historian instituutin ohjauksessa ja kommunistipuolueen historian muotilla maan menneisyys valet- tiin uuteen asuun.
Eesti Kommunist -lehti painot- ti vuonna 1966 toiston merkitystä manipuloinnissa. Toiston jälkeen propagandan uhri menettää kyvyn erottaa omat kokemuksensa siitä, mitä hänet yritetään saada sisäis- tämään. Hän alkoi uskoa myyttejä.
Kulttuurin sovjetisoimisek- si Virosta kyyditettiin tai siellä ta- pettiin 21 kirjailijaa tai lehtimies- tä, 43 näyttelijää, 29 kuvataiteilijaa ja kymmenittäin muita eri kulttuu- rialojen edustajia.
Kirjailija Maimu Berg hahmot- telee esseessään arjen tasolta vas- tausta ulkomaalaisten usein esittä- mään kysymykseen: ”Kuinka te oi- kein jaksoitte?” Berg arvelee, että kaikista puutteista ja rajoituksista huolimatta virolaiset nuoret eivät jokapäiväisessä elämässään olleet läntisiä ikätovereitaan merkittäväs- ti onnettomampia. ”Olen varma, et- temme naineet tai juoneet enempää emmekä vähempää kuin ikätove- rimme lännessä.” Hänen mukaansa
”kaikki tuo, koko tuo elämä oli kuin unta, toisinaan parempaa, toisinaan pahempaa unta. Voisin kirjoittaa sii- tä, kilometreittäin, päiväkaupalla”.
Vaikka rautaesiripun takana monet kulttuuri-ilmiöt olivat ta- voittamattomissa, ne jaksoivat sil- ti innostaa. Kiinnostus ei tukah- tunut, mutta kummasteltavaa riit- ti. Suomen televisiossa esiintynei- tä vallankumouslauluja kailottavia vasemmistolaisia ei Suomenlah- den etelärannalla ymmärretty, Berg painottaa.
Muistamista ja muistia käsitel- lään useassakin kirjoituksessa. Yh- dysvaltalainen, kollektiivista muis- tia tutkinut antropologiprofessori
James V. Wertsch on perannut elo- kuun 1939 Molotovin–Ribbentro- pin sopimuksen käsittelyä neuvos- tokauden ja sen jälkeisen ajan pe- ruskoulun historiankirjoissa Venä- jällä.
Valistuneella suomalaisella us- koakseni on jo ainakin pääpiirteis- sään kuva sopimuksen ja sen etu- piirijaon sinetöineen lisäpöytäkir- jan tulkinnan muutoksista Venäjäl- lä (ja Suomessa).
Juuri äsken, elokuun lopulla 2009, pääministeri Vladimir Pu- tin toi maansa vallitsevaan nyky- tulkintaan hieman vivahteikkuut- ta tuomitessaan puolalaisessa leh- dessä Molotovin–Ribbentropin so- pimuksen moraalittomana. Tämän rinnalla on kuitenkin syytä pitää mielessä se vapaata historiantutki- musta kahlehtimaan pyrkivä suun- taus, jota Venäjän valtionjohto on ryhtynyt ajamaan.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori.
Ulko- ja sisäpolitiikkaa ulkoministeriössä
Raimo Väyrynen Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö. Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella. Uudistumisen,
ristiriitojen ja menestyksen vuodet 1970–81. Otava 2008.
Ulkoasiainministeriön virallinen historia on pääsemässä 1980-lu- vulle.1 Soikkasen teoksen ensim- mäinen osa kattaa vuodet 1956–
69. Niihin verrattuna siirtyminen 1970-luvulle merkitsi suurta muu- tosta ministeriön kotimaisessa ja kansainvälisessä toimintaympä- ristössä. Suomen vanhakantainen valtionhallinto alkoi laajentua voi- makkaasti, sen toiminnan suunni- telmallisuutta alettiin korostaa sekä kaikilla aloilla politiikan ja ministe- riöhallinnon välille syntyi uuden- lainen suhde. Uusi Zeitgeist näkyi yhteiskunnan politisoitumisena ja sen mukana vasemmiston kan- natuksen ja vaikutusvallan kasvu- na. Vanhat porvarillisen vallan lin- nakkeet joutuivat ennen näkemät- tömälle koetukselle.
1 Jukka Nevakiven kirjoittama en- simmäinen osa Ulkoasiainhallinnon historia 1918–1956 (Ulkoasiainmi- nisteriö) ilmestyi vuonna 1988. Timo Soikkasen vuonna 2003 ilmestynyt Presidentin ministeriö 1956–1969.
Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella (Ulkoasi- ainministeriö) on jostakin syystä myös merkitty historian 1. osaksi.
Asiallisesti ottaen tällä ratkaisulla erotetaan Kekkosen aika Suomen ulkoasiainhallinnon aikaisemmasta historiasta, vaikka muitakin syitä voi olla.
Muuttuva toimintaympäristö Kansainvälisesti Euroopan jako alkoi liennytyksen vaikutukses- ta saada uusia sävyjä. Niihin kuu- lui ennen kaikkea Saksojen välis- ten suhteiden järjestäminen, mikä taas avasi tietä Euroopan turvalli- suus- ja yhteistyökokouksen (Etyk) koolle kutsumiselle. Tässä vaihees- sa ulkoasiainministeriö (UM) jou- tui kokonaan uuteen tilanteeseen:
yhtäältä siihen kohdistui aikaisem- masta poikkeavia yhteiskunnallisia odotuksia ja paineita, kun taas eu- rooppalainen kehitys avasi sille toi- saalta aivan uusia toimintamahdol- lisuuksia. Taustalla vaikutti presi- dentti Kekkosen kaikenmääräävä asema.
Kuinka toimia tässä tilanteessa, jossa vanhoillisen ministeriön oli käsiteltävä uusia poliittisia haastei- ta ja toisaalta hyödynnettävä kan- sainvälisiä mahdollisuuksia siten, että sen kiistaton asema ulkosuh- teiden ”konehuoneena” säilyisi?
Näihin haasteisiin lisäsi oman pa- noksensa se, että ulkoasioiden hoi- to oli valtionhallinnon sisällä voi- makkaasti desentralisoitumassa, kun useat keskeiset ministeriöt al- koivat hoitaa itse omia kansainvä- lisiä suhteitaan. Samalla sisä- ja ul- kopolitiikan välinen raja hämärtyi muun muassa kansalaisjärjestöjen aktivoitumisen myötä.
Soikkanen noteeraa kaikki nä- mä kehityspiirteet ja rakentaa nii- den varaan tulkintaa UM:n hallin- nosta ja toiminnasta. Hänellä on kuitenkin taipumusta henkilöidä voimakkaasti ministeriön histo- riaa. Tätä kautta hän pääsee kä- sittelemään näkyvästi myös ”me- hukkaita” aiheita, kuten ministeri- ön virkamiesten alkoholinkäyttöä ja naissuhteita. Näihin seikkoihin media on kirjaa esitellessään kiin-
nittänyt erityistä huomiota, ilmei- sesti kirjoittajaa tyydyttävällä ta- valla.
Toisaalta ”sosiaalisilla” suhteil- la voi olla huomattavaa poliittista merkitystä. Soikkanen kuvaa yk- sityiskohtaisesti, kuinka Kekkosen pitkäaikainen suhde Anita Halla- maan vääristi pahasti Jaakko Hal- laman johtaman Moskovan-lähe- tystön toimintaa ja heijastui koko ministeriön nimityspolitiikkaan.
Tapaus Hallama on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka vallan kes- kittyminen saa aikaan perversse- jä poliittisia seurauksia ja samalla altistaa vallankäyttäjän kiristystä muistuttaville vaatimuksille.
Ministeriö politisoituu
Soikkasen pääteesi koskee so- sialidemokraattien pyrkimystä 1970-luvun alusta lähtien hankkia lisää vaikutusvaltaa ulkopolitiikan hoidossa ja hallinnossa. Näin to- della tapahtuikin. Suomen sosiali- demokraattinen puolue (SDP) koki jääneensä tällä alueella keskustan ja yleensä porvarillisen ylivallan alle.
Osaksi tämä johtui siitä, että puolue oli aina 1960-luvun lopulle saakka vastustanut Kekkosta, joka oli luo- nut UM:n sisälle omat keskustapai- notteiset vaikutussuhteensa. Sosia- lidemokraatit sanoivat kritisoivan- sa vain Kekkosen sisäpolitiikkaa, mutta kaiken vallankäytön kasau- tuessa presidentin ympärille tämä argumentti ei varsinkaan Mosko- vassa ollut uskottava.
Sosialidemokraattien vaalivoit- to vuonna 1966 ja meno Kekkosen taakse vuoden 1968 presidentin- vaaleissa muuttivat poliittista ase- telmaa. SDP katsoi hankkineensa poliittisen oikeutuksen vahvem- malle asemalle ulkopolitiikassa ja sen hallinnossa. Kekkonen ja Sor-
sa saavuttivat yhteisymmärryksen tässä asiassa, koska uusi suunta palveli molempien tavoitteita, joi- hin kuului Karjalaisen presidentti- tien katkaiseminen. UM:ssä tämä muutos näkyi paikoilleen jämäh- täneen ja tehottomasti toimivan hallinnon uudistamispyrkimyk- sinä sekä sosialidemokraattisten asiantuntijoiden nimittämisenä ja- osto- ja toimistopäällikön virkoi- hin. Tosin kehitysyhteistyön ulko- puolella näitä uusia näkyviä nimi- tyksiä oli 1970-luvulla tuskin puol- ta tusinaa enempää.
Ulkoministeriön politisoitumi- nen oli tähän saakka ollut latenttia, mutta nyt kamppailu sai avoimia piirteitä. Puolueiden välinen kil- pailu vaikutusvallasta ministeriös- sä henkilöityi Kalevi Sorsan ja Paa- vo Väyrysen kireisiin henkilösuh- teisiin, joista johtuvilla jännitteil- lä oli kauaskantoisia seurauk sia Suomen politiikassa. Vaikka sosia- lidemokraattien määrä ministeri- össä lisääntyi, niin Soikkanenkin joutuu toteamaan, että ministeri- ön korkeimmat johtopaikat olivat keskustapuolueeseen kuuluneiden virkamiesten käsissä koko 1970-lu- vun. Sosialidemokraattien merkit- tävin paikka oli poliittisen osaston apulaispäällikkyys.
Ongelmia metodissa
Soikkasen tapa kirjoittaa historiaa on hieman vino.2 Hän toteaa kyllä valtaosan olennaisista tosiasioista, mutta niiden tulkinnat ovat usein yksipuolisia. Kirjoittaja asettuu tul- 2 Tämä vinous tulee esiin myös Juhani Suomen moniosaisessa ja informaation kannalta olennaisen tärkeässä ”kekkografiassa” (termi on Henrik Meinanderin). Toisella tavalla ja vielä enemmän poliittisesti vinoja ovat Suomen teokset Mauno Koivis- ton presidenttikaudesta.
kinnoissaan asenteellisesti perintei- sen ministeriön ja sen johtavien vir- kamiesten kannalle sekä näkee mi- nisteriön välttämättömän uudista- misen pääosin sosiali demokraattien juonena. Tämä heijas tuu jopa hal- ventavina huomautuksina yksittäi- sistä henkilöistä ja toisaalta vanhan järjestelmän heikkouk sien aliar- viointina. Esimerkiksi ministeriös- sä alivaltiosihteerinä ja Bonniin ni- mitettynä ensimmäisenä suurlähet- tiläänä vaikuttanut Yrjö Väänänen leimataan jatkuvasti sosialidemo- kraatiksi ja hänen yhteyksiään ”puo- luetovereihin” korostetaan, kun taas ministeriön julkikeskustalaiset käsi- tellään neutraalisti.3 Kohtuuden ni- missä on todettava, että myös minis- teriön keskustalaiset saavat osak- seen kritiikkiä yksittäisissä asiois- sa, kuten Suomen myötäsukaisessa kannanotossa Neuvostoliiton mie- hitettyä Afganistanin vuoden 1979 lopussa.
Soikkasen tulkintoja ohjaa san- gen voimakas nojaaminen yhden asianosaisen, Matti Tuovisen, päi- väkirjoihin, jotka sinänsä tarjoa- vat mielenkiintoisen ikkunan mi- nisteriön sisäiseen elämään. Tuo- vinen ei viranhoidossaan valtiosih- teerinä ollut avoimesti poliittinen, vaan Soikkanen sijoittaa hänet kes- kustan sisäisen kentän luokittelus- sa ”kepulaisten” ja ”keskustalais- ten” väliin.
Soikkanen ei aina muista työs- sään historian perinteistä tutki- musmenetelmää, lähdekritiikkiä.
Luonnehtiessaan yksittäisiä hen-
3 Omissa muistelmissaan Väänänen kyllä toteaa usein UM:n sisällä esiintyneen erimielisyyksiä, mutta hänen aktiivisista suhteistaan SDP:hen ei niistä löydy näyttöä.
Ks.Yrjö Väänänen, Finlandia Bonn.
WSOY 1991.
kilöitä kirjoittaja näyttää ottaneen epiteetit suoraan heidän vastusta- jiensa suusta. Sinänsä ei ole mitään syytä kieltää sitä, että 1970-luvun alussa varsinkin nuorten sosialide- mokraattien toimissa oli melkois- ta uhoa. Tilanteeseen vaikutti myös se, että kun SDP:ssä oli laajamittais- ta kansainvälisten suhteiden tunte- musta, niin keskustan ulkopoliitti- nen ajattelu oli ensisijaisesti virka- miesvetoista. Toisin sanoen UM:n keskustalaiset virkamiehet eivät tarvinneet, eivätkä halunneet puo- luesuhteita, asioiden hoitaminen Kekkosen ja toissijaisesti Karjalai- sen kanssa riitti.
Toinen metodologinen ongel- ma Soikkasen tutkimuksessa on sen haluttomuus käyttää hyväksi kotimaista ja kansainvälistä tutki- musta Suomen toiminnan konteks- tualisoimiseksi. Kansainvälinen ke- hitys nähdään puhtaasti Helsingin ja ulkoministeriön aineiston näkö- kulmasta, eikä Soikkanen hyödyn- nä juuri lainkaan substantiivista tutkimusta 1970-luvun kansainvä- lisestä kehityksestä. Tässä on yksi keskeinen ero poliittisen historian ja kansainvälisen politiikan tutki- muksen lähestymistavoissa ulko- politiikan tutkimukseen. Edelli- sessä maailmaa katsotaan Helsin- gin horisontista, jälkimmäisessä Suomi nähdään pikemminkin yh- tenä toimijana laajemmassa kan- sainvälisessä yhteydessä.
Sukupolvikonflikti
Ulkoministeriön toimintatapojen ja ulkoisen aseman muutos on ol- lut monelle vanhan koulun diplo- maatille ilmeisen kova pala. Kyse ei ole vain uuden ja vanhan koulun erilaisista poliittisista näkemyksis- tä, vaan syvemmässä mielessä su- kupolvikonfliktista, johon myös
Soikkanen viittaa, sekä siihen liit- tyvästä valtataistelusta. Kamppai- luissa kolhiutuneet hakevat muis- telmissaan hyvitystä, kuten tekee esimerkiksi Björn-Olof Alholm, jonka Bonnin-kauden henkilöstö- hallinnosta ja siihen kohdistunees- ta tutkimuksesta nousi suuri julki- nen kohu. Alholm katsoi – Parii- sin Ralph Enckelin ja Lontoon Leo Tuomisen tapaan – joutuneen- sa sosialidemokraattien poliittisen ajojahdin kohteeksi.4
Soikkanen näkee UM:n henki- löstön organisoitumisen vuonna 1970 Ulkoasiainhallinnon virka- miesyhdistykseksi (UHVY) ja var- sinkin sen myöhemmän toiminnan sosialidemokraattien valtapolitii- kan välineeksi. Toki sosialidemok- raattiset virkamiehet olivat siinä aktiivisia ja politiikkaakin toimin- nassa oli mukana. Kimmo Rentola toteaa aivan aiheellisesti, että UM:n virkamiesjohdon oli vaikea sopeu- tua SDP:n ulkopoliittiseen linjan-
4 Björn-Olof Alholm, Toisinajatteli
ja suurlähettiläänä. Gummerus 2001.
Toisaalta useimmat suurlähettiläs- muistelmat eivät ole näin yksioi- koisia. Niinpä Ilkka Pastinen kokee 1970-luvun alun ns. everstijuntan aseman heikkenemisen ensisijaisesti seuraukseksi Max Jakobsonin YK:n pääsihteerikampanjan aikaansaa- masta välien kiristymisestä Kekkosen kanssa ja varsinkin irtiotoksi juntan korostamasta puolueettomuuspoli- tiikasta; ks. Ilkka Pastinen, Yläkerran ylhäisyys. Tuokiokuvia neljältä vuosi
kymmeneltä ulkoasiainhallinnossa.
Otava 1994. Hyvärinen keskittyy omissa muistelmissaan enemmän ulkopolitiikan substanssiin eikä näe sosialidemokraattien pyrkimyksiä erityisen poikkeuksellisena ilmiönä;
ks. Risto Hyvärinen, Virkamiehiä, viekkautta ja vakoilua. Otava 2000.
Lopulta Gustafsonin muistelmat kertovat kuinka monimutkaisia ja jännitteisiä saattoivat myös vanhan koulun diplomaattien suhteet olla;
ks. Paul Gustafson, Ritarikadun renki.
Kirjayhtymä 1995.
muutokseen ja nuoren heitä radi- kaalimman sukupolven esiinmars- siin.5
Toisaalta suomalainen yhteis- kunta oli muuttunut siten, että ul- koministeriö ei voinut enää toimia normaalien työmarkkina- ja hen- kilöstöhallinnon käytäntöjen ulko- puolella. UHVY:n perustaminen ja toiminta toivat ministeriön, poliit- tisella säväykselläkin, lähemmäk- si normaalia suomalaista yhteis- kuntaa ja johti 1970-luvun lopulla myös lainsäädännöllisiin muutok- siin. Muutoksen kritiikki kohdistui usein Kalevi Sorsaan, jonka asema oli monien mielipahaksi vahvistu- massa maan politiikassa yleisem- minkin.
Kuten sanoin, Soikkasen tapa tulkita asioita on vino. Hänen tut- kimuksensa sisältää muutoksen faktuaalisen erittelyn, mutta saa hallinnon sopeuttamisen ja uudis- tamisen näyttämään pelkältä so- sialidemokraattien yritykseltä val- lata ulkoministeriö ja jopa ”viidak- kosodalta”. Näissä kannanotoissaan hän kuitenkin poikkeaa edukseen niistä ministeriön entisistä ja ny- kyisistä virkamiehistä, jotka näke- vät SDP:n suomettumispolitiikan keskeisenä toteuttajana ja itäblokin hännystelijänä sekä vihjailevat täs- sä suhteessa jopa maanpetturuu- teen.6 Soikkanen ei mene niin pit-
5 Kimmo Rentola, Vallankumouk
sen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava 2005, 287–288.
6 Jukka Seppinen, Neuvostotiedus
telu Suomessa 1917–1991. Strategiä ja toiminta. Ajatus 2006; Alpo Rusi, Vasemmalta ohi. Kamppailu Suomen ulkopoliittisesta johtajuudesta rautaesiripun varjossa 1945–1990.
Gummerus 2007. Rusin ansioksi on luettava hänen kostomentaliteettin- sa vastapainoksi lähteiden sangen monipuolinen käyttö, mihin Seppi- nen puolestaan ei syyllisty.
källe, että väittäisi Sorsan ja mui- den sosialidemokraattien konspi- roineen sosialististen maiden mo- nopolipuolueiden tai niiden liitto- laisten kanssa, joihin useilla muil- lakin Suomen puolueilla oli omia kahdenvälisiä suhteitaan.
Ulkopolitiikan substanssi
Soikkasen historiassa on se para- doksaalinen piirre, että hänen ul- koministeriön kehitykselle anta- mansa sivumaku helposti peittää teoksen annin ministeriön hallin- nollisen ja taloudellisen kehityksen yksityiskohtaisessa kuvauksessa.
Hallintohistoria on harvoin innos- tavaa luettavaa, mutta kun sille an- taa Soikkasen tapaan vankan asia- pohjan, ja jos osaa lukea hallinnon historian poliittisia implikaa tioita, niin esiin tulee mielenkiintoisia as- sosiaatioita. Soikkanen ei sitä pait- si kaihda ulkopolitiikan substans- siakaan. Tämä koskee muun mu- assa NORDEK:in, Max Jakobsonin YK:n pääsihteeriehdokkuuden, ns.
Saksan paketin, asevalvontapolitii- kan ja ETYK-prosessin erittelyä.
Koska Soikkasella on ollut pääsy liki kaikkeen relevanttiin lähde- aineistoon, niin tuloksena on hyö- dyllistä, jopa kokonaan uutta ulko- poliittisen päätöksenteon analyy- siä. Tämä näkyy esimerkiksi tapaus Jakobsonin erittelyssä, jonka johto- päätöksissä kirjoittaja tulee lähelle Ilkka Pastisen myöhemmin esittä- miä realistisia näkemyksiä.7
Soikkanen osoittaa, kuinka Ja- kobsonin ehdokkuus lähti liik- keelle hänestä itsestään ja kuinka
7 Tässä ja muissakin yhteyksissä Soikkanen päätyy samanlaisiin havaintoihin kuin paikan päällä ta- pahtumia observoinut kansliapäällik- kö Jyränki; ks. Antero Jyränki, Kolme vuotta linnassa. WSOY 1990.
kampanjaa hoitivat New Yorkis- sa muutamat keskeiset ulkominis- teriön virkamiehet. Kekkonen oli prosessista vain osittain informoi- tu ja poliittisesti puun ja kuoren vä- lissä. Jakobsonin valinta olisi mer- kinnyt Suomen (ja Kekkosen) har- joittamalle ulkopolitiikalle maail- manlaajuista tunnustusta, mutta toisaalta Jakobsonin ja hänen lähi- piirinsä puolueettomuudelle anta- ma voimakas (ja rohkea) painotus saivat Moskovan nousemaan vasta- hankaan. Ehkä raskauttavin seik- ka oli se, että Jakobsonin kampanja- väki pyrki pelaamaan turvallisuus- neuvoston pysyviä jäseniä vastak- kain, mikä poikkesi täysin Suomen silloisen ulkopolitiikan perusperi- aatteesta.
Kekkonen aavisti vähitellen pääsihteerikamppailun kielteisen lopputuloksen, alkoi annostella tu- keaan Jakobsonille ja lopulta ärty- neenä katsoi maineensa kärsineen pahasti venäläisten silmissä. Mos- kovassa oli muutenkin asennoitu- minen Suomen puolueettomuus- pyrkimyksiin muuttunut avoimen kielteiseksi. Voi kai sanoa, että Max Jakobsonin ehdokkuus YK:n pää- sihteeriksi vaikutti lopulta enem- män Suomen sisäpolitiikkaan kuin kansainväliseen politiikkaan. Ja- kobsonin tapaus osoittaa, ja ko- kemukset vahvistaa Saksan paket- ti, että päätöksenteko ulkoministe- riössä oli hyvin keskittynyttä ja sen sisällä vallitsi eriäviä käsityksiä po- liittisesta linjasta, eikä Kekkosen
näkemyksiä aina edes noteerattu.8 Soikkasen esiintuoman aineis- ton perusteella voi arvella, että ul- kopolitiikassa Kekkonen ei ehkä ol- lutkaan niin suvereeni toimija kuin halutaan muistaa. Tietenkään suu- ria linjoja ei ratkaistu ilman häntä sen enempää läntisessä integraatio- politiikassa kuin etenkään idänpo- litiikassa, jossa presidentillä oli tie- dusteluyhteyksiensä vuoksi ylivoi- ma informaatiossa ja kontakteissa.
Vaikka Soikkanen ei tulkintaa hy- väksykään, niin silti voidaan sanoa, että Kekkonen eriytti idän- ja län- nensuhteet toisistaan. Jukka Valta- saari toteaa tämän seikan seuraa- vasti: ”1960-luvulta alkaen Kek- kosella oli omat luottomiehensä lännenpolitiikkaa varten, kaikki huippudiplomaatteja, muun idän ja idean, hän piti itsellään”.9
Vaikka Kekkosella oli ulkominis- teriössä omat luottomiehensä, eri- tyisesti Korhonen ja Tuovinen, niin toisaalta ministeriön virkamiesjoh- to hoiti jopa 1970-luvun alussa ul- kopolitiikan käytäntöä Kekkosta useinkaan kuulematta. Ulkopolitii- kan jälkikään ei aina ollut johdon- mukaista, mikä tosin johtui osaksi Moskovan ja Bonnin vastarinnas- ta Suomen aloitteille. Jos tämä väi- te pitää paikkansa, niin Soikkasen työ olisi hyötynyt tämän keskeisen kysymyksen yleisemmästä käsitte- lystä. Toisaalta voidaan sanoa, että
8 Suomen suhteista Saksan valti- oihin ja Saksan paketista keskeisin tutkimus on Seppo Hentilä, Kaksi Saksaa ja Suomi. Saksan kysymys Suomen puolueettomuuspolitiikan haasteena. SKS 2003. Lukuunot- tamatta ulkoministeriön sisäisten suhteiden tarkastelua, Soikkanen ei tuo tähän analyysiin mitään erityistä lisäpanosta.
9 Jukka Valtasaari, Myrskyn vuodet.
Suomen suunta kylmän sodan jälkeen.
Otava 2009, 18–19.
ETYK-prosessissa Kekkonen näyt- tää olleen voimakkaampi toimi- ja kuin pääsihteerikysymyksessä.
Soikkanen kuvaa tiiviisti, mutta hy- vin, prosessin etenemisen ulkomi- nisteriön näkökulmasta.10
Soikkanen kuvaa realistises- ti Kekkosen fyysistä ja poliittista hiipumista sekä vallansiirtoa Koi- vistolle. Tällä muutoksella oli tie- tenkin merkitystä ulkoministeriöl- le ja sen sisäiselle valtarakenteelle.
Koivisto pyrki kaikin tavoin välttä- mään poliittisen puhdistuksen lei- maa, mutta Jaakko Hallaman pa- laaminen Moskovasta ja Keijo Kor- hosen lähtö kentälle olivat väistä- mättömiä päätöksiä. Poliittisen hovin perustamista kaihtanut Koi- visto myös normalisoi UM:n virka- miesten ja presidentin välisen yh- teydenpidon. Verrattuna Kekko- sen kauteen Koivisto pyrki purka- maan sisä- ja ulkopolitiikan välisen kytkennän, josta hän oli itse joutu- nut kärsimään NORDEK-asiassa.11 Idänsuhteet säilyivät tärkeinä myös Koiviston kaudella, eikä hän salli- nut tässä asiassa heilutettavan ulko- politiikan venettä.
Ulkopolitiikan hoito ei kuiten- kaan ole taktiikkaa ja sen hoita- miseen tarvitaan tehokas ministe- riö. Esimerkiksi 1970-luvun alussa Moskovan painostus ja vaatimuk-
10 ETYK-prosessissa mukana olleen näkökulman tarjoaa Markku Reimaa, Kekkosen katiska. Suomen toiminta ETYKissä 1968–1989. Edita 2008. Reimaan ja Soikkasen esitykset ovat samansuuntaisia, johtuen varmaan osaksi samasta lähdeaineis- tosta.
11 Eri presidenttien politiikkaa myös ulkosuhteissa on eritelty teoksessa Pekka Hallberg, Tuomo Martikainen, Jaakko Nousiainen ja Päivi Tiikkainen, Presidentin valta.
Hallitsijavallan ja parlamentarismin välinen jännite Suomessa 1919–2009.
WSOY 2009.
set luopua puolueettomuuden ko- rostamisesta olivat todellista. Tä- mä ulkopoliittinen tosiasia, joka ei ollut Kekkosen poliittisesti konst- ruoima, kuten vuoden 1961 noot- tikriisi saattoi olla, vaikutti suo- raan Suomen harjoittamaan po- litiikkaan. Toisaalta ulkominis- teriön korkeiden virkamiesten oma toiminta provosoi Moskovan käyttäytymistä.12 Soikkasen esiin- tuoma aineisto viittaa siihen, että 1970-luvun alkupuolella Kekko- nen harjoitti Suomen sisällä muut- tuvien koalitioiden politiikkaa nä- kemiensä laajempien intressien ni- missä. Tällöin ns. everstijuntan jäsenet joutuivat heille uuteen ti- lanteeseen: ruhtinas ei välttämättä ollutkaan tavattavissa, vaikka toi- saalta tarvitsi entisiä liittolaisiaan.
Timo Soikkasen ulkoministe- riön historian toinen osa on vaati- nut suuren työn lähdeaineiston ko- koamisessa ja erittelyssä. Kirjan ul- koasu on imponoiva ja toimitustyö huolellista, jos jätetään huomiotta muutamat nimivirheet. Omissa ra- joissaan historia avaa ulkoministe- riön ovet sen sisäiseen toimintaan tutustumista varten. Talon asuk- kaat eivät ole kovin sopuisa per- he, eikä kirjoittaja anna heistä ta- sapuolista kuvaa, mutta yhteisen asian eteen he kuitenkin ovat työ- tä tehneet.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja.
12 Tästä ks. Raimo Väyrynen,
”Paineet kasvavat: Suomi ja Neuvos- toliitto, 1968–1973”. Historiallinen aikakauskirja, vol. 102:1 (2004), 5–22.
