloinen, jos lälpi- märkänä, vilusta kankeana pääsee jollekin saarelle, jossa saa odottaa luonnonvoimien tyyntymistä. Mutta myrsky raastaa rikki hänen verkkonsa ja nuottansa ja hän menettää yhdellä iskulla koko käyttöpää­

omansa. Mitenkä hän silloin voi jatkaa, kalastus­

taan? Ja jos joku hyväsydäminen kauppias antaa

hänelle lankaa uusiin pyydyksiin, koska ne saadaan maksetuiksi? Miten hän voi ansaita leipänsä seu­

raa van talven varalle? Hän ei voi ryhtyä mihinkään, kun meri on niellyt hänen toimeentulovälineensä. Pi­

täisi välttämättä olla olemassa kalastajien hätäapura- hasto, josta annettaisiin aipua sellaisille, jotka todis­

tettavasti ilman omaa syytä, vain onnettomuudesta ovat menettäneet arvokkaimman omaisuutensa.

Ajatelkaammepa sellaisen kalastajan asemaa, joka kesän alussa on joutunut tällaisen (kuvaamamme on­

nettomuuden uhriksi! Hänellä ja hänen perheellään ei ole muuta mahdollisuutta kuin — nälkä.

Monta ‘kertaa sain tilaisuuden tuntea pappiskutsu- mu(ksen ylevyyden, tuon kutsumuksen, jota monet pi­

tävät niin vähäarvoisena. Kerran minut kutsuttiin sairaskäynnille vaimon luo, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut vuoteen omana. Sokeana ja avutto­

mana hän siinä makasi ja tuntui ilmeiseltä, että hä­

nen kohtalonsa oli äärimmäisen surullinen. Kun minä näin hänen tilansa ja kuulin, kuinka tyytyväi­

nen hän oli osaansa ja kuinka toivorikas mieleltään, silloin näin minä /kristinuskon suuruuden. »Kuinka olisinkaan jaksanut kestää tätä pitkäaikaista sairaut­

ta, jollen olisi saanut näkymätöntä apua", sanoi hän.

»Jeesukseni on ollut minulle kaikki kaikessa, Hänen sanansa on antanut minulle voimaa ja kestävyyttä ja ylläpitänyt minussa iäisen elämän toivoa". Kyyneleit­

tä en voinut kuunnella tämän yksinkertaisen naisen todistusta siitä lohdutuksesta ja elämän pääomasta, jotka ovat Jeesuksen opissa ja samalla huomasin, että on suurta olla sellaisen oipin halpa todistafja.

Mutta palatkaamme saaristoretkeltämme kaupun­

kiin. Meidän U udess^kaupungissa oloaikanamme

13

rakennettiin sinne kaunis rukoushuone. Eräs kau­

pungin kauppiaista avusti rakentamista kymmeniin tuhansiin nousevilla rahamäärillä. Sitten alkoi rait­

tiusliike ja sen sitkeä taistelu ai k oih oi i turmelu st a vas­

taan. Taaskin sama kauppias antoi tuhansia avus­

tukseksi. Siten hyvä voi päästä voittoon, kun on hen­

kilöitä, jotka antavat moraalista ja aineellista kanna­

tusta sille pyhälle asialle, jonka puolesta kirkko tais­

telee. Turvallisin tuntein minä usein istuuduin johta­

maan puhetta kirkon kokouksessa. Tiesin, että ym­

pärilläni oli ydinjoukko miehiä, jotka tahtoivat työs­

kennellä saman asian hyväksi kuin minälkin. Sitä painostavaa yksinäisyyden tunnetta, jata pappi niin usein saa tuntea, ja jota riittämiin asti olen saanut ko­

kea myöhemmin elämässä, ei minun tarvinnut tuntea Uudessakaupungissa.

Vanha Uusikaupunki on vähitellen siirtynyt isi­

ensä tykö. Mutta se todistus on sanottava Uuden­

kaupungin kunniaksi, että se oli tavattoman kirkollis- mielinen seurakunta ja että sen asukkaat ovat pa­

peillensa osoittaneet harvinaista hyvyyttä ja (raik­

kautta.

Lisiä Uudenkaupungin historiaan

on aikaisemmin ilmestynyt:

Ahtinen, J. ja Winter, H.: Vakka-Suomea pitkin ja poikki (1919).

Hoeekert, J.: Kuvaus Uudestakaupungista vuodelta 1753 (1927).

>3Ejmelaeus, J.: Juhlaruno Uudenkaupungin rallihan johdosta (1928).

Cajander, K. A.: Uudenkaupungin vanhin koulu (1929).

Cajander, K. A.: Uudenkaupungin vanhan kirkon vaiheita (1929).

Cajander, K. A.: Kullantelkijöitä Uudessakaupungissa (1929).

Cederberg, A.: Pappisystävällinen seurakunta (1930).

Winter, Helmer: B. H. Grusellin 150-vuotismuisto (1925).

Winter, Helmer: Uusikaupunki, Vakka-Suomen pääkaupunki (1927).

Winter, Helmer: Suomalaisuuden alkuajoilta Uudessakaupun­

gissa (1930).