MONIÄÄNISET MINÄT
Itseä määrittävät muistot ja minä-tapahtumasuhteet parisuhteen vaikeuksia käsittelevissä kertomuksissa
Jasmin Sallinen Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Psykologian oppiaine Heinäkuu 2021
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian koulutusohjelma
Sallinen, Jasmin.J.: Itseä määrittävät muistot ja minä-tapahtumasuhteet parisuhteen vaikeuksia käsittelevissä kertomuksissa
Opinnäytetutkielma, 60 sivua
Tutkielman ohjaaja, professori Katri Komulainen Heinäkuu 2021
Asiasanat: itseä määrittävät muistot, minä-tapahtumasuhteet, sosiaalinen konstruktionismi, kertomus.
TIIVISTELMÄ
Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia, millaisia minän konstruktioita voidaan paikantaa keski-ikäisten miesten parisuhteen vaikeuksia koskevista kertomuksista. Tutkimuksessa pyrittiin myös kartoittamaan, millaisiin elämän tapahtumiin itsestä kertominen sijoittuu ja millaisia minän ja tapahtuman välisiä yhteyksiä minää käsittelevissä kertomuksissa luodaan.
Tutkimus toteutettiin hyödyntämällä psykologian oppiaineessa toteutettuja elämäkerrallisia teemahaastatteluita. Aineisto koostui neljäntoista keski-ikäisen miehen parisuhteen vaikeuksia sisältävistä kertomuksista. Minän konstruktioiden paikantaminen tapahtui erittelemällä aineistosta itseä määrittävien muistoja sisältäviä kertomuksia. Tämän jälkeen itseä määrittäviä muistoja tarkasteltiin minän ja tapahtuman välisten yhteyksien valossa. Lopuksi itseä määrittäviä muistoja ja minä-tapahtumasuhteita tarkasteltiin sekä minää että paikkaa koskevien kategorioiden kuin myös aiemman oppimista, kerronnan tapoja, hoivaa ja hoidollisia tilanteita havainnollistavan narratiivisen tutkimuksen valossa. Narratiivisen analyysin tulokset paikantuivat vuorovaikutustilanteita, avio- ja avoeroa, uskottomuutta, keskenmenoja sekä hyvinvoinnin muutoksia käsitteleviin kertomuksiin. Vaikeuksia ilmentävien teemojen
kerronnan edetessä. Reflektiivisen ja dramaattisten kerronnallisten tapojen vuorotellessa kertomuksissa oppiminen näyttäytyi monitasoisena ilmiönä itsestä kertomisen yhteydessä.
Parisuhteen vaikeuksia koskevissa miesten kertomuksissa oli myös hahmotettavissa psykologisia ja sosiaalisia piirteitä ilmentäviä kategorioita, joita havaittiin sekä muutosta että pysyvyyttä kuvaavien minän konstruktioiden kohdalla. Minän konstruktiot muotoutuivat myös osassa kertomuksia hyvinvoinnin muutoksia sekä rakkauden tapoja korostaviksi juonellisiksi kokonaisuuksiksi, joiden seurauksena minä-tapahtumasuhteet muotoutuivat kerronnassa.
Vaikeuksia koskevat tapahtumat merkitsivät osassa kertomuksia myös elämäntapahtumista johdettujen tulkintojen laajenemista itsestä kertomisen yhteydessä. Tutkimus antoi uudenlaisia näkökulmia ymmärrykselle minästä sekä tapahtumia koskevista tulkinnallisista yhteyksistä kerronnallisessa kontekstissa. Keskeisinä tuloksina voidaan pitää minän konstruktioiden moniäänisyyttä sekä ymmärrystä minä-tapahtumasuhteista vuorovaikutuksen kontekstissa, missä yhteyksien muodostamisen tavat ilmentävät dialogista jatkumoa tapahtumien ja kerrotun minän välillä. Tutkimus tuotti myös lisäymmärrystä siitä, millaisissa ympäristöissä miehet käsittelevät vaikeuksia. Etenkin paikkaa kuvaavien kategorioiden valossa vaikeuksien käsittely näyttäytyi miesten kerronnassa sensitiivisenä ja yksityisenä prosessina antaen lisätietoa vaikeuksista kertomisen ja kerrottujen tilojen suhteesta.
School of Educational Sciences and Psychology Institute of Psychology
Sallinen, Jasmin., J.: Self-defining memories and self-event relations in narratives of relationship difficulties
Thesis, 60 pages
Supervisors: professor, Katri Komulainen July, 2021
Keywords: self-defining memories, self-event relations, social constructionism, narrative
ABSTRACT
The purpose of this study was to investigate what kind of self-constructions can be detected from narratives about difficulties of relationships told by middle-aged men. The study also sought to look at the life events in which self-disclosure takes place as well as what kind of connections between self and the event are made in the narratives about the self. The research was carried out by utilizing autobiographical thematic interviews conducted in the subject of psychology. The material consisted of fourteen reports of middle-aged men’s relationship difficulties. Self-constructions were detected by specifying from the material the narratives containing self-defining memories. The self-defining memories were then examined in the light of self-event relations. Finally, self-defining memories and self-event relations were examined in the context of both self- and place-based categories as well as narrative research illustrating prior learning, narrative patterns, care, and treatment situations. The results of the narrative analysis were found in cathered reports about interactions, divorce and legal separation, infidelity, abortions and changes of one’s well-being. In the context of the themes expressing the difficulties, the multidimensionality of the self–concept was associated with the utilization of a variety of narrative means, which in the case of self-event relations meant reshaping of
men’s accounts of the difficulties of the relationship also outlined categories of psychological and social traits that were observed in both self-constructs describing change and permanence.
In some narratives, the constructs of the self also took the form of intriguing entities emphasizing changes in well-being and the narratives of love and as a result self–event relations took shape in the narratives. In some of the narratives, the events of difficulties also meant an expansion of interpretations derived from life events in the context of self-narration. The research provided new perspectives understanding of the self as well as on the interpretive contexts of events in a narrative context. The main results can be considered the multi- dimensionality of self-constructions as well as the understanding of self-event relationships in the context of interaction, where the ways of making connections express a continuum of dialogue between events and the narrated self. The study also provided further insight into the environments in which men deal with difficulties. Especially in the light of the categories describing the place, the handling of difficulties appeared in the men’s narrative as a sensitive and private process, providing more information about the relationship between the narration of the difficulties and the social situations.
SISÄLLYSLUETTELO
1. JOHDANTO ... 8
2.TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA JA KESKEISET KÄSITTEET ... 9
2.1. Tulkinnalliset konstruktiot kertomuksellisen minän jäsentäjinä ... 9
2.1.1. Itseä määrittävät muistot (self-defining memories) ... 11
2.1.2. Elämäkerrallinen muisti narratiivisen tiedon jäsentäjänä ... 12
2.1.3. Minän ja tapahtuman väliset suhteet (self-event relations) ... 13
2.2.Kerronnallinen näkökulma parisuhteiden ja minä–tapahtuman välisten yhteyksien kontekstissa 15 2.2.1. Kokemuksista kertomuksiksi: narratiivisuus vaikeuksia koskevassa kerronnassa ... 16
2.3. Yhteenveto ... 20
3. TUTKIMUSONGELMAT ... 21
4. AINEISTO JA MENETELMÄT ... 22
4.1. Aineisto ... 22
4.2. Menetelmät ... 22
5. MINÄN RAKENTUMINEN VUOROVAIKUTUSTILANTEITA KOSKEVASSA KERRONNASSA ... 29
5.1. Minä kulttuurisen tiedon peilinä ... 29
5.2. Keskustelutilanteet oppimisen ilmentäjinä ... 30
6. KOETUT JA KERROTUT VASTOINKÄYMISET ... 35
6.1. Pysyvyyttä muutoksen äärellä ... 35
6.2. Mielen heilahduksia ... 38
6.3. Uskottomuuden äärellä: muuttunut minä aktivoituu parisuhteen vaikeuksia koskevissa keskusteluissa... 42
6.4. Tunteet ja toiminta parisuhteen vaikeuksia käsittelevissä kertomuksissa... 45
7. YHTEENVETO ... 51
7.1. Itseä määrittävät muistot ja minä-tapahtumasuhteet kerronnallisessa kontekstissa ... 51
7.2. Kertomukset minä-tapahtumasuhteiden kontekstissa ... 52
8. POHDINTA ... 59
8.1. Yhteenveto ja päätelmät ... 59
8.2. Tutkimuksen arviointia... 62 LÄHTEET ... 68
1. JOHDANTO
Parisuhteissa koettuja vaikeuksia ja vastoinkäymisiä voidaan tarkastella elämäntapahtumina, joita koskevissa tulkinnoissa myös ymmärrys itsestä voi muotoutua uudelleen. Toisaalta osa vastoinkäymisistä voi jättää pysyvän jäljen elämäntapahtumia koskevaan kerrontaan.
Kerronnalliset tilanteet eivät ole kuitenkaan identtisiä: vuorovaikutuksellisina asetelmina ne määrittyvät aina tilanteiden ehdoilla ja itseä koskeva kerronta voi rakentua uudella tavalla.
Tämän tutkimuksen aiheena ovat itseä määrittävät muistot ja minä-tapahtumasuhteet keski- ikäisten miesten parisuhteen vaikeuksia koskevissa kertomuksissa. Tutkimuksen tavoitteena on tutkia, millaisia minän konstruktioita miehet tuottavat kertoessaan parisuhteen vaikeuksista.
Minän konstruktioiden lisäksi tutkimuksessa perehdytään myös siihen, millaisia elämäntapahtumia vasten käsitys itsestä muotoutuu haastattelujen kontekstissa. Tutkimuksen keskeisenä lähtökohtana voidaan pitää käsitystä henkilökohtaisesti merkittävien muistojen korostumisesta elämänkaaren solmukohdissa, joita parisuhdevaikeudet tässä tutkimuksessa edustavat (McLean & Thorne, 2003).
Aiemmin minä-tapahtumasuhteita ja itseä määrittäviä muistojen tutkimuksessa on keskitytty kehitys- ja persoonallisuuspsykologiasta kumpuaviin kysymyksenasetteluihin. Tässä tutkimuksessa käsitteiden merkitys sulautuu kuitenkin osaksi narratiivista tutkimusta ja merkitsee myös uudenlaista tulokulmaa vuorovaikutuksen tutkimuksen saralla (Hyvärinen, 1998).
Kognitiivista psykologiaa korostavien käsitteiden soveltaminen narratiiviseen tutkimukseen merkitsee tässä tutkimuksessa minä-tapahtumasuhteiden ja itseä määrittävien muistojen soveltamista minän konstruktioiden tarkastelussa. Minä tutkimuksen kohteena merkitsee tällöin tutkimuksessa objektiivisesti paikannettavissa olevien sisäisten tai ulkoisten ominaisuuksien sijaan keskittymistä siihen, miten käsitystä itsestä tuotetaan vuorovaikutuksellisissa asetelmissa. Minä-tapahtumasuhteiden ja itseä määrittävien muistojen kohdalla taas korostuu ymmärrys henkilökohtaisesti merkittävistä elämäntapahtumista, jotka heijastavat elämän tapahtumia koskevan tiedon ja jäsennystapojen merkitystä minästä kertomisen yhteydessä.
2.TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA JA KESKEISET KÄSITTEET
Tässä luvussa esittelen aluksi narratiivisen psykologian sisältämää käsitystä ihmisestä yksilönä ja toisaalta osana laajempia kulttuurisia konteksteja. Tämän jälkeen siirryn tarkastelemaan narratiivisen identiteetin nykysuuntauksia, mihin tässä sekä itseä määrittävien muistojen että minän ja tapahtuman välisiä yhteyksiä tarkasteleva tutkimus vahvasti kiinnittyy. Teoriaosuuden jälkimmäisessä osassa tarkastelen narratiiviseen tutkimukseen liittyviä näkökulmia suhteessa parisuhteen vaikeuksia koskevaan ymmärrykseen. Lopuksi tarkastelen teoriaosan lähestymistapoihin sisältyvää ymmärrystä kokoamalla yhteen niiden sisältämiä keskeisiä ajatuksia.
2.1. Tulkinnalliset konstruktiot kertomuksellisen minän jäsentäjinä
“The shapes and textures of human lives are constrained by the adaptative challenges that all human face, Therefore, the individual artistry of human life must ultimately come down to a variation on the theme of human nature. The possible variations are many, but they are not infinite. Moreover, certain variations seem to resemble other variations. The Mona Lisa is more like Raphael's Madonna of the Meadow than it is like Picasso's Guernica. Everyday observations suggest to us that there are certain kinds of people out there, certain kinds of lives. Science seem to confirm those observations.” (McAdams, 2015, 1–2.)
Kertomus on aina yksilöllinen kokijalleen: samanlaista elämäkertaa ole. Tästä huolimatta elämäkerrat sisältävät jotain samaa: kertomus on myös rakenteita, ja jaettuja tuottamisen malleja: elämäkerta on meille itsellemme aina yksilöllinen, mutta sisältää aina jotain lainattua;
ja merkitsee mielikuvia, metaforia, ideologioita sekä kertomuksia, joita kulttuuri meille tarjoaa.
Näitä kertomuksessa ilmeneviä ominaisuuksia on nimetty kertomuksista paikannettavissa oleviksi agenteiksi. Tässä tutkimuksessa Kertoja on toimija ja toisaalta oman elämänsä käsikirjoittaja elämäkertahaastatteluiden kontekstissa, ja sidos kertojan ja sosiaalisen maailman välillä merkitsee ajasta ja paikasta riippumatonta vuorovaikutussuhdetta. (McAdams, 2015, 5.)
Perinteisessä muodossaan narratiivisen identiteetin viitekehys tuottaa merkittävän tulokulman kertomusten ja minän tarkasteluun tässä tutkimuksessa: minä tutkimuksen kohteena on haastattelutilanteessa rakennettu ja uudelleentulkinta menneisyyden tapahtumista, kun taas kertoja on haastattelutilanteen aktiivinen toimija. Minän voidaan nähdä ilmaisevan tekemistä, ja sosiaalisen maailman agenttina ilmentää se paikannettavissa olevia rakenteita, joita vasten sitä voidaan tarkastella. (McAdams, 2005.)
Niin itseä määrittävät muistot kuin myös minä-tapahtumasuhteet ovat osa narratiivisen identiteetin nykyistä tutkimusta. Sen sisältämissä periaatteissa korostuvat piirteet ovat muovanneet narratiiviseen identiteettiin liittyvää tutkimusta aiempaa korostetummin kohti kognitiivisen psykologian ymmärrystä narratiivisen identiteetin viitekehyksessä.
Nykysuuntauksien valossa tutkimuksesta on erotettavissa seuraavanlaisia erityispiirteitä:
ensimmäiseksi, niin minä-tapahtumasuhteiden kuin myös itseä määrittävien muistojen tutkimus ilmentää integraatioon pyrkivän yhtenäisen elämäntarinan sijaan yksilön ja tapahtuman välillä rakentuvia tulkinnallisia yksityiskohtia. Toisena merkittävänä piirteenä tutkimuksessa voidaan pitää argumenttia, jonka mukaan myös psykologinen tiedonmuodostus voi olla eräänlaista reduktionismia. (Singer, 2004.)
Reduktionismiin liittyvä eronteko on toiminut tärkeänä lähtökohtana erityisesti narratiivisen identiteetin tutkimuksen kehittämisessä. Vaihtoehtoisten näkökulmien laajenemisen myötä henkilökohtaisesti merkittävien narratiivisten itsemäärittelyjen asema kiinnittyi osaksi persoonallisuuspsykologian tutkimusta. Muutos ilmeni erityisesti itseä määrittävien muistojen merkityksen korostumisena suhteessa narratiiviseen identiteetin tutkimukseen, mikä näyttäytyy erityisesti muistoa ja muistelua koskevassa ymmärryksessä. Perinteisessä tutkimuksessa muiston käsite ja muistelu ovat palautuneet osaksi persoonallisuuspsykologian sisäisiä tavoitteita, mikä on vaikuttanut ratkaisevasti siihen, miten muiston käsitteen erityisyys ymmärrettiin. Muistoihin liittyvä ymmärrys heijasti pikemminkin paradigmojen sisäisiä tavoitteita kuin muiston ja muistelun riippumattomuutta niistä. Käsitteet palautuivat niin behaviorismia ilmentävään ymmärrykseen kuin persoonallisuuden kehityksen kannalta keskeisiin vaihe- ja motiiviteorioihin. Muistoa ja muistoja on tarkasteltu muun muassa oppimiseen liittyvänä ilmiönä, kun taas psykoanalyyttisessä perinteessä se näyttäytyy
torjuttujen muistojen kontekstissa ja osana persoonallisuuden rakentumista (Singer & Salovey 2010.)
Tulkinnallisten yksityiskohtien merkityksellisyys sekä persoonallisuuspsykologiaan kohdentuva reduktionismin kritiikki ovat innoittaneet tutkijoita soveltamaan narratiivisen identiteetin tutkimukseen kognitiiviseen psykologiaan liittyvää ymmärrystä: kolmantena ominaispiirteenä voidaankin pitää narratiivisen identiteetin tutkimuksen yhtäläisyyksiä kognitiivisesta psykologiasta tunnettuihin käsitteisiin, joista elämäkertamuistot autobiografinen tieto- ja tiedonmuodostus ovat keskeisiä tutkimuskohteita (Singer 2004.)
2.1.1. Itseä määrittävät muistot (self-defining memories)
Perinteisen narratiivisen identiteetin tutkimukseen liittyviin periaatteisiin verrattuna uuden polven narratiivisen identiteetin tutkimuksessa korostetaan kokonaisvaltaisen, yhtenäisen elämäntarinan sijaan elämänkaaren tulkinnallisten yksityiskohtien merkitystä suhteessa minän konstruktioihin. Elämäkerroista on hahmotettavissa tällöin merkittäviä muistoja, joita on pyritty luokittelemaan niihin liittyvien ominaisuuksien perusteella. (Blakov & Singer, 2004.) Yksi tällaisista muistojen lajityypeistä ovat itseä määrittävät muistot. (self-defining memories) (McLean, Pasupathi & Pals , 2007). Itseä määrittävien muistojen on nähty käsittävän seuraavanlaisia piirteitä:
1. Muistot sisältävät vivahteikkaita mielikuvia tapahtumista (vividness).
2. Muistot saattavat herättää kokijassa voimakkaita tunteita (affectively intense).
3. Muistot esiintyvät kertomuksissa toistuvasti (repetitively recalled)
4. Muistot muodostavat yhteyksiä samankaltaisiin muistoihin (linked to other similar memories) 5. Muistot ilmentävät usein yksilön kokemia, ratkaisemattomia ristiriitoja (enduring concern or unresolved conflict of the personality).
(Blakov & Singer, 2004, 119.)
Itseä määrittävien muistojen roolin on katsottu olevan kiinteässä suhteessa narratiiviseen identiteettiin (McAdams, 2008). Itseä määrittävien muistoja koskeva tutkimus sai alkunsa kokeellisesta tutkimuksesta, missä tutkittiin kardiovaskulaarisia muutoksia suhteessa muisteluun: henkilökohtaisesti tärkeänä koettujen muistojen herättämien voimakkaiden tunnereaktioiden lisäksi muistelu herätti merkittäviä muutoksia myös sydämen toiminnassa. Tästä tuloksesta tuli ilmeinen lähtökohta itseä määrittävien muistojen tutkimukselle. (Singer &
Salovey 2010.)
Minän kannalta keskeisten muistojen aseman on nähty tekevän ymmärrettäväksi kertojan persoonallisuuden kannalta merkittäviä tunteisiin ja käyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä.
Tämä ymmärrys ihmisestä omien merkityksellisten muistojen asiantuntijana on suunnannut tutkimusta aiempaa enemmän laadullisten aineistonkeruumenetelmien, kuten haastattelujen ja kirjoitettujen tekstien soveltamiseen (Singer & Salovey 2010.) Keskeisiksi tiedon muodostuksen apuvälineiksi paikantuvat tällöin myös tulkinnat, joiden puitteissa muistoja tuotetaan. Elämäntapahtumista johdettujen tulkinnallisten tiedon sovelluksina niiden on nähty linkittyvän osaksi autobiografisen muistin toimintaa ja siihen liittyvää tiedon muodostusta (Convay & Rubin, 1993, 104).
2.1.2. Elämäkerrallinen muisti narratiivisen tiedon jäsentäjänä
Tarkasteltaessa muistelua prosessinomaisena havaintojen ja tulkintojen systeeminä muodostuu merkittäväksi järjestelmäksi elämänkerrallinen, autobiografinen muisti. Keskeisenä elämäkertatiedon jäsentämisen yksikkönä autobiografisen muistin on nähty sisältävän kaiken elämänkaarella hankitun, yksilön kokemuksiin perustuvan tiedon. Autobiografisen muistin toiminta liittyy myös vahvasti merkitysten muodostamiseen koostuen havaintoihin perustuvasta episodisesta muistista ja kielellisestä, semanttisesta muistista. (Syvänen & Ropo, 2015, 107.) Deklaratiivisena, tietoisena muistamisen autobiografista muistia voidaan pitää erottamattomana osana jäsennettäessä itseä suhteessa muistitietoon. Sen yhtenä päätehtävänä on myös vastata minän jatkuvuuden ylläpitämisestä (Bluck, Alea, Haberman &
Rubin, 2005; Syvänen & Ropo, 2015).
Minän jatkuvuus suhteessa elämänkaarella tapahtuvaan tiedon muodostukseen on kuitenkin jännitteinen, mikä vaatii muistijärjestelmältä joustavuutta suhteessa kompleksiseen ja ristiriitaiseen elämänkerralliseen tietoon: aktiivinen minän ja tapahtuman evaluaatio ilmentää kykyä organisoida elämäntapahtumia ja heijastaa autobiografisen muistin kannalta tietoisuuden lisäksi toista merkittävää hierarkkista rakennetta, jolla tarkoitan muistin tavoitteellisuutta ja kokemusten valikoituvuutta suhteessa kerronnassa rakentuvaan ymmärrykseen itsestä. Tutkimuskirjallisuudessa tätä muistijärjestelmän ominaisuutta on tarkasteltu käsitteellä working self, mikä viittaa kokemusten valikoituneeseen merkityksellisyyteen: tuottaessaan kertomuksia itsestä kertoja korostaa toisia ja häivyttää toisia elämäntapahtumia. Tällöin muistot ilmentävät omalla tavallaan minän ja tapahtumien välistä selektiivistä tulkintaa niiden merkityksestä suhteessa käsitykseen itsestä. Ennen kaikkea, tämä merkitsee sekä tietoisuutta omasta elämästä ja kokemusten aktiivista jäsentämistä osana minään liittyvää kerrontaa. (Singer, Rexhaj & Baddeley, 2007.)
2.1.3. Minän ja tapahtuman väliset suhteet (self-event relations)
Itseä määrittävät muistot ilmentävät paikannettavissa olevia, kertomuksellisen minän kannalta relevantteja menneisyyden tapahtumista päivitettyjä konstruktioita, mutta millaisissa yhteyksissä ne rakentuvat?
Lähtökohtana elämänkerrallisen tiedon ja tavoitteiden värittämille yhteyksille voidaan pitää näkemystä, missä elämäntarina sisältää laadullisesti toisistaan erilaisia minän ja tapahtuman välisiä yhteyden muodostamisen tapoja, ja joihin tässä tutkimuksessa viitataan käsitteillä minä- tapahtumasuhteet tai minän ja tapahtuman väliset yhteydet. (self-event relations) (Pasupathi, Mansour & Brubaker 2007.)
Minän ja tapahtumien välisiä yhteyksiä on tutkittu havainnoimalla positiivisista muistoista kertomista sekä vuorovaikutuskumppanin suhtautumisen vaikutusta niistä kertomiseen (everyday positive). Tutkimuksissa on hyödynnetty myös teemahaastatteluja, jolloin tutkimuksen kohteena ovat olleet käännekohdat sekä kriisit (turning point, crisis/time for self doubt). Minän ja tapahtuman suhteita on tutkittu myös hyödyntämällä kirjoitettuja aineistoja: tällöin tutkimuksen keskeisinä aiheina ovat olleet tapahtumat, jotka ovat joko haastaneet tai
vahvistaneet käsitystä itsestä (self-confirming/self-contradictory). Kirjoitettuja aineistoja hyödyntävässä tutkimuksessa on keskitytty vuorovaikutuksessa jaettuihin elämäntapahtumiin (disclosed) sekä tapahtumiin, joista ei kerrota muille (undisclosed). Kirjoitettuja aineistoja edustaa myös tutkimus, missä tarkasteltiin ensimmäisiä ja toistuvia tapahtumia (first time/repeated).
Minä-tapahtumasuhteita koskevissa tutkimuksissa on käytetty erilaisia aineistoja, joiden pohjalta on pyritty erittelemään temaattisesti erilaisten tapahtumien suhdetta itseen liitettyjen merkitysten muodostamisen tapoihin. (Pasupathi & Rich, 2005; Pasupathi & Mansour, 2006;
Pasupathi ym., 2007.)
Minän ja tapahtuman välisistä yhteyksistä on erotettavissa viisi ulottuvuutta. Ensimmäinen näistä ilmentää tapahtumaa, missä yhteyttä itseen ei voida osoittaa (no connection).
Kertomuksissa yhteyden puute voi ilmetä kahdella tavalla: ensinnäkin kertoja uskoo, että tapahtumalla ei ole yhteyttä itseen; yhteyden poissaolo voi myös liittyä haastattelijan johdattelemaan kysymykseen. Tällöin kertojalle ei jää mahdollisuutta yhteyden muodostamiseen, koska johdatteleva kysymys sisällyttää jo itsessään tapahtuman ja minän välisen arviointiprosessin. Yhteyksistä selittämisen (explain) ja kieltämisen (dismiss) nähdään ilmentävän minän ja tapahtuman välistä evaluaatiota, mikä luo kertomuksissa tapahtuman pysyvän merkityksen suhteessa itseen: tapahtuma voi voimistaa käsitystä itsestä, jolloin sen nähdään selittävän minään liittyviä ominaisuuksia tai piirteitä. Tällaisia ovat erityisesti temperamentti ja persoonallisuuden piirteet, jotka ilmentävät omalta osaltaan sitä, millä tavalla psykologiset itseä koskevat määritelmät voivat lujittua osaksi itseä kerronnan avulla.
Tapahtuman kieltäminen ilmenee kertomuksissa kahdella tavalla: kertomuksen alussa paikannettavissa oleva minän ja tapahtuman välinen yhteys kielletään kertomusten edetessä.
Tapahtuman merkitys ilmentää ikään kuin ensimmäistä ja viimeistä kertaa minän näkökulmasta. Muutosta tuottavat minä-tapahtumasuhteet ilmenevät kertomuksissa kahdella tavalla: tapahtuma voi joko saada aikaan muutoksen, missä käsitys itsestä on tapahtuman seuraus (cause) kun taas paljastavan minä-tapahtumasuhteen (reveal) puitteissa tapahtuma laajentaa käsitystä itsestä, jolloin myös ymmärrys itsestä muuttuu kerronnassa. (Pasupathi, ym., 2007.)
2.2.Kerronnallinen näkökulma parisuhteiden ja minä–tapahtuman välisten yhteyksien kontekstissa
Muistelua voidaan pitää henkilökohtaisesti merkittävien ja valikoituneiden, tapahtumista johdettujen tulkintojen rakentamisena kertomuksen muotoon. Tällöin itsestä kertominen ei merkitse menneisyyden suoratoistoa vaan sen aktiivista uudelleen tulkintaa kerronnallisten resurssien avulla (McAdams, 2015).
Parisuhteen vaikeudet näyttäytyvät myös etenkin itseä määrittävien muistojen viitekehyksessä eräänlaisena minän komplikaatioina ja samalla resurssina haastattelutilanteessa muotoaan hakeville kertomuksille itsestä. Samalla niiden voidaan nähdä heijastavan itseä määrittävien muistojen ominaispiirteitä (Blakov & Singer, 2004, 119). Kognitiivisen psykologian käsitteistä minä–tapahtuma suhteet taas muistuttavat tapahtumien ja minän välisistä vaihtoehtoisista strategioista. Elämäntapahtumista kertomisen ja minän monimuotoisuus merkitsee kerronnassa vaihtoehtoisten tapojen mahdollisuutta: kertoessaan parisuhteen vaikeuksista, kertomuksissa rakentuva käsitys itsestä voi edustaa kerronnassa joko muutosta tai pysyvyyttä.
(Pasupathi, ym., 2007.)
Tässä tutkimuksessa keskeiseksi muodostuu kysymys siitä, millaisina muutos ja pysyvyys näyttäytyvät narratiivisten itsemäärittelyjen kontekstissa, mikä merkitsee myös rajanvetoa kognitiivista alkuperää olevien käsitteiden soveltamisen ja narratiivisesti määrittyvän minän välillä. Minää tarkastellaan tutkimuksessa vuorovaikutuksessa rakentuvana ilmiönä, mikä rakentuu haastattelutilanteessa ja osana kerrontaa (Hyvärinen, 1998).
Tutkimuksessa on hyödynnetty kerronnallista näkökulmaa, jotka sivuavat alkoholismiin, kategorioihin, omaishoitajuuteen liittyvää narratiivista tutkimusta; näiden lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty tutkimuksia, joissa tarkastellaan pidättyvyyden polven rakkaustyylejä sekä rinnakkaissuhteita koskevia kertomuksia (Haavio-Mannila & Roos, 1995; 1998; 1999, 255–272).
2.2.1. Kokemuksista kertomuksiksi: narratiivisuus vaikeuksia koskevassa kerronnassa Vastoinkäymisiä ilmentävät kertomukset voivat merkitä kerronnallisessa kontekstissa tapahtumaa, jolla on lukuisia muita seurauksia ja voivat kutsua muutokseen. Margaret Hydén (2008) on tutkinut erityisesti väkivaltaisissa parisuhteissa olevien ja niistä eronneiden naisten kertomuksia. Hydén ymmärtää muutoksen niin vaihtuvina tiloina kuin myös prosessina, missä kertoja voi löytää uusia merkityksiä.
Eron jälkeinen vapaus voi merkitä kertomuksissa myös laajaa elämäntilanteen muutosta, jolloin tuttu ja "turvallinen" elämän konteksti hajoaa, ja jonka jälkeen kertojien tehtäväksi nousee kysymys siitä, millä tavalla he rakentavat käsitystä itsestään muuttuneen elämäntilanteen jälkeen (Hydén, 2008, 154). Tällainen uuden elämänvaiheen äärellä oleminen nostaa keskeiseksi myös kysymyksen siitä, millaisia resursseja kertojilla on käytössään silloin kun rutiininomainen elämänkaava murtuu.
Edellä mainittu ymmärrys erosta ilmentää muutosta, joka voi näyttäytyä useilla elämänalueilla.
Tällöin keskeiseksi nousee kysymys siitä, kuinka erillisiä tapahtumia voidaan sitoa kertomuksissa yhteen. Tässä tutkimuksessa minän konstruktioita on tarkasteltu alkoholismia koskevan narratiivisen tutkimuksen yhteydessä. Alkoholiongelmia käsittelevissä kertomuksissa ongelmajuomisen on nähty tuottavan kokonaisvaltaisia juonellisia rakenteita. Alkoholismi minän jäsentämisen välineenä sitoo tällöin itseensä hajanaisia elämäntapahtumia. Minän näkökulmasta kokonaisvaltaisuuteen pyrkivä kertomus voi myös merkitä itseymmärryksen sulautumista osaksi alkoholiongelmaa koskevaa kerrontaa. Ongelmajuomista ilmentävä juonikaava voi olla kohtalokas minän näkökulmasta silloin kun minä-tapahtumasuhde heijastaa toiseutta (Alasuutari, 1986.)
Mitä tulee alkoholismia koskeviin kertomuksiin, nousee vastoinkäymisten yhteydessä esiin myös ymmärrys siitä, millä tavalla kertoja näkee itsensä vaikeuksien äärellä, ja millaisia merkityksiä kertoja tuottaa soveltaessaan kulttuurista tietoa vastoinkäymisiä koskevan puheen äärellä. Kertomiseen liittyvien tapojen tarkastelun lisäksi tässä tutkimuksessa on hyödynnetty piirre- ja henkilökategorioihin liittyvää ymmärrystä narratiivisten itsemäärittelyjen/minän konstruktioiden tarkastelun yhteydessä. Tällöin kerronnassa ovat läsnä myös kulttuuriset yhteydet, jolloin itsestä kertomisen yhteydessä korostuu myös se, miten itseä kuvaillaan
narratiivisten resurssien avulla. Minästä kertomisen yhteydessä kategoriat muistuttavat myös omalla tavallaan siitä, että merkityksen antoon liittyvä selektiivisyys merkitsee kerronnallisessa kontekstissa siitä, millaiset määritelmät ovat ylipäätään saatavilla sekä toisaalta siitä, miten niin ulkoiset kuin myös sisäiset piirteet sisältävät tietoa siitä, mikä on tavoiteltavaa. (Juhila, Jokinen,
& Suoninen 2012.) Ominaisuuksista kertominen merkitsee myös kulttuurisen tiedon omaksumista ja tiedon soveltaminen itsestä kertomisen yhteydessä voi tapahtua psykologisista piirteitä kertomisen lisäksi ruumiiseen viittaavien kategorioiden avulla (Jokinen 2003). Piirre- ja henkilökategorioiden lisäksi kertomuksissa voi hahmottua myös paikalle ja tilalle annettuja merkityksiä, jotka voivat nousta keskeisiksi kerronnassa ilmeneviksi kategorioiksi (Vilkko, 1998).
Vaikeuksien ja minän ilmentäessä merkityksenantoon perustuvaa suhdetta minän ja tapahtuman välillä, nousee keskeiseksi kysymys siitä, miten itseä määrittävistä muistoista kerrotaan elämäkerrallisen teemahaastattelun kontekstissa. Kerronta ilmentää tällöin myös tapahtumista kertomisen lisäksi vastauksia siihen, millaisia merkityksiä tapahtumalle annettiin, ja miten niitä kertomuksissa käsitellään. Parisuhteen vaikeuksia käsittelevien kertomusten kohdalla keskeiseksi muodostuu myös elämäntilanteiden merkitys minästä kertomisen yhteydessä, sekä erityisesti se, mikä on minän asema niin yhdessä olemisen, yhdessä pysymisen; sekä toisaalta myös eroamisen ja yksin elämisen vaihtelevissa elämän muodoissa.
Tässä tutkimuksessa on hyödynnetty pidättyvyyden polven seksuaalielämänkertoihin paikantuvaa narratiivista tutkimusta, joiden pohjalta on käsitelty kertojien rakkaustarinoita.
Haavio-Mannila ja Roos (1999) pyrkivät löytämään elämäkerta-aineistosta erilaisia rakkauden tyyppejä. Seksuaalielämäkerroista oli lopulta paikannettavissa kymmenen erilaista rakkaudesta kertomisen lajia, joita olivat kuvitelmaan rakastuminen, kaukorakkaus, riippuvainen intohimo, rakastetun menettäminen ja mustasukkaisuus; ja joista viisi yleisintä ovat etsintä, yksi ainoa rakkaus, väljähtynyt rakkaus, peräkkäinen rakkaus ja rinnakkaissuhdekertomukset. (Haavio-Mannila & Roos, 1995; 1998;1999, 255–258.)
Keskeisenä havaintona voidaan pitää kertomustyyppien vaihtelua vaihtuvien elämäntilanteiden mukaan, sekä rakkaudesta kertomisen moninaisuutta: esimerkiksi yhden ainoan rakkauden tarina saattoi muuttua kertomuksissa eron myötä riippumattomuutta korostaviksi rinnakkaissuhdetarinoiksi tai peräkkäisten rakkauksien kertomustyypiksi, missä suhteen päättyessä myös rakkauden kokemisen kohde vaihtuu, mutta rakkauden tunne itsessään
säilyttää palonsa. Yhden ainoan rakkauden tarinaa on kuvailtu eräänlaisena kulttuurissa paikannettavissa olevana ihanteena. (Haavio-Mannila & Roos, 1998.)
Elämäkerta-aineistossa on kuitenkin paikannettavissa myös kertomuksia, missä yhden ja ainoan rakkauden olettamus murtuu, mutta elämäntilanne itsessään (suhteessa pysyminen) pysyy muuttumattomana. Tällaisissa tilanteissa kertojat ovat kuvanneet rakkautta väljähtyneen rakkauden kertomuksina sekä rinnakkaissuhdekertomuksina: ensimmäisessä rakkauden tunne väljähtyy, mutta pari jatkaa yhdessä elämistä. Rinnakkaissuhdetarinoissa rakkauden kohde muuttuu puolisosta suhteen ulkopuoliseksi henkilöksi. Mikäli edellä mainittu tilanne tavalla tai toisella paljastuu seuraukset vaihtelevat hyväksymisestä eroon. Tilanteessa, missä henkilö ei seurustele, rinnakkaissuhteet ilmentävät eräänlaista rakkauden kahlitsemattomuutta, missä kertoja elää vapaata elämää: rakkaus on rajatonta, eikä välttämättä kohdennu yhteen ihmiseen. Näiden rakkaustyyppien lisäksi kertomuksissa paikantui myös etsintää ilmentävät kertomukset. Etsintää ilmentävissä kertomuksissa korostuu rakkauden kohteen kiivaskin etsiminen ja toisaalta niihin liittyvä saavuttamisen mahdottomuus. Siinä missä yhden ja ainoan rakkauden on nähty ilmentävän kristilliseen aviosopimukseen liittyvää perinnettä, kilpailevat muut kirkollisia perinteitä kunnioittavan tradition rinnalla. (Haavio- Mannila & Roos, 1998.)
Parisuhteista kertomisen kontekstissa minä-tapahtumasuhteiden kohdalla korostuu myös ymmärrys siitä, että kerronnassa tulee hahmottaa tapahtuman lisäksi siitä johdettu merkitysyhteys itseen (Pasupathi, ym., 2007). On siis huomionarvoista pohtia sitä, millä tavalla tapahtumista kerrotaan, ja millä tavalla kerronnallinen yhteys lopulta muotoutuu vuorovaikutustapahtumana elämäkertahaastattelun kontekstissa ja millaisia kerronnallisia aineksia minästä kertomisen yhteydessä tarvitaan. Kertomisen tapoja eritellyt Monisha Pasupathi ja Emma Mansour (2006) korostavat että aikuiset hyödyntävät kertomuksissaan erityisesti reflektiivistä kertomisen tapaa, jolloin kertomisessa keskitytään tapahtuman virittämiin tunteisiin ja ajatuksiin. Vaihtoehtoinen tapa on dramaattinen kertomisen tapa, missä korostuu pohtivan otteen sijaan performatiivisuus (Pasupathi, 2006; McAdams, 2008, 246.) Reflektiivisyyden on katsottu kietoutuvan aikuisten elämänkerroissa erityisesti oppimiseen.
Tällöin voidaan ajatella, että elämäkerrallinen tietäminen sisältää kokemuksia, missä tietäminen perustuu myös siihen, mitä kokemukset ovat opettaneet kokijalleen. Oppiminen
limittyy tässä tutkimuksessa ymmärrykseen muutoksesta, joka voi ilmetä joko toiminnan tasolla tai tuottaa laajempaa ymmärrystä itsestä, muista ja elämästä itsessään. Aikuisten kertomuksissa on hahmotettavissa molempia oppimista ilmentäviä tasoja, vaikka alun perin erityisesti laajempia merkityksiä ilmentävän oppimisen nähtiin ilmenevän erityisesti aikuisilla.
Syvällistä ymmärrystä tuottava oppiminen ei ole siis aikuisiällä saavutettavissa oleva itsestäänselvyys ja toisaalta myös toiminnan tasolla tapahtuva oppiminen voi mahdollistaa muutoksen itsessä aikojen kuluessa (McCabe, Capron & Petterson, 1991; Pratt Norri, Arnold &
Filyer, 1999; McLean & Thorne, 2003.)
Minää koskeva reflektiivinen kerronnan tapa voi näyttäytyä myös merkittävänä minää koskevien oivallusten jäsentäjinä. Vastoinkäymisten kohdalla reflektiivistä kertomisen tapaa voidaan pitää myös tulkintojen moninaisuuden näkyväksi tekemistä. Tapahtumista johdettujen merkitysten näkökulmasta nimenomaan vaikeuksia käsittelevät kertomukset narratiivisesta näkökulmasta ovat avanneet mahdollisuuksia ymmärtää elämäntapahtumista johdettujen merkitysten moniulotteisuutta. Omaishoitajien tuottamia merkityksiä tutkineen Ayresin (2000) mukaan narratiivinen lähestymistapa on omiaan purkamaan haastaviin elämäntilanteisiin liittyviä ennakko-oletuksia. Etenkin omaishoitajuutta koskevat aiempien tutkimusten on nähty korostavan huolenpidosta johtuvaa kuormittuneisuutta ja muita kielteisiä seurauksia erityisesti hoitavan osapuolen hyvinvoinnin näkökulmasta. Narratiivinen tutkimus on kuitenkin mahdollistanut myös laajempien merkitysyhteyksien paikantamisen. Merkittävänä näkökulmana voidaan pitää myös ymmärrystä siitä, että kielteisessä valossa herkästi ymmärretty minän positio ei välttämättä ole sitä kertojalle itselleen: mitä enemmän tutkimuksessa keskityttiin kertojan tuottamaan merkityksenantoon eksplisiittisten ja kielteisesti värittyvien seurausten sijaan, ymmärrettiin, että läheisen sairaudesta kertomisen yhteydessä tapahtumiin liitettiin laajempia merkitysten ulottuvuuksia. Kertomuksissa hahmotettavissa kolme merkittävää tekijää, jotka olivat yhteydessä toisiinsa: näitä olivat huolenpitoon ja hoitotoimenpiteisiin liittyvät omaishoitajan odotukset, toimintamallit ja selitykset. Tämän lisäksi tapahtumasta johdetut merkityksenannot voivat lunastaa paikkansa myös kertojan muilla elämänalueilla. (Ayres, 2000.)
2.3. Yhteenveto
Tässä tutkimuksessa eritellään sitä, kuinka haastateltavat luovat minä–tapahtuma –suhteita, kun he kertovat parisuhteen vaikeista vaiheista. Teoreettinen ymmärrys paikantuu seuraaviin periaatteisiin:
• Narratiivisen psykologian tutkimuksessa niin ulkoiseksi kuin sisäiseksi katsottuja piirteitä kuin myös muutosta ja pysyvyyttä tuotetaan kertomusvälitteisesti, jota Murie Rukeyserin (1978) tunnettu lause ”The universe is made up of stories, not of atoms” ilmentää.
Kertomukset ovat ilmeisiä myös minän rakentumisen näkökulmasta: aivan kuten narratiivinen identiteetti, myös minää voidaan tarkastella kerronnassa rakentuvana konstruktiona.
• Tässä tutkimuksessa minä poikkeaa kokonaisvaltaisuuteen pyrkivästä narratiivisesta identiteetistä ilmentäen yksityiskohtien merkitystä suhteessa kerronnassa rakentuviin minän konstruktiohin ja pohjautuu itseä määrittävien muistojen tutkimukseen. Itseä määrittävien muistojen tutkimuksessa kokonaisvaltaiseen tarinalliseen identiteettiin liittyvät, moniäänisyyttä ilmentävät kertomuksissa esiintyvät yksityiskohdat. Itseä määrittävät muistot ovat erityinen muistojen alatyyppi, jonka ominaisuuksia ovat tunnepitoisuus ja toistuvuus. Kertomuksissa ne heijastavat myös merkittäviä henkilökohtaisia tavoitteita ja ratkaisemattomia ristiriitoja (Singer & Salovey, 2010).
• Tämän päivän käsitys itsestä merkitsee tavoitteellista ja selektiivistä menneisyyden tulkitsemista uudelleen: Kognitiivis-konstruktivistisessa lähestymistavassa elämäkerrallinen tiedonmuodostus on luonteeltaan tavoitteellista ja selektiivistä prosessointia. Tällöin kertomuksissa osa elämäntapahtumista nousee keskeiseksi suhteessa käsitykseen itsestä.
• Minä sosiaalisissa käytänteissä rakentuvana konstruktiona merkitsee elämänkertatiedon suhteuttamista kulttuurissa vallitseviin jäsentämisen tapoihin, joista kertomus on yksi keskeinen itsemäärittelyn väline. Tapahtumien kuvaamisen sijaan muistelu ja minän jäsentäminen elämänkertatietoa soveltamalla tarkoittaa tällöin aktiivista tekemistä ja toimintaa.
3. TUTKIMUSONGELMAT
Minä vuorovaikutuksessa muotoutuvana konstruktiona merkitsee eräänlaista näkökulman vaihdosta; missä käsitystä itsestä ei pyritä todentamaan vaan pikemminkin tarkastelemaan sitä osana kerrontaa. Käsitys minästä pohjautuu tällöin sosiaalista konstruktionismia peilaavaan ymmärrykseen, mikä voidaan tiivistää seuraavalla tavalla: kertomusten takana ei oleteta olevan objektiivista, tutkijan tavoitettavissa olevaa todellisuutta vaan tutkimuksessa keskitytään pikemminkin siihen, mitä kertomuksessa tapahtuu ja millaisiksi tutkittavat ilmiöt niissä rakentuvat.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on eritellä, millaisia minän konstruktioita miehet tuottavat kertoessaan parisuhteen vaikeuksista ja millaisissa minän ja tapahtuman välisissä yhteyksissä käsitys itsestä muotoutuu.
Pyrin vastaamaan tutkimukseni kautta seuraavanlaisiin kysymyksiin:
1. Millaisia minän konstruktioita kertojat tuottavat kertoessaan parisuhteen vaikeuksista?
2. Millaisiin elämäntapahtumiin minän konstruktiot sijoittuvat?
3. Millaisia minä-tapahtumasuhteita aineistosta voidaan löytää?
4. AINEISTO JA MENETELMÄT 4.1. Aineisto
Tutkimuksen aineisto muodostuu vuonna 2017 psykologian oppiaineessa toteutetuista elämänkerrallisista teemahaastatteluista. Elämänkerralliset teemahaastattelut sisälsivät kysymyksiä lapsuuden perheestä, nuoruudesta, opiskelumuistoista, työelämästä, parisuhteista, vanhemmuudesta, hyvinvoinnista ja arvoista.
Ennen varsinaisia haastatteluja tutkittavat saivat saatekirjeen, jossa korostettiin luottamusta, haastateltavien oikeuksia (mahdollisuus kieltäytyä ja keskeyttää haastattelu) sekä tehtiin myös ymmärrettäväksi, että tallennettuja ja litteroituja haastatteluja voidaan käyttää hyödyksi myös tulevaisuuden tutkimuksessa. Haastattelut tallennettiin, litteroitiin ja anonymisoitiin niin, että tunnistettavuuden osalta merkittävät tiedot häivytettiin yksityisyyden suojan toteuttamiseksi.
Elämänkerralliset teemahaastattelut linjailevat puolistrukturoitua haastattelumenetelmää.
Puolistrukturoitu haastattelumenetelmä ei ole jäykkärakenteinen. Sitä voidaan pitää pikemminkin kertomuksiin ja tulkintoihin kutsuvana tapana toteuttaa haastatteluita.
Aineisto koostuu neljäntoista keski-ikäisen miehen parisuhteen vaikeuksia sisältävistä kertomuksista. Suurin osa miehistä (10) kertoi olevansa haastatteluhetkellä avioliitossa, kaksi seurustelusuhteessa ja kaksi miestä kertoi olevansa haastatteluhetkellä sinkkuja.
Haastateltavien kertomukset sijoittuivat erityisesti parisuhteen ja vanhemmuuden teeman alle, vaikka kertomuksen teemoista mainittiin ja niihin palattiin myös muissa elämänkulun teemoja koskevissa kysymyksissä.
4.2. Menetelmät
Tutkimuksessa sovelletut menetelmät pohjautuvat narratiiviseen psykologiaan. Tässä kertomuksia korostavassa lähestymistavassa ihminen nähdään melko kokonaisvaltaisesti narratiivien valossa: Narrative approaches to the life course see persons as storytellers, see life as stories told and the life course as a psychosocial construction reflecting both personal
inclimentions and the narrative conventions and traditions that prevail in given society (McAdams, 2005, 238.)
Tutkimuksen aineiston analyysimenetelminä käytettiin kertomuksen identifiointiin ja analyysiin käytettäviä menetelmiä (Labov & Waletzky, 1967; Herman, 2002), kognitiivis–narratiivisesta psykologiasta nousevia menetelmiä (Singer & Salovey, 2010) sekä kategoria-analyysiin perustuvia jäsentämisen tapoja (ks. Juhila, Jokinen & Suoninen, 2012).
Tutkimuksen analyysiyksikkönä oli kertomus. Aineistosta tunnistettiin kertomuksia Labovin ja Waletzkyn kertomuksen rakennemallin avulla. William Labov ja Joshua Waletzkyn (1967) kertomuksen rakennemallissa korostuu elämäntapahtumien ohella lauseiden tuottama temporaalinen järjestys. Kertomusten nähdään koostuvat sekä kertovia että arviointia sisältävistä lauseista. Ideaalinen kertomuksen rakenne sisältää kuusi lauseiden kategoriaa, niiden sisältämine funktioineen. Tällaisista kertomuksista on paikannettavissa abstrakti, orientaatio, komplikaatio, resoluutio, evaluaatio sekä kooda. Rakennemallissa korostuu erityisesti tapahtumien kulkuja mutkistavan komplikaation ja arviointia sisältävän evaluaation merkitys sekä niiden välttämättömyys suhteessa kertomuksen minimivaatimuksiin (Patterson, 2013.)
Havaittiin, että Labovin ja Waletzkyn (1967) mallin avulla tunnistetuissa kertomuksissa ei ilmennyt itseä määrittäviä muistoja siinä mielessä kuin Singer ym. käsitteen määrittelevät (itseä määrittävät muistot sisältävät usein ratkaisemattomia konfliketja sekä muistelijan henkilökohtaisia tavoitteita. Muistot ovat usein toistuvia, ja emotionaalisesti latatuneita. (ks.
Singer & Blakov 2004, 119). Lisäksi Labovin ja Waletsky malli tuntui sopivan huonosti miesten kerronnan erittelyyn siksi, että heidän tapansa jäsentää asioita oli yksityiskohtaisen kuvailemisen sijaan toteavaa (ks. esim. puolison masennusta koskeva kertomus, viittaa näytteen numeroon). Tämän vuoksi analyysissä päädyttiin käyttämään Hermanin (2002) kertomusten aikakehysluokittelua.
Hermanin (2002) aikakehysanalyysin taustateoria pohjaa filosofi Vendlerin (1967) teoreettiseen ymmärrykseen. Aikakehysluokittelusta on erotettavissa neljä kategoriaa: Näistä ensimmäinen temporaalisuutta ilmentävä kertomuksen kategoria tila merkitsee olotilaa, jonka kesto voi vaihdella hetkestä pysyviin ja toistuviin tunnetiloihin. Tila voi ilmentää ohimenevää olotilaa,
kuten surullista mielialaa, tai rajoittua tiettyyn ajanjaksoon esimerkiksi keskustelutilanteeseen.
Pitkäkestoinen, temporaalisilta rajoiltaan epämääräisempi ajan kategoria on prosessi. Prosessi muistuttaa joskus tilaa kuvaavaa kategoriaa. Tällöin voidaan puhua pitkittyneistä toiminnan kertomuksista: Tilaa hipovien prosessikertomusten on nähty korostuvan erityisesti masennusta tai sairautta kuvaavissa kertomuksissa. Kolmas temporaalisuutta kuvaava toiminnan ajallinen tyyppikertomus on suoritus. Edeltäviin kertomusten kategorioihin verraten suoritus on muodoltaan aiempia ajan kerronnallisia luokitteluja selkeälinjaisempi: toiminnasta on hahmotettavissa tekemisen aloitus ja sen lopettaminen, esimerkiksi hoitoon hakeutuminen ja sen lopettaminen (Ain). Neljäs kategoria, saavutus, kuvaa lyhytkestoisia tapahtumien sekvenssejä. Saavutus on toiminta, jonka seuraamus näkyy välittömästi (Herman, 2002;
Vihottula, 2015, 85–86.)
Hermanin aikakehysluokittelun soveltamisen myötä aineistosta alkoi löytymään itseä määrittävien muistojen piirteitä sisältäviä kertomuksia. Kertomuksia oli aineistossa 26 kappaletta ja ne nimettiin seuraavasti:
1. Kohtaaminen pullonpalautusautomaatilla (Antero)
2. Kokemusten kasvatti: Sakarin kertomus nuoruuden ja tämän päivän riitatilanteista 3. Lapsuuden kokemukset toimintaa ohjaavana periaatteena (Ville)
4. Kertomus riitatilanteista (Ville)
5. Vastamäessä: Anteron kertomus kesken jääneestä automatkasta 6. Anteron kertomus eroa edeltävästä ajasta
7. Yhtä-äkkiä hiljenevä talo: yksinäisyys tilakertomuksena (Sakari) 8. Eron jäljet (Antero)
9. Kertomus avioeron jälkeisestä ajasta (Pekka)
10. Kertomus vanhemman roolin korostumisesta (Antero) 11. Raitistuminen (Antero)
12. Irtaantumisen aika (Antero) 13. Kohti valoa (Antero)
14. Parisuhdeminä (Antero)
15. Sakarin kertomus eron jälkeisestä ajasta
16. Onnin kertomus erilleen kasvamisesta edellisessä avioliitossa 17. Kertomus entisestä avioliitosta ja epävarmuudesta (Olli) 18. Kiirastuli: kertomus uskottomuudesta (Olli)
19. Puolison uskottomuutta koskeva kertomus (Kalevi)
20. Vanhanaikainen minä uskottomuutta koskevassa kerronnassa (Kalevi) 21. Keskenmeno nuoruuden parisuhdetta koskevassa muistelussa (Olli) 22. Keijon kertomus toistuvista keskenmenoista ja lapsettomuudesta.
23. Masennus eron seurauksena (Antero) 24. Markun kertomus puolison masennuksesta 25. Puolison masennusta koskeva kertomus (Markku) 26. Minä vaikeuksien äärellä (Kalevi)
Kertomusten tunnistamisen ja erittelyn ohella aineistosta analysoitiin myös minä–tapahtuma välisiin suhteisiin liittyviä selittämisen tapoja. Lähtökohtana minän ja tapahtuman suhteiden erittelylle aineistosta toimii Pasupathin ja muiden (2007) tutkimukset, missä on hyödynnetty myös aiempia tuloksia, jotka liittyvät minän ja tapahtuman välisten yhteyksien tarkasteluun (Pasupathi & Mansour, 2006; Pasupathi, 2006; Pasupathi, ym., 2007) Minän ja tapahtuman välisiä yhteyksiä tarkastelevissa tutkimuksissa on hyödynnetty sekä kirjoitettuja aineistoja (Pasupathi & Rich 2005) että suullisia haastatteluita (Pasupathi & Mansour, 2006). Lisäksi positiivisia elämäntapahtumia tutkittu havainnoimalla vuorovaikutustilannetta kertojan ja kuuntelijan välillä. Henkilökohtaisen merkittävyyden lisäksi edellä mainittujen tutkimusten
tulokset korostavat käsitystä minän ja tapahtumien yhteyksistä sekä sosiaalisiin että kulttuurisiin merkityksenantoihin. Keskeisimpänä tuloksena tämän tutkimuksen kannalta voidaan pitää erityisesti käsitystä minän ja tapahtuman välisistä yhteyksistä, joista on erotettavissa viisi toisistaan erillistä jäsentämisen kategoriaa. Kategorioista osa indikoi pysyvää ja osa muuttunutta käsitystä itsestä (explain, dismiss, no connection; cause, reveal; Pasupathi, ym., 2007).
Minän ja tapahtuman välisistä yhteyksistä pysyvää käsitystä ennakoivat perustyypit ovat selitys ja kieltäminen. Selitystä ilmentävä merkityksellistämisen tapa sisältää käsityksen minästä, jota tapahtuma vahvistaa entisestään (explain). Tällaisia voivat olla esimerkiksi temperamenttipiirteet, jotka sävyttävät myös tapahtumalle annettua tulkintaa. Sen sijaan pysyvyyttä kuvastava kieltäminen (dismiss) lujittaa käsitystä minästä kohtalokkaammalla tavalla:
tapahtumasta kertominen sisältää aluksi myös yhteyden itseen, mutta minän ja tapahtuman yhteys kielletään jälkikäteen. Tapahtuma jättää ikään kuin pysyvän jäljen elämäntarinaan, koska tapahtumaan liittyvän, vaihtoehtoisen yhteyden tuottamisen mahdollisuus poistuu kieltämisen seurauksena. Pysyvän, muuttumattoman minän kertomista ilmentävät myös tapahtumat, joilla ei ole yhteyttä minän kannalta (no connection). Tapahtuma ilman yhteyttä voi joko tapahtua kertojan tai haastattelijan toimesta: kertoja joko uskoo, että tapahtumalla ei ole minän kannalta merkitystä tai haastattelussa esitetty kysymys itsessään ohjaa yhteyden muodostamiseen liittyvää prosessia. Tapahtuman ja yhteyden muodostamisen pysyvyyttä tuottava tapa ei yhteyttä ilmentävän minä–tapahtuman suhteen kohdalla on nähty korostuvan kriisien ja käännekohdista tutkimisen yhteydessä: the connection between events and selves is already embedded within the discursive context. Asked for turning points or crises, people may not explicitly include a self-event relation because that relation is implied or articulated in the interviewer’s question (Pasupathi, ym., 2007, 95).
Yhteyden muodostamisen tapa on puutteellinen (kertomuksesta ei ole eriteltävissä tapahtumaa ja tapahtumasta johdettua merkitystä) eikä yhteyden muodostamisen tapa tapahdu kertojan toimesta (esimerkiksi kriisistä puhumisen yhteydessä tapahtuman oletetaan tuottaneen muutoksen, mikä näkyy kysymyksen asettelussa, mutta ei haastateltavan itsensä kertomana). Pysyvyyden sijaan minän muutosta kuvaavat yhteydet ovat seuraus (cause) ja paljastus (reveal). Ensimmäisessä yhteyden muodostamisen tavassa korostuvat tapahtumat,
joiden nähdään vaikuttaneen käsitykseen itsestä: Tapahtumat tuottavat kausaalisia merkityksiä, joiden puitteissa muuttuva minä ilmentää tapahtuman seurausta. Minän ja tapahtuman välisistä yhteyksistä paljastusta on sen sijaan käsitelty Pasupathin ja hänen työryhmänsä (2007) tutkimuksissa eräänlaisena harvinaisuutena suhteessa muihin merkityksen tuottamisen tapoihin. Tapahtuman nähdään paljastavan itsestä ominaisuuksia tai puolia, joita ei ole aiemmin tiedostettu, eroten tällä tavalla aiemmin käsittelemästä selittämisestä (explain), missä tietoinen minä saa aikaan selityksen tapahtumalle, mikä tukee kertojan tarinaa itsestä. (Pasupathi, ym., 2007)
Pasupathin ja muiden (2007) minän ja tapahtuman välisiä yhteyksiä ilmentävän mallin pohjalta kertomuksista oli mahdollista eritellä niissä esiintyviä minä–tapahtuman suhteita. Tämän jälkeen mallin tuottamia havaintoja minä-tapahtuma-suhteista tarkasteltiin niissä esiintyvien henkilöitä ja paikkoja ilmentävien kategorioiden avulla.
Muistoista kertomisessa tapahtuva minän ja muiden ihmisten, aivan kuin myös paikkojen luokittelu ilmenee kategorioiden nimeämisenä. Tällöin tutkijan tehtävä on tunnistaa kategorioita ja liittää niitä yhteen kategoriaparien muodossa. Kategoriat kulttuurisen tiedon jäsentämisen apuvälineenä ilmentävät tällöin tekemisen muotoa, jotka voivat näyttäytyä moraalisina järjestyksinä, arvoina, toiveina. (Juhila, 2012.) Ominaisuuksista kertominen tekemisen muotona voi tapahtua myös psykologisten piirteiden lisäksi kategorioiden avulla, joilla tavoitellaan kulttuurisia miehenä olemisen kerronnallisia jäsenyyksiä (Jokinen 2003).
Piirre- ja henkilökategorioiden lisäksi tässä tutkimuksessa on hyödynnetty kategorioiden osalta myös erityisesti Anni Vilkon (1998) tutkimusta kodille annetuista merkityksistä.
Lopuksi minä–tapahtuma välisten yhteyksien kuvauksia ja niiden sisällä tapahtuvia kategorisoinnin tapoja eriteltiin ja havaintoja tuotettiin myös narratiiviseen perhe- ja sukupuolen tutkimukseen perustuvan, aikaisemman tutkimuksen valossa. Kertomusten analyysin jälkeen havaittiin, että aineistosta on paikannettavissa viisi erillistä minä- tapahtumasuhteita sisältävää kertomuksen teemaa; joita olivat vuorovaikutustilanteet, erot, hyvinvointia koskevat kertomukset, rinnakkaissuhteet sekä keskenmenot. Teemoista vuorovaikutustilanteet ovat tulososion ensimmäinen käsiteltävä kertomusten alue, jonka jälkeen tarkastelussa siirrytään kohti eroa koskevia kertomuksia. Eroja koskevien kertomusten yhteydessä on tarkastelu myös hyvinvoinnin teemaa, jonka jälkeen kertomuksissa korostuvat
rinnakkaissuhteita käsittelevät kertomukset. Murroksia käsittelevän luvun yhteydessä on tarkasteltu myös tunteiden ja toiminnan logiikkaa vaikeuksia koskevassa kerronnassa.
Vaikeuksia koskevien kertomusten yhtenäisiä piirteitä käsitellään lopuksi yhteenvetoa koskevassa luvussa 7.
5. MINÄN RAKENTUMINEN VUOROVAIKUTUSTILANTEITA KOSKEVASSA KERRONNASSA Vuorovaikutustilanteet niin kumppanin kuin myös ystävien kanssa näyttäytyivät kerrotun minän kannalta merkittävinä elämäntapahtumina. Nämä tapahtuman ja minän välistä evaluaatiota sisältävät kertomukset muodostuivat aikakehysanalyysin valossa hyvin moninaisia ajallisia kehyksiä vasten. Keskustelut saattoivat sisältää minimissään muutaman lauseen kuulumisten vaihdon. Laajimmillaan minästä kertominen rakentui kerronnassa prosessikertomuksen muotoon.
5.1. Minä kulttuurisen tiedon peilinä
Olipa kyseessä eriäviä mielipiteitä ilmentävät, tahdikkaat keskustelut tai kiivaaksikin yltyvät
"kahakat", oli minän ja tapahtumien välinen arviointi niissä ilmeinen ja kertojat jäsensivät niitä hyvin eri tavoin. Vuorovaikutustilanteita koskevassa kerronnassa itseä kuvattiin niin kypsymisen kuin oppimisenkin näkökulmista. Toisaalta vuorovaikutustilanteista kertoessaan kertojat saattoivat raportoida myös itseen liitettäviä kuvauksia, joiden avulla tapahtumainkulkuja selitettiin. Luonteenpiirteiden lisäksi kertomuksissa itseä kuvattiin myös sosiaalisten kategorioiden avulla. Kategorioihin perustuvan tiedon valossa vuorovaikutustilanteita on myös kuvattu mikromaisemina, jotka voivat sisältää valtavan määrän tulkinnallisesti kiinnostavia, ristiriitaisia jännitteitä ja osapuolten välisiä tulkintaprosesseja, joiden kautta myös identiteetit rakentuvat (Juhila, ym., 2012, 130). Seuraavan kertomuksen näyttämönä toimii pullonpalautusautomaatin äärellä käyty keskustelu tuttavan kanssa.
Sitten, sit jos on tommosia, niinku esimerkiks, esimerkiks tota, niinku miulla alkoholismi tai avioero tai tuommonen nii, se aina niinkun.. vähän tippauttaa, porttaita ihmisten arvostusta alaspäin että… Yks mistä tuli miellee että ois vonu jonku sketsin tehä ku, kerräilin pulloja ja vein niitä tuota… tota, pullonpalautuksee tuonne ja sitte sanoin siinä vaa, yks kaveri tuli että no mitä sulle kuulluu jaa sie pulloja pallautat, mie vaa siinä sanoin että tuota joo nii tässä oon kärräilly että, ei oo, ei oo tuota tullu nyt pitkii aikoihi ryypättyy. Joojoo, mitäs sulle kuulluu (naurua) se vaa että, se ei menny se
jakelluu että mie en muka ryyppää ennää että sitä varte se niinku kysy vaa vähä niinku sillä tavalla että kysynpähän nyt tuolta Anterolta, huonostihan sillä männöö mutta kysynpähä nyt jottain ja jatkanpa sitte matkkaa (naurua) ku niinku toinen yrittää kerttoo mitä kuulluu mutta ei sulle semmosta voi kuulluu, kerro nyt mitä sulle kuulluu (naurua)… Ei voi mennä hyvin. (1)
Anteron kertomus on vivahteikas kuvaus tuttavan kanssa käydystä keskustelusta. Kertomuksen tapahtumapaikka sijoittuu pullojen palautuspisteen äärelle. Itsessään keskustelu kattaa ajallisesti pienen hetken. Kuitenkin sen ympärille rakentuva reflektio on rikasta. Miesten kertomuksille kokonaisuudessaan tällainen kertomisen tapa oli varsin tyypillistä: määrällisesti minän evaluointi on runsaampaa verrattuna paikkoja ja henkilöitä koskeviin kuvauksiin. Tämän tapaista kertomisen tapaa on kuvailtu narratiivisessa viitekehyksessä refleksiivisenä kertomisena, vaikkakin se sisältää myös dramaattiselle kertomisen tavalle ominaisia piirteitä.
Reflektiivisen kertomisen tavan on katsottu tuottavan paljon informaatiota tapahtuman tuottamista tunteista ja merkityksistä (Pasupathi, 2006). Tässä kertomuksessa reflektiivisyys näyttäisi kietoutuvan erityisesti Anteron käsitykseen itsestä eronneena ja alkoholisoituneena, jolla myös keskustelukumppanin reaktioita selitetään. Kerronnallisessa kontekstissa selittävä minä-tapahtumayhteys (explain) merkitsee muiston pysyvyyttä: vaikka Antero onkin raitistunut, ilmentää ero ja alkoholiongelma edelleen toistuvaa selittämisen tapaa, mikä aktivoituu kertojan pyrkiessä ymmärtämään keskustelukumppanin reaktioita suhteessa kertomuksessa rakentuvaan käsitykseen itsestä eron ja alkoholiongelman jälkeen.
5.2. Keskustelutilanteet oppimisen ilmentäjinä
Riitatilanteita ja ystävien kanssa käytyjä keskusteluita koskevat kertomukset ilmensivät pysyvyyttä ilmentävien minän konstruktioiden lisäksi myös minä-tapahtuma-suhteita, missä tapahtumat saivat aikaan muutoksia. Itsestä kerrottiin myös hyvin eri tavalla nuoruutta koskevassa muistelussa kuin aikuisikään sijoittuvissa kertomuksissa. Ikäkaudet tuottivat erillisyydestä huolimatta synteesin, mikä ilmenee kertomuksissa kuvauksina kypsymisestä ja
oppimisesta. Kypsyminen ja oppiminen tapahtui edellisen kertomuksen (1) vuorovaikutustilanteeseen verrattuna ajallisesti laajemmilla ulottuvuuksilla. Seuraavassa kertomuksesta käsitystä itsestä tuotetaan menneisyyden palasista ja aikuisiän keskusteluista.
Kertomuksen tyyppinä oppimista representoiva kertomus edustaa prosessikertomusta.
H: eli mielsit sää nyt tän nykysen suhteen miten hyvänsä, niin aa, miten sää ruukaat menetellä, jos parisuhteessa on vaikka ristiriitoja?
Ää. Joo. Toi on ihan hyvä kysymys sillä tavalla että. Tai sanotaanko näin päin, että mää oon kyllä oman elämän historiani aikana varmaan oon oppinu siinä. Oppinu käsittelemään ristiriitoja paremmin ku jos ajatellaan ihan nuoruusvuosia.. ja esimerkiks semmonen näkemys ja asia että tuota että jos kumppani kokee jonku asian jollaki tavalla, vaikka mää oisin jotenki eri mieltä, että eihän se noin voi kokea. Nii mää oon oppinu niinku sen, että se on niinku semmonen subjektiivinen kokemus...ja hän on siinä omassa kokemuksessaan niinkö oikeassa. Niinkö itsensä kannalta.. ja joskus aikasemmin ehkä, nuorempana sitä niinkö rupes vaan väittelemään siitä, että ethän sä voi noin tuntea..et ethän se voi noin kokea. Et sää oot väärässä. Niin, siis tän oon oppinu.tää on niinku semmonen ikään kuin kantapään kautta (naurahtaa) opittu asia, että kyllä jokainen on oikeassa siinä omassa tuntemuksessaan. Ja päinvastoin sitte ku mietitään, ku miettii sitä ristiriitatilannetta tai erimielisyyttä niin sitä voi ruveta avaamaan niinku siltä pohjalta, että okei sä tunnet tolla tavalla ja voitko vielä vähän kuvata sitä tuntemustas enemmän. Että ehkä enempi voi sanoa sillä tavalla, että yrittää olla analyyttinen sen, että kuoria jotenki auki sitä ongelma-asiaa kuin sitä että ruveta väittämään, tukahduttamaan niinkö toisen näkemystä ja mielipidettä.
H: mm. mistä tämmönen oppi on sulle tullu?
Öö, jaa.a.en. Varmaan tässä. No, sanotaan näin päin, että nyt kun tän, tän ehkä niinkö, kun oon sinkkuna eläny nii on kuitenki voinu kohdata erilaisia ihmisiä. Ja eräski henkilö, naishenkilö, jonka kans käytiin tosi paljo tämmöstä syvällistä keskustelua. Nii omalla tavallaan ehkä sekin on auttanu ku on voinu käydä sitä debattia. Et kyl se
tämmösen keskustelun kautta ja jotenki niinku avautunu itselleki se ymmärrys, enempi sitä ymmärrystä siitä, että millä tavalla voi kohdata ristiriitatilanteita.
H:mm
Joo. Muun muassa. Et ei se välttämättä ainut seikka oo. Mutta se on vaan kypsyny tämmönen ajattelu.
H: mm. ajan myötä. (2)
Sakarin kertomus etenee nuoruusvuosien koetuista riitatilanteista kohti nykypäivää, missä uudet, erityisesti avioeron jälkeiset kohtaamiset syvällisine keskusteluineen ovat muovanneet käsitystä itsestä. Kertomusta voitaisiin luonnehtia eräänlaisena minän kasvutarinana, missä kokemusten toistuvuus ilmentää prosessikertomukselle tyypillistä rakennetta. Kertomuksesta on paikannettavissa kaksi tärkeää seikkaa, jotka tuottavat ymmärrystä tapahtuman ja minän välisestä evaluaatiosta. Ensimmäiseksi, toistuvuudesta huolimatta riitatilanteet eivät ole toisiinsa nähden identtisiä. Toiseksi tilanteiden erillisyydestä huolimatta ne ovat yhteydessä toisiinsa. Toistuvat tapahtumat muodostavat synteesin, missä kertomuksen minä on sekä muuttunut, mutta samaan aikaan palautettavissa aiempiin kokemuksiin riitatilanteista.
Nuoruuden ja aikuisuuden välisessä vertailussa tuotetaan myös erillisyyttä suhteessa nuoruusiän minään. Minä-tapahtumien suhteiden kohdalla tärkeäksi arvioinnin kohteeksi Sakarin kertomuksessa nousee oppiminen ajan myötä, jolloin keskeiseksi kysymykseksi nousee ymmärrys kypsymisestä ajallisena ja minän kannalta keskeisenä tapahtumana. Kertomusta voidaan tarkastella myös eräänlaisena kohti menemisenä, missä tämän päivän kertoja tarkastelee menneisyyttään määrätietoisen ja rationaalisuuteen pyrkivän aikuisen näkökulmasta, ja missä edellä mainitut ominaisuudet eivät selitä vaan pikemminkin toimivat suunnannäyttäjinä haastattelussa rakentuvalle narratiiviselle itsemäärittelylle. Tällöin Sakarin kertomuksessa tapahtuvassa minän prosessoinnissa elämäntapahtumat eivät ole pelkästään merkkejä ajassa, vaan ne ilmentävät myös kokemuksien läpikäymistä, toimintaa ja toimintoja.
Narratiivisen tutkimuksen viitekehyksessä Sakarin kertomus näyttäytyy oppimiskokemuksena, jotka voivat tuottaa myös syvällisempää ymmärrystä itsestä (McLean & Thorne, 2003).
Lisääntyvää ymmärrystä itsestä voidaan tarkastella minä-tapahtumasuhteiden kohdalla seurausta ilmentävänä minä-tapahtumasuhteena (cause), missä minä näyttäytyy kerronnassa tavoitteiden ilmentäjänä (pyrkimys analyyttisyyteen) ja samalla kerronnassa muotonsa saavana, oppimista ilmentävien kokemusten synteesinä.
Riitatilanteita koskevissa kertomuksissa minän konstruoinnissa korostui kertojan lisäksi suhde kumppaniin: niin puoliso, läheiset ja tuttavat, olivat henkilöitä, joiden reaktioita vasten käsitystä itsestä peilattiin. Selittäville minä-tapahtuma-suhteille oli ominaista niin riitatilanteiden kuin myös muiden teemojen kohdalla lapsuuden kokemukset, joita vasten itseä ja omia tavoitteita peilattiin. Villen kertomuksessa keskeiseksi henkilöhahmoksi nousee kertojan äiti ja lapsuudessa koettu kärsimys.
Kyllähän me nyt riidellään ihan kunnolla. Mut sillä tavalla…et se mihin mä en aikanaan…kun kotona oli se et äiti piti aina mykkäkoulua monta viikkoa. Et mää lapsena kärsin siitä valtavasti. Tein kyllä selväks vaimolleni et mä en sitä hyväksy. (3)
Kertomus sisältää klassisia itseä määrittävien muistojen piirteitä (toistuvuus, emotionaalinen lataus, ratkaisematon konflikti, tavoitteellisuus). Etenkin tavoitteellisuuden näkökulmasta puhe on kertomuksessa määrätietoista: kertoja antaa ehdot minän avulla sille, mitä hän ei salli omassa parisuhteessaan. Vahvat sanat muistuttavat kertojaa aivan toisenlaisesta tilanteesta, johon kerronnassa palataan menneisyyden ja tulevaisuuden välisen vuoropuhelun ollessa ilmeinen osa lapsuuden minän ja tämän hetken minän välillä. Tunnekokemuksena avuttoman lapsen kärsimys tuottaa tässä kertomuksessa juonen, jonka viitoittamalla tiellä menneisyyden kokemus saa päätepisteensä ja missä myös kertojan sana seisoo ja pysyy. Tarkasteltaessa kertomuksen minä–tapahtumasuhdetta voidaan pitää selityksenä (explain), missä kertomuksen minä suuntaa tapahtumainkulkujen luonnetta: Ville ei hyväksy mykkäkouluja, koska hän on kokenut tätä menneisyydessään liikaa. Myös tässä kertomuksessa minä ilmentää toiminnan suuntaviivoja, kuten pyrkimyksen säilyttää suoruus ja toisaalta tasapaino myös ristiriitojen äärellä.
Vaikka riita- ja vuorovaikutustilanteet näyttäytyvät itseä määrittävien muistojen ja minä- tapahtumasuhteiden näkökulmasta otollisina elämän tapahtumina minän konstruktioille, ei minän ja tapahtumien välinen merkityksenantoprosessi muodostu automaattiseksi osaksi kerrontaa. Toistuvilla tapahtumilla oli myös taipumus muodostua rutiineiksi, joiden valossa on mahdollista, että niitä ei nähdä minän kannalta keskeisinä komplikaatioina puhumattakaan henkilökohtaisesta merkityksenannosta. Toisaalta tapahtuma ilman yhteyttä on omiaan tuottamaan pysyvyyttä minän näkökulmasta johdonmukaisella toistuvuudellaan.
6. KOETUT JA KERROTUT VASTOINKÄYMISET
Vuorovaikutustilanteiden lisäksi käsitystä itsestä konstruoitiin eroja, keskenmenoja, lapsettomuutta, uskottomuutta sekä masennusta käsittelevissä kertomuksissa. Näistä teemoista erityisesti avio- ja avoerot ilmensivät tässä tutkimuksessa keskeistä teemaa niin. Erot kuvailtiin kertomuksissa yhtenä vaikeimmista elämäntapahtumista. Tämä näyttäytyi erityisesti itseä määrittävien muistojen näkökulmasta siinä, että kertojat palasivat yhä uudelleen ja uudelleen kerronnassa eroa ilmentävien tapahtumien, ajatusten ja tunteiden äärelle, mikä ilmeni toistuvina kertomuksina erosta. Ero liikkeelle panevana voimana ilmeni kertomuksissa tunteita ja ajatuksia kumpuavina kuvauksina erotilanteesta tai ennen varsinaista eroa.
Elämänkaaren keskeiset siirtymät ja murrokset ovat keskeisiä myös yleisemmin narratiivisessa tutkimuksessa. Käännekohtia koskevassa tutkimuksessa ero voi merkitä muutosta, joka ravistelee koettua tasapainotilaa. Tasapainotilan järkkyminen on kuitenkin otollista maaperää minä-tapahtumasuhteita koskevan tutkimuksen perspektiivistä: rutiineista poikkeavien elämäntapahtumien on nähty voimistavan merkityksenantoa minän ja tapahtuman välillä (McLean & Thorne, 2003).
6.1. Pysyvyyttä muutoksen äärellä
Erosta kertomisen yhteydessä kumpuavat moninaiset muutokset merkitsivät myös korostuvaa merkityksenantoprosessia minän ja tapahtumien välillä. Tapahtumista kertomisen yhteydessä oli hahmotettavissa sekä muutosta että psyvyyttä ilmentäviä minä-tapahtumasuhteita.
Seuraavassa Sakarin kertomuksessa yksinäisyyden tunteet aktivoivat kertojaa muistelemaan eron jälkeistä aikaa.
Tämä yksinäisyyden kokeminen. Niin se. Liittykö siihen erotilanteeseen niin päin, että vaikka päädyttiin joskus sillon 2007 ennen vuojen vaihetta, niin oliko ennen joulua, että kesällä 2008 tapahtuu se ero. Ja asuttiin kuitenki sitte tässä saman katon alla ja vaikka siinä oli ikään kuin pitkä aika valmistautua siihen yksin, tai eroon tai yksin jäämiseen niin kyl se sit kuitenki ku se konkretia, että yhtäkkiä talo hiljeni ympäriltä, nii kyl siinä oli semmonen
